Miksi lukea lukutaitoiselle?

Olen lievästi vaali- ja PISA-tulosaddikti. Kun uusia tietoja koululaisten selviytymisestä ongelmanratkaisussa julkaistiin, ryntäsin tilastojen kimppuun. Erityisesti poikien huonosta suoriutumisesta revittiin otsikoita, vaikka se oli keskitasoa parempaa. Pojilla ei siis ole erityistä hätää, mutta huonoiten pärjäävien määrä kasvaa. Ja kuten eräs kasvatuspsykologian professori totesi, tyttöjen ja poikien havaitut keskimääräiset erot palautuvat lähes kokonaan eroihin lukutaidossa. Tuohon itsestäänselvyyteen.

Se onkin tavallaan huolestuttavaa: suunta on väärä. Vaikka pärjäämme testeissä OECD:n keskitasoa paremmin, suomalaisten lasten ja nuorten lukutaito rapistuu vuosi vuodelta.

Itse jäin miettimään tuota kotitaustan merkitystä. Oppiminen on myös luokkakysymys, vaikka tätä eroa tasoitetaankin Suomessa tehokkaasti. Lapset eivät lähde lukijoiksi samalta viivalta. Olisiko niin, että kotitausta vaikuttaa huomattavasti juuri pojan lukuintoon? Jos poika ei näe, että yksikään mies lähipiirissä lukee, miksi hänkään lukisi. Pojan kapea rooli voi periytyä ihan vahingossa.

Sitten on tietenkin vanhempia, jotka eivät voi lukea. Jos lukihäiriöisen vanhemman on vaikea tarttua kirjaan, voi yhdessä lukea vaikka sarjakuvia tai palindromeja. Tai heittää kehiin ihan omia juttuja. Koti-insinööri kertoo välillä omakeksimiään tarinoita, joissa seikkailee kiikaroiva prinsessa, mekaanikko, Antti Tuisku, torimummoja ja hevosia. Huononäköinen Vaari taas kertoo tarinoita, joissa esiintyy harmaahylje. Jossain vaiheessa lapsi voi sitten lukea Vaarille.

Miksi tästä kannattaa vähän kohkata? Lukemiseen liittyy paljon isompi otsikko: viestintä. Se tiimityö ja ongelmanratkaisukin edellyttivät hyvää lukutaitoa. Viimeistään WhatsAppin käyttöönotto näyttää miten vaikeaa keskusteleminen on.

Ihmislajin menestys perustuu osaksi poikkeuksellisen hyvään viestintäkykyyn. Yhteiskunta pyörii kommunikaatiotaitojen ympärillä, erilaisten kirjallisten testien ja kokeiden, työhakemusten ja presentaatioiden kautta. Kommunikointi- ja keskustelutaidot harjaantuvat harjoittelemalla eli lukemalla, puhumalla, vitsailemalla, esiintymällä, väittelemällä, neuvottelemalla ja kinaamalla. Ja turvallisin mahdollinen tila harjoitella on oman perheen kesken.

Ja tämä on se syy, miksi luen myös lukutaitoisille lapsille. Ne tykkäävät siitä. Sen lisäksi, että olen sikahyvä lukemaan tarinoita (olisipa tästä jotkut kisat!), lukeminen on minulle helppoa läsnäoloa mutta myös kaksisuuntainen keskusteluhetki. Se toimii erityisen hyvin kiukkuisten päivien jälkeen, jolloin koko perhe on huutolankuttanut eteisen lattialla. Lukeminen saa ajatukset muualle vähän samalla tavalla kuin se yhteinen kävelylenkki.

Perheitä voisikin kannustaa kaikenlaisen keskustelun lisäämiseen. Piirtää jonkinlaisen aivoravintoympyrän. Paljonko lasten kanssa vietetään aikaa jutellen? Millaisiin harrastuksiin lapsia ohjataan? Luetaanko lapsille, myös niille lukutaitoisille? Annetaanko lasten esiintyä ja puhua?

Päiväkodin sadutustuokiot ovat olleet Snadin mielestä parasta ikinä. Mikähän miesryhmä lähtisi lukemaan satuja päiväkoteihin?

Kirjasuositukset: mitä luetaan Potterin jälkeen?

Kirjoittelin taannoin Skidin lukukriisistä: Potterit oli luettu ja elämä menettänyt merkityksensä. Kysyin teiltä neuvoa hyvistä lasten ja nuorten fantasiakirjoista ja tehän vinkkasitte! Nyt tuota kommenttiosastoa on kahlattu läpi kirjaston kanssa ja uusia suosikkeja löytynyt.

Koska aika moni on pyytänyt minua lähettämään "sen postauslinkin", ajattelin koota siitä nyt tällaisen vähän selkeämmän sivun, joka on jaoteltu kotimaisiin ja ulkomaisiin ja aakkostettu kirjailijoiden sukunimen mukaan. Linkit vievät Kirjasampoon, jonka kuvauksista saa pientä käryä siitä, miten hurjasta tarinasta on kyse.

Täydennän mielelläni tätä listaa kommenttien perusteella, jos jotain jäi puuttumaan! Erityisesti kotimaisten osasto kaipaa täydennystä.

Kotimaiset

- Hepo-oja, Briitta

* Hylättyjen lasten kaupunki

- Hulkko, Johanna 

* Geoetsivät-sarja

- Hurme, Vuokko

* Kiepaus

- Kontio, Tomi 

* Keväällä isä sai siivet

* Austraasian viimeiset lapset

* Maan veli
- Koskinen, J.P. 

* Haavekauppias

* Kirottu kartano
* Benjamin Hawk

- Parvela, Timo

* Sammon vartijat -sarja

* Kepler62-sarja

- Simukka, Salla

* Sisarla

Ulkomaiset

- Adams, Richard
* Ruohometsän kansa

- Alexander, Lloyd
* Prydainin kronikka

- Black, Holly & Clare Cassandra
* Magisterium-trilogia
- Colfer, Eoin

* Artemis Fowl -sarja

- Cooper, Susan

* Pimeä nousee -sarja

- Doyle, Arthur Conan 

* Sherlock Holmesin tarinat (julkaistu useita)

- Everest, D.D.
* Archie Greene -sarja
- Funke, Cornelia
* Mustesydän -trilogia

- Gaarder, Jostein
* Sofian maailma 

* Joulumysteerio

- Gier, Kerstin

* Rubiininpuna

- Handler, Daniel (Lemony Snicket)
* Surkeiden sattumusten sarja (13 osaa)

- Harris, Michelle

* 13 lahjaa -sarja

- Hunter, Erin
* Soturikissat-sarja
- Jones, Diana Wynne 

* Chrestomancin maailma -sarja
* Liikkuva linna
* Leijuva linna
* Rönsyilevä talo

- Landy, Derek
* Keplo Leutokalma -sarja

- Le Guin, Ursula
* Maameren velho
- Lewis, C. S.
* Narnia-sarja
- Lindgren, Astrid
* Mio, poikani Mio
* Veljeni Leijonamieli
* Ronja Ryövärintytär
- Mankell, Henning

* Tähtiin karkaava koira

- Moers, Walter 
* Kapteeni Sinikarhun 13,5 elämää

- Mull, Brandon
* Myyttihovi -sarja

- Nesbo, Jo 
* Tohtori Proktori -sarja

- Norton, Mary
* Kätkijät-sarja
- Pettersen, Siri

* Korpinkehät -sarja

- Pratchett, Terry
* Vapaat pikkumiehet

* Johan riitti

* Noitasiskokset

* Noitia maisemissa

* Herraskaista väkeä
* Naamiohuvit

- Pullman Philip

* Universumien tomu -trilogia

- Riordan, Rick

* Percy Jackson -sarja

* Magnus Chase -sarja

- Rothfuss, Patrick,
* Tuulen nimi
- Sleator, William

* Sokkeloportaikko

- Tolkien, J.R.R.

