Hyvillä ihmisillä ympäröity

Kun tulin eilen illalla julkkarijuhlista kotiin, koko koti tuoksui liljoille ja krysanteemeille ja kukille, joiden nimiä en tiedä. Keittiön pöydällä oli valtavia monivärisiä kimppuja, kortteja täynnä onnentoivotuksia ja shampanjaa loppuelämäksi. Oloni oli sellainen, mitä luullakseni kuvataan sanalla häkeltynyt.

Takana oli kiireinen viikko. Sain painotuoreen kirjan käteeni maanantaina, kirjakaupan tiskiltä sen bongasin eilen. Viikkoon kuului myös konsultointihommia, start-up -tapaaminen, podcast-pilotin tekoa Satun kanssa ja kaiken tämän lisäksi järjestelin julkkareita. Olin siinä keittiössä seistessäni väsynyt, mutta en uupunut. Siinä on vissi ero.

Lasitehdas puntaroi paljon sitä, mikä pitää ihmistä paikoillaan ja mikä vie eteenpäin (täällä avasin tarkemmin, mistä se kertoo, ja palaan siihen vielä myöhemmin). Kirjan kirjoittamisprosessi tarjoaa tähän täydellisen metaforan. Mietin taannoin (käsikirjoitukseni kanssa täydelliseen suohon ajautuneena), kuka saa kertoa tarinansa. Vastaus konkretisoitui eilen, kun koko lähiverkostoni oli koolla romaania juhlimassa.

Hyvillä ihmisillä ympäröidyt ihmiset ovat onnekkaita, etuoikeutettuja. Se on lottovoitto, joka ei jokaisen kohdalle osu. Jos ympärilläsi on verkosto, joka myötäelää, kannustaa, innostaa ja sparraa, et oikeastaan voi epäonnistua. Vastoinkäymisiä, erehdyksiä ja virheitä tulee aina, mutta niitä voi oppia sietämään, kiertämään ja korjaamaan. Minulle virhe on liian usein merkinnyt lopettamista. Nyt se ei ollut mahdollista.

Ajattelen hyvin usein niitä, joilla ei ole ketään tyrkkimässä eteenpäin. Mitä miettivät ne, jotka irrottavat liian helposti ja ne jotka eksyvät matkalla tai ne, jotka eivät kehtaa yrittää uudelleen? Verkosto voi myös olla este tai ainakin hidaste, takertua jalkoihin ja kampata. Verkosto saattaa myös huijata uskomaan väärään päämäärään, sotkea itsekurin ja motivaation. Pakolla saa aikaiseksi vain pakotettua.

Pidimme S&S:n Johannan kanssa arpajaiset.

Taustalla näkyy ystäväni Kaisan tekemä huikea kirjatalo. Talenttia on moneen junaan.

Vasemmalla Koti-insinööri ja keskellä Skidi, taustalla Mirjam Ilvas ja bloggaajakollegat Dorit ja Eino.

Snadi tuli halimaan ja sanoi S&S:n Mirjamille päivää.

SBM:n Jenni ja Ninja lahjoittivat kasvohoidon!

Olen sanonut tämän ennenkin ja sanon vielä uudestaan: ihminen ei saa juuri mitään aikaan yksin.

Yritämme edelleen aivan liikaa pärjätä itseksemme. Emme halua häiritä ketään murheillamme, vaikka samalla tiedostamme, että yksi ihmisen luontaisimmista reaktioista on auttaa. Säilömme surujamme ja pelkäämme epäonnistumista niin paljon, ettemme uskalla edes yrittää. Ja sitten jämähdämme aloillemme. Jurnutamme, että jonain päivänä, eikä sitä päivää koskaan tule.

Ihme kyllä, minulle se päivä tuli. Eikä siitä kiitos kuulu omalle erinomaisuudelleni vaan ihmisille, jotka auttoivat matkan varrella. Pitkän tarinan kirjoittaminen on vaikeinta, mitä olen tehnyt: se vaatii pitkäjännitteisyyttä, yksityiskohtien hiomista, vaivannäköä ja keskittymiskykyä – ominaisuuksia, jotka eivät todellakaan ole vahvuuksiani. Ne piti kaivaa lapiolla esiin.

Luovutan kirjan hyvillä mielin ihmisten käsiin. Tarinasta jokainen poimii lauseen tai teeman, jonka kokee itselleen tärkeäksi, mutta toivon, että joku lukija tarttuisi perintöön. En tarkoita perinnöllä metsää, pankkitiliä tai kiinteistöä, vaan sitä mitä kuljettaa mielensä päällä ja minkä aikoo jättää perinnöksi muille. Vähän Sarasvuota, I know, mutta minkäs teet.

Ps. Kustantaja naputteli verkkokauppaansa teille alekoodin: Lasitehtaan saa koodilla projectmama hyvinkin kohtuulliseen hintaan 22,40€. Äänikirja tulee ensi viikolla!

Kuvat: Rauno Lahti (niin kuin aina).

The Work on dokkari, jota ei melkein voi katsoa

En olisi koskaan katsonut tätä leffaa, ellen olisi saanut väkevää suositusta. Onneksi sain ja katsoin, olihan nimittäin mieleenpainuva kokemus.



The Work -dokkarin (Areenassa vielä pari kuukautta) ytimessä on miesten kyvyttömyys ilmaista tunteitaan. Dokkarissa seurataan Folsomin vankilan ryhmäterapiasessiota, mutta tapahtumaan osallistuu sekä vankeja että vapaita miehiä, ja tuloksena on tunnemyrsky. Tatuoidut jengiläiset ja muuten vain ahdistuneet toimistotyöntekijät löytävät itsensä samasta lähtöruudusta, jossa on pettämistä, hylkäämistä, riittämättömyyttä ja väkivaltaa. Liian nuorena, liikaa tai liian vähän.

En ole ihan varma, olenko koskaan nähnyt mitään näin yhtä aikaa liikuttavaa, hämmentävää ja raastavaa. Hyväosaisena naisena tätä katsoo väkisinkin ulkoapäin. Minulla ei ole eväitä käsittää millainen ihminen tekee ryöstömurhan tai kidnappauksen. Yhtä lailla en voi käsittää, että on ihmisiä, jotka eivät enää osaa itkeä tai saavat mielipuolisen väkivaltaisen reaktion pikkuasiasta.

Aina voi ajatella että jep, tällaista on jenkkiläisen elinkautisvangin elämä, mutta kun pelkojen äärelle vihdoin päästään, alkaa paljastua tuttu tarina isän kaipuusta. Ja noita päänsisäisiä vankiloita on kaikkialla maailmassa, myös Suomessa. Poikien maailma näyttäytyy nykyään jopa ahtaampana kuin tyttöjen.

Dokkarin lopussa on kuitenkin toiveikas olo. Siitä tiiviimmästä, pään sisällä olevasta vankilastakin pääsee pois.

Katsokaa, mutta älkää töissä tai työmatkalla. Yöllä kotona on paras.

Me tarvitsemme näytelmäkerhoja — ajatuksia teatterin katsomosta

Yhteistyössä Espoon kaupunginteatteri ja Suomen blogimedia

Harpon Espoon kaupunginteatterin rappuset ylös. Pian on Esitystalous III - Radio näytelmän ensi-ilta ja pääsen etukäteen katsomaan läpimenon. Teema on mehevä: konsultti tulee uudistamaan rahavaikeuksissa rimpuilevaa, sympaattista paikallisradio-asemaa. Luvassa on varmasti hykerryttävän tunnistettavaa materiaalia muutosvastarinnasta sekä taloudenpidon ja elämäntyön yhteentömäyksestä. Lisäksi pääosissa ovat Martti Suosalo ja Vera Kiiskinen. Ihanaa!

Mutta markkinointisihteeri odottaa minua ovella.
- Pahoittelut, mutta tänään ei olekaan sitä läpimenoa. Ohjaaja sanoi, että tänään treenataankin kohtauksia, jotka... no, vaativat treenaamista. Tällaista tämä teatteri on, suunnitelmat muuttuvat.

Sen sijaan tarjolla olisi harjoitukset. Sopii hyvin, en tiedä näyttelijöiden työstä mitään! Näen lavalla aina vain valmiin tuloksen enkä tiedä, miten siihen on päästy. Olen poikkeuksetta aina näytöksen jälkeen hämmästynyt. Miten ne muistavat tämän kaiken? Repliikit (omat ja muiden), ilmeet, askeleet, musiikit, valot. Muistan edelleen kun minut tempaistiin mukaan ala-asteen joulujuhlaan, kun roolihenkilö oli tullut kipeäksi. En ollut ollut ensimmäisissäkään treeneissä ja unohdin kaiken, mitä piti sanoa kun marssin lavalle.

Teatteri asuu ihmisessä samalla tavalla kuin tanssi laittaa taaperon hytkymään. Lapset pistävät ensimmäiset näytelmänsä pystyyn kolmivuotiaina. Roolileikeissä näkyvät jo kaikki teatterin olennaiset elementit: hahmot, puvustus, lavasteet, ohjaaja. Ainoastaan käsikirjoituksesta ei yleensä ole niin väliä, kunhan improtaan jotain. Välillä toki riidellään siitä, kuka puhuu liikaa, ja sitten taas jatketaan.

Näyttämösalissa on meneillään keskustelutilaisuus. Ohjaaja Juha Jokela selittää visiotaan keskittyneelle työryhmälle, johon kuuluu hitosti porukkaa. Teatterissa tarinaa kerrotaan paljon muullakin kuin näyttelemisellä, valoilla, äänillä, lavasteilla. Kiinnitän huomioni erityisesti puvustaja Noora Salmen työhön. Hän on löytänyt modernille naisjohtajalle täydelliset vaatteet muotilenkkareineen. Radioaseman hipsteri taas on kuin suoraan Flowsta temmattu.

