Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

17.9.2018

Me tarvitsemme näytelmäkerhoja — ajatuksia teatterin katsomosta




Harpon Espoon kaupunginteatterin rappuset ylös. Pian on Esitystalous III - Radio näytelmän ensi-ilta ja pääsen etukäteen katsomaan läpimenon. Teema on mehevä: konsultti tulee uudistamaan rahavaikeuksissa rimpuilevaa, sympaattista paikallisradio-asemaa. Luvassa on varmasti hykerryttävän tunnistettavaa materiaalia muutosvastarinnasta sekä taloudenpidon ja elämäntyön yhteentömäyksestä. Lisäksi pääosissa ovat Martti Suosalo ja Vera Kiiskinen. Ihanaa!

Mutta markkinointisihteeri odottaa minua ovella.
- Pahoittelut, mutta tänään ei olekaan sitä läpimenoa. Ohjaaja sanoi, että tänään treenataankin kohtauksia, jotka... no, vaativat treenaamista. Tällaista tämä teatteri on, suunnitelmat muuttuvat.

Sen sijaan tarjolla olisi harjoitukset. Sopii hyvin, en tiedä näyttelijöiden työstä mitään! Näen lavalla aina vain valmiin tuloksen enkä tiedä, miten siihen on päästy. Olen poikkeuksetta aina näytöksen jälkeen hämmästynyt. Miten ne muistavat tämän kaiken? Repliikit (omat ja muiden), ilmeet, askeleet, musiikit, valot. Muistan edelleen kun minut tempaistiin mukaan ala-asteen joulujuhlaan, kun roolihenkilö oli tullut kipeäksi. En ollut ollut ensimmäisissäkään treeneissä ja unohdin kaiken, mitä piti sanoa kun marssin lavalle.

Teatteri asuu ihmisessä samalla tavalla kuin tanssi laittaa taaperon hytkymään. Lapset pistävät ensimmäiset näytelmänsä pystyyn kolmivuotiaina. Roolileikeissä näkyvät jo kaikki teatterin olennaiset elementit: hahmot, puvustus, lavasteet, ohjaaja. Ainoastaan käsikirjoituksesta ei yleensä ole niin väliä, kunhan improtaan jotain. Välillä toki riidellään siitä, kuka puhuu liikaa, ja sitten taas jatketaan.




Näyttämösalissa on meneillään keskustelutilaisuus. Ohjaaja Juha Jokela selittää visiotaan keskittyneelle työryhmälle, johon kuuluu hitosti porukkaa. Teatterissa tarinaa kerrotaan paljon muullakin kuin näyttelemisellä, valoilla, äänillä, lavasteilla. Kiinnitän huomioni erityisesti puvustaja Noora Salmen työhön. Hän on löytänyt modernille naisjohtajalle täydelliset vaatteet muotilenkkareineen. Radioaseman hipsteri taas on kuin suoraan Flowsta temmattu.

Itse treenit alkavat minun näkökulmastani suht mitättömältä tuntuvalla kohtauksella. Musiikki alkaa soida, näyttelijät tulevat lavalle järjestyksessä ja istuvat radiostudiolta näyttävään tilaan.

- No niin, mennään asiaan.
- Mennään asiaan, että päästään eteenpäin!
- Mennään, mennään asiaan.
- Mennäänpä tosiaan asiaan... eiku hetkinen?
- Sä sanot sen vasta mun jälkeen.

Vuorosanat eivät tunnu asettuvan kohdilleen, välillä katsotaan paperista kenen piti sanoa ja mitä. Kohtaus otetaan uusiksi kymmenen kertaa, koska joku epämääräinen asia on pielessä. Kiemurtelen penkissä kuin viisivuotias kun tajuan, miten jumalattomasti työtä live-näytöksen kasaaminen vaatii. Se koneisto, joka ensi-illassa raksuttaa näytöksen läpi vaivattomasti ja sulavasti antaen yleisölle mahdollisuuden antautua tarinan vietäväksi, rakennetaan mikroskooppisen pienistä paloista. Nyt se vielä tökkii, kangertelee ja kitisee, mutta kohtaus kohtaukselta näytös saa muotonsa.

Ammattinäyttelijän tärkein ominaisuus on sama kuin huippu-urheilijan: lahjakkuus vie johonkin asti mutta sen jälkeen mitataan kärsivällisyyttä ja motivaatiota treenata, toistaa kohtauksia uudestaan ja uudestaan kunnes dialogi on varmaa ja askelet osuvat musiikkiin.

Vielä kerran alusta, pyytää ohjaaja.

Ohjaajan tehtävä on päättää, milloin kohtaus on valmis, hänen palautettaan ja neuvojaan kuunnellaan tarkasti ja vänkäämättä. On olemassa sanonta, että viestintä epäonnistuu aina, mutta tässä lajissa se ei ole mahdollista. Kohtaus on valmis vasta kun kaikki tietävät, millä iskulla tullaan sisään, mikä äänensävy on oikea ja kuinka pitkä on tauko repliikkien välillä.

Jokela komppaa havaintoani. Teatterikorkeassa käsitellään paljon kommunikaatiota ja viestintää. Näyttelijä pystyy ottamaan vastaan vain rajallisen määrän tietoa, ja ihmiset ovat erilaisia. "Joidenkin näyttelijöiden kanssa voi kohdata analyysin kautta, joidenkin kanssa tunnetasolla." Näytelmän"pahista" esittävä Vera Kiiskinen täydentää, että ammattinäyttelijän tärkein ominaisuus on kontakti, itseen, vastanäyttelijään ja ohjaajaan. Tätä työtä ei voi tehdä ilman sataprosenttista läsnäoloa.



Kun mennään asiaan -kohtausta on treenattu puoli tuntia, Jokela sanoo, että tulkaapa sittenkin sisään ihan hiljaa. Järkytyn. Valtava määrä treeniä meni juuri roskiin, mutta kukaan ei romahda, koska näin teatteri toimii. Käsikirjoituksesta ei etukäteen näe, mikä kohtaus on hankala. Lisäksi tässä tapauksessa ohjaaja ja käsikirjoittaja ovat sama henkilö, mikä helpottaa kill your darlingsia. On pakko kokeilla, mikä toimii ja tehdä päätöksiä.

"Ajattelen myös, että ohjaajan on terveellistä kyseenalaistaa aika ajoin omaa valtaansa. Ne päätökset voivat olla vääriä ja sen tiedostaminen on tärkeää", Jokela toteaa.

Jotenkin tulee fiilis, että näitä teatterityön taitoja tarvitsisi jokainen ihan normaalissa vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa, perheen kanssa aamupalalla, pomon kanssa kehityskeskusteluissa ja taloyhtiön syyskokouksessa. Joku konsultti nappaa nyt tästä idean perustaa työelämätaitoihin valmentava näytelmäkerho!

Poistun treeneistä hämärään syysiltaan, työryhmä jää hiomaan askelmerkkejään myöhään yöhön. Ylihuomenna näen, sanotaanko siinä yhdessä kohdassa, että "mennään asiaan" vai ei.

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Huippusuositun Esitystalous-trilogian päättävä Esitystalous 3 – RADIO saa ensi-iltansa Espoon Kaupunginteatterin Revontulihallissa 19. syyskuuta 2018. Facebookin puolella on kahden hengen lippupaketin arvonta, jos median murros kiinnostelee! 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Nyt olis sun vuoro.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...