Superhyvä lyhyt tukka

Päätettiin, että halutaan lyhyt tukka, vaikka on vaarana että Kwistian ei tykkää.
Etsittiin netistä kuvia.
Käytiin läpi, miksi jollain on paksut, kiharat hiukset ja miksi jollain ei ole.
Löydettiin kiva malli.
Marssittiin kampaajalle kuvan kanssa.
Kuunneltiin, kun sakset sanoivat nips naps.
Kiljahdeltiin vähän.
Oltiin tosi tyytyväisiä. Erityisesti siitä, että siskolle iski kauhea tukkakateus.
Mentiin kampaajapullalle.
Kyllästyttiin kuvaamiseen ja alettiin leikkiä ninjoja.

KonMari meni kaappiin

Yhteistyössä Orthex SmartStoren kanssa.

Oletteko jo kuulleet japanilaisesta siivousmetodista nimeltä KonMari. Kenties hurahtaneet siihen?

Ette? No ei ihme, itämainen metodisiivoaminen ja ruuhkavuodet harvemmin sopivat saumattomasti yhteen. Mutta lukekaa toki eteenpäin, siinä on tiettyä ajatusta.

KonMari on siis japanilainen siivousfilosofia, jonka mukaan kodin konkreettisen siivoamisen myötä järjestät samalla myös sielunelämäsi (as if). Tähän liittyy kaikenlaista keskivaikeaa läppää siitä, että tavaroille pitäisi olla läsnä etc. KonMari myös lupaa, että kun järjestys on kerran saatu aikaan, kaaosta ei synny enää koskaan. Noh, näistä voi olla montaa mieltä, mutta koska Satu diggaili perusideaa, perehdyin asiaan.

Havaitsin, että minähän olen konmarittanut arjessani jo monta vuotta. Tavallaan.

Voitteko kuvitella, että tarvitsin kynttilöille oman laatikon?!

Kun otin vastaan kuuden vaatteen haasteen, tajusin että vaatekaapistani on koko ajan käyttämättä 60%. Lisäksi Mutsin kuoleman jälkeistä kodintyhjennysoperaatiota tehdessäni päätin, että en voi enkä aio olla samanlainen hamsteri kuin hän. Minun on a) hillittävä kaman kantamista sisään ja b) luovuttava aktiivisesti tavarasta, jota en enää tarvitse.

Ja koska olen ideologisesti sitä mieltä, että kaikki tavara on kierrätettävä, sitä muistaa paremmin punnita ostosten tarpeellisuutta.

Totuuden paljastavat kaapit. Mahtuvatko ovet kiinni? Tiedätkö mitä niissä on? Milloin viimeksi olet avannut piirongin laatikot?

Olen kaappi-ihminen. Minun henkinen taakkani kevenee, kun kaapit ovat järjestyksessä ja tiedän missä tavarat ovat. Siinä se KonMarin vetovoima minun nähdäkseni on.

Parempi piirtäjä tekisi paremmat kyltit.

En osaa päättää kummassa silmä lepää enemmän: tässä vai auringonlaskussa mökillä.

Siispä: konmaritusohjeet Project Maman tapaan.

1. Merkkaa kalenteriin raivausviikonloppu. Miehen, lapset ja muut häiriötekijät lähetät jonnekin, koska kämppä tulee olemaan hyrskynmyrskyn hetken aikaa. Varaa viiniä tai muuta suosikkituotettasi, joka edistää päättäväisyyttä ja rauhallisuutta.

2. Valitse kohde. Vain yksi kohde per päivä: varasto, eteinen, vaatekaappi, keittiö, lastenhuone. Vaikka raivaamista onkin vaikea rajata yhteen huoneeseen, ei kannata rohmuta liian isoja paloja kerralla. Muuten syntyy vain pahempi sotku ja joudut epätoivon alhoon.

3. Osta hyviä säilytyslaatikoita ja nimilappuja. KonMarin henkeen sopivat loistavasti Orthexin uudistuneet säilytyslaatikot. Kauniita, kannellisia laatikoita saa kolmea kokoa ja kahta väriä. Nimikyltit ja bambukansi myydään erikseen. Näitä saa monista kaupoista kuten Anttila, Kodin1, Citymarket, Prisma, Bauhaus ja Minimani.

Hämppis ja muut rakkaudella askarrellut jutut.

Tietokonepiuhat ja kameratarvikkeet.

4. Katsele. Katso kaappeihin, avaa laatikoita - hahmota synkkä kokonaisuus. Nuku sitten yön yli: aamulla aivosi ovat prosessoineet asiaa ja sinulle on alustava idea, mitä kamalle pitäisi tehdä. (Tai sitten ei, mutta aina voi improvisoida).

5. Pura. Vedä kaikki kamat hyllyiltä alas kolmevuotiaiden tapaan ja ala järjestää niitä takaisin. Älä laita takaisin mitään, mihin et ole koskenut pariin vuoteen.

6. Järjestä. Huomaat, että ongelmana ei olekaan se, mitä heitetään pois vaan se mikä pitää säästää. Jäljelle jääneelle, tarpeelliselle tavaralle on oltava paikka. Oma paikka.

Ne laatikot tulevat käyttöön nyt. Jokaisesta perheestä löytyy sitä sekalaista tavaraa, jolle ei ole helppo keksiä kotia, mutta joita ei voi heittää pois. Useimmiten ne ovat
a) huoltotarvikkeita (kenkävahaa, sulakkeita, nippusiteitä, poranteriä, jatkojohtoja, polttimoita),
b) sesonkituotteita (ulkovalot, kynttilät, pyöräilykypärät, fikkarit) tai
c) yhden asian kamaa (paketointitarvikkeet, kertikset, kuulosuojaimet, vappuviuhkat ja joulukuusen jalka).

Fikkarit ja heijastimet, aurinkolasit ja retkeilykamat.

7. Nimikoi. Tavarat jaotellaan järkevästi laatikoihin, jotka nimikoidaan (joskus otsikko on helpompi piirtää kuin kirjoittaa) - muuten et enää seuraavana päivänä muista, mitä boksissa on. (Ja tämä tulikin tarpeeseen: eilen illalla piti nopeasti löytää kaapista ensiapukamat kun Snadi sai kolmen sentin avohaavan päähänsä.)