Itse treenit alkavat minun näkökulmastani suht mitättömältä tuntuvalla kohtauksella. Musiikki alkaa soida, näyttelijät tulevat lavalle järjestyksessä ja istuvat radiostudiolta näyttävään tilaan.

- No niin, mennään asiaan.
- Mennään asiaan, että päästään eteenpäin!
- Mennään, mennään asiaan.
- Mennäänpä tosiaan asiaan... eiku hetkinen?
- Sä sanot sen vasta mun jälkeen.

Vuorosanat eivät tunnu asettuvan kohdilleen, välillä katsotaan paperista kenen piti sanoa ja mitä. Kohtaus otetaan uusiksi kymmenen kertaa, koska joku epämääräinen asia on pielessä. Kiemurtelen penkissä kuin viisivuotias kun tajuan, miten jumalattomasti työtä live-näytöksen kasaaminen vaatii. Se koneisto, joka ensi-illassa raksuttaa näytöksen läpi vaivattomasti ja sulavasti antaen yleisölle mahdollisuuden antautua tarinan vietäväksi, rakennetaan mikroskooppisen pienistä paloista. Nyt se vielä tökkii, kangertelee ja kitisee, mutta kohtaus kohtaukselta näytös saa muotonsa.

Ammattinäyttelijän tärkein ominaisuus on sama kuin huippu-urheilijan: lahjakkuus vie johonkin asti mutta sen jälkeen mitataan kärsivällisyyttä ja motivaatiota treenata, toistaa kohtauksia uudestaan ja uudestaan kunnes dialogi on varmaa ja askelet osuvat musiikkiin.

Vielä kerran alusta, pyytää ohjaaja.

Ohjaajan tehtävä on päättää, milloin kohtaus on valmis, hänen palautettaan ja neuvojaan kuunnellaan tarkasti ja vänkäämättä. On olemassa sanonta, että viestintä epäonnistuu aina, mutta tässä lajissa se ei ole mahdollista. Kohtaus on valmis vasta kun kaikki tietävät, millä iskulla tullaan sisään, mikä äänensävy on oikea ja kuinka pitkä on tauko repliikkien välillä.

Jokela komppaa havaintoani. Teatterikorkeassa käsitellään paljon kommunikaatiota ja viestintää. Näyttelijä pystyy ottamaan vastaan vain rajallisen määrän tietoa, ja ihmiset ovat erilaisia. "Joidenkin näyttelijöiden kanssa voi kohdata analyysin kautta, joidenkin kanssa tunnetasolla." Näytelmän"pahista" esittävä Vera Kiiskinen täydentää, että ammattinäyttelijän tärkein ominaisuus on kontakti, itseen, vastanäyttelijään ja ohjaajaan. Tätä työtä ei voi tehdä ilman sataprosenttista läsnäoloa.



Kun mennään asiaan -kohtausta on treenattu puoli tuntia, Jokela sanoo, että tulkaapa sittenkin sisään ihan hiljaa. Järkytyn. Valtava määrä treeniä meni juuri roskiin, mutta kukaan ei romahda, koska näin teatteri toimii. Käsikirjoituksesta ei etukäteen näe, mikä kohtaus on hankala. Lisäksi tässä tapauksessa ohjaaja ja käsikirjoittaja ovat sama henkilö, mikä helpottaa kill your darlingsia. On pakko kokeilla, mikä toimii ja tehdä päätöksiä.

"Ajattelen myös, että ohjaajan on terveellistä kyseenalaistaa aika ajoin omaa valtaansa. Ne päätökset voivat olla vääriä ja sen tiedostaminen on tärkeää", Jokela toteaa.

Jotenkin tulee fiilis, että näitä teatterityön taitoja tarvitsisi jokainen ihan normaalissa vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa, perheen kanssa aamupalalla, pomon kanssa kehityskeskusteluissa ja taloyhtiön syyskokouksessa. Joku konsultti nappaa nyt tästä idean perustaa työelämätaitoihin valmentava näytelmäkerho!

Poistun treeneistä hämärään syysiltaan, työryhmä jää hiomaan askelmerkkejään myöhään yöhön. Ylihuomenna näen, sanotaanko siinä yhdessä kohdassa, että "mennään asiaan" vai ei.

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Huippusuositun Esitystalous-trilogian päättävä Esitystalous 3 – RADIO saa ensi-iltansa Espoon Kaupunginteatterin Revontulihallissa 19. syyskuuta 2018. Facebookin puolella on kahden hengen lippupaketin arvonta, jos median murros kiinnostelee! 

"Mistä se kertoo?"

Pyhä Sylvi ja kaikki muutkin kylän naiset: romaani (se aikuisten kirja) on nyt painossa! Se on valmis! Tai ei ole, mutta jossain vaiheessa hinkkaaminen on vain lopetettava ja todettava, että tarina on koossa. Lasitehdas on kaupoissa lokakuun ensimmäisellä viikolla.

Kylläpä on erikoinen fiilis. En ole pitkien, kärsivällisyyttä vaativien projektien ystävä, mutta jotenkin se vain valmistui. Ystäväni totesi, että painoon lähettämisen jälkeen kirjailija voi enää katsoa, mitä tapahtuu ja se on ihan totta. Vaikein osuus (eli takakansiteksti) on jo ohi.

Aika moni on kysynyt, mistä kirja kertoo. Hyvä kysymys. Siihen on vaikea vastata yksiselitteisesti, mutta kustannustoimittaja muotoili sen hienosti:

Lasitehdas on keskiluokkaisuuden rajoja tunnusteleva tarina kahden suomalaisen perheen elämästä ja kohtaamisesta. Kumpikin on saanut lottovoiton, toinen syntymässä, toinen rahapeleissä, mutta perinnöksi jätetään ja saadaan paljon muutakin kuin rahaa.

Tuo kysymys pitäisikin esittää lukijalle: mitä kukin tästä tarinasta itselleen löytää? Mikä lause jäi mieleen? Kuka hahmoista tuntui tutulta? En malta odottaa, että pääsen keskustelemaan tästä!

Esikoiskirjat ovat tyypillisesti omakohtaisista kokemuksista ammennettuja vuodatuksia, eikä tämä ole poikkeus. Lyhyesti kirja kertoo yhteiskuntaluokista ja niiden moninaisuudesta. Pidemmin sitten työn merkityksestä, varallisuudesta, perinnöstä ja rahan tajusta. Valinnoista, tietoisista ja tiedostamattomista, vanhempien tekemistä ja omista. Luokkarajat eivät ole Suomessa samalla tavalla esillä kuin muualla, mutta ovat ne olemassa. Valta ja rajat muuttuvat näkyviksi vasta kun niihin törmää. Törmäys voi olla hyvin pehmeä ja kevyt ja tuntua vain pään sisällä niin ettei ole varma tapahtuiko juuri jotain vai ei. Vieraassa luokassa, niin ylempänä kuin alempana, voi tuntea epämääräistä ulkopuolisuutta.

Ajauduin kirjoitusprosessin aikana miettimään paljonkin sitä, miksi olen se mikä olen. Havaitsin ylipäätään luokkaerojen olemassaolon vasta lukiossa, kun kaverit alkoivat saada autoja syntymäpäivälahjaksi. Ja kun poikaystävä ihmetteli, miksi lempiruokaani ovat säilyketonnikala ja perunat. Rahan tajuni periytyy suoraan lapsuuden kodistani.

Olen 70-luvulla syntynyt autonkorjaajan ja kirjanpitäjän tytär. Perheestä, jossa ei turhaan saanut tehdä tiskiä tai pyykkiä. Taloja piti rakentaa ja töitä tehdä, lasten harrastukset, kulttuuririennot ja iltasadut eivät olleet prioriteetti. Isän piti olla pajalla arkisin klo 7:30, hänet vietiin aina ensin. Kun menimme joskus harvoin ulos syömään, söimme huoltoasemalla. Joululahjoissa oli hemmetin hienot käärepaperit, mutta lahjat olivat krääsää HongKongista. Vanhempani erosivat, kun olin teini-ikäinen, minkä jälkeen tapasin isääni hyvin satunnaisesti, äidistä tuli myös isä.

Nykyään olen vankkaa keskiluokkaa ja pärjään taloudellisesti paremmin kuin vanhempani. Tutkimusten mukaan luokkanousuun vaikuttaa moni muukin asia kuin perhe, suku, asuinalue, lukemisharrastus, poikaystävä ja kaveripiiri. Mutsi oli tarkka vain siitä, että taloudellinen itsenäisyys oli saavutettava, mutta minua ei ole ikinä usutettu rikastumaan sen enempää kuin perustamaan perhettä. Minä ajelehdin yliopistoon, koska muutkin menivät. Nyt olen yrittäjä ja kirjoitustyöläinen, koska muutkin ovat. Ja kiitos yhteiskunnan, olen saanut sekä perheen että työn.

Moni on tullut sanomaan, että odottaa tätä kirjaa, koska teema on kiinnostava. Toivoisinkin että ne, jotka tunnistavat näistä ajatuksista itsensä ,ottaisivat yhteyttä ja kertoisivat kokemuksistaan. Nimittäin jotkut asiat eivät muutu. Voin jouluna lämmittää vetiset herneet ja asettaa ne tarjolle tarjoiluastiaan, mutta mikään ei muuta sitä, että voisin yhtä hyvin syödä ne kylmänä suoraan purkista.

