Muista naistenpäivänä niitä, jotka uskaltavat puhua

Kaupallinen yhteistyö

Naistenpäivänä on tapana puhua tasa-arvosta ja naisten oikeuksista. Globaalisti niitä tärkeimpiä puheenvuoroja pidetään kehitysmaissa, ja ihan ympäri vuoden.

KUVA: Sarah Waiswan

Jos minun tyttäriltäni kysyy, millaista on tyttönä eläminen, vastauksena on silmien pyörittelyä. Kysymys on omituinen. Tyttöys on mutkatonta. Ihmisoikeudet, itsemääräämisoikeus ja tasa-arvo koskettavat Suomessa kaikkia kansalaisia sukupuoleen katsomatta. Pakollisia aikuistumisrituaaleja ei ole, koska niitä ei tarvita. Lainsäädäntö määrittelee rajat, jotka ovat kaikille samat.

Jos taas samaa kysyy kenialaiseen kisii-heimoon syntyneeltä tytöltä, vastaus on aivan erilainen. Hänellä on edessään perinne, joka on paitsi henkisesti että fyysisesti traumatisoiva, myös hengenvaarallinen. Naisten ympärileikkaus eli sukupuolielinten silpominen on järkyttävä ihmisoikeusrikkomus.

Onneksi asialle voidaan tehdä jotain ja tehdäänkin. Monet järjestöt ovat ottaneet tämän aiheen toimenpidelistalleen ja vaikutusmahdollisuudet ovat hyvät. Työ tuottaa tulosta.

Solidaarisuus-järjestön rohkeat naiset.

Aina kun puhutaan alkukantaisesti elävien heimojen tavoista on helppo etäännyttää itsensä siitä, että inhimillisyydellä on monta ilmenemismuotoa. Kävinkin juttelemassa Solidaarisuus-järjestön kanssa siitä, mistä tässä kammottavassa perinteessä pohjimmiltaan on kysymys -- ja yllätyin.

Vastoin oletuksiani, silpomista tehdään uskonnosta riippumatta ja melkein kaikissa maanosissa. Silpomispäätöksiä eivät tee väkivaltaiset mielipuolet vaan rakastavat vanhemmat, erityisesti naiset: äidit, tädit ja anopit. He nimittäin kuvittelevat tekevänsä oikein. He haluavat tyttärilleen hyvää.

Silpominen liittyy heimojen perinteisiin kunniallisuuskäsityksiin, jotka koskevat vain naisia: toimenpiteellä karkotetaan tytöstä paha ja rituaalin myötä tyttö siirtyy hyveelliseen naiseuteen. Äidin tehtävänä on kasvattaa tytöstä kunniallinen nainen. Jos äiti epäonnistuu tehtävässään ja tyttö häpäisee suvun, hänet (ja tytöt) saa hylätä. Jos tyttö kuolee, vika on luonnollisesti hänessä tai hänen kevytkenkäisessä äidissään.

Silvottu tyttö on ihan syystä siveellinen, kunniallinen ja moraalinen - seksihän on kivuliasta. Mutta hän pääsee sentään naimisiin ja hänellä on mahdollisuus olla yhteisön jäsen, toisin kuin silpomattomalla tytöllä.

Tällainen huuhaa ja epätasa-arvo on sietämätöntä. Miksi perinnettä ei kielletä lailla? Monissa maissa se onkin jo kielletty. Mutta pakolla ja väkisin ei kulttuurin muutosta saada aikaan. Jos ihmiset edelleen uskovat tekevänsä oikein, operaatiot vain siirretään pimentoon ja tehdään yhä nuoremmille.

Haitallisia uskomuksia vastaan taistellaan vain valistamalla, pitkäjänteisellä työllä. On vaikutettava ruohonjuuritasolla, kouluissa, terveysasemilla, sairaaloissa, kirkoissa ja kyläjuhlissa. Vain avoimuus poistaa silpomattomuuteen liittyvää syrjintää, stigmaa ja häpeää.

Miten tällaisesta aiheesta sitten voi puhua? Mietin, miten itse reagoisin, jos toisen kulttuurin edustaja tulisi kertomaan, että yleisesti yhteisössä hyväksytty toiminta onkin lapselle vahingollista. En kovin hyvin.

Sanoma menee perille vain vertaistuen kautta ja kahdella eri argumentilla: uskonto ei silpomista vaadi ja toimenpide aiheuttaa naisille vakavia terveysongelmia. On puhuttava uskonnon kieltä. On kerrottava, että lisääntymisterveys on vaarassa.

Asenteet muuttuvat pikkuhiljaa. Dominoefekti voi parhaimmillaan muuttaa kulttuuria nopeastikin. Kun yksi äiti uskaltaa säästää tyttärensä vahingolliselta perinteeltä, joku toinenkin uskaltaa. Myös perheen miehet ja pojat oppivat, että silpominen on tarpeetonta. Silpomattomista tytöistä tulee jopa parempia vaimoja.

Minä laitoin naistenpäivän kunniaksi palkkaa niille naisille, jotka jaksavat ja uskaltavat puhua tyttöjen puolesta ja huuhaata vastaan, siellä, missä tyttöys on pahe. Silpomaton-sivustolla voit tehdä lahjoituksen ja tutustua Solidaarisuus-järjestön tekemään työhön.

Mihin hittoon kehonkoostumusmittausta tarvitaan?

Kävin viime viikolla kuntotestissä ja kehonkoostumusmittauksessa. Pari ajatusta.

Hapenottokyvyn mittaamiseksi tehtiin polkupyöräergometritesti, jossa poljetaan kuntopyörää niin kauan kuin kroppa jaksaa, noin 70 rpm vauhtia, ja kahden minuutin välein vastus nousee. Lihaskuntoa varten tehtiin viisi kappaletta 30 sekunnin liiketoistotestejä.

Sitten oli vielä sähkönjohtavuuteen perustuva kehonkoostumusmittaus. Mittauksessa astutaan laudalle ja kehon läpi johdetaan heikkoa sähkövirtaa. Lihaksessa oleva vesi johtaa sähköä paremmin kuin rasva ja laite tekee siitä omat johtopäätöksensä.

