Tatu ja Patu maailmankartalle

Olipa hyvä! Tatun ja Patun Kanelia kainaloon -elokuva nimittäin!

Tarina perustuu pääosin Tatun ja Patun Ihmeellinen Joulu -kirjaan, mutta sponsoreina toimivat Stocka ja Lintsi on kirjoitettu (suht isosti) sisään tarinaan. Kersoja se ei häirinnyt.

Kuva kirjamessuilta muutaman vuoden takaa.

Jäin oikein miettimään, että mitenköhän pitkään olen tällaista leffaa odottanut? Koko perheen viihdettä, jossa ei ole yhtä ainutta mulkosilmäistä hirviötä, äänekästä takaa-ajokohtausta, kuolemanvaarassa roikkumista tai henkensä edestä pakenemista, mutta joka silti pitää otteessaan alusta loppuun. Jopa kummitusjunakohtaus oli lähinnä hassu.

Sen sijaan mainiot näyttelijät Antti Holma ja Riku Nieminen herättivät hahmot eloon ja Outolan poikien sanailu sai myös aikuisen nauramaan. Viisi vee räkätti niin että pop cornit putosivat lattaille.

"Voi kun karvanlisääjää ja mörkökarkotinta voisi kokeilla", tokaisi Snadi jälkeenpäin.

Aivan! Tästä saadaankin kätevä aasinsilta Guggenheimiin.

Olen jo aiemminkin kysellyt, mihin tätä uutta museota tarvitaan. Esittelyssä sanotaan, että "Museon ohjelmistossa painottuisivat pohjoismainen ja kansainvälinen arkkitehtuuri, design sekä näiden yhtymäkohdat taiteeseen." Ei vakuuta. En ymmärrä, mikseivät mm. Ateneum, Kiasma, Design Museo ja Didrichsenin taidemuseo riittäisi Helsinkiin tuleville taiteen ystäville - onhan niissäkin vaihtuvia näyttelyitä. Mikä olisi uutta tai toisin?

Minä nimittäin uskon, että omalla tarjonnalla erottuminen olisi mahdollista, jos vain vilkaisemme vähän laatikon ulkopuolelle. Ulkomailla ei nimittäin kaikki ole paremmin, erityisesti lastenkulttuurin näkökulmasta.

Olemme käyneet monena vuonna Tukholmassa, koska siellä sijaitsee Astrid Lindgrenin muistoksi rakennettu Junibacken. Paikka on joka kerta täynnä. Satujunaan (kieliversioitu opastus) saa jonottaa parhaimmillaan kolme tuntia eikä lippu ole mitenkään edullinen.

On vaikea uskoa, ettei samankaltainen satsaus toimisi Suomessa.

Mitä jos meillä olisi areena suomalaiselle lastenkulttuurille kuten ystäväni jo ehdotti? Yksi vaivainen Muumimaailma Naantalissa ei riitä.

Sitäpaitsi olemme muutenkin aivan liian jumissa Muumeissa, vaikka meillä voisi olla Outola kojeineen, Kikattavan Kakkiaisen metsä, Risto Räppääjän stage, Niko-poron lentokoulu ja Onnelin ja Annelin talo. Ja kyllä pihalle yksi Änkkäripuistokin mahtuisi.

Samassa rakennuksessa voisi hyvin myydä myös suomalaisia lastenvaatteita, -tarvikkeita ja kirjoja, ja vaikka äitiyspakkausta. Muumimukeista voisi hörpätä lopuksi ne tsufet.

Mitä mieltä olette? Missä lastenkulttuurin hahmossa olisi eniten vetovoimaa?

Mikä tappaa seksielämän?

Luin taannoin FINSEX-tutkimuksesta, että parisuhteessa elävistä suomalaisista alle puolet on tyytyväisiä seksielämäänsä. Pohdin jo silloin, tekevätkö ihmiset mitään tilanteen parantamiseksi.

Eilen julkaistun Väestöliiton Perhebarometrin mukaan eivät tee. Keskustelu seksielämästä on vaikeutunut samalla kun tyytymättömien osuus oli vieläpä noussut edellisestä, vuonna 2007 tehdystä tutkimuksesta.

Pitkissä parisuhteissa hiljaiseloa tulee aina silloin tällöin, mutta se ei voi kestää ikuisuuksiin. Kämppiksinä eläminen ei pitemmän päälle sovi molemmille osapuolille. Kontula ehdottaa tähän lääkkeeksi rakkauden tekojen lisäämistä.

Mutta hemmetti, siinähän se ongelma juuri on! Eihän niitä rakkauden tekoja voi väkisin tehdä, jos ei huvita.

No miksi ei huvita?

Koska rakkauden kannalta tärkein elin on aivot. Väitän, että hyvä seksielämä on seurausta kokonaisvaltaisesti hyvästä parisuhteesta, ihan ilman mitään erikoistemppuja ja yritystä.

Tämä tunne-elämä joutuu koetukselle vanhemmuuden myötä. Yksinkertaisesta asiasta voi tulla kertaheitolla vaikeaa. Samalla kun parisuhdeaika katoaa vaipparoskikseen, sekä itsestä että kumppanista voi paljastua piirteitä, joista ei aiemmin tiennyt mitään.

En tiedä, miksi Maslow sijoitti seksin samaan perustarvelaariin unen kanssa. Jos vauva-arjessa joutuu priorisoimaan näiden kahden välillä, seksi häviää sata - nolla.

Tuoreella mutsilla saattaa myös olla vakavahko identiteettikriisi ja onnistumisen tunteet vähissä, vaikka ei suoranaista masennusta olisikaan. Siihen päälle kun vielä tarjoillaan nollatason kunto ryyditettynä kaikenlaisella synnytyksestä jääneellä krempalla, itsetunto ei välttämättä ole parhaissa mahdollisissa kantimissa. Silloin on vaikea uskoa, että toinen mitään intiimiä kanssakäymistä sellaisen ihmisraunion kanssa haluaisikaan.

Näihin ongelmiin auttaa aika, krempat korjaantuvat tai niihin tottuu, edellyttäen että yksi tietty kokemus säilyy samana.

Minusta parisuhteen kannalta tärkein elementti kiteytyy tunteeseen siitä, olemmeko samalla puolella. Sen vanhemmuus voi murskata. Minä koin olevani jumissa uudessa elämäntilanteessa yksin, samalla kun toinen jatkoi elämäänsä, töitään ja harrastuksiaan entiseen malliin. Raja kulki eteisessä: toisen oli helpompi poistua sen yli kuin toisen.

Amerikkalaistutkimuksessa, jossa selvitettiin pitkän parisuhteen salaisuutta, tarkkailtiin pariskuntien käyttäytymistä tavallisissa keskustelutilanteissa. Havaintojen perusteella pariskunnat jaoteltiin mestareihin ja katastrofeihin. Jälkimmäinen ryhmä koki ihan arkipäiväisenkin keskustelun puolisonsa kanssa fysiologisesti samanlaiseksi tilanteeksi kuin kohtaamisen murhaajan kanssa.

