Juuri sitä, mitä tarvitsin

Meillä on tapana käydä kerran vuodessa ystäväporukalla reissussa. Kun tämän tradition kerran aloitimme lapsiperhearjen keskellä, havaitsimme, että tämä kokoontuminen on monella tapaa arvokas.

Delegaation virallinen käynti järjestyi paikallisen viinintuottajan baariin, joka maistatti tilan viinejä (maistoin mm. raparperiskumppaa, ihan hämmentävän hyvää!) ja kertoi perustajien hämmästyttävän tarinan
maailmansotien myllerryksestä tähän päivään. 

Turismi on tehnyt tehtävänsä: Tallinnassa on paljon kivoja ruokapaikkoja, vegeruokaa on saatavilla poikkeuksetta
 ja palvelu on parantunut valtavasti.

Hotelliksi valikoitui Telegraaf, jossa on myös hyvä spa-osasto. Kävin kasvohoidossa ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen.

Tällä kertaa kohteeksi valikoitui Tallinna. Reissu osui nyt toistamiseen loppiaiseen, joka on kuin luotu tällaiseen irtiottoon. Kun on koko syksyn kärvistellyt himassa nauttimassa pimeydestä ja sen jälkeen kehitellyt joulunpyhiksi mielekästä, vastuullista ja kehittävää koko perheen tekemistä, on aika valmis ottamaan itselleen hieman oikeaa lomaa ennen kuin kevätkauden perusarki alkaa.

Käytännössä reissussamme ei ole mitään ihmeellistä sisältöä, kaava on ollut suhteellisen sama jo muutaman vuoden. Noin 7 mutsia jättää perheensä etsimään paperiliimaa, monoja ja saksofonin nuotteja keskenään ja poistuu johonkin lähikohteeseen tekemään asioita, joihin ei juuri koskaan ole aikaa: ystävöimään. Eli pullakahvittelemaan, skumpittelemaan, käymään kasvohoidossa, syömään hyvin, pällistelemään kaupunkia, nukkumaan päiväunia ja tutustumaan kulttuuri- tai urheilukohteisiin. Samalla puhutaan kaikista niistä asioita, joita ei somessa jaeta. Riidellä ei tarvitse, koska olemme kaikki tottuneet matkustamaan tällä porukalla ja jakaantumaan itsenäisiin yksiköihin kiinnostuksen kohteiden mukaan.

Joka kerta tämän reissun jälkeen on olo, että juuri tätä minä tarvitsin. Silmäpussit eivät ehkä ole pienentyneet mutta naama on kipeä nauramisesta ja kaikki huolet vähintään puolta pienempiä. Intensiiviannos ystäviä yhdistettynä paikanvaihdokseen ja pieneen luksukseen on parasta mitä on, olivat lapset pieniä tai isoja.





Joten totean siis sen saman minkä aina: ystävien kanssa vietetty aika on järjestämisen väärti. Elämä isojen lasten kanssa on sen verran mutkatonta, että reissun järjestäminen on jo helppoa. Viikonloppu ilman toista vanhempaa ei vaadi erikoisjärjestelyjä vaan on lähinnä ilmoitusluontoinen asia.

Pieni poissaolo tekee terää erityisesti, jos tuntuu siltä, että äiti ei voi lähteä kotoa mutta isä voi. On nimittäin kiva huomata, että perheenjäsenet (ihme kyllä) löytävät ne kamansa itse ja kaipaavat poissaolijaa ihan muista syistä. Jos ei avoimesti niin ainakin salaa.

Karmeaa Halloween-iltaa!

Seisoin lauantaiaamuna juhlatarvikekaupassa ja etsiskelin syötäviä silmiä. Illalla oleviin kurpitsajuhliin piti saada rekvisiittaa. Myyjä totesi, että ne ovat olleet loppu jo pari viikkoa, varastostakin. "Ihmiset ovat innostuneet Halloweenista."

Hienoa! Olen oppinut itse tykkäämään näistä pirskeistä kovasti. Kyseessä on täydellinen laiskan mutsin ja innostuneiden lasten juhla. Tehdään yhdessä karmeita ruokia, kerrotaan kummitusjuttuja ja pukeudutaan järkyttävän näköiseksi. Nauretaan ällöjutuille ja etsitään rajaa, mikä on liian kamalaa. Ollaan kerrankin sillä puolella, joka on hurja ja pelottava eikä pieni ja söpö. Nukutaan äidin vieressä kun oltiinkin liian hurjia.

Halloweenissa on palkitsevinta se, että se surkeinkin luomus on ihan kelvollinen. Leivontarajoitteinen onnistuu, koska karmea = best. Toki harjoittelu jeesaa.

Muokkasimme menuta tänä vuonna hieman (helppoudesta tinkimättä), viime vuoden kattauksesta jätettiin oikeastaan vain mandariinit.

Nakkimuumiot  

- Kolme nakkia per syömäri (mikä tahansa nakki käytännössä käy)
- Voitaikinaa

Leikkaa voitakinasta ohutta nauhaa, jonka kieputat nakin ympäri. Sitten vain vartiksi uuniin väriä saamaan.

Lämpimät leivät a'la jack'o'lantern

- tummaa paahtoleipää
- cheddar-juustoa

Leikkaa juustot kurpitsamuotoon ja käräytä uunissa mustiksi grillaa rapeiksi.

Hautakakku

Tämä oli vaativin, koska piti tehdä laktoosittomana. Vaan eipä hätää. Ystäväni Frödingen mutakakku saapui jälleen pelastamaan. Kaksi kakkua paloiksi lasivuoan pohjalle, päälle laktoositonta maitovanukasta, päälle suklaarouhetta ja murskattuja Bastignon-keksejä, karkkimatoja, -rottia ja mitä nyt ikinä kaupasta löytyy. Lopuksi tee risti valkoisista vaahtokarkeista. Noheva mutsi askartelee vielä hautakiven. (Okei, osa vieraista oli sitä mieltä, että liian makeaa, mutta hei, elämä on kovaa.)

Hämppiskeksit

Muffinssit ovat osoittautuneet turhan heviksi setiksi, joten testasimme tänä vuonna keksejä. Pohjana kaurakeksi, jossa suklaanappi päänä. Silmät elintarvikeliimalla kiinni ja jalat suklaakastikkeesta, vähän strösseliä karvoiksi. Ei haittaa, vaikka jalat menisi aivan päin pebaa.

Rokkobooli

Jos lapsilta kysytään, tämä oli ruokapöydän puistattavin asia. Kiistaa tuli lähinnä siitä, kumpi oli pahempi: vesirokko vai enterorokko. Ihonvärinen juoma syntyy spritesta ja vaaleanpunaisesta tuoremehusta, joukkoon vain pakastepuolukoita ja avot.

