Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

3.4.2019

Heitä minulle pelastusrengas


Aika monessa mediassa pohditaan, miksi ruuhkavuosissa uuvutaan. Se on hyvä. Stressaava lapsiperhearki ei poistu sillä, että aiheesta vaietaan, ja on tärkeää pöyhiä juurisyitä. Ne eivät oikeastaan liity lapsiin, vaan siihen, miten ajattelutapamme on rakennettu, pärjäämisen ja itsenäisyyden korostamiseen. Pärjäämisestä voi nimittäin tulla ansa.

Avun pyytämiseen liittyy paljon tunteita kuten erilaisia pelkoja sekä häpeän ja kunnian kysymyksiä muiden armoilla olemisesta. Ihan kuin pahinta, mitä ihminen voi tehdä, on olla vaikeassa elämäntilanteessa avuton. Tämä eetos vaikuttaa koko prosessissa alusta loppuun.

Kaikki lähtee siitä, että avuntarpeeseen ei varauduta millään tavalla. Apuahan tarvitsee vain se heikompi aines. Normaalin ihmisen ei tarvitse varautua, sillä kaikkihan tietävät, että jo 50-luvulla pärjättiin lasten kanssa yksin. Mitä nyt osa lapsista kuoli ja isä hukkui järveen, mutta hyvin pärjättiin. Ja tokihan äiti pärjää lasten kanssa yksin, koska on äiti. Avuntarvetta ei kehdata paljastaa edes puolisolle, eikä puoliso ymmärrä, koska edellinen virke.

Luonto hoitaa, jaksuhalit ja eteenpäin sano mummo lumessa. Olisi paljon helpompaa hyväksyä, että tuoreella perheellä on jonkinasteinen härdelli päällä, mahdollisesti jopa tähänastisen elämänsä tukalin tilanne. Silloin voisi jeesata jos suurin piirtein tietää, millaisia palveluita kunnalta saa ja paljonko ulkopuolisten hoitajan palkkaaminen maksaa tai miettiä asuinpaikkaa hoitoverkostojen kannalta.

Sitten on avun tarpeen tunnistaminen. Mikä on normaalia? Millaisesta tilanteesta kuuluu selvitä kotikonstein? Äidit ovat tässä hyvin yksin, jos neuvolan kanssa ei natsaa. Ja kun on riittävän väsynyt, ei tajua vaikka natsaisikin.

Unen merkityksen ymmärtää vasta kun se lakkaa olemasta itsestäänselvyys. Jos yöunet menevät, menee kaikki muukin, eikä univajetta korjata kolmannella kupillisella kahvia eikä sillä että mummi tulee leikittämään lauantaina. Mutta niitä tahoja, jotka ottaisivat lapsen tai äidin yöksi nukkumaan ei olekaan enää yhtä paljon (jos ollenkaan) kuin niitä, jotka saa laitettua tunniksi kärrylenkille. Tähän ei ole mitään yksinkertaista ratkaisua, lapsiperheen palvelutaloa ei ole. Ihmiset eivät keskimäärin ymmärrä unesta mitään (eihän siitä puhuta niin paljon kuin syömisestä), mutta vähintään unikoulusta toivoisin opasta äitiyspakkaukseen.

Ja vaikka avun tarve kognitiivisella tasolla tunnistettaisiin ja jopa ryhdyttäisiin ajatuksesta tekoihin, apua ei pyydetä riittävästi. Sinnitellään, kitkutellaan ja pärjäillään, onhan tässä jo nöyrrytty kun naapuri toi kaupasta leipää. Tarvitset todennäköisesti lastenhoitajan lisäksi myös siivojaa, kokkia, lääkäriä, taksikuskia, ravitsemusasiantuntijaa ja pariterapeuttia. Näitä ei saa pyytämällä vaan ostamalla ja tilaamalla. Kaikkea ei tarvitse tehdä itse.

Näin kymmenen vuoden perspektiivillä huomaan kyllä, että tässä on menty eteenkinpäin. Moni kunta tarjoaa kotiapua. Terapiassa käymisestä on tullut aika normaalia. Unikouluja tarjoavat niin yksityiset kuin julkinen sektori. Ulkopuolisesta avusta maksaminen oli vielä 10 vuotta sitten noloa, mutta ehkä kotisiivouksen yleistyminen alkaa pikkuhiljaa avata portteja myös muunlaisista palveluista maksamiselle. Tämä on tärkeää havaita, sillä omien vanhempien jaksaminen ja kunto on aina kysymysmerkki ja ystävät pystyvät vain pistemäiseen apuun.

Yleiseen asenteeseen voi kuitenkin vaikuttaa jokainen. Mitäs teit lapsia jos et jaksa hoitaa -klassikko ei tietenkään auta edes lausujaansa. Sama kuin sanoisi hukkuvalle että mitäs läksit, vaikka pitäisi heittää pelastusrengas. Ihminen on sosiaalinen (mutta ei selvästikään kovin älykäs) eläin, joka tarvitsee toisia ihmisiä, mutta on joskus huono myöntämään sitä. On luonnollista pyytää apua ja yhtä luonnollista on auttaa. Avuntarpeesta puhumisen kynnystä voi madaltaa ihan helposti normalisoimalla empatiaa ja heittelemällä sellaisia pelastusrenkaita kuin onko kaikki hyvin, miten voit tai saatko nukuttua?