Aika karua. Tällaisesta käytösmallista voi olla aika vaikea opetella pois. Samalle puolelle ei ehkä enää löydä, vaikka yrittäisi.

Väestöliiton tutkimusprofessori toteaa, että parisuhteiden solmimiseen ja ristiriitojen ratkaisemiseen tarvitaan yhteiskunnan tukea. Olen samaa mieltä. Paitsi seksi, myös yleinen onnellisuus vaatii sitä samalla puolella olemista.

Miten samalla puolella sitten pysytään? En tiedä. Mutta jotenkin tuntuu siltä, että normaalien käytöstapojen soveltamiseen pitäisi keskittyä pikkulapsiaikana enemmän. Silloin tulee olleeksi ystävällinen, huomaavainen ja kunnioittava, mikä taas ruokkii luottamusta ja turvallisuuden tunnetta.

Tämän ei edes pitäisi tuntua kovin työläältä tai vaikealta, vaan ihan mukavalta. Ehkä jopa rakkaudelta.

Voidaan olla meillä

Olemme asuneet tässä asunnossa nyt parisen vuotta.



Kun asunnon ostopäätös piti tehdä, epäröin erityisesti huoneiden kokoepäsuhtaa: makuuhuoneet ja kylppärit olivat aika pienet mutta yhdistetyssä ruokailutilassa ja olohuoneessa sen sijaan mahtui säilyttämään jumbojettiä. Samasta ratkaisusta johtuva sokkeloisuus tuntui omituiselta.

Noh, jokaisessa asunnossa on puolensa ja joskus niiden löytämiseen menee hieman aikaa. Tämä on paljastunut hyväksi juhlakodiksi. Ja se taas auttaa ruuhkavuosi-ihmistä kutsumaan ystäviä kylään.

Tämä voi olla joku harvinainen neljänkympin kriisin oire, mutta minusta on nykyään jopa kiva järjestää koko perheen pippaloita. Mutta kuten Satu juuri kirjoitti, tässä elämäntilanteessa ei ole kovin helppoa saada kokoontumista järjestymään. Päivämäärää on vaikea saada sopimaan kaikille, ravintolaa ei saa varattua isolle porukalle tai lapsille ei löydy hoitajaa. Yleensä jostain palelee.

Mutta jos on tila, kaikki muu kyllä järjestyy jotenkin. Buukataan päivämäärä hyvissä ajoin, mutta ilman sitovia varauksia, peruutuksista ei marailla. Pääsee kuka pääsee. Syödään mitä syödään. Pääasia, että voidaan vähän nauraa itsellemme. Sille yleensä löytyy tarvetta.

Ja meille voi tulla. Olohuoneessa mahtuu riehumaan, leikkimään, seurustelemaan ja syömään parikymmentä aikuista ja saman verran lapsia. Akustiikka kohtelee tärykalvoja pehmeästi ja sokkeloissa voi mainiosti leikkiä piilosta. Avotakan alle piiloutuva tenava pyyhkii sieltäkin pölyt.

Isojen tyttöjen puvut olivat niin hurjia että pienemmiltä jäi suu auki.

Hämähäkit onnistuivat viime vuotta paremmin: silmät olivat nyt oikean kokoiset ja päälle tuli vielä koristeita.

Emansipaatiohuumassa pihalle pyörähti Jackie O'Lantern.

Ensi vuonna en enää aiheuta itselleni jännetuppitulehdusta jäätelökauhalla vaan hankin jonkun järkevän työkalun.

Käsibooli oli taas suosikkiällötys. Mutta vielä jäi parannettavaa: sormet sulavat liian nopeasti!

Tämän vuoden uutuutena olivat silmämunat eli jätskipallot, joissa on pantterit iiriksinä ja lakunapit mustuaisina.
Verisuonet on pursotettu tuubista. Ensi vuonna täytyy keksiä näille joku ihonvärinen astia.

Mandariinien menekki on aika hyvä kun niille piirtää naaman.

En tiedä, ajatteliko arkkitehti juuri tätä ruuhkavuosinäkökulmaa pohjapiirrosta luonnostellessaan, mutta sellainen tästä nyt on muodostunut, juhlakoti.

Seuraavaksi sitten juhlasesongissa jouluhöpsähdys. Tipe, tipe!

10 huomiota isojen lasten kanssa elämisestä

Breaking! Vaikka kelloja oli siirretty tunnilla taaksepäin, emme heränneet seiskalla alkavalla lukemalla vaan lähempänä yhdeksää. Hämmentävää! Saimme oikeasti sen extratunnin unta.

Todellakin, kersat alkavat jo olla aika isoja. Ja sen huomaa monesta muustakin asiasta kuin siitä, että vaatekaappi menee uusiksi säännöllisin väliajoin.

TJEU.

1. Huolehdittavat lapset lisääntyvät. Koska asumme koulun vieressä, eteisessä on yleensä vastassa vaatevuori. Tunnistan jo kenkien perusteella, kuka meillä on kylässä. Tsekkaan, onko läksyt tehty ja mitkä ovat kenenkin kotiinlähtöajat. Muistan, kenelle ei tule leivän päälle juustoa ja kuka juo vettä.  Pesen ja palauttelen kamoja oikeisiin osoitteisiin meille unohtuneita sukkia ja verkkareita.

2. Päässäni soiva laulu ei ole enää ryhmä Haun tunnari. Vaan kolmosluokkalaisten itse säveltämä, sairaan tarttuva renkutus "pakarasta ja pöntistä", joka tarttuu tärykalvoille kuin puuro pöytään.

3. Puhun Skidin kanssa englantia. Siis sitä ihan oikeaa maailman valtakieltä, kerrankin joku aihe jossa olen vahvoilla. Toki meillä puhutaan myös sitä zögödögöä, jota Snadi kutsuu Olafin aasiaksi. Don't ask. Ihmettelin pitkään, miksi hitossa yhtä ponia kutsutaan Leopoldakseksi. Noh, siltähän se Rainbow dash kuulostaa jos ei osaa ärrää eikä deetä. (vrt. selkkaus Pissa Housunen)

4. Apu ei ole enää pelkkää hidaste. Jos ihan pikkulasten antoi osallistua ja auttaa kotihommissa, tehtävään piti varata puolet enemmän aikaa ja zen-mielentila. Mutta nyt ne hedelmät ovat poimittavissa! Skidi vie roskia, juoksee kaupassa hakemassa unohtuneita juttuja (ja maksaa yleensä omista rahoistaan) ja astianpesukone täyttyy puheohjauksella. Rahalla saa ostettua lisäpalveluita kuten vessan pesua, hartiahierontaa ja pyykkien viikkausta. Yeah!

5. Moikka, potta! Ja juniorilakanat, matkarattaat ja lasten aterimet. Leluja ja kirjoja on jäänyt pieneksi ja pölyttyneet, kaappiin survotut pikkumuksujen tavarat kertovat, että normitavaroiden ei tarvitse enää tulla etuliitteellä lasten-.

