Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

11.4.2019

Kun vaalit tulivat ruokapöytään



Kävin ennakkoäänestämässä. Käyn yleensä aina leimauttamassa lappuni vaalipäivänä, sillä äänestämiseen kuuluu tietty demokratiatunnelmointi, jota Postissa on vaikea tavoittaa: kävely lähikoululle, jonottaminen koppiin, viime hetken päätös ja kahden euron mokkapalan mussutus jumppasalin eteisessä toppatakki päällä. Tarjoilu toki kuuluu myös kaikille mukaan pakotetuille, mariseville äänioikeudettomille. Oli jotenkin niin isot asiat tulilla etten voinut riskeerata vatsatautiarvan osumista sunnuntaille.

Ilahduinkin kun Skidi tällä viikolla kysyi, koska katsomme nousevia pylväitä. Haa, hän osasi odottaa ääntenlaskun tulosseurantaa! Meillä kasvaa vaalientusiasti! Eikä yhtään liian aikaisin, sillä – uskomatonta kyllä – hän saa äänestää jo kuuden vuoden päästä.

Olen itse konservatiivisesta kodista, jossa uskottiin ydinperheeseen (paitsi kun piti erota), kristillisiin arvoihin ja maanpuolustukseen. Uskoisin, että meillä useimmiten äänestettiin, mutta lapsia ei vaikuttamisen saloihin vihitty. Vanhemmat äänestivät eri puolueita, joten muistelen, että politiikasta ei myöskään keskusteltu kovin sopuisaan sävyyn.

Äänestäjä minusta kuitenkin kasvoi. En ollut pätkääkään kiinnostunut politiikasta ennen opiskeluaikoja. Kävin äänestämässä, mutta valkkasin ehdokkaat lähinnä kuvan perusteella. Puolueista oli valittava se, joka aiheutti vähiten myötähäpeää. Ei niistä yksikään vastannut (eikä vastaa edelleenkään) suoraan minun näkemyksiäni, mutta joku kompromissi on tehtävä. En ollut erityisen kiinnostunut lopputuloksesta enkä seurannut yhdenkään Holkerin hallituksen seikkailuja.

Vasta lähempänä kolmeakymppiä pääsin järkeviin keskusteluihin vallan kolmijaosta, vasemmiston ja oikeiston eroista, konservatiivisesta ja liberaalista maailmankatsomuksesta, populismista, hyvinvointiyhteiskunnasta ja veroista. Muistan kun ensimmäistä kertaa tajusin, että tämähän on yhtäaikaa raivostuttavaa ja kiinnostavaa. Poliittista vääntöä on paitsi siedettävä myös syleiltävä, sillä se kuuluu otsikon "asioita, mitä minä voin tehdä" alle. Ihan hemmetin vaikeaahan se on.

Mutta olisikohan nyt kasvamassa aivan uudenlainen, demokratiatietoinen sukupolvi? Sellainen valveutunut joukko, joka seuraa kansainvälistäkin politiikkaa ja osaa katsoa ilmiöitä kotimaan rajojen ulkopuolelta. Ehkä on pakko. He eivät kuulu siihen pullamössösukupolveen, joka vain porskutti tyytyväisenä eteenpäin ja asiat menivät parempaan suuntaan tekemättä mitään. Nykyään ongelmat ovat paljon monimutkaisempia ja arvojaan, mielipiteitään joutuu todella punnitsemaan.

Olen tästä kehityksestä toiveikas, sillä äänestämiseen liittyy juuri tämä: kiinnostus politiikkaan vaalien välillä. Ei demokratiaa voi jättää äänestyskoppiin vaan politiikkaa pitää seurata. Pitää katsoa, mitä äänellään saa. Jos äänestit hallituspuoluetta, millaisia kompromisseja he tekivät, mistä tingittiin ja mistä ei? Jos edustajasi taas olivat oppositiossa, pystyivätkö he vaikuttamaan hallituspolitiikkaan? Ikävä kyllä, juuri seuranta on tehty nuorten näkökulmasta helvetin tylsästi ja jopa luotaantyöntävästi, ja välillä tuntuu, että politiikan toimittajat tekevät ohjelmia lähinnä itselleen. Vaalitenttejä ei Skidikään jaksa katsoa ja vaalikoneiden kysymykset taas olivat 12-vuotiaalle kryptisiä ja spesifejä. Ne ovat sitä monelle nelikymppisellekin.

Mutta alkuun pääsee helpomminkin! Kokeilkaapa leikkimielistä kansanvallan ohjelmanumeroa viikonlopulle ja pitäkää vaikka ruokapöydässä vaalit. Kukin perheenjäsen saa asettua ehdolle ja kertoa, miten aikoo perhettä kehittää neljän vuoden sisään. Kun kersat muodostavat minuutissa vaaliliiton ja pääsevät yhteisymmärrykseen 10 koiran setistä, trampoliinista, viikkorahan korotuksista ja uhkaavat aiheuttaa pattitilanteen arkiaamuisin eteisessä ellei vaatimuksiin suostuta, voit vain miettiä, kuinka pitkään tätä vallankaappausta on junailtu. Tulee pahempi riita kuin monopolista.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mitä itse funtsit?

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...