Älä kadehdi kirjailijaa

Tässä näette tyypillisen kirjailijan työpöydän! Muistiinpanot ja referenssilukemistot ovat kauniissa, värikoodatuissa pinoissa ja pinon päällä höyryää kupponen kuumaa macchiatoa. Mitään sipsirasvaa, hätäkarkkeja tai punkkutahroja ei näy eivätkä banaanikärpäset ole heittäytyneet kahvinjämiin.  Kasvitkin ovat elossa.

Valeäidin mainiossa kateuspostauksessa sain osakseni vihreänkukertavaa huomiota romaaniprojektistani. Koska onhan se nyt hienoa olla kirjailija ja tällä tavalla vain tuutata merkityksellisiä tarinoita maailmalle!

Koska olen jo loppusuoralla, ajattelin nyt kertoa kaikille, millä tavalla tämä upea luova prosessi oikein menee.

1. Ensin on huikea idea, jonka kiteytät hienosti kustantajalle. Puolessa välissä huomaat, että sanoit oikeastaan kaiken jo siinä kiteytyksessä etkä oikeastaan kirjoita enää ollenkaan siitä, mistä luulit. Hädissäsi yrität palata oikeille raiteille ja saada uudestaan kiinni siitä, mitä tärkeää kysymystä kirjasi oikeasti käsittelee, mutta se ei onnistu. Joudut Kill your darlings, enemies and yourself -kriisiin, jonka jälkeen itseluottamuksesi on mennyttä. Parin sadan sivun jälkeen tiedät, että kaikki mitä kirjotit aluksi pitää a) deletoida tai b) kirjoittaa uusiksi ja toivoa, että jatko kuitenkin jollain tavalla edelleen liittyy tarinaan.

2. Olet suunnitellut kirjaan hienon rakenteen, jossa aloitetaan tarinan rakentaminen ja henkilöiden esittely lapsuusvuosista. Kustannustoimittaja kysyy heti, miksi kirja alkaa mitättömästä sivuhenkilöstä eikä suinkaan pihvistä. Et oikeastaan tiedä itsekään, miksi halusit karkottaa kaikki lukijat jo ensimmäisellä 10 sivulla. Luonnollisesti myös hienoin kirjoittamasi luku, jossa näyttäytyy koko universumi, on kustannustoimittajan mielestä pateettinen ja ensimmäinen poistolistalla.

3. Kun käsikirjoitus on mielestäsi "valmis", kustannustoimittaja pääsee sen kimppuun. Ensimmäisen tekstitason editointikierroksen jälkeen tiedostossa on noin miljoona korjausta, etkä ymmärrä miten olet voinut ikinä päästä äidinkielestä läpi. Puhumattakaan kaikista niistä hyvistä miten voi aurinko paistaa sisään kun edellisessä kappaleessa juuri satoi? -kysymyksistä. Erityisesti rakastan kysymystä "tarkoititko tämän näin?". En vittu tiedä.

4. Kuukausi ennen oman oman kirjasi lanseerausta, toiselta, kokeneemmalta ja palkitulta kirjailijalta tulee kirja, joka - tadaa! - käsittelee täysin samaa teemaa. Hymyilet väkinäisesti tälle hassunhauskalle sattumalle. Omat metaforasi ovat tämän oikean kirjan rinnalla tietenkin lapsellista paskaa. Lisäksi kyseinen kirjailija on viettänyt koko viime vuoden haastatellen ihmisiä ja tarkistaen arkistossa detaljeja käsikirjoitukseensa, sillä välin kun itse olet yrittänyt saada kersat päiväkotiin ja kaikille puhtaita kalsareita.

5. Kaksi viikkoa ennen käsikirjoituksesi painoon menoa olet täysin kyllästynyt koko kirjaasi ja kirjoittamassa kustantajalle sähköpostia, jossa pahoittelet aiheuttamaasi vaivaa, mutta ei tätä nyt kuitenkaan voi julkaista, ei tänä syksynä eikä ehkä koskaan. Jokuhan saattaisi vaikka lukea sen ja joutuisit pakenemaan sitä häpeää maakuoppaan.

Että tällaisissa korkeakulttuurillisissa tunnelmissa täällä edetään! Kyllä suosittelen kirjan kirjoittamista kaikille, jotka haluavat löytää tunneskaalastaan ne synkimmät sävyt ja pidentää hieman yön pimeimpiä tunteja. Perkele.

Henkien saari - ja uusien alkujen

Ystäväni ja novelliblogikollegani Ina Westman pyöräytti parin vuoden tauon jälkeen uuden romaanin. Tykästyin Inan vaivattomaan kirjoitustyyliin jo Syliin-esikoisen luettuani, joten tiesin, että tykkään tästäkin. Siinä missä esikoisessa kuulin selvästi Inan oman kertojaäänen, tämä tarina pysyy kirjoittajasta kauempana, kelluu enemmän kysymysten kuin vastausten varassa. 

Sain Henkien saaren käsiini jo kesällä. Luin sitä kirjan miljöökontekstissa, mökillä saaristossa. Istuin terassilla rottinkituolissa, taustalla aallot löivät rantaan ja koillistuuli paukutti rytmikkäästi lipputangon narua. Tämä oli niitä kirjoja, joihin sulautuu niin täysin, että aamu alkoi jo kajastaa Airiston yllä kun pääsin viimeiselle sivulle. Pinnalle pulpahtelevat pelastusliivit tulivat uniin. Plop.

Mutta siis! Ihana, ihana kirja! Ja Hesarikin tykkäsi. Ja anoppi.

Henkien saari kertoo naisesta, jolla on päässään arpi. Hiljalleen selviää, mistä se tuli (minulla on vaikeuksia kestää tällaisia mysteereitä!). Kertojina vuorottelevat Emma, miehensä Joel ja tyttärensä Fanni. Kaikki pohtivat omalla tavallaan, mitä meille tapahtuu yksilöinä, puolisoina, vanhempina ja Telluksen asukkaina. Takakannessa sanotaan näin:

Emma, Joel ja tytär Fanni viettävät kesää saarella. Vaikka ei ole sähköjä eikä juoksevaa vettä, aina voi istua laiturilla tarkkailemassa merta, etsiä rakkolevää, kerätä kiviä tai kalastaa. Maailma on kutistunut kallioiden ja mäntyjen väliin, pieneksi ulapan painamaksi tilaksi. 

Emmalla on arpi päässä. Hän ei tiedä mistä se on tullut tai mitä hänelle sitä ennen on tapahtunut. Oma mieli tuntuu vieraalta, samoin entinen työ, johon hän ei enää kykene. Kuka Emma oikein on, jos hän ei muista mitään elämästään ennen tätä kesää?
Mutta Emman muistot palaavat, yksi kerrallaan, ja niiden mukana saariparatiisiin saapuvat piinaavat näyt. 

Maailman epäkohtia ei voi unohtaa eikä kaikkea voi korjata. Jotta Emma voi pelastua, hänen on opittava laittamaan pelastusliivit ja happinaamari ensin itselle, sitten vasta muille.

Vaikka Henkien saaren teemat kuulostavat äkkiseltään isoilta ja ahdistavilta, kirja pysyy plaanissa. Elämän kiertokulusta on vaikea kirjoittaa olematta raskas tai pateettinen, mutta Ina osaa noukkia herkkyyttä pienistä aineksista. Fiktiivistä romaania ja elävää elämää yhdistää se, että molemmissa osa aineksista on kuvitelmaa ja osa totta. Kirjassa pohditaankin sitä, mihin muistoon ja mielikuvaan voi aidosti luottaa ja mikä on mielikuvituksen tuotetta.

Minä näin kirjassa (omistus antaa hyvän vinkin) ennen kaikkea parisuhteen tarinan. Puolisostaan voi eksyä myös ilman arpea päässä. Rakkaudella ja maailmantuskalla on yllättävän paljon yhtymäkohtia. Parisuhde muuttuu maailman mukana, kasvaa ja saa kolhuja, pahoja ja yllättäviäkin. Poispäin katsominen on ongelmien kohtaamista helpompaa. Kuinka vaivatonta on jättää vain taakseen kaikki se, mitä ei osaa korjata. Samaan epämääräisyyden suvantoon vie lillumaan myös jääräpäinen yrittäminen ja oikeassaoleminen. Mutta mitä sitten tehdään, jos ei halua luovuttaa? Silloin on lähdettävä, jotta joskus voi tulla takaisin. Rakkautta mitataan juuri sillä hetkellä, kun ei yhtään jaksaisi.

Kuinka paljon viiniä ja nessuja kannattaa varata lukuhetkeen? Unohdin itse juoda koko viinin, mutta nessuja tarvitaan kyllä. Kohtaukset ovat paikoin erittäin koskettavia. Roska silmässä luin erityisesti lapsen näkökulmasta kirjoitettuja keskusteluja, joissa pohditaan isoisän kanssa elämän rajallisuutta.

No, keille tämä kirja on?

Henkien saari on niille, jotka eivät tiedä, mitä maailmantuskalleen tekisivät.
Niille, jotka pohtivat, ovatko hukkaamassa rakkauden.
Niille, joita kiinnostaa länsimaisen naisen paikka maailmassa.
Ja niille, jotka istuvat joskus rantakalliolla ja miettivät, miksi me täällä olemme.

Eli minulle. Meri tarjoaa istujalle joka päivä erilaisen näkökulman: joskus sankkaa sumua, joskus myrkyllistä levää, joskus korkeita aaltoja. Kohinasta jokainen kuulee oman vastauksensa, joskus myös sen, jota ei halunnut kuulla.