Kaikki nivoutuu siihen hyväksynnän ajatukseen: millä tavalla kuulun joukkoon, arvostavatko muut minua, kelpaanko tällaisena? Ehkä hiljalleen vahvistuu se ajatus, että saadakseen myötätuntoa ei tarvitse ensin ajaa satasta seinään.


33 kommenttia:

  1. Mulle tuli tästä itku. Ei siis silleen pahalla "etpä ois kirjoittanut näin" tavalla, vaan, no, mä selitän.

    Meillä on nimittäin ajettu satasta seinään. Enemmän kuin satasta. Hartaasti odotettu kuopuksemme kuoli kohtuun viikko ennen laskettua aikaa, ja elämältä katosi pohja.
    Oman lapsen menettämisen kamaluutta ei kukaan voi kuvitella ennen kuin se kohdalle osuu. Vertaisystäväni kuvasi sitä hyvin: se on pahinta, mitä länsimaisessa yhteiskunnassa ihmiselle voi tapahtua.

    Ja silti, täällä me ollaan. Meidän pieni perhe, me jäljelle jääneet - mies, esikoinen ja minä. Ypöyksin. Tai -kolmin.

    Meille nimittäin kävi sen pahimman lisäksi vielä se ehkä toiseksi pahin, eli lähestulkoon kaikki katosivat ympäriltä. Puhelin ei soi. Ovikello ei soi. WhatsApp ei soi.
    Myötätunnon ja avun osoitukset ovat kilpistyneet lähinnä fb-sydämiin, jotka nyt anteeksi vain ovat yhtä merkityksellisiä kuin kilo paskaa.

    Tämän surullisen tarinani kerron korostaakseni sitä, että selvästi meidän yhteiskunnassa ei osata tarjota myötätuntoa eikä apua. On tilanteita, jolloin me ihmiset, kuten minun perheeni nyt, olemme liian murskana kyetäksemme pyytämään.
    On liian kipeää joutua vielä pyytäjän rooliin, kun ensin on menettänyt, ja sitten huomannut että ei, en enää kuulu joukkoon.
    Ei, minua ja meitä ei enää arvosteta tarpeeksi, jotta meidät kyettäisiin kohtaamaan.
    Ja ei, me emme enää kelpaa, koska muistutamme ilmeisesti olemassaolollamme ja kohtalollamme siitä, että niin, lapsetkin voivat kuolla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi itku, olen valtavan pahoillani! Ihan kohtuuttoman rankka kokemus! Kuten itsekin sanoit, lapsen kuolema on se ultimaattinen mörkö, josta kukaan ei uskalla puhua, joten tapahtuman käsittelyyn ei ole juuri kellään sosiaalisia eväitä. Onko teille tarjottu kriisiapua ammattilaisten kanssa? Joku vertaistukiryhmä lienee se paras taho juuri tässä hetkessä.

      Olet varmasti ihan oikeassa siinä, että avun antaminen on taito. Todennäköisesti ystävät eivät tiedä mitä sanoa tai millaista apua voisivat tarjota, pelkäävät että tungettelevat tai loukkaavat jollain tavalla. En usko että arvostus on mihinkään kadonnut. Kiitos siitä, että pystyit kirjoittamaan tänne tuon kommentin ja osasit sanoittaa sen miltä susta tuntuu. Se on jo iso juttu.

      Poista
    2. Entä jos kirjoitat tämän sinne Facebookiin? En halua verrata kokemusta, mutta itse sairastan masennusta ja kyllästyin "juu ihan jees"-puheeseen ja lätkäisin kuvan lääkearsenaalista sekä pitkän vuodatuksen siitä että kaikki on paskaa + ihan konkreettisen toimintaohjeen ("älkää soitelko, en jaksa vastata") kaiken kansan nähtäväksi. Ja kas, ensimmäistä kertaa ikinä, olen todella saanut vilpittömiä "hei, miten sulla menee?" ja "onko uudet lääkkeet toimineet"-kysymyksiä, joita ennen ihmiset välttelivät kuin ruttoa. Ilmeisesti pelkäsivät, että sanovat jotain huonosti. Normalisoin asian itse -> sairaus on osa minua eivätkä ystävät enää pelkää sitä.

      Mutta valtava, valtava osanottoni, ja loputtomasti voimia teille kaikille. <3

      Poista
    3. Kiitos myötätunnostanne, se lämmittää näin ruudun takanakin.

      Katja, juu, meillä on ammattiapu "käytössä", käymme miehen kanssa molemmat terapiassa. Tämäkään ei kylläkään tapahtunut kovin automaattisesti, näin jälkikäteen, neljän kuukauden tuomalla huimalla perspektiivillä, kauhistuttaa kuinka yksin me jäimmekään. Sairaalasta ei saatu lähetettä mihinkään, miehelle ei edes kukaan kirjoittanut sairaslomaa hirvittävän shokin jälkimaininkeihin.
      Kelan tuettuun terapiaan pääsimme vasta työterveyslääkärin lähetteellä, ja tuetun terapian alkuunkin on vielä jonkin verran.
      Kun sain jostakin hieman voimaa, annoin tästä kyllä palautetta, sillä ei meidän "perään" todella katsonut kukaan.

      Suurin apu mitä olemme saaneet, on tullut Käpy RY:ltä, joka on siis lapsikuolemaperheiden tukiyhdistys. Heidän apunsa ja empatiansa oli ensialkuun se verkko, joka meidät piti pois mustasta rotkosta.