* Hobitti eli sinne ja takaisin

* Taru Sormusten Herrasta -trilogia

- Stephens, John
* Kirja aikojen alusta -trilogia

- Stewart, Mary
* Pikku Noitaluuta
- Walliams, David:
* Gangsterimummi, 

* Poika ja mekko
- Verne, Jules: koko tuotanto

Siitä tuli hyvä

Arvaatteko, mitä tässä tapahtuu?

Yksi projekti näyttää nyt saapuvan hiljalleen maaliin. Nimittäin Kirja kaikille rohkeille, joita joskus jännittää. Lastenkirja, jossa on seitsemän tarinaa rohkeudesta. Ja kasvamisesta.

Se on aina jännä tunne, kun saa jotain valmiiksi. Olen nimittäin huono siinä, valmiiksi saamisessa. Minulla on sata rautaa tulessa, mutta jostain syystä ne tuppaavat tippumaan sinne masuuniin. Pitäisi ennemminkin valita yksi juttu, johon keskittyy ja jota edistää, mutta hitto kun on liikaa kaikenlaista kiinnostavaa. Olen surkea viimeistelijä, joten asiat tuppaavat jäämään puolitiehen.

Erityisen hyvin tämä pitää paikkansa pitkien, kärsivällisyyttä vaativien projektien kanssa. Kirjaa tehdään yleensä useampi kuukausi ja lopputulos on varsinkin alkuvaiheessa epäselvä. Pitäisi jaksaa odottaa palasten loksahtelemista kohdalleen.

Veikkaan, että tunnelma on sekä rasittavuudessaan että palkitsevuudessaan lähellä talonrakennusta. Käsikirjoitus on ollut työn alla jo yli vuoden päivät. Kuvittaja on painanut oman toimen ohella yötöitä taiton ja kuvituksen kanssa viime keväästä. Halusin ehdottomasti kuvittajan, joka osaa piirtää luontoa, ja hän halusi ehdottomasti kuvittaa tämän kirjan.

Mutta nyt tekstit on oikoluettu. Kaikki kuvat ovat valmiina. Vain kannesta käydään vielä vääntöä (jonka minä häviän).

Projekti lähti siitä, että halusin tehdä iltasatukirjan,
- jossa päähenkilön sukupuoli syntyisi kuulijan päässä,
- jossa sankaruutta olisi kaikenlaista,
- joka olisi vähän opettavainen mutta enemmän naurattavainen,
- jossa olisi kauniit kuvat,
- jossa olisi sopivasti jännitystä, mutta ei liikaa,
- josta tulisi hyvä mieli niin että olisi helppo nukahtaa.

Lisäksi halusin tehdä kirjan, jonka herkkäkin lapsi kokisi arvokkaana, henkilökohtaisena ja merkityksellisenä. Sellaisena, johon haluaisi palata.

Kun kersat sitten pyysivät taas mörököllitarinoita iltasaduksi, oli pakko tarkistaa: pyydättekö vain kohteliaisuudesta? Nuorempi ei ymmärtänyt kysymystä (hienotunteisuus ei ole hänen vahvin puolensa), mutta Skidi tajusi.

- Äiti, noi on oikeasti hyviä.
- Ei tarvitse hävetä?
- Ei.

Se on esiteiniltä, jota lähtökohtaisesti hävettää kaikki tekemiseni, lohduttavaa kuulla.

Siitä tuli hyvä. Huomenna lähden etsimään painotaloa. Nyt korkkaan ykkösoluen ja menen nukkumaan.

Ihmisten edessä

Viikko on ollut kiireinen, sillä olemme juosseet erilaisissa tapahtumissa. Minulla oli alkuviikosta koulutustilaisuus ja messut (olin sekä firman ständillä että yleisönä), keskiviikkona oli Snadin vuoro nousta stagelle esittelemään suomalaista lastenmuotia ja eilen istuimme Koti-insinöörin konsertissa. Sunnuntaina pukkaa vielä teatteriesitystä.

Muistin taas, miten paljon arvostan esiintymistaitoisia ihmisiä. Esiintyminen vaatii itseluottamusta. Live-esiintymiset ovat aina vähän kuumottavia hetkiä ja esiintyminen jännittää ihan syystä. Livenä ei pysty moderoimaan, photoshoppaamaan, editoimaan, ottamaan kymmentä kertaa uusiksi tai lisäämään filttereitä - olet siinä ihmisten edessä juuri siinä kuosissa kuin senhetkinen mielentila antaa myöten. Vuorovaikutus on välitöntä.

Olen itse aina inhonnut esiintymistä. Koulussa oli pakollisia näytelmiä, musiikkia ja tanssiesityksiä, joissa olin kiistattoman huono. Joulukuvaelmassa putosin lavalta, konsertissa nokkahuilustani kuului kauhea ääni ja koreografian voi unohtaa yhtä helposti kuin sanat. Esityksiä ei juurikaan harjoiteltu, joten kokemus jäi poikkeuksetta myötähäpeän puolelle. Samalla iskostui päähän se, että en kertakaikkiaan osaa näytellä, soittaa tai tanssia.

Tajusin vasta vähän aikaa sitten, että esiintymistaito on osaamisen ja intohimon kierre, jossa molemmat ruokkivat toisiaan. Intohimo pistää tekemään, tekemällä oppii, ja kun osaa, kehtaa esiintyä. Koti-insinöörin keikkamuusikon elämä perustuu loppujen lopuksi ihan samaan motivaatioon kuin minulla kirjoittaminen.

Tässähän minä olen nytkin, yleisön edessä, melkein livenä. Ollut jo 10 vuotta. Minulle vain teksti on luontevampi esiintymisformaatti kuin soittaminen, puhuminen tai tanssi. Ja se luontevuus onkin koko pointti!

Hyvä yleisökokemus ja innostunut esiintyjä liittyvät saumattomasti yhteen. Olisikin loistavaa, että jokainen löytäisi siihen matalan kynnyksen kokeilupaikkoja, jossa konkretisoituisi se, että esiintyjän ulkonäkö tai virheetön ulosanti eivät ole esteitä.