Jos en vielä sanonut, niin rakastin. Sopii muuten lukemiseksi myös sille, jonka kanssa olet samassa veneessä.

Jos tämä on kirja myös sinulle, niin hyviä uutisia: kustantaja lupasi teille kirjan postikuluineen hintaan 20,40€! Ostoksille pääset täältä ja alen saat koodilla PROJECTMAMA. Kirja-arvonta löytyy Facebookista!

Mitä kännykkä tuo mukanaan?

Amerikan mantereella asuva ystäväni kertoi vanhemmille suunnatusta "Wait 'til the 8th grade"-kampanjasta. Odottamistoive ei liittynyt teiniraskauksiin vaan kännykän hankkimiseen, sillä älypuhelinta ei katsota soveliaaksi eikä tarpeelliseksi alle 13-vuotiaalle.

Eikä se lähtökohtaisesti olekaan. Mutta Suomessa käytännössä melkein jokaisella ekaluokkalaisella on puhelin. Amerikkaa ja Suomea erottaa tietenkin turvallisuus. Täällä lapset voivat kulkea itsenäisesti kouluun, kavereille ja harrastuksiin. Puhelin on tarpeellinen, jos ja kun lapseen/vanhempiin pitää saada yhteys.

Snadille hankittiin pieni älypuhelin kesäkuussa, samaa mallia, mitä osaan sujuvasti itse käyttää. Nyt toisella kerralla olin jo vähän valmistautuneempi tähän hankintaan. Siispä kolme havaintoa lapsen ja puhelimen yhteiselosta.

1. Älylaitteen hankkiminen tarkoittaa pitkää koulutusperiodia. 

Tämä kannattaa sanoa ääneen etukäteen a) ettei lapselle tule pettymyksiä ja b) jottei pääse unohtumaan, etteivät lapset ole mitään hemmetin diginatiiveja heti kun siirtyvät kohdun ulkopuolelle. Älypuhelin on taskukokoinen tietokone ja jos lataat siihen sosiaalisia ulottuvuuksia, siitä tulee kontaktipinta ihan kehen tahansa kadun mieheen. Ja vaikka itse olisitkin digijumala, lapselle on pelkän puhelimen käyttö alkuun haastavaa.

Valmistaudu siis selittämään, uudestaan ja uudestaan. Lapsen pitäisi oppia ymmärtämään eri datayhteyksien uhat ja mahdollisuudet, softan ja raudan ero, sovellusten hallinta ml. ilmoitusastukset, kosketusnäytön käyttö ja tapahtuneiden vahinkojen korjaaminen, kiusaamisen tunnistaminen, mainokset ja ostaminen, kuvaaminen ja kuvien käyttö sekä yksityisyysasetukset noin alkuun.

Ja jos lataa WhatsAppin, pääsee nextille levelille. Aika pian selviää, miksi numeroaan ei kannata jaella kenelle tahansa, miksi jengiä ei kannata lisäillä mielivaltaisiin ryhmiin ja mitä keskusteleminen tarkoittaa. Osa vanhemmista pitää tätä jotenkin pakollisena sovelluksena, jonka lataamatta jättäminen sulkee lapsen sosiaalisten piirien ulkopuolella. Olen täysin eri mieltä. Ilmankin tulee toimeen erinomaisesti. Varsinkin ala-asteikäisillä keskustelu ei ole kovin järkevää ja lipsahtaa kiusaamisen ja älämölön puolelle kuten internetissä helposti käy.

2. Mistä kännykän kanssa käytetty aika on pois?

Älylaitteisiin kohdistuva yleinen moraalipaniikki on turhaa. Eniten minua häiritsee se, ettei eroteta puhelinta viihdelaitteena ja peli- tai someriippuvuutta toisistaan. Paras merkki liikakäytöstä on se, että kännykän tuijottaminen vie yhtäkkiä kaiken ajan.

On fakta, että puhelimen kanssa käytetty aika on jostain pois, mutta mistä? Meillä kännykän käyttö pois on tv:n katsomisesta ja kiukuttelusta. Sovellusten avulla voi myös opetella lukemaan ja laskemaan, kuunnella musiikka satuja, piirtää ja värittää kuvia. Olen tyytyväinen niin kauan kun lapset laittavat oma-aloitteisesti kännykät pois silloin kun tarjolla on muuta sosiaalista elämää. Digiviihde, uni, kirjat, ystävät, pihapelit ja liikunta mahtuvat hyvin niin aikuisen kuin lapsenkin arkeen, jos kännykkään ei kehity addiktiota.

Luonnollisesti palveluita löytyy myös käytön valvontaan. Androidille ja iOsille on olemassa ainakin Googlelta perhepalvelu, jonka kautta voi seurata lapsensa kännykän käyttöä ja hyväksyä sovelluksen latauksia sekä paikantaa puhelimen, jos se sattuisi olemaan hukassa.

3. Millaiseen kännykkäkulttuuriin lapsi kasvaa?

Itsekritiikki on vaikea laji. Aikuisilla on nähdäkseni paljon vakavampia ongelmia kännyköiden kanssa kuin lapsilla, mutta kukaan ei pakota meitä hoitoon tai huomauta asiasta. Aikuinen mies saa plärätä kosteussuojatussa pussissa olevaa puhelinta uimahallin saunassa lapsen istuessa hiljaa vieressä (tämä tarina on valitettavasti tosi) eikä kukaan sano mitään. Mutta kuvitelkaapa tilanne toiseen suuntaan. Ulla Appelsiinilta tulisi varmasti kolumni alta aikayksikön. (Ja tässä olisi se korppikampanja potenssiin sata, mutta eihän aikuisen käytökseen kukaan puutu eikä mikään kampanja ei tavoita tätä tyyppiä. Ja jos vanhemmuus ei lähtökohtaisesti kiinnosta, niin sille ei mitään voi.)

Käsittelyyn pitäisikin ottaa koko vallitseva kännykkäkulttuuri, mutta siitä puhutaan ihmeen vähän. Mikä on sopivaa ja mikä laitonta? Missä kulkee hyvän maun raja? Millaiset säännöt perheessä on kännykän käytölle? Entä koulussa ja liikenteessä? Elokuvissa, ravintolassa ja lentokoneessa? Olen molemmille kersoille sanonut, että jos saan kiinni siitä, että tuijottavat kännykkää ulkona kävellessään tai pyöräillessään, molemmille vaihtuu seuraavassa sekunnissa peruskapulat.

Vaikka kouluikäisillä kaveripiirin vaikutus on jo merkittävä niin hyvässä kuin pahassa, itsesäätelyyn kannattaa tietenkin kannustaa, myös omalla esimerkillään. Skidi ei pitänyt kännykkää lomareissulla päällä kuin matkustusajan, ihan omasta aloitteestaan. Kova suoritus. Itsellehän ei olisi tullut mieleenkään.

Kaikki nuoret herkät tyypit

Puolisen vuotta sitten hölkkäsin hiki päässä läheiseen toimistotarviketukkuun. Sönkötin myymälänhoitajalle jotain epämääräistä A4 kokoisten kirjojen postittamisesta. Olin juuri julkaissut omakustannesatukirjan ja olin hyvin yllättynyt, kun sähköpostiini tipahteli ilmoituksia uusista tilauksista viiden minuutin välein. Heräsin kirjekuorivalikoiman edessä siihen faktaan, että olin lähtenyt aivan soitellen sotaan: "verkkokauppani" on ns. mvp-mallia (minimum viable product) eikä minulla ollut aavistustakaan, mitä postittaminen maksaa tai  miten paljon siihen menee aikaa.

Olin alunperin ajatellut, että saan kyllä 500 kirjaa kaupaksi parissa vuodessa vaikka sitten päällä seisten, myyn kirjan siellä ja toisen täällä, kaikille, jotka eivät kehtaa kieltäytyä, blogin seuraajat saattavat ostaa muutaman. Mutta en todellakaan ajatellut, että päädyn osapäiväiseksi kirjakauppiaaksi.

Skidi oli kauhuissaan nähtyään ensimmäiset lähetettävät pakkaukseni, joissa oli enemmän teippiä kuin oli toivottavaa (anteeksi). Minut pelasti pinteestä Hanna, joka otti myynnin hoitaakseen oman kustantamonsa kautta pahimman ryysiksen yli ja sittemmin olen saanut jo vähän kätevämpiä pahvikuoria, printattavia osoitetarroja ja jonkinlaisen workflown postittamiseen.

Uskon siihen, että epämukavuusalueella tapahtuu oppimista. Mitä tästä hötäkkäkeväästä on jäänyt käteen?

No ainakin rutkasti kokemusta. Ja että vahingossa hyvää tulee: kun verkkokauppakokemus ei ole kovin saumaton (muutama ihminen on mm. maksanut kirjan ja sitten unohtanut tilata sen), myynti hoidetaan usein loppuun henkilökohtaisella kontaktilla.

Mitä hyötyä tällaisesta säädöstä sitten on?

Palaute!!!! Ymmärrys!!!! Ja vielä viisi huutomerkkiä perään. Olen konsulttina kiinnostunut työni tuloksista ja analysoinnista, sama kiinnostaa kirjailijanakin. Saan sivulauseessa kuulla, millaiselle nuorelle tyypille kirja on tulossa ja yleensä vielä viestin perään, miten kirja upposi: millaisia keskusteluja kirjasta on herännyt, mikä asia oli liian jännittävää ja minkä ikäiselle tarinat toimivat. Minä kuvittelin kirjoittaneeni kirjan eskari-ikäiselle, mutta Mutsie-blogin Irene kertoi, että hänen kaksivuotiaansakin jaksoi keskittyä tarinoihin.