Joudut vaikeiden päätösten eteen, sillä asiat ovat päällekkäisiä ja liittyvät toisiinsa. Kuuluvatko lasten kakkukynttilät juhlatarvikkeisiin vai kynttilöihin?

Voimia.

8. Nauti. Sitten juuri ennen perheen paluuta katselet kaappeja, joissa vallitsee ihana järjestys ja kontrollifriikin silmä lepää. Tämän lähemmäs zeniä ei ruuhkavuosi-ihminen pääse.



Ps. Lahjoitin Snadillekin pari boksia, joihin hän sai konmarittaa lelunsa. Niihin menivät tärkeimmät: Frozen-asiat ja Siskon antamat askartelujutut, joita ei saa heittää pois.

Positiivisen kautta uhmaa vastaan

Uutisia sarjassa maailma menee parempaan suuntaan.

Uhmaikäisen kanssa voi olla liukkailla jäillä.

Kuulin jokin aika sitten Huomaa hyvä -kirjasta, jonka pääviesti on, että tulemme vahvoiksi siinä, mitä teemme paljon ja heikennymme siinä, mitä teemme vähän. Jos harjoittelu parantaa banaanipotkua, miksi se ei pätisi muihinkin ominaisuuksiin? Kun kuulemma yksi toimivimmista keinoista kasvattaa hyvän luonteen taitoja on osoittaa lapsille heidän vahvuutensa sekä opettaa, miten niitä voidaan hyödyntää.

No, samaan positiivisuuden konseptiin perustuu myös suomalaisvoimin kehitetty (Espoossakin testissä ollut) Voimaperhe-hanke, jossa erityisen uhmakkaiden nelivuotiaiden vanhemmille annetaan valmennusta uhman kohtaamiseen. Uhma pitää hyväksyä vain tiettyyn rajaan asti.

Uhman kohtaaminen on aika pirun vaikeaa. Koska vain hyvin poikkeuksellinen ihminen jaksaa taistella samoista, rutiiniluonteisista asioista ja säännöistä päivästä toiseen asiallisesti. Joskus riitelystä tulee itseään vahvistava kierre.

Tämän kierteen katkaiseminen on lapsen itsensä kannalta äärimmäisen tarpeellista, sillä sen kautta voidaan ehkäistä myöhempää häiriökäyttäytymistä. Hesari tituleerasikin systeemiä mielenterveyden rokoteohjelmaksi.

"Lasten mielenterveyteen liittyvissä tutkimuksissa on osoitettu toistuvasti, että lapsuusiässä alkavat vaikeat käytösongelmat ovat yhteydessä aikuisiän sosiaalisiin ja mielenterveyden ongelmiin. Lapsuuden käytösongelmia voidaan ennaltaehkäistä ja hoitaa tarjoamalla vanhemmille keinoja omien kasvatustaitojensa kehittämiseen ja lasten ongelmien hallitsemiseen." -Utu.fi

Ja hyötyyhän siitä ihan koko perhe. Uhmaikäinen, joka on oppinut painamaan vanhemmilta kaikki nappulat pohjaan, voi pahimmillaan terrorisoida koko kodin ilmapiiriä.

Voimaperhe-malli on simppeli.

Osa lapsista on nelivuotiaina erityisen uhmakkaita (lue: täysin mahdottomia), mutta huomio kohdistetaan vanhempiin. Neuvolassa tarve kartoitetaan kyselyn avulla, perhevalmentaja pitää vanhemmille nettivastaanottoa ja sitten katsotaan tilannetta uudelleen.

Kokemusten mukaan huikeat 80% osallistujista saa apua. Ne lapset, joiden käytökseen vanhempainohjauksella ei saada muutosta, voidaan ohjata jatkohoitoon.

Mistä sitten tietää asuuko kotona tällainen erityisen haastava tyyppi? Sinkkonen tekee pesäeroa normaaliin uhmaamiseen kolmen erottavan tekijän kautta (ja huom. tämä koskee vain yli nelivuotiaita, sen alle naperot ovat ameeboja). Näitä ovat lapsen väkivaltaisuus, vahingonilo ja empatiakyvyttömyys. Aikamoisia tabuja hiekkalaatikolla. Puhumattakaan siitä, että voisi tunnustaa ettei tiedä mitä tehdä ja että tarvitsee jeesiä.

Parhaimmat ideat ovat edelleen yksinkertaisia.

Nyhtökaura vastaan jauheliha

Koskin eilen nyhtökaurapakettiin! Olen ollut kohtuullisen pakkomielteinen nyhtökauran suhteen heti kun tuotteesta ensimmäisen kerran kuulin.

Nyhtökauraa on luonnehdittu "täydelliseksi proteiiniksi": se on ravintoarvoiltaan erinomainen ja valmistukseen käytetään kauraa, hernettä ja härkäpapua, jotka jopa meidän pohjoisilla leveyksillämme menestyvät. Ei siis tuhansien kilometrien roudausta, ei tehotuotantoa ja kärsimystä.

Ensimmäinen havaintoni oli, että kas, pakkaus on samanlainen kuin jauhelihan.

Ei ehkä ihan vahingossa. Idea syntyi kahden naisen ongelmasta: miksi markkinoilta ei löydy selkeää jauhelihan korvaajaa? Jauhelihaa käytetään nimittäin joka toisessa suomalaisten suosikkiruoassa.

Tottumuksella on valtava voima - ja sitä on helppo aliarvioida. Fakta on se, että jauhelihaa me olemme tässä ruokakulttuurissa tottuneet säilyttämään, keittämään, paistamaan, pureskelemaan ja maistamaan. Nirsoilijoiden perheen ainoana kasvisruokalipun heiluttajana olen todella iloinen siitä, että nyhtökauran suutuntumaan on pistetty paukkuja: ei ole ollenkaan yhdentekevää, miten ruoka suussa käyttäytyy. On valtava etu, jos koostumusta ei tarvitse opetella.

Tarjolla on jo pitkään ollut erilaisia kasviproteiineja, mutta nekin, jotka ovat kokeilunhaluisia / voittavat ennakkoluulonsa, eivät tartu pahvilta maistuvaan soijarouheeseen tai kumimaiseen tofuun kovin montaa kertaa vuodessa. Soija-allergisille vaihtoehtoina on sieniproteiinista tehtyä quornia (joka on mielestäni lähimpänä lihatuntumaa) ja vehnästä valmistettua seitania, mutta kun käyttötapa puuttuu, massasuosio jää saavuttamatta. Ja sitä me ihmiskuntana tarvitsemme.