      Ja toki ymmärrän sen, että ihmisten on todella vaikea käsitellä näin vaikeita asioita, mutta en kykene ymmärtämään, miten he voivat itselleen perustella vuosien ystävyyden tai sukulaisuuden jälkeen sen, etteivät ota mitään yhteyttä.

      Ja toinen anonyymi, mä olen huutanut tätä tuskaani kyllä Facebookiin (ja blogiin). Sen myötä olen saanut tukea lähinnä sellaisilta ihmisiltä, joilta en sitä tukea koskaan edes osannut odottaa. Suuri osa niistä, joiden oletimme tukena olevan, ovat olleet hipihiljaa yhä. Tästä olen ollut niin raivoissani (ja oi kyllä, surun mukana tulee kokonainen liuta ei-niin-ihania tunteita, yksi niistä pohjaton viha) että olen poistanut nämä ihmiset Facebookistakin. Elämästämmehän he muutoin poistuivat jo aivan itse.

      Hienoa, että sinäkin uskalsit heittää naamiot pois ja olla vereslihalla muiden edessä. Se on kamalaa, ihan kamalaa, mutta joskus siitä oikeasti voi olla hyötyä. Meidän tapauksessamme se on ehkä vain liian vaikeaa muille - vaikka se kaikkien muiden paniikki on meidän tuskaamme verrattuna hyttysen kusi Atlantissa.

      Poista
    4. Meillä on samansuuntainen kokemus kuin Anonyymillä. Kuopuksemme (2v) sairastui syöpään viime syksynä. Sairaalan kautta meitä on ohjattu varsin hyvin erilaisten tukien piiriin, mutta suurin osa sukulaisista ja ystävistä on kadonnut ja kysyy korkeintaan kerran muutamaan kuukauteen, miten lapsi voi. Jäimme siis aika yksin, vaikka ammattinsa puolesta tilanteen kartoittajia riittikin. Todella kaipaisin sitä, että sitä apua tarjottaisiin eikä odoteta, että pyydetään, varsinkin alussa. Aina ei vaan jaksa pyytää vaan ennemmin sinnittelee. Onneksi kuitenkin on myös niitä, jotka jäivät ja joilta saa tukea. Sillä jaksaa jatkaa taistelua.

      -Joksu

      Poista
    5. Valitettavan tutulta kuulostaa. Keskimmäiseni kätkytkuoli kuukauden ikäisenä. Alussa oli kyllä osaaottajia, mutta pian iso osa entisistä ystävistä hävisi (ja kun aluksi oli äitiyslomalla ja sitten sairauslomalla, ei kontakteja todellakaan ollut liikaa..). Pohjanoteeraus näissä lapsen kuoleman tartunnan välttelijöissä oli työkaveri, joka käänsi katseen pois vastakkaiseen suuntaan menevissä rullaportaissa. Tervehtimisnyökkäyskin tuntui olevan liikaa, vaikka hän olikin turvassa esim. kiusalliselta keskustelulta. Silloin kyllä tunsi itsensä spitaaliseksi.
      Hienoa, että olette löytäneet Kävyn. Tässäkin asiassa vertaistuki on korvaamaton apu (vaikkapa vain siksi, että tapaamisissa saa tuntea itsensä normaaliksi ja joukkoon kuuluvaksi ja puhua vaikeistakin tunteista).
      Omasta menestyksestäni on nyt reilut viisi vuotta ja tässäkin asiassa aika on parantanut. Mutta ei aivan kaikkea... Moneen ystävyyteen asia on jättänyt särön, vaikka pinnallisesti toimeen tullaankin ja tekemisissä ollaan. Onneksi ystävistä nousi esiin myös pari helmeä, joiden kanssa pystyi vauvasta ja hänen kuolemastaan keskustelemaan ja jotka ovat myös muistaneet vauvan syntymäpäivänä ja kyselleet tunnelmia kuolinpäivän aikoihin.
      Voimia alkuperäisanonyymille perheineen!

      Poista
  2. Monesti kun ihmiset kertovat minulle vaikeista asioista, niin itken mukana. Olen niin herkkä. Ehkä monet pelkäävät omia tunteitaan ja siksi meille on niin vaikea tulla kysymään toiselta mitä kuuluu juuri nyt jos tietää henkilöllä olevan vaikeaa. Itse olen auttanut ja saanut apua, myös palkattua lastenhoitoapua olen käyttänyt. Se on vielä vähän tabu, kuten myös siivoojan käyttö. Rohkeutta auttamiseen tarvitaan, toivottavasti sitä meillä kaikilla olisi hieman enemmän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, avun tarjoaminenkin kysyy rohkeutta. Olisi tukalaa olla tilanteessa, jossa ei osaakaan auttaa.