On ihan selvää, että kaikki lapset eivät ole mörökölleistä innostuneet ja jotkut tarinat ovat enemmän suosikkeja kuin toiset. Mutta kuulemani mukaan ne muksut, joille tarinat ovat toimineet, ovat olleet ihan pähkinöinä ja kirjaa luetaankin uudestaan ja uudestaan. Positiivista palautetta on tullut niin tunteiden käsittelemisestä kuin huumoristakin. Toistaiseksi ketään ei ole häirinnyt se, että Pikkiksen sukupuolta ei kerrota.

Ehkä maailmakin on muuttunut. Aamulehti kirjoitti taannoin pitkän jutun siitä, kuinka omakustanteisiin on suhtauduttu pitkään vähättelevästi, vaikka musiikkiteollisuuden puolella tätä on tehty aina. Omakustannekirjailijakin tarvitsee ammattilaiskaartin ympärilleen ja osaajia sattui löytymään lähipiiristä. Valinta oli oikeastaan ihan helppo. Hyvä pointti on se, että "Lapsilukijat ovat ehdottomasti muutoksen edelläkävijöitä, sillä he eivät etsi kirjasta kustantamon nimeä." Eivätkä piittaa edes teippipainotteisesta paketoinnista.

Kiitos kersat, hieno juttu!

Kuuntele podcast-jakso Pikkiksen tekemisestä tuosta alta ja tee tilaus täältä!



Ps. Se jatko-osa on tulossa, arvioitu laskeutumisaika on lokakuussa. Käsis on jo oikoluettu ja menossa kuvitukseen Annukka Palménin kesälomapuuhaksi. Kirja lähtee liikkeelle Pikkiksen seuraavasta keväästä: runsaslumisen talven jäljiltä mörököllimetsässä on kiire. Pikkis lähtee selvittämään, miksi Kirppa ei tullut sovitulle tapaamispaikalle ja joutuu elämänsä suurimpaan seikkailuun. Kyseessä on siis hivenen jännittävämpi, pitkä tarina, joka sopii pulpettikirjaksi. Siitä tulee myös vähän vähemmän kallis postittaa, lupaan!

Kun pussauskoppiin änkeää tekoäly

Kaupallinen yhteistyö Gummerus ja Suomen Blogimedia

Nerokas visuaalinen aasinsilta: särkynyt sydän!

Olen ollut huomaavinani, että nykyviihteeseen on alkanut hiipiä mukaan uusi hahmo: tekoäly. Olen digidigi-duunitaustani takia epänormaalin kiinnostunut siitä, mihin älykkäästi toimivia ohjelmistoja kehitetään ja käytetään, joten hakeudun näiden teemojen pariin ihan vapaaehtoisesti.

Lukaisin hellepäivien ratoksi P. Z. Reizinin tuoreen romaanin Onnen algoritmi (Gummerus), jossa kaksi tekoälyohjelmistoa kehittävät tietoisuuden ja sitä kautta oman tahdon. Aidaniksi nimetty tekoäly yrittää löytää sinkuksi jääneelle Jenille uuden poikaystävän ja etsii Jenin datasta säännönmukaisuutta siitä, millainen mies häntä viehättää. Lopulta softa saattaa Jenin yhteen Yhdysvalloissa asuvan Tomin kanssa, mutta kapuloita rattaisiin laittaakin sitten toinen, vähän ilkeämpi tekoäly Aisling.

Kirja on kokonaisuudessaan kevyttä luettavaa eikä erityisen sci-fiä. Muutama mutka on oikaistu fiktion nimissä, mutta asetelma on herkullinen. Spoilaamatta liikaa sanottakoon, että paperilla hyvä suhde ei tietenkään toimi tosielämässä (sen todistaa myös realitysarja Ensitreffit alttarilla), tässäkin tarinassa näytetään, mikä kaikki voi mennä koneälyllä vikaan.



Tekoälystä ja sen soveltamismahdollisuuksista puhutaan populaarissa hengessä aika vähän, vaikka se on käsitteenä eläkeikäinen vanhus. Alan pioneeri Alan Turing kehitteli jo 50-luvulla kokeen, jolla voi mitata tietokoneen ihmismäisyyttä (= tietokone on älykäs, jos sen vastauksia ei pysty keskustelussa erottamaan ihmisen vastauksista). Tekoälyn "älykkyys" perustuu kuitenkin vain säännönmukaisuuksien löytämiseen ja mallintamiseen, tekoäly ei siis ole luova, vielä. Etu on siinä, että kone pystyy käsittelemään ja ryhmittelemään valtavan määrän dataa nopeasti, tekemään siis  ihmisen näkökulmasta tylsiä ja  aikaavieviä tehtäviä valittamatta ja ilman palkkaa. (Toistaiseksi on vielä fiktiota, että ne alkavat vaatia oikeuksiaan kuten Westworldissa.)

Tykkään kuitenkin kirjoista, jotka pistävät miettimään väistämätöntä tulevaisuutta, ihmisen ja koneen suhdetta: mitkä tehtävät oikeasti sopivat paremmin koneille ja toisaalta mihin ihminen pystyy paremmin, mitä ovat ihmisyyden vahvuudet. Yleisin tekoälyyn liittyvä pelko lienee se, että ohjelmistot ottavat isännän roolin (tekoälyn sotilaskäyttö on työn alla, tietenkin) ja meitä viedään kuin litran mittaa, vaikka enemmän meidän pitäisi ihmistä pelätä kuin älykkäitä ohjelmistoja.

Lisäksi kirja laittaa pohtimaan GDPR-hengessä omaa digijalanjälkeään: miten helppo minua on verkossa seurata, miten paljon tarkkaa ja intiimiä tietoa minusta löytyy ja onko minulla mitään käryä tietoturvani tilasta. Kun tähän avoimeen datamäärään lisätään se, miten helppo meitä ihmisiä on helppo sahata linssiin ja manipuloida, tullaankin äkkiä todellisuuteen: jopa vaalitulokseen vaikuttaminen on täysin mahdollista. Ihan samalla tavalla omista seksuaalisista mieltymyksistä löytyy digimuotoista tietoa mallinnuksen pohjaksi.

Ihmistä on tietenkin hirveän vaikea loppuun asti mallintaa, saati sitten kahden ihmisen sopivuutta toisilleen, mutta en rehellisesti tiedä, olemmeko me siinä itse yhtään parempia kuin tekoäly. Olemme ennakkoluuloisia, äkkivääriä ja luotamme intuitioon ja teemme ylipäätään koneen näkökulmasta täysin epäloogisia ratkaisuja myös puolisoiden suhteen. Koneen pitäisikin oppia tekotyhmäksi ennen kuin se voisi olla inhimillinen. Onnen algoritmin pitäisi osata myös onnettomuuden algoritmi, surun, häpeän, katumuksen ja huumorin nyanssit ja jäljitellä ihmiselämän hormonipurskeita päästäkseen edes lähelle. En istuisi tässä ellen olisi kohtuullisen äkäisessä mielentilassa lähtenyt juhannusreissulle Pärnuun vuonna 2003. Olisiko kone tiennyt että lähtisin?

Uskon vakaasti, että on sovellusalueita, joissa tekoälyn käyttöä voisi lisätä huomattavasti (liikennevalot) ja sitten taas on alueita, jotka eivät koskaan tule toimimaan. Sirin kanssa keskusteleminen on loppujen lopuksi aika älytöntä, juuri oikealla tavalla.

Jos kiinnostuit kirjasta niin sinua ilahduttanee tieto, että Project Maman lukijat saavat Adlibriksestä Onnen algoritmin erikoishintaan 21,90€ - klikkaa tästä kaupoille! Tarjous on voimassa 31.7.2018 saakka.

Ps. Tiesittekö, että tekoäly osaa luoda uskottavia ihmiskasvoja? Hesarissa oli taannoin kasvojentunnistustesti, jossa piti erottaa toisitaan oikeat ihmiset ja tekoälyn luomat feikkikasvot. Tunnistin aika helposti ihmisen (ihmiskasvoissa on aina jotain "vikaa, jotain epäsymmetristä), mutta jos en olisi varta vasten tiennyt, että kyseessä on testi, olisin varmasti mennyt halpaan.

Mitä kirjan kirjoittaminen vaatii?

Tein instan puolella videomuotoisen storyn ja sain viestin, että onpa omituista kuulla sun ääntä. No niin on, munkin mielestä! Mutta arvatkaapa mitä? Nyt sitä voi kuunnella lisää, kun vain laitatte tämän podcastin pyörimään!

Ensimmäinen toimeksiantoni yrittäjänä oli kirjoittamisen sijaan puhua kirjoista. Kaikki haastateltavani ovat naisia, joilla on tulessa lukematon määrä rautoja, joten juttelemme siitä miten työstetään käsikirjoitusta kun samaan aikaan on ruuhkavuodet, oma yritys / vakkarityö ja joskus pitäisi olla lomallakin. Nostan hattua kaikille naiskirjailijoille. Se nimittäin vaatii tahtoa, edelleen.

Olen sillä tavalla vanhanaikainen, että kirjan kirjoittaminen on minusta hieno ja arvostettava teko. Minusta on vaalimisen arvoinen asia, että tässä yhteiskunnassa pääsevät ääneen monenlaiset kirjoittajat. Ja että ihmisillä ylipäätään on sanottavaa, ja pitkäjänteisyyttä viedä läpi projekti, joka kestää parhaassakin tapauksessa vuoden.