Makuakin on kehuttu. Itse en ole päässyt tuotetta maistamaan mutta sekasyöjä duunikaverini luonnehti loistavaksi - ja täyttäväksi. Tuotteesta on myös kehitteillä erilaisia versioita, ainakin halloumimainen tuote.

Tuotetta ei tarvitse kypsentää, ainoastaan lämmittää miedolla lämmöllä. Saa nähdä miten tämä sopii grilliin, jos on herkkä ottamaan väriä.

Mielenkiinnolla odotan myös, miten markkinoijat tuotteeseen tarttuvat. Stockalla myyty koe-erä meni kuumille kiville, joten kiinnostusta löytyy. 

Liikutun kahdesta asiasta. Luontodokumenteista ja tuotteista, joilla yritetään muuttaa maailmaa. Nyhtökaura on kertaluokkaa kovempi juttu kuin mikään Talvivaara (jostain syystä valtio syytää rahojani siihen vaihtoehtoon jolla ei ole mitään tulevaisuutta).

Ei ihme, että sijoittajat innostuivat ja työnsivät kehittäjille heti miljoonan kouraan. Gold & Greenin toimitusjohtaja Maija Itkosen mukaan tuotteet saadaan ensimmäisiin kauppoihin jo huhti-toukokuun aikana. Take my money!

Metsänhalaaja

Katselimme äsken lasten kanssa Metsän tarinan (leffa on Areenassa vielä 7 päivää).

Kohtaaminen viime keväältä. Rakkaus lämpimiin kiviin yhdisti meidät.

"Metsän tarina on koko perheen elokuva ainutlaatuisesta suomalaisesta metsästä, sen värikkäästä ja monimuotoisesta elämästä.

Elokuvan pääosissa ovat metsän lukuisat asukkaat: karhut ja hirvet, käärmeet ja pöllöt, muurahaiset, sammakot ja liito-oravat sekä muinaiset sielulinnut kuten kuukkeli ja palokärki."

Lähde: Yle

Tuosta upeasta kuvamaailmasta tuli aivan hirveä metsänhimo. Jo riittää kylmyys, harmaus ja hiljaisuus! Haluan haistelemaan sammalia ja suopursuja, kuuntelemaan viserrystä  ja purojen solinaa, nauttimaan perhosen lepatuksesta ja kaarnasta poskea vasten.

Paitsi että mökkeilykausi aloitetaan tässä kuussa, myös viime vuonna aloitettu retkeilyharrastus jatkuu uusilla seikkailuilla. Niin monta hyvää vinkkaamaanne paikkaa jäi polttelemaan vaelluskengän pohjia jo viime syksynä, kun päivän lyhyys katkaisi retkeilykauden.

Tänä vuonna kierroksia uskaltaa jo lisätä kun nuorinkin täyttää viisi. Jos vaikka hankkisi jonkun kevyen kantovälineen, jolla pärjäisi kympin taipaleen, vaikka kuopus väsähtäisi.

Lisäksi Skidi on esittänyt toiveen yöpymisestä metsässä. Telttaan en suostu, mutta retkeilijät voivat majoittua erilaisiin tupiin.

En malta odottaa. Onneksi metsänhalaaja voi verrytellä luonto-ohjelmilla. Kohta mennään taas.

Musiikkiluokkalainen

Arvatkaa mitä? Kersa pääsi sille musiikkiluokalle!

Ja sinne on tulossa myös paljon kavereita eskarin ajoilta. Kuinka siistiä!

Vanhemmille järjestetty infotilaisuus musiikkipainotteisen opetuksen annista oli vakuuttava. Musiikkiin tutustutaan todella monipuolisesti ja lasten ehdoilla. On laulua, soittimia, kuoroja, bändejä ja projekteja muiden musiikkitoimijoiden kanssa.

Tykkään myös siitä, että musiikin myötä tulee esiintymiskokemusta, joka on nähdäkseni hyödyksi monissa muissakin tilanteissa kuin stadionkeikalla. Työelämässä myydään aina jotakin - tofua, käyttöliittymäsuunnittelua, ohjelmaideoita. Ei ole haittaa siitä että pystyy kohtaamaan yleisön ilman että suuhun tupsahtaa kilo Anni Helenaa.

Parasta on tietenkin se, että Skidi vaikuttaa onnelliselta.

Pääsykokeet eivät olleet mitenkään läpihuutojuttu - parin tunnin setissä oli nähdäkseni vaativia tehtäviä, joihin tarvittiin paitsi nuottikorvaa myös keskittymiskykyä. Skidi suhtautui hakemiseen tyynen realistisesti (toisin kuin Koti-insinööri), sillä molemmissa päätöksissä olisi hyvät puolensa: lähikoulun musiikkiluokka olisi upea juttu, mutta tutusta koulusta lähteminen tuntui haikealta.

Tulin Skidille jopa vähän kateelliseksi. Kaikki musiikkiluokan käyneet hehkuttavat nimenomaan luokan hyvää yhteishenkeä ja tutkijat kognitiivisten taitojen kehittymistä. Eivätkä vaikutukset rajoitu vain lapsiin. Musiikin on todettu kuntouttavan muistisairaita ja hidastavan Alzheimerin taudin etenemistä.

Ehkä ei ole liian myöhäistä. Taidanpa ehdottaa musiikkipainotteista tiimikokousta, jossa vetäistäisiin raporttien välissä pari biisiä. Kuka tietää, ehkä powerpointeistani tulisi parempia.

Kymmenen syytä rakastaa helmikuuta

Tammikuu, check. Valtavan pitkä kuukausi, jonka suorittamisesta jaksan iloita vuodesta toiseen.

Olen yrittänyt opetella positiivista asennetta talvea kohtaan, turhaan. Minun on rehellisyyden nimissä myönnettävä, että positiivisuutta ei vielä ole se, että jättää vitutuksen tunteet vain sanoittamatta. Veikkaan, että olisin tähän ikään mennessä jo löytänyt sisäisen talvi-ihmiseni, jos sellaisesta olisi tässä ruumiissa häivähdystäkään.