Hirveyttä teidänkin juhliin!

Siitä tuli hyvä

Arvaatteko, mitä tässä tapahtuu?

Yksi projekti näyttää nyt saapuvan hiljalleen maaliin. Nimittäin Kirja kaikille rohkeille, joita joskus jännittää. Lastenkirja, jossa on seitsemän tarinaa rohkeudesta. Ja kasvamisesta.

Se on aina jännä tunne, kun saa jotain valmiiksi. Olen nimittäin huono siinä, valmiiksi saamisessa. Minulla on sata rautaa tulessa, mutta jostain syystä ne tuppaavat tippumaan sinne masuuniin. Pitäisi ennemminkin valita yksi juttu, johon keskittyy ja jota edistää, mutta hitto kun on liikaa kaikenlaista kiinnostavaa. Olen surkea viimeistelijä, joten asiat tuppaavat jäämään puolitiehen.

Erityisen hyvin tämä pitää paikkansa pitkien, kärsivällisyyttä vaativien projektien kanssa. Kirjaa tehdään yleensä useampi kuukausi ja lopputulos on varsinkin alkuvaiheessa epäselvä. Pitäisi jaksaa odottaa palasten loksahtelemista kohdalleen.

Veikkaan, että tunnelma on sekä rasittavuudessaan että palkitsevuudessaan lähellä talonrakennusta. Käsikirjoitus on ollut työn alla jo yli vuoden päivät. Kuvittaja on painanut oman toimen ohella yötöitä taiton ja kuvituksen kanssa viime keväästä. Halusin ehdottomasti kuvittajan, joka osaa piirtää luontoa, ja hän halusi ehdottomasti kuvittaa tämän kirjan.

Mutta nyt tekstit on oikoluettu. Kaikki kuvat ovat valmiina. Vain kannesta käydään vielä vääntöä (jonka minä häviän).

Projekti lähti siitä, että halusin tehdä iltasatukirjan,
- jossa päähenkilön sukupuoli syntyisi kuulijan päässä,
- jossa sankaruutta olisi kaikenlaista,
- joka olisi vähän opettavainen mutta enemmän naurattavainen,
- jossa olisi kauniit kuvat,
- jossa olisi sopivasti jännitystä, mutta ei liikaa,
- josta tulisi hyvä mieli niin että olisi helppo nukahtaa.

Lisäksi halusin tehdä kirjan, jonka herkkäkin lapsi kokisi arvokkaana, henkilökohtaisena ja merkityksellisenä. Sellaisena, johon haluaisi palata.

Kun kersat sitten pyysivät taas mörököllitarinoita iltasaduksi, oli pakko tarkistaa: pyydättekö vain kohteliaisuudesta? Nuorempi ei ymmärtänyt kysymystä (hienotunteisuus ei ole hänen vahvin puolensa), mutta Skidi tajusi.

- Äiti, noi on oikeasti hyviä.
- Ei tarvitse hävetä?
- Ei.

Se on esiteiniltä, jota lähtökohtaisesti hävettää kaikki tekemiseni, lohduttavaa kuulla.

Siitä tuli hyvä. Huomenna lähden etsimään painotaloa. Nyt korkkaan ykkösoluen ja menen nukkumaan.

Huussipäiväkirja dokumentoi kesän

Kun elää whatsappaavan esiteinin kanssa, saattaa eräänä päivänä huomata, että mökin ulkohuussin seinälle on ilmestynyt plakaatti. Plakaatissa lukee "WhatsKak".

Tähän printtipohjaiseen keskusteluryhmään on pyytämättä ja yllätyksenä lisätty kaikki yhteismökkiä ja sen fasiliteetteja käyttävät, kirjoitustaitoiset henkilöt nimeltä mainiten.

Plakaatissa on valmiina kolme keskusteluketjua, ja seinällä on odottamassa lyijykynä merkintöjä varten. Tavoitteena on dokumentoida huussissa syntyneitä ajatuksia.

Näin kesän lopulla tila alkaa jo loppua. WhatsKak on ollut ahkerassa käytössä.

Tällainen päiväkirja on yllättävän mukava lisä huussiasiointiin! On mukava mennä katsomaan, onko joku kirjoittanut ryhmään jotain uutta. Jokainen kirjoittaa mitä mieleen juolahtaa, kommentoi säätä, lounastarjoilua ja tapahtumia. Samalla kesän 2017 tärkeimmät (?) muistot on tallennettu yhteen dokumenttiin. Samalla tulee huolehdittua siitä, että huussi pysyy sen verran viihtyisänä paikkana, että keskusteluun kirjoittaminen on mahdollista ilman pökertymistä.

Näen tässä kansainvälistä potentiaalia. Vessanseinäkirjoittelu on parhaimmillaan yhteiskunnallista debattia, jolle saataisiin työkalun kautta hyväksytyt raamit. Näen, kuinka ihmiset (ja juorutoimittajat) jonottaisivat tiettyihin vessoihin osallistuakseen poliitikkojen, tubettajien ja muusikoiden aloittamiin keskusteluihin tai lukeakseen anekdootteja ja rakkaudentunnustuksia.

Eläköön kakkajutut!

Ystävyystaidoissa on opettelemista

Snadi on ollut viime aikoina superonnellinen. Hän on saanut uuden ystävän samasta taloyhtiöstä.

Snadilla on ollut omia tärkeitä ystäviä jo pitkään, mutta leikkitreffit iltaisin ja viikonloppuisin ovat aikaisemmin edellyttäneet aikuisen apua, aikatauluttamista ja roudaamista. Siihen taas ei aina ole ollut aikaa.

Samassa taloyhtiössä asuvan kaverin kanssa on helppo täyttää lyhytkin aikaikkuna yhteisellä tekemisellä. Ovelle voi juosta ilman takkia. Tyypit käyvät vuoron perään rimputtamassa toistensa ovikelloja ja sitten ne juoksevat yhdessä rakentamaan majaa tuohon viereiseen metsään. Ystävän kautta on alkanut uusi itsenäisyyden aika.

Tuntuu, että loppuaan lähestyvän viisivuotiskautensa aikana Snadi on oppinut valtavasti lisää vuorovaikutustaitoja. Myös kantapään kautta. Ystävyys ei ole mikään läpihuutojuttu vaan harvinaista herkkua. Suhteen ylläpitämiseksi pitää oppia hallitsemaan pettymyksiä, ajattelemaan asioita toisen kannalta, jakamaan ja neuvottelemaan.