Musiikkiluokalla esiintyminen on aika arkipäivää ja osa opetusta, joten Skidi on käynyt soittamassa niin Musiikkitalossa kuin vanhainkodeissa, mutta olen ollut erittäin ilahtunut myös siitä, että peruskoulussa (kahden koulun kokemuksella) on open stage -tapahtumia, johon kuka tahansa voi valmistella esityksen. Harjoitelleena ja turvallisessa tilanteessa on edes teoreettiset mahdollisuudet saada onnistumisen kokemuksia. Ei ole kenenkään etu, että ala-asteen joulunäytelmätraumat seuraavat läpi elämän.

Jotkut jännittävät enemmän kuin toiset, mutta jos esityksensä osaa, jännityksen hallintakin on helpompi löytää. Snadi on aina ollut sosiaalisesti hyvin rohkea, mutta häntäkin jännitti lavalla kävely. Kun puhuimme asiasta jälkikäteen, tyyppi totesi, että kun pistää suun viivaksi ja jalkaa toisen eteen niin kyllä siitä selviää. Hyvä analyysi. Joskus pitää vain löytää rohkeus nousta sinne lavalle, menee miten menee.

Maailman paras kuntokuuri

Minulla on uusi harrastus. Tai oikeastaan kaksi vanhaa uudessa paketissa.

Olen käytännössä lopettanut (saatanan) lenkkeilemisen kokonaan ja vaihtanut sen kävelemiseen. Kävelen reilun tunnin sellaisina päivinä, kun en pyöräile töihin, äänikirjan kanssa.

Kävelemään tulee lähdettyä, sillä pidän siitä. Ei siksi, että on pakko tai että laihtuisin. Aika uusi näkökulma liikuntaan, varsinkin kun kävely ei terveysnäkökulmasta juurikaan häviä juoksemiselle. Tässä on sama homma kuin sähköpyörässä: vaikka kalorinkulutus on alhaisempaa, pyöräilen paljon enemmän.

Käveleminen alkoi, kun havaitsin, että minun ei kannata enää jumittaa kotona tyhjän panttina. Ipanat leikkivät illat kavereidensa kanssa tai keskenään, päivystys on turhaa ja/tai siihen riittää toinen vanhempi.

Toinen olennainen havainto oli se, että päivän liikunta-annosta ei tarvitse suorittaa ohimosuoni tykyttäen, vaan voin hyvin ottaa itselleni ihan reilusti aikaa hyvinkin rennossa muodossa. Voin mennä rehkimään jumppaan, jos tuntuu että on tarpeen saada kaikki mittarit katosta läpi, mutta kellon ja sykemittarin kanssa suorittaminen loppuu nyt. En kertakaikkiaan ole mikään gaselli.

Ja koska minulla ei ole oikeasti kiire, voin lopettaa kaiken vastenmielisen, ajan säästämiseksi tehdyn liikunnan. Jos kaikki energia menee pelkkään motivaation keräämiseen suoritusta varten, johtopäätöksiä on vain yksi.

Erästä tunnetumpaa ajattelijaa lainaten: I'm too old for this shit.

Nykyään laitan päivällisen jälkeen äänikirjan korviin ja lähden puoleksitoista tunniksi sutimaan. Kävelen lenkin metsien läpi, puistojen halki ja merenrannan vartta. Missään kohtaa ei tule olo, että kuolisinpa pois täältä kärsimästä, ei pistä, ei hölsky, en tuijota kelloa ja mieti, voisinko jo lopettaa. Päinvastoin. Kun äänikirja jää kotiovella jännään kohtaan, tekee mieli lähteä uudelle kierrokselle.

Avain onneen on ollut myös äänikirjojen löytäminen. Kiinnostavia podcasteja löytyi kyllä mutta ne oli järjestään suunniteltu lyhyempiin aikaslotteihin, eikä uusien etsiminen kesken lenkin oikein sopinut flowhun. Hyvää kirjaa sen sijaan kuuntelee vaikka miten pitkään. Suurin ongelma tässä on se, että olen joutunut opettelemaan keskittymään korvillani. En ole ikinä kuunnellut musiikkia minkään sortin vehkeistä ja olen äärimmäisen lahjakas omiin ajatuksiini uppoutuja, joten tämä on hyvää harjoitusta.

Ja täytyy sanoa, että onpa hyvä fiilis! Jalat ovat lenkin jälkeen puhki, koska pidän vauhdin reippaana, mutta nälkä ei ole yhtä paha kuin juoksupaarustamisen jälkeen. Illalla uni tulee hyvin. Ja hei, farkut eivät kiristä! En ole vielä uskaltautunut vaa'alle, mutta ehkä minun ei tarvitse tehdä enää sitäkään.

Aloittaminen on helppoa. Tarvitset vain näpsäkästi suhisevan tuulipuvun, kunnon jalkineet (löysin miesten osaston alelaarista kerrankin lestiltään sopivat kengät!), korviin sopivat kuulokkeet (käytä ammattilaista) ja sen äänikirjan. Sitten vain hortoilemaan, minne nenä näyttää.

Entäs jos se oma laji ei ole liikunta ollenkaan?

Kun aloitin pt:n kanssa treenaamisen keväällä, yksi tavoite oli löytää minulle oma laji. Sellainen, joka pysyisi elämässä ilman pitämistä.

Kuva Annukka Palmén

Pt totesi, että oman lajin löytyminen ratkaisee kaikki aikahaasteet: mielekäs harrastus antaa enemmän kuin ottaa, joten sille löytyy aina aikaa.

Olenkin yrittänyt epätoivoisesti miettiä, mikä se olisi. Mikä olisi sellainen ei-lopahtavainen liikuntamuoto, jota haluaisin harrastaa säännöllisesti ja joka ei tuntuisi pakkopullalta. Samanlainen intohimolaji kuin juokseminen on Koti-insinöörille. Pyöräily on mukavaa, mutta minulle enemmän liikkumista kuin liikuntaa, en ole pätkääkään tanssillinen ja lenkkeilyni näyttää säälittävältä.

Lamppu syttyi. Hitto vie, lajini ei ole liikunta ollenkaan. On vain yksi asia, mitä teen todella mielelläni. Ja se on kirjoittaminen. Minulla on tämän blogin lisäksi tulilla ystävän kanssa kirjoitettu Novelliblogi, rohkeudesta kertova lastenkirja (kuvittaja painaa sitä kasaan öisin oman lajinsa nimissä), romaanikäsikirjoitusta valmiina 250 sivua ja tietokirja.

Minulta kysytään usein, että miten ehdin tehdä tätä kaikkea päivätyön lisäksi. No enhän minä tavallaan ehdikään, mutta olen harjaantunut sairaan tehokkaaksi. Kirjoitan aina kun voin. Teen muistiinpanoja ja vuorottelen, jos jään yhdessä projektissa jumiin, vaihdan toiseen. Teen kirjoittamiselle aikaa tunkemalla sitä väleihin, joihin sen saa sujahtamaan vain kilolla margariinia. Käyn lenkillä ilman kuulokkeita, koska haluan työstää ideoita. Ja kun kersat käyvät nukkumaan alkaa kolmen tunnin työaika, melkein joka ilta.