      Poista
  3. Ja sit ku kaikki toitottaa, että "en mä tarvinnu/saanu/hallunnu apua lasten kanssa sillon" ni ei sitä kehtaa itsekään sitten pyytää. Mun lähipiirissä ainakin kaikki muistaa moneen kertaan mainita, että itse en koskaan saanu apua, että pärjättävä oli, vaikka todellisuudessa monikaan ei pyytänyt edes, saati että olis ottanu vastaan, jos olis tarjottu. Se nostaa tosi paljon rimaa pyytää apua itsekään, kun "muutkin on kerran selvinny yksin".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä! Toi kommentti on niin ristiriitainen! Siinä myönnetään että apua olisi omallakin kohdalla tarvittu mutta koska MINÄ en saanut niin et sinäkään sitä ansaitse. *facepalm*

      Poista
  4. Meillä on vielä ultimaattisena kokemuksena se, että pyydetty on apua, vaan ei saatu. Lapsillamme on ollut vuosien huutoyökausia ja jossain houreen rajamailla olen pyytänyt isovanhemmilta apua. Noh, vastaus on ollut luikkaa "ikävää, mitäköhän sille vois tehdä". Öö... ottaa lapset hoitoon? Ai ei? Olette terveitä, eläkkeellä, asutte lähellä... ei sitten. Olen katkera.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Apua, kamala tilanne! Mutta vuosien mittaiseen ongelmaan ei kyllä yksittäinen yö isovanhemmilla auta, tavoitteenahan olisi päästä eroon siitä huutamisesta, jotta pysyisitte järjissänne. Onko tilanne vielä päällä? sairaaloiden järjestämämää unikouluapua suosittelen lämpimästi!

      Poista
  5. Olen miettinyt tätä niin paljon - enkä ymmärrä vieläkään. Olemme ihan tavallinen perhe. Meillä ei ole suuria talouteen, parisuhteeseen tai terveyteen liittyviä huolia. Siitä huolimatta pikku-lapsiaika oli olla liikaa. Esikoinen oli erittäin huonosti nukkuva, suuritarpeinen vauva, kuopus tavallisempi. Saimme isovanhemmilta apua kerran kvartaalissa. Ei se riittänyt, vaikka kiitollinen toki siitäkin olen. Emme osanneet pyytää muualta apua, mutta voisiko sitä joskus saada pyytämättäkin. Voisiko edes neuvolassa saada apua tilanteen tunnistamiseen ja sanoittamiseen? Olisin varmasti hyötynyt, jos joku olisi kertonut, että sinulla on tavallista vaativampi vauva, että olet nyt todella väsynyt, että meillä ei ole sinulle apua, mutta olisiko teillä joku jonka puoleen kääntyä. Ymmärsin esikoisemme vaativuuden, kun sain sen tavallisemman. Siinä kohtaa olin jo aika loppu. Haaveet kolmannesta lapsesta on haudattu täysin epärealistisina. Todella todella toivon, että itse osaan tunnistaa avun tarpeen ja auttaa, kun siihen joskus vielä törmään. En ainakaan koskaan aio sanoa, että aina on pärjätty.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mutta uniongelmathan on niitä pahimpia. Siinä uupuu nopeasti ja apua ei yöaikaan saa. Kunnan kotiapu on virka-aikaan ja suunnattu nille, jotka tarvii vähän jeesiä. Ei niille, jotka on jo ihan lopussa. Olen kahden huonosti nukkuvan lapsen äitinä lukenut kaiken uneen liittyvän, pyytänyt apua ja miettinyt pääni puhki mitä vois tehdä. Ratkaisua en ole löytänyt ja taas neuvolassa tyrkättiin aanelosta käteen "tossa vähän univinkkejä" -henkeen. Kieltäydyin ottamasta mitään lappusta, jonka osaan ulkoa. Joku lähete saatiin perheneuvolaan, kun vaadin ensin päästä lääkärille. Mitään ei ole sen jälkeen kuulunut yli kuukauteen. Ollaan molemmat vanhemmat oltu vuorotellen burn outissa, mutta ei se näköjään mitään paina. Toki meillä tähän aikaan liittyy myös menetyksiä ja surua, mutta kyllä univaje on se pahin tekijä silti. Se estää suremasta ja käsittelemästä tunteita. Lisäksi se voi aiheuttaa masennusta.

      Poista
    2. Olen ymmärtänyt että lastensuojelulainsäädäntö on muuttunut ja kaikille perheille on annettava apua. Äitini lähestyy eläkeikää, mutta tekee edelleen täysipäiväisesti töitä kunnan lastensuojelussa hoitajana lapsiperheissä, eikä heillä todellakaan ole virka-aikaan sidottua työnteko. Myös yöaikaan on mahdollista saada apua. Yhteys kunnan lastensuojeluun. Tietysti voi olla ettei ole ihan joka puolella sama tilanne mutta ainakin tällaisessa keskikokoisessa kaupungissa näin.

      Poista
    3. Aloittajalle: olen ihan samanlaisen tilanteen kokenut, tosin, mulla oli vielä se ongelma että en varsinaisesti halunnut lapsia joten syytin itseäni myös siitä että olin antanut itseni tähän lähteä mukaan kun järki oli sanonut että ei. Ja yllätyksenä syntynyt Snadi sitten tarjosi tämän kontrastin siihen millaista on kun lapsi nukkuu - en mä ollutkaan se omituinen!

      Ja todellakin uniongelmat on pahimpia, niitä pitäisi aina kohdella katastrofina eikä minään luonnollisena tilana. Kognitiiviset toiminnothan romahtaa väsyneenä. Ja kaikki saakelin lappuset on todellakin ihan turhanpäiväisiä.

      Poista
    4. Sitä logiikkaa, millä äiti nauttimassa yhden siiderin terassilla iltapäivästä on moraalipaniikin aihe, mutta kunnon känniä vastaava krooninen valvominen vaan ihan business as usual en ole kyllä vielä saanut itselleni auottua.