Toisaalta omalla käytöksellään voi vaikuttaa vain tiettyyn rajaan asti.

Naapurintyttö on asunut huudeilla jo vuoden päivät, mutta jostain syystä leikit eivät vain ole lähteneet käyntiin aikaisemmin. On vaikea sanoa, miksi eivät ole. Lapset eivät mitenkään automaattisesti viihdy toistensa seurassa, vaikka sellaiseen ajatukseen usein tulee sorruttua. Lapset kehittyvät eri tahtiin ja leikkimieltymyksiä on monia. Jos kemiat kohtaisivatkin, kaveriehdokasta voi ujostuttaa, vaikka ei normaalisti kovin ujo olisikaan, tai sitten voi olla huono päivä, väsymys tai nuha.

Mutta se lähtee, kun se lähtee, ja sujuu, jos sujuu. Ja nyt se lähti.

Ipanoiden iloon on helppo osallistua: on uskomattoman hienoa, kun löytyy joku kiva, joka tykkää samoista asioista, ja jonka kanssa on helppo sopia sääntöjä.

Olen tyytyväinen myös siksi, että lähiystävä on ollut vastaus valtaosaan mulla ei oo mitään tekemistä -kitinöistä. Tämä pienentää minun rooliani ohjelmatoimistona. Kiitos tämän ystävän, romaanissa on jo parisataa sivua.

Äitiä saa väsyttää

Olen harvoin niin väsynyt kuin eilen. Nukuin sunnuntain ja maanantain välisen yön aivan järjettömän paskasti. Kesäaikaan siirtyminen ei ole minun ydinosaamistani, joten koko yö meni kääntyillessä.

Kun tulin maanantaina töistä kotiin, olin aivan puhki. Rojahdin sohvalle ja tuijotin eteeni. Muuhun ei aivotoiminta riittänyt.

Snadi tuli viereen istumaan. Odotin asiaa, pyyntöä tai jotain toimenpiteitä edellyttävää ehdotusta, mutta hän esittikin ihan yksinkertaisen kysymyksen.

"Tarvitsetko peiton? Voin tuoda."

Otin peiton vastaan ja pistin silmät kiinni. Isompi kutsui pienemmän piirtämään.

Tajusin koko tapahtuman merkityksen vasta tänään.

Olen ennenkin kehunut vuolaasti isoja lapsia. Perhe-elämä on monella tavalla miellyttävämpää. Niiden kanssa voi tehdä retkiä ja matkustaa. Ne osaavat pyöräillä, uida ja luistella (sort of) ja ne leikkivät myös kivasti keskenään. Ne voi päästää ulos kahdestaan.

Mutta hitto vie, tykkään ehdottomasti eniten tästä sosiaalisen silmän kehittymisestä: empatiasta, suhteellisuudentajusta ja armosta. Nuorempikin ymmärtää jo väsymystä ja tietää siihen lääkkeen. Ja kun näytän tarpeeksi kuolleelta, se tuo vielä peitonkin päälle. Lopuksi ne ovat vielä hiljaa.

Hyvät hyssykät. Tämähän helpottaa myös äitiyden aikana kehittynyttä yöfobiaani. 

Vauvan ja pikkulasten kanssa elämisessä pahinta on se, että mitään väsymysjoustoa ei ole. Vain toinen vanhempi tuo pelastuksen, koska hoitoa tarvitaan joka minuutti. Mitä tulee hyväätarkoittavaan vinkkiin vauvantahtisesta nukkumisesta niin voin kertoa, että Skidi nukkui myös päiväunia 20 minuutin pätkissä. Veikkaan, että varhaiskasvatukseni jäi aika puutteelliseksi niiden öiden jälkeen, kun olin lakannut laskemasta herätyksiä viidentoista jälkeen.

Nykyään ei näköjään haittaa, jos nukun huonosti. Tarpeitani arvostetaan ilman, että joudun tekemään niistä numeron. Enkä joudu pakottamaan itseäni toimimaan äärirajoilla, särkylääkkeiden ja kofeiinin voimalla. Varmaan ihan terveellinen vaihtoehto.

Joten. Ihan sama, hokeeko toinen vessasanoja serkkunsa kanssa aina kun silmä välttää ja kylvääkö toinen kaikki kamansa pitkin Espoota. Tämä on ihan hyvä näin.

Nyt ei kyllä joulurauhoituta enää yhtään

Meillä asuu nykyään jouluihmisiä.

Kysyin lapsilta, minkä seuraavista he jättäisivät pois, jos olisi pakko: joulun, synttärit vai lomareissut. Snadi ilmoitti heti jättävänsä pois joulun, mutta Skidi vastasi harkinnan jälkeen synttärit. Hän ei ole valmis luopumaan joulusta mistään hinnasta.

Skidille joulu edustaa vuoden kohokohtaa, vaikka joulupukki paljastettiin näytelmäksi jo viime vuonna. Hän on tunnelmaihminen: haluaa koristella, sytyttää kynttilöitä ja nauttii musaluokkalaisena joululaulukeikoista. Joulun odotus on koko homman pointti.

Toki Snadikin on jo pari viikkoa tiedustellut, tuleeko meille kuusta OLLENKAAN (koska sitä ei hankittu heti joulukuun alussa) ja tietääkö joulupukki VARMASTI aattoillan osoitteemme.  Lisäksi kertaalleen tyyppi on hiipinyt jättämään ulko-oven auki tontuille (tänä vuonna hän ei ole tunkenut kalenteriin vastalahjaksi sukkia). Että varsinaisesta välinpitänmättömyydestä ei voi puhua, mutta hänen innostuksensa on vielä lahjakeskeistä.

Huomasin jo viime vuonna, että jouluhöpsähdys on tarttuvaa. En ole koskaan ollut suuri jouluihminen (ja Koti-insinööri vielä vähemmän), mutta alan päästä nyt keski-ikäisenä vauhtiin. Vaikea sanoa miksi, mutta ehkä se johtuu tuosta Skidin sparrauksesta.

En muista, olinko itse pienenä ihan yhtä täpinöissäni joulusta. Minulle jouluun liittyi lapsena muita ilon aiheita: kävimme yleensä sukuloimassa ja tapasin serkkuani, mikä oli mahtavaa vaihtelua metsän keskellä elämiseen.

Koti-insinöörin suvun perinteinen jälkkäri o superyksinkertainenn luumuhillo-kermavaahtojutska. Tykkään.

Ehkä joulusta nauttiminen tapahtuu niiden omien rituaalien muodostumisen kautta. En oikeastaan yritä toistaa äitini jalanjäljissä lapsuuteni joulua (muuten kuin niiden vetisten herneiden osalta) vaan rakennan ihan omaa perinnettä.