Sain ihan huippuhyvät tulokset: hapenottokykyni sai arvosanan erinomainen (vaikka talvikausi vähän näkyikin) ja lihaskestävyydessä kaikki tulokset olivat vihreällä. Mutta kehonkoostumuksesta tuli kummallinen tuomio.

Olen rasvaprosentin mukaan ylipainoinen ja "metabolinen ikäni" (joku ikätasoa vastaava perusaineenvaihdunnan luku) on 52 vuotta. Kun ihmettelin, että mikä helvetti se tämä on, niin testaaja totesi, että se johtuu painostani. Painoindeksini on korkea, aineenvaihduntani matalasta päästä ja olen kuiva.

Jäin jälkikäteen ihmettelemään, onko näistä mittauksista nyt mitään hyötyä. Mihin minä tätä omituista tietoa nyt voisin käyttää? Miten tähän pitäisi suhtautua? Alanko jumppaamaan, koska metabolista ikää täytyä laskea nuoremmaksi?

Minulla on myös nimittäin vaihtoehto b ja se on fuck this shit -metodi.

Ymmärrän mitattavuuden pointin silloin kun on tavoitteita. Lähtötaso on hyvä tietää, jos henkilö haluaa hiihtää 50 kilometriä puoleentoista tuntiin. Mutta mittaaminen on ihan turhaa kun hyvä kuntoilujakso menee vessasta alas vähintään kolme kertaa vuodessa kun lapset ovat kipeitä tai tulee duunikaaos. Tai marraskuu. Miksi pitää esittää tällainen lukukimara taviskuntoilijalle, jonka pitäisi löytää liikunnan ilo? Onko huonommuuden kautta motivointi todella hyvä idea?

Minähän olen jo siellä fucking kuntokeskuksessa. Tiedän jo että jotain pitäisi tehdä. Ei minulla ole mitään harhakuvitelmia, että olisin ruumiinrakenteeltani keijukainen. Mutta en jumalauta ole mitenkään ylipainoinenkaan.

Mitä yritän sanoa? Olemme ihmisiä, emme koneita. Tykkään syödä irtiksiä, juoda punkkua ja istua sohvalla. Tykkään myös syödä salaattia, työmatkapyöräillä ja käydä jumpassa. Toista ei ole ilman toista. Jos se tarkoittaa että joku lukema näyttää pahalta niin sitten se on niin. Saatana.

Perinnöksi kenkäkauppakriisi, ole hyvä

Skidin on aina ollut vaikea löytää itselleen sopivia kenkiä. Ostosreissu on epätoivoprojekti: mitkään lasten perusmerkit eivät istu ja samasta mallista pitää testata aina useampaa kokoa. Onneksi edes lenkkareista löytyy sopivia.

Silikonilenksut nauhojen korvikkeina ovat pelastaneet parit kengät korkean jalkapöydän omistajalle.

Sama homma minulla. Ajattelin alkuun, että hän on vähän herkkänahkainen hankaamisen suhteen, mutta kun vertailimme paljaita jalkojamme lomalla uima-altaan äärellä, tajusin että Skidillä on käynyt jalkojen suhteen erityisen kummallinen tuuri geenilotossa: hänellä on isänsä korkea jalkapöytä sekä minulta pitkät varpaat ja isovarvaspatti, joka tekee lestistä leveän.

Samalla tajusin, että tämä itseäni vuosikausia vaivannut perhanan pattivarvas on perinnöllinen rakenne. Isovarpaan ensimmäinen nivel on vain pyöreä ja paljon suurempi kuin muut. Se ei ole itseaiheutettu vika tai vaivaisenluu, joka yleensä on kipeä ja tekee varpaasta vinon. Patti vain näkyy hassusti sukan läpi.

Muistan kyllä, että Äitini valitti varpaitaan, mutta oletin sen johtuvan siitä että hän käytti työelämässä niin paljon kapeakärkisiä korkokenkiä (viisikymppisenä hän siirtyi Eccoon ja terveyskenkiin, joihin itse siirryin jo 10 vuotta sitten). Yhtä lailla tulkitsin, että isoveljelläni on samanlainen patti, koska hän ahtaa jalkansa säännöllisesti kapeisiin kiipeilykenkiin. Luulin, että minulla on patti, koska käytin teininä liian pieniä mutta muodikkaita mokkasaappaita. Ja loput ongelmat aiheutti raskaus.

Mutta ei ole mitään ulkoista syytä, miksi Skidillä olisi se. Hän on aina käyttänyt tilavia ja laadukkaita kenkiä, koska on ollut istuvuudesta tarkka. Kenkämuotikin on paljon armollisempaa.

Olemme Koti-insinöörin kanssa fyysisesti ja henkisesti hyvin erilaiset ihmiset, joten lapsemme ovat kummallinen geenilaboratorio. Vaikka ne eivät ulkonäöltään selvästi muistuta meitä kumpaakaan, muut ominaisuudet (kuten migreeni, nälkäkiukku tai aamu-unisuus) on aika helppo naulata jomman kumman geeniperintöön kuuluviksi.

Genetiikka on älyttömän mielenkiintoista. Tämä varvasepisodi on saanut minut katselemaan tarkemmalla silmällä omaa sukuani. Mikä on elämäntapojen aiheuttamaa ja mikä synnynnäistä? Miltä me näytämme, mikä meitä vaivaa, mikä sujuu? Mitä yhteisiä omituisuuksia meissä on? Kuolinsyiden tuijottaminen tarjoaa vain yhden näkökulman.

Suvussa kulkee kaikenlaista muutakin kuin tautiperintöä, verisuonitauteja ja alkoholismia. Joskus tulee tehtyä vääriä johtopäätöksiä siitä, mikä on vanhempien syytä, mikä yksilöllinen tehdasasetus ja mikä perittyä. Lasten myötä voi tosiaan joskus ymmärtää kaikenlaista itsestään.