      Poista
  6. Mulla on muistissa maaliskuinen hetki 1- ja 3-vuotiaiden kanssa, kun molemmat olivat kotihoidossa. Joka aamu ulos, joka iltapäivä molemmat päiväunille ja itse menin makaamaan keittiönlattialle toivomaan, että 1.5h hetki kestäisi ikuisesti. Räntäkeliä kesti helmikuusta toukokuun loppuun. Samaa kurahousua joka helkutin päivä. Muistan soittaneeni äidilleni, että olen aika loppu, en meinaa jaksaa, hän tuumasi (silloin maaliskuussa) , että pian se kesä tulee. Mun tuli itku, kun en tiennyt miten selviän huomisesta.
    Appi asui korttelin päässä, he vieroksuivat mun lapsiani, kävivät välillä ohimennen moikkaamassa. 3-vuotias jäi itkien joka ikiselle puistotädille tai avuliaalle naapurille, ettei niille kehdannut oikein lasta jättää. 1-vuotias taas sellainen tissiposki, ettei suostunut ennen 1-vuoden ikää oikein syömään tai juomaan kuin tissiä.
    En tiedä, mikä olis ollut avuksi. Onneks on ja silloin oli ihana mies.
    Mutta poikki olin ja apua olisin tarvinnut. Myös muullakin tavalla kuin kesän kiilto silmissä..
    Laura

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei, onneksi oli tosiaan joku arjessa mukana. On ihan uskomatonta miten pitkäksi yksi ekvät voi venyä. Olisiko mitään ulkopuolista lastenhoitajaa ollut mahdollista saada vaikka kotiin? Siis ihan rahalla.

      Mä en ole kummallakaan kerralla täysimettänyt ja käytin subjektiivista päivähoito-oikeutta koska en halunnut sairastua äititautiin, jossa kaikki omat tarpeet on laitettava sivuun. Silti meidän olisi pitänyt käyttää maksettua hoitajaa että olisin saanut pitää säännöllisestä urheilusta kiinni.

      Poista
    2. Joo, nämä tilanteet syntyvät niin aina "tilannekohtaisesti", että vaikka jotain olisi suunnitellutkin, niin sitten tulee jotain ja kaikki muuttuu. Päiväkodissa ollut vanhempi lapsi jäi ryhmään, jossa hänellä ei ollut enää niitä kavereita, joiden kanssa hän oli edellisenä vuonna leikkinyt. Tuntui pöljältä viedä joka aamu itkevä lapsi hoitoon, kun oli itse kotona. Täysimetys taas oli jotenkin pakonsanelema, kun kumpikaan ei suostunut syömään mitään, ennen kuin olivat 8kk.vaikka mitä yritettiin. Kahden tunnin poissa oloni jälkeen kotona odotti pää punaisena itkevä vauva ja pahoillaan oleva mies, vaikka kuinka pakotettiin tuttuipulloa syömään.
      Nyt tätä kirjoittaessa tuntuu aika raskaalta ajatella sitä aikaa. Silloin se pakkopärjäämisen tila on ollut niin voimakas, ettei sitä osannut järkevästi nähdä. Vain tuo yksi maaliskuun hetki on jäänyt mieleen. Se oli ehkä se ainoa kerta, kun vähän uskalsin pyytää muualta apua.
      Olen iloinen, että he ovat nyt 5 ja 7 :D

      Poista
  7. Kiitos Katja kirjoituksestasi, se tuli lähelle. Yksi syy siihen, miksi apua on vaikea pyytää (ainakin omasta kokemuksesta), on, että kun kipuilee oman jaksamisen kanssa, pelkää, ettei pysty tarjoamaan apua takaisin.

    Neuvot ja apu myös vähenevät lapsen kasvaessa. Pienten vauvojen vanhemmille on tarjolla valmennusta, oppaita ja vihkosia. Kun lapsia tulee useampi, kun ne kasvavat tai vaikkapa menevät kouluun, parhaan avun olen saanut sinun ja muiden bloggaajien blogeista (iso kiitos).

    Pärjäämisen kulttuurin murtamiseen kaivattaisiin keinoja kipeästi, myös siksi, ettei seuraava sukupolvi joutuisi enää kantamaan samaa taakkaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on totta! Kummallinen vastavuoroisuuden pakko tähän kyllä liittyy, vaikka se pitäisi ajatella kulttuurisena tekona ja sukupolvien välisellä ajanjaksolla: kun minua autetaan, autan itse kun minulla taas on mahdollisuus.

      Meillä oli ihana neuvolantäti mutta eihän se kerta vuodessa riitä mihinkään. Onneksi ei ollut mitään erityisongelmia. Mä näen kyllä tuossa kulttuurissa murtumisen piirteitä ja onneksi voin itsekin nyt vaikuttaa siihen, että tunnistan sen turhan kursailun ja tungen auttamaan väkisin. ;)

      Ja kiitos kiitoksista! Tämä blogien tuoma vertaistuki on juuri suomalaisessa yhteiskunnassa iso apu. <3

      Poista
  8. Yksin pärjäämisen eetos, argh suututtaa! Ja etenkin, koska itsekin siihen sorrun. Toinen lapsemme syntyi kesken lukukauden, olen siis opiskelija, ja ikäeroa edelliseen on vain 1v ja 4kk. Olin muka karsinut kaiken mahdollisen opinnoistani ja ajattelin, että kyllä loput vauvan kanssa menee, kun esikoinen on päivähoidossa. No ei mennyt. Vauva osoittautui refluksivauvaksi ja oli todella tarvitseva ja hoidettava. Olin tuolloin todella väsynyt ja stressaantunut ja koin olevani täysin luuseri, kun en kaikesta selvinnyt. Opintoja jäi rästiin todella paljon. Näin jälkikäteen ihmettelen, miten jaksoimme niinkin hyvin apua saamatta. Ei sitä juuri tarjottukaan, isovanhemmat ja muu tukiverkosto kaukana, mutta ei osattu oikein pyytääkään. Ystävät lähettivät meidät kerran kahdestaan piknikille, se muisto lämmittää mieltä edelleen, mutta olisimme oikeasti tarvinneet tukea arjessakin. Jos vain joku olisi tullut ja siivonnut tai tuonut vaikka ruokaa. Neuvolassa mieleni rohkaistuani ja apua pyytäessäni kehoitettiin vain relaamaan ja olemaan välittämättä pahimmista pölystä ja hiekoista. Huoh. Olisi voinut toki palkata itse siivoojan tms., mutta se ei ollut silloin vielä taloudellisesti mahdollista. Siihen päälle henkisesti raskaana koin sen, rttä kukaan ei tuntunut uskivan lapsemme olevan oikeasti kipeä ja itkuinen. Minun annettiin useasti olevan ylitulkitseva ja hysteerinen äiti. Sen kerran kun isäkin pääsi mukaan, tuntui, että meitä kuunneltiin. Ja todettiinhan sitä lopulta sekä allergioita että refluksitauti.

    Nyt kolmatta odottaessani olen päättänyt, etten yritä liikaa kaikkea. Minulla ja meillä on lupa keskittyä vain lapsiin, omaan ja perheemme hyvinvointiin, eikä kaikesta tarvitse selvitä itse. Mm. siivooja psrikin kertaa kuussa on ollut ISO arjen apu. Opiskelen, kun on sen aika, olen kotona, kun vauva syntyy. Mies tekee töitä ja jossain vaiheessa vaihdetaan vuoroa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sehän tässä onkin ongelmallista: tunnistaa itsessään tämän pärjäämissyndrooman ja silti toimii kuten ei tarvitsisi! En ymmärrä miksi itsekin teen tätä, tosin nykyään avuntarvetta ei juuri ole. Mutta mä en osannut iloita edes noista yksittäisitsä yökyläilyistä kun olin sen raskaan arjen "vanki", elämä helpotti vasta kun se helpotti. Ja jos olisi edes fyysisesti mahdollista (psyykkisesti jyrkkä ei) että saisin kolmannen lapsen niin ainoa vaihtoehto olisi meillä asuva au pair. Tsemppiä odotukseen!

      Poista
  9. Kun itse olin raskaassa elämänvaiheessa vielä nykyistäkin pienempien lasteni kanssa, sain kyllä useita ylimalkaisia avuntarjouksia "soita jos voin jotenkin auttaa", "voin vahtia lapsia jos haluat käydä kävelyllä" jne. Kaikille niille oli yhteistä, tai näin ainakin koin, että avuntarjoaja tarjosi apua kohteliaisuuttaan (ja ehkä välttääkseen huonoa omaatuntoa) mutta kuitenkin ehkä salaa toivoi, etten pyytäisi mitään. Kukaan ei kysynyt koskaan mikä minua auttaisi. Joskus kerroin itse, että haluaisin vaan nukkua edes yhden yön (näin alkuun) kunnolla. Kuolemanväsyneenä ei paljon kiinnosta lähteä puolen tunnin kävelylle, kun oikeasti kaipaa vain lepoa ja hiljaisuutta. Mutta kuka nyt olisi valmis omista yöunistaan tinkimään minun vuokseni? Vaikka olisi joskus kokenut kroonista väsymystä, ilmeisesti ihmiset vaan unohtavat aika nopeasti miten kauheaa se on.

    Tästä tekstistä tuli mieleen myös HS:n eilinen "Uupumisesta tuli suomalaisperheissä normi", joskin siinä keskitytään vielä erityisesti perheen sisäiseen dynamiikkaan. Yksi tietty kohta osui erityisesti:
    "Kärjistyessään tilanne voi johtaa siihen, että vanhemmat kokevat, että oma, arvokas elämä tapahtuu perheen ulkopuolella. Kotona suoritetaan, kodin ulkopuolella nautitaan. Vanhempien ”omasta ajasta” tulee kullanarvoista valuuttaa, jota mitataan, jonka määrää vertaillaan ja josta riidellään."
    --> riittää, että toinen vanhemmista valitsee tämän "elämä on tuolla jossain"-asenteen. Jos itse yrittää pitää kiinni siitä, että viettää lasten kanssa aikaa, jää lopulta todella yksin heidän kanssaan, kun toinen painelee maailmalla "elämässä arvokasta elämäänsä". Eikä sellaistakaan asetelmaa pysty kantamaan yksin loputtomasti, vaikka kuinka haluaisi.

    Jos arjen taakkaa pystyisi jakamaan ihan säännöllisesti vaikka jollain viikottaisella rutiiniavulla, ehkä kuormitus helpottaisi ja valtava tarve omalle, perheestä täysin irrallaan olevalle ajalle ei olisi enää niin ehdotonta ja jatkuvaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hmm, entäs jos astuit juuri tuohon ansaan ylitulkitsemalla? Entäs jos avuntarjoaja olikin ihan tosissaan (mutta ei halunnut tuppautua) ja itse vain näit sen "kohteliaisuutena"? Jos olet vielä siinä tilanteessa, että tarvitset apua, niin tartu tarjoukseen! Vasta sitten tiedät, olivatko epäilysi aiheellisia.

      Tuo HS:n sitaatti on niin kuvaava! Se on juuri näin: siitä perusarjesta pitäisi saada miellyttävää niin ettei töihin meno tai muu ulkopuolisen maailman tarjoama toiminta tuntuisi pelastukselta. Tuohan on se vire, joka ajaa parisuhteenkin kuralle ja lopulta käteen jää vain perheen huonot puolet.

      Poista
  10. Itse haastaisin ihmiset miettimään myös sitä, kuinka paljon olisi itse valmis antamaan ja miten läheisille kavereille. Itse olen ollut suurimman osan elämääni hyvässä tilanteessa, lapsiarjesta huolimatta kuormitus ei ole ollut kohtuutonta, en ole kohdannut isoja kriisejä ja parisuhdekin porskuttaa hyvällä mallilla. Tällä energialla olen sitten yrittänyt tarjota muillekin mahdollisuutta voida paremmin, mutta ei sitä apua kovin helposti oteta vastaan. Yleensä saa tarjota vähintää kolmesti, selkeällä ehdotuksella ja hirveillä vakuutteluilla, ettei ole liikaa vaivaa. Välillä se turhauttaa, koska en itse tarjoaisi apua jota en ole valmis antamaan, mutta ehkä pelkästään puhujia sitten on enemmän kuin ymmärrän.

    Konkreettisina esimerkkeinä asioista, joita olen ystäväpiirissäni olevien perheiden kanssa tehnyt.

    Lapsivaihtarit. Eri kehitysvaiheessa on eri tavalla vaikeaa, vauva-arjesta tuntuu oikeasti lomalta päästä kuuntelemaan kyselyikäistä uhmaajaa. Se sentään nukkuu läpi yön. Uhmaajan vanhemmat nauttivat lapsesta, jonka tarpeet ovat vielä verrattain yksiselitteisiä ja riidattomia. Mukeloiden kannalta helpompaa, jos vanhemmat vaihtavat petipaikkaa, mutta riippuu kovin elämäntilanteista ja asumisjärjetelyistä mikä toimii parhaiten.

    Koko monilapsisen perheen katraan ottaminen kerralla yökylään. Eihän se mikään läpihuutojuttu ole omien lasten lisäksi, mutta sen jälkeen ne pelkät omat tuntuvat muutaman päivän tosi hiljaisilta ja vähälukuisilta. Ja eri ikäiset lapset, vähän vanhempinakin, ovat aika harvoin spontaanisti kaikki poissa, joten vanhemmat saavat aika harvinaislaatuisen vapaaillan.

    Lainalapset mökille mukaan. Win-win, omille on leikkikavereita ja lastenluovuttajan kesähoitojärjestelyt yksinkertaistuvat.

    Yhtäaikaa kauppaan. Enemmän käsipareja taaperoarmadan kanssa auttaa, vaikka reissun jälkeen erkaannuttaisiinkin suoraan omiin koteihin.

    Yhteinen arkiruokailu. Vuoroin vieraissa syömässä, ei mitään erityistä säätöä tai kahvillejääntivelvotteita vaan mahdollisuus vuoroin hengähtää jonain päivänä ruoanlaiton ja tiskien osalta. Keitot ja muut vaivattomat ruoat käy hyvin. Jos puolisolla on työstressiä tai muuta niin hänet voi jättää hiljaisuusterapioimaan kotiin.

    Isoin hyöty näistä on lähinnä ollut siinä, että auttaminen on arkipäiväistynyt. Ei tarvitse niin tuntea paineita, jos kaipaa jotain kun on jo puolin ja toisin vähän tutummat lapset ja perheet. Kai se on sitä yhteisöllisyyttä, mutta nykyään kun ei olla niin pienissä yhteisöissä sen rakentamiseen pitää nähdä vähän vaivaa. Ikävä puoli on kuitenkin se, että aina ei kemiat natsaa tai ole muuten sopivia ihmisiä lähellä. Lapset on kuitenkin monelle aika herkkä asia, joten luottamuksen ja hyvän viban pitää olla aika korkealla tasolla ennen kuin heihin liittyviä asioita uskaltaa lähteä jakamaan. Varsinkaan niitä vaikeampia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nää oli tosi hyvä vinkkejä, kiitos!! Toi mökkihomma (pätee kaikkiin retkiin) on niin totta, kavereiden lapset helpottaa nykyään omaa elämää. Ja itse tuohon kauppahommaan suosittelen tilattavia ruokakasseja! Jää koko kauppasekoilu pois.

      Kuten edellinen kommentoija totesi, avuntarjousta pidetään kohteliaisutena. Olen itsekin huomannut että aika jyrkkään sävyyn saa tunkea auttamaan ja heittää mutsin ovesta ulos ennen kuin uskotaan että kyllä se nyt on tosissaan.

      Poista
  11. Tosiasia on, ettei kuolemanväsyneille ole saatavilla apua. Tai ehkä huostaanoton kautta, mutta kykeneekö kuolemanväsynyt sitäkään järjestämään, en tiedä. Apua on saatavilla elämänhallintansa kadottaneille ja muille selkeille ongelmille, mutta sille yleisimmälle, eli yli menneelle väsymykselle, ei ole mitään.

    Mikä sitten auttaisi? Että saisi nukkua. Saisi nukkua muutaman yön. Ja vaikka viikonloppuna päivällä useita tunteja. Tunti ei auta mitään ja tikittävä kello vain ahdistaa.

    Meillä ei ole elämänhallinnanongelmia, rahahuolia, terveyshuolia emmekä edes rakenna taloa tai tee väikkäriä. Silti paukut on täysin loppu.

    Monenmonta kertaa olen miettinyt, miten selviän väsymyksen kanssa, jota ei asenteella selätetä. Ja mitä tapahtuu, jos en selviä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, olen tätä miettinyt paljon. Provosoidun aina kun joku vähättelee uniongelmia, koska olen itse kokenut miten lamauttavaa se on. Jonkinlainen yöhoitopalvelu onkin seuraava bisnes minkä pystytän.

      Poista
    2. Jos väsymykseesi liittyy myös uniongelmia niin tällainen klinikka on olemassa: https://www.uniklinikka.fi

      Itse olin siinä tilanteessa, että sitten vihdoin kun vauva nukkui en itse enää pystynytkään nukkumaan.

      Katjan yöhoitopalveluun lisäisin uniterapian vanhemmille.

      Poista
  12. Siihen, että minusta tuli pelottava ihminen lähestyä, riitti se että olin yksin lasten kanssa ja saattohoidin äitiäni. Onneksi muutama rakas ystävä pysyi rinnalla, ilman heitä en olisi selvinnyt. Kuinka paljon olisi joskus helpottanut, jos vaikka naapurin lapsiperhe olisi pyytänyt apset iltapalalle.
    Kunnalta hain ja pyysin tilanteeseen apua, mutta siinä vaiheessa, kun he saivat vihdoin järjestettyä tapaamisen, jossa kartoitettiin (!) minun ja lasten avuntarvetta, oli saattohoito ohi ja äitini kuollut.

    VastaaPoista
  13. Kylläpä riipaisi läheltä niin monet yllä olevat kommentit. Olin itse jo esikoisen vauva-aikaan univajeen vuoksi rikki. Pyysin neuvolasta apua ja sain vain vähättelyä. "Kyllähän kaikki tietää, että vauvat itkee ja valvoo. Itsepä olet tilanteesi valinnut."

    Kun sitten toinen lapsi ilmoitti melko yllättäen ja nopeasti tulostssn (ikäeroa tuli 1v 4kk), en edes kysynyt mitään apuja.

    Muistan hetken, kun olin lähdösdä viettämään sitä kuuluisaa omaa aikaa jumppaan. Istuin autoon ja radiossa soi Jannan "hullu sä et ole mutta juuri nyt on vaikeaa". Purskahdin hysteeriseen itkuun ja päädyin istumaan autossa itkemässä koko jumpan ajan. Vieläkin vaikeaa pitää silmät kuivina ko. biisin aikana.

    Lopulta olin niin rikki, että muuton yhteydessä kirjoitin uudelle neuvolan terkalle kirjeen. Puheeksi en olisi saanut kumminkaan otettua. Kirjoitin olevani niin henkisesti kovilla, että huudan lapsilleni "kuin heikkopäinen" ja pelkään sen eskaloituvan vielä pahemmaksi. Sellaiseksi mitä ei vain ääneen sanota. Olin huutaessani jo lyönyt seinää niin että kämmentä kipunoi...

    Pääsin keskustelemaan terveyskeskuspsykologille ja se auttoi. Hiljalleen. Tässä kohtaa lapsetkin jo nukkui hyvin. Minä opettelin uudestaan itsekin nukkumaan. Vaikeaa oli.

    Kaikesta huolimatta halusimme ja saimme kolmannen lapsen. Odotusaikana vannoin, että nyt pidän huolta, että pyydän ja saan kunnallista apua pikkuvauva-aikaan. Silti kynnys sen pyytämiseen oli TODELLA korkea vauvan synnyttyä. Vedin 2kk jollain ihme hormonuhuuruilla, kunnes tuli totaalistoppi. Sama neuvolan terkka sai lähes komentaa minut soittamaan perhekeskukseen apua. Tuntui kuin olisin ollut täysin epäonnistunut äiti, vaikka kukaan ei ulkoa päin niin sanonutkaan.

    Saimme noin 6kk kotiapua eli 1-2krt alkuun viikossa, myöhemmin kuukaudessa pariksi tunniksi apukädet. Minun oli tarkoitus tuolloin lyhentää univelkaa ja nukkua päikkäreitä. Kertaakaan en nukahtanut. Mutta ainakin sain olla hetken hiljaisuudessa.

    Huh, nousi kyllä rankat tunteet pintaan ja kyyneleetkin virtaamaan tätä kirjoittaessa. Juuri siksi näitä on tärkeää sanoittaa: et ole yksin!

    VastaaPoista

Mitä itse funtsit?

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...