Minulla ei ole suvun lanttulaatikkoreseptiä, perinteisiä jouluastioita, perintökoristeita eikä jouluverhoja, mutta käsikirjoitus alkaa jo olla: täytettävä joulukalenteri on toteutettu jo monena vuonna (ja siihen kuuluu olennaisena osana se että tonttu vähän sekoilee), toispuoleinen, meidän olkkariin sopiva kuusi pitää hakea koko perheen kanssa, aattoon kuuluu riisipuurolounas vähintään kymmenellä mantelilla ja Mummilaan lähdetään jo päivällä joulusaunaan. Ja Tapaninpäivänä onkin kalenterissa veljestapaaminen.

Toistaiseksi käymme aattona Mummilassa, mutta jossain vaiheessa tulee se hetki, kun minä olen jouluvastaava. Olisikohan siinä se viimeinen aikuisuuden virstanpylväs. Alan kyllä olla valmis.

Luksus-yökylä on loistava lahja ystävälle

Skidi kärvisteli taannoin pahan ongelman edessä: piti keksiä synttärilahja jo hiekkalaatikkoajoilta vierellä kulkeneelle ihanalle BFF:lle, joka täyttäisi ensimmäisen kerran pyöreitä.

Tämä oli oikeastaan ensimmäinen kerta kun Skidi heräsi siihen tosiasiaan, että ystävättärellä on jo kaikkea. Leluista, koruista, kynistä, vihkoista, leivontaseteistä, kirjoista ja vaatteista ei ole puutetta. Ja kymmenvuotiaalle Skidi halusi antaa jotain ikimuistoista.

Ehdotin varovaisesti jonkinlaista aineetonta elämyslahjaa. Kymmenvuotias kun ei enää ole aivan niin pakettifriikki kuin puolet nuorempi. Aikansa ideoita pyöriteltyään Skidi kehitti oman konseptinsa: luksus-yökylä.

Todellakin! En tiedä itsekään parempaa lahjaa kuin aika ystävien kanssa, ja senhän voi viedä pienellä vaivannäöllä seuraavalle levelille.

Lahjakortti meni heti työn alle. Jotta varmasti kaikki olennaiset ohjelmanumerot ehdittäisiin kahlata läpi, show täytyi aikatauluttaa tarkasti. Skidillä on tulevaisuus tapahtumatuottajana, sen verran vakavissaan hän järjestelyt otti.



Juhlakalulle ojennettiin heti käsiohjelma.Täydellinen yökyläily piti sisällään noudon koti-ovelta ja kamojen kantoavun, kikattelua, lettikampauksia, kalapuikkohampurilaisia, leffa, popparia ja jätskiä, vaahtokylpyä, lautapelejä, lisää kikattelua, valvomista (tämä luki omana kohtanaan) ja videoidut (minut pestattiin kuvaajaksi) akrobatiatreenit. Yhteistä aikaa kaikilla mausteilla.

Tänä viikonloppuna se sitten toteutettiin ja ilta oli ihan napakymppi. Kävi ihan kateeksi, kun ne pelasivat pyjamat päällä yatzya ja välillä kuului hullua hihitystä. Superhauskaa!

Mietin näin Lapsen oikeuksien päivänä erityisesti sosiaalista kehittymistä, oikeutta leikkiin. Lasten ystävyyssuhteet ovat pitkään riippuvaisia vanhemmista, mutta hiljalleen vastuu yhteydenpidosta ja suhteen vaalimisesta siirtyy heille itselleen. Tukea tarvitaan siinäkin. Skidi on oppinut peruskoulun myötä yhtä ja toista ystävyydestä. Juuri tällä hetkellä olen iloinen siitä, että Skidillä on elämässään ihminen, jolle hän haluaa antaa kuun taivaalta.

10 huomiota isojen lasten kanssa elämisestä

Breaking! Vaikka kelloja oli siirretty tunnilla taaksepäin, emme heränneet seiskalla alkavalla lukemalla vaan lähempänä yhdeksää. Hämmentävää! Saimme oikeasti sen extratunnin unta.

Todellakin, kersat alkavat jo olla aika isoja. Ja sen huomaa monesta muustakin asiasta kuin siitä, että vaatekaappi menee uusiksi säännöllisin väliajoin.

TJEU.

1. Huolehdittavat lapset lisääntyvät. Koska asumme koulun vieressä, eteisessä on yleensä vastassa vaatevuori. Tunnistan jo kenkien perusteella, kuka meillä on kylässä. Tsekkaan, onko läksyt tehty ja mitkä ovat kenenkin kotiinlähtöajat. Muistan, kenelle ei tule leivän päälle juustoa ja kuka juo vettä.  Pesen ja palauttelen kamoja oikeisiin osoitteisiin meille unohtuneita sukkia ja verkkareita.

2. Päässäni soiva laulu ei ole enää ryhmä Haun tunnari. Vaan kolmosluokkalaisten itse säveltämä, sairaan tarttuva renkutus "pakarasta ja pöntistä", joka tarttuu tärykalvoille kuin puuro pöytään.

3. Puhun Skidin kanssa englantia. Siis sitä ihan oikeaa maailman valtakieltä, kerrankin joku aihe jossa olen vahvoilla. Toki meillä puhutaan myös sitä zögödögöä, jota Snadi kutsuu Olafin aasiaksi. Don't ask. Ihmettelin pitkään, miksi hitossa yhtä ponia kutsutaan Leopoldakseksi. Noh, siltähän se Rainbow dash kuulostaa jos ei osaa ärrää eikä deetä. (vrt. selkkaus Pissa Housunen)

4. Apu ei ole enää pelkkää hidaste. Jos ihan pikkulasten antoi osallistua ja auttaa kotihommissa, tehtävään piti varata puolet enemmän aikaa ja zen-mielentila. Mutta nyt ne hedelmät ovat poimittavissa! Skidi vie roskia, juoksee kaupassa hakemassa unohtuneita juttuja (ja maksaa yleensä omista rahoistaan) ja astianpesukone täyttyy puheohjauksella. Rahalla saa ostettua lisäpalveluita kuten vessan pesua, hartiahierontaa ja pyykkien viikkausta. Yeah!

5. Moikka, potta! Ja juniorilakanat, matkarattaat ja lasten aterimet. Leluja ja kirjoja on jäänyt pieneksi ja pölyttyneet, kaappiin survotut pikkumuksujen tavarat kertovat, että normitavaroiden ei tarvitse enää tulla etuliitteellä lasten-.