Kymmenen syytä vihata maaliskuuta - ja yksi syy rakastaa

Maaliskuu. Siinä missä helmikuu on täynnä erilaisia riemuja, laskiaista, hiihtolomaa, pullaa ja tulppaaneja, maaliskuu on riemukas kuin menkat, krapula ja influenssa yhtä aikaa.

Kaikki johtuu siitä, että maaliskuussa puhutaan virallisesta keväästä vaikka epävirallisesti on edelleen ihan vitun kylmä ja takatalvi vähintään joka toinen päivä.

1. Lumityöt muuttuvat jäätöiksi: pihatie muuttuu päiväplussan ja yöpakkasten takia Vatnajökulliksi ellet kolaa ihan pirun tarkkaan joka päivä.
2. Kersojen pukeminen menee mahdottomaksi. Yöllä -20, päivällä +10 ja lätäköt polveen asti syviä. Eh. Vain untuva-neopreenissa riittäisi tehot.
3. Someraivoajat saavat klassikkopuheenaiheen: koirankakat.
4. Oravat alkavat pitää hormonimaratonia ikkunalaudalla aamuviidestä eteenpäin.
5. Kelloja käännetään väärään suuntaan, joten olet seuraavan puoli vuotta ihan sekaisin.
6. Kaikki talviliikuntamahdollisuudet sulavat pois, mutta lenkkeily on vielä mahdotonta.
7. Rapa. Erityisesti koiranomistajat ja fillaroitsijat ymmärtävät. Onnea kaikille, joilla on eteisessä suihku.
8. Maisema on värikäs kuin Ansa Ikosen elokuvissa. Värit tulevat takaisin vasta parin kuukauden päästä.
9. Pullakuun aiheuttamat kahvat pitäisi sulattaa, mutta ei voi koska kohta 6.
10. Suomalais-ugrilainen ihonväri lähentelee maaliskuussa läpinäkyvää. Erityisesti jos olet läpikäynyt jo kevätlaattiksen.

Mutta sitten. Jonain iltana kävelet duunista himaan ja huomaat, että korvat eivät putoa pois vaikka sinulla ei ole pipoa. On oikeastaan aika valoisaakin, joten tässähän voisi tehdä jotain työpäivän jälkeen. Hiekka rahisee jalkojen alla, multa tuoksuu, purot lirisevät ja sitten kuulet sen: mustarastas lurittelee koivun latvassa.

Alahuuli alkaa väpättää, kuumaa nestettä kohoaa silmänurkkaan. Liikutusromahdus. Kun se sittenkin tuli.

Kevät!

"Onko tämä nyt se lapsi, joka ei syönyt mitään?"

Meillä oli taannoin lapsiperhebileet. Purjolla, sherryllä ja smetanalla maustettu paksu tomaattikeitto oli tarkoitettu aikuisille, metriheikeille oli varattu nugetit, ranet ja kolme litraa ketsuppia.

Skidi puntaroi vaihtoehtoja ja kysyi, saako ottaa tomaattikeittoa. Totta kai. Tyyppi ripotteli annoksen päälle krutonkeja ja halloumia -- ja söi kaksi lautasellista.

Ystäväni, jonka lapsi syö tällä hetkellä lähinnä jogurttia ja leipää, tarkisti, oliko tämä nyt se nirso tapaus, joka ei syönyt mitään ennen kouluikää.

Jep. Sama tyyppi, joka on todennut, että pahinta ruoassa on maku. Sama tyyppi, joka ei suostunut syömään muuta kiinteää ruokaa kuin teollisia soseita. Sama tyyppi, joka halusi syödä kaikki ruoka-aineet erikseen (=spagetti ja kastike siis eri puolilla lautasta).

Kehitys on todellakin kehittynyt. Nykyään perheen yhteiset ruokailut eivät ole enää puhdasta piinaa, jossa minä yritän estää itseäni huutamasta että NYT VITTU SYÖT. Muutos ei ole tapahtunut mitenkään yhtäkkiä vaan pikkuhiljaa ja monesta syystä, joista yksikään ei ole minkään kasvatuksellisen linjan tulosta. Koska mikään ei toiminut.

Pakottaminen ei toiminut.
Jälkiruoalla lahjominen ei toiminut.
Säännölliset ruoka-ajat eivät toimineet.
Maistattaminen ei toiminut.
Lapsen osallistaminen ruoanlaittoon ei toiminut.

Mutta ajan kuluminen näyttää toimivan. Tänä vuonna on mennyt jo kaalilaatikkokin. Se oli tärkeä virstanpylväs, koska kyseessä on minun lempiruokaani.

Skidi on päässyt sinuiksi haasteidensa kanssa. Hän osaa analysoida, mikä on löllöisyys- ja mikä makuongelma. Suutuntuntuman kestoinhokit, kuten paistettu sipuli, sienet, avocadot, haljenneet pavut ja bechamel-kastike ovat edelleen vihollisten listalla, mutta eivät enää kryptoniittia. Ne ronkitaan lautasen reunalle, jos minä en huomaa. Joskus vahingossa nekin syödään.

Hän on ruvennut kiinnostumaan uusista mauista. Muutama iloinen yllätys (halva, jokiravun pyrstöt, edamame-pavut, persikat, paistettu lampaanmaitojuusto) ja pikkusiskon sparraus on rohkaissut ylittämään ennakkoluulot ja kokeilemaan vanhempien lautaselta jopa niitä vihreitä asioita. Ja maistaminenkin on muuttunut sellaisesta yhden atomin kokoisesta hipusta ihan oikeaan parin lusikallisen suupalaan. Ihan omia kokeilujakin on harrastettu: eräänä päivänä hän oli laittanut leivän päälle jogurttia ihan vain testausmielessä. En torunut. Ilahduin.

Lisäksi ruokahalu on parantunut pikkuhiljaa. En tiedä miksi. Ehkä urheiluharrastus on kasvattanut lihaksia. Kisapäivän jälkeen ruokaa otetaan jopa lisää.

Nyt ollaan päästy jo siihen tilanteeseen, että ravintolassa katsotaan aikuisten listaa ja kouluruoka ei ole enää parempaa kuin kotiruoka. Kuulemma vain koulun hernekeiton kanssa tarjoiltu sinappi on parempaa kuin kotona käytetty dijon. Voin elää tämän kanssa.