Mutta nyt alkavat suupielet jo kääntyä hymyyn. Koska on ainakin kymmenen syytä rakastaa helmikuuta!

1. Kevät! Vaikka kyseessä on tilastollisesti vuoden kylmin kuukausi, lasken helmikuun jo alustavaksi kevätkuukaudeksi. Ja keväthän on aivan mahtavaa luontokuvausaikaa! Pääsen testaamaan uutta kameraani.

2. Maailma lakkaa olemasta hipihiljainen. Lempparilintuni mustarastas aloittaa ihan näillä näppäimillä. Menee ihan roska silmään, kun sen laulun ensimmäistä kertaa keväällä kuulee. Näin sen jo tänään hiippailevan puskan juurella, mutta vielä se ei luritellut.

3. Valo lisääntyy vauhdilla. Noin puolivälissä kuuta on se hetki, kun kotiin tullessa ei ole pilkkopimeää. Ylipäätään hämäräkytkimellä varustetut yölamput lakkaavat palamasta päivällä.

4. Pyöräilykausi alkaa - ainakin kahden edellisen vuoden perusteella - joten työmatkani lyhenee puolella tunnilla. Tammikuussa en päässyt kertaakaan, koska pidin pakkasrajana kymmentä astetta (liian nössöä?) ja lumimyrskyssä taas en luottanut kaupungin aurauspriorisointiin.

5. Nopeat hiilarit: Runebergintorttu ja laskiaispulla. Oikeastaan helmikuuta voi rakastaa jo ihan vain näiden kahden leivonnaisen takia.

6. Hiihtolomareissu etelään. Testaamme karmaa ja menemme samaan kohteeseen, joka ei ole vielä pettänyt. Tavoitteet nolla. Jos saan luettua vähän kirjaa ja naamaan vähän väriä, olen tyytyväinen.

Kuva Puerto de Moganista viime vuodelta.

7. Täytän vuosia. Koska tämä nelikymppisajanjakso näyttää olevan ihan elämän kevättä, on lupa odottaa seuraavaltakin vuosirenkaalta kaikkea siistiä. Kuten kakkua ja skumppaa.

8. Mökkikausi alkaa. Kun päivä vähän pitenee voi lähteä testaamaan elämää ilman kaukolämpöä ja juoksevaa vettä mökille. Saaristo on jäiden lähdön aikaan ihan huikeimmillaan.

9. House of Cardsin kolmas tuottari. Ah, poliittista kähmintää, joka ei ole minun ongelmani. Täydellistä.

10. Last but not least: kaipaan uusia ulvonnan aiheita. Olen jo aivan kyllästynyt kersojen lumitilannekiukutteluun: joko lunta on liikaa, liian vähän, se on vääränlaista, pulkka ei luista, varpaat jäätyy luistimissa ja ladulla lipsuu. Sen sijaan kuvaan astuvat pälvet, jääpuikot, purolutraus, aamuisin riitteessä olevat lätäköt ja mikä parasta voimme avata uuden luontoretkeilyvuoden 2016.

Olen niin valmis!

Einesmutsit kunniaan!

Katselin tässä A-studion keskustelun ravitsemussuosituksista.

Kotiruoka eli kurpitsapaistos erottuu edukseen einesten joukosta.

Tuli mieleen, että en oikeastaan tiedä tässä ajassa mitään epätrendikkäämpää kuin tunnustaa, että viis veisaa luonnollisesta kotiruoasta ja vihaa ruoanlaittoa. Asiahan on melkein tabu. Sosiaalisessa mediassa jaetaan korostuneen innokkaasti vihersmoothiereseptejä mutta juuri kukaan ei postaa kuvaa perheen kalapuikkoateriasta.

Einekset ovat häpeän aihe, vaikka kaikki tietävät että elintarviketeollisuus on petrannut ja kokonaisuus ratkaisee.

Olisikohan tästä einespelottelusta jopa syntynyt ihan uusi ilmiö: lapsiperheiden väkisinkokkaaminen? Vanhemmat hikoilevat keittiössä luonnollisten raaka-aineiden parissa lasten parhaaseen liittyvien uskomusten takia. Jos vanhemmat eivät tee kaikkea alusta loppuun itse, he priorisoivat ajankäyttönsä väärin. Lapset ansaitsevat parasta, ja sitä eivät Saarioisten äidit voi tarjota.

Olisi jo aika lopettaa kaikkien einesten parjaaminen. Perheen päivällisen loihtiminen eineksistä ei vielä oikeuta minkäänlaiseen paheksuntaan. Katse pitää kohdistaa valmisruokaboksin sisällysluetteloon. Esimerkiksi klassisessa Saarioisten lihamakaronilaatikossa on käytetty seuraavia aineksia:

Makaroni (vehnä), naudanliha 18 % (Suomi), rasvaton maito, vesi, kananmuna, kuohukerma, suola, rypsiöljy, valkopippuri. 

Ei kuulosta kovin pahalta. Kotitekoisessa versiossa on meillä vaihdettu naudanliha broileriin. Ja sen kotiversionkin kylkeen pitää laittaa kirsikkatomaatteja ja jälkkäriksi mandariini.

Myös kasvishernekeitto on ihan sitä mitä pitääkin.

Vesi, herne, sipuli (17 %), porkkana (10 %), suola, mausteet (timjami, meirami).

Pakastepuolelta löytyy paljon briljantteja tuotteita kuten tämä kasviscouscous (ja saman sarjan muutkin tuotteet ovat ihan huippuja):

Keitetty couscous 39 % (durumvehnä, vesi), porkkana, linssit, parsakaali, papu, punainen paprika, paistettu munakoiso (munakoiso, auringonkukkaöljy), rapsiöljy, paistettu sipuli, valkosipuli, suola, sokeri, chilipippuri, kurkuma, kaneli, inkivääriuute ja etikka. 52 % kasviksia.

Näitä tuotteita ei voi oikeastaan kritisoida edes mausta.



Pahimmassa tapauksessa einesten kategorisella demonisoinnilla tehdään lasten terveydelle täydellinen karhunpalvelus. Riippuu nimittäin aivan kokista onko ns. luonnollinen kotiruoka yhtään sen terveellisempää kuin teollinen valmiste, jossa sentään joku insinööri on laskenut kalorit, vitamiinit, suolapitoisuuden ja ravintosisällön. Joku kotikokki osaa hommansa paremmin kuin toinen.