6. Puhelimeni pirisee. Saan kännykkääni paitsi puheluita myös Whatsapp-viestejä, tekstareita, chat-ilmoituksia sekä videoita, joissa on erilaisia laulu- ja tanssiesityksiä. Videoissa on käytetty runsaasti efektejä, hidastusta, tekstejä ja tarroja. Kaikki 9-vuotiaat ovat nähdäkseni keskivertoa pätevämpiä ohjaajia.

7. Niillä on nälkä. Pinaattilettuboksi ei enää riitä kahdelle! Pelkäsin lapsiperhe-elämässä eniten sitä, että ruokalasku räjäyttää budjetin. Noh, Skidi eli yhteyttämällä ensimmäiset viisi vuotta eikä Snadikaan nyt mittavia määriä syönyt vaikka ruokamyönteinen olikin. Vasta nyt jääkaapissa alkaa näkyä se, että ruokaa pitää tehdä reilummin kuin vähän yli kahdelle.

8. Ylähylly on vain hidaste. Mikään ei ole enää turvassa. Tai sitten on olemassa haihtuvia keksejä.

9. Leikit ovat spektaakkeleja. Siskosten leikit ovat aina sujuneet aika hyvin, mutta nyt kun Snadikin on parantanut neuvottelutaitojaan, leikkien kuunteleminen toisella korvalla on loistavaa ajanvietettä. Supranopeudella lentävät pehmolelut, roolivaatteisiin sonnustautuneet pahikset tai sirkusesitykset tuovat kontrastia siihen lattialla kahvitteluun. Toki myös juonittelu on fiksumpaa. Snadilla ja ystävättärellä on mainio kikka, jossa ystävätär tulee pyytämään keksiä Snadin pyynnöstä.

10.  Saan istua rauhassa. Ne eivät ole enää jatkuvassa kuolemanvaarassa (ajoittain toki), joten voin hyvin keittää itselleni kupin teetä, käydä suihkussa ja kaupassa ja lukea lehteä. Kersat säilyvät hengissä keskenään tunnin verran ilman jatkuvaa henkivartijaa.

Odotan vielä sitä päivää kun ruokapöydän ympärillä on vain aikuisten tuoleja. Sovimme nimittäin, että Snadi saa pitää lennonjohtotorninsa niin kauan kun suussa ei ole yhtään rautahammasta. Heti seuraavan päivänä huomattiin, että kaksi alinta heiluu.

Ps. Tsemppiä edelleen kaikille pikkulasten vanhemmille, jotka ovat heränneet tänään erikoiseen kellonaikaan. Teillä on syytä uskoa, että kaikki järjestyy!

Niin hyvin kuin osaat

Muistelimme eilen erästä viime kevään tapahtumaa. Snadilla oli ollut päiväkodissa huono päivä.

Pienempien kantamisessa on se hyvä puoli että ne ovat kevyitä.

Snadi leikkii mielellään kaikenlaisissa porukoissa ja tyyppi oli mennyt mukaan eskarilaisten polttopalloon. Hän ei tietenkään ollut yhtä taitava heittäjä kuin kaksi vuotta vanhemmat lapset, mikä aiheutti naureskelua. Isommat olivat ilkkuneet epäonnistuneille heitoille ja todenneet ääneen, että toi on huono heittäjä. Yksi tyttö oli kuitenkin kannustanut. Hän rohkaisi Snadia, että heitä niin hyvin kuin osaat.

Tämä tyttö on jäänyt Snadille ikuisesti mieleen. Häntä muistellaan edelleen lämmöllä.

Yksi tärkeimmistä varhaiskasvatuksen opeista on ryhmässä toimiminen. Enkä nyt tarkoita sitä, että kaikki osaavat kulkea parijonossa käsi kädessä tai syödä omilla paikoillaan, vaan sosiaalista silmää. Että ymmärretään ryhmän jäsenten pystyvän erilaisiin suorituksiin iän, pituuden, osaamisen, persoonan ja päivän mukaan. Että tsempataan, kannustetaan ja tuetaan, ja joskus lohdutetaan. Että ryhmässä ollaan me eikä minä, yksilöitä mutta yhdessä.

On erityisen opettavaista, jos ryhmässä on eri ikäisiä lapsia. Se tarjoaa isommille mahdollisuuden treenata empatialihasta ja näyttää esimerkkiä. Pienemmille taas tarjoutuu mahdollisuus omaksua uusia taitoja esimerkistä oppimalla ja ylittää itsensä. Toki siinä vaaditaan kärsivällisyyttä: joskus joutuu selittämään uudestaan, odottamaan että toinen saa kengät jalkaan, punttaamaan pepusta ja helpottamaan sääntöjä.

Ei se haittaa. Leikkiä tärkeämpää on leikkimään oppiminen.

Hyvät leikit eivät riipu siitä, että toinen osaa säännöt ja suoriutuu standardien mukaan vaan että yritetään niin hyvin kuin osataan. Toki täytyy myös oppia sanomaan, jos leikki ei suju. Silloin kannattaa pitää paussi ja yrittää myöhemmin uudelleen. Sekin on normaalia eikä henkilökohtainen loukkaus.

Tämä on nähdäkseni yksi suomalaisugrilaisen verenperintömme kipupiste. "Jos et ole täydellinen älä edes yritä". Väärin. Onnistumiseen tarvitaan sitä yrittämistä ja treeniä. Itse pärjäämisen ja omista asioista huolehtimisen kulttuurissa unohtuu perspektiivi ja empatia, myös itseä kohtaan.

Miksi tuo päivä sitten tuli mieleen? No siksi, että oli ollut hyvä päivä. Yksi ryhmän kolmevuotiaista oli kuulemma kiipeillyt telineessä melkein putoilematta. Niin hyvin kuin osasi. Kyllä siitä kelpasi iloita vielä kotonakin.

Pieni lapsi, pienet murheet?

Satulla oli taannoin kamala päivä vauvan kanssa. Kaiken järjen ja logiikan vastaista kukkumista ja mölinää, josta on moni mutsi käynyt sairaalassa asti kysymässä, että mikä helvetti tätä vaivaa. Tilanne saa toivomaan pikakelausnappulaa parin vuoden päähän.

Luvassa viisastelua.

Moni sanoo, että pienet lapset tarkoittavat pienempiä murheita, mutta toistaiseksi en allekirjoita tätä. Pikkulapsiaika on hoivavietittömälle ihmiselle vähän kafkamainen periodi, mutta onneksi lapset kasvavat. Nimittäin isompien lasten kanssa on edelleen pienet murheet, mutta myös valtavat ilot. It gets better!

Koska sitä ei voi liikaa usein muistuttaa, tein tymäkän Top 5 -listan siitä, mikä on parasta juuri nyt ei enää ihan pienten lasten kanssa.