Monen hoitajan taktiikalla

Bloggaajakollegani Satu kirjoitti suunnitelmistaan lähteä etelänreissulle esikoisen kanssa. Kommenttiketjussa esitettiin pian syvä huoli siitä, että äiti poistuu kotoa, vaikka hänellä on nuorempikin lapsi.

Yllätyin. Eikö tästä ikinä päästä? Joillekin äideille (isät harvemmin muiden ratkaisuja arvostelevat) on edelleen vain äidin hoiva (taidoista riippumatta) ortodoksista lastenhoitoa. Ja kääntäen kaikki muu on lapsen henkistä pahoinpitelyä.

Olen yrittänyt ymmärtää, mistä tämä jumittaminen johtuu. Lapsia syntyy kaikenlaisiin perheisiin. Perheet sopeutuvat monenlaisiin järjestelyihin. Onko arvostelu tahallista ilkeyttä, kateutta vai tiukassa istuvia ennakkoluuloja ja perhekäsityksen jäykkyyttä? Veikkaan jälkimmäistä. Suomessa vanhempainvapaista äidit rohmuavat valtaosan, koska niin täällä on tapana toimia.

Ehkä Suomessa puhutaan edelleen liian vähän monen hoitajan taktiikasta. Ainakin Helsingin yliopiston tutkija Nina Sajaniemi on puhunut siitä, että turvallisia aikuisia voi olla lapsella useampikin. Isä. Isovanhemmat. Jopa päiväkodin hoitajat. (Ja päiväkotihan ei siis ole lapsille turmioksi.)

Aika vähän puhutaan siitäkin, että lasten kanssa voi ja kannattaa tehdä juttuja kahdestaan. Esikoinen ei välttämättä pidä nuorempaa sisarusta minään lottovoittona. Ja vaikka pitäisikin, uusin tulokas vie vauvavuonna helposti vanhempien ajasta leijonanosan. Silloin kahdenkeskinen facetime tulee tarpeeseen. Jotkut asiat vaativat aikaa ja sopivaa tilaisuutta tullakseen ulos. Juttutuokion tarve tuskin menee koskaan ohi.

Pitäisiköhän neuvolassa käydä läpi, että aika monella eri mallilla saa mukelot luotsattua onnellisesti aikuisuuteen?

Jopa meidän perheemme näyttäisi tässä onnistuvan. Kersoilla on ollut alusta elämässään monta tuttua aikuista, koska hoivaviettini on luokkaa medium miinus eikä minua ole koskaan hirvittänyt "jättää" vauvaa isälleen tai isovanhemmilleen. Kummit, sukulaistytöt, isovanhemmat ja päiväkodin henkilökunta ovat aina olleet kiinteä osa kersojen elämää. Päivähoitoon ovat molemmat menneet puolitoistavuotiaina.

Lisäksi me elämme elämäämme perheen sisälläkin kaikenlaisissa komboissa, yksin ja yhdessä.

Neljän vuoden ikäerolla syntyneet lapset harrastavat toistaiseksi ihan eri asioita. Miksi kaikkien pitäisi seistä samassa kahluualtaassa vain siksi, että 25% perheestä tarvitsee sitä? Yhteistä perheaikaa otetaan sitten kun sille on tilausta. Välillä Koti-insinööri pakkaa kersat mukaan ja lähtee maalle, jolloin minä jään kotiin ja nautin yksinäisyydestä. Välillä irtioton lasten kanssa teen minä. Ja sitten me aikuisetkin lomailemme kahdestaan.

Kotoa poistuminen on jopa suositeltavaa. Siinä saattaa havaita, että kaikki pyörii juuri niin kuin pitääkin ja ihan ilman äitiä.

Jos siis joku haluaa välttämättä osoittaa, että toisen perheen valinnat ovat jotenkin lähtökohtaisesti pielessä ja haitallisia, kannattaa ehdottomasti ladata tiskiin vähän parempaa evidenssiä kuin oma käsitys hyvästä äitiydestä.

Lomaminä voi tehdä mitä vain

Vastineeksi viime vuoden pakkolöhöämislomalle tästä lomasta tuli kuntoilukimara. Aamupäivisin kävin uimassa, salilla tai lenkillä. Tai ihan vaan kävelyllä laakson ympäri. Näköalatasanteen kautta kiertämällä lenkkiin sai upotettua tunnin ja vartin, sekä kunnon sykepiikin.

Loma näyttää, millainen olen, kun olosuhteet ovat täydelliset. Toki tässä dominoefektissä auttaa myös aurinko ja lämpö. Ei ole vastenmielistä lähteä ulos. Ystävän askelmittari nakutti yhtenä lomapäivänä 24000 lukemat. Tuli vain käveltyä joka paikkaan.

Tiedän, että on niitäkin ihmisiä, joilla olosuhteet ovat aina täydelliset. Ura, perhe ja somekelpoinen liikuntaharrastus. Niitä, jotka synnyttävät neljät kaksoset, mutta eivät ota uutta vyötärömakkaraa jokaisesta raskaudesta vaan lenkkeilevät rattaiden kanssa synnytyslaitokselta himaan. Niitä, joille herkku ei tarkoita 500 grammaa irtiksiä vaan vihersmoothieta.

En kertakaikkiaan tiedä, millä kauhalla heille on annettu. Ehkä se suurin ero on siinä, että he ovat syntymävirkeitä?

Lomalla nimittäin kaikki lähtee siitä, että nukun 9 tuntia yössä, joten en ole väsynyt. Virkeänä ei tarvitse käyttää energiaa heräämiseen. Voi tehdä mitä vain, vaikka lenkkeillä. Ja jos hoitaa urheilusuorituksen alta pois aamupäivällä, tulee lounaaksi nälkä. Koska syön säännöllisesti, iltapäivänuupahdus ei iske (tai jos iskee, voin ottaa tupluurit).

Onneton wifi pitää huolen lopusta. En voi roikkua somessa tai kirjoittaa blogia, joten opetan nuorinta uimaan, luen kirjoja ja teen syviä vatsalihaksia. Ei ole mitään muutakaan.

