Onko vanhemmuus todella erilaista lapsen sukupuolen takia?

Somessa törmää aina välillä kummallisiin käsityksiin pikkupojista. Erityisesti leukani loksahti väitteestä, jonka mukaan pyykkivuorikin on asia, jonka vain poikien äidit tietävät. Mitä ihmettä? Mistä lähtien vain pojat likaavat vaatteensa?

Meillä kun on kaksi tyttöä. Ja pyykkivuori, taskut täynnä kiviä ja pihalla lojuu jedikeppejä. Lelulaatikosta löytyy pikkulegoja ja jalkapalloja, mutta myös barbeja, hyppynaru ja katuliidut. Molemmat ovat säännöllisesti mustelmilla eivätkä pelkää hämähäkkejä eivätkä kastematoja. Vanhempi juoksee 60 metriä reilusti alle kymmeneen sekuntiin, toinen taas juoksi päin seinää, koska leikki "nukkumista". 

Jäin miettimään, että liittykö tuo pyykkivuorikäsitys ennakkoluuloihin tytöistä vai pojista? Vai molempiin? Siihen, että tytöt ovat siistejä JA pojat sotkevat. Ja mitä seuraa siitä, jos oikein odotetaan että pojat sotkevat?

Stereotypiaongelmat tyttöjen kohdalla ovat ihan kansantaloudellisestikin karmivat, mutta niin ovat poikienkin ongelmat. Syrjäytyneistä 2/3 on miehiä. Haluaisin kuulla puheenvuoroja siitä, mikä näiden poikien elämässä on mennyt pieleen.

Jo kuusivuotiaat tytöt uskovat, että fiksuus on puhtaasti miehinen ominaisuus, mikä estää tyttöjä hyödyntämästä todellisia kykyjään. Syntyy itseään ruokkiva stereotypia: kun kokee olevansa huono, päätyy huonoksi. Miksi sama ei pätisi poikiin? Huonouden tunne vain tulee eri asioista.

Mutta mistä? Kehittyvätkö poikien sosiaaliset taidot hitaammin? Tuputetaanko pojille edelleen normaalina sellaista elämänmenoa, jossa väkivalta on ihan ok, mutta itkeminen noloa? Puuttuuko harrastusmaailmassa kuvataiteista ja musiikista vetovoimaa?

Minä väitän, että stereotypiat pyykkivuorista ja pikkuautoista estävät näkemästä, mikä poikaperheissä oikeasti on toisin.

Juttelimme Valeäiti-blogin Hannen kanssa Valeäidin nauhoituksissa  sukupuolesta. Missä viipyy poikien ja miesten vapautusliike?! Tämä podcast vie elämästäsi n. 26 minuuttia.

Koira, joka tykkää meidän perheestä

Kaupallinen yhteistyö Kulkurit-yhdistyksen kanssa

Koiran kanssa olin samassa veneessä paljon pitempään kuin exän. Kuva Kuusamosta.

Koiraprojekti on tällä hetkellä suvantovaiheessa. Ipanoiden pahin koiravänkääminen on laantunut, mutta keskusteluja koirasta käydään säännöllisesti. Mitä koira syö? Mikä rotu olisi sopiva? Mitä jos se pissaa sisälle?

Sitten Snadi kysyi, että entäs jos se ei tykkää meistä?

Se on hyvä kysymys.

Yksi vahva vaihtoehto on nimittäin ollut kulkukoira. Tuntuisi fiksulta tarjota koti jo syntyneelle kodittomalle koiralle, mutta minua on mietityttänyt juuri tuo Snadin kysymys. Jos koira tulee huonoista oloista, voiko se olla arvaamaton? Olisi turhan raskas prosessi ottaa koira, jota ei voikaan pitää.

Olen kokeillut. Kaksi vuotta enimmäkseen ulkosalla ollut koira ei tottunut ikinä sisätiloihin. Vaikka riski oli tiedostettu, kokemus oli teini-ikäiselle masentava. Sitä se oli varmasti koirallekin.

Salla Honkapää Rescueyhdistys Kulkurit ry:stä muistutti ihan aiheellisesta asiasta. Rescue-koira on koira siinä missä mikä tahansa muukin: aina yksilöllinen persoona, joka reagoi eri tavoin ihmisiin, muihin koiriin ja yllättäviin tilanteisiin. Perheen täytyy olla valmis sopeutumaan koiraan, yhtä lailla kuin koiran odotetaan sopeutuvan täysin uuteen elämään. Yhteiselo vaatii totuttelua.

Yhdistyksen tekemä ennakkotyö auttaa koirien ja kotien yhdistämisessä. Rescue-koirat arvioidaan tarkasti ennen kuin ne otetaan mukaan adoptio-ohjelmaan. Arkoja tai aggressiivisia koiria ei voi mukaan ottaa.

Ennakkotyöstä huolimatta koiran käytös voi ja erittäin todennäköisesti saattaakin muuttua kotioloissa. Lähes poikkeuksetta tämä tapahtuu positiivisempaan suuntaan. Joskus tarhalla arka koira saattaa olla uudessa kodissaan hyvinkin reipas ja iloinen, mutta voi myös käydä toisin päin. Uuden perheen pitää olla valmis antamaan uudelle perheenjäsenelle aikaa.

Adoptioprosessin aikana arvioidaan myös koti, sillä jotkut rodut ja kodit eivät ole yhteensopivia. Aktiivinen koira vaatii aktiivisen kodin, jotkut sekoitukset taas vaativat kokemusta. Toki on myös koiria, jotka sopivat mihin tahansa hyvään kotiin. Kulkukoirissa kun valinnanvaraa on valitettavasti riittämiin (varoitus: älkää vain menkö katsomaan noita kotia tarvitsevien koirien kuvia, jos buhuu-kynnys on matala).

Mitään pitkää koirakokemusta ei kuitenkaan edellytetä. Asenne ratkaisee. Koiran ottaminen edellyttää aina motivoituneisuutta, sitoutumiskykyä ja realismia, mutta rescue-tapauksessa vaaditaan myös ymmärrystä koiran kokemaa elämää kohtaan. Koira tarvitsee johdonmukaista ja positiivista koulutusta, rutiineja ja rakkautta.

Yhdistys tarjoaa uudelle kodille tukea. Alkuvaiheessa kannattaa olla yhteydessä aina kun on epävarma olo. Neuvoja ja apua on saatavilla ja netissä on vertaistukiryhmiä rescue-koiraperheille. Tarvittaessa auttavat myös ammattikouluttajat.

Tärkein muistutus tästä minulle oli se, että koira vaatii aikaa, aina. Lemmikkien hankinnassa on pidettävä pää kylmänä, vaikka mankuminen yltyisi kuinka kovaksi tahansa. Mekään emme voi tehdä päätöstä ennen kuin tiedämme, miten Snadin koulu alkaa sujua ja missä kersojen koulu ylipäätään jatkossa sijaitsee.

Rescue-koira it is. Mutta aamupissitys on meille suurempi kompastuskivi kuin koira itse.

Kysy rohkeasti tyhmiä + muut vinkit valtuustotyöhön

Jestas, mitkä vaalit! Ja ainakin kolme bloggaajakollegaa pääsi läpi, hyvä te!

Omassa kotikunnassani peräti 36% on uusia valtuutettuja! Itse siirryin takaisin syyttäjän puolelle (paria lautakuntakokousta lukuunottamatta), mutta kokosin vielä tällaisen omakohtaisen opittujen asioiden listan kaikille niille pervoille, joiden mielestä on hyvä idea harrastaa yhteisten asioiden hoitoa omalla vapaa-ajalla. Koska kaiken ytimessä on keskustelu.

1. Kysy ne tyhmätkin kysymykset. Älä jätä ryhmäkokousta ikinä väliin. Tässä puolueen sisällä pidettävässä kokouksessa ruoditaan valtuuston seuraavan kokouksen asialista. Se on maailman paras hetki avata suu ja kysyä taustoja. Saattaa olla, että puolueessasi ei ole kukaan koskaan ajatellut asiaa sinun näkökulmastasi.

Sama pätee valtuustossa ja lautakunnissa. Kaupungin virkamiehet valmistelevat asiat eli tekevät päätettävää asiaa koskevan taustatyön ja selvitykset, joiden perusteella luottamushenkilöiden pitäisi voida muodostaa kantansa. Jos valmistelu on sinun nähdäksesi yksipuolista tai muuten puutteellista, pallo pitää palauttaa takaisin virkamiehille. Sokkona äänestäminen on päättäjän pahin painajainen.

2. Selitä, selitä, selitä. Ei ole populismia puhua niin, että jokainen ymmärtää. Ihmiset osallistuvat keskusteluihin erilaisilla pohjatiedoilla ja ennakkokäsityksillä, eikä se ole loukkaus itse asiaa kohtaan - heille ei ehkä vain ikinä ole selitetty asiaa toisesta näkökulmasta. Toinen ongelma kuntapolitiikassa on se, että viesti hautautuu epäselvän jargonin alle. Hallintoelimien lyhenteet ja muut kuntapoliittisettermit ovat naurettavia. Ei ole kenenkään etu, että demokratiasta tulee epäselvää.

3. Et saa mitään aikaan yksin. Moni luulee että kuntapolitiikka perustuu sooloiluun, mutta oikeasti se on tiimityön kuningaslaji. Selvittele muiden ryhmäsi valtuutettujen kantoja sekä omassa ryhmässäsi että valtuustossa itsellesi tärkeisiin asioihin. Etsi yhteneväisyyksiä ennemmin kuin eroavaisuuksia. Tee ulostuloja myös muiden puolueiden edustajien kanssa, niin saat asiallesi enemmän huomiota.

4. Pysy aina asiassa. Valtuustossa jos jossain kuulee epäloogisia, loukkaavia ja hatusta heitettyjä argumentteja (tässä jutussa ne on hyvin avattu), mutta sinun ei tarvitse hypätä siihen kelkkaan. Selvitä faktoja, näytä ne mieluiten grafiikkana ja ole avoin haastamiselle. Eikä haittaa muistaa, että jokainen meistä elää vahvistusharhassa, jolloin tuppaa huomaamaan ne omaa maailmankuvaa tukevat uutiset.

5. Olet luottamustehtävässä. Se tarkoittaa, että sinua äänestäneet ihmiset luottavat sinun hoitavan asioita tiettyjen arvojen mukaan. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että et voisi muuttaa mieltäsi. Päinvastoin, sinun pitää muuttaa mieltäsi, jos huomaat olleesi väärässä, ja kommunikoida se vain avoimesti äänestäjillesikin. 

Sitten vain rohkeutta! Nuoria naisia tytötellään edelleen ja laiska argumentointi vituttaa välillä niin että naama irtoaa. Mutta keskustelu on taitolaji, jossa tulee paremmaksi mitä enemmän sitä harrastaa. Be the change!

Haastankin kaikki uudet ja vanhat valtuutetut sekä muutkin poliitikasta mielellään jauhavat tyypit parantamaan sekä viestintänsä laatua että määrää. Ei syntyisi niitä kupliakaan niin herkästi, jos argumentit olisivat keskustelun perimmäistä tarkoitusta kunnioittavia. Tsemppiä!

Nolo-kortilla on helppo lyödä

Kaupallinen yhteistyö Lasten Keskuksen kanssa

Esitin Skidille pari vuotta sitten uhkauksen. Jos iltapäiväkerhosta hakiessa esiintyisi vielä pienintäkään draamailua, temppuilua ja ulvontaa siitä, että leikit pitää lopettaa, tulisin seuravana päivänä hakemaan tyyppiä bikineissä ja pelleperuukissa modernia tanssia esittäen.

Tehosi. Nolous tehoaa aina.

Kolmasluokkalaista olisi vielä paljon helpompi kiristää nolo-kortilla, sillä nolojen asioiden määrä näyttää vain lisääntyvän. Nolouden kantava teema on sama oli iältään sitten 14 tai neljäkymmentä: turha häpeä liittyy aina epävarmuuteen. Nolo-korttia on edelleen helppo käyttää hyväksi sosiaalisissa peleissä.

Muistan sen kyllä edelleen. Asuin koko alakouluaikani metsän keskellä naapurikunnassa, joten olin nolo lande. En päässyt ikinä mihinkään iltarientoihin tai kavereille yöksi. Ei ihme, että päätin hyvin nuorena, että en missään tapauksessa ikinä enää asu perähikiällä. Se lupaus on pitänyt.

Nolostuminen on häpeän pikkuveli. Tarpeellisia tunteita molemmat, mutta turhista asioista ja väärin annosteltuna hyvin haitallinen. Skaala vaihtelee pienestä mokailun aiheuttamasta punoituksesta ihan äärimmäisiin tekoihin. Nolouden tunnetta pitäisi opetella käsittelemään muullakin tavalla kuin leikkimällä näkymätöntä.

Olen yrittänyt kertoa, että joka asiasta nolostuminen on turhaa ja henkisesti kuormittavaa. Jos joku kiusaa noloista harrastuksista, vaatteista tai vanhemmista, on itse nolo. Kiusaaminen on aina merkki kiusaajan keskeneräisistä sosiaalisista taidoista tai muista kasvamisen ongelmista. Mutta vain aniharvalla ala-asteikäisellä on itsetunto teflonia.

Tarvitaan esikuvia, tyyppejä, jotka uskaltavat puhua mokailusta ja virheistä ja näyttää ihan konkreettisesti, mikä on noloa ja mikä ei. Ja Ronja Salmi on juuri tällainen rohkea esikuva.

Onks noloo -kirja sai alkunsa Ylen samannimisestä ohjelmasta (jaksoja löytyy Areenassa). Kun Salmi ohjelman silloisena juontajana huomasi, että jaksoja on katsottu yhteensä 2,4 miljoonaa kertaa, hän ymmärsi, että noloutta pitää ehkä käsitellä vielä lisää.

Salmen ensimmäisen Onks noloo? -kirja julkaistiin vuosi sitten ja Lastenkeskuksen julkaisema jatko-osa ilmestyi juuri. Onks noloo? Leirikoulussa kertoo Korpikylän koulun kuudennesta luokasta, joka valmistautuu leirikouluun. Myötähäpeä hiipii lukiessa sisuksiin: ovikellojen pimpottelu pikkuleipiä myymässä, toppahousuja tyrkyttävät vanhemmat, uimataidottomuus, eksyminen... Nolous on niin paljon muutakin kuin mokaamista.

Luimme kirjan Skidin kanssa molemmat. Kun pohdimme, kenelle kirja sopisi, Skidi totesi, että kirja on niin todenmukainen, että sen pitäisi olla tietokirjaosastolla. Vaikka kirjan pääasiallinen kohderyhmä on 10-14-vuotiaat lapset, tulimme siihen tulokseen että kirja sopii vanhemmillekin. Torjutuksi tulemisen pelkoa voi olla vaikea tiedostaa aikuisenakin.

Minulle tuli mieleen, että tällaisia vanhempien ja lasten yhteisiä kirjoja voisi olla enemmänkin. Nolouden käsittely realististen tarinoiden kautta voisi hyvin kuulua myös ala-asteen opetussuunnitelmaan. Ehkä koulusta kotiin kantautuisi samalla viestiä siitä, mistä välitunneilla puhutaan, mitä pelätään tai tavoitellaan.

Olisi minullakin vähän vähemmän noloja kysymyksiä kuin miten koulupäivä meni.

Onko mieliterveitä olemassakaan?

Mitä vanhemmaksi elän, sitä epäselvemmiksi asiat muuttuvat. Paitsi yksi juttu, joka vain kirkastuu.

Jokainen on jollain tavalla vähän kajahtanut. Kaikilla viiraa, mutta vähän eri lailla vain, eikä läheskään kaikkiin omituisiin aivokemian aiheuttamiin mielentiloihin ole diagnoosia, vielä.

Pitäisikö olla?

Tavallaan olen sitä mieltä, että ei. Joku saa syntymälahjaksi rautaisen vastustuskyvyn, joku korkean kipukynnyksen. Yhdellä on liikavarvas ja toisella karsastusta. Ihmismielen vahvuuksista ja heikkouksista puhuminen on kuitenkin aika vaiettu asia, vaikka ihan samalla kaavalla se pääkin toimii. Yksi sietää gluteenia, toinen stressiä. On kontrollifriikkejä, ekstrovertteja, aamuvirkkuja, hörhöjä ja herkkiksiä.

Pitäisi vain hyväksyä se, että me kestämme, käsittelemme ja säilömme elämän varrella kertynyttä kuormaa eri tavalla. Pelot, huolet ja stressi ovat normaaleja reaktioita vaikeisiin tilanteisiin.

Sitten toisaalta taas olen seurannut läheltä kahden, työssäkäyvän ihmisen päänsisäistä kamppailua. Molemmilla on eri ongelma, mutta sama kela: tältä ei pitäisi tuntua, mutta ei tiedä, mikä on vikana. Hermostuttaa, huimaa, henki ei kulje, kämppä on aina sekaisin, uni ei tule. Onko aivoissa kasvain? Olenko tulossa hulluksi? Mikä on kuviteltua ja mikä aitoa? Aiheutanko tämän itse itselleni?

Voihan se kuulostaa ulkopuolisen korviin omituiselta. Mutta miten kukaan voi aiheuttaa itse itselleen yöllä raajojen puutumista? Ja miten niin ystävä ei saa vaatekaappiansa järjestettyä?

Rauhoitu. Rentoudu. Keskity. Hengitä. Älä stressaa. Nuku nyt vain.

Kai ne nyt rauhoittuisivat, keskittyisivät ja nukkuisivat, jos osaisivat. Vaan kun ne eivät voi totella. Koska ne ovat sellaisia.

Molemmilla on nykyään diagnoosi. Toisella oli työuupumus ja paniikkihäiriö, toisella ADHD.

Molemmat itkivät pari päivää putkeen pelkästä helpotuksesta. Heidän kokemuksensa olivatkin ihan oikeita, totta ja mahdollisia. Nyt he ovat taas työssä.

Suomen mielenterveysseuran mukaan mielenterveysongelmat syövät 4 miljoonaa työpäivää sairauslomina vuodessa. Johtuisiko siitä, että päävaivainen menee lääkäriin vasta kun on romahtamispisteessä. Masennus hävettää, angiina ei. Ja aina on mahdollisuus että hän onkin ehkä kuvitellut kaiken.

Mitäs jos lähdettäisiin siitä, että hullujahan me kaikki olemme, emme vain ole käyneet vielä lääkärissä.

Ps. Tämän jutun kirvoitti Valeäidin viimeisin podcast, käykäähän kuuntelemassa!

Kuntapolitiikka, maailman paskin harrastus

Sananen kuntapolitiikasta! Erityisesti suurilla puolueilla on ollut vaikea saada näihin vaaleihin ehdokkaita. Katoa on selitetty monenlaisilla syillä, mutta minulla olisi tarjota tuo otsikossa näkyvä teoria. Pohjana on viisi väitettä.

1. Panos-Tuotos. Periaatteessa kyseessä on yksinkertainen laskutoimitus: Panos (vapaa-aika) ei tuota juuri mitään. Kuntapolitiikka on harrastus, joka veisi näin isossa kaupungissa aikaa puolipäiväduunin verran. Jos sitä ei ole antaa, on aika puolivaloilla mukana. Siinä voi sitten potea riittämättömyyttä vielä yhdessä asiassa.

2. Asiat eivät etene eivätkä parane. Yhä useammissa kouluissa on sisäilmaongelmia, mutta Espoossa sädesienen saa pintamaalilla kondikseen, ala-asteiden väistötilat ovat kymmenien kilometrin päässä, Länsimetro on totaalisessa kriisissä ja osa kanssavaltuutetuista on joko misogynisti-rasisteja tai pitävät Leppävaaran uimahallin pukukaappeja prioriteettina. Eipä siinä.

3. Valtuutetun valta on aika marginaalista. Espoossa johtavat virkamiehet tekevät suljettujen ovien takana paljon päätöksiä. Valtuustosalin äänestykseen mahtuu n. 12 aihetta kuussa. Kaupunginhallituksessa istuvalla jengillä on parempi tilanne, mutta sekin voi olla välittämättä valtuuston päätöksestä ja samalla viitata kintaalla myös toivomuksille ja lautakunnan työlle.

4. Voin pommittaa kysymyksilläni virkamiehiä asukkaanakin. Luottamushenkilönä toimiminen ei nimittäin auta merkittävästi tiedonsaantia, melkein päinvastoin. Jotkut korkeat virkamiehet eivät vastaa viesteihin eivätkä puheluihin ollenkaan (pitäisi ilmeisesti olla aikaa väijyä virastotalon edessä), toki ihania poikkeuksiakin on.

5. Oma luonne ei sovi ollenkaan tähän. Minua huutonaurattavat vaalijulisteet, joissa on iskulauseita työstä ja tahdosta, vastuusta ja hihojen käärimisestä. Hieno homma, mutta valtteja ovat kyllä istumista kestävä perse, maratonlajeista diggaaminen, terävä äly, provosoitumattomuus älyttömyyksien edessä ja ääretön sovittelukyky.

Pelkäsin etukäteen, että alan vihata demokratiaa. Tavallaan niin kävikin. Demokratian toteutumisesta voi jokainen lukea päivälehtien sivuilta. Asiat ovat yleensä juuri sitä, miltä ne näyttävät. Mutta onneksi sentään lautakuntatyö osoittautui merkitykselliseksi. En ymmärrä, miksi yksikään media ei mittaa valtuutettujen läsnäoloa lautakuntatyössä. Valtuustohan on pelkkää teatteria.

Plussalla on myös yleissivistyksen lisääntyminen. On oikeasti ollut hyödyllistä nähdä lööppien ja kulissien taakse: miten puolueet todellisuudessa äänestävät (vaalikoneiden pitäisi ehdottomasti hyödyntää tätä konkreettista dataa ehdokkaan oman dadan sijaan), minkälaisia puheenvuoroja valtuutetut käyttävät ja mistä asioista kukakin on valmis neuvottelemaan. Toiseksi on superhyödyllistä tuntea kaupungin organisaatio.

Kuluneen kauden tiukin ja tärkein äänestys. Kuva: Jarno Lappalainen

Mutta ensi sunnuntaina olisi sitten taas valta omissa käsissä. Koska jonkunhan tätäkin harrastaa pitää. Yleisvinkkinä sanottakoon, että jos äänestät istuvaa valtuutettua, tsekkaa valtuuston pöytäkirjoista ja mahdollisista livetaltioinneista (pitäisi löytyä kaupungin sivuilta), miten hän on sinulle tärkeissä arvokysymyksissä käytännössä toiminut. Niitä vaalisloganeita kun osaa suoltaa kuka tahansa.

Omassa ehdokkuudessa onkin paras puoli se, että ehdokasta ei tarvitse etsiä sekavista vaalikoneista eikä kopissa tarvitse arpoa. Tämän vuoden vihreässä bingossa päädyin antamaan ääneni Kirsi Louhelaiselle, jolla on aivan loistava sarkasmin taju (mikä jeesaa tässä harrastuksessa tosi paljon) sekä hemmetin hyvä pinna ja turnauskestävyys. Jos haluatte äänestää miestä, antakaa mennä vain, siellä on uusina naamoina ehdokkaina mm. Rauli Virtasta ja Mikki Kaustetta.

Toivottavasti tämän kaupungin voimasuhteissa nähdään sunnuntaina muutos. Muistakaa siis äänestää! Ei tässä muutakaan voi.

Kesäloman bucket list

Tajusin tänä aamuna, että edessäni on kuukausi, jollaista ei toista tule ehkä koskaan.

Työpaikan vaihdoksen yhteydessä löytyi läjä pitämättömiä lomia. Koska uusi duuni alkaa vasta toukokuun alussa, päätin olla huhtikuun kesälomalla. Ja koska kersat ovat päiväkodissa ja koulussa, olen käytännössä siis päivät yksin kotona.

Toistan: päivät yksin kotona. Terveenä! Stressittömänä! Kokonaisen kuukauden! Eksoottista. Tällaistako on eläkkeellä?

Normaalisti kesäloma vietetään kersojen ohjelmatoimistona, mutta nyt voisin tehdä kaikenlaista. Niinpä huomaan taas vääntäväni kättä itseni kanssa samalla tavalla kuin kesällä: mihin aion lomani käyttää? Tuhlaanko ainutkertaista vapaata aikaani turhaan hunningolla olemiseen ja yksinolemisesta nauttimiseen vai käytänkö sen kaikenlaiseen järkevään ja hyödylliseen puuhasteluun?

Huom! Lupaan käyttää myös kuvituskuvavalintoihin paljon nykyistä enemmän aikaa.

Realistinen äiti-ihminen minussa sanoo, että pitää olla tehokas. Saumoja tekemättömien asioiden tekemiseen on niin vähän. Olisi fiksua sulattaa pakastin, öljytä pihakalusteet (paitsi se yksi lahonnut, joka pitää viedä kaatikselle), käydä virastoissa, joihin ei ikinä normaalisti ehdi, ja tehdä aktiivisia kierrätystoimenpiteitä esim pikkulegojen osalta.

Se laiska, aamu-uninen nainen taas sanoo, että yhtä lailla nautintoihin pitää satsata: voisi nukkua pitkään ja käydä taidenäyttelyssä ja zumbassa. Toisaalta voisin myös lähteä yksin metsäretkelle, katsoa Areenasta sarjoja tai osallistua valokuvauskurssille. Ainakin ehdin kirjoittaa blogiin joka päivä. Ja kun voin kirjoittaa päivällä, ei illalla ehkä tarvitse polttaa yölamppua. 

Kummallista. Olen tuhlannut aikaa ennenkin. Mitä muka tein silloin, kun oli jo kesälomaa mutta ei vielä lapsia? En ainakaan suunnitellut mitään. Nautin, matkustelin, olin! Milloin siitäkin tuli paheksuttavaa?

Jos ei osaa päättää, pitää ottaa molemmat. Yritän miellyttää kumpaakin persoonallisuutta. Kaivan esiin vanhan kunnon excelin ja listaan yhden kivan ja yhden tylsän asian per päivä. Silloin järki ehkä jättää rauhaan kun on sielunhoidollisten asioiden vuoro. Ja päinvastoin.

Tiedän mistä aloitan tämän maanantain. Pyhitän joka päivästä ainakin yhden hetken keväästä nauttimiseen. Nyt keitän itselleni kupin suodatinkahvia ja menen ulos istumaan. Ihan saatanan kylmähän siellä on, mutta peipponen laulaa.

Kylväjistä ja itkupuhelimista

Opin vastikään loistavan uudissanan: itkupuhelin. Sanalla viitataan rikkoutuneen tai kadonneen hienon puhelimen jälkeen lapselle hankittuun halpismalliin.  

Me hankimme itkupuhelimen suosiolla. Ehkä siksi se ei ole vielä kokonaan hävinnyt. Puhelinpussia (kannattaa muuten hankkia sellainen supervärikäs malli, joka erottuu jo kaukaa maasta) on noudettu milloin leffateatterista, asukaspuistosta, lipputangon juurelta ja kavereilta. Edistystä on tapahtunut. Nykyään Skidillä jo on jonkinlainen muistikuva siitä, missä luuri on viimeksi nähty. *

Suurin menoerä perheellemme ovat hukatut vaatteet. Urheiluhalli on syönyt ainakin yhden verkkatakin, yhdet kalliit ulkohousut (vituttaa vieläkin) ja muutaman vesipullon. Luonnollisesti hanskoja, kaulaliinoja ja pipoja on kylvetty tähän Tapiolan ympäristöön roppakaupalla. Jopa siinä määrin, että kun kävin hakemassa kaupassa täydennystä, myyjä piti minua suurperheen äitinä. Koulun löytötavaralaatikolle on asiaa joka viikko.

Ärsyttävimmän hukkaamistapauksen paikkaa pitää fillarinavain. Avain katosi marraskuussa kahdenkymmenen metrin matkalla fillariparkista bussille. Sitä käytiin tonkimassa taskulamppujen kanssa lehtien seasta muutamanakin päivänä, tuloksetta. Lukkoa ei saanut tiirikoitua auki millään. Jee.

Isoin itku tuli viime viikolla, kun saksofoni oli unohtunut "jonnekin". Se onneksi löytyi koulusta englannin luokan edestä.

Eikä Skidillä edes ole keskittymisongelmia. Hän on vain valtavan hajamielinen. Ja tasan samanlainen kuin isänsä. 

Koti-insinöörin bravuuri on sijoittaa tankkauksen jälkeen auton katolle lompakko / laukku / kahvikuppi, joita on palattu sitten hetken kuluttua etsimään. Yleensä ne löytyvät enimmäisestä mutkasta. Hänen puhelintaan on metsästetty niin Reyjkavikissa kuin Nizzassa. Hanskojen käyttämisen hän on lopettanut kokonaan. Siitä ei vain tule mitään.

Tämä yhdistyy myös siihen, että nykylapsilla on valtavasti tilaisuuksia hukata kamojaan. Varsinkin nyt kun kolmasluokkalainen jo hengailee kodin ulkopuolella enenevässä määrin. On harrastuksia, kavereita ja tapahtumia, jonne saa kulkea itsenäisesti. Oppirahoja maksetaan jonkun aikaa. Jotkut koko ikänsä.

Se jengi, jolla on tässä asiassa aikuisenkin haasteita, joutuu kehittämään keinoja luonteensa kompensoimiseksi. Apua löytyy muistutuksista (näitä kannattaa automatisoida erilaisilla kamahälytyksillä esim. aina kuvataidekoulun loppumisen ajankohtaan) ja opetelluista maneereista. Hanskat reppuun, ei maahan. Kaikki kamat yhteen isoon kasaan, ei moneen pieneen ja sinne tänne. Kotona kaikille tärkeille tavaroille on oltava oma paikka. Jos kamat haluaa löytää, täytyy opetella laittamaan ne paikoilleen.

Minut pelastaa käsilaukku. Olen oppinut tunkemaan sinne koko elämäni (siksi tarvitsen jätesäkin kokoisen kassin), jolloin mikään ei ole ikinä kadoksissa. Paitsi siellä kassin pohjalla.

Ja onhan noita muitakin apuja. Äsken Skidi tuli kaverisynttäreiltä koulureppu selässä. Kun kysyin, miten se hänellä nyt oli mukana, vastaus oli, että se oli aiemmin päivällä unohtunut toiselle kaverille, joka toi sen synttäreille.

Kylväjät ry:n verkosto toimii.

* Erilaisia puhelimen hukkaajille tarkoitettuja sovelluksia löytyy pilvin pimein. Tässä yksi suht tuore listausartikkeli aiheesta.

Äitiä saa väsyttää

Olen harvoin niin väsynyt kuin eilen. Nukuin sunnuntain ja maanantain välisen yön aivan järjettömän paskasti. Kesäaikaan siirtyminen ei ole minun ydinosaamistani, joten koko yö meni kääntyillessä.

Kun tulin maanantaina töistä kotiin, olin aivan puhki. Rojahdin sohvalle ja tuijotin eteeni. Muuhun ei aivotoiminta riittänyt.

Snadi tuli viereen istumaan. Odotin asiaa, pyyntöä tai jotain toimenpiteitä edellyttävää ehdotusta, mutta hän esittikin ihan yksinkertaisen kysymyksen.

"Tarvitsetko peiton? Voin tuoda."

Otin peiton vastaan ja pistin silmät kiinni. Isompi kutsui pienemmän piirtämään.

Tajusin koko tapahtuman merkityksen vasta tänään.

Olen ennenkin kehunut vuolaasti isoja lapsia. Perhe-elämä on monella tavalla miellyttävämpää. Niiden kanssa voi tehdä retkiä ja matkustaa. Ne osaavat pyöräillä, uida ja luistella (sort of) ja ne leikkivät myös kivasti keskenään. Ne voi päästää ulos kahdestaan.

Mutta hitto vie, tykkään ehdottomasti eniten tästä sosiaalisen silmän kehittymisestä: empatiasta, suhteellisuudentajusta ja armosta. Nuorempikin ymmärtää jo väsymystä ja tietää siihen lääkkeen. Ja kun näytän tarpeeksi kuolleelta, se tuo vielä peitonkin päälle. Lopuksi ne ovat vielä hiljaa.

Hyvät hyssykät. Tämähän helpottaa myös äitiyden aikana kehittynyttä yöfobiaani. 

Vauvan ja pikkulasten kanssa elämisessä pahinta on se, että mitään väsymysjoustoa ei ole. Vain toinen vanhempi tuo pelastuksen, koska hoitoa tarvitaan joka minuutti. Mitä tulee hyväätarkoittavaan vinkkiin vauvantahtisesta nukkumisesta niin voin kertoa, että Skidi nukkui myös päiväunia 20 minuutin pätkissä. Veikkaan, että varhaiskasvatukseni jäi aika puutteelliseksi niiden öiden jälkeen, kun olin lakannut laskemasta herätyksiä viidentoista jälkeen.

Nykyään ei näköjään haittaa, jos nukun huonosti. Tarpeitani arvostetaan ilman, että joudun tekemään niistä numeron. Enkä joudu pakottamaan itseäni toimimaan äärirajoilla, särkylääkkeiden ja kofeiinin voimalla. Varmaan ihan terveellinen vaihtoehto.

Joten. Ihan sama, hokeeko toinen vessasanoja serkkunsa kanssa aina kun silmä välttää ja kylvääkö toinen kaikki kamansa pitkin Espoota. Tämä on ihan hyvä näin.

Naisille, jotka silittävät miestensä paidat

Haa, kotityöexcelimme oli käsittelyssä tämänpäiväisessä Hesarissa. Kuten jotkut täällä ehkä muistavat, kypsyimme muutama vuosi sitten kotitöistä riitelemiseen (parempiakin aiheita on), joten duunasimme kotitöistä taulukon. Taulukossa listattiin, mihin hittoon kaikki lastenhoitoon liittymätön vapaa-aika menee.

Super-Snadi lähettää silmistään lasersäteitä kaikille, jotka määrittelevät naiseutta helvetin kotitöiden kautta.

Näkyväksi tehty kotityö paljasti meillä sen, että lastenvaateprojekti on näillä leveysasteilla lähellä puolipäiväduunia. Kyllähän selkeä jako vähensi riitelyä. Tehtävät ovat myös koko perheelle selvät. Nykyään kolme muijaa tuijottaa äkäisesti Koti-insinööriä, jos aamupalapöydässä appelsiinimehu on loppu. Yhtä lailla katseet kääntyvät minuun, jos vaatekaapissa ei ole yhtään puhtaita pikkareita. Minulle kuuluvat myös lumityöt, fillareiden huolto ja haravointi.

Tälläkin viikolla on monessa kotitöistä käydyssä kiihkeässä keskustelussa nidottu mukaan sukupuoli. Joku on toimitusjohtaja ja silittää miehensä paidat, joku taas kokee olevansa nainen kun hoitaa kotia.

Minulla olisikin viesti kaikille niille naisille, jotka pitävät jonkinlaisena sukupuoleen sidottuna kunnia-asianaan silittää miestensä paitoja: silittäkää ihmeessä. Vaikka joka päivä. Se, mihin ihminen vapaa-aikaansa käyttää, on aivan henkilökohtainen asia. Ei se ole minulta pois.

Mutta siinä vaiheessa kun kotitöistä aletaan puhua jonkinlaisena naiseuden mittarina, nostan käden ylös.

Haistakaa huuhteluaine.

Se todellakin on minulta pois, jos kaikkia naisia pidetään sukupuolensa takia paidansilittäjinä ja lastenhoitajina. Yhtä lailla itse paitansa silittävä ja ruokansa laittava mies on mies. Sukupuolensa saa määritellä ihan oman fiiliksen mukaan myös se ihminen, joka syö ravintolassa, vaihdattaa renkaat palvelupisteessä ja vie vermeensä pesulaan. Sukupuolikokemuksella ei ole mitään tekemistä kotitöiden kanssa.

Ihmisten lokerointi sukupuoliin sen mukaan, mitä kotitöitä he vapaa-ajallaan tekevät, on aivan järjettömän perseestä. Lopettakaa siis se. Silittämistä voitte jatkaa.

Ja tosiaan, minäkin olen nainen, tissit ja kaikki. Minun ja silittäjän välinen ero on se, että haluan käyttää vapaa-aikani kirjoittamiseen. Se ei tee minusta sukupuolineutraalia. Se tekee minusta vain kirjoitustyöläisen.

Älä pelkää työpaikan vaihtoa

Olen ensi viikolla viimeistä viikkoa töissä ennen kesälomaa. Koska elämäni oli vähän turhan seesteistä, aloitan uudessa työpaikassa toukokuun alussa!

Vakavasti puhuen olin pohtinut jo jonkin aikaa, olenko nykyisessä duunissani oikeassa paikassa. Alkuvuodesta päätin, että en ole. Vaihtoehtoina olisi ollut jäädä odottamaan muutosta, jota ei ollut näköpiirissä, tai lähteä. Valitsin jälkimmäisen. Sain aika pian hyvän työtarjouksen, jonka otin vastaan.

Kun kerroin irtisanoutumisestani, hyvin yleinen kommentti oli, että rohkea päätös. Minun mielestäni kyseessä on vain duunipaikan vaihto. Ei siihen mitään erityistä rohkeutta tarvita. Yrittäjäksi heittäytyminen olisi ihan eri juttu.

Tietysti on aina riski, että saan kenkää koeajalla. Mutta en voi muuta kuin yrittää osoittautua tarpeelliseksi rekrytoinniksi. Ja totta kai aina on olemassa mahdollisuus, että tuotannolliset ja taloudelliset syyt pakottavat karsimaan henkilöstöä ja yt-kierros osuu tuoreimpaan rekryyn. On osunut.

Silti väitän, että rohkeampaa olisi ollut jäädä, vaikka kaikki merkit osoittivat, että pitää lähteä. Minulla on todennäköisesti vielä yli 20 vuotta työelämää jäljellä, joten olen alle puolivälissä työrupeamaani. Jos tässä vaiheessa rupean jumittamaan yhdessä työpaikassa vain siksi, että saan ehkä kenkää muualla, olen muuttunut vangiksi. Samalla logiikalla ei kannata poistua kotoa, koska voin vetää lipat kadulla.

Jäin miettimään, kuinkahan moni haluaisi vaihtaa työpaikkaa, mutta ei uskalla, jaksa tai osaa lähteä? Joskus voi käydä niinkin että jostain täysin irrationaalisesta asiasta voi tulla työpaikan vaihtamisen este. Olen kuullut mitä hassuimpia perusteluja: yksi vetosi ilmaiseen hammashoitoon, toinen omaan autopaikkaan. Vaikka vaakakupissa on urakehitys ja yleinen tyytyväisyys.

Totta kai minua vähän jännittää, mutta hyvällä tavalla. Luottamukseni tulevaisuuteen on vakaa, lähinnä kahdesta eri syystä.

Ensinnäkin verkostoni on aika kattava. Uskon, että jos käy huonosti, jotain löytyy aina. Toiseksi minulla on suunnitelma B eli pieni firmani. Saan kirjoittamisesta jo nyt säännöllistä tuloa, vaikka toki täysimittaiseksi yrittäjäksi ryhtyminen olisi suht kuumottava paikka. En kuitenkaan putoa tyhjän päälle.

Jos siis et ole tyytyväinen työssäsi, kannattaa ainakin käydä ajatuksenvaihtoa itsensä kanssa siitä, mitä asialle olisi tehtävissä ja millaiset syyt pitävät kiinni työnantajassa. Puhu pomon kanssa. Puhu pomon pomon kanssa. Lisäkouluttaudu. Anna kavereiden laatia cv (siitä tulee parempi kuin omakirjoittama). Ja ennen kaikkea kasvata verkostoja. Tutustu ihmisiin ja käy oman alasi tilaisuuksissa. Kaikki työpaikat eivät ehdi Oikotielle asti kun ne ovat jo menneet.

Huhtikuussa siis luvassa ahkerampaa postailua. Tulee hauska kevät!

Onko maailma valmis, Minna Canth?

Kun Minna Canthista puhutaan, nostetaan yleensä esille hänen saavutuksensa kirjailijana.

Syystäkin. Hän oli ensimmäinen merkittävä suomenkielinen naistoimittaja ja kirjailija, mutta hän oli myös yrittäjä ja yhteiskunnallinen vaikuttaja. Canth teki työtä tyttöjen koulutusmahdollisuuksien parantamiseksi ja häntä voidaan pitää yhtenä suomenkielisen koulutuksen uranuurtajista. Tasa-arvon lisäksi hän nosti esiin muitakin yhteiskunnallisia ongelmia kuten köyhyyttä.

Ei ihme, että hänen kirjoituksensa olivat aina jonkinlaisia skandaaleja ja aikalaisvastaanotto pöyristynyttä.

Minna Canthin biografiasta paistaa hänen merkittävin ja poikkeuksellisin piirteensä: vankka oma tahto ja haluttomuus ottaa vastaan naisille edelleen tarjottua sivustakatsojan roolia. 1800-luvulla oli ihan oikeasti tapana valita joko työ tai perhe.

Minna Canth olikin ensimmäinen merkittävä sekä-että -äiti. Canth ei suostunut joko-tai -malliin vaan halusi kaiken. Ja vielä kaveritkin päälle.

Canthin suhde vanhemmuuteen oli varmasti ristiriitainen, kun ottaa huomioon, että hänet kasvatettiin kristilliseen vakaumukseen, ja tyttökoulussa opeteltiin lähinnä koruompelua. 1800-luvulla ei ollut ehkäisyä eikä vanhempainvapaita. Äidin rooli vei mennessään niin duunarit kuin akateemikot, valinnanvapautta ei ollut. Canth kuitenkin kieltäytyi olemasta yksiulotteinen nainen. Hän meni naimisiin, synnytti seitsemän lasta, jäi yksinhuoltajaksi ja rupesi yrittäjäksi, mutta jatkoi kirjoittamista. Koska halusi.

"Hullu työtä tekee, viisas elää vähemmälläkin. Mutta työ se sentään on hauskinta elämässä – ei siitä mihinkään pääse."

Mitä Canth sanoisi nykymaailmasta? Onko se valmis?

Veikkaan, että hän ilahtuisi siitä, että peruskoulu on ilmainen ja päivähoidon ansiosta sekä-että -vanhemmuus on mahdollista. Ja että yhä enenevässä määrin isätkin osallistuvat lapsiperhearkeen.

Mutta kyllä hänelle pamflettien aiheita jäisi.

Naisnäkökulmasta vanhempainvapaiden epätasainen jakautuminen (jonka eteen arvokonservatiivihallitus ei tee mitään) samalla kun suomalainen työelämä on räikeän sukupuolittunutta ovat edelleen tasa-arvon kuuma peruna. Naiset vapauttanutta päivähoitojärjestelmää rapautetaan ennemminkin kuin kehitetään. Stereotypioiden viljeleminen ja misogynia on yleistä. Lisäksi naiset ja miehet jakautuvat monissa isoissa arvokysymyksissä eri leireihin.

Ja mitähän Canth sanoisi siitä, että edelleen kuulee näkemyksiä, että naisten pitäisi keskittyä perheeseen ja hoitaa lapsia kotona. Ja että vapaaehtoisesti lapseton nainen on itsekäs friikki.

Voin arvata.

Kiitos siis Minnalle keskustelunavauksesta. Siitä on ollut hyvä jatkaa.

Kannusta toivotontakin tapausta

Ipana oli muutama vuosi sitten kirjoittanut itsestään luvun eskarilaisten esittelyvihkoon. Hän oli nimennyt lahjakkuudekseen urheilun.

Ärhäkän pinkeissä piikkareissa kelpaa pinkoa.

Kun näin tekstin, oli vähän... ihmeissäni. Liikunta oli ehkä se ainoa asia, jossa Skidi ei ollut järin lahjakas. Ei nyt erityisen huono, mutta ei missään nimessä mikään selkeä olympiakomitean toivokaan. Suhteellisen varovaisena luonteena ja pienikokoisena likkana hän ei kauheasti tykännyt fyysisistä lajeista, eikä hän ollut järin kilpailullinenkaan.

Suustani siis meinasi lipsahtaa, että miksi sinä tuon urheilun tuohon laitoit. Pelkäsin silloin, että jos en oikaise tätä harhakäsitystä ja annan hänen luulla liikoja itsestään, seuraa jotain epäselvää häpeää tai noloja tilanteita. Tai jotain.

Onneksi sain tukittua leipäläpeni enkä sanonut mitään.

Sain nimittäin oikein antaumuksella hieroa naamaani tämän mietintöni, kun Skidi viime viikonloppuna pääsi nuorten hallikisoissa 60 metrin juoksussa finaaliin, voitettuaan ensin oman ikäluokkansa seuran kisoissa. Eikä seuran treeneissä edes keskitytä ryppyotsaisesti juoksuun vaan ihan kaikkiin lajeihin. Kotitreeniin kuuluu lähinnä renkaissa kieppuminen, majanrakennus, Soturikissojen lukeminen ja kärrynpyörät.

Ehkä Skidi merkkasi urheilun eskarivihkkoonsa ihan vain siksi, kun ei muutakaan keksinyt, tai kopsasi idean kaverilta. Mitä väliä. Mutta olisi saattanut olla paitsi typerää myös harrastamisen kannalta tuhoisaa mennä käkeämään siihen, että tätä vahvuutta kannattaisi nyt harkita uudelleen.

Lisäksi se, että on herkkä, ei tarkoita, ettei olisi hiton kova kilpailija, kun sille päälle sattuu. Toki Skidi on myös sitä mieltä, että starttipistoolissa on ikävä ääni (pitäisi olla joku kiva nuotti mieluummin) ja että lähettäjien pitäisi pyytää juoksijat paikoilleen paljon kauniimmin, mutta sellainen hän on. Ja lisäksi sikanopea.

Lahjakkuus ei ole mikään yksinkertainen peli, jossa geenit ratkaisevat. Menestyksen takana on hyvä harjoittelumotivaatio, harrastamisen ilo ja oma kehitystahti -- ja se kannustus. Lahjakkuus saattaa alkaa näkyä vasta teini-iässä, mutta jos kersa on kertaalleen saatu uskomaan, ettei hänen kannata urheilussa edes yrittää menestyä, peli saattaa olla menetetty.

Kannustaa voi aina, jopa sitä näennäisen toivotontakin tapausta, oli kyse sitten murtoluvuista, hevosen piirtämisestä tai pallosilmästä. Hän ei ehkä olekaan toivoton, vaan alkumetreillä. Eikä siitä uskon istuttamisesta kukaan pilalle mene.

Haluan Marian! Sillä siivoaminen on kumppanuutta

Kaupallinen yhteistyö / Stella Kodinhoitopalvelut

Meillä on käynyt kotisiivooja jo kymmenisen vuotta, jopa ennen kuin saimme jälkikasvua.

Kun muutimme siipan kanssa yhteen noin 15 vuotta (hyvät hyssykät) sitten, ajauduimme hyvin nopeasti törmäyskurssille siitä, mikä on siistiä. Meillä oli -- ja on edelleen -- täysin erilainen käsitys sotkusta. Minun puolestani kamat saavat olla hujan hajan, mutta hanojen ja vessanpöntön täytyy kiiltää. Koti-insinöörille taas on aivan sama, missä kunnossa tiskiallas on kunhan ruokapöydällä ei ole *mitään* ja eteisen kengät ovat järjestyksessä. Imuroiminen oli molemmille yhdentekevää.

Tähän vielä yhdistyi se, että me kumpikin
a) löydämme vapaa-ajalle helposti muuta käyttöä ja
b) emme erityisesti rakasta siivoamista, mutta siivottua kotia kyllä.

Ratkaisun tarve oli akuutti. 

Päädyimme ulkoistukseen. Sijoitus parisuhteeseen oli verrattain pieni, sillä meille riittää, että siivooja käy joka toinen viikko parin tunnin ajan ja palkka on henkilökohtaisessa verotuksessa vähennyskelpoinen. Tunnille jää hintaa 16 euroa, jonka jaamme puoliksi.

Mutta yksi ongelma siivouksessa on. Aika harva kodinhoitofirma on ymmärtänyt, että suhde siivoojaan on parhaimmillaan sama kuin kampaajaan tai personal traineriin.

Siivoojan on oltava Maria tai ei mitään.

Tapasin Marian muuttosiivouksen merkissä. Muuttofirman pakettiin kuului siivousapua remontin jäljiltä ja paikalle saapuikin jämäkkä naishenkilö. Hän tuli heti sanomaan, että tehtävänanto on aikaan nähden väärin mitoitettu, että nyt pitää priorisodia. Ilahdun aina tavatessani ammattilaisen ja pääsimme laajuudesta yhteisymmärrykseen. Soitin samantien siivousfirmaan ja ilmoitin haluavani nimenomaan tämän naisen palveluita jatkossakin.

Maria tietää, että meillä ei tarvitse pedata sänkyjä, täyttää tiskikonetta (koska sen teen oikein vain minä) tai viedä roskia. Tärkeintä on, että hanat kiiltävät, sohva on imuroitu pop cornista, keittiön kaapin ovet on putsattu tahmatassujen jälkiltä, matot käytetty pihalla ja oikeita aineita käytetty oikeissa paikoissa. Hän pitää ikkunaa raollaan siivouksen ajan, jotta asunnossa on raikas tuoksu.

Tuttu siivooja hajottaa kamojakin vähemmän. Hän tietää, mikä taulu putoaa helposti. Kokemuksen myötä siivooja myös tietää, mihin asunnossa kerääntyy pöly ja tarkistaa kylpyammeen tilanteen.

Ja koska olen kaappifriikki, Maria järjestää lopuksi siivouskamat oikeille paikoilleen ja jättää lapun, jossa kertoo, mitä seuraavaa kertaa varten tarvitaan. Meillä on loistava kumppanuus!

Tai oli. Siivouspäivämme muuttui vuoden alusta eikä Maria päässyt enää. Nyt meillä on käynyt uusi tyyppi toisensa jälkeen.

Joka kerta, kun ovella on siivooja, joka ei ole meillä koskaan käynyt, joudun siivoamaan itse jälkikäteen. Se, että näytän missä siivouskaappi on, ei riitä. En ehdi selittää, mikä minun mielestäni on siivoamista. Kämppä on helposti väärin siivottu.

Hyvän asiakassuhteen kehittäminen vaatii keskustelua ja tutustumista, ja siihen menee aikaa. Se, millainen jälki miellyttää, on aina yksilöllinen määrittelykysymys. Monelta siivousfirmalta meneekin ohi, että siivous on mitä henkilökohtaisinta ihmissuhdepeliä. Asiakas haluaa puhtaan kodin, eikä mielikuvalla ole välttämättä järjen kanssa mitään tekemistä.

Kodinhoitopalveluja tarjoava Stella haluaisikin kysyä teiltä, mitkä ovat teidän syynne käyttää siivoojaa tai siivota itse - kysely löytyy täältä. Erityisen arvokasta tieto on, jos olette siivousfirmaan pettyneitä. Kaikkien kyselytutkimukseen vastanneiden kesken arvotaan 3 x 3 tunnin kotisiivouslahjakortteja!

Kiusaajan hyväksyntää on turha hakea

Tulipa tästä Maria Veitolan ulkonäkökohusta johtuen puhuttua Skidin kanssa kiusaamisesta. Skidi nimittäin näki lööpit ja ihmetteli, miten aikuisetkin tekevät tuollaista. Hän rakastaa Veitolan rohkeaa tyyliä. Jep.

Olen muutaman kerran törmännyt sellaiseen ajatteluun, että enkö pelkää, että lastani aletaan kiusata, jos teen / en tee asiaa X. Eli enkö pelkää, että Skidiä kiusataan, koska olen luokan WhatsApp-ryhmässä, enkä suostu ostamaan niitä mulkosilmäisiä pehmoeläimiä tai kallista puhelinta, saati anna ladata kaikki pelit.

Veitolan keissi vahvisti sen, mitä olen oppinut kiusaajista.

Jos kiusaaja haluaa kiusata, hän löytää kyllä siihen syyn. Ihan oman käden kokemukseni mukaan kaikki kelpaa: harrastukset, ulkonäkö, vaatteet, vanhemmat, sisarukset, koulumenestys, allergia, reppu, ihan mikä vain. Hän sanoo kaunista rumaksi, fiksua tyhmäksi, menestynyttä luuseriksi ja rohkeaa nynnyksi. Kiusaaja on valeuutinen ihmisen muodossa.

Ymmärrän kyllä ajatuksen varomisen takana. Siinä on vähän sama logiikka kuin neuvossa, että naisten ei pitäisi ehdoin tahdoin käyttää minihametta ettei vaan joudu rikoksen uhriksi. Toki olisi varmaan jollain tavalla fiksua ennakoida, olla antamatta kiusaajille ilmiselviä "täkyjä". Mutta enhän minä voi tyttärilleni kertoa, että elämässä pitää yrittää sopia muottiin, varoa näkymästä ja kuulumasta, ettei vaan kukaan ala kiusata.

Minun mielestäni on suurempi virhe lähteä tavoittelemaan kiusaajan hyväksyntää. Ensinnäkin se on mahdotonta, ei sitä voi saada. Joukkoon ei voi koskaan sulautua niin, ettei oma olemassaolo ärsyttäisi ketään. On ihan turha laihduttaa, lihottaa, meikata, ostaa merkkifarkut tai viimeisin pelikonsoli. Kiusaaja jatkaa kyllä, jos haluaa.

Kiusaamisen tunnistaminen ja esiinnostaminen on vaikeaa, koska kiusaajaa on helppo uskoa, erityisesti jos kyseessä on isompi porukka. Kiusaamisesta seuraa häpeää. Olennaista onkin selvittää itselleen, millainen käytös on väärin. On pakko muistaa sekin, että ihan kaikki arvostelu, konflikti tai palaute, josta tulee paha mieli, ei ole kiusaamista.

Jotkut lapset ovat myös mieluummin kiusattuja kuin yksin. Näennäisesti reippaastakaan lapsesta (tai aikuisesta) ei välttämättä ole tomeraksi rajanvetäjäksi, vaikka hyvin tietäisi, että käytös häntä kohtaan ei ole reilua eikä oikein.

Mutta vain avoimuudella ja puhumalla me näytämme, miten kiusaamiseen pitää suhtautua. Siinähän ei loppujen lopuksi ole kyse kiusatusta, hän on syytön. Kiusaaminen on aina osoitus kiusaajan ongelmista, kuten keskenkasvuisuudesta, itsehillinnän puutteesta, huomionkipeydestä tai oman identiteetin heikkoudesta. Häpeä kuuluu hänelle, ei kiusatulle. Samalla logiikalla kiusaamisesta on puhuttava, koska kiusaaja tarvitsee apua. Erityisesti jos kyseessä on lapsi.

Lapsille on joskus vaikea selittää abstrakteja asioita, mutta "onneksi" aikuisten maailma tarjoaa konkretiaa lööppien kautta. Toivottavasti nämä tarinat hiljalleen muuttuvat historiaksi.

Kuka saa kertoa tarinansa?

Avasin viime jouluna tietokoneen ja aloin kirjoittaa postausta. Paria tuntia myöhemmin näytöllä oli valtavasti tekstiä, mutta mielestäni sisällöllisesti olin vasta raapaissut pintaa. Päätin siirtää tekstin pois blogista, sillä tämä ei ehkä ollutkaan tavanomainen postaus vaan jotain muuta.

Jatkoin kirjoittamista, koska sanottavaa tuntui edelleen riittävän.

Kun minulla oli noin 50 liuskaa valmiina, aloin pohtia, kirjoitanko romaania. Tuskin nyt sentään. Enhän minä sellaista osaa tehdä.

Ja minä sentään olen kirjoittanut blogia kymmenen vuotta ja saanut julkaistuksi kaksi tietokirjaa (noh, vähän rajatiedon puolellehan ne menevät). Periaatteessa tiedän, miten prosessi toimii, joten kynnys on madaltunut. Mutta jos minäkään en usko, että osaan, kuka uskoo?

Ja siitä jäin pohtimaan että kenen tarinoita kirjallisuus kertoo. Keitä kirjailijat ovat?

Kynnys kirjan kirjoittamiseen on aika valtava, niin suuri, että sitä ei oikein ota tosissaan. Olin ajatellut kirjan äitiyskokemuksista, mutta ilman Satua en olisi koskaan aloittanut. Hän meilasi ja sai koko projektin kuulostamaan niin lapsellisen helpolta (kiitti vitusti), että uskalsin lähteä mukaan. Ja jotenkin se siitä syntyi.

Marisin (niihin rakenneongelmiin ajatuneena) romaanin kirjoittaneelle ystävälleni, että miten kukaan saa kirjoitettua esikoisromaaninsa? Kustantajat kun ottavat vastaan vain valmiita käsikirjoituksia. Saat yleensä tiimin avuksesi vasta kun olet ensimmäisen käsikirjoituksen kirjoittanut.

Tyhjästä kirjoittamiseen tarvitaan kolmea asiaa.

1. Tarvitset rautaisen itseluottamuksen. Tiedät, että osaat, ja olet kärsivällinen. Luotat tarinaasi. Pyrit kohti päämäärää, etkä lannistu, kun ajaudut jonkun asian kanssa vaikeuksiin. Niitä vaikeuksia on muuten miljardi.

2. Osaat, voit ja kehtaat pyytää apua. Tarvitset jossain vaiheessa satavarmasti toisen mielipiteen, ja silloin pitää kehdata pyytää apua, pitäisi olla joku, jolta kysyä. Minulla on onneksi ystäviä kirja-alalla, jotka auttavat vaikka eivät ehtisi.

3. Saat apua ja kannustusta. Tuottaja, joka lukee aikaansaannoksesi, osaa analysoida tekstisi vahvuudet ja heikkoudet ja antaa palautetta niin ettet halua vetää itseäsi jojoon, on kaikki kaikessa. Jos kukaan ei ole koskaan kannustanut missään, sitä on vaikea ottaa vastaan.

Tässä listassa on ongelma: kuinka monella on nämä kaikki kolme? Jos esittelykuntoon tarinansa saa vain a) kokenut kirjailija tai b) noviisi, jolla on hyvä itseluottamus, loistava tukiverkosto ja kyky pyytää apua, eikö näillä vaatimuksilla suljeta aika paljon ihmisiä nuotiopiirin ulkopuolelle? Missä kerrotaan niiden tarinoita, jotka eivät tähän pysty? Olisivatko ne erilaisia?

Kun luin Atlas Saarikosken tuoreen kolumnin "Kirjallisuus on harvojen käsissä" tajusin, että iso kuva on tietenkin vielä paljon rajoittuneempi. En todellakaan ole ainoa, joka ei osaa. Rajoitteita voi olla paljon muitakin, kuten kielitaito.

"Ihmisten pääsyä kirjojen kirjoittajiksi määrittävät yhä heidän lähtökohtansa: minkä sukupuolen odotuksia vasten he kasvavat, mitä kieltä he tapailevat ensimmäisinä sanoinaan ja pärjäävätkö he koulussa, joissa lapsia yritetään opettaa liian pienillä resursseilla."

Saarikoski toteaa, että "kun kaikki saavat kirjoittaa, kirjallisuuskin puhuu kaikille". Ja kun se puhuu kaikille, kynnykset sekä kirjoittaa että lukea madaltuvat. Enemmän näkökulmia, enemmän ymmärrystä. Voin uskoa tähän teoriaan.

Tänään tarinaa on koossa 150 liuskaa, eikä se vieläkään näytä loppuvan. Joka kerta kun avaan kyseisen tiedoston, sinne pulpahtaa uusi kohtaus. Mutta edelleen on myös päiviä, jolloin koko roska nolottaa ja haluan vain painaa deleteä ja poistaa tämän perhanan taakan datapilvestä. Enkä minä vieläkään tiedä, julkaiseeko tätä kukaan koskaan.

Mutta ainakin olen kirjoittanut sen, koska ystäväni kannusti. Koska kehtasin kysyä apua. Koska luotin, että saan apua. Sillä on mahdollisuus.

Muista naistenpäivänä niitä, jotka uskaltavat puhua

Kaupallinen yhteistyö

Naistenpäivänä on tapana puhua tasa-arvosta ja naisten oikeuksista. Globaalisti niitä tärkeimpiä puheenvuoroja pidetään kehitysmaissa, ja ihan ympäri vuoden.

KUVA: Sarah Waiswan

Jos minun tyttäriltäni kysyy, millaista on tyttönä eläminen, vastauksena on silmien pyörittelyä. Kysymys on omituinen. Tyttöys on mutkatonta. Ihmisoikeudet, itsemääräämisoikeus ja tasa-arvo koskettavat Suomessa kaikkia kansalaisia sukupuoleen katsomatta. Pakollisia aikuistumisrituaaleja ei ole, koska niitä ei tarvita. Lainsäädäntö määrittelee rajat, jotka ovat kaikille samat.

Jos taas samaa kysyy kenialaiseen kisii-heimoon syntyneeltä tytöltä, vastaus on aivan erilainen. Hänellä on edessään perinne, joka on paitsi henkisesti että fyysisesti traumatisoiva, myös hengenvaarallinen. Naisten ympärileikkaus eli sukupuolielinten silpominen on järkyttävä ihmisoikeusrikkomus.

Onneksi asialle voidaan tehdä jotain ja tehdäänkin. Monet järjestöt ovat ottaneet tämän aiheen toimenpidelistalleen ja vaikutusmahdollisuudet ovat hyvät. Työ tuottaa tulosta.

Solidaarisuus-järjestön rohkeat naiset.

Aina kun puhutaan alkukantaisesti elävien heimojen tavoista on helppo etäännyttää itsensä siitä, että inhimillisyydellä on monta ilmenemismuotoa. Kävinkin juttelemassa Solidaarisuus-järjestön kanssa siitä, mistä tässä kammottavassa perinteessä pohjimmiltaan on kysymys -- ja yllätyin.

Vastoin oletuksiani, silpomista tehdään uskonnosta riippumatta ja melkein kaikissa maanosissa. Silpomispäätöksiä eivät tee väkivaltaiset mielipuolet vaan rakastavat vanhemmat, erityisesti naiset: äidit, tädit ja anopit. He nimittäin kuvittelevat tekevänsä oikein. He haluavat tyttärilleen hyvää.

Silpominen liittyy heimojen perinteisiin kunniallisuuskäsityksiin, jotka koskevat vain naisia: toimenpiteellä karkotetaan tytöstä paha ja rituaalin myötä tyttö siirtyy hyveelliseen naiseuteen. Äidin tehtävänä on kasvattaa tytöstä kunniallinen nainen. Jos äiti epäonnistuu tehtävässään ja tyttö häpäisee suvun, hänet (ja tytöt) saa hylätä. Jos tyttö kuolee, vika on luonnollisesti hänessä tai hänen kevytkenkäisessä äidissään.

Silvottu tyttö on ihan syystä siveellinen, kunniallinen ja moraalinen - seksihän on kivuliasta. Mutta hän pääsee sentään naimisiin ja hänellä on mahdollisuus olla yhteisön jäsen, toisin kuin silpomattomalla tytöllä.

Tällainen huuhaa ja epätasa-arvo on sietämätöntä. Miksi perinnettä ei kielletä lailla? Monissa maissa se onkin jo kielletty. Mutta pakolla ja väkisin ei kulttuurin muutosta saada aikaan. Jos ihmiset edelleen uskovat tekevänsä oikein, operaatiot vain siirretään pimentoon ja tehdään yhä nuoremmille.

Haitallisia uskomuksia vastaan taistellaan vain valistamalla, pitkäjänteisellä työllä. On vaikutettava ruohonjuuritasolla, kouluissa, terveysasemilla, sairaaloissa, kirkoissa ja kyläjuhlissa. Vain avoimuus poistaa silpomattomuuteen liittyvää syrjintää, stigmaa ja häpeää.

Miten tällaisesta aiheesta sitten voi puhua? Mietin, miten itse reagoisin, jos toisen kulttuurin edustaja tulisi kertomaan, että yleisesti yhteisössä hyväksytty toiminta onkin lapselle vahingollista. En kovin hyvin.

Sanoma menee perille vain vertaistuen kautta ja kahdella eri argumentilla: uskonto ei silpomista vaadi ja toimenpide aiheuttaa naisille vakavia terveysongelmia. On puhuttava uskonnon kieltä. On kerrottava, että lisääntymisterveys on vaarassa.

Asenteet muuttuvat pikkuhiljaa. Dominoefekti voi parhaimmillaan muuttaa kulttuuria nopeastikin. Kun yksi äiti uskaltaa säästää tyttärensä vahingolliselta perinteeltä, joku toinenkin uskaltaa. Myös perheen miehet ja pojat oppivat, että silpominen on tarpeetonta. Silpomattomista tytöistä tulee jopa parempia vaimoja.

Minä laitoin naistenpäivän kunniaksi palkkaa niille naisille, jotka jaksavat ja uskaltavat puhua tyttöjen puolesta ja huuhaata vastaan, siellä, missä tyttöys on pahe. Silpomaton-sivustolla voit tehdä lahjoituksen ja tutustua Solidaarisuus-järjestön tekemään työhön.

Mihin hittoon kehonkoostumusmittausta tarvitaan?

Kävin viime viikolla kuntotestissä ja kehonkoostumusmittauksessa. Pari ajatusta.

Hapenottokyvyn mittaamiseksi tehtiin polkupyöräergometritesti, jossa poljetaan kuntopyörää niin kauan kuin kroppa jaksaa, noin 70 rpm vauhtia, ja kahden minuutin välein vastus nousee. Lihaskuntoa varten tehtiin viisi kappaletta 30 sekunnin liiketoistotestejä.

Sitten oli vielä sähkönjohtavuuteen perustuva kehonkoostumusmittaus. Mittauksessa astutaan laudalle ja kehon läpi johdetaan heikkoa sähkövirtaa. Lihaksessa oleva vesi johtaa sähköä paremmin kuin rasva ja laite tekee siitä omat johtopäätöksensä.

Sain ihan huippuhyvät tulokset: hapenottokykyni sai arvosanan erinomainen (vaikka talvikausi vähän näkyikin) ja lihaskestävyydessä kaikki tulokset olivat vihreällä. Mutta kehonkoostumuksesta tuli kummallinen tuomio.

Olen rasvaprosentin mukaan ylipainoinen ja "metabolinen ikäni" (joku ikätasoa vastaava perusaineenvaihdunnan luku) on 52 vuotta. Kun ihmettelin, että mikä helvetti se tämä on, niin testaaja totesi, että se johtuu painostani. Painoindeksini on korkea, aineenvaihduntani matalasta päästä ja olen kuiva.

Jäin jälkikäteen ihmettelemään, onko näistä mittauksista nyt mitään hyötyä. Mihin minä tätä omituista tietoa nyt voisin käyttää? Miten tähän pitäisi suhtautua? Alanko jumppaamaan, koska metabolista ikää täytyä laskea nuoremmaksi?

Minulla on myös nimittäin vaihtoehto b ja se on fuck this shit -metodi.

Ymmärrän mitattavuuden pointin silloin kun on tavoitteita. Lähtötaso on hyvä tietää, jos henkilö haluaa hiihtää 50 kilometriä puoleentoista tuntiin. Mutta mittaaminen on ihan turhaa kun hyvä kuntoilujakso menee vessasta alas vähintään kolme kertaa vuodessa kun lapset ovat kipeitä tai tulee duunikaaos. Tai marraskuu. Miksi pitää esittää tällainen lukukimara taviskuntoilijalle, jonka pitäisi löytää liikunnan ilo? Onko huonommuuden kautta motivointi todella hyvä idea?

Minähän olen jo siellä fucking kuntokeskuksessa. Tiedän jo että jotain pitäisi tehdä. Ei minulla ole mitään harhakuvitelmia, että olisin ruumiinrakenteeltani keijukainen. Mutta en jumalauta ole mitenkään ylipainoinenkaan.

Mitä yritän sanoa? Olemme ihmisiä, emme koneita. Tykkään syödä irtiksiä, juoda punkkua ja istua sohvalla. Tykkään myös syödä salaattia, työmatkapyöräillä ja käydä jumpassa. Toista ei ole ilman toista. Jos se tarkoittaa että joku lukema näyttää pahalta niin sitten se on niin. Saatana.

Perinnöksi kenkäkauppakriisi, ole hyvä

Skidin on aina ollut vaikea löytää itselleen sopivia kenkiä. Ostosreissu on epätoivoprojekti: mitkään lasten perusmerkit eivät istu ja samasta mallista pitää testata aina useampaa kokoa. Onneksi edes lenkkareista löytyy sopivia.

Silikonilenksut nauhojen korvikkeina ovat pelastaneet parit kengät korkean jalkapöydän omistajalle.

Sama homma minulla. Ajattelin alkuun, että hän on vähän herkkänahkainen hankaamisen suhteen, mutta kun vertailimme paljaita jalkojamme lomalla uima-altaan äärellä, tajusin että Skidillä on käynyt jalkojen suhteen erityisen kummallinen tuuri geenilotossa: hänellä on isänsä korkea jalkapöytä sekä minulta pitkät varpaat ja isovarvaspatti, joka tekee lestistä leveän.

Samalla tajusin, että tämä itseäni vuosikausia vaivannut perhanan pattivarvas on perinnöllinen rakenne. Isovarpaan ensimmäinen nivel on vain pyöreä ja paljon suurempi kuin muut. Se ei ole itseaiheutettu vika tai vaivaisenluu, joka yleensä on kipeä ja tekee varpaasta vinon. Patti vain näkyy hassusti sukan läpi.

Muistan kyllä, että Äitini valitti varpaitaan, mutta oletin sen johtuvan siitä että hän käytti työelämässä niin paljon kapeakärkisiä korkokenkiä (viisikymppisenä hän siirtyi Eccoon ja terveyskenkiin, joihin itse siirryin jo 10 vuotta sitten). Yhtä lailla tulkitsin, että isoveljelläni on samanlainen patti, koska hän ahtaa jalkansa säännöllisesti kapeisiin kiipeilykenkiin. Luulin, että minulla on patti, koska käytin teininä liian pieniä mutta muodikkaita mokkasaappaita. Ja loput ongelmat aiheutti raskaus.

Mutta ei ole mitään ulkoista syytä, miksi Skidillä olisi se. Hän on aina käyttänyt tilavia ja laadukkaita kenkiä, koska on ollut istuvuudesta tarkka. Kenkämuotikin on paljon armollisempaa.

Olemme Koti-insinöörin kanssa fyysisesti ja henkisesti hyvin erilaiset ihmiset, joten lapsemme ovat kummallinen geenilaboratorio. Vaikka ne eivät ulkonäöltään selvästi muistuta meitä kumpaakaan, muut ominaisuudet (kuten migreeni, nälkäkiukku tai aamu-unisuus) on aika helppo naulata jomman kumman geeniperintöön kuuluviksi.

Genetiikka on älyttömän mielenkiintoista. Tämä varvasepisodi on saanut minut katselemaan tarkemmalla silmällä omaa sukuani. Mikä on elämäntapojen aiheuttamaa ja mikä synnynnäistä? Miltä me näytämme, mikä meitä vaivaa, mikä sujuu? Mitä yhteisiä omituisuuksia meissä on? Kuolinsyiden tuijottaminen tarjoaa vain yhden näkökulman.

Suvussa kulkee kaikenlaista muutakin kuin tautiperintöä, verisuonitauteja ja alkoholismia. Joskus tulee tehtyä vääriä johtopäätöksiä siitä, mikä on vanhempien syytä, mikä yksilöllinen tehdasasetus ja mikä perittyä. Lasten myötä voi tosiaan joskus ymmärtää kaikenlaista itsestään.

Kymmenen syytä vihata maaliskuuta - ja yksi syy rakastaa

Maaliskuu. Siinä missä helmikuu on täynnä erilaisia riemuja, laskiaista, hiihtolomaa, pullaa ja tulppaaneja, maaliskuu on riemukas kuin menkat, krapula ja influenssa yhtä aikaa.

Kaikki johtuu siitä, että maaliskuussa puhutaan virallisesta keväästä vaikka epävirallisesti on edelleen ihan vitun kylmä ja takatalvi vähintään joka toinen päivä.

1. Lumityöt muuttuvat jäätöiksi: pihatie muuttuu päiväplussan ja yöpakkasten takia Vatnajökulliksi ellet kolaa ihan pirun tarkkaan joka päivä.
2. Kersojen pukeminen menee mahdottomaksi. Yöllä -20, päivällä +10 ja lätäköt polveen asti syviä. Eh. Vain untuva-neopreenissa riittäisi tehot.
3. Someraivoajat saavat klassikkopuheenaiheen: koirankakat.
4. Oravat alkavat pitää hormonimaratonia ikkunalaudalla aamuviidestä eteenpäin.
5. Kelloja käännetään väärään suuntaan, joten olet seuraavan puoli vuotta ihan sekaisin.
6. Kaikki talviliikuntamahdollisuudet sulavat pois, mutta lenkkeily on vielä mahdotonta.
7. Rapa. Erityisesti koiranomistajat ja fillaroitsijat ymmärtävät. Onnea kaikille, joilla on eteisessä suihku.
8. Maisema on värikäs kuin Ansa Ikosen elokuvissa. Värit tulevat takaisin vasta parin kuukauden päästä.
9. Pullakuun aiheuttamat kahvat pitäisi sulattaa, mutta ei voi koska kohta 6.
10. Suomalais-ugrilainen ihonväri lähentelee maaliskuussa läpinäkyvää. Erityisesti jos olet läpikäynyt jo kevätlaattiksen.

Mutta sitten. Jonain iltana kävelet duunista himaan ja huomaat, että korvat eivät putoa pois vaikka sinulla ei ole pipoa. On oikeastaan aika valoisaakin, joten tässähän voisi tehdä jotain työpäivän jälkeen. Hiekka rahisee jalkojen alla, multa tuoksuu, purot lirisevät ja sitten kuulet sen: mustarastas lurittelee koivun latvassa.

Alahuuli alkaa väpättää, kuumaa nestettä kohoaa silmänurkkaan. Liikutusromahdus. Kun se sittenkin tuli.

Kevät!

"Onko tämä nyt se lapsi, joka ei syönyt mitään?"

Meillä oli taannoin lapsiperhebileet. Purjolla, sherryllä ja smetanalla maustettu paksu tomaattikeitto oli tarkoitettu aikuisille, metriheikeille oli varattu nugetit, ranet ja kolme litraa ketsuppia.

Skidi puntaroi vaihtoehtoja ja kysyi, saako ottaa tomaattikeittoa. Totta kai. Tyyppi ripotteli annoksen päälle krutonkeja ja halloumia -- ja söi kaksi lautasellista.

Ystäväni, jonka lapsi syö tällä hetkellä lähinnä jogurttia ja leipää, tarkisti, oliko tämä nyt se nirso tapaus, joka ei syönyt mitään ennen kouluikää.

Jep. Sama tyyppi, joka on todennut, että pahinta ruoassa on maku. Sama tyyppi, joka ei suostunut syömään muuta kiinteää ruokaa kuin teollisia soseita. Sama tyyppi, joka halusi syödä kaikki ruoka-aineet erikseen (=spagetti ja kastike siis eri puolilla lautasta).

Kehitys on todellakin kehittynyt. Nykyään perheen yhteiset ruokailut eivät ole enää puhdasta piinaa, jossa minä yritän estää itseäni huutamasta että NYT VITTU SYÖT. Muutos ei ole tapahtunut mitenkään yhtäkkiä vaan pikkuhiljaa ja monesta syystä, joista yksikään ei ole minkään kasvatuksellisen linjan tulosta. Koska mikään ei toiminut.

Pakottaminen ei toiminut.
Jälkiruoalla lahjominen ei toiminut.
Säännölliset ruoka-ajat eivät toimineet.
Maistattaminen ei toiminut.
Lapsen osallistaminen ruoanlaittoon ei toiminut.

Mutta ajan kuluminen näyttää toimivan. Tänä vuonna on mennyt jo kaalilaatikkokin. Se oli tärkeä virstanpylväs, koska kyseessä on minun lempiruokaani.

Skidi on päässyt sinuiksi haasteidensa kanssa. Hän osaa analysoida, mikä on löllöisyys- ja mikä makuongelma. Suutuntuntuman kestoinhokit, kuten paistettu sipuli, sienet, avocadot, haljenneet pavut ja bechamel-kastike ovat edelleen vihollisten listalla, mutta eivät enää kryptoniittia. Ne ronkitaan lautasen reunalle, jos minä en huomaa. Joskus vahingossa nekin syödään.

Hän on ruvennut kiinnostumaan uusista mauista. Muutama iloinen yllätys (halva, jokiravun pyrstöt, edamame-pavut, persikat, paistettu lampaanmaitojuusto) ja pikkusiskon sparraus on rohkaissut ylittämään ennakkoluulot ja kokeilemaan vanhempien lautaselta jopa niitä vihreitä asioita. Ja maistaminenkin on muuttunut sellaisesta yhden atomin kokoisesta hipusta ihan oikeaan parin lusikallisen suupalaan. Ihan omia kokeilujakin on harrastettu: eräänä päivänä hän oli laittanut leivän päälle jogurttia ihan vain testausmielessä. En torunut. Ilahduin.

Lisäksi ruokahalu on parantunut pikkuhiljaa. En tiedä miksi. Ehkä urheiluharrastus on kasvattanut lihaksia. Kisapäivän jälkeen ruokaa otetaan jopa lisää.

Nyt ollaan päästy jo siihen tilanteeseen, että ravintolassa katsotaan aikuisten listaa ja kouluruoka ei ole enää parempaa kuin kotiruoka. Kuulemma vain koulun hernekeiton kanssa tarjoiltu sinappi on parempaa kuin kotona käytetty dijon. Voin elää tämän kanssa.