On pakko myöntää, että liikunnasta en samanlaista hinkua ja palkintoa löydä, mutta jaksan liikkua ihan perustasolla, koska se ylläpitää mielenterveyttä ja sitä kautta päälajia. Lähimmäksi omaa liikuntalajia pääsee metsässä kävely ja ihan tavallinen jumppa. Näistä kahdesta en edes vauvavuonna luopunut täysin.

Mitäs jos oma laji -ajattelun kääntäisi toisin päin? Jos jokaisella pitäisi olla joku oma liikuntalaji, miksei sama päde luovuuteen? Entä jos ihmisiltä tivattaisiin, että mitä muuta harrastat kuin kuntosalia? Että et kai nyt pelkkää punttia nosta ja pyykkilautaa treenaa? Miksei kukaan vaadi, että ihmisellä pitäisi olla harrastuspakassaan myös harrastus kuvataiteen, kirjoittamisen, musiikin tai näyttelemisen saralla?

Tiedän, tiedän.

Fyysinen hyvinvointi on jo tieteessä linkattu vahvasti liikuntaan. Lihaskunnon ja hapenottokyvyn merkitystä terveyteen on tutkittu valtavasti, mutta tutkimuksia löytyy myös taideaineiden tukeen: taidetta käytetään jo mielenterveyskuntoutuksessa, musiikki kehittää matemaattisia taitoja ja aivot ylipäätään nauttivat kulttuurista. Taide oli luolamiesaikaan sosiaalistamisen väline, ei mikään valikoidun sisäpiirin juttu.

En oikein usko siihen, että jotkut ihmiset eivät vain ole luovia, pitää vain löytää se oma laji. En koe olevani superluova. Mutta kirjoitan niin perkeleesti, että oppiihan tässä väkisinkin jotain tehdessä. Itseilmaisulle löytyy monia eri muotoja: valokuvaus ja lyhytvideot ovat jo lastenkin ulottuvilla. Ehkä tästä syystä moni pitää tanssimisesta. Suoritusta ei mitata ja jokainen tekee koreografian omalla tavallaan, mutta samalla saa liikuntaa.

Luovuuttakin voi treenata, ja lapset tekevät sitä jatkuvasti. Jo kolmevuotiailla on koko ajan menossa joku mielikuvitusleikki, jossa on hämmästyttäviä juonenkäänteitä. Lopettavatko aikuiset vain treenaamisen?

Luovassa lajissa saa nimittäin haastaa itsensä ihan samalla tavalla kuin puolimaratonilla. En ole ikinä tehnyt mitään vaikeampaa kuin pitkän tarinan kirjoittaminen, voin kuvitella, että fiilis on yhtä epätoivoinen kuin ensimmäistä kertaa uudessa jooga-asanassa. Ja vielä tätäkin vaikeampaa olisi näytteleminen.

Enemmän kyse on siitä ajasta. Ei ole mikään ihme, että olen innostunut kirjoittamisesta parin viime vuoden sisään kun pahin ruuhka on helpottanut. Luovuus pääsee irti kun perusasiat ovat kunnossa, mutta isoihin ponnistuksiin vaaditaan muutakin, tukea ja kannustusta. Ihan kuten siellä maratonillakin.

Kuulisin mielelläni kommentteja: mitä luovia harrastuksia mutseilla on? Virkkaatteko, johdatteko apinakuoroa vai keskityttekö lähinnä poistamaan kersojen luovuuden jälkiä asunnosta?

Mitä Pottereiden jälkeen?

Ah, ahmimisikä!, totesi kirjastonhoitaja, kun seisoimme Skidin kanssa hyllyjen välissä neljättä kertaa saman kesänä ihmettelemässä, että mitäs nyt luettaisiin.

Skidi on nopea lukija ja kuluva kesäloma on ollut lukurintamalla kiireinen - saaristossa säät ovat suosineet sisällä viihtymistä! Olenkin tuntenut äärimmäistä kiitollisuutta kirjastojen olemassaolosta, yhä enenevissä määrin. Sieltä löytyy aina jotain, ja henkilökunta neuvoo. Kirjastossa myös huomaa, että ahmimisikää on liikkeellä: joka kerta siellä on joku luokkakaveri penkomassa hyllyjä.

Aika moni vanhempi on pulassa, kun lapsi on saanut Tylypahkan suoritettua. Pottereiden lukurupeama on pitkä ja kokemus intensiivinen, minkä jälkeen on vaikeaa löytää toista yhtä jännittävää ja vetävää tarinaa. Skidi päätyi pitämään Potterien jälkeen fantasiakirjallisuudessa tauon ja vaihtoi hetkeksi Aku Ankan taskukirjoihin. Tänä kesänä on taas ahmittu Simukan Sisarla, Parvelan Kepler 62 -sarja ja Krekelän Hurjalinna ja Säihky. Molemmista on tullut hyväksyvä arvio, mutta ne ovat olleet lukukokemuksena suupaloja.

Päädyimme pähkäilyn jälkeen Hobittiin (eli Sinne ja Takaisin). Emmin vähän, että onko valinta liian hurja, mutta kirjastonhoitaja sanoi, että alunperinhän Tolkien kirjoitti sen lastenromaaniksi (vuonna -37!). Lisäksi kirjat eivät ole niin pelottavia kuin elokuvat, koska lapsi rakentaa tarinan oman mielikuvituksensa rajoissa. En ole itse lukenut kirjaa, mutta kahlasin läpi LOTR-trilogian ehkä kuudennella ja olin aivan myyty.

No katsotaan kuinka tämä lähtee, ensimmäisen illan tuomio oli että vähän tylsä alku. Seuraavaksi ajattelin ehdottaa uusintakierrosta: ainakin Lindgrenin Ronjasta saattaa irrota ihan uusia puolia, kun sen lukee itse.

Jakakaa vertaistukea: mitä teillä on tehty Potter-tyhjiön täyttämiseksi?

Ps. Asiasta kukkaruukkuun: Jos et ole vielä ehtinyt lukea novelliblogin puolelta eronneen kirjastonhoitajan seikkailusta, suosittelen tekemään sen vaikka heti!

Kirjoittamaan oppii kirjoittamalla

Laitoin muutama kuukausi sitten ystävälleni whatsappissa viestin: ruvetaanko kirjoittamaan novelliblogia?

Kuvakin on fiktiota. Kesämeininki on täysin päällelliimattu sillä oikeasti viihdyimme
navakassa pohjoistuulessa tasan tuon kuvan ottamisen ajan.

Ystävä vastasi, että
a) millä ajalla (#ruuhkavuodet),
b) mihin tarpeeseen, koska kukaan ei lue novelleja ja
c) millä eväillä, sillä emme todellakaan osaa.

Hyviä kysymyksiä! Eikä mitään hajua vastauksista. Mutta sitten aloimme vain kirjoittaa, ilman sen kummempia suunnitelmia ja visioita.

Ja nyt meillä on novelliblogi! Teema hahmottui ensimmäisten tarinoiden kautta. Blogimme ei ole syvällisen kaunokirjallinen ja taiteellinen multimediateos vaan sen tavoitteena on tarjoilla lyhyitä arkitarinoita, joita kanssamutseilla on aikaa lukea vaikka bussissa matkalla töihin tai viimeiseksi ennen nukkumaanmenoa. Arjesta nimittäin lähtee vaikka mitä juttua. Kuvitteellisten tarinoiden kautta voi käsitellä aiheita, joista olisi muuten hankala kirjoittaa. Entäs jos novellitkin voisivat tarjota vertaistukea?