On vaikea olla tekemättä johtopäätöstä, että jos olisin aina lomalla, olisin sivistynyt ja hyväkuntoinen ihminen. Kyllästyisinkö jossain vaiheessa jopa täydellisiin olosuhteisiin?

Ehkä. Mutta on ihan fakta että vastaavan 60 minuutin urheilusuorituksen tai kirjanlukuhetken irrottaminen arkipäivästä vaatii puristamista. Puristaminen taas vaatii energiaa ja motivaatiota.

Olen ihan suotta dissannut itseäni siitä, että olen vain vapaa-ajalla surkea aikatauluttaja. En ole. En vain jaksa stressata yhtään enempää kuin on pakko. Päivätyö, työmatkat, päiväkotikeikka sanelevat reunaehtoja. Niitä vastaan pitäisi jaksaa tapella oman hyvinvoinnin takia.

Itse ajattelin jutella personal trainerin kanssa, miten voisin olla enemmän lomalla arjessa. Mutta selkärangattomaksi surkimukseksi en enää itseäni luokittele. Alku se on sekin.

Tärkeintä ei ole matka vaan kentälle pääsy

"Tärkeintä ei ole matka vaan matkalle lähtö."

Oletteko kuulleet tämän sanonnan joskus? Kyseessä on hieno filosofinen ajatus. Mutta kyseinen henkilö ei ole varmaankaan ikinä pakannut lapsiperhettä reissuun. Koneeseen ehtiminen ajoissa on keskikokoinen ihme.

Vaikka lapset ovatkin kasvaneet ja olemme oppineet alkuaikojen kommelluksista kantapään kautta, prosessissa on edelleen haavoittuvuuksia. Tässä hiihtoloman kynnyksellä siis 6 syytä, miksi ihan parasta on kyllä lähtöportille pääsy.

1. Pyykkääminen. Tämä on syytä aloittaa vähintään viikkoa ennen. Kersoille (ja itselle) pitää olla viikoksi vaatetta. Ja lisäksi olisi hyvä jos paluupäivänä ei ihan kriittisenä prioriteettina tarvitsisi ruveta pyykkäämään pikkareita.

2. Travel heavy. Mukaan pakataan puolet irtaimistosta. Varmuuden vuoksi -vaatteet. Laturit, passit, aurinkorasvat, unikaverit. Yöpuvut, kellukkeet, puuhakortit, hammastahnat. Kynät, sadetakit, satukirjat, allaspyyhkeet. Korvatulpat, panadolit, hellehatut, käsidesi. Olisi ihanaa optimoida kamamäärä, mutta se harvemmin onnistuu, päinvastoin: mitä pienempi lapsi, sitä palavammin tarvitsee jo matkustamoon koko matkalaukullisen tavaraa.

3. Sesonkiongelma. Paria iltaa ennen lähtöä käy ilmi, että viime kesän vaatteet ovat kahta numeroa liian pienet. Mistä kehitetään *helmikuussa* isommalle shortsit ja sandaalit? Missä laatikossa mahtoi olla koon 120 kesämekot ja uikkarit? Ööö. Puhumattakaan siitä, että keli perillä saattaa yllättää.

4. Pikku apulaiset. Kun olet saanut viikattua vaatteet matkalaukkuihin siisteihin nippuihin niin eikö joku käy etsimässä sieltä mustaa t-paitaansa, vaihda kolmeen kertaan mukaan haluamansa kirjat tai piilota esimerkiksi sakset matkalaukun sivutaskuun.

5. Päästäänkö ihan oikeasti lähtemään? Rosvosektorissa joku herää kuumeessa tai laattaa yöllä. Ymmärrän, että lasten tulee oppia käsittelemään pettymyksiä, mutta joululahjojen ja perhelomien ei soisi olevan opintomateriaalina.

6. Onko nyt varmasti kaikki? Ei tietenkään. Jotain jää aina, vähintään sinne lentokenttätaksiin. Koti-insinööri on hajamielisyyksissään kamojen viljelijöiden aatelia ja lapsiperhematkat tarjoavat tälle harrastukselle erinomaiset puitteet.

Turvatarkastuksen jälkeen voi jo vähän tuulettaa -- ellei tarvitse juosta tukka putkella koneeseen. Yli-inhimillinen suoritus jälleen kerran!

Kappaleita keski-ikäisille maailmanparantajille

Musiikki. Minulta kysytään joskus, miksi en koskaan kirjoita musiikista, vaikka olen naimisissa muusikon kanssa.

Kuten olen jo aiemminkin todennut, suhteeni musiikkiin on ailahtelevainen. Päässäni soi koko ajan joku lastenohjelman tunnari, mutta muuten musiikinkuuntelu ei arkeeni kuulu. Tai mahdu. Jostain syystä se mielentila, jossa musiikkia ympärilleen kaipaa, on kadonnut. Tykkään edelleen niistä nostalgiabändeistä ja -biiseistä, joihin tutustuin silloin, kun tahmeat tanssilattiat kuuluivat jokaviikkoiseen rutiiniin.

Nykyään ei oikein tunnu olevan tilaisuutta laittaa levyä soimaan. Ja silloinkin kun olisi, valitsen hiljaisuuden. Ajattelen fillaroidessa mielelläni omia asioitani ja katselen maisemia, töissä keskityn parhaiten ilman mitään apuvälineitä. En edes omista minkään sortin kuulokkeita, paitsi ne peltorit.

Tein toissavuonna lupauksen, että kävisin enemmän keikoilla ihan vain altistaakseni itseäni uusille kokemuksille. Ja kävinkin! Viime vuonna olin kuuntelemassa Skidin kuoron, Kenguruorkesterin ja housebändin lisäksi mm. Chris Cornellia, Vesalaa ja Kentiä.