Jos siis tykkäät ruoanlaitosta, jatka samaan malliin. Jos taas ruoanlaittoon ei ole aikaa, voimavaroja eikä huvita pätkääkään (esimerkiksi niiden ronkeleiden kersojen takia), älä turhaan koe huonommuutta eineksistä. Katso jälkikasvun ruokaviikkoa kokonaisuutena: mitä on aamupalaksi, mitä se syö koulussa?

Ruokavalio on pielessä vasta, jos pääasiallinen ravinto on teollisia lihavalmisteita, karkkia, pullaa, limuja ja sipsejä.

Ja katso, kohtahan se on aikuinen. Silloin voi lounaaksi vetää kokousviinerin ja iltapalaksi suklaata ja punkkua.

Älä ymmärrä taidetta

Olen kulttuuriurpo. En oikein löydä samaistumispintaa maalaustaiteen, tanssin, teatterin tai musiikin kuluttajana.

Olen yrittänyt jäljittää, mistä kulttuurivieraantumiseni johtuu. Joulu ja kirjastokortti pitävät huolen, että lukeminen sentään kuuluu repertuaariini, mutta miksi koen, että muu kulttuuri ei?

Olen ennakkoluuloinen. Miellän kulttuuritapahtumat lähinnä puuduttaviksi pönötysbileiksi ja kultturiharrastuksen kuuluvan kulttuuritädeille. En ole pätkääkään intohimoinen tunneihminen, joka kyynelehtisi kauneuden äärellä - en halua pilata muiden fiiliksiä sillä, etten tajua. Koska taidettahan pitää jotenkin mystisesti ymmärtää.

Onneksi joudun säännöllisesti epämukavuusalueelle. Syyllinen on Koti-insinööri, joka haluaa itseään muistettavan aineettomilla lahjoilla. Plaraan siis aina merkkipäivien alla sähköisiä lippukauppoja kämmenet hioten. Viimeisin hankintani oli liput painotaiteilija Iiro Rantalan konserttiin, jossa hän soitti John Lennonin musiikkia.

Olihan kerrassaan hieno kokemus. Ja sen tarjoili (ryppyiseen paitaan pukeutunut) mies ja flyygeli.

En tiennyt, että pianisti voi olla niin hauska. Enkä sitä, että flyygelistä voi hakata esiin täydellistä kauhumusiikkia Imaginen tahtiin. Ja että koskettimet ovatkin oikeastaan lyömäsoitin. Tai että tunkemalla koneistoon pari pyyheliinaa saa soittimesta esiin aivan eri saundin ja pianokonsertissa yleisöä voi pyytää laulamaan mukana.

Jäin koskettuneeksi. Äärimmäistä, totesi myös Koti-insinööri. Vaikka olemme musiikillisesti täysin eri levelillä, meille heräsi samoja kysymyksiä. Syntyi keskustelua.

Siitä sitten tulikin sellainen ahaa-elämys, että ei taidetta edes voi universaalisti "ymmärtää". Tulkintoja ja kokemuksia on yhtä monta kuin katsojiakin.

Tämän kohtuullisen surkean lajimme yksi hienoimmista ominaisuuksista on taide. Se, että ihminen esiintyy ihmiselle. Nähdäkseni riittää, että antaa sille ihmiselle mahdollisuuden: hiljentyy, katselee, kuuntelee ja tykkää jos tykkää. Ei tarvitse ymmärtää soittimista, nilkan ojennuksista tai metodinäyttelemisestä yhtään mitään.

Hyvä. Ajattelin tehdä yhden uuden vuoden lupauksen: käyn ensi vuonna ennakkoluulottomammin nauttimassa taiteesta. Annan yllättää itseni useammin. Kertokaa, mitä kannattaisi kokeilla?

Ps. Eturiviä aion kuitenkin välttää kuin ruttoa. Jumalan teatteri voi toistua. Lisäksi nykytanssiesityksessä voi joutua jonkinlaiseen vuorovaikutteiseen sivurooliin. Palataan siihen 10 vuoden päästä.

Tänä vuonna

Vuosi vetelee viimeisiään. Miten meni noin niinkun omasta mielestä?

Kun pohdiskelin kuluvan vuoden henkilökohtaista tilinpäätöstä, huomasin, että en oikein muistanut mitään erityisiä tapahtumia. Viisi viimeistä vuotta ovat olleet sellaista haipakkaa kaikenlaisten perhe- ja urakäänteiden kanssa, että tämä vuosi taisikin olla sellainen ei-kovin-tapahtumarikas välivuosi.

Sitten muisti alkoi palailla. Onhan tässä taas ollut kaikenlaista. Isoa pientä ja pientä isoa. Raskasta ja kevyttä, ja kaikkea siltä väliltä - riippuu ihan siitä, millä vauhtia mittaa.

Vuonna 2015 tein ekaa kertaa simaa!

Tänä vuonna sain vakituisen työpaikan eikä minun tarvinnutkaan ryhtyä täyspäiväiseksi yrittäjäksi. Vaikka nykyään yrittäjyyttä hehkutetaan paljon, ei yksinyrittäminen kirjoittamalla ole erityisen hohdokasta. Tokihan siinä on vapaa kuin taivaan lintu, mutta kolumnistin leipä on epävakaata ja bloggaajan mainostuloriippuvaista, kirjailijana pärjää ainoastaan, jos on hyvä anomaan apurahoja (tai Sofi Oksanen). Lisäksi kaipaan työyhteisöä.

Tänä vuonna pyöräilystä tuli pääasiallinen kulkumuotoni. Olen porhaltanut sähköfillarillani enemmän kuin koskaan, helmikuun lopusta aivan jouluviikolle asti. Kun ensi vuonna metro alkaa kulkea ja erilaiset autonvuokrauspalvelut yleistyvät, voisi ihan oikeasti epäespoolaisittain miettiä omistusautosta luopumista.

Tänä vuonna huomasin, että pystyn kuin pystynkin karkkilakkoon ja uskalsin leikkasin tukkani ihan lyhyeksi. Molemmat päätökset olivat isoja, vaikka ne joillekin voivat olla pieniä.