Kiinnitin kuitenkin huomiota siihen, että monelle haastatelluista ajatus ensimmäisen kirjan kirjoittamisesta myytiin kustantajan tai jonkun muun tahon toimesta. Meneekö se aina näin? Vai onko niin, että työkseen kirjoittavat naiset eivät itse keksi ryhtyä kirjailijoiksi? Enhän minäkään ymmärtänyt ennen kuin Satu sitä ehdotti.

Järkytyin, kun taannoin kuulin, että noin kaksi kolmasosaa miehistä ei lue naisten kirjoittamia kirjoja. Syitä on monia, mutta joidenkin mielestä naiset kirjoittavat aiheista, jotka eivät miehiä kiinnosta. Tämän "faktan" olin niellyt itsekin: jos mies kysyi minulta, minkä kirjan olen kirjoittanut, sanoin että äh, ihan sellaisen äitiyskirjan vain, vaikka palautteen mukaan se on ollut hiton monelle äidille tärkeä ja voimaannttava teos. Eikös se nyt ole merkittävää miestenkin mielestä? Ja miksi ihmeessä oletin, ettei mies voisi sivistää itseään lukemalla kirjan naisen näkökulmasta perhe-elämään? Miestenhän nimenomaan pitäisikin tehdä niin, lukeminen kun on tapa päästä toisen ihmisen nahkoihin ja elämään.

Toiseksi kirjan kirjoittamisessa on kiistatta iso työ, mutta ei se mahdoton ole. Aikaa löytyy kyllä tahdon kautta, raivaamalla ja priorisoimalla. Miten se tahto löytyy, jos kaikki odottavat sinulta sukupuolesi perusteella lähinnä synnystystalkoisiin osallistumista ja oman ulkonäön hoitamista? Puuttuuko naisilta kannustusta kirjoittamisen pariin?

Ehkä taiteeseen ja kulttuuriin liittyvissä mielikuvissa on vielä tuunaamista, vaikka moni onkin sitä mieltä, että tasa-arvo on jo mennyt liian pitkälle. Ainakin Saara Turusen tuoreessa Sivuhenkilö-romaanissa analysoidaan hyvin tarkkanäköisesti, millaiseksi naiskirjailija voi roolinsa tuntea.

Mielikuvat siitä, kenelle kirjoittaminen on tarkoitettu ja onko sanottavani tärkeää, ovat koko kirjoittamismotivaation ytimessä. En voi olla ajattelematta, että tämä kummallisesti sisäänrakennettu ajattelutapa heijastuu väkisinkin koko yhteiskuntaan, myös siihen työelämän segregaatioon.

Kun ystäväni, kahden pienen lapsen äiti, kirjoitti romaanin, tajusin, että seison itse oman unelmani edessä. En ottanut ajatusta romaanista tai itsestäni kirjailijana vakavasti. Kuvittelin kaikenlaista. En ehdi enkä tietenkään osaa. Siinä missä so called tietokirja syntyi omakohtaisesta kokemuksesta, romaani pitäisi suunnitella tarkoin ja kirjoittaa vielä tarkemmin. Miten ihmeessä sellaista osaisin? En minä ole mikään Mika Waltari!

No, onneksi ei tarvitse olla!

Siispä sinä nainen, joka tykkäät kirjoittaa: ala kirjoittaa. Se on loistava harrastus, josta voi tulla työ.  Eikä tarvitse minnacantheina ruveta riehumaan vaan treenata voi ihan omaksi ilokseenkin. Sitten, jos tuntuu irtoavan enemmänkin, voi koputella kustantajan oveen.



Vertaistukea saat podcastista! Sarjan ensimmäiset haastateltavat ovat Novelliblogia kanssani kirjoittava Ina Westman, jonka esikoisromaani Syliin julkaistiin jo pari vuotta sitten, ja Chez Helenan Helena Liikanen-Renger (sain häneltä luvan lausua sukunimen suomalaisittain!) uunituoreen parisuhdeoppaansa Mon Amour kanssa.

Ps. Syksyllä tehdään toivon mukaan toinen kausi tätä podcastia - katsotaan millainen kattaus jengiä silloin pääsee ääneen!

Ota äänikirjat haltuun!

Kaupallinen yhteistyö: Suomen Blogimedia ja BookBeat

Uusi, viime kesänä alkanut harrastukseni kulttuurikävely on päässyt kevätkelien myötä jälleen vauhtiin. Olen kuluttanut lenkkitossuja kuunnellen äänikirjoina faktaa ja fiktiota vuoden mittaan takuulla satojen kilometrien verran. Ja olen niin fiiliksissä! Ulkoiluun on syntynyt ihan uutta imua, kun ei tarvitse viihtyä omien vitsiensä kanssa. On syy lähteä, vähän kuin se koira.

Enkä ole kuulokkeineni yksin liikenteessä. Todellisuuspakoa voi harrastaa niin juoksulenkillä, lasta nukuttaessa, kotisohvaterapiassa kuin vessaa pestessä. Äänikirjojen kuunteleminen on ihan tilastojenkin mukaan kasvanut vuodessa valtavasti, mikä hyödyttää myös kirjailijaa. Kuulin kustantajalta, että äänikirjojen käytön lisääntyminen pidentää kirjojen elinkaarta! Ja toden totta: eräskin tietokirja löytyy kuunteluversiona, vaikka sitä ei enää kirjana mistään saakaan.

Luonnollisesti esikoisromaanini ilmestyy syksyllä myös audiona, ja mahdollisesti myös Pikkiksen seikkailut saa pian ääneenluettuina.

Sekakäytän kaikkia sovelluksia, mutta aloitin Bookbeatilla ja käytän sitä edelleen eniten. Jos ette vielä olisi löytäneet äänikirjoja niin alla olisi viisi manööveriä, jotka ovat minun kuuntelukokemustani parantaneet, ja yksi ihan taloudellinen bonussyy aloittaa kuuntelu heti.

1. Valitse oikea tahti kulloiseenkin puuhaan

Kun tajusin säätää lukunopeutta, löysin uuden tahdn myös kävelemiseen. BookBeat-sovelluksen lukukäyttöliittymässä on namiska, josta voi säätää lukunopeutta ilman, että kertoja muuttuu pikkuoravaksi.

Nopeutus auttaa kuuntelemaan kirjoja, jotka ovat sisällöltään hidastempoisempia, kuten tietokirjoja. Jo 25% nopeammin soljuva teksti oli paljon paremmassa synkassa äkäisen kävelytahtini kanssa ja keskittymiseni ei herpaannu, mutta on myös ihmisiä, jotka tuuttavat menemään vielä nopeampaan tahtiin. Vain dekkareissa juoni pitää huolen siitä, että normaalinopeus riittää, mutta myös ikkunanpesun ja päiväunet voi ottaa rennompaan tahtiin.

2. Hanki kunnon kuulokkeet

Kuuntelukokemukseen kannattaa panostaa. Hyvät kuulokkeet eivät kohise tuulessa, kuulokkeiden käyttö on miellyttävää, korvan sisäosa ei rasitu ja kuulo ei vaurioidu huonolaatuisen äänentoiston takia. Bosen vastamelukuulokkeet ovat ihan ykköset sisätiloissa ja ulkona käytän pipon alle sopivia nappeja.

Huom. Tämä hankinta ei välttämättä ole mikään helppo missio: minulla on kapea pää ja nelivuotiaan korvat, joten melkein kaikki kuulokkeet ovat minulle liian isoja ja olenkin kironnut naisten huomioimista teknisten laitteiden osalta. Vasta erikoisliikkeestä löytyi ihminen, joka ymmärsi!





3. Ole ennakkoluuloton.

Kaikki kirjat eivät ole hyviä kuunneltavia. Väkisin kuunteleminen ei ole sen mukavampaa kuin väkisin lukeminenkaan, joten olen opetellut jättämään myös äänikirjoja kesken. BookBeatissa voit kokeilla, mikä itsellesi uppoaa, sillä maksat kuukausimaksua (16,90) sen sijaan, että ostaisit yhden kirjan kerrallaan. Hudit eivät haittaa!

4. Vuorottele äänikirjojen ja e-kirjojen kanssa

Jotkut kirjat ovat palvelussa sekä äänikirjoina että e-kirjoina. Jos siis jossain vaiheessa haluat vaihtaa lukemisesta kuuntelemiseen tai päinvastoin, se onnistuu! Lastenvahtina kannattaa ehkä ottaa e-kirja, mikäli kodin sisustus on kalliimmasta päästä.

5. Aloita helpoista

Jos et yhtään tiedä mistä aloittaa, käytä hakua: kategorioista löytyy kirjoja laidasta laitaan. Itse seuraan myös muutaman lukevan ystäväni suosituksia.

Tässä muutama tärppi, jotka olen jo kuunnellut tai korvamerkannut:

• Dekkarit ja jännärit: Jo Nesbon Jano, Dan Brownin Alku, Waltarin klassikko Kuka murhasi rouva Skrofin
• Tietokirjat: Neil de Grasse Tyson: Tähtitiedettä kiireisille, Satun Islantilainen kodinonni ja (hyvänen aika) Vuoden mutsi 1!
• Nuorten kirjat: Potterit (suomenkielisten lukijana Vesa Vierikko ja englanninkielisissä Stephen Fry!), Salla Simukan Sisarla, Karin Erlandssonin Helmenkalastaja, ja Jo Nesbon Tohtori Proktori -sarja
• Kaunokirjallisuus: Saara Turusen Sivuhenkilö, Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät, Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja-novellit ja Anna-Leena Härkösen Ihan ystävänä sanon

6. Testaa ilmaiseksi!

Lopuksi ehdotan, että testaat sovellusta ilmaiseksi kuukauden päivät! Ja anna toki muidenkin perheenjäsenten kuunnella. Olin erittäin iloinen siitä, että esiteini vaihtoi ainakin osittain tubesisällön äänikirjoihin.

Pääset aloittamaan ilmaisjakson klikkaamalla tätä linkkiä tai koodilla projectmama Bookbeatin sivulla.

Noin! Jään vielä odottamaan sitä, että voin valita kirjani eri lukijaäänien välillä. Ja että sovellukseen leivotaan sisään askelmittari.

Mon dieu, miten saadaan intohimoinen parisuhde?

Haluatko tietää, millainen on ranskalainen parisuhde? Bloggaajakollega Helena Liikanen-Renger kirjoitti siitä kirjan! Siis siitä intohimoa sykkivästä liitosta, jossa vannotaan ikuista rakkautta kuohuviinin äärellä, uulalaa, eikä todellakaan puhuta metatyöstä. No, Helena kyllä myöntää heti alkuun, että 67 miljoonan ihmisen maassa on tietenkin kaikenlaisia parisuhteita, mutta hän lähti etsimään ranskalaisen parisuhteen aineksia omien kokemustensa ja ranskalaispariskuntien tarinoiden kautta.

Parisuhdeasiathan nyt aina kiinnostavat, joten tartuin kirjaan heti.

Kirja alkaa ihanalla lauseella, joka tiivistää sen suurimman eron: pariskunta on planeetta, jota lapset kiertävät kun kuut. Niinpä! Parisuhteessa pitää viettää aikaa kahden myös silloin kun perheeseen kuuluu lapsia. Suomessa on tapana ajatella, että lapset tulevat aina ensin, ja vasta niistä ruuhkavuosien rippeistä saa yrittää kaapia kasaan aikaa sille, jonka kanssa ne lapset halusi maailmaan saada. On ihan selvää, että intohimo jää tuossa asetelmassa vähän taka-alalle.

Mutta onko se luonnonlaki? Mitä voisimme oppia intohimoisilta ranskalaisilta, joille rakkauden vuorosanat opetetaan jo lapsesta? Voiko intohimoa pitää yllä, jopa priorisoida?

Olisin Ranskassa sinkku. En ole kovin väreilevä ihminen. Olen aivan liian lihava (enkä polta tupakkaa laihtuakseni), analyyttinen ja epänaisellinen ranskalaiseen parisuhteeseen, joka pyörii estetiikan, draaman ja intohimon ympärillä. Lisäksi käytän kirjan ohjeiden vastaisesti leggingsejä eikä tukkani ole koskaan huolettomasti chic-nutturalla, sattuneesta syystä.

Ranskalainen parisuhde vaikuttaakin suomalaiseen silmääni liian näytellyltä, mutta kyllä siitä olisi löydettävissä se keskipaahtoinenkin versio.

En usko näyttelemiseen vaan aitouteen, mutta aitoudenkin voi käsittää väärin. Aitous ei tarkoita sitä, että itsestään pitäisi edes puolisolle esittää täysin sensuroimaton versio. Ei käytöstapoja voi unohtaa ja keskittyä raivorehellisesti olemaan täysin oma itsensä, sanomaan kaiken mitä sylki suuhun tuo. Haavoittuvainen ja tarvitseva sen sijaan saa olla, myös miehenä.

Minun pitäisikin muistaa useammin olevani treffeillä, ei vain sen kaksi kertaa vuodessa.

Kirjassa kerrotaan ranskalaisesta psykiatrista Frédéric Fanget'sta, joka jakaa parisuhteet neljään kategoriaan:

a) itsenäiset suhteet, joissa molemmilla on vahva autonomia,
b) fuusioitunut parisuhde, jossa puolisot ovat sulautuneet yhteen,
c) tuhoisat suhteet ja
d) suhteet, jotka noudattavat kaavaa 1+1=3.

Voisin kuvitella että Suomessa a-tyyppi on hyvin yleinen, mutta tuo viimeinen on kiinnostava. Siinä kaksi ihmistä näkee oman keskinäisen suhteensa kolmantena "henkilönä". Tästä voi jatkaa aika haastavaan ajatusleikkiin: millainen tyyppi parisuhteenne on?

Tuleeko se perässä, onko sillä nälkä, sanooko kukaan sille koskaan mitään? Vai seisooko se yksin eteisessä pohtimassa, mitä sen pitäisi tehdä. Silloin kun parisuhdetta ajatellaan kolmantena henkilönä tulee väkisinkin myös miettineeksi, mitä se toinen siihen henkilöön antaa ja millaisena hän sen kokee.

Parisuhteen tärkein elin ovat aivot ja ne tarvitsevat huomiota. Parisuhteen eteen pitää tehdä tekoja, läsnäolo ei riitä. Yksi tapa huomioida parisuhdetta on harjoittaa arkiromantiikkaa, vahvistaa syitä olla yhdessä, mitä se ikinä tarkoittaakaan. Ei siihen välttämättä tarvita niitä ranskalaisten rakastamia kukkia. Ja jos minä odottelisin kotona pitsialusvaatteissa karhuntaljan päällä, Koti-insinööri soittaisi valkotakkiset. Minä ostan mieluummin kaupasta tarvikkeet savumuikkuiltapalaleipiin.

Kokonaan toinen juttu on, miten sen eteisessä seisovan parisuhteen tilanne korjataan.

Korjaamisessa eivät ranskalaisetkaan loista. Vaikka parisuhdetta pidetään keskiössä, se ei tarkoita ikuista rakkautta. Ranskalaiset eroavat hyvin herkästi (ihan ilman kammoamiaan kotityöexceleitä) ja ulkopuoliset suhteet ovat aika tavanomaisia. Ja vaikka ihanteita on, lapsiperhearki saa kiinni myös Pariisissa. Kirjassa esitelty pariisilaismutsi tuntui olevan aika uupunut ja sitä parisuhdeaikaa heillä ei vaikuttanut olevan koskaan. Taikasauvaa ei ole kellään.

Vaikka parisuhteen konventiot ovat Suomessa hyvin erilaiset, olen ollut huomaavinani, että parisuhdekäsitys on ehkä hieman ranskalaistumassa.

Ensinnäkin perheelliset pariskunnat ovat alkaneet ottaa pieniä irtiottoja arjesta, käyvät treffeillä eivätkä anna lasten keskeyttää ihan joka ikistä puheenvuoroa. Tässä auttaa myös isäkulttuurin vahvistuminen: kun mieskuva laajenee, hyvinvointi lisääntyy. Romantiikka on sallittua taviksille eikä vain lipeville helppoheikeille.

Toiseksi lasten antaminen muiden hoidettavaksi alkaa normalisoitua: hoitoverkostoon liitetään nykyään niin sukulaisia, ystäviä, kummeja kuin ammattihoitajiakin. Kyseessä on iso muutos näin äitikeskeisessä maassa. Saamme todennäköisesti vielä odotella sitä aikaa kun Muumimaailmassa olisi viihtyisä aikuisparkki, jossa tarjoillaan oliiveja ja martineja sillä välin, kun lapset juoksevat Haisulin johdolla tutustumassa saareen, mutta ehkä se jo siintää horisontissa.

Lopuksi väitän, että ranskalaiset voisivat ottaa intohimon värisyttämään arkeensa myös hieman skandinaavista järkeä mukaan ja lopettaa tunnekuohuissa eroamisen. Siinä vaiheessa kun puoliso ei enää kiinnosta, kannattaa kokeilla jotain uutta, enkä nyt viittaa syrjähyppyyn. Voi vaikkapa lähteä kavereiden kanssa viinille puimaan, onko se oma tilanne sittenkään täysin ainutlaatuinen ja miettiä miten suhdetta voisi parantaa. Tai sitten voi tehdä vaikka metatyön näkyväksi parin aperon ääressä. Jääpähän aikaa sille romantiikallekin.

Leffassa: Coco – elokuva sukupolvien ketjusta

On (ainakin) yksi asia, missä ennen ei ollut paremmin. Ne ovat lapsille suunnatut tarinat ja sadut, kirjoina, sarjoina, elokuvina. Kävimme viikonloppuna katsomassa Cocon, ja leffa meni suoraan top-listamme kakkoseksi heti Inside Outin jälkeen. Kontrasti oli erityisen kova lentokoneessa katsotun Väiski Vemmelsäären ollessa tuoreessa muistissa.

Ilahdun aina kun lastenelokuvan käsikirjoitus luottaa johonkin muuhun kuin niihin perinteisiin lapsiklisheisiin, söpistelyyn tai ryminään. Hahmoja oli paljon, mutta ne olivat mainioita! Sekä elävät että kuolleet sukulaiset ovat hyvin aitoja ja sydämellisiä, mutta eivät turhan siloteltuja persoonia.

Ehkä yllätyin myös siksi, että odotin jonkinlaista zombiekreisikomediaa, mutta tarina olikin yllättävän syvä, mutta teemat silti niin tuttuja, että eskari-ikäinen pysyi kärryillä. Mietin etukäteen luurankojen pelkoindeksiä, mutta turhaan. Itse asiassa, tässä elokuvassa ei ollut mitään ylipelottavaa kuten Vaianan Te Kā, tai Paddingtonin eläintentäyttäjä. Snadi ei pelännyt edes lentävä kissaa, sillä sekin oli tavallaan hyvällä asialla.