Vaikka taitotasoni fiktion kirjoittamisessa on sama kuin vanhempana 10 vuotta sitten (paljon harhakäsityksiä, vähän tietoa ja osaamista pyöreä nolla), uskon vahvasti tässäkin tekemällä oppii -metodiin. Kirjoittamaan oppii kirjoittamalla.

Erityisen hyvää treeniä on yhdessä kirjoittaminen. Kaverin kanssa kirjoittamisen edut huomasin jo silloin, kun kasasimme Satun kanssa yhdessä Vuoden mutseja. Jo pelkästään omien tekstien kieliasun oikolukeminen on suht mahdotonta (sorry kaikki typot, korjailen niitä kyllä jälkeenpäin!) mutta oman itsensä tuottajana on vielä hankalampi olla. Välillä ei todellakaan tiedä, mikä juttu on kertomisen arvoinen. Lopputuloksen kannalta on tärkeää saada toiselta palautetta näkökulmien kirkkaudesta, kappalejaoista, lauserakenteista sekä pientä vinkkiä siitä, minkä darlingin voi surutta tappaa.  

Tulkaa siis mukaan lueskelemaan - ilmoitamme päivityksistä fb-sivulla, joten se kannattaa ottaa seurantaan. Novellit julkaistaan kuukauden ensimmäisenä perjantaina. Kesäkuun kattauksessa on neljä tarinaa:

• matalassa verensokeritilassa tehty murha,
• kuraeteiseen sijoittuva aamuselkkaus, 
• eronneen kirjastonhoitajan villiintyminen (joka jatkuu heinäkuussa!) ja
• mökkitiskaamiseen liittyvä raivonhallintatarina.

Kuten huomaatte, täysin fiktiivisiä aiheita kaikki.

Ps. Nyt SAA kommentoida: mikä oli suosikki, mikä ei uponnut ja mistä aiheista haluaisitte kirjoitettavan!

Podcast-vinkkejä aloittelijalle

Uusista harrastuksista puheen ollen: olen aloittanut tässä kesälomaillessani podcast-kävelyt! Nykyaika!

Kaikki lähti siitä, että sain lahjaksi riittävän pienet kuulokkeet, jotka sain runnottua korviini. Lasten kokoon jumittuneet kuulottimeni ovat olleet koko elämäni ajan epävastaanottavaiset kaikille kuulokelaitteille 80-luvun korvalappustereoista lähtien.

Mutta nyt audion maailma on nyt minun! Kuinka siistiä! Harkitsen jopa Spotifyn lataamista, mutta ensin otan haltuun podcastit.

Mutta mistä hitosta löytäisin lisää sisältöä? Valeäidin nauhoitukset olen jo ahminut, samoin Areenan tiedeohjelmat. Missä edes on podcastien Blogilista?

Käännyn puoleenne: mitä te kuuntelette? Ilmiantakaa timanttinen sisältö! Ei väliä onko asiaa, viihdettä, kulttuuria, radioteatteria, äänikirjoja tai komediaa, suomeksi tai englanniksi, kunhan on edes semiälyllistä ja säpäkkää. Tervehdin ilolla kaikkia android-laitteeni ja mustan huumorin kanssa yhteensopivia vinkkejä.

Ps. Voisin tietenkin tehdä podcasteja itsekin. Pohdiskelin kerran jopa sellaista työmatkalähetystä, mutta siinä menisi kyllä kärpäsiä suuhun.

Kuka saa kertoa tarinansa?

Avasin viime jouluna tietokoneen ja aloin kirjoittaa postausta. Paria tuntia myöhemmin näytöllä oli valtavasti tekstiä, mutta mielestäni sisällöllisesti olin vasta raapaissut pintaa. Päätin siirtää tekstin pois blogista, sillä tämä ei ehkä ollutkaan tavanomainen postaus vaan jotain muuta.

Jatkoin kirjoittamista, koska sanottavaa tuntui edelleen riittävän.

Kun minulla oli noin 50 liuskaa valmiina, aloin pohtia, kirjoitanko romaania. Tuskin nyt sentään. Enhän minä sellaista osaa tehdä.

Ja minä sentään olen kirjoittanut blogia kymmenen vuotta ja saanut julkaistuksi kaksi tietokirjaa (noh, vähän rajatiedon puolellehan ne menevät). Periaatteessa tiedän, miten prosessi toimii, joten kynnys on madaltunut. Mutta jos minäkään en usko, että osaan, kuka uskoo?

Ja siitä jäin pohtimaan että kenen tarinoita kirjallisuus kertoo. Keitä kirjailijat ovat?

Kynnys kirjan kirjoittamiseen on aika valtava, niin suuri, että sitä ei oikein ota tosissaan. Olin ajatellut kirjan äitiyskokemuksista, mutta ilman Satua en olisi koskaan aloittanut. Hän meilasi ja sai koko projektin kuulostamaan niin lapsellisen helpolta (kiitti vitusti), että uskalsin lähteä mukaan. Ja jotenkin se siitä syntyi.

Marisin (niihin rakenneongelmiin ajatuneena) romaanin kirjoittaneelle ystävälleni, että miten kukaan saa kirjoitettua esikoisromaaninsa? Kustantajat kun ottavat vastaan vain valmiita käsikirjoituksia. Saat yleensä tiimin avuksesi vasta kun olet ensimmäisen käsikirjoituksen kirjoittanut.

Tyhjästä kirjoittamiseen tarvitaan kolmea asiaa.

1. Tarvitset rautaisen itseluottamuksen. Tiedät, että osaat, ja olet kärsivällinen. Luotat tarinaasi. Pyrit kohti päämäärää, etkä lannistu, kun ajaudut jonkun asian kanssa vaikeuksiin. Niitä vaikeuksia on muuten miljardi.

2. Osaat, voit ja kehtaat pyytää apua. Tarvitset jossain vaiheessa satavarmasti toisen mielipiteen, ja silloin pitää kehdata pyytää apua, pitäisi olla joku, jolta kysyä. Minulla on onneksi ystäviä kirja-alalla, jotka auttavat vaikka eivät ehtisi.

3. Saat apua ja kannustusta. Tuottaja, joka lukee aikaansaannoksesi, osaa analysoida tekstisi vahvuudet ja heikkoudet ja antaa palautetta niin ettet halua vetää itseäsi jojoon, on kaikki kaikessa. Jos kukaan ei ole koskaan kannustanut missään, sitä on vaikea ottaa vastaan.

Tässä listassa on ongelma: kuinka monella on nämä kaikki kolme? Jos esittelykuntoon tarinansa saa vain a) kokenut kirjailija tai b) noviisi, jolla on hyvä itseluottamus, loistava tukiverkosto ja kyky pyytää apua, eikö näillä vaatimuksilla suljeta aika paljon ihmisiä nuotiopiirin ulkopuolelle? Missä kerrotaan niiden tarinoita, jotka eivät tähän pysty? Olisivatko ne erilaisia?