Tänä vuonna tunsin ensimmäistä kertaa tajuavani kunnallispolitiikan kiemuroista jotain. Kysyn edelleen tyhmiä kysymyksiä, mutta päivähoitoryhmien koon säilyttäminen Espoossa ennallaan oli iso saavutus.

Tänä vuonna oli myös monta käännettä parempaan perhe-elämässä. Yhteiselo lasten kanssa on sujuvampaa kuin koskaan.

Vuonna 2015 teimme ensimmäiset vaellukset niin että kaikki kävelivät itse.

Vuonna 2015 eräs perheenjäsen aloitti kuvataidekoulussa - ja ra-kas-taa sitä.

Lisäksi tänä vuonna lähipiirissä oli yksi romahdus (diagnosoitu paniikkihäiriö), yksi syöpä (voitettu) ja yksi pallolaajennus (onnistunut). Ei kenenkään elämä ole pelkkää positiivisuutta ja onnistumisten sarjaa, vaikka sosiaalisessa mediassa ne korostuvatkin.

Elämässä ei ole välivuosia. Merkityksellisiä tapahtumia, pysähtymisiä, kohtaamisia ja käänteitä löytyy kyllä kun vähän penkoo. Jotkut muutokset vain etenevät hitaasti. Suunta näkyy etäisyyttä ottamalla. 

Vuoden koskettavin viisaus onkin tämä: "Everyone is fighting a battle you know nothing about. Be gentle always."

Remontin kakkosvaihe: kodinhoitohuone ja pimputustila

Totorot kauhistelevat takapihan kokoamista.

Nykyisessä osoitteessa asumista tuli syyskuussa täyteen vuosi. Kirjoittelin piharemontin yhteydessä siitä, että asunnossa on hyvä asua hetken aikaa ennen kuin tekee remonttipäätöksiä. Tarpeet ovat nyt selkiytyneet ja kohta alkaa remontti numero kaksi.

Vuoden aikana kävi selväksi, että tarvitsemme kunnollisen kodinhoitohuoneen eli pesukone-kuivauskaappi-säilytystilan. Edelleen. Remppasimme sellaisen jo edelliseenkin kämppään (60-luvulla ihmiset eivät ilmeisesti asuneet kodeissaan) enkä enää halua olla ilman.

Ikäväni erityisesti kuivauskaappia kohtaan kävi ylitsepääsemättömäksi: yritin pärjätä perinteisellä pyykkitelinesysteemillä, mutta eihän se riitä mihinkään. Pesen pyykkiä lähinnä viikonloppuisin ja silloin useamman koneellisen kerrallaan. Juhlaliputus leviää koko kämppään, koska yksi teline ei riitä alkuunkaan.

Lisäksi asuntomme päädyssä on entinen saunatila, joka on puoliksi purettu jo edellisen asukkaan toimesta kummalliseksi suihku-varastohybridiksi, jonka suihkua emme käytä ja jonka kaappitila on riittämätön. Saunaa emme edelleenkään tarvitse, mutta kunnollisen pianonpimputushuoneen kyllä. Tavoitteena on siis muuttaa tila asuinkelpoiseksi huoneeksi, mutta hinta mietitytti.

Arkkitehti-appiukkoni tuli suunnitteluavuksi tälläkin kertaa - ja taas muistin miksi suunnitteluun kannattaa käyttää aikaa ja ammattilaisia.

Minun on vaikea polkea jarrua uudistuspäissäni - haluan tarttua moukariin heti. Uutta pitää saada mieluiten ensi viikonlopuksi ja kaikki nysvääminen (kuten mittaaminen) on silkkaa piinaa. Joku voi jopa ajatella, että projektissa säästyy iso pino rahaa kun ruvetaan vain tekemään ja keksitään ratkaisuja lennosta. Tai että kuka tahansa nyt osaa suunnitella kodinhoitohuoneen.

Noh, koska appiukko haluaa tehdä asiat niin kuin ne kuuluu tehdä, putkimies ja urakoitsija kävivät tsekkaamassa tilanteen. Ja hemmetti, putket menevät aivan eri paikassa ja eri tavalla kuin kuvittelimme.

Seuraus: koko projekti tuleekin paljon halvemmaksi kun purkamistarve pieneni. Pintoja säästyy, materiaaleja säästyy ja mahdollisuudet lisääntyivät. Huoneeseen saa jopa oman vessan, joten kodinhoitohuoneen saakin mahdutettua kokonaan nykyiseen pikkuvessaan.

Olen todella tykästynyt linoleum-lattiaan: lämmin, akustinen ja helppo pitää puhtaana.

Kun vähän pahoittelin, että koko homma meni uusiksi tämän uuden tiedon perusteella, appiukko totesi, että kukaan ei tee enempää turhaa työtä kuin suunnittelija. Se on koko homman pointti. Suunnittelu tähtää parhaaseen mahdolliseen ratkaisuun ja silloin sitä korjataan niin monta kertaa kuin on pakko. Ilman suunnitelmaa saa mitä sattuu tulemaan. Nyt tuleekin parempi kuin kuvittelin!

En tiedä, kumpaa odotan enemmän. Koska kotityö-excelin mukaan pyykkääminen on minun nakkini, asianmukainen kodinhoitohuone on suora investointi minun hermoihini. On aivan järjettömän ihanaa kun vaatehuolto on sujuvaa ja kaikelle on oma paikkansa.

Toisaalta äänieristetty pimputushuone toimii niin yskäpotilaskarsserina kuin lukutilana, silloin kun siellä ei ole meneillään rumpuharjoitukset tai sävellystuokio.

Ja nyt tilasta tulee loppujen lopuksi asunnon kivoin huone: on oma vessa, kodikasta tiiliseinää ja kattoikkuna. Huonehan voi toimia tulevaisuudessa vaikka teinin omana osastona, etenkin kun siinä on oma sisäänkäynti. Tai sitten toteutan haaveeni omasta huoneesta. 

Leffassa: Onnelin ja Annelin talvi

Kävimme viime viikonloppuna leffassa katsomassa Onnelin ja Annelin talven (S). Ikärajaa ei ole, mutta moni on kysellyt, sopiiko leffa oikeasti perheen pienimille.