1. Huumori. 

Ei ole mitään parempaa kuin se, että esikoiselta tulee junamatkalle tekstiviesti, jossa hän kyselee, olenko leikkivaunun liukumäessä.

Tai sitten ihan arjen komiikka. Jos ei vaikka tiedä, että on olemassa maa nimeltä Kanada, voi hyvin hämmästyä, miksi nyt joku kanala saa osallistua olympialaisiin.

Ja kun marmatin Skidille, että ei tarvitse esittää kuolevaa joutsenta, Snadi ilmoitti, että ei myöskään tarvitse esittää huonoäänistä kanaa. Repesimme kaikki.

2. Vapaa-aika. 

Eivät viikonloput nyt mitään lepoa ole (paitsi ne jotka olen itsekseni), mutta se on silti ihan oikeaa vapaa-aikaa. Mahdollisuudet spontaaneihin päikkäreihin, jumppaan, ostoksiin ja tapaamisiin ovat lisääntyneet merkittävästi. Kaikkea ei tarvitse aina suunnitella viikkoja etukäteen eikä kotitöitä tarvitse tehdä yöllä.

Lisäksi lasten kanssa voi nykyään lähteä oikeastaan mihin vaan, paitsi nyt vuoristorataan. Kaikki ravintolat käyvät, ei tarvitse mahtua vaunut, aikuisten penkit käyvät. Ihan sama voiko vessassa vaihtaa vaipan ja onko siellä potta. Ja tosiaan: meillä oli lentokoneessa tylsää, koska ehdimme lukea kaikki kirjat jo matkan aikana ja lapset tekivät omia juttujaan.

3. Simppelit nautinnot

Ipanat muistelivat eilen kesää. Hauskojen muistojen hall-of-fameen pääsi se, kun kastelin heidät kuumana päivänä puutarhaletkulla: tyypit juoksivat vesisuihkun ali, hyppivät yli, väistelivät kiemurtelevia vesiaaltoja ja tietenkin kastuvat läpimäriksi. Lopuksi haettiin pyyhkeet ja laitettiin vaatteet kuivumaan ulos.

Kesän suosituin jälkkäritoive on kalliokeksit. Silloin kiivetään ruoan jälkeen lähimetsän kalliolle keksipussin kanssa. Istutaan lämpimällä kivellä ilta-auringossa, katsellaan vastavalossa pörrääviä ötököitä ja kuunnellaan kaupungin ääniä. Ja syödään epähuomiossa puoli pussia.

Lapsityövoiman mahdollisuudet kasvavat huimasti. Skidi pisti taas pystyyn perinteisen matiketopesulan.

4. Keskustelut

Liittyy vähän myös huumorintajuun, mutta taaperoiän ohittaneilla lapsilla alkaa olla kysymyksiä, joista syntyy oikeaa keskustelua. Ongelmia, joita voin ymmärtää ja joissa voin jakaa vertaistukea.

Ja miten palkitsevaa on selittää maailmaa jollekin, joka on siitä pohjattoman kiinnostunut! Jatkokysymykset ovat välillä hassuja, välillä hyvinkin teräviä ja sitten on niitä, joihin ei tiedä mitä sanoa, mutta olen melkein aina saamapuolella.

Ehdoton bonus on, että suurimmaksi osaksi ymmärrän mitä vastapuoli tuottaa. Aina ei ole ollut niin.

5. Henkinen pituuskasvu.

Housut jäävät puolen vuoden välein lyhyiksi, mutta henkistä kasvua on välillä vaikea huomata. Se vain yhtäkkiä pomppaa silmille, kun ipana käyttäytyykin jossain tilanteessa eri tavalla kuin aikaisemmin.

Tänä vuonna Snadin päiväkotiryhmä muuttui paljon. Paras ystävä siirtyi eskariin (myös ihana Kwistian) ja tilalle tuli pikkuisia kolmivuotiaita - ja olin vähän huolissani kuinka muutoksia vihaava Snadi löytää paikkansa ryhmässä.

Yllättäen tyyppi on ollut ihan liekeissä. Pienen roolista irtipäästäminen ei ollutkaan uhka, vaan mahdollisuus: Snadi tajusi, ettei tämä ole häneltä pois, vaan nyt on toisten vuoro. On äärimmäisen palkitsevaa nähdä, kuinka Snadi halaa niitä ensitöikseen lujasti, ja kuulla, että oma lapsi on ollut päivän aikana superystävällinen pikkuisia kohtaan, auttanut saamaan käsipaperia ja leikkinyt taikahiekalla.

Tässä kasvamisprosesissa kasvaa siis koko perhe - ja aina oppii uutta. Sitten voi tuntea iloa siitä, että maailmassa on tyyppi, jonka lempiväri on kimalle ja joka hyppää melkein kaksi metriä pituutta. Ja toinen tyyppi, joka harrastaa näpertelyä, ystävällisyyttä ja jälkiruokia.

En nyt osaa tätä muillakaan adjektiiveilla kuvata kuin ihan parasta.

Onnistuneen perheloman olennainen ainesosa

Kaikilla reissuilla oppii aina jotain, ainakin matkustamisesta. Ipanoiden kanssa kokemus on osoittanut, että matkustusolosuhteet muuttuvat vuosittain: se todellisuus, mikä vallitsi kaksi vuotta sitten, on mystisesti muuttunut.

Yksi perhematkailun kriittinen ainesosa kuitenkin on ja pysyy ja tästä koko perhe on yksimielinen. On ihan sama missä maassa ollaan, löytyykö supermarketista soseita, millainen hiekkaranta on, onko hotellihuoneessa jääkaappi ja millaisia retkiä paikan päällä voi tehdä. Kohde valitaan hotellin uima-altaan perusteella, myös kaupunkilomilla.

Saariston merivedessä marinoituneiden ipanoiden mielestä lämpimässä altaassa plutaaminen on nimittäin elämän tarkoitus.

Hyvin suunniteltu allasalue on meidän lomamme tärkein elementti. Lämmitetty allas hyvällä näköetäisyydellä tarkoittaa, että kaksi romaania viiden päivän lomalle oli alimitoitettua budjetointia. Nykäisin kirjat aurinkotuolissa maaten, koska kersat lilluvat altaassa tuntikaupalla muuttumatta smurffeiksi.

Tämä järkyttävä alimitoitus johti myös siihen, että meillä ei ollut paluumatkalla lentokoneessa mitään tekemistä. Toinen ipana luki Potteria ja toinen pelasi aikansa tabletilla kunnes laittoi silmät kiinni ja nukkui loppumatkan. Siinä me sitten Koti-insinöörin kanssa ihmeteltimme, että pitääkö meidän nyt puhua keskenämme vai mitä. Kiusallista.

Ja oli altaassa vietetystä ajasta sekin hyöty, että Snadi oppi uimaan. Eikä ihme. Seuraavaksi se olisi kasvattanut kidukset.

Sitten on toinenkin asia, joka ei muutu. Taksiin voi oksentaa juuri kun ollaan kodin parkkipaikalla. Puoli kahdelta yöllä.

Viis siitä. Joka tapauksessa tämä reissaaminen menee koko ajan helpommaksi.

Kun joku on samanlainen

Viime viikolla somessa levisi video, jota oli vaikea katsoa saamatta jättimäistä roskaa silmään.



Tyttö, jolla on jalkaproteesi, sai lahjaksi nuken, jolla oli jalkaproteesi. Vaikka kyseessä oli vain nukke, reaktio oli voimakas. Nukke oli samanlainen kuin hän.

Tästä tulee mieleen, miksi julkisuudessa, mediassa ja yhteiskunnallisesti merkittävissä tehtävissä näkyvien ihmisten monipuolisuuteen tulisi kiinnittää enemmän huomiota. Jos esikuvat eivät ole täydellisiä, voimme itsekin joskus kuvitella olevamme esikuvia.

Snadille tapahtui taannoin samantyyppinen havahtuminen.

Skidi on puhunut selkeitä lauseita puolitoistavuotiaasta lähtien. Hän onnistui ensimmäisen kerran päristämään kieltään ärrän merkiksi kolmevuotiaana, kun tuli kysymään ottaako joku pororullia.

Snadi sen sijaan on aina puhunut aina aika epäselvästi. R-kirjain ole lähelläkään onnistumista ja älläkin tulee joskus epäselvästi. Olen joutunut käyttämään Skidiä tulkkina koko kohta viisivuotisen yhteisen historiamme ajan, toki vähenevissä määrin. Prinsessa Ruusunen -katastrofin jälkeen olen ollut erityisen tarkkana oikein ymmärtämisen kanssa.

Epäselvästä ulosannista on pitänyt puhua muutamaankin kertaan. Olen lohduttanut, että tässä on aikaa opetella. Jos toinen ei heti ymmärrä, pitää vain yrittää selittää, ja hassuille väärinymmärryksille voi nauraa yhdessä. Snadi on ollut asian kanssa ilmeisen sinut ja oppinut selittämään sanoja kirjain kirjaimelta. (Tämä on aiheuttanut sen, että hän osaa jo vähän lukea.)

Silti Snadi oli aivan fiiliksissä, kun näki ensimmäistä kertaa telkkarissa Tarja Halosen. Hänen silmänsä levisivät teevadeiksi, kun hän huomasi, että ärrävikaisena pääsee aikuiseksi ja vaikka presidentiksi! Ei huolta, jos se ei ikinä tule! Pahin ongelma onkin vain se, että uwpo ei kuulosta yhtä tehokkaalta.

On ilahduttavaa huomata, ettei ole yksin. Ainut omituinen, erilainen ja viallinen. Kaikilla meillä on omat ärrävikamme ja proteesimme, mikä aiheuttaa jos jonkinlaisia komplekseja. Kompleksit taas pistävät ihmisen asettamaan itselleen erilaisia rajoitteita - oli niihin järkiperusteita tai ei.

Eikä ole väliä onko se samanlainen hahmo nukke tai fiktiivinen hahmo draamasarjasta.

Minä nimittäin iloitsen siitä, että ruudussa pyörii sairaalasarja Sykkeen Holopainen, sosiaalisesti kömpelö kirurgi. Olen aina ollut ja oletettavasti tulen aina olemaan aivan pihalla sosiaalisista kiemuroista. Ehkä en ole ainut, joka ei ikinä tajua, ovatko ihmiset riidoissa vai onko heillä suhde. Jee!

10 syytä rakastaa sähköpyörää

Saan säännöllisesti kyselyjä, vieläkö rakkaus sähköpyörään kestää. Vastaan yleensä tällä esimerkillä.

Kun hankin vuosi sitten sähköavusteisen fillarini, ajattelin, että tästä tulee hyvä kombinaatio: välillä suhaan sähköllä ja välillä puhtaalla lihasvoimalla.

Arvatkaapa, olenko ajanut vanhalla metriäkään? En! Sähkis nyt vaan on täysin ylivoimainen menopeli. Käytän vanhaa vain, jos Helkama on huollossa.

 Jos siellä siis joku vielä empii, niin tässä tulee kymmenen syytä rakastua moottoriin.

1. Et hengästy. Avustuksen ansiosta et juurikaan hengästy, joten voit pyöräillä pienessä flunssassa, toipilaana ja muutenkin huonoissa biorytmeissä. Ja hei: kärpäsiä ei lennä suuhun!

2. Vastatuuli ei haittaa. Tyyniä kesäkelejä ei ole näillä leveyksillä ihan liikaa. Mutta huom. Muista, että tuulenpuuskassa kaikki edellä pyöräilevät pysähtyvät kuin seinään, varo siis peräänajoa!

3. Ylämäet naurattavat. Sähköpyöräilijän ei tarvitse pelätä jyrkkiäkään tuntureita, joita täällä etelässäkin tuntuu riittävän. Avustusta vaan isommalle, rento takanoja ja matka jatkuu.

4. Lapsi kyydissä ei aiheuta tuskanhikeä. Parikymmentä kiloa pakkarilla ja ostoskassi ohjaustangossa? Ei hätää. Moottori vain surisee, kun se kuljettaa ylimääräistä painoa puolestasi. Voit keskittyä jutusteluun.

5. Voit ottaa pyörän selässä rennosti. Kiertoreitit, punaiset valot, muut pysähdykset ja hidasteet eivät haittaa, koska kahdella polkaisulla olet taas normivauhdissa. Mutta älä kuitenkaan unohdu tuijottamaan joutsenpariskuntaa, vaikka tuntuu että istuisit dösässä. Pitää keskittyä muuhun liikenteeseen.

6. Säästät aikaa. Koska et töihin saapuessa valu hikeä ja ole naamasta kirkkaan punainen, voit siirtyä satulasta suoraan työpöydän ääreen kulkematta suihkutilojen kautta (jos niitä siis sattuu olemaan). Repunkin voi vaihtaa pienempään kokoon, kun ei tarvitse roudata pyyhettä, shampoota ja vaihtovaatteita.

7. Olet (ainakin vielä hetken) dynaaminen edelläkävijä. Sähköpyörien myynti tuplaantui viime vuonna, mutta vielä ehdit olla kaveripiirin ensimmäinen. (Mikael Jungnerkin meni ja investoi sähköpyörään!)

8. Matka taittuu nopeasti! Yleisin harhaluulo sähköpyöristä on, että niillä pääsee kovaa. Se ei pidä paikkaansa: sähköpyörällä ei hurjastella, sillä avustus avustaa vain 25 km/h asti, siitä eteenpäin olet reisilihasten varassa. Pointti on tasaisessa ja vakaassa etenemisessä, jota eivät hidasta ylämäet.

9. Saat silti kevyttä liikuntaa, luonnonvaloa ja raitista ilmaa. Pyöräily on erinomaista peruskestävyysalueen liikuntaa, joka sopii keski-ikäselle kuin tuulipuku. Eikä päivänvalolle altistuminen ennen työpäivää ole ollenkaan hullumpi juttu iltavirkulle toimistorotalle.

10. Bonuksena pääset nauttimaan epäuskon ilmeestä, joita mustakeltaiseen, ihonmyötäiseen lycra-asuun pukeutunut kilpa-ajaja osoittaa, kun ohitat hänet ylämäessä korkkarit jalassa.

Ps. Fillariskene on muutenkin vapautumassa normeista. Tulossa on ainakin ruotsalainen polkupyöräauto:



Ja tämä fillari+vaunut -yhdistelmävekotin!

Kaupunkifillareista (tsekkaa tilanne tästä) nyt puhumattakaan.

Hyvää pyöräilyviikkoa, liikuit sitten millä menopelillä tahansa!

Syliin: Naisia äitiyden partaalla

Hyvä ystäväni on kirjoittanut kirjan!

Ina Westmanin esikoiskirja, episodiromaani nimeltä Syliin, saapuu tällä viikolla kirjakauppoihin (tilattavissa myös Bookysta ja e-kirjana Elisa Kirjalta).

Kirjassa toisilleen tuntemattomat naiset tapaavat sairaalassa, vaikeiden synnytysten osastolla numero 42 eri aikakausina.

Osaston potilaat, äidit, jotka miettivät, voivatko jo kutsua itseään äideksi, osallistuvat vanhemmuusarpajaisiin raskaimman kautta. Jotain on vialla, odotuksen ilo on vaihtunut peloksi.

He tutustuvat toisiinsa, sinnittelevät ja huomaavat, että osaston aamupalalla löytyy aina joku, jolla on asiat huonommin. Päähenkilöiden Iidan ja Maijan välille syntyy ainutlaatuinen, ajoittain elämäntilanteen takia pätkivä side.

Ina on itsekin viettänyt aikaa kyseisellä osastolla. Vaikka tarinat ovat fiktiivisiä, joitain tunnelmia ei yksinkertaisesti osaa kuvailla ilman omaa kokemusta. Huomasin jo ensimmäisillä sivuilla, että kuulin, tai ainakin luulin kuulevani, joissain lauseissa hänen oman äänensä, sanoja, joita kuuntelin puhelimessa ja luin tekstiviesteistä.

Ja siinä kirjan taika onkin: todenmukaisuus vie mukanaan. Luin kirjan yhdeltä istumalta, vaikka ei-kronologisesti etenevä rakenne sallisi vähän rauhallisemmankin tahdin.

Kirjan suurin ansio, koskettavuus, rakentuu omakohtaisuuden lisäksi päähenkilöiden häpeilemättömyydestä, mikä helpottaa heidän elämäänsä hyppäämistä. Ajatukset ovat suodattamattomia. Iidan ja Maijan kanssa on helppo itkeä, sillä harva mahtuu viralliseen äitimuottiin vaivatta.

Äitiyden lisäksi toinen kirjan teema on identiteetti, jota äitiys väkisinkin muokkaa. Tajusin tämän kirjan luettuani, että naisia voi tarkastella eräänlaisen identiteettinelikentän kautta.

On niitä, joiden identiteettiin äitiys kuuluu ja heillä on lapsia.

On niitä, jotka yhtä lailla ovat identiteetiltään äitejä, mutta joilla ei ole lapsia.

Sitten on niitä, jotka eivät koe olevansa äitejä, mutta käytännössä kuitenkin ovat.

Ja sitten niitä, jotka eivät ole äitejä millään tasolla.

Kaikilla on haasteensa. Tarinoiden kautta käydään läpi myös sitä, että äitys sekä yhdistää että erottaa. Tahattomasti lapseton ei halua kuulla enää yhtä ainutta hyvää tarkoittavaa hedelmöittymisvinkkiä. Toisaalta on vaikea olla ystävä jollekin, jonka elämään ei voi osallistua kuin hiljaisuudella tai puhumalla niitä näitä.

Aina kun kirjoitetaan äitiydestä, olisi luontevaa käsitellä myös isyyttä. Isyys on kuitenkin kirjassa rajattu tietoisesti sivurooliin - ja ehkä hyvä niin. Nyt puhutaan naisten kokemuksista. Isät seuraavat väkisinkin lapsensa olemassaolon merkkejä sivusta. Vasta kun lapsi on olemassa, alkaa taistelu isän ja elättäjän roolin välillä, eikä sekään tapahdu arvotyhjiössä. Naisella ei oikeastaan ole vaihtoehtoja, isällä on.

Päähenkilö pohtii:

"Sukupolvien ketjussa mikään ei muutu, hän ajattelee, nykymiehet tekevät sentään paljon, hoitavat lapsia, jäävät töistä kotiin ja ovat loistavia isiä ja silti pakenevat saunaan kaljalle heti kun silmä välttää. Naiset eivät pakene, ellei toista vastuunkantajaa ole varmistettu, he mäkättävät ja hoitavat homman kuitenkin, niin se menee eikä mikään koskaan muutu."

TLDR; Tässä vanhemmuuden mielivaltaisessa junassa joku istuu ykkösluokassa, joku roikkuu perälaudassa ja joku jää asemalle. Kuljettajaksi ei pääse kukaan. Tämä on kaikille elämän suuressa sukkalaatikossa luoviville vanhemmille: äideille, joita ei voi lohduttaa, sekä isille, jotka joutuvat kohtaamaan kotonaan naisen varjon.

Tämä kokoaan isompi kirja piti ehdottomasti kirjoittaa. Vaikka tarinat ovat hetkittäin niin rankkoja, että ne tuntuvat puristavan sydämen rusinaksi, viimeisellä sivulla lukijalla on edessään iso kuva, ihan valoisana.

"Ja harvoinhan ihminen mitään näkee, jos ei tikulla osoiteta, totuutta tuskin koskaan."