Kun luin Atlas Saarikosken tuoreen kolumnin "Kirjallisuus on harvojen käsissä" tajusin, että iso kuva on tietenkin vielä paljon rajoittuneempi. En todellakaan ole ainoa, joka ei osaa. Rajoitteita voi olla paljon muitakin, kuten kielitaito.

"Ihmisten pääsyä kirjojen kirjoittajiksi määrittävät yhä heidän lähtökohtansa: minkä sukupuolen odotuksia vasten he kasvavat, mitä kieltä he tapailevat ensimmäisinä sanoinaan ja pärjäävätkö he koulussa, joissa lapsia yritetään opettaa liian pienillä resursseilla."

Saarikoski toteaa, että "kun kaikki saavat kirjoittaa, kirjallisuuskin puhuu kaikille". Ja kun se puhuu kaikille, kynnykset sekä kirjoittaa että lukea madaltuvat. Enemmän näkökulmia, enemmän ymmärrystä. Voin uskoa tähän teoriaan.

Tänään tarinaa on koossa 150 liuskaa, eikä se vieläkään näytä loppuvan. Joka kerta kun avaan kyseisen tiedoston, sinne pulpahtaa uusi kohtaus. Mutta edelleen on myös päiviä, jolloin koko roska nolottaa ja haluan vain painaa deleteä ja poistaa tämän perhanan taakan datapilvestä. Enkä minä vieläkään tiedä, julkaiseeko tätä kukaan koskaan.

Mutta ainakin olen kirjoittanut sen, koska ystäväni kannusti. Koska kehtasin kysyä apua. Koska luotin, että saan apua. Sillä on mahdollisuus.

Kappaleita keski-ikäisille maailmanparantajille

Musiikki. Minulta kysytään joskus, miksi en koskaan kirjoita musiikista, vaikka olen naimisissa muusikon kanssa.

Kuten olen jo aiemminkin todennut, suhteeni musiikkiin on ailahtelevainen. Päässäni soi koko ajan joku lastenohjelman tunnari, mutta muuten musiikinkuuntelu ei arkeeni kuulu. Tai mahdu. Jostain syystä se mielentila, jossa musiikkia ympärilleen kaipaa, on kadonnut. Tykkään edelleen niistä nostalgiabändeistä ja -biiseistä, joihin tutustuin silloin, kun tahmeat tanssilattiat kuuluivat jokaviikkoiseen rutiiniin.

Nykyään ei oikein tunnu olevan tilaisuutta laittaa levyä soimaan. Ja silloinkin kun olisi, valitsen hiljaisuuden. Ajattelen fillaroidessa mielelläni omia asioitani ja katselen maisemia, töissä keskityn parhaiten ilman mitään apuvälineitä. En edes omista minkään sortin kuulokkeita, paitsi ne peltorit.

Tein toissavuonna lupauksen, että kävisin enemmän keikoilla ihan vain altistaakseni itseäni uusille kokemuksille. Ja kävinkin! Viime vuonna olin kuuntelemassa Skidin kuoron, Kenguruorkesterin ja housebändin lisäksi mm. Chris Cornellia, Vesalaa ja Kentiä.

Vesalan keikalla tajusin, että vaadin erityisesti suomenkieliseltä musiikilta valtavasti. Paitsi että musiikilla tulee olla suora suhde elämään ja maailmantuskaan (se on keino kertoa tunteista, vaikeista asioista, tabuista ja erilaisuudesta), tahdon ymmärtää, mitä artisti haluaa sanoa. Koska musiikkia on niin paljon, sanoilla on valtava merkitys. Pysäyttäminen ja puhuttelu edellyttää vertaisuutta, uskottavia kokemuksia ja tuttuja havaintoja. Aika harva lauluntekijä pystyy hätkähdyttämään tällaista keski-ikäistä kriitikkoa, joka saa rakkauden hyökyaalloista vain munuaiskiviä.

Koti-insinööri bändeineen onnistuu siinä aina välillä. Ei aina, mutta joskus.

Suosikkeihini Vesterisen tuotannosta kuuluvat ruuhkavuosibiisit: Kukaan ei koskaan, Siinä kävi niin ja Kiljut riemusta sekä uusimpana Lapselleni. Tässä jälkimmäisessä kappaleessa puhutaan aikuisen ja kasvavan lapsen suhteesta, siitä, millaista on katsoa omaa lastaan etäältä. Tämän kappaleen aikana keikoilla ulvoo yleisön lisäksi myös solisti itse.

Kappaleesta on nyt tarjolla Spotifyssa hyväntekeväisyysversion, jonka tuoton bändi lahjoittaa Pelastakaa Lapset ry:lle. Duetoksi sovitetussa versiossa laulaa Teron lisäksi Heini Ikonen.

Ottakaa siis biisi kuunteluun, jos haluatte kaiken: sekä vähän nieleskellä että parantaa maailmaa.

Ps. Tällainen tapa lahjoittaa rahaa sopisi monelle muullekin artistille. Jos on muita muusikoiden vaimoja tai miehiä kuulolla, pistäkää siipalle ehdotus idean pöllimisestä.

Pistä pukinkonttiin todellinen yllätyslahja

Kävin tirauttamassa pari kyyneltä Tukholmassa. Nuoruusvuosieni merkittävin bändi lopetti, joten varasimme liput vihonviimeiselle keikalle, kuten 38000 muutakin ihmistä.

Paluumatkalla mietin suhdettani taiteeseen yleensä. Lopputulema on aina sama: Minun pitäisi altistaa itseäni säännöllisesti muullekin kuin uutisille. Tapasin tämänkin bändin aivan sattumalta.

En harrasta musiikkia (ellei satunnaista karaokea lasketa). En käytä Spotifyta enkä juurikaan käy festareilla tai keikoilla. Innostun hirveän harvoista artisteista enkä raivofanita edes niitä, joiden musiikista pidän. En nähnyt nuorempana mitään syytä lähteä sifonkihuivi ranteessa kirkumaan sen enempää Dingon kuin minkään muunkaan bändin perään.

Tutustuinkin bändiin ihan vahingossa, kun uhmasin vihaani telttamajoitusta kohtaan ja lähdin Ruisrockiin 1996, koska kaveritkin lähtivät.

Kuuntelin keikan ja kiinnostuin. Olen hitaastilämpeävä. Ei se ollut rakkautta ensisilmäyksellä, mutta nimi jäi mieleen. Tunneside bändin musiikkiin syntyi pitkän ajan kuluessa. Näitä oman elämän mukanakulkijoita, bändejä, joiden biisit ovat soineet kaikissa merkityksellisissä tapahtumissa, ja joiden takia jaksan vaivautua Tukholmaan joulukuussa massaitkemään, ei ole kovin monta. 

Jos siis vielä mietitte, mitä sinne pukinkonttiin laitatte, niin harkitkaa yllätyslahjaa: performanssit, elämykset, kokemukset, tiede. Myös ja jopa erityisesti lapsille. Lapset ovat erittäin vastaanottavaisia ja avoimia kulttuurikokemuksille, jopa niille, joista ei itsekään tiedä, mitä tästä tulee. Saattaa se keski-ikäinenkin samalla liikuttua.