Kuva: Finnkino

Nähdäkseni tämä todella on koko perheen leffa (muistan - ja Snadikin muistaa - elävästi kun erehdyin pitämään Paddingtonia koko perheen elokuvana). Juoni on seuraavanlainen:

"Parhaat ystävykset, Onneli ja Anneli, ovat kaksi tavallista pikkutyttöä, ehkä vain vähän onnellisempia kuin useimmat muut, koska heillä on satumainen mahdollisuus asua kahdestaan omassa talossaan. Eräänä joulukuisena iltana heidän ikioman talonsa pihaan ajaa pieni, tuskin kenkälaatikon kokoinen auto, josta nousee ulos pikkuruinen Vaaksanheimon perhe. Vaaksanheimot ovat joutuneet kodittomiksi koska maantiejyrä on hajottanut heidän kotitalonsa. He muuttavat väliaikaisesti Onnelin ja Annelin nukkekotiin asumaan, mutta pian selviää, että kaikilla isoilla ihmisillä ei olekaan hyviä aikeita Vaaksanheimojen suhteen. Tarinan salaperäisten yhteensattumien taustalla on tälläkin kertaa hyväntahtoinen rouva Ruusupuu."

Juonenkuljetus on aika rauhallista (osin jopa pitkäveteistä, mutta kasi veetä ei tuntunut haittaavan) ja Vaaksanheimojen kämppäongelma on helposti ymmärrettävissä. Leffaa ei siis tarvitse tulkata nelivuotiaalle yhtään.

Pelottavia/jännittäviä kohtauksia on vain muutama, mutta niistäkin selvittiin kuiskimalla. Herkälle lapselle voi jo etukäteen avata juonta, jotta jännitys ei kasva liian suureksi ja usko onnelliseen loppuun säilyy. Katsomiskokemusta auttaa, että kauhumusiikkia ei ole. Leffan pahiskin oli ajattelemattomuuksissaan aika harmiton.

Rakastan Marjatta Kurenniemen Onnelia ja Annelia ja jäin miettimään, että tarina on loppujen lopuksi aika uniikki: jollain kummallisella tavalla sekä traaginen (vanhemmat eivät huomaa että tytöt ovat poissa) ja ihana (oma talo!). Hahmotkin ovat moniulotteisia. Hemmetti, käsikirjoitus voisi olla jopa vientituote! Olisi kiinnostavaa nähdä, mitä ison budjetin elokuvastudio tästä taikoisi.

Suosittelen siis: helppo katsottava pientenkin kanssa, joskaan ei vedä vertoja ekalle. Suurin ongelma on popkornin annostelu.

Ja sitten vielä viikonlopun leffavinkki vähän isommille: Kino Tapiolassa menee ensi sunnuntaina Studio Ghiblin (Totoro, Henkien kätkemä) Tyttö ikkunassa. Rakastan paitsi Kino Tapiolaa (pieni ja tunnelmallinen elokuvateatteri, jossa mainokset eivät kestä puolta tuntia eivätkä äänet ole täysillä), myös Ghiblin tuotantoja (tästä samasta traagisuussyystä), joten tämä 12-vuotiaan tytön kasvutarina kiinnostaa kovasti. Yritän päästä katsomaan tämän Skidin kanssa, jos suinkin ennätän.

Loistavat hengenpelastajat

Yhteistyössä Ifin kanssa

Fakta Fennoskandian marraskuusta: mustaan villakangastakkiin kääriytyneen ihmisen näkee kello viiden maissa vasta 30 sentin päästä - ellei hän räpellä älypuhelintaan.

Talvipyöräilyn kauhujen kolminaisuus koostuu kylmyydestä, liukkaudesta ja pimeydestä ja pahin näistä on ehdottomasti pimeys.

Avauduin viime syksynä näihin samoihin aikoihin läheltä piti -tilanteesta. Katuvalaistus on monissa paikoissa riittämätöntä tai puuttuu kokonaan. Vaaroja aiheuttavat näkymättömiksi muuttuneet oksat, kuopat, kanttareet, ihmiset ja koirat - niin satulassa kuin jalkakäytävällä. (Ja ne pyöräilijöiden ajovalot ovat muuten pakolliset hämärän ja pimeän aikaan.)

Tilastojen mukaan vuoden pimeimmän vuosikolmanneksen aikana loka-tammikuussa sattuu melkein puolet jalankulkijoiden kaikista henkilövahingoista. Erityisesti suojateillä tapahtuneet henkilövahingot keskittyivät juuri näille kuukausille. Heijastimet pienentäisivät onnettomuusriskin puoleen, mutta Ifin kyselytutkimuksen mukaan vain puolet käyttää heijastinta harvoin tai ei koskaan.

Se vain unohtuu, minultakin. Eikä niitä myydä lähimarketissa.

Vähiten heijastinta käyttävät nuoret. Tavallaan ymmärrän, jos teini-iän itsetuntokriiseissä valitsee ennemmin sosiaalisen hyväksynnän kuin päiväkodeista tutun huomioliivin, mutta näkyvyyden lisäämiseksi on paljon muitakin vaihtoehtoja, ja monet jopa ihan ei-noloja.

Näiden hengenpelastajien hintahaitari vaihtelee muutaman euron killuttimista satasien design-tuotteisiin. Jos huomioliivi ei kelpaa, tässä muutamia näkyvyystuotteita.

• Heijastavat suihkeet. Sateenkestävää, heijastavan kalvon muodostavaa suihketta myydään sekä pehmeille että koville pinnoille (suihke koostuu läpinäkyvästä liimasta, heijastavista mikrohiukkasista ja ponnekaasusta). Harkitsen suihkuttavani tätä kypärään.
  


• Heijastinteippi. Teipillä (saatavana myös punaisena ja keltaisena) voi raidoittaa pyöränsä, vaatteensa ja kenkänsä haluamallaan tavalla.
  


• Heijastinlanka. Tästä voi näppärä henkilö virkata vaikka viitan. Mutta musalaitteen kuulokepiuhatkin riittävät.
  


• Pyörän pinnoihin voi asentaa joko pinnavalot (!) tai pinnaheijastimet. Vaikuttaa ehkä turhalta, mutta liikkuvaa pyörää on vaikea havaita sivulta.
  


• Heijastinnappulat, jotka ovat kyllä enemmän koristeita. Näitä voi pujotella pipoihin ja kaulaliinoihin koristeeksi tai vaikka koiran hihnaan.
  