Vesalan keikalla tajusin, että vaadin erityisesti suomenkieliseltä musiikilta valtavasti. Paitsi että musiikilla tulee olla suora suhde elämään ja maailmantuskaan (se on keino kertoa tunteista, vaikeista asioista, tabuista ja erilaisuudesta), tahdon ymmärtää, mitä artisti haluaa sanoa. Koska musiikkia on niin paljon, sanoilla on valtava merkitys. Pysäyttäminen ja puhuttelu edellyttää vertaisuutta, uskottavia kokemuksia ja tuttuja havaintoja. Aika harva lauluntekijä pystyy hätkähdyttämään tällaista keski-ikäistä kriitikkoa, joka saa rakkauden hyökyaalloista vain munuaiskiviä.

Koti-insinööri bändeineen onnistuu siinä aina välillä. Ei aina, mutta joskus.

Suosikkeihini Vesterisen tuotannosta kuuluvat ruuhkavuosibiisit: Kukaan ei koskaan, Siinä kävi niin ja Kiljut riemusta sekä uusimpana Lapselleni. Tässä jälkimmäisessä kappaleessa puhutaan aikuisen ja kasvavan lapsen suhteesta, siitä, millaista on katsoa omaa lastaan etäältä. Tämän kappaleen aikana keikoilla ulvoo yleisön lisäksi myös solisti itse.

Kappaleesta on nyt tarjolla Spotifyssa hyväntekeväisyysversion, jonka tuoton bändi lahjoittaa Pelastakaa Lapset ry:lle. Duetoksi sovitetussa versiossa laulaa Teron lisäksi Heini Ikonen.

Ottakaa siis biisi kuunteluun, jos haluatte kaiken: sekä vähän nieleskellä että parantaa maailmaa.

Ps. Tällainen tapa lahjoittaa rahaa sopisi monelle muullekin artistille. Jos on muita muusikoiden vaimoja tai miehiä kuulolla, pistäkää siipalle ehdotus idean pöllimisestä.

Näin taltutat esiteinin

Meillä oli Skidin kanssa riita. Sellainen, jossa minäkin suutuin kunnolla.

Olen ollut huomaavinani, että puolen vuoden sisään kritiikkiä on ruvennut satamaan aika herkästi. Skidi on alkanut entistä enemmän haastaa vallitsevaa konsensusta ja väittää vastaan (välillä jopa ihan aiheesta). Tällekin vaiheelle on nimi.

"8–10-vuotiaan käytöstä voi leimata vaihtelevan pitkä kehitysvaihe, jota kutsutaan 9-vuotistaitteeksi (mm. Dunderfelt 1999). Vaihe liittyy yksilöllisyyden vahvistumiseen: lapsi kokee itsensä entistä vahvemmin erilliseksi yksilöksi, joka haluaa ilmaista mielipiteensä ja oikeutensa. Aiemmin opettajiin ja vanhempiinsa lähes kritiikittömästi suhtautunut lapsi voi olla nyt hyvinkin kriittinen. Moitittavaa löytyy ehkä opettajasta, oppiaineista, vanhemmista ja itsestäkin. Yhteistyöhalu vaihtuu tiuskinnaksi ja ovien paiskomiseksi."- MLL

Tavallaan olen iloinen: hän on aina ollut vähän lepsu pitämään puoliaan, mutta ehkä ihan joka asiasta ei tarvitsisi vääntää. Lisäksi Skidi osaa napauttaa hyvinkin henkilökohtaisella tasolla takaisin. Hän on niin tarkkanäköinen, että pääsee ihon alle, vaikka ei edes yrittäisi.

Koti-insinööri kehotti minua etsimään sisäisen aikuiseni ja ratkaisemaan pattitilanteen. Niinpä menin pyytämään huoneessaan murjottavaa esiteiniä kävelylle. Kersa hämmästyi. Sain suostutella jonkun aikaa, mutta lähti se sitten kuitenkin.

Siinä liukkailla jalkakäytävillä, alikulkutunnelissa moottoritien alla, metsäpoluilla ja jäällä kävellessä haihtuivat äkäiset ajatukset ja huolet. Ympäristön havainnointi antoi uusia keskustelunaiheita ja sai hymyilemään: jäässä oli hienoja kuplia, kaljun pensaan oksistossa kaunis vihreän sävy, jäällä ketun jäljet. 

Loppumatkasta sovimme jo riitaakin. Sen sijaan, että lauseet olisivat alkaneet sanoilla "aina sinä", ne alkoivat sanoilla "älä nyt suutu, mutta". Yritimme ymmärtää toisiamme. Ilta hämärtyi, mutta kummallakaan ei ollut kiire kotiin.

Puolessatoista tunnissa saimme juteltua sen mitä pitikin, ja oltua hiljaa sen minkä pitikin. Kotona lösähdettiin sohvalle.

- Kävelyllä helpottuvat kaikki murheet, totesin.
- Ja se on fakta, vastasi Skidi.

Riidelkää kävelyllä. Jos ei muuta niin ovien paiskominen on paljon vaikeampaa.

Uskaltaisitko luottaa ehkäisyssä kännykkäsovellukseen?

On olemassa asia, joka valmistuu hitaammin kuin Länsimetro. Miesten pitkäkestoinen ehkäisykeino.

Tätä on odotettu jo jonkin aikaa, mutta tilanne on ehkä paranemassa lähivuosina. Miesten hormoniruiskeen tehoa on jo testattu ihmiskokein. Vaikka tulokset olivat ehkäisyvarmuudessa aika hyviä, miehet raportoivat pienistä sivuvaikutuksista (kuulostaako tutulta: lihaskipuja, aknea, seksihalujen lisääntymistä ja masennusoireita) ja osa miehistä lopetti tutkimuksen haittojen takia.

Paremmalta vaikuttaakin miesten ei-hormonaalinen ehkäisy, joka on myös testivaiheessa. Siemenjohtimiin ruiskutettava geeli estää siittiöitä uiskentelemasta eteenpäin. Mikä parasta, toimenpide on purettavissa helpommin kuin vasektomia.

Näitä odotellessa homma on kuitenkin vielä täysin naisten kontolla. Ja on siitä huolimattakin.

Koska olen tehnyt viimeisen entreeni synnytyssaliin, mutta riskit ovat olemassa, on seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi pakko miettiä jokin ratkaisu.

Vaihtoehdot ovat huonoja. Hormoneja en suostu enää nappailemaan missään muodossa, koska mielenterveyteni on minulle kallis, ja kuparikierukan ongelmat taas kuulostavat kohtuuttomilta (runsaat ja kivuliaat menkat kestävät muutenkin jo viikon).

Onko ainoa vaihtoehto tehdä kirurginen operaatio ja laittaa putket umpisolmuun?

Ei välttämättä, jos kehitys kehittyy.

Naisille on jo suunniteltu Natural cycles -kännykkäsovellus, jonka on kehittänyt ruotsalainen Higgsin hiukkastakin etsiskellyt fyysikko. Sovellus laskee varmoja päiviä ruumiin lämpötilan perusteella. Sitoutuneilla ja tarkoilla käyttäjillä teho oli samaa luokkaa kuin ehkäisypillerillä.

Tykkään ideasta ja tavallaan haluaisin uskoa tähän. Aktiivisuusrannekkeeni menkkalaskuri on oppinut vuodessa niin hyväksi, että se osaa ennustaa ovulaationkin päivällee, esivaihdevuosien aiheuttamasta päänvaivasta huolimatta. Silti väitän, tämä sopii vain niille, joille ei ole täysi katastrofi huomata olevansa raskaana. Entäs jos -mahdollisuus on aina olemassa: sovelluksen päivityksessä on bugi, kuumemittari reistailee tai käyttäjä itse tekee virheen.

Ehkä naistenkin ehkäisykeinojen kehitys voisi vielä kehittyä? On olemassa sormus, joka mittaa biosensoreilla ihon mikrohikoilusta stressitasoa. Eikö samalla metodilla voisi kehittää myös ranneketta, joka mittaisi hormonitasot ja liputtaisi ovulaation. Auttaisi ehkä myös siinä perhesuunnittelussa toiseen suuntaan.

Hei kaikki tiedenaiset, älkää vielä luovuttako! Maailma ei ole ollenkaan valmis.

Onko merkityksetön olo? Saatat olla ulkokehällä

Kunnallisvaalit ovat parin kuukauden päästä ja postini demokratian rattaissa on kohta ohi. En ole tällä kertaa ehdolla. Olen pohtinut koko neljä vuotta, että mikä hemmetti tässä kuntapolitiikassa eniten tökkii.

Olen syyttänyt ajanpuutetta (väitän että kyseessä on puolipäiväduuni), mutta tajusin sen perimmäisen syyn tässä alkuvuodesta. Yleissivistykseni parani aivan valtavasti ja sain olla mukana superkiinnostavissa poliittisissa keskusteluissa, mutta höttöinen ote johtui siitä, että olin ulkokehällä.

Rivivaltuutetulla ja jaoston jäsenellä on pienimuotoista vastuuta muttei oikeaa valtaa. En voinut vaikuttaa yhtään mihinkään.

Osallistuin kiitettävästi jaoston kokouksiin, mutta siellä ei päätetty mitään. Valtuustossa kukaan ei kuunnellut ketään, joten puheita ei kannattanut pitää. Virkamiehet eivät vastanneet meileihin eivätkä soittopyyntöihin, erityisesti jos otsikkokentässä mainittiin sana koulukorjaus. Miksi vastaisivat?

Ja sama ilmiö voi osua kohdalle monessa roolissa, myös työelämässä. Jos duunissa ilmenee jatkuvasti tiettyjä ongelmia, kannattaa kysyä itseltään seuraavat kysymykset:

1. Unohdetaanko sinut kutsua työhösi liittyviin palavereihin?
2. Onko joku kiinnostunut työsi tuloksista?
3. Saatko työstäsi ohjaavaa palautetta?
4. Onko sinulla budjettivastuuta? Jos sinulla on oma budjetti, kuinka helposti siitä leikataan?

Firman ydinbisneksen näkökulmasta ulkokehällä oleminen näkyy juuri noissa toiminnoissa: ohittamisessa, raportoinnin vapaaehtoisuutena, palautteen puutteena ja budjetin puolittamisena. Niin voi tehdä jos työntekijä on sellainen ihan kiva, mutta ei olennainen, päätuotteen tukitoiminto, vapaaehtoinen osallistuja. Ja se on ihan ok, jos tukitoiminnon osan on tietoisesti valinnut ja sen kokee mielekkääksi.

Koska suomalaisessa työelämässä suositaan miehille tyypillisempää urapolkua ja teknillistä koulutustaustaa, tämä ulkokehän kokemus voi olla erityisesti naisten ongelma. Tilanteen tunnistaminen on tärkeää, ihan oman mielenterveyden takia. Epämääräinen merkityksettömyyden tunne on ikävä päänsisäinen kollega. Ei ole narsismia haluta olla tarpeellinen, pitää vain päättää mitä asialle haluaa tehdä.

Tästä ulkokehäanalyysistani tajusin myös, miksi joku viihtyy vanhempainvapaalla: Hän kokee olevansa bisneksen ytimessä! Hän on olennainen henkilö, jolla on firman kannalta tärkeä tavoite! Hänen kuulumisistaan ollaan kiinnostuneita ja neuvolassa mitataan tuloksia. Ehkä ensimmäistä kertaa elämässään saa päättää ja käyttää valtaa.

Ja se on hieno tunne. Sitä kannattaa etsiä muistakin rooleista.

Ajatuksia, kokemuksia?

"Äiti, sun on pakko liikkua"

Jouduin intervention kohteeksi.

Perhe oli tullut siihen tulokseen, että pääharrastukseni eli koneella kököttämisen vastapainoksi pitää saada jotain liikuntaa. Sainkin syntymäpäivälahjaksi 10 kerran kortin viereisen liikuntahallin personal trainerille. Ensimmäinen aika oli jo varattu, että en vain peruisi.

Kävi vähän sääliksi tyyppiä jo etukäteen. Kaikkien muiden persoonallisuuhäiriöideni (en tarvitse missään asiassa apua ja mieluummin treenaan yksin) lisäksi olen vakavasti auktoriteetti- ja asenneongelmainen.

En käy salilla, koska se on tylsää.
Jumpassa käyn, kun ehdin ja jaksan (eli sinnittelen sen kymppikortin kolmessa kuukaudessa).
Lenkkeilen pakon edessä enkä käy ulkona talvikaudella.
Tennistä pelaisin, mutta ei ole kaveria.
Nukun hyvin. Viikonloppuisin.
Ja mitä syömiseen tulee, en rupea juomaan litroittain vettä, punnitsemaan annoksiani, syömään välipaloja (enkä varsinkaan hedelmiä). Ylipäätään syöminen -- ruoanlaitto mukaanlukien -- on elämässäni aika merkityksetön asia ja sellaisena haluan sen pitää.

Tavoitteet? Yritän olla kuolematta yhtä aikaisin kuin vanhempani.

Että suunnittelepa toki ohjelma.

En tiedä, oliko Koti-insinööri varoittanut PT:tä, että saatan olla hieman passiivis-aggressivinen kaikkien elämänmuutosehdotusten suhteen, mutta tyyppi tuli juttutuokioon hyvin valmistautuneena. Hän ei yrittänytkään vängätä kuntosalin ja makroravintoaineiden optimaalisesta suhteesta, vaan halusi vain kartoittaa tilannetta ja pohdiskella, mikä säännölliseen liikuntaan motivoisi tuon hengissäpysymistavoitteen saavuttamiseksi.

Vaikutus on varmaan vähän sama kuin terapialla. Ei ole tarkoituskaan, että PT kertoo, mitä minun pitäisi tehdä, vaan siinä laitetaan minut miettimään ratkaisuja omien mahdollisuuksieni rajoissa.

Jos en käy salilla, voisinko jumpata kotona kehon painoa hyväksikäyttäen? No toki.
Jos istun liikaa, pystyisinkö muuttamaan työtapojani? Voisinko seistä työpöydän ääressä? Joo, voisin. Miksi hitossa lopetin?
Jos en juokse, voisinko kävellä? Totta helvetissä. Jopa ennen sitä koiraa.

Kun fillaroin kotiin, tajusin että parhaat kirjoitusaiheet tulevat mieleen kävelyllä. Minä tarvitsen irtiottoja koneelta, jotta voin kirjoittaa. Miten yhdistän nämä kaksi?

No hitto, puhetta pystynee muuttamaan tekstiksi millä tahansa nykyvehkeellä. Aionkin jatkossa tehdä blogipostausten pohjat kävelyllä.

Jos siis näette minut tuulipuvussa viuhtomassa ja höpöttämässä puhelimelle hyvin selkeästi artikuloiden, älkää naurako. Perhe pakotti.

Iik, ei siitä ole vielä eskarilaiseksi!

Koin viime varhaiskasvatuskeskustelussa valaistumisen. Hoitaja muistutti keskustelun lopuksi "siitä tammikuun hakuajasta". Kun näytin riittävän epätietoiselta, hän vihjaisi, että Snadin pitäisi mennä syksyllä eskariin.

Tämä epäluuloinen uuvattiko pitäisi eskariin laittaa?

Eskariin!

Hyvät hyssykät. Siinä missä olisin voinut ilmoittaa isosiskonsa samassa vaiheessa lukioon, tuntuu, että Snadin voi ilmoittaa korkeintaan sirkuskouluun. Vaikka päiväkodista tulee pääsääntöisesti ihan hyvää palautetta, ei tyyppi noin kotioloissa vaikuta erityisen koulukypsältä. Oma-aloitteisen ja lyhytpinnaisen lapsen kanssa olen joutunut aivan uusien kasvatushaasteiden eteen. Snadi itse toki hallitsee omasta mielestään jo kaiken tarpeellisen -- paitsi sivupotkun.

Samaa tuskaili kanssamutsi. Hänellä on aktiivinen poika, joka ei missään tapauksessa vaikuta siltä, että seuraava steppi olisi lukemaan oppiminen. Oppisi nyt ensin olemaan hakematta huomiota riehumalla.

Olen yrittänyt hokea itselleni nyt muutamaa asiaa.

Eskarissa ei pidetä sosiaalisten tai muidenkaan taitojen olympialaisia, ne ovat treenit. Siellä harjoitellaan ja opetellaan ihan tavallisia taitoja kuten vuorovaikutusta ja ryhmässä toimimista, omista tavaroista huolehtimista ja itsenäistä työskentelyä, mutta kuvassa ovat edelleen mukana käytöstavat ja oman itsensä ohjaaminen.

Toiseksi, viisivuotiaana yksi vuosi edustaa eletystä elämästä viidennestä. Kehitys kehittyy. Puolessa vuodessa ehtii tapahtua valtavasti asioita. Vaikka Snadi on draamanhakuinen ketku, hän on ikäisekseen puhelias, sosiaalisesti rohkea ja (tuskallisen) avoin. Kyllä, itsehillinnässä on isoja aukkoja, mutta hänellä on elettyä elämää takana viisi vuotta. Minun pitää antaa kersalle mahdollisuus.

Kolmanneksi vertailu siskon kanssa ei ole olennaista. Paitsi että näillä on täysin erilaiset temperamentit, lapset myös kehittyvät eri tahtiin. Yksilöllisiä eroja näkyy koko koulutaipaleen ajan, ja vasta teini-ikäisenä kannattaa miettiä lahjakkuuksia.

Sitten on vielä sosiaaliseksi paineeksi kutsuttu massapsykoosi. Kyseessä on oletettavasti sama ilmiö, jonka ansiosta Skidi ei koskaan syönyt kotona mitään mutta päivähoidossa kyllä. Kun ryhmässä ei enää ole vaippaikäisiä, syntyy ihan uudenlainen ryhmäfiilis. Muutos pillipiiparista eskarilaiseksi on iso henkinen porras. Ei päiväkotiseniorina enää samalla tavalla kuulu ulvoa, kiukutella ja räyhätä. Ja jos sattuisikin sille puolelle lipsahtamaan, niin mitäs siitä, lipsahtavathan aikuisetkin.

Sitäpaitsi tuleva eskariope on superhyvä tyyppi. Lomake on sisällä. All in.