Tarjonnasta ei nimittäin enää jää kiinni. Minun nähdäkseni lasten kulttuuritarjonnassa on tapahtunut ketsuppipulloilmiö.

Musiikkitalossa järjestetään säännöllisesti lastenkonsertteja, Oopperatalossa on aina koko perheen näytöksiä ja teattereilla on järjestään lapsille suunnattuja esityksiä (ja lastenteattereissa viihtyvät ne pienimmätkin). On Talvisirkusta, taidenäyttelyiden työpajoja, Heurekaa ja Luonnontieteellistä museota, joka on lapsen näkökulmasta aina vähän erilainen.

Näissä yllätyslahjoissa on parasta se, että ikinä ei voi ikinä tietää, millaisen vaikutuksen ne tekevät tai muistijäljen jättävät. (Ja että paketoiminen on helppoa.) Vahingossa voi osua kohdalle elämänmittainen ystävyys, joka tarjoaa sekä inspiraatiota että lohdutusta. Mitä nyt sattuu tarvitsemaan.

Tatu ja Patu maailmankartalle

Olipa hyvä! Tatun ja Patun Kanelia kainaloon -elokuva nimittäin!

Tarina perustuu pääosin Tatun ja Patun Ihmeellinen Joulu -kirjaan, mutta sponsoreina toimivat Stocka ja Lintsi on kirjoitettu (suht isosti) sisään tarinaan. Kersoja se ei häirinnyt.

Kuva kirjamessuilta muutaman vuoden takaa.

Jäin oikein miettimään, että mitenköhän pitkään olen tällaista leffaa odottanut? Koko perheen viihdettä, jossa ei ole yhtä ainutta mulkosilmäistä hirviötä, äänekästä takaa-ajokohtausta, kuolemanvaarassa roikkumista tai henkensä edestä pakenemista, mutta joka silti pitää otteessaan alusta loppuun. Jopa kummitusjunakohtaus oli lähinnä hassu.

Sen sijaan mainiot näyttelijät Antti Holma ja Riku Nieminen herättivät hahmot eloon ja Outolan poikien sanailu sai myös aikuisen nauramaan. Viisi vee räkätti niin että pop cornit putosivat lattaille.

"Voi kun karvanlisääjää ja mörkökarkotinta voisi kokeilla", tokaisi Snadi jälkeenpäin.

Aivan! Tästä saadaankin kätevä aasinsilta Guggenheimiin.

Olen jo aiemminkin kysellyt, mihin tätä uutta museota tarvitaan. Esittelyssä sanotaan, että "Museon ohjelmistossa painottuisivat pohjoismainen ja kansainvälinen arkkitehtuuri, design sekä näiden yhtymäkohdat taiteeseen." Ei vakuuta. En ymmärrä, mikseivät mm. Ateneum, Kiasma, Design Museo ja Didrichsenin taidemuseo riittäisi Helsinkiin tuleville taiteen ystäville - onhan niissäkin vaihtuvia näyttelyitä. Mikä olisi uutta tai toisin?

Minä nimittäin uskon, että omalla tarjonnalla erottuminen olisi mahdollista, jos vain vilkaisemme vähän laatikon ulkopuolelle. Ulkomailla ei nimittäin kaikki ole paremmin, erityisesti lastenkulttuurin näkökulmasta.

Olemme käyneet monena vuonna Tukholmassa, koska siellä sijaitsee Astrid Lindgrenin muistoksi rakennettu Junibacken. Paikka on joka kerta täynnä. Satujunaan (kieliversioitu opastus) saa jonottaa parhaimmillaan kolme tuntia eikä lippu ole mitenkään edullinen.

On vaikea uskoa, ettei samankaltainen satsaus toimisi Suomessa.

Mitä jos meillä olisi areena suomalaiselle lastenkulttuurille kuten ystäväni jo ehdotti? Yksi vaivainen Muumimaailma Naantalissa ei riitä.

Sitäpaitsi olemme muutenkin aivan liian jumissa Muumeissa, vaikka meillä voisi olla Outola kojeineen, Kikattavan Kakkiaisen metsä, Risto Räppääjän stage, Niko-poron lentokoulu ja Onnelin ja Annelin talo. Ja kyllä pihalle yksi Änkkäripuistokin mahtuisi.

Samassa rakennuksessa voisi hyvin myydä myös suomalaisia lastenvaatteita, -tarvikkeita ja kirjoja, ja vaikka äitiyspakkausta. Muumimukeista voisi hörpätä lopuksi ne tsufet.

Mitä mieltä olette? Missä lastenkulttuurin hahmossa olisi eniten vetovoimaa?

Nyt lauletaan äitimytystä ja ystävyydestä

Yhteistyössä Espoon kaupunginteatteri

Pelkistetyllä näyttämöllä loistaa kaksi valkoista vessanpönttöä ja rivi tuttipulloja. Lavastus kuuluu Espoon kaupunginteatterin esitykseen, jossa lauletaan korvatulehduksesta, pyykeistä ja lattialla makaavasta, romahtaneesta äitimytystä. Ensi viikolla ensi-iltansa näkevässä Kraanat auki! -arkimusikaalissa viikataan pinoon naisen elämää ja kokemuksia — ystävinä, äiteinä ja puolisoina.

Kyseessä on uusinta. Tätä Eija Ahvon ja Susanna Haaviston ystävyydestä alkunsa saanutta pienoismusikaalia esitettiin ensimmäisen kerran jo 20 vuotta sitten. Aikakautensa vertaistukena toiminut laulupainotteinen pienmusikaali oli valtava yleisömenestys.

Eikä ihme. Ei näistä aiheista silloin kirjoitettu blogeja.

Me ollaan Susannan kanssa sitä mieltä, että äitiydestä kannattaa pitää ääntä.

Juttelin harjoitusten jälkeen musikaalin käsikirjoittaneen ja ohjanneen Susanna Haaviston kanssa. Halusin tietää, pitikö musikaali jotenkin sovittaa tähän päivään.

Haavisto itse tuli äidiksi 80-luvulla. Hän toteaa, että pääteema ei kaivannut päivittämistä, mutta äitiys oli 30 vuotta sitten toisenlaista, nykyään isät osallistuvat ruuhkavuosiin paljon enemmän. Hän näkee, että äitiyteen ovat  aikojen alusta liittyneet samat kriisit — väsymyksen kestäminen, epävarmuuden ja riittämättömyyden tunteet, oman identiteetin uudelleenrakentaminen — mutta ne vain tarjoillaan uudelle sukupolvelle uusilla trendimausteilla.

Perimmäinen tunnekirjo on aina sama: cocktail, jossa on rakkautta, pelkoa, epätoivoa, onnea, murhanhimoa ja tyyneyttä. On tavallaan lohduttavaa, että vanhemmuuden itkut ja naurut eivät ole sukupolvisidonnaisia vaan yhtymäkohtia on enemmän kuin ehkä ääneen tunnustetaan. 