• Loistavaa-asusteet. Laura Juslinin suunnittelemat heijastavat takit ja asusteet ovat siitä kalliimmasta päästä, mutta näiden tuotteiden luulisi kelpaavan teinillekin. Sukat todella loistavat ulkona! Haluaisin myös nuo hanskat, niin näkyisi pyöräillessä ne kääntymismerkitkin. Tuotteet tulevat myyntiin Juslinin verkkokauppaan sekä My o My, Beam- ja Beamhill-putiikkeihin.

Sukat sisällä

Sukat ulkona sateessa.

Harkitsen myös Skidille tätä heijastavaa reppua talveksi. Mustan Kånkenin voisi ottaa taas käyttöön maaliskuusta eteenpäin.

Tehdään siis palvelus kaikille tielläliikkujille - valaistumalla. More is more.

Karkki ja kepponen!

Moni ystäväni teki tänä vuonna ensimmäistä kertaa kurpitsalyhdyn (ja sen seurauksena jonkun kurpitsaruokalajin!) järjesti juhlat, pukeutui ja meikkasi. Suomenlinnan kekrijuhlakin veti väkeä.



Vaikuttaa siltä, että tämä kekrin ja halloweenin fuusio on ihan tosissaan ottamassa paikkansa suomalaisessa juhlaperinteessä. Ja se on minusta hauska juttu!

Ajankohta on juhlinnalle ainakin mitä mainioin. Joulua ei tee vielä mieli ajatella, mutta joku juhla piristäisi. Siirtymäriitti talveen on ihan tarpeellinen, mutta järjestelyissä pääsee halutessaan hyvinkin helpolla.

Halloweenia voi halveksia amerikkalaisena hapatuksena ja krääsäjuhlana, mutta ei kannattaisi: suomalainen kekrisesonki oli ruokajuhla, joka kesti koko lokakuun. Vainajien muisteluun tarkoitettua pyhäinpäivää taas on juhlittu maltillisemmin. Kurpitsajuhlastakin voi poimia ne perinteet, jotka omaan makuun sopivat. Naamiaiset ja koristeet voi tuoda mukaan jos huvittaa.

Lapset äänestivät nämä bileet heti joulun jälkeen kivoimmiksi - ja olen itse ihan samaa mieltä.

Hämppismuffinssien kanssa karkasi vähän mopo: piti kuoruttaa muffinssit vielä kinuskikastikkeella ja suklaaströsselillä karvaisen vaikutelman aikaansaamiseksi. Ja englanninlakut vaihtuivat tavallisiin sitruunatäytelakuihin.

Lakritsakastikkeen kanssa suttaaminen on ihan oma taiteenlajinsa. Banskuhaamut saivat lopuksi silmät jäisistä mustikoista muutaman testinaaman jälkeen. Hämähäkkikuvioiden tekoa treenasin karnevaalikeksien kanssa.

Mandariinien sekaan ujutin suklaaluurankoja ja -silmiä.

Sormihodarit odottavat sämpylää. Snadi kieltäytyi jyrkästi syömästä näitä.

Taaperoikäiset eivät näytä kovin pelottavilta missään asuissa, mutta tiikeriasussa ei ainakaan.

Jäätelökauha toimi kaivertamisessa kohtuuhyvin mutta jännetuppitulehdus siitä tulee.

Innostuin tekemään paahdettuja kurpitsansiemeniä! Hävisivät vartissa suoraan leivinpaperilta.

Meillä kävi myös ensimmäistä kertaa keppostelijoita!  "Uskallettiin tulla kun teillä oli tuo lyhtykin."

Olin niin yllättynyt, että unohdin täysin tiedustella, mikä kepponen olisi ollut.

Aivan. Ensi kerralla valmistaudun omaan kepposeen. Tarjoan koko pussin, jos istuttavat tulppaanisipulit puolestani.

Lasten kanssa tunturiin

Syysloma lähestyy. Lokakuun puolivälissä kouluissa on pidennetty viikonloppu, johon pitäisi keksiä ohjelmaa. Koska rypistys on verrattain lyhyt, olen pohdiskellut hyvää kotimaan kohdetta.

Olen nyt viime kesästä innostuneena ottanut aivan uuden vaihteen vapaa-ajan viettoon.

Olemme perheenä paljon mobiilimpia kuin aikaisemmin. Neljä- ja kahdeksanvuotiaiden pienin yhteinen nimittäjä on jo aika suuri. Meidän ei tarvitse enää jakautua vauvojen ja isojen tyttöjen juttuihin, vaan voimme tehdä kaikkien mielestä kivoja juttuja perheenä. Tänäkin viikonloppuna teimme pari pyöräretkeä (Snadi on vielä vapaamatkustaja) lähimaastoihin. Tämänpäiväinen lenkki venyi 20 kilometriin.

Nyt onkin auennut uusi mahdollisuuksien ikkuna. Retket Nuuksioon ovat olleet kaikkien mielestä kivoja. Ja jos lasten kanssa pystyy helposti suoriutumaan muutaman kilometrin reiteistä Nuuksiossa, miksipä ei tekisi niitä tunturissa. Varsinkin kun syksy on siedettävimmillään metsässä.

Olen tehnyt ennen perheellistymistä superhienoja vaelluksia ja melontareissuja, joita olen jäänyt kaipaamaan. En ole ihan tietoisesti halunnut tehdä sitä pikkulasten kanssa, koska arvostan sielun lepuutusta, mutta nyt valitusindeksi (myös minun) on laskenut reippaasti. Pitkospuilla ei tarvitse enää vaihtaa vaippaa eikä reppuun pakata sosetta. Uskaltaisiko sitä jo kokeilla pienimuotoista vaellusretkeilyä perheenä?

Ostin jopa Lapsiperheen retkeilyoppaan, jossa listataan hyviä lapsiystävällisiä kohteita ympäri Suomen. Oppaassa esitellään Suomen parhaat päiväretkikohteet niin suurimpien kaupunkien ympäristöistä kuin syrjäisemmistä kansallispuistoistakin. Näistä on vaan vaikea valita!

Oletteko retkeilijöitä? Mitä suosittelette? Nyt saa kehua kotipaikkakunnan luontokohteita ja laittaa varustesuosituksia! Saa vinkata myös kivoista hotelleista, sillä Lähiömutsin kokema telttailuhurahdus antaa vielä odottaa itseään.