Juoni ei ole helpoimmasta päästä. Meksikolaispoika Miguel haaveilee muusikon urasta, mutta hänen perheensä ei hyväksy musiikkia alkuunkaan: suvun isoisoisä oli muusikko, joka jätti perheensä unelmiensa takia. Kuolleiden päivänä Miguel langettaa vahingossa itselleen kirouksen, joka siirtää hänet kuolleiden maailmaan. Kirous poistuu vain kuolleen sukulaisen antamalla siunauksella. Sen enempää spoilaamatta tämän siunauksen etsiminen osoittautuukin aika hankalaksi.

Parasta on, jos tarina herättää ajatuksia. Leffan kantava teema, perhe ja suku, on asia, jota meillä käsitellään säännöllisesti. Perheemme kokoonpano kun on vähän erikoinen, mutta en ole genetiikkaa lapsille alleviivannut. Kuka on kenenkin äiti, ketkä pitää piirtää kuvaan perheestä, kuinka monta serkkua ipanoilla on, kuka on nuorin ja millä nimellä ystävien lapsia kutsutaan?

Me puhumme myös kuolleista säännöllisesti. Molemmat vanhempani, Hilkka-mummi ja edesmenneet koirat mainitaan harva se päivä. Sitten on minun muistoissani eläviä ihmisiä, joita lapset eivät ole tavanneet. He ovat olemassa vain vanhoissa valokuvissa ja perintöesineissä. Näiltä tyypeiltä on saatu lahjaksi ominaisuuksia, pitkät sormet, punatukkaisuus ja migreenitaipumus. Ja kolesteroliarvot.

Tästä leffasta ei kuivin silmin ulos pääse. Se ei haittaa, sillä surussa ei ole mitään pahaa. Kuolleista tekee omituisia vain jos elävät niin suhtautuvat.

Minä kirjoitan romaanin

Minä ja mahtava kustannustoimittaja Anna Kivekäs.

Tuossa otsikossa se seisoo. Joulun alla sain tietää, että minulla on kustannussopimus.

Kerroin jo viime keväänä, että olin alkanut kirjoittaa blogipostausta, joka rönsyili hallitsemattomasti. Se alkoi joulupöydässä syntyneistä ajatuksista, mutta pian siihen sekoittui muistoja ja tarinoita. Yhtäkkiä huomasin, että teksti oli venynyt jo useaan tuhanteen merkkiin eikä se ollut millään tavalla normaalia blogisisältöä.

En tiennyt, mikä se oli. En tiennyt pitkään aikaan. Copy-pastesin sen pois bloggerista ja heitin tekstinkäsittelyohjelmaan, jossa se alkoi elää omaa elämäänsä. Joka kerta kun avasin tiedoston, tuli kymmenen sivua lisää tekstiä.

Kerroin ensin hyvälle ystävälleni, että olen mennyt kirjoittamaan jotain kummallista. Hän luki tekstin ja sanoi että nämä henkilöthän ovat kiinnostavia, jatka.

Jatkoin.

Keväällä tekstiä oli yhtäkkiä sata sivua ja henkilöitä puolen tusinaa. Päätin pyytää toisen mielipiteen, tällä kertaa kirjallisuusalan asiantuntijalta. Sain taas muutaman hyvän vinkin tyylistä ja rakenteesta ja kehoituksen jatkaa.

Kesällä otin jo yhteyttä tuttuun kustannustoimittajaan. Hän sanoi, että onhan tässä vielä duunia tehtävänä, mutta hänkin käski jatkaa.

Jatkoin. Ja nyt minulla on kustannussopimus eli lupa finalisoida teksti ammattiavun kanssa kevään aikana.

On kertakaikkisen vaikeaa vieläkin uskoa, että tästä omituisesta, käsistä lähteneestä tekstistä tulee kirja! Hassuinta tässä prosessissa on, että odotin koko ajan stop-merkkiä. Että joku sanoisi, ettei tällaista kannata tehdä. Että aihe on käsitelty sataan kertaan ja henkilöt ovat liian naiiveja. Että tällaisia käsikirjoituksia on maailma täynnä, mutta vain vähän taitavampien kirjoittajien tekemänä, ja että minun kannattaisi käyttää aikaani mieluummin pihan haravointiin.

Mutta ei kukaan sanonut niin. Päinvastoin, sain valtavasti hyviä neuvoja, kannustusta ja tukea. Lisää sitä, poista tätä, onko tuo tarpeellinen, tämä on epäuskottavaa ja tämä hyvä, mieti vielä näitä. Hiljalleen siitä syntyi kokonaisuus, joka näytti kirjalta.

Kirja putkahtanee maailmaan ensi syksynä, jos kaikki menee suunnitelmien mukaan. Se kertoo kahden hyvin erilaisen suomalaisen perheen kohtaamisesta ja kohtaamisen aiheuttamista jälkimainingeista. Molemmat perheet ovat omalla tavallaan saaneet lottovoiton, mutta heidän lapsilleen jäävää perintöä voi tarkastella monesta näkökulmasta: mitä kannattaa antaa eteenpäin ja mitä ei.

Minullakin on lottovoiton saanut olo. En ole koskaan tehnyt mitään näin vaikeaa ja kiinnostavaa yhtä aikaa. On ollut pakko olla kärsivällinen. On ollut pakko ottaa vastaan apua. On ollut pakko vaientaa se päänsisäinen ääni, joka sanoo, että et sinä osaa.

Osasin tai en, joku minua tässä kirjoittamisessa nyt vaan vie mukanaan. Vieköön!

Ps. Blogi siis jatkuu, mutta luultavasti välillä tulee taukoja.

Viisi syytä juhlia lasten kanssa

Minä ja taitava kuvittajaystäväni Annukka pönötettiin yhteiskuvan verran.

Snadi näpelöi tapansa mukaan kaikkea.

Kuulin sellaista huhua, että lastenkirjoille ei juuri julkkareita järjestetä ja vielä vähemmän juhliin on tapana kutsua lapsia. Pidin tätä selkeänä merkkinä siitä, että on syytä tehdä molemmat. Lisäksi juhlien edetessä havaitsin, että on muitakin syitä!

1. Lapset näkevät että lastenkirja on saavutus. Kirjoittaminen on vaikeaa ja hyvän kirjan kirjoittaminen on vielä vaikeampaa. Mutta hyvän lastenkirjan kirjoittaminen on maailman vaikeinta! Aikuisena on väkisinkin vieraantunut siitä, mikä lapsen kokemusmaailmassa on todellista ja autenttista ja mikä taas klisheistä jeesustelua. Tästä seuraa se, että...

Aikuiset sai tyytyväisiksi sponssina saadulla luomuproseccolla.

2. Lasten kanssa kannattaa pysyä väleissä. Lapset ovat pahin mahdollinen yleisö, joita on syytä kosiskella kaikin tavoin. Ne eivät tylsiä satuja (pätee myös tylsiin ohjeisiin ja neuvoihin) jaksa kuunnella minuuttia pitempää eikä niitä hävetä jättää huonoa kirjaa kesken. Kirjasta karsiutuikin pois pari lukua, joista sain ihan kiva -palautteen.

3. Ohjelmaksi ei riitä skumpan litkiminen ja selkääntaputtelu. Ipanat ovat erittäin tietoisia siitä, millaiset ovat hyvät bileet - ovatthan ne olleet kymmenillä synttäreillä ja tietävät kyllä, mikä toimii. Kokosin mielestäni hyvän juhlakonseptin, jossa biologi-Isoveljeni fasilitoi keskustelutuokion metsän asioiden hoidosta. Eniten yleisöä toki kiinnosti, että kirjassa mainittu kuusen peffa on oikeasti olemassa.



4. Ruokaan on panostettava ihan eri tavalla. Mahtavaa Villd-ruokaohjelmaa tekevät Noora ja Ossi kokkasivat ehtaa mörökölliruokaa suomalaisesta metsästä: kuusenkerkkämarmeladia, pihlajaremmiä ja pakurikonvehteja, kyytipojaksi oli vuorenkilpimaitoa. Ja kaikki maistoivat! Kun ruoka oli riittävän omituista ennakkoluulot katosivat! Tosin lupasin, että rohkeat kaikki maistajat saavat jymykiven mutta silti.

Bloggaajakollega Eino tiettävästi todisti, että myös jymykiviä maisteltiin, mutta sehän on tavallaan vain luonnollinen jatkumo hiekkalaatikkohiekalle.





5. Vältät pönötyksen. Virallisen osuuden jälkeen sai joko riehua tai askarrella Skidin johdolla hienoja kirjanmerkkejä. Tässäkin juhlijat olivat asiantuntijoita ja valitsivat molemmat. Ei ole Suomen Blogimedian käytävillä koskaan vedetty sellaista vauhtia, väitän.

Mörökölleille saapuivat skoolaamaan myös blogiystävät Valeäidin Hanne ja Tämän kylän homopoika Eino.
He osasivat hymyillä kuvissa eivätkä juosseet karkuun kun yritin jutella.

Ainoa kiusallinen yksityiskohta lyhyissä juhlavieraissa on se, että sinusta otetaan runsaasti kuvia alaviistosta, lähäreitä korvasta ja takapuolesta, pärstääsi liitetään koirankorvia kavereiden kanssa hihitellen. Mutta eipä siinä, kestän kyllä. Koska ensimmäinen painos on kohta loppu. Jee!

Ps. Jos haluat vielä jouluksi kirjan, mutta epäröit onko tämä nyt hyvä lahja, toimi näin: käy lukemassa kirjaan liittyvä Pikkiksen talviseikkailu bonusluku Novelliblogista ja päätä sitten, onko tämä ollenkaan teillä asuvan ipanan teekuppi. Jos on, mörököllikirjan saat täältä.