Haavisto kertoo viettäneensä ystävänsä Eija Ahvon kanssa iltaisin tuntikausia puhelimessa, kun lapset oli saatu nukkumaan. Noiden teekupin tai viinilasin äärellä käytyjen keskustelumaratonien aikana oltiin läsnä, kunneltiin ja avattiin kraanat: annettiin tulla ulos kaikki äitiyden pelot, häpeät ja tappiot.

Nämä puhelinkeskustelut toimivat kimmokkeena musikaaliin, johon sävelsi pääosin musiikin Haaviston mies Juha Tikka.

Elsa Saisio ja Maija Rissanen treenien jälkeen.

Yhtä paljon kuin äitiydestä, musikaali kertookin myös äitien välisestä ystävyydestä.

Uudessa versiossa ollaan ystävän kanssa puhelimessa, vessaan sulkeutuneina. Päähenkilöinä nähdään upeaääniset näyttelijä-laulajat Maija Rissanen ja Elsa Saisio, jotka ovat äitejä ja ystäviä myös lavan ulkopuolella. Haavisto kirjoitti heille kappaleiden sekaan myös tarinan, jossa kahden äidin erilaiset kokemukset kudotaan yhteen. Haavisto halusi tuoda esiin, että ystävyyskään ei ole kitkatonta. Kaikissa ihmissuhteissa on vaiheita, ja välillä elämä loitontaa ja välillä lähentää.

Niinpä. Vaikka vanhemmuus ei ole merkittävästi muuttunut, miten on ystävyyden laita? Sen perään ei neuvolassa kysellä.

Muistan itsekin viettäneeni nuorena tuntikausia puhelimessa juoruamassa, mutta nykyään tuijotan somevirtaa tai whatsapp-keskusteluja. Vaikka appsit tarjoavat monenlaisia yhteydenpitomahdollisuuksia ja puhelin on lakkaamatta käden ulottuvilla, äänensävyt jäävät kuulematta. Kosketusnäytöllä kirjoittaminen on hidasta, joten asioita jää sanomatta. Peukuttaminen ei korvaa keskustelua.

Huonoimmassa tapauksessa siloitellun kuvavirran surffaaminen ei varsinaisesti anna voimaa, vaan vie sitä. Se ei yhdistä vaan erottaa. Yksinpuhelu ei lohduta.

Esityksestä tuli vahingossa naisvoimainen, sillä bändikin koostuu naisista!
Kuvassa Suvi Isotalo, Kaisa Siirala ja Arja Paju

Ruuhkavuosiystävyys vaatii vaivannäköä, tosielämän kohtaamisia, kuullun ymmärtämisen kokeita ja pääntyhjennysharjoituksia.

Siispä ehdotus: Soita ystävälle. Sopikaa treffit. Menkää vaikka teatteriin katsomaan, miltä arki kuulostaa laulettuna. Antakaa musiikin viedä ja kaivakaa välillä roskaa silmästä.

Ja hei: kerro kommenttiboksissa kenet haluaisit viedä arkimusikaaliin. Arvon vapaaliput kahdelle kaikkien vastanneiden kesken! Aikaa huomiseen klo 18 asti.

Huom. Esityskausi on lyhyt (24.10-2.12.), joten kannattaa laittaa iltavapaa-anomus pikaisesti. Lippuja saa netistä, Espoon kaupunginteatterin toimistosta ja puhelimitse.

Pokémon Go on enemmän kuin peli ja siksi olen mieluummin ilman

Pokémon Go'sta voi olla montaa mieltä, mutta yhden asian se on tehnyt: valtaisan globaalin suosion saavuttanut peli on pakottanut monet vanhemmat kasvokkain lasten digipelaamisen kanssa, kun pelaaminen ei tarkoita enää sohvalla istumista.

Skidi keksii mielellään omia Poké-hahmoja.

Kun Skidille hankittiin älypuhelin ja dataliittymä, ensimmäinen sopimus koski sovelluksia ja pelejä: kaikki lataukset tehdään vanhempien seulan kautta. Älylaitteenkin koukuttavuus on sisällössä. Aikuisen täytyy tsekata ja testata tuntemattoman sovelluksen konsepti ja asetukset jo mainosten, chattien ja sisäisten ostojen takia.

Olenkin odottanut, milloin Pokémon-pyyntö tulee, mutta sitä ei ole kuulunut. Olen tavallaan helpottunut.

Suhtaudun pelaamiseen positiivisesti eikä Pokémoneissakaan ole mitään vikaa: annan katsoa ohjelmaa telkkarista ja kerätä kortteja. Liikkumaan pakottava peli on sitäpaitsi ihan hyvä idea.

Mutta silti Pokémon Go mietityttää. Olen ensimmäistä kertaa vastakkain pelin kanssa, jossa on - kaikella kunnioituksella intohimoisia puolustajia kohtaan - muitakin ulottuvuuksia kuin ulkoilu ja yhteisöllisyys. Nimittäin sen ilmeinen koukuttavuus.

Pokémon Go on enemmän kuin peli: monimutkainen todellisuuteen kiinnittyvä maailma, joka käyttää paikkatietoa (geokätköily potenssiin 10) ja edellyttää kunnon puhelinta. Kännykkäpelit ovat parhaimmillaan loistavaa ajantappoviihdettä, mutta vain niin kauan, kun niistä on helppo päästää irti. Tästä ei ole. Harvinainen hirviö laittaa aikuisenkin juoksemaan pyjamahousuissa kadulle keskellä yötä.

Suhtaudun tähän peliin kriittisesti samasta syystä kuin en suostu lataamaan puhelimeen mitään huolehdittavia otuksia: haistan hurahdusvaaran. Addiktion (= jatkuvan puhelimen kyttäämisen) mahdollisuus näyttää aika suurelta, erityisesti jos lapsella on siihen muutenkin taipumusta. Alakoululaisella on velvollisuutensa: läksyt pitää tehdä ja kouluun ehtiä, mutta tätä peliä on vaikea olla pelaamatta tai jättää kesken, jos sattuu olemaan vähänkään perfektionismiin taipuvainen ja/tai voimakkaalla kilpailuvietillä varustettu ihminen.

Pelistä voi tulla koko perheen harrastus ja elämäntapa samalla tavalla kuin jalkapallosta - joku pitää sitä uhkana, joku mahdollisuutena. Se ei ole minun elämäntapani. En pidä ajatuksesta, että leikin aloittaminen tapahtuu jonkun muun kuin lapsen itsensä toimesta, keskellä päivällistä. Pelaaminen ei saa johtaa normaaliarkea, vaan on siitä vain yksi, pienehkö osa.

Ehkä ne säännöt saisi sovittua Pokémoneille yhtä lailla kuin WhatsAppin käytöllekin. Pelisääntöjen sopiminen ei nimittäin lopu tähän. On ihan selvää, että Pokémonien metsästys on vain alkusoittoa aivan uudenlaiselle tavalle kuluttaa aikaa. Vr-tekniikan yleistymisen myötä uusia kokemusulottuvuuksia tulee niin videoihin kuin peleihinkin.

Jään odottamaan seuraavaa siirtoa. Toistaiseksi näyttää siltä, että Pikachu häