Tietoa mainostajalle ›

5.12.2013

Vaarallinen vauvakuume

Edelliseen postaukseen tuli niin monella tapaa kiinnostavia kommentteja, että jatkan vielä vähän. Jäin nimittäin spekuloiman vauvakuumeisen naisen elämää.


Olin pitänyt vauvakuumetta harmittomana vimmana, joka vaivaa hoivaviettisiä naisia. Mutta harmitonhan se ei välttämättä ole. Kyseinen mielentila voi vaihdella intensiteetiltään. Kyseessä voi olla vain vakaa tahtotila äidiksi tai stressaava pakkomielle, joka tekee suorastaan onnettomaksi.

Yksi kommentoija totesi näin:

"Miehistä tuppaa paljastumaan ihan uusi puoli, kun perheeseen tulee vauva. Mukava mies osoittautuukin keskenkasvuiseksi, mukavuudenhaluiseksi, itsekeskeiseksi nulkiksi, joka vanuu iltaisin mieluummin töissä kuin hoitaa vauvaa tai kotia. Ja sitten valittaa, kun vaimo on flegmaattinen. Myös ystävien miehistä löytynyt näitä piirteitä. Tässäkin olisi dokumentin paikka, illuusio tasa-arvosta ja jaetusta vanhemmuudesta. Naisille tuntuu jäävän se viimeinen vastuu jälkikasvusta ja kodista, miespoika leikkii perheensä kanssa silloin kun se on siitä itsestään mukavaa. Kakkapyykit, uhmakohtaukset ja korvatulehdukset jäävät äidin hoidettavaksi. Elämä on..."

Mistä muutos mukavasta miehestä hotelliasukkaaksi oikein johtuu? Voiko vauvakuumeella olla osansa tässä vyyhdessä? Ovatko kaikkein pettyneimpiä miehiinsä ne naiset, joilla on ollut kova vauvakuume?

Meillä asetelma oli helppo. Koska en potenut vauvakuumetta, en ollut lapsiasiassa aloitteellinen. Neuvottelut käytiin hyvin käytännönläheiseltä pohjalta. Minun lasteni isä joutuisi töihin. Hänen olisi pidettävä hoitovapaata, hoidettava sairasta lasta ja pestävä pyllyä. Ja niin hän tekikin (vaikka Koti-insinööri oli ja on edelleen se pahamaineinen yrittäjämies, joka ei kuulemma voi jäädä kotiin), koska halusi.

Väitänkin, että isän rooli pitää aktiivisesti haluta ottaa. Suomi on perhearvoissa aika konservatiivinen maa. Vanhempainvapaiden asetelma korostaa näitä perinteisiä malleja: kun heti alusta lähtien koko show sysätään äidille, kumppanin tasaveroisesta panoksesta saa myöhemmin tapella ihan tosissaan. Tämä näkyi viimeksi syksyn kotihoidontukikeskustelussa: moni keskustelija piti itsestäänselvänä, että kyseessä on leikkaus, koska eiväthän nyt miehet hyvänen aika kotiin jää. Eivätkä jääkään. Koko isäkuukauden piti vain 27% miehistä.

Siinä missä äidin tie on viitoitettu valmiiksi etukäteen, isä on aika tyhjän päällä. Isän roolin ottaminen vaatii myös vauvakuumetta, tahtoa ja kanttia, etenkin jos esimerkkiä ja vertaistukea ei lähipiiristä löydy.

Jos tahto on isyyden olennainen rakennuspalikka, yksipuoleinen vauvakuume johtaa parisuhteessa totaaliseen umpikujaan.

Nainen saattaa menettää objektiivisuutensa. Hän ei välttämättä huomaa, että mies ei ole lapsihankkeessa mukana samalla innolla. Ja jos naisen vauvan kaipuu on voimakas, kumppanin voi myös olla vaikea kieltäytyä perheenlisäyksestä, vaikka ei sitä itse kovasti haluaisikaan.

Ja kun lapsi syntyy ja naisen unelma toteutuu, mies taas voi kokea jäävänsä ulkopuoliseksi. Isyys näyttää äitiyden rinnalla sekundaariselta. Nainen pettyy kun huomaa, että mies karkaa tilanteesta. Lisätään soppaan vielä väsymys niin avot.

Voi olla että olen pohdinnoissani ihan hakoteillä - väittäkää vastaan, kertokaa oma kokemuksenne ja/tai esittäkää parempia teorioita!

Mutta jotenkin näkisin, että miesten pitäisi ottaa keskustelu isyydestä haltuun. Ehkä siinä selkiytyisi sekin, miltä äitiys näyttää.

52 kommenttia:

  1. No en väitä vastaan! Kun kiljahtelen vaan että aamen!!

    VastaaPoista
  2. Oma kokemukseni on, että näillä kahdella asialla ei ole yhteyttä. Meidän perheessä mies oli se, joka halusi lapsia. Kun lapsi syntyi, hän jäikin 95 %:sti minun hoidettavakseni. Sain mm. hoitaa kaikki yövalvomiset ja -syötöt ihan itse. Ei siinä mitään, vaikka en alunperin ollut se aktiivinen osapuoli, lapsesta tuli minulle nopeasti hirvittävän rakas ja olen hoitanut häntä parhaani mukaan, toki välillä jaksamisen rajoilla. Mies muuttui ihan samalla tavalla, kuin tuossa postauksessa olleessa lainauksessa. Ilmeisesti perhe-elämä ei vastannut odotuksia. Olemme vielä yhdessä, mutta en usko että kovin kauaa (koska mies haluaa erota!).

    Olen pohtinut asiaa todella paljon. Mielestäni perimmäinen syy on itsekkyys. Dinkkuperheessä "oma aika" ei välttämättä ole pois toiselta, lapsiperheessä on. Kun ei kykene missään kohtaan asettamaan lapsen (tai lapsen ja vaimon) tarpeita omiensa edelle, ollaan nopeasti pattitilanteessa. Lasta on kiva hoitaa silloin, kun hänen tarpeensä eivät ole ristiriidassa isän tarpeiden kanssa. Eli jos iskää väsyttää tai hän on pahalla tuulella, ei jakseta leikkiä vaan jätetään lapsi äidille. Jos ulkona ripsii vettä tai on pimeää, ei jakseta lähteä ulos leikkimään, vaikka lapsi sitä haluaisi. Esimerkkejä riittää. Tottakai tässä käy myös ilmi, että minullakin on juuri niitä odotuksia jaetusta vanhemmuudesta. Jos minä tingin omistani, toisenkin pitäisi. Itsekkyyteen liittyy jollain tasolla se, ettei pysty rakastamaan lastaan ihan 100 %:sti. Rakkauden voimalla jaksaa ne vaikeatkin hetket, uhmat ja kiukuttelut, mutta jos sitä ei ole, niin niistä hetkistä tulee helvettiä.

    On aidosti sydäntäsärkevää huomata, miten mies voikaan taantuu siitä mitä hän oli lapsen syntymisen hetkellä. Epäkypsästä vanhemmuudesta kärsii koko perhe, eniten tietysti lapsi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan kuin meillä. Sillä erotuksella että mies ei halua erota mutta ei ole valmis tekemään kodin tai perheen eteen juuri mitään :(

      Poista
    2. Kiitos tästä kommentista! Ikävän kuuloinen tilanne, josta lienee mahdoton löytää ulospääsyä. :( Tuosta miehen käytöksesta tulee mieleen uhmaikä, joka on esim. Janna Rantalan mukaan muutosvastarintaa: kun aikuiset alkavat muuttaa pelin sääntöjä, lapsi alkaa uhmata. Kun perheen säännöt muuttuvat, mies yrittää jatkaa entiseen malliin, mikä ei tietenkään onnistu. Kuten tuolla jo totesin, kaikki lapsiperheet tarvitsisivat terapiaa...

      Poista
    3. Katja, pohdin tuota uhmajuttuja, että kun aikuinen muuttaa sääntöjä, lapsi uhmaa.
      Perheen säännöt muuttuvat, mies uhmaa.

      Eli oisko niin että mies kokee ettei voi vaikuttaa asioihin?

      On totta ettei kaikkeen voikaan vaikuttaa, mutta ehkä on vaikea löytää asioita mihin vaikuttaa ja miten.
      (Kun naisilla on usein vähän kokemusta lapsista, ainakin raskaus aikana neuvolakäynnit tms)

      Poista
    4. Kyllä, hyvin "uhmaikäiseltä" miehen käytös usein vaikuttaa. Tänä aamuna hän raivosi siitä, kuinka ei ole saanut nukuttua koska lapsi heräsi jo puoli seitsemän huutamaan äitiä. Ja sen jälkeen ei saanut enää kunnolla unta vaan ihmisparka joutui torkkumaan kymmeneen. Kaiken tämän uhman keskellä mies on tosiaan vakuuttunut, että meillä on nimenomaan parisuhdeongelma ja hänen onnettomuutensa johtuu muista kuin hänestä itsestään.

      On toisaalta totta, että yhteiskunta ei tarjoa miehille juuri mitään aitoa isyysvalmennusta. Ryhmiä on, mutta ne ovat vapaaehtoisia, joten vähänkään epävarmempi/sulkeutuneempi mies ei hevillä sinne lähde. Kavereitten kanssa ei tietenkään voi puhua asiasta, eikä varsinkaan ongelmista. Perheterapiaan pääsee, jos haluaa, mutta jos on lähtökohtaisesti luukut kiinni ja käsijarru päällä, ei mies suostu edes keskustelemaan aiheesta. Terapiaa, kuten isyyttä, pitää tahtoa.

      Epäilen, että näissä tapauksissa missä isyyteen ei opiskella tai vilpittömästi hurahdeta, tosipaikan tullen eli vauvan syntyessä menee autopilotti päälle, ja se on se malli, mihin on kasvanut omassa lapsuudenkodissaan. Samalla hienosti siirretään epäonnistuneet perhekasvatusmallit taas seuraavalle sukupolvelle.

      Syyllisten etsintä on siinä mielessä vaikea rasti, että pelissä on niin monta tekijää. Aivan varmasti on naisia, jotka omivat vauvan. Mutta ihan yhtä helppoa on itse passivoitua ja heittäytyä uhriksi "Olisinhan minä mutta kun tuo ei anna". Itse olen tarjonnut miehelle varsinkin vauvavuoden aikana lukuisia mahdollisuuksia osallistua esimerkiksi perheen viikonlopun ohjelman suunnitteluun. Hänelle on aina "aivan sama" mitä syödään tai mitä tehdään. Omia menoja hän kyllä saattaa sinne sisällyttää. Vilpittömästi kadehdin teitä joiden miehet ovat kasvaneet "poikamiehestä" isiksi. En osaa enää edes kuvitella meidän perhettä sellaiseksi.

      (alkup. kommentoija)

      Poista
    5. Ihan kun meillä. Harmittaa ja surettaa ja toisaalta olen jo etäännyttänyt itseni tilanteesta niin, että en enää jaksa välittää. Pitäisi lähteä, mutta haluaisin odottaa, että lapsi on vähän isompi kuitenkin.

      Tämä on todellakin meidän arkea: "miespoika leikkii perheensä kanssa silloin kun se on siitä itsestään mukavaa".

      Poista
  3. Meidän tytär on 9kk ja vasta viime viikkoina mieheni on pystynyt ottamaan paremmin osaa vauva-arkeen, kun tytär ei ole enää niin pahasti tisseissä kiinni ja riippuvainen minusta. Isällä ja tyttärellä alkaa olla ihan omia yhteisiä juttuja ja kiva niin. Olen yrittänyt antaa mieheni auttaa, kun liian helposti itse yritän hoitaa kodin ja lapsen ja vain mumisen, että kaikki on okei. Myös mieheni on huomannut, että vauvan kanssa on rankkaa välillä, joten puhuminen on tosi tosi tosi tärkeätä.
    Lisäksi miehillä varmaan kestää kauemmin tottua ajatukseen vanhemmuudesta kuin äideille, jotka jo raskausaikana todella tuntevat vauvan liikkeet jne. Oma mieheni sanoi, että vasta tyttären syntymä sai todella tajuamaan, että hän on nyt isä.
    Jos tässä minun tekstissäni nyt oli mitään sanomaa, niin puhukaa ihmiset toisillenne! :D
    Ja meillä tosiaan lapsi hankittiin yhteisestä toiveesta, vauvakuumetta minulla ei ole ollut koskaan, mutta olen aina tiennyt haluavani lapsia. :)

    Jenni

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on niin totta, pitäisi jaksaa puhua paljon enemmän. Suomalaista ohjaa tosi paljon häpeä. Juuri vähän aikaa sitten julkaistiin tutkimus, josta kävi ilmi, että edes rahastakaan (varsinkin jos on jotain velkoja) ei puhuta yhtään. Voisin kuvitella että superarvolatautunut äitiys on yksi vaikemmista puheenaiheista perheen sisällä.

      Poista
  4. Mun ympärillä on nuoria perheitä, joissa on selvästi vasta lapsen myötä herätty tajuamaan, että eihän suhteessa sitä tasa-arvoa kotitöissä ja muussa oikeasti ollut alunperinkään olemassa. Sivusta on ollut helppo huomata miten se malli toimii: mies sanoo, että voinhan mä ihan hyvin tehdä, nainen sanoo että no ei sun rakas nyt tarvii, ja sillä lailla pikkuhiljaa ollaan kuviossa, jossa mies muodollisesti tarjoutuu, mutta ei oikeasti koskaan tee. Tämä toimii sitten niin pitkään kunnes tulee ensimmäinen lapsi, ja työn määrä moninkertaistuu kertaheitolla, mutta mies ei edelleenkään tee enempää kuin muodollisesti tarjoutuu osallistumaan.
    Kun muodollisesta pitäisi tulla uudelleen konkreettista, on mies jo ehtinyt prhaimmillaan monta vuotta elää tällä tavalla toimivassa suhteessa, ja jos on valmiiksi jo aika mukavuudenhaluinen, niin luopuminen voi olla todella vaikeaa. Tähän liittyy vielä tietysti muitakin näkökulmia kuten esim se, miten hyvin vuosikaudet koko huushollia itse pyörittänyt äiti jaksaa olla avaamatta sanaista arkkuaan miehen tekemän työn lopputuloksista.
    Yritän siis tässä ehkä sanoa sitä, että pitäisi olla hereillä jo ennen lapsen saamista. Mitä kauemmin elää tietyllä tavalla tietyssä roolissa, sitä vaikeampi siitä on irrottautua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvää pohdiskelua. Se lapsen aiheuttama muutos tasa-arvoiseenkin parisuhteeseen on tosiaan aika täydellinen, kun äiti onkin yhtäkiä vastuussa koko hommasta ja toisen elämä jatkuu ennallaan. En osaa yhtään kvuitella millaista se on perheessä, joissa molemmat ovat omaksuneet perinteisen sukupuoliroolit!

      Poista
  5. Tsiisus, meinasin saada sydärin!! Otsikon luettuani ajattelin, että joko se kolmaskin kirja pitää kirjoittaa. Tossa ois alaotsikko jo valmiina.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuules nyt, välillä on sun vuoro! :D

      Poista
  6. Meillä eletään hyvin tasavertaisessa parisuhteessa. Olemme teineinä tavanneet ja saaneet harjoitella eloa ja oloa kaksistaan hyvin pitkään, ennen kuin lapsikortti otettiin esille. MInä olin aloitteellinen päällepuskija, että lapsi on saatava, mutta silti miehestäni tuli isä, joka otti alusta asti vastuuta lapsestaan.

    Imettäminen oli se ainoa asia, johon mies ei tietenkään pystynyt, mutta ihan kaiken muun pystyi tekemään vauvanhoidossa. Jopa niin, että nousi yöllä vaihtamaan vauvan vaipan, kun minä taas sain puhtaan vauvan kainaloon imetettäväksi. Ekan lapsen kohdalla minä pidin vanhempainvapaat, koska puoliso oli palkkatyössä ja minulla opinnot kesken. Lapsi meni hoitoon ollessaan 1v 8kk.

    Toisen lapsen syntyessä olin akateemisesti koulutettu ja hyväpalkkaisessa duunissa. Oli selvää, että hoitovapaa jaetaan, kun ei haluttu lasta laittaa ihan heti päiväkotiin. Ja niin jaettiin. Minä olin kotona ne ekat 8kk ja vuoden hoitovapaan jaoimme puoliksi. Homma toimi hyvin ja kaikki osapuolet ovat olleet onnellisia ja tyytyväisiä järjestelyyn.

    Ympäristön suhtautuminen oli kiinnostavaa; isää poikkeuksetta kehuttiin, mutta minulta kysyttiin, miten voin luovuttaa hoitovapaasta isälle... Ihan kuin se olisi ollut minun menettämäni oikeus?!
    En tiedä, onko tähän järjestelyyn päädytty meillä siksi, että olen ollut pahansisuinen akka vai siksi, että meillä isä on ihan oikeasti halunnut olla lastensa kanssa.

    Kahden äiti, lapset 5v ja 12v

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tästä kertomuksesta! Mitä mieltä olet: olivatko ajat 10 vuotta sitten ajat tosi erilaiset? Kuuleeko tollasta kommentointia enää? Mun mielestä tää erilaiset valinnat salliva murros on tullut aika nopeasti.

      Poista
    2. Joo, ajat ovat muuttuneet ja ihan jo ajanlasku kuopuksemme jälkeen on muuttanut maailmaa myös isän hoitovapaan hyväksyväksi. Ja 10-vuotta sitten oli tosiaan eri meininki.

      Eläköön tasa-arvoinen vanhemmuus :) Mutta korostaisin juuri sitä perheen omaa valintaa, että mikä on kenenkin perheelle parasta. Jos meillä olisi silloin esikoisen kanssa isä jäänyt kotihoidontuelle, niin olisinko opintorahalla perheen elättänyt... ehkä en.

      Kahden äiti

      Poista
  7. Ihan hiukan sun teoriasta tuli sellanen fiilis, että miehen osallistumattomuus olis (aina? Usein? Joskus?) naisen syy. Tai vauvakuumeen tai jonku - mutta ei siis miehen! Et luultavasti tätä ihan suoraviivaisesti näin tarkoittanut vai tarkoititko? Joka tapauksessa se on minusta hiukan vaarallinen ajattelumalli, syyllistäväkin. Tokihan on varmasti niin, että naiset sysäävät vähintään tasolla "joskus" miehiä sivuun vauvanhoidosta. Minusta siitä ei kuitenkaan pitäisi syyttää/syyllistää vain naisia vaan myös niitä miehiä - hyvänen aika, älkää nyt sukkia olko!

    Oma kokemus tästä on myös. Olen kokenut valtavavaa vauvakuumetta jokaiseen lapseen liittyen (nyt kolmas tulossa). Etenkin esikoisen kanssa vajosin myös tosi syvälle sinne äitiyden mustaan aukkoon. Vauva oli koko maailmani! Lisäksi olen yksin pitänyt äitiyslomat ja hoitovapaat, koska mies on yrittäjä. Nyt jos mieheni olisi jättäytynyt sivuun koko perhe-elämästä, saisin epäilemättä syyttää myös itseäni. Mutta onneksi kaikki miehet eivät ole noin helposti pilattavissa :) Mun mies on ihana isä ja mun pahimpien vauvahössötysaikojeni jälkeen vastuu perheestä on jakautunut hiljalleen tasan - tai kun menin töihin, jopa isosti niin, että mies otti ehdottomasti suurimman vastuun, omista duuneistaan huolimatta. Ja tämä ennen kaikkea siksi, että mies on aktiivisesti ottanut oman roolinsa. En mä sitä kasvattamaan ole ruvennut, heh, vaan kyse on ollut miehestä itsestään. Eli onneksi, onneksi meillä naisilla ei ole ihan kaikkea valtaa pilata perheitämme ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tavoitteena oli siis pohdiskella vauvakuumeen riivamien naisten onnellisuutta (ei kaikkia naisia). Lisäksi äitien osallisuutta omaan onnettomuuteensa ei juuri lainkaan analysoida. Hitto vie, onkohan se tabu!

      Noh, pointtini oli se (joka oikeastaan vain vahvistui tämän kertomuksen myötä), että isän pitää haluta olla isä. Kysymykseni oli, huomaako vahvasti vauvakuumeinen nainen millaista isähalukkuutta puolisossa on - ja kiinnostaako se.

      Poista
  8. Aamen! Mä oon sekä isähahmon että jo vuosia sitten isääntyneen työparin kanssa jutellut näistä asioista, ja todennut että ilmiö jotenkin helposti ruokkii itseään ja isistä tulee passiivisia. Sitten päiväkodissakin vanhempainvarttiin ja muihin kutsutaan vain äiti ja päiväkodin henkilökunta käy sisäistä vääntöä että tarviiko isänpäivälahjaa siellä askarrella "kun ei se ole sama asia kuin äitienpäivä" jne. Olen vasta raskaana mutta odotan mielenkiinnolla miten asia meillä kehittyy. Isähahmo on juurikin itsenäinen yrittäjä, ja vasta yritystään perustamassa. Toisaalta on haaste että haluaisi tätä asiaa ymmärtää ja tukea, minun poissaolo töistä (heh heh, jos työpaikkaa on enää vauvavuoden jälkeen...) ei vaikuta palkansaantiin lapsen sairastaessa. Toisaalta meistä molemmista isyys velvoittaa yli bisneksien.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, totta, tuo kaikki kuuluu siihen konservatiivisuuden ilmapiiriin, jossa isiä osaltaan kannustetaan passiivisuuteen. Olen sen 6+6+6 mallin vakaa kannattaja, koska millään muulla tavalla viesti ei ole riittävän vahva. Tsemppiä, toivottavasti pystytte puhumaan asiasta mahdollisimman rehellisesti.

      Poista
  9. Meillä on asetelma ylösalaisin. Mies halusi lasta, minä en niinkään. Päädyimme kuitenkin ratkaisuun, että lapsi tehdään. Neuvolan oppaissa kerrotaan juuri tästä, että äidin ja vauvan väille tulee symbioosi ja isä jää ulkopuolelle. Meillä minut työnnetään ulkopuolelle koko ajan. Mies omii lapsen. Hän koko ajan arvostelee hoitotaitojani ja -tapoja. Hän on tyypillinen curling; lapsi ei saa itkeä, koska silloin hänellä ei ole hauskaa. Ja kun lapsi itkee ja kiukuttelee uhmaa minulle, mieheni mukaan kiusaan lasta ja olen itsekäs, koska haluan tehdä asiat omalla tavallani, enkä ota lapsen tarpeita huomioon. Mieheni ei kiellä lasta juurikaan, se jää minun roolikseni. Lapsemme jo sanookin esim. hakatessaan jotain, että "ei saa tehdä, äiti suuttuu". Isänsä on opettanut että kieltäminen = suuttuminen. Lapsi on muuttanut meitä molempia, mutta vain kauemmas toisistamme. Olen todella kypsä syntipukkina oloon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hauskaa että muillakin.... Teen enemmän töitä paremmalla palkalla joten isä on ollut paljon kotona sen ekan 8kk jälkeen. Tyttö on kolme ja toinen tulossa... Olen kuulemma sluiba vanhempi (en jaksa kieltää) ja lapsi on kiintyneempi isään. Niillä on ihan omat jutut. Jos tulis ero (ei kyllä ole näköpiirissä) musta varmaan tulis uraäiti-viikonloppuvanhempi Luna vielä matkustan paljon...

      Poista
    2. Lapsihan ei tutkimusten mukaan lisää onnellisuutta, päinvastoin. Mun mielestä jokainen lapsiperhe tarvitsisi terapiaa, sekä yhdessä että erikseen. Harvan kasetti kestää käydä tällaisia solmuja läpi ilman apua.

      Poista
    3. Itse en ole työnjaosta lainkaan katkera. Sopii mulle mainiosti. Tarkoitin vaan että se lapsen omiminen ja toisen vanhemman raskaampi taakka syntyy helposti kumpaan suuntaan tahansa. Toki useammin naisen ristiksi, mutta ei sillä välttämättä ole tekemistä sukupuolen kanssa sinällään vaan juurikin työnjaon. Mitä enemmän myös naiset tekee uraa ja miehet jää kotiin, sitä useammin potentiaalisesti myös toisinpäin.

      Poista
    4. Piti siis sanoa et ymmärrän tavallaan sitä toistakin puolta. Kun lapsen isä marmattaa etten tiedä mitä lapsen kanssa pitäis tehdä ja komentaa mua, niin tekee mieli lyödä hanskat tiskiin että tee sit itse kun tiedät niin erinomaisesti kaiken.... ;)

      Poista
  10. Kyllähän ne lapset niitä miehiä vasta isyyteen kasvattaa. Ei isä kanna lasta 9kuukautta ihonsa alla, eikä välttämättä osaa oikeasti tajuta mitä sieltä on tulossa... Meillä ainakin isä alkoi todenteolla tutustua lapseen vasta kun imetys oli ohi (noin yksivuotiaana siis), joten siihen asti kaikki oli minulla hoidettavana. Niinhän se menee, että lapsen saanti mullistaa ja muuttaa naisen koko elämän, miehellä lapsen saanti tuo vain yhden "lisäosan" elämään. En olisi halunnut että asia menee näin, mutta koska itse olin aloitteentekijä ja sukelsin vauvahajuun täysillä, tajuttuani tilanteen tuntui vaikealta enää saada siihen muutosta. Komppaan täysillä tuota kommenttia että "opistuista rooleista on vaikea irrottautua"!

    No, toinen vauva muuttikin sitten kuvioo pakolla... Meillä on ne perinteiset kaksi lasta kahden vuoden välein, ja kun kuopus syntyi, oli kaksivuotias täysillä kiinni minussa ja vaati äidin itselleen kun taas vauva ei osannut vielä vaatia kuin tissiä silloin tällöin. Isän oli siihen asti helppo laittaa minulle vastaan tai kieltäytyä hoitamisesta/vastuusta, mutta kun kaksivuotias kiljuu ja huutaa vieressä, se onkin eri juttu... Mielenkiintoista nähdä miten kuvio kehittyy, nyt vauva tosiaan vasta puolivuotias mutta paljon paremmin luonut suhdetta isäänsä kuin esikoinen tuossa iässä.

    Eli isyys on meillä syntynyt pikkuhiljaa, pakottamallakin, mutta kuitenkin. Itselle ehkä tuli yllätyksenä tuo isän "valmistautumattomuus", itsellä kun oli alusta asti selvät sävelet vauvanhoidossa. Helposti sitä äitikin jyrää isän osaamisellaan, itse ainakin olen oppinut toisen myötä relaamaan kun kaikkia naruja ei enää vaan pysty pitämään käsissään... :)

    Kape

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tämä kokemuksen jakamisesta!

      Minun nähdäkseni se äitiyskin syntyy pikkuhiljaa ja pakottamalla - äideille on vaan yhteiskunnan avulla lanattu tie valmiiksi. Minä en todellakaan tiennyt mitä oli tulossa. :) Isissä on varmasti yhtä paljon hajontaa kuin äideissäkin - jotkut ovat valmiimpia kuin toiset.

      Poista
  11. Kuinkahan monessa perheessä äiti "omii" lapsen, eikä anna miehelle yhtään tilaa isyyteen/osallistumiseen. Mun tuttavapiirissä on ainakin monta äitiä, jotka valittaa, ettei mies tee mitään, mut sit toisaalta jos mies "yrittää", ni "ei se mitään osaa". Jos mies ei ihan alusta asti oo yhtä suuren vauvakuumeen vallassa, niin voihan siinä käydä niin, ettei mies oikein osaa ottaa omaa paikkaansa, jos äiti vartio lastaan haukan lailla. Ei toki kaikissa tapauksissa, mutta selvästi osassa tapauksista äitikin vois vähän höllätä otettaan ja antaa vastuuta isälle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja sitten on hyvä kysymys että mikä on "omimista" ja mikä vain olosuhteiden aiheuttama tosiasia? Äitiysloma - niin hieno systeemi kuin se onkin - aiheuttaa sen, että äiti osaa kokemuksen kautta tehdä kaikki hoitotoimenpiteet nopeammin (eli paremmin) ja ymmärtää lapsen päivärytmin paremmin. Otteen hölläämisen ja toisaalta sen vastuun vaatimisen tarpeet voi olla aika vaikea nähdä perheen sisältä.

      Poista
  12. Tämä tulee nyt tähän kommentiksi vaikka ei aiheeseen liitykään. Toivoisin, että joku joskus jossain vähän pohtisi asiaa ja herättäisi keskustelua. Eli lasten tytöttely ja pojittelu. Omassa lähipiirissäni olen huomannut, että perheen samasukupuolista lapsikatrasta kutsutaan nimellä "tytöt" tai "pojat" puhuttaessa perheen ulkopuolisille, mutta myös lapsille itselleen "tulkaas nyt tytöt/pojat", "oltiin tyttöjen/poikien kanssa uimahallissa". Jos on yksi lapsi tai erisukupuolisia lapsia, niin sanotaan "lapsi/lapset" tai käytetään nimiä.

    Kohtelevatko tytöttelevät/pojittelevat vanhemmat lapsiaan enemmän lasten sukupuolen viitekehyksestä, kokevatko lapset sen seurauksena olevansa ensisijaisesti/vahvemmin tyttöjä/poikia, kuin lapsia tai yksilöitä versus lapset, joita kutsutaan lapsiksi tai nimellä. Miksi vanhemmilla on tarve tuoda esiin lasten sukupuoli sen sijaan, että puhuisivat lapsista.

    Käytetyn kielen vaikutusta käyttäytymiseen on tutkittu. Tä ei voi olla ihan neutraalia vanhemmille eikä lapsille. Ehkä sua saattaisi kiinnostaa pohtia tätä ja kirjoittaa joskus aiheesta?

    VastaaPoista
  13. Olen aika lailla samaa mieltä, että äidin roolitus on helppo ja selvä. Ja että konservatiivinen ajatttelu tukee tätä.

    Me saatiin ennen ekaa lasta yksi hyvä neuvo neuvolasta: sopikaa ennen lapsen syntymää, milloin on kummankin oma aika ja milloin parisuhteen aika. Siis sovittiin, että okei tiistai on mun ilta, torstai miehen ja kerran kuussa yritetään olla kahdestaan. Kun eka tiistai koitti, hilpaisin kävelylle, yksin! Vaikka imettää, ei se tarkoita sitä, että vauvassa on oltava kiinni joka hetki. Toi homma toimi hyvin, vaikka varsinkin tosta yhteisestä ajasta on jouduttu vähän joustamaan, kun lapsia on kolme nykyään.

    Homman pointti oli mielestäni se, että isäkin tuli heti mukaan lapsen arkee ja hoitoon ja joutui ottamaan vastuuta ihan yksin. Tietty alussa vain hetken tunnin pari, mutta siinä se side alkaa syntyä. Yritän tällä sanoa sitä, että pienillä jutuilla voi itse vaikuttaa tilanteeseen ja luoda molemmille mahdollisuuden olla vanhempi omalla tavallaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen tosta ihan samaa mieltä: isä heti mukaan ja nimenomaan lapsen kanssa kahdestaan, ilman äitiä. Siitä se osaaminen lähtee. (Ja mikäänhän ei tietenkään estä sitä etteikö esim 6 vuoden päästä isä pukisi 2-vuotiaalle toiseen jalkaan koon 25 ja toiseen koon 30 kuomat...)

      Poista
  14. Kuulemma isä voi vaihtua synnytyslaitoksella. Olkaa siis varovaisii!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siellä nyt tapahtuu kaikkea muutakin outoa, että en ihmettele yhtään! ;)

      Poista
  15. Meillä "vauvakuume" oli yhteinen ja täytyy sanoa, että minulla on todella aktiivinen mies vauvanhoidon suhteen. Synnytyksen jälkeen olin todella väsynyt pitkän käynnistelyn vuoksi, joten perhehuoneessa ollessamme mieheni otti ohjat käsiinsä. Hän antoi minun nukkua yöt ja kerätä voimia, heräsin vain imettämään ja mies olisi varmasti senkin tehnyt jos olisi voinut.

    Kun pikkuinen syntyi, mieheni oli varma otteissaan ja eikä epäröinyt hoitamista. Minä sen sijaan olin epävarma, arka otteissani ja sekaisin tapahtuneesta, vaikka vauvaa olin pitkän aikaa toivonutkin. Mieheni ei kuitenkaan ominut vauvaa, vaan tuki minua epävarmuudessani eikä alkanut pätemään. Se olisi saanut minut vain entistä epävarmemmaksi. Ajan kanssa minullakin itsevarmuus kasvoi.

    Tyttömme on nyt 6kk ja me molemmat hoidamme neitiä yhtä aktiivisesti, vaikka mieheni on päivät töissä. Minä käyn pari kertaa viikossa harrastuksissani, eikä minun ole tarvinnut vääntää kättä siitä ollenkaan. Illat ovat minulle rennompaa aikaa, koska aamut ja päivät ovat kuitenkin minun vastuullani yksin. Ja jos miehellä on iltasella menoja, olen minä neidin kanssa kotosalla. Eikä kyse ole siitä että mieheni olisi jotenkin "tossun alla".

    Itse olen sitä mieltä, että vaikka vauvakuume olisi kuinka ylitsepääsemätön, kannattaa tutustua siihen kumppaniinsa ensin perinpohjin. Kommunikaatio on kaiken avain ja jos siinä on jotain häikkää, menee moni asia poskelleen. Kommunikaatio ei tarkoita sitä että nainen puhuu ja mies kuittaa kaiken mutisemalla, suomalainen mies puhuu kun siihen annetaan vain mahdollisuus. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä tarkennus tuosta kommunikaatiosta! ;) Ah, toi tossun alla -läppä saa mut aina näkemään punaista. Ilmeisesti kaikki miehen (välttämättömätkin) kompromissit perhe-elämässä ovat vaimon pakotteita. Ärh.

      Poista
  16. Onpa mielenkiintoista keskustelua + kyllä tosi surullisiakin tarinoita. Mä olen itse hämmästynyt niitä lähipiirinikin kertomuksia, miten isä ei ole ollut kertaakaan lapsen kanssa kahdestaan ennen äidin pitämän vanhempainvapaan päättymistä. Mitäs se lapsi sitten onkaan, jotain 9 kuukautta?! Mä pohdin esikoisen vauva-aikana, että meidän koiran ansiosta mies sai / joutui olemaan vauvan kanssa ihan heti alkumetreiltä yksinään, kun mä lähdin lenkille ulos. En tiedä olisiko itsekään tullut lähdettyä kotoa pois yksinään ilman sitä koiraa. Ja sitten kun niin ei heti alusta lähtien tee, se kynnys jäädä yksin lapsen kanssa kasvaa miehellekin suureksi. Mä näen jotenkin tosi huonona kuviona just sen, että vaikka isä työpäivänsä jälkeen hoitaisikin lasta, vaihtaisi vaippoja jne. niin se äiti on aina siinä taustalla / viereisessä huoneessa / paikalle hälytettävissä hädän yllättäessä.

    No, meillä lapsi söi myös tuttipullosta korviketta, joten siksikin oli helppo lähteä. Tissitakiaisten kanssa on tietysti sitten ihan omat haasteensa.

    Joskus olen pohdiskellut sitäkin, että kun lapsia hankitaan nykyään myöhemmällä iällä, niin siihen helppoon ja itsekkääseen elämään on ehtinyt jo kasvaa ja tottua. On oltu työelämässä jo hyvän aikaa ja on rahaakin toteuttaa haaveita / matkustella / harrastaa ym. Sitten se lapsi tulee ja sekoittaa koko pakan. Oiskohan helpompaa, jos ne lapset olisikin tehnyt siihen opintojen keskelle? Who knows.

    Mutta sitten yksi tekijä on se kahdenkeskisen ajankin puuttuminen. Ainakin oman lähipiirin otannalla lukemattomat ovat ne pikkulapsiperheet, joissa vanhemmat eivät oikeastaan koskaan pääse kahdestaan mihinkään. Ei sitä apua ole helppo aina olla pyytämässä vaikka isovanhemmat periaatteessa ilolla hoitaisivatkin lapsenlapsia. Mun mielestä hienointa olisi, jos isovanhempien aloitteesta esim. sovittais joku kuun eka lauantai, jolloin lapset on aina niillä esim. 6 tuntia. Se olisi sitten sovittu, kuvio kaikille selvä ja parisuhteen yhteinen aika siintäisi aina siellä horisontissa lähitulevaisuudessa.

    Olen silti myös pohtinut sitä vaimon muuttumista äidiksi -kuviota myös isän näkökulmasta. Ei kai sekään nyt kovin helppoa ole: imetystä, hormoni-itkuja, räjähtänyt ulkomuoto, seksuaaliset halut kateissa ja jatkuva väsymys (näin ainakin meillä, karrikoiden). Saattaa siinä mies vähän ihmetellä mihin se rakas vaimo katosi ja tuleekohan se koskaan enää takaisin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Asiallisia pohdintoja, käynyt moni noista myös itsellä mielessä - paitsi koiran elämää ohjaava vaikutus! :) Tuosta vanhemmalla iällä lisääntymisestä olen varmaan joskus kirjoittanutkin. Ero ennen ja jälkeen on niin valtava. Esim. tuo vaimosta äiti -metamorfoosi. On varmasti aikamoinen järkytys. Miehet ehkä tarvitsisi jotain ihan omaa valmennusta...

      Poista
  17. ...Ja eihän se vauvakuume mitään asialleen omistautunutta vanhemmuutta takaa. Sitä saattaa olla kuumeiluistaan huolimatta ihan hoopo ja ulalla siinä ensimmäisinä kuukausina. Kai se on vaan väistämättä niin, että tullakseen jotenkin mukiinmeneväksi vanhemmaksi, tärkeintä on se aika (tai toisaalta kyky myös tarvitteassa irtautua), jota lapsen kanssa viettää, oli sitten kyse äidistä tai isästä.

    Vauvakuumehan on noin niinkun pääsääntöisesti ihan kiva tunne ja siellä pilvien päällä on hauskaa liidellä. Ongelma siitä tulee, jos odotukset ei sitten kohtaakaan (oli ne nyt sitten odotuksia sitä miestä tai vaikka sen lapsen saamista kohtaan). Mutta jotenkin kyllä uskon, että pääsääntöisesti vauvakuume on elämää enemmän maailmanlaajuisesti rikastuttava tekijä, kuin ongelmia tuottava. Vauvakuume kunniaan! ;D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :) No mähän en vauvakuumeesta tosiaan tiedä mitään, mutta lähinnä vaan järkytyin siitä dokkarista, että se palo voi olla noin valtava ja ahdistava. Onkohan vauvakuumeen riivaamille naisille jotain tukiryhmää?

      Poista
  18. Minä en lainkaan väitä vastaan! Minulla oli vauvakuume, kun lapsi pian 3v oli siinä maagisessa iässä (noin 1-1,5v), kun kaikki muut pamahti paksuksi. Taivuttelin miehen jopa pariin otteeseen suostumaan perheenlisäykseen. No, en tullut raskaaksi (onneksi) ja otimme ehkäisyn pikapikaa takaisin, kun olin "vähän" sellainen fiilis että toi toinen ei nyt taida olla ihan messissä tässä. Eikä ollut. No ei ole toista lasta. Enkä oikeastaan tiedä tuleeko meille edes, nyt kun mies sai äänensä kuuluviin. Se ei taida haluta sitä ollenkaan. Vähän harmi, kun itse olisin joskus voinut haluta, mutta life is a bitch. Taisin tehdä tässä valinnan hyvän parisuhteen ja vauvahoureen välillä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mutta tähän lisäisin, että tosta ekasta tehtiin yhteinen päätös täydessä konsensuksekssa. Ei ollut kummallakaan vauvakuumetta, mutta tunne että lapsi saa tulla. Ja, no siinä kävi niin maagisesti että olin raskaana 2vko kierukan poiston jälkeen, että ei ehditty miettimään. Hyvä niin.

      Poista
  19. Olisi tosiaan mielenkiintoista tietää, onko sellaisissa perheissä useammin ns aktiivinen isä, joissa äiti on alussa ollut vähintään yhtä pihalla kuin isä. Meillä(kin) nimittäin on saman tapainen alku kuin teillä ja mies on alusta saakka ottanut/saanut yhtä vahvan aseman perheessä kuin minä. Olemme yhtä pihalla joissain asioissa ja yhdessä pähkäilleet mitäköhän nyt pitäisi tehdä jne. Olisiko asetelma nyt eri, jos toinen meistä olisi alun alkaen ollut jotenkin. " vahvemmilla" tai ohjannut toista? Mielenkiintoinen ajatus!

    VastaaPoista
  20. Ensinnäkin:
    Minä olen myös sen 6+6+6-mallin kannattaja, mutta tätä viimeisintä uudistusta en sulattanut - minusta pitää olla varovainen sen kanssa että isyys-kannustuksen nimissä leikkataan äitiysvapaita jotta äidit töihin ja uraa tekemään. Nimittäin kauan muualla maailmalla asuneena tiedän, että oikean äitiysvapaan puute jos mikä kannustaa KOTIÄITIYTEEN: koska riittäviä äitiysvapaita ei ole, perheen haluaville naisille jää ainoaksi vaihtoehdoksi jäädä pysyvästi työelämästä pois. Nykyisten äitiysvapaiden tarkoitus oli nimenomaan perheen ja työn yhdistämisen mahdollisuus naisille, ja jos sitä kurotaan umpeen, naisten ratkaisut voivat olla entistä radikaalimpia.
    Toiseksi:
    En välttämättä allekirjoita ajatusta "äitiyden mustasta aukosta". Meille lapsen saaminen oli todella intensiivinen ja elämänmuutoksen, ajattelunmuutoksen, maailmanjärjestyksen muutoksen aikaansaanut tapahtuma, joka jatkuu edelleen... :-D Päätös oli yhteinen mutta mielestäni on myös niin, ettei kaikkea asioita lapsensaannissa voi nähdä etukäteen. Esimerkiksi sitä mitä tunteita se tulee herättämään. Minäkin feministinä raskaana ollessani kuvittelin laittavani vauvan hoitoon 3kk iässä... Totuus on, että olisin nyt kahden lapsen äitinä halunnut olla kotihoidontuella ja kotona, mutta elämäntilanne vaati töihin ja lapset hoitoon n. 1,5v iässä. Tämä ei tarkoita muiden ratkaisujen mollaamista vaan kyse oli meidän tunteistamme ja perheemme parhaaksi katsomasta asiasta.
    Kolmanneksi:
    Mitä tulee mieheen - hän on erittäin osallistuva isä. Silti: Se miten ensin yksi lapsi, sitten toinen lapsi, vaikuttaa "hänen aikaansa", on ollut molemmilla kerroilla lasten syntyessä shokki. Yleensä etenkin vauvavuoden aikana hän on kriiseillyt pahimman kerran. Ei ole helppo ottaa vastaan ja tehdä tilaa näille "uusille universumeille" tähän maailmaan. Etenkään, tai edes, erittäin osallistuvana isänä. Olemme paljon puhuneet asiasta ja olen huomannut että käsitys nimenomaan "ajasta" on se yksi olennaisin pointti. Minulle aika lasten kanssa, jopa töitteni kanssa, on MYÖS sitä "omaa aikaa", sen kaiken muun "oman ajan", yksinolon ja vapaa-ajan lisäksi. Mielestäni elämä ja oma aika nyt vain on sitä, mihin sen käyttää, kaikki mukaan luettuna. En ymmärrä siis täysin tätä nykyajan mentaliteettia erotella kaikki "ajat" toisistaan jossa lopulta se "omin oma aika" on jotakin mikä ei tunnu ikinä täyttyvän eikä ikinä riittävän ja mikä on aina irrallaan kaikesta muusta elämänpiiristä.
    Mutta: Mies on toista mieltä. Hänelle se oma aika on aina jotakin itsellisempää, sitä vapaa aikaa, eli vapaata aikaa sekä lastenhoidosta että työstä, eli "velvotteista". Joten siinä kaavassa lapsiperhearki voi olla syövyttävää. Ja kuten tässä yllä tuli ilmi, minunkaan mielestäni sitä ei voi aina nähdä etukäteen. Ennen lapsia kun se oma aika ei ole toisen ajasta pois eikä tarvitse neuvotella omia tarpeitaan ja velvollisuuksiaan kenenkään kanssa. Olen siis sitä mieltä ettei vauvakuume tähän vaikuta: Vauvakuumeilleille ihmisille asia voi olla ihan yhtä paha kuin niille jotka lähtivät juttuun muka-realistisesti ja rationaalisesti. On vaikea ennustaa mitkä tunteet heräävät lapsen synnyttyä, ja vielä toistenkin lasten synnyttyä, millainen on oma senhetkinen kehitystilanne ihmisenä, tilanne, ja lasten luonne.. Ihmisiä me vaan kaikki ollaan. Toisaalta, ehkä tätä kutsutaan myös aikuiseksi kasvamiseksi. Että ymmärtää joustaa omista tarpeistaan ja ajastaan muiden hyväksi, kantaa vastuunsa. Joissakin yhteisöissä edelleen ollaan sitä mieltä että mies jolla ei ole omaa perhettä, ei voi olla johtaja-asemassa yhteisössään... Koska jos ei osaa kantaa vastuuta tästä pienimuotoisesta heimostaan, kuinka voisi isommasta? Hanna.

    VastaaPoista
  21. Oli alku helppo tai vaikea, niin jossain vaiheessa on isän pakko hypätä syvään päähän, pakon ajamana tai omasta halustaan. Ei taidot kartu ja suhdetta synny kuin tekemisen kautta. Oma isyys rakentunut juuri jaetun sekoilun ansiosta - molemmat lähti tilanteeseen samalta viivalta ja kun alku oli hieman hankala, tuli pakostakin tilaa ja vastuuta.

    VastaaPoista
  22. Osassa näistä kommenteista näkyy hyvin miksi niiden vanhempainvapaiden liian tarkka kiintiöiminen isälle on haitallista. Isällä ja äidillä on erilainen suhde lapseen. Lapseen kiintymätön isä voi vaan ottaa ja lähteä tai olla hoitamatta lasta. Äiti ei moiseen pysty (yleensä ne tapaukset joissa äiti lähtee on taustalla isompia ongelmia esim. mielenterveyden kanssa). En väitä etteikö olisi hyviä isiä, myös oma mieheni on hyvä isä ja lapsiimme kiintynyt ja hoitoon osallistuva. Mutta se että äiti kantaa lasta sisällään luo erilaisen pohjan vanhemmuuteen.
    Ja itse aiheeseen. Meillä lapset ovat tulleet "yllätyksenä" joten vauvakuumettakaan ei ole ollut. Vanhemmuuteen on meillä kasvettu yhdessä ja vaikka itse olen lasten kanssa kotona ja olen se jolla on lagat käsissä, ottaa isä oman paikkansa lasten kanssa heti kotiin tullessaan. Ehkä juuri vauvakuumeen puutteen takia ei ole ollut niitä romantisoituja mielikuvia auvoisesta perhe-elämästä.

    VastaaPoista
  23. Vauvakuume on myös mulle vieras tunne, koska sen hoiti meilläkin mies. Oli päivänselvää, että vauva-arki jaetaan ja pohdittiin paljon etukäteen miten hommat etenee. Mutta padam, kun synnytys lähetstyi ja vihdoin vauva oli siinä, mies valui tuohon lainaamaasi kommentin tilaan.

    Olin pitänyt miestäni erittäin hyvänä keskustelijana ja luotettavana ihmisenä, mutta nämä kokivat aika pahan inflaation. Kahden vuoden jälkeen sanoin että homma alkaa olemaan aika paketissa mun osalta niin hän alkoi työstämään omia lapsen syntymän aiheuttamia pelkoja ja pettymyksiä. Sillä alkaa kai palailemaan taas muumit laaksoon ja toiminta näyttää jo monelta osin järkevältä, mutta mulla on vielä matkaa siihen että luottamus palautuu.

    Haluaisin ehkä sen toisen lapsen, mutta jos sama kuvio toistuisi uudelleen, sekoaisin varmaan lopullisesti.Terapian tarpeessa ollaan joka tapauksessa. Vanhat ja viisaat sanoo aina että vaikeinta oli kun lapset oli pieniä. Että koitetaan jaksaa kanssasisaret ja -veljet!

    VastaaPoista
  24. Olen kolmen lapsen äiti, 22,16 ja 13.
    Äitiys on ollut minulle se "siinä sivussa" juttu, olen lasten pienenäolon aikana ollut yrittäjä, jolla monen monta rautaa yhtäaikaa tulessa. Käytännössä kaikki kotihommat oli ne viimeiset, joihin keskityin- jos patterissa oli vielä virtaa. Lapset olivat mukana hommissa ja oppivat nopeasti itsenäiseen leikkiin, vanhempi katsoi nuoremman touhuamisen perään.
    Tällähetkellä saan toisinaan palautetta, että on vähän kurjaa, että heillä ei ollut sitä hössöttävää asioita valmiiksi tekevää äitiä, joka kulki puhaltamassa joka pipin, niinkuin muiden äidit olivat. Nuorimmaisen ollessa 4 vuotias, tuli ero, joka ei käytännössä paljon muuttanut elämää, myös mies oli yrittäjä ja hänen olosuhteensa yrityksessä olivat lapsille sopimattomammat, kuin minulla.
    Nykyisellä miehelläni on entisestä parisuhteesta 5v tytär.
    Olen kummissani kuunnellut vauva-ajasta, joka heidän parisuhteensa kaatoi.
    Äiti ei antanut ja luottanut vauvanhoitoa miehelleni. Jos hän yritti tehdä jotain, tuli äiti ottamaan homman aina haltuun. Mieheni yritti tarjota jäävänsä tyttärensä kanssa kahden, kun äiti kävisi kaupassa, ei onnistunut, koska äiti ei jättänyt lasta isän kanssa. Olen pohtinut asiaa paljon ja todennut, että itseasiassa me tehdään itse itsemme niin tärkeiksi, ettei isä osaa niitä asioita kuitenkaan tehdä.
    Katsoo vaikka omaa elämää: Jos joku muu imuroi, siellä on aina koirankarvoja ja kahden pitkähiuksisen tyttö/naisihmisen haivenia, jotka kivasti kulkee mopin mukana ja liimautuu lattiaan. Saan itse sopimaan tiskikoneeseen puolitoistakertaa enemmän astioita, kuin mieheni jne... Helpompi tehdä itse!

    VastaaPoista
  25. Miehet laistavat vastuunsa lasten hoidosta siitä yksinkertaisesta syystä että voivat.
    En aina ymmärrä tätä naisten tarvetta olla 'hyvä jätkä' ja ruoskia itseään jopa siitä miten miehet eivät osaa/saa olla isiä. Milloin olette kuulleet yhdenkään miehen ruoskivan itseään tai omaa sukupuoltaan julkisesti siitä miten paskoja isiä he ovat kun eivät tue naistensa äitiyttä.



    VastaaPoista
  26. Vielä yksi näkökulma asiaa, parisuhde hakee myös muotoaan sen jälkeen, kun "kaiken" hoitanut perheenäiti palaakin töihin. Mukavuudenhaluinen mies on vaarallisesti tottunut siihen, että kotona on siistiä, ruokaa kaapissa ja puhtaat sukat laatikossa niin kauan kun kotiäiti on kotona. Mutta, kuinkas käykään, kun nainen palaa töihin ja muksu menee tarhaan. Mukavuudenhaluinen mies olettaa, että sama homma jatkuu ja koti "hoituu itsestään". Ja kun ei hoidukaan, täytyy kotityöt taas kerran tapella/keskustella uusiksi. Kas kun molemmat ovatkin töissä ja ilta-aikaa, jolloin pitäisi olla lapsen kanssa ja tehdä kotityöt onkin molemmilla yhtä paljon. Tein hirvittävän virheen esikoisen kanssa, koska hoidin tosiaan kaikki kotityöt, ajattelin näin, että sitten illalla mies voi keskittyä lapseen ja (ehkä minuunkin). Höpönlöpön. Meillä siis ns vauva-ajan kriisi (palasin töihin kun muksu oli tasan 1 v, en kestänyt himassa pidempään) tuli päälle vasta, kun palasin töihin.

    VastaaPoista
  27. En tiiä mitä tuol on aikasemmin laiteltu, mutta oli aikalailla osuvasti sanottu. Oon ite tienny jo ala-asteikäisenä, että haluan lapsia ja yläasteella oli jo ensimmäisen kerran "vauvakuume". Nyt oon 23 v, ja kolme vuotta yrittämistä miehen kanssa takana ja tutkimukset tehty, eikä mitään vikaa kuulemma ole. Varsinkin alussa tuntui pahalta ja uskomattoman väärältä, että muut saavat lapsia ja minä en. Monet itkut on itketty ja masennuinkin lapsettomuuden vuoksi. Miehen kanssa alettiin yrittäminen lähes heti seurustelun alussa ja perustelin sitä itselle ja muillekin sillä, että hänestä tulee hyvä isä. Nyt kun olen miettinyt vanhemmuutta edessä olevien hoitojen vuoksi, olen todennut, ettei miehestäni tule hyvää isää. Hän ei halua kantaa vastuuta toisesta ja rajoittaa vapaapäiviä edeltäviä kännejään tai tupakointiaan tai muutakaan ja on oikeastaan suoraan sanonut, ettei oikeastaan haluaisi lapsia. Ei ainakaa niin montaa kuin minä. Näistä on puhuttu monesti ja nyt olen tajunnut, että mielipiteen muutos on tapahtunut vain sen vuoksi, että hän ei halua minulla olevan paha mieli. Oman tarpeen vuoksi sitä voi selittää kaiken paremmaksi ja loppupeleissä kärsimässä on kahden sijasta kolme tai usempi. Jää kyllä hoidot miehen kanssa käymättä, ehkäpä perustan sen perheen yksin...

    VastaaPoista

Nyt olis sun vuoro.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...