6. Puhelimeni pirisee. Saan kännykkääni paitsi puheluita myös Whatsapp-viestejä, tekstareita, chat-ilmoituksia sekä videoita, joissa on erilaisia laulu- ja tanssiesityksiä. Videoissa on käytetty runsaasti efektejä, hidastusta, tekstejä ja tarroja. Kaikki 9-vuotiaat ovat nähdäkseni keskivertoa pätevämpiä ohjaajia.

7. Niillä on nälkä. Pinaattilettuboksi ei enää riitä kahdelle! Pelkäsin lapsiperhe-elämässä eniten sitä, että ruokalasku räjäyttää budjetin. Noh, Skidi eli yhteyttämällä ensimmäiset viisi vuotta eikä Snadikaan nyt mittavia määriä syönyt vaikka ruokamyönteinen olikin. Vasta nyt jääkaapissa alkaa näkyä se, että ruokaa pitää tehdä reilummin kuin vähän yli kahdelle.

8. Ylähylly on vain hidaste. Mikään ei ole enää turvassa. Tai sitten on olemassa haihtuvia keksejä.

9. Leikit ovat spektaakkeleja. Siskosten leikit ovat aina sujuneet aika hyvin, mutta nyt kun Snadikin on parantanut neuvottelutaitojaan, leikkien kuunteleminen toisella korvalla on loistavaa ajanvietettä. Supranopeudella lentävät pehmolelut, roolivaatteisiin sonnustautuneet pahikset tai sirkusesitykset tuovat kontrastia siihen lattialla kahvitteluun. Toki myös juonittelu on fiksumpaa. Snadilla ja ystävättärellä on mainio kikka, jossa ystävätär tulee pyytämään keksiä Snadin pyynnöstä.

10.  Saan istua rauhassa. Ne eivät ole enää jatkuvassa kuolemanvaarassa (ajoittain toki), joten voin hyvin keittää itselleni kupin teetä, käydä suihkussa ja kaupassa ja lukea lehteä. Kersat säilyvät hengissä keskenään tunnin verran ilman jatkuvaa henkivartijaa.

Odotan vielä sitä päivää kun ruokapöydän ympärillä on vain aikuisten tuoleja. Sovimme nimittäin, että Snadi saa pitää lennonjohtotorninsa niin kauan kun suussa ei ole yhtään rautahammasta. Heti seuraavan päivänä huomattiin, että kaksi alinta heiluu.

Ps. Tsemppiä edelleen kaikille pikkulasten vanhemmille, jotka ovat heränneet tänään erikoiseen kellonaikaan. Teillä on syytä uskoa, että kaikki järjestyy!

Yhteistä aikaa lasten kanssa — aamulla

Olen viettänyt opiskelijaelämää viikon verran. Koska taustamateriaalia on paljon, olen herännyt aamuisin tutkimaan niitä ennen luentoa. Snadi ei arvostanut muutosta. "Eikö me nykyään ehditä yhtään pötköttää?!" kuului kiukkuinen palaute.

Hitto, sekin tykkää ottaa aamulla lungisti!

Rakkaus rauhallisiin aamuihin on asunut minussa aina. Kiire on kuitenkin aamu-uniselle jatkuva seuralainen. Aloin nauttia aamuista vasta opiskelijana, kun kahdeksan lukujärjestykset jäivät historiaan. Työelämässä päädyin firmoihin, joissa oli käytössä liukuva työaika.

Vasta työssäkäyvänä vanhempana kuormittava aamukiireen tuntu iski taas. Lisäksi takaraivossa tykytti sadan muistettavan asian lisäksi syyllisyys siitä, että pitäisi mennä mahdollisimman aikaisin töihin, jotta sitten illalla ehtisi tehdä jotain lasten kanssa ennen nukkumaanmenoa.

Olin jumissa tässä ajattelussa monta vuotta, kunnes tajusin, että yhteistä aikaa voi olla myös aamulla. Päiväkodissa ei ole pakollista vientiaikaa ja työpaikallani on edelleen käytössä liukuma. Vasta koululaisen aikataulut ovat sitovat, mutta ennen tätä syksyä kahdeksan aamuja oli maltillisesti.

Jos minun ei ole mikään pakko olla tietyllä kellonlyömällä pöytäni ääressä, miksi rynnin sinne maksimikiireellä? Miksi rupattelutuokio aamupalalla olisi yhtään vähemmän tärkeä kun rupattelu päivällisen ääressä?

En tiedä, onko se lapsen- vai aikuisentahtisuutta, mutta yhteiset aamuhetket isojen lasten kanssa ovat nykyään ihan parhaita. Viikonloppumaisen rento ja rauhallinen yhteinen startti päivään on vähintään yhtä hyödyllinen kuin se yhteinen iltaoleskelu, ellei jopa parempi. 

Aamupala on aina sama, joten kukaan ei valita ruoasta.
Lapset ovat herätessään yleensä pirteitä ja hyvällä tuulella, joten juttu luistaa.
Päivä alkaa stressittömässä mielentilassa. 
Lapset saavat olla isänsä kanssa kolmistaan alkuillasta ja minä tulen suoraan töistä ruokapöytään. 

Mikä hienointa, kyse ei ole mistään isosta järjestelystä ja puolen päivän irtiotosta vaan vartista. Viidestätoista hiton minuutista.

Jos konsepti kiinnostaa, aloita siitä, että teet aamuaikataulustasi taulukon (mikäpä ei exceliin istuisi!). Merkkaa riveille aamun tärkeimmät elementit ja niihin käytetty aika: mihin aikaan heräät, torkutatko, kauanko menee suihkuun, missä välissä puet ja syöt ja kuinka lapset istuvat tähän kaikkeen. Kun näet mihin aikaa menee, voit miettiä mitä voisit tehdä toisin ja mihin kohtaan ylimääräisen yhteisvartin voisi sijoittaa. Onko joku viikonpäivä, jonka aamusta voisi nipistää aikaa yhdessäolemiseen?

Tätä jumalaista vatulointiin tarkoitettua aamuaikaa voi nimittäin viettää monella tavalla. Meillä se tarkoittaa sitä, että pötkötellään rauhassa, höpötetään, painitaan ja katsotaan pari eläinvideota. Löysäily ei tarkoita, että mitään rajoitteita ei ole. Pukeutumiseen ja syömiseen on varattu oma (lyhyt) aikaikkunansa, mutta kaikki tiedostavat sen: jos haluamme löhöillä (ja mehän haluamme), vaatteiden valintaan ei voi käyttää loputtomasti aikaa.

Kaikkiin asioihin ei tietenkään voi vaikuttaa ja joskus pitää joustaa. Jos työpaikalla pitää olla tietyllä kellonlyömällä, silloin se on niin. Mutta joskus kiire asuu ihan vain oman pään sisällä eikä sitä vain oman tottumuksensa ohjaamana tule huomanneeksi, että oikeaa syytä aamukiireelle ei ole.

Joskus lasten kanssa käydyt keskustelut vievät mukanaan niin, että vartista tuleekin puoli tuntia. Onneksi sekään ei ole maailmanloppu. Tuleepahan käsiteltyä se, mistä merenneidot pissivät.

Ilmeeni kun kuulin yökyläsynttäreistä

Juuri kun luulin, että hallitsen nämä synttärijuhlahommat ihan suvereenisti, kuulin uudesta hittikonseptista. Yökyläsynttärit.

Herranmunvereni. Luulin Halloween-pilaksi. Eikö tämä kenenkään muun mielestä kuulosta vähintäänkin haastavalta? Viittaan siis siihen, että kymmenen hengen jengi, joka yleensä tulee pariksi tunniksi päällystämään lattiat popkornilla, majoittuisi meillä koko yön. Siis noin 16 h.

Minulle kerrottiin, että olkkariin järkätään joku siskonpeti, mutta enhän minä edes tiedä, miten onnistuu kolmen lapsen nukkumaanlaitto -- saati sitten useamman. Jo iltatoimiin menee tunti, kun vessaan mahtuu yksi kerrallaan. Ja mihin aikaan ne aamuvirkuimmat heräävät?

Goodiebägit ovat tähän verrattuna aika pieni ponnistus.

Tästä tuli mieleen, että jos haluaa panostaa synttäreihin näin helvetisti aikaa, vaivaa ja rahaa, eikö saman tien kannattaisi kulkea se kuuluisa ekstramaili? Olisihan tässä vielä tasoja saavuttamatta.

Tässä talossa oli yökyläsynttärit, sanokaa mun sanoneen.

Uimahallisynttärit? En ihan heti keksi hikisempää keikkaa. Ihan parasta, jos jengi ei ole uimataitoista.

Leirisynttärit. Miksi tyytyä yhteen yöhön ja sisätiloihin kun koko jengi voisi tulla takapihalle viikoksi telttailemaan? Muistat vaan hommata koristeiden ja kakun lisäksi generaattorin, bajamajat, ulkosuihkun ja trangian!

Stadionsynttärit. Tapahtumajärjestäminen viedään nextille levelille, kun lapsen uutta ikävuotta vietetään koko kaupungin voimin. Varaa vain lähin urheiluareena ja järkkää Marja Hintikka juontamaan, musiikista vastaa toki Cheek.

Matkasynttärit. Jos todella rakastat lastasi, lähdet koko köörillä reissuun. Lisäpisteitä yli kuuden tunnin lennosta ja malaria-alueesta.

Kuulentosynttäreistä on vain pieni askel Marsin kolonisaatiosynttäreihin.

Vetoan muihin vanhempiin: eikö nyt vain unohdeta tämä yökyläsynttärihullutus? Tosin onhan tässä se hyvä puoli, että leipominen lakkasi just jännittämästä.

Nyt lauletaan äitimytystä ja ystävyydestä

Yhteistyössä Espoon kaupunginteatteri

Pelkistetyllä näyttämöllä loistaa kaksi valkoista vessanpönttöä ja rivi tuttipulloja. Lavastus kuuluu Espoon kaupunginteatterin esitykseen, jossa lauletaan korvatulehduksesta, pyykeistä ja lattialla makaavasta, romahtaneesta äitimytystä. Ensi viikolla ensi-iltansa näkevässä Kraanat auki! -arkimusikaalissa viikataan pinoon naisen elämää ja kokemuksia — ystävinä, äiteinä ja puolisoina.

Kyseessä on uusinta. Tätä Eija Ahvon ja Susanna Haaviston ystävyydestä alkunsa saanutta pienoismusikaalia esitettiin ensimmäisen kerran jo 20 vuotta sitten. Aikakautensa vertaistukena toiminut laulupainotteinen pienmusikaali oli valtava yleisömenestys.

Eikä ihme. Ei näistä aiheista silloin kirjoitettu blogeja.

Me ollaan Susannan kanssa sitä mieltä, että äitiydestä kannattaa pitää ääntä.

Juttelin harjoitusten jälkeen musikaalin käsikirjoittaneen ja ohjanneen Susanna Haaviston kanssa. Halusin tietää, pitikö musikaali jotenkin sovittaa tähän päivään.

Haavisto itse tuli äidiksi 80-luvulla. Hän toteaa, että pääteema ei kaivannut päivittämistä, mutta äitiys oli 30 vuotta sitten toisenlaista, nykyään isät osallistuvat ruuhkavuosiin paljon enemmän. Hän näkee, että äitiyteen ovat  aikojen alusta liittyneet samat kriisit — väsymyksen kestäminen, epävarmuuden ja riittämättömyyden tunteet, oman identiteetin uudelleenrakentaminen — mutta ne vain tarjoillaan uudelle sukupolvelle uusilla trendimausteilla.

Perimmäinen tunnekirjo on aina sama: cocktail, jossa on rakkautta, pelkoa, epätoivoa, onnea, murhanhimoa ja tyyneyttä. On tavallaan lohduttavaa, että vanhemmuuden itkut ja naurut eivät ole sukupolvisidonnaisia vaan yhtymäkohtia on enemmän kuin ehkä ääneen tunnustetaan. 

Haavisto kertoo viettäneensä ystävänsä Eija Ahvon kanssa iltaisin tuntikausia puhelimessa, kun lapset oli saatu nukkumaan. Noiden teekupin tai viinilasin äärellä käytyjen keskustelumaratonien aikana oltiin läsnä, kunneltiin ja avattiin kraanat: annettiin tulla ulos kaikki äitiyden pelot, häpeät ja tappiot.

Nämä puhelinkeskustelut toimivat kimmokkeena musikaaliin, johon sävelsi pääosin musiikin Haaviston mies Juha Tikka.

Elsa Saisio ja Maija Rissanen treenien jälkeen.

Yhtä paljon kuin äitiydestä, musikaali kertookin myös äitien välisestä ystävyydestä.

Uudessa versiossa ollaan ystävän kanssa puhelimessa, vessaan sulkeutuneina. Päähenkilöinä nähdään upeaääniset näyttelijä-laulajat Maija Rissanen ja Elsa Saisio, jotka ovat äitejä ja ystäviä myös lavan ulkopuolella. Haavisto kirjoitti heille kappaleiden sekaan myös tarinan, jossa kahden äidin erilaiset kokemukset kudotaan yhteen. Haavisto halusi tuoda esiin, että ystävyyskään ei ole kitkatonta. Kaikissa ihmissuhteissa on vaiheita, ja välillä elämä loitontaa ja välillä lähentää.

Niinpä. Vaikka vanhemmuus ei ole merkittävästi muuttunut, miten on ystävyyden laita? Sen perään ei neuvolassa kysellä.

Muistan itsekin viettäneeni nuorena tuntikausia puhelimessa juoruamassa, mutta nykyään tuijotan somevirtaa tai whatsapp-keskusteluja. Vaikka appsit tarjoavat monenlaisia yhteydenpitomahdollisuuksia ja puhelin on lakkaamatta käden ulottuvilla, äänensävyt jäävät kuulematta. Kosketusnäytöllä kirjoittaminen on hidasta, joten asioita jää sanomatta. Peukuttaminen ei korvaa keskustelua.

Huonoimmassa tapauksessa siloitellun kuvavirran surffaaminen ei varsinaisesti anna voimaa, vaan vie sitä. Se ei yhdistä vaan erottaa. Yksinpuhelu ei lohduta.

Esityksestä tuli vahingossa naisvoimainen, sillä bändikin koostuu naisista!
Kuvassa Suvi Isotalo, Kaisa Siirala ja Arja Paju

Ruuhkavuosiystävyys vaatii vaivannäköä, tosielämän kohtaamisia, kuullun ymmärtämisen kokeita ja pääntyhjennysharjoituksia.

Siispä ehdotus: Soita ystävälle. Sopikaa treffit. Menkää vaikka teatteriin katsomaan, miltä arki kuulostaa laulettuna. Antakaa musiikin viedä ja kaivakaa välillä roskaa silmästä.

Ja hei: kerro kommenttiboksissa kenet haluaisit viedä arkimusikaaliin. Arvon vapaaliput kahdelle kaikkien vastanneiden kesken! Aikaa huomiseen klo 18 asti.

Huom. Esityskausi on lyhyt (24.10-2.12.), joten kannattaa laittaa iltavapaa-anomus pikaisesti. Lippuja saa netistä, Espoon kaupunginteatterin toimistosta ja puhelimitse.

Sukupuolikokemukselle ei ole tehdasasetusta

Snadi oli saanut keväällä päiväkodissa moitteita. Tällä kertaa syynä oli ollut riehuminen. Kun tiedustelin tapahtumien kulkua Snadi ilmoitti, että hän oli tempautunut tunnelmaan, kun pojilla oli ollut niin hyvät riehut.

Ymmärrän. Tulee ihan oma ekaluokka mieleen. Aloitin koulun pystymetsästä, ilman päiväkotia ja eskaria, joten en ihan purematta niellyt hiljaa paikallaan istumisen konseptia. Konttasin mieluummin pulpettien alla poikien kanssa.

Löydän Snadista muutenkin paljon itseäni. Innokkuus ylittää usein harkinnan, pinna on lyhyt ja rakkaus eläimiin suuri. Hyökkäys isosiskon kimppuun nujuamaan on parasta mahdollista ajanvietettä.

Hän on tyttö, joka tykkää kaikesta fyysisestä ja uskaltaa toteuttaa itseään samalla kun rakastaa paljetteja, kynsilakkaa, glitteriliimaa ja poneja.

Nyt kun tämä sukupuolikeskustelu taas pyörähti käyntiin (kai tätä vaan pitää jaksaa käydä) on suurin haaste se, miten kaikille sukupuolientusiasteille saisi kaaliin, että nämä eivät ole sen kummemmin viisivuotiaalta kuin aikuisiltakaan mitään valintoja. Yhtä lailla herkkä ihminen ei tee tietoista päätöstä ryhtyä herkäksi, hän on syntynyt sellaiseksi. 

Olen yrittänyt survoa itseäni ensin tyttömuottiin, sitten naismuottiin ja nyt viimeksi äitimuottiin, mutta kokemus on sama kuin vetäessä xs-koon slim fit farkkuja jalkaan. Ei sujahda. 

Kuulenkin säännöllisesti olevani miesmäinen. Erityisen epäherkkä mutkien oikoja, joka ei huomaa onko kollegalla uudet silmälasit ja joka nauraa kovaan ääneen huonolle huumorille. Jopa aamu-unisuus on kuulemma tyypillistä miehille. Olen fyysisesti vahva ja olin yläasteelle koulun nopein juoksija, myös pojista. Mutta en minäkään yritä vimmaisesti olla mikään "hyvä jätkä".

Että siinä vaiheessa kun Räsäspäivi kertoo olevansa huolissaan siitä, että sukupuoli irrotetaan biologiasta, persunuoret pyytävät miettimään, kumpi lippalakki omaan päähän kuuluu ja jengi pillastuu siitä, että kouluissa lapsista voisi puhua etunimillä, naurattaa ihan saatanasti.

Oli todella vapauttavaa ymmärtää, että sukupuolikokemus ei voi olla väärä tai mennä vikaan. Sukupuolikokemukselle ei ole olemassa virallista tehdasasetusta, eikä poikkemaa pidä vaieta kuoliaaksi sen enempää kuin korjata se vastaamaan jompaa kumpaa lippalakkia. Eihän se edes ole jana, jonka toisessa päässä on äärifeminiini nainen ja toisessa äärimaskuliininen mies. Siitäkin puuttuu ulottuvuuksia.

Vasta nelikymppisenä osaa jo tunnistaa ja ajoittain viis veisata yhteiskunnan sukupuoliodotuksista, vaikka niihin onkin kasvatettu.

Ei tarvitse kuulua seksuaalivähemmistöön tunteakseen välillä olevansa mukana jossain kummallisessa larppaustapahtumassa. Ja minä sentään isossa kuvassa solahdan seksuaalienemmistöön kuuluvaksi naiseksi. Joillain on sitten kertaluokkaa raskaampaa.

Meidän perheessä pienet ja isot tytöt on tehty kaikenlaisista jutuista, jotka sattuvat kersoja kiinnostamaan. Mustelmista, auringonlaskujen ihailusta, Rainbow Dashista, valomiekoista, tyhjistä konvehtipapereista, tikeistä ja pupunpapanoiden syömisestä. Joissain perheissä sitten inkivääristä ja kanelista. Ihan normaaleja ihmisiä kaikki.

Puhutaanko nyt tytöistä ja pojista vai mediasta?

Hei jee, taas puhutaan tytöistä ja pojista! Ai miksi? No siksi, että Nyt-liite julkaisi 18.10. klo 8:39 jutun, joka luukutti otsikossa, että opettajien ei enää pian pitäisi puhua tytöistä ja pojista koulussa. Juttu kertoi tietenkin oikeasti Opetushallituksen tekemästä maailman mittakaavassa uniikista tasa-arvotyöstä, joka ohjaa kouluja pois tarpeettomasta lokeroimisesta sukupuolen mukaan.

Tämä hieno tavoite jäi kuitenkin klikkiotsikon aiheuttaman somemölinän jalkoihin. Kuten Saku Timonen jo ehti todeta, se oli arvattavissa. Yksi kansanosa järkyttyy tällaisesta aina syvästi. Tasa-arvosta on nimittäin vain pieni askel siihen, että pojilta leikataan pippelit pois.

Ei kuitenkaan mennä nyt siihen vaan tarkastellaan somekohun anatomiaa vähän lisää.

Nimittäin noin kolme tuntia myöhemmin klo 11:29 samaisessa aviisissa julkaistaan samalta toimittajalta kolumni, joka kertoo, että ei, sukupuolia ei olla kieltämässä. Myös tämä "oikaisu" omaan juttuun sai valtavasti jakoja. Ei tietenkään yhtä paljon kuin ensimmäinen.

Jäin tuijottamaan juttujen julkaisun aikaleimoja.

On superkätevää, että tällainen vastakolumni kirjoittajan omaan juttuun oli näinkin luontevasti käsillä vain kolmen tunnin päästä ensimmäisestä jutusta. Ihan kuin molemmat jutut olisi kirjoitettu etukäteen.

Voi tietenkin olla, että kyseessä oli ihan vain normaali reagointi kohuun eikä mikään tietoisesti rakennettu klikkikatiska. Mutta en ole nähnyt missään ihan oikeaa pahoittelua ensimmäisen jutun naurettavasta otsikoinnista.

Ei ole tietenkään median vika, että osa jengistä ei lue juttua otsikon takana saati Opetushallituksen paperia. Tai että osa jengistä vaan tykkää kohkata. Mutta pakko kysyä, mikähän asia olisi riittävän pyhä, että media ei pelleilisi sillä tällä tavalla? Tasa-arvo ei selvästikään ole.

Myönnän: matematiikan vihaaminen oli tyhmää

Räpistelin duunissa kasaan exceliä. Taulukkoon piti saada aikaan muutosprosentti alleviivaamaan erinomaista suoritustani tänä syksynä. Saakeli, vaikka kuinka pyörittelin lukuja en saanut aikaiseksi mitään lähellekään järkevää kaavaa. Yrittäjä osaa laskea vain alvit.

Alkoi vituttaa. Koti-insinööri totesi jo kauan sitten, että loogisessa ajattelussani ei ole mitään vikaa. Hän kehtasi väittää, että suurin ongelmani matematiikan kanssa on asenne.

Kiusallista, mutta se voi hyvinkin olla totta. Olen vihannut matematiikkaa niin kauan kuin muistan. Miksi? Onko syynä oikeasti lahjattomuuteni vai joku muu? Vai kenties monien asioiden summa?

Peruskoulustarttini oli kieltämättä huono. Vaikka vietin aivan loistavan lapsuuden isovanhempieni hoivissa rintamamiestalossa, fakta on, että ilman eskaria ne alustavat koulutaidot jäivät hankkimatta. Aloitin nollasta siinä missä muut jo osasivat paitsi istua pulpetissa nätisti, myös lukemisen ja laskennon alkeet.

Ei auttanut, että paras ystäväni (joka sattui vielä olemaan matemaattisesti huippulahjakas) laski kotitehtävänsä minuun verrattuna valtavan nopeasti. Kun vanhempani kysyivät, olivatko läksyt tehty niin olivathan ne. Hutaisten, että pääsi äkkiä leikkimään.

Opettajatkaan eivät saaneet innostusta syttymään - kukaan ei osannut sanoa mihin vektoreita tarvitaan tai vastata, miksi joku luku potenssiin nolla on yksi. Lukiossa oli jopa hauskaa takoa kymppejä muista lukuaineista ja napata matikasta kaunis femmarivi. En lopuksi jaksanut enää käyttää edes laskinta.

Tämä tuli mieleeni kun pohdin numeroiden antamista. Uuden opetussuunnitelman myötä numeroiden antamisesta päättävät koulut itse. En aluksi tajunnut ollenkaan, mitä eroa on sanallisella arviolla ja numerolla, mutta oman historiani valossa siinä saattaakin olla järkeä. Tuleeko koenumerosta jossain vaiheessa itseään toteuttava ennuste? Että kun et osaa niin ei väkisin? Kokeetkin olivat nopeuskilpailuja enkä koskaan ikinä tarkistanut laskun laskua. Huoh.

Luonneviat pitivät huolen lopusta. Nelikymppisenä tunnistan jo pahimman opiskeluun vaikuttaneen ongelmani: en kestä häviämistä mutta olen laiska treenaamaan. Jos en pärjää ilman treeniä, lyön läskiksi koko homman. Keskinkertainen suoritus ei kiinnosta, haluan kaiken tai en mitään. Ongelma on siinä, että voittoja on harvoin tarjolla a) ilmaiseksi ja b) näin suurpiirteiselle luonteelle.

Oli siis hirveän helppoa tarttua siihen lahjattomuusselitykseen eikä kukaan sitä varsinaisesti kiistänyt ennen Koti-insinööriä.

Onneksi vihaan myös avun pyytämistä. On pakko opetella perusjutut, sillä en halua tuntea itseäni näin kädettömäksi! Riittää, että esikoinen pesee minut juoksuradalla, ei sen tarvitse kolmannella luokalla ohittaa jo matematiikassakin. Hän ei nimittäin ole perinyt lahjattomuuttani eikä asennettani.

Onko liian myöhäistä lopettaa tämä oman teiniaikaisen asenteensa uhrina oleminen? Työelämän kannalta ratkaisut on jo tehty, mutta mitäs jos haluaisin kerrata ihan vaan perushommat. Huvikseen. Ja ettei kukaan voisi kusettaa.

Rimakauhu on tietenkin ihan valtava, mutta jos näin aikuisena numeroita kohtaan olisi vähän vähemmän kapinaa. Eikä olisi niin kauhea kiire heitellä poikia kuminpalasilla ja puhallella jättimäisiä purkkapalloja derivoinnin sijaan. Kuka opettaisi keski-ikäistä?

Miten tyttöjä pitää kasvattaa?

Juttelin taannoin lapsettoman ystäväni kanssa jälkikasvusta. Häntä pelotti vanhemmuudessa erityisesti tyttölapsen kasvattaminen. Hän pelkäsi olevansa niin omien traumojensa kyllästämä, että siirtäisi vain ulkonäköpaineensa suoraan tyttärelleen.

Olisi varmaan itsekin pitänyt pelätä samaa. On totta, että pikkulapsielämä hieroo luonteenheikkoudet naamaan: kärsimättömyys, tunnetaidot ja käyttäytymismallit riitatilanteissa. Mutta jos lisääntymishaluisten pitäisi käydä suorittamassa joku soveltuvuuskoe, kuka siitä pääsisi läpi? En minä ainakaan. Jokainen kantaa mukanaan jonkinlaista painolastia, lisäksi meillä on hyvin vaihtelevat eväät toimia terveen itsetunnon roolimallina ja antaa lisäksi päihdekasvatusta, medialukutaitovalmennusta ja rohkaista lasta identiteettinsä löytämisessä.

Mutta onko tyttöjen kasvattaminen sitten jotenkin erityisen vaikeaa? Onko ylipäätään tyttöjen ja poikien kasvattamisessa jotain merkittävää eroa?

Muistan itse jännittäneeni, miten osaisin olla pojan äiti, mutta enää se ei pelottaisi.

Oli lapsi sitten kumpaa sukupuolta tahansa kaikkiin pätee sama sama sääntö: anna lapselle siimaa itse päättää, mikä häntä kiinnostaa. Hyvä itsetunto syntyy aika yksinkertaisista palikoista sukupuolesta riippumatta. Vaikka tässäkin maassa stereotypioiden kanssa tekemistä riittää, tytöille löytyy mielestäni monenlaisia vertaistukitarinoita ja esikuvia, mikä auttaa taklaamaan sitä rajoittavinta tyttö-poika -jakoa.

Ulkonäköpaineet saattavat tyttöjen osalta olla suuremmassa osassa kuin poikien vanhemmilla, mutta voisin kuvitella, että tämä aihe nousee nykyään myös pojilla esiin. En ole itsekään niistä vapaa.

Se, mikä on yllättänyt, on, että ulkonäkökeskusteluja joutuu käymään jo viisivuotiaan kanssa. Vaikka hän ei itse kommentoinnille altistuisikaan, lapset ovat tarkkanäköisiä. Yleensä keskustelut ovat itsellekin ihan antoisa, kun joutuu selittämään, miksi minä meikkaan tai jätän suklaakakun syömättä, onko kauneus tärkeää ja saako muiden ulkonäköä arvostella. Ja mikä ero on siinä, että kehuu jonkun paitaa?

Vaikka äitiä on tapana syyllistää kaikista kasvatusasioista, kääntäisin tässä itsetuntoasiassakin valokeilan ihan muualle: isään. Vanhempia on yleensä kaksi, mutta jostain syystä tyttöjen kasvatuksessa tuijotetaan vain äitiä. Totta kai itseään arvostava äiti on tytölle tärkeä roolimalli, mutta miksi isä ei olisi vähintään yhtä merkittävä? Se, että vanhemmuuden päävastuu sysätään naisille ei tarkoita, että se olisi kasvatuksen kannalta optimaalista.

Johtuneeko siitä, että oma isäni oli läsnä vain osan lapsuuttani (ja suhteemme korjaantui vasta hänen kuolinvuoteellaan), mutta pidän turvallisen ja luotettavan isän täysipainoista vanhemmuutta yhtenä tärkeimmistä roolimalleista, mitä tyttärelle voi antaa. Isä, joka hoitaa sairasta lasta, löytää sormikkaan parin ja kantaa ruoanlaiton päävastuun näyttää omalla esimerkillään, että hän ei ole mikään äidin jatke ja naisen rooli ei ole vetää koko showta.

Koti-insinööri viettää aikaa ipanoiden kanssa myös ilman minua. Mökkireissut isin kanssa nauttivat suurta suosiota, se on heidän oma juttunsa. Silloin syödään kerrosjogurttia, tehdään musiikkia ja kerrotaan prinsessatarinoita.

Lisäksi Koti-insinööri on minua huomattavasti herkempi, lempeämpi ja pitkämielisempi ihminen, joka pyyhkii pöytää myös perinteisen miehen stereotypialla. Jotkut pojat nimittäin eivät halua painia ja kalastaa, edes isoina.

Voisin kuvitella, että tällainen esimerkki olisi ihan hyödyllinen myös pojalle.

Ota käyttöön välierehdys

Snadi laulaa paljon ja mielellään. Eräänä päivänä hoilottaessaan Peppi Pitkätossua hän unohti kesken kaiken sanat. Tyyppi ei antanut sen pilata esitystä. Hän vain juonsi kuulijoille muina artisteina että "Jaha, tuli näköjään tällainen välierehdys, mutta nyt jatketaan!" 

Ja niin hän jatkoikin.

Tuo välierehdys tuli mieleen tänään, sillä 13.10. vietetään kansallista epäonnistumisen päivää. Tämä on tärkeä päivä myös lapsille. Elämä on oppimisprosessi, jossa kaikilla on lupa erehtyä.

Erehdyksiin kannattaa myös tottua. Mitä vanhemmaksi elää sitä enemmän tapahtuu kaikenlaisia mokia, mutta kolossaalisia kämmejä niistä on aika harva. Niistäkin on toki hyötyä, tavallaan. Kun käyttää perspektiivinä vaikkapa Länsimetron kaltaista urakkaa, tulee ihan helpottunut olo: pyörän avaimen hukkaaminen olikin aika pikkujuttu.

Yhtä lailla välierehdyksiä tapahtuu joka päivä. Unohtuu laulun sanat ja päiväkotikassi, jää hanskat leikkipaikalle ja autonavaimet toisen takin taskuun. Niitä on ihan turha hävetä ja niistä on turha jäpättää, suurimmalle osalle voi jopa nauraa, viimeistään seuraavana päivänä. Eikä siitä sen enempää. Toki on tärkeä erottaa, milloin töppäilyä pitää höystää anteeksipyynnöllä.

Välierehdyksessä parasta onkin se, että konsepti sisältää myös hyväksyvän asenteen: mokia sattuu, mutta ne kuuluvat elämään samalla tavalla kuin väliaika kuuluu teatteriin. Elämä on onnistumisten sarja, jonka välissä on pieniä erehdyksiä. 

Taidanpa ehdottaa kielitoimistolle välierehdyksen lanseeraamista sanakirjaan. Moka ei ole sen enempää maailmanloppu kuin lahjakaan, mutta eteenpäin siitä mennään.

Uutta haastetta lihattomaan lokakuuhun

Kuluva vuosi on ollut tälle kasvissyöntientusiastille täynnä ilonaiheita: valmiit soijapyörykät ja -nugetit uppoavat nykyään kersoille mukisematta ja aikuiseen makuun on tarjolla vaikka mitä quornia, härkistä, oumpfia, nyhtistä ja mifua.

Tämä kasvanut valikoima on myös yhdistynyt yleiseen asennemuutokseen: S-ryhmä ilmoitti vastikään, että härkistä menee melkein yhtä paljon kuin karjalanpaistilihoja. Se on tässä ruokakulttuurissa aikamoinen harppaus!

Kun Valeäiti houkutteli mukaan lihattomaan lokakuuhun mietin, että voisinko ottaa haasteen vastaan ja kokeilla muuttaa ruokailutottumuksissani jotain muuta kuin lihattomuutta. Koska olen jo muutenkin pääasiallisesti kasvissyöjä (duunissa on melkein poikkeuksetta tarjolla täyden kympin kasvislounas), käytännössä haasteena olisi vain hoitaa itselleni päivällinen silloin, kun sekasyöjäperheessä on tarjolla ei-kasvista. Ei kovin vaikeaa.

Mikä sitten olisi haasteellista? Vegaaniseen lokakuuhun motivaationi ja osaamiseni ei riitä, mutta pieniä askelia siihen suuntaan voisin ottaa. Ja siitä tulikin yksi vahvasti epämukavuusalueen juttu mieleen.

Tämä on vegaanisia jätski! Ja hyvä olikin!

Millaista olisi elää ilman maitotuotteita? Kuulostaa pieneltä jutulta, mutta käytännössä se on minulle paljon vaikeampaa kuin elämä ilman lihaa. Liha maistuu yleensä yhdentekevälle ja paraskin pihvi häviää minusta hyville kasvisafkoille 100 - 0. Mutta maitotuotteisiin liittyy piintyneitä tapoja ja suurta rakkautta.

Vaikka juomalasista ei maitoa löydy, muut maitotuotteet ovat läsnä melkein joka ateriallani. Ei pääroolissa vaan sellaisena viime silauksena, josta olisi yllättävän  raskasta luopua.

Aamiaisella kosahtaa voihin. Olen syönyt voisilmän kaurapuurolla jo parikymmentä vuotta. Jos en saa voita mukaan, jätän mieluummin koko aamiaisen väliin. Pitäisi opetella syömään puuroa makeana versiona, mutta se vaatii jo päättäväisyyttä, koska makean sotkeminen suolaiseen nyt on perverssi ajatus.

Seuraavana ongelmana on kahvi. Kasvimaitoja testasin jo muutama vuosi sitten (kauramaitoa ja soijamaitoa), mutta ne lähinnä aiheuttivat sen, että puolet kahvista jäi juomatta maun vesittymisen takia -- siis jos ylipäätään onnistuin lorauttamaan maidon kahvin sekaan ilman klimppisakkaa. Ehkä nämäkin tuotteet ovat kehittyneet? Pitäisi kokeilla uudestaan.

Pahin on juusto. Uskon pärjääväni ruoanlaitossa ilman kermaa ja smetanaa, mutta juustottomuus tarkoittaisi käytännössä tiettyjen safkojen hylkäämistä. Ei ole pizzaa ilman mozzarellaa. Pastaa ja risottoa ilman parmesaania. Fetasalaattia ilman fetaa. Grillivartaita ilman halloumia. Lasagnea pelkällä tomaattikastikkeella. Eikä enää ikinä punaviiniä ja Appenzelleriä, lakkahilloa ja leipäjuustoa, tomaatti-vuohenjuustokeittoa tai vastaleivotun sämpylän välissä paksua siivua goudaa. Onko juustohullulle korvikkeita?

Ainoa helppo rasti ovat välipalat. Syön yleensä iltapäivän makeanhimokohtaukseen jogurtin. Löysin viime kesänä muutaman niin hyvänmakuisen soijajogurtin (suosikkini on sellainen neljän pikarin setti veriappelsiinia ja sitruunaa) ja maitorahkaa paljon paremman soijarahkan, että ne jäivät vakituiseen ohjelmistoon.

Vegetuotteiden rynnistys ostoskoreihin lähti siitä, ettei kasvisvaihtoehdon valitseminen ole masentava uhraus - onko näin kasvimaitojen kohdalla? Kokemukseni kaipaa päivittämistä. Kasvipohjaisten juomien virvoitusjuomaveron poistaminen ainakin madaltaa kynnystä kokeilla muutakin kuin utaretavaraa.

Mutta ehkä tässäkin voi edetä pienillä muutoksilla: lähden liikkeelle kahvihommista ja tarjoan toimistossa muillekin. Ja mikä tärkeintä soijalattesyksy rimmaa.

Pokémon Go on enemmän kuin peli ja siksi olen mieluummin ilman

Pokémon Go'sta voi olla montaa mieltä, mutta yhden asian se on tehnyt: valtaisan globaalin suosion saavuttanut peli on pakottanut monet vanhemmat kasvokkain lasten digipelaamisen kanssa, kun pelaaminen ei tarkoita enää sohvalla istumista.

Skidi keksii mielellään omia Poké-hahmoja.

Kun Skidille hankittiin älypuhelin ja dataliittymä, ensimmäinen sopimus koski sovelluksia ja pelejä: kaikki lataukset tehdään vanhempien seulan kautta. Älylaitteenkin koukuttavuus on sisällössä. Aikuisen täytyy tsekata ja testata tuntemattoman sovelluksen konsepti ja asetukset jo mainosten, chattien ja sisäisten ostojen takia.

Olenkin odottanut, milloin Pokémon-pyyntö tulee, mutta sitä ei ole kuulunut. Olen tavallaan helpottunut.

Suhtaudun pelaamiseen positiivisesti eikä Pokémoneissakaan ole mitään vikaa: annan katsoa ohjelmaa telkkarista ja kerätä kortteja. Liikkumaan pakottava peli on sitäpaitsi ihan hyvä idea.

Mutta silti Pokémon Go mietityttää. Olen ensimmäistä kertaa vastakkain pelin kanssa, jossa on - kaikella kunnioituksella intohimoisia puolustajia kohtaan - muitakin ulottuvuuksia kuin ulkoilu ja yhteisöllisyys. Nimittäin sen ilmeinen koukuttavuus.

Pokémon Go on enemmän kuin peli: monimutkainen todellisuuteen kiinnittyvä maailma, joka käyttää paikkatietoa (geokätköily potenssiin 10) ja edellyttää kunnon puhelinta. Kännykkäpelit ovat parhaimmillaan loistavaa ajantappoviihdettä, mutta vain niin kauan, kun niistä on helppo päästää irti. Tästä ei ole. Harvinainen hirviö laittaa aikuisenkin juoksemaan pyjamahousuissa kadulle keskellä yötä.

Suhtaudun tähän peliin kriittisesti samasta syystä kuin en suostu lataamaan puhelimeen mitään huolehdittavia otuksia: haistan hurahdusvaaran. Addiktion (= jatkuvan puhelimen kyttäämisen) mahdollisuus näyttää aika suurelta, erityisesti jos lapsella on siihen muutenkin taipumusta. Alakoululaisella on velvollisuutensa: läksyt pitää tehdä ja kouluun ehtiä, mutta tätä peliä on vaikea olla pelaamatta tai jättää kesken, jos sattuu olemaan vähänkään perfektionismiin taipuvainen ja/tai voimakkaalla kilpailuvietillä varustettu ihminen.

Pelistä voi tulla koko perheen harrastus ja elämäntapa samalla tavalla kuin jalkapallosta - joku pitää sitä uhkana, joku mahdollisuutena. Se ei ole minun elämäntapani. En pidä ajatuksesta, että leikin aloittaminen tapahtuu jonkun muun kuin lapsen itsensä toimesta, keskellä päivällistä. Pelaaminen ei saa johtaa normaaliarkea, vaan on siitä vain yksi, pienehkö osa.

Ehkä ne säännöt saisi sovittua Pokémoneille yhtä lailla kuin WhatsAppin käytöllekin. Pelisääntöjen sopiminen ei nimittäin lopu tähän. On ihan selvää, että Pokémonien metsästys on vain alkusoittoa aivan uudenlaiselle tavalle kuluttaa aikaa. Vr-tekniikan yleistymisen myötä uusia kokemusulottuvuuksia tulee niin videoihin kuin peleihinkin.

Jään odottamaan seuraavaa siirtoa. Toistaiseksi näyttää siltä, että Pikachu häviää saksofonille, piikkareille ja maalaustaiteelle.