Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

3.7.2019

Kohta se karkaa minulta

Julkaistu kuvassa esiintyvän nimettömän henkilön luvalla.

Muistan, kun ensimmäisen kerran havahduin siihen, etten välttämättä saisi enää lasta juoksemalla kiinni, jos hän päättäisi lähteä karkuun.

Tuosta havainnosta on nyt kuutisen vuotta. Luonto on onneksi hoitanut homman niin, että tämä tapahtuu vasta, kun lapsi ei enää aktiivisesti pyri pakenemaan aina kun silmä välttää.

Ja sitten muistan sen päivän, kun sama likka katsoi järkyttyneenä isäänsä tajutessaan, että tämä on aikuistuttuaan muuttanut pois Mummin luota. Kuka hullu niin tekee?!

Muuttopäivään on kuutisen vuotta. Nyt me olemme jo jutelleet siitä, millä tavalla ja missä vaiheessa itsenäinen elämä aloitetaan ja kuinka paljon voi käydä vanhempien luona syömässä (paljon).

Tässä keskikohdassa katselen 12-vuotiasta ja mietin, mitä hän maailmasta ajattelee, näkee ja kokee. Tunteeko hän olonsa turvalliseksi? Ymmärränkö hänen maailmaansa? Pelkään, että jossain vaiheessa teini karkaa minulta, solahtaa sormieni välistä jonnekin ulottumattomiini eikä vastaa enää puhelimeen. Miten ihmeessä sen estän? Siinä vaiheessa, kun käpyrauhanen on taas kondiksessa, millaisena ihmisenä minä olen tallella?

Eikä asiaa auta se, että joku iänikuinen marttyyri minussa uikuttaa, että mitä tästä roolista jää jäljelle, jos äitiä ei ole enää ikinä ikävä. Niin kerta.

Ehkä pitäisi vain vääntää happiviiksiä taas kovemmalle. Mitään katastrofia ei ole näköpiirissä, kasvamme kaikki rooleihimme vakaassa ja luottamuksellisessa ilmapiirissä kuin uusi hallitus konsanaan. Ei ole mitään järkeä sekoittaa omia kokemuksia tämänhetkiseen todellisuuteen. Minun teini-ikääni leimasi liiallinen vapaus, sillä vanhempani eivät olleet paikalla silloin kun olisi pitänyt, mutta minä olen voinut onneksi valita toisin ja kipata kaatopaikalle kaiken muunkin edellisten sukupolvien kannatteleman kuorman. Minä en voi muuta kuin yrittää olla luottamuksen arvoinen ja tarjoutua kävelyseuraksi kun siltä vaikuttaa.

Minua lohduttaa ajatus, että hänellä on jo nyt koossa kaikki hyvän elämän ainekset, enkä ole väkisin tuputtanut hänelle muuta kuin parsakaalia ja ulkohousuja, vaihtelevalla menestyksellä. Olen jo oppinut, ettei se kerro ellei halua, mutta toistaiseksi keskustelutarjouksiini on tartuttu ja huoneeseen on saanut tulla, erityisesti pyytämään anteeksi. Niin kauan ei ole hätää, kun katselemme yhdessä vauvakuvia nauraen sydämellisesti sille pikkulikalle, joka taapersi 12 vuotta sitten kikattaen karkuun.


4 kommenttia:

  1. Ehkä juuri noiden tunteiden kanssa painiessani ja sitä luopumisen tuskaan pakoillessani olen alkanut haaveilla kolmannesta. Että tämä tärkeänä ihmisenä oleminen jatkuisi vielä vähän pidempään. Pelkotila siis, jolloin on aina "viisasta" painaa paniikkinappulaa.. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Apua, ei ole kyllä käynyt mielessäkään tämä vaihtoehto! :D Säilyt kyllä nykyiselläänkin tärkeänä ihmisenä ihan koko loppuelämäsi ajan. <3

      Poista
  2. Itse ja sisarukset ollaan lähdetty kotoa vasta siinä 20-21-vuotiaina eikä kaveripiireissäkään mitenkään harvinaista. Muuttopäivään voi siis olla vielä yhdeksisen vuottakin, jos se yhtään lohduttaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo näin on, mäkin muutin lopullisesti vasta 20-vuotiaana. Mutta ei mua oikeastaan huoleta se muuttaminen, kunhan multa pyydetään jeesiä kamojen kantamisessa. ;)

      Poista

Mitä itse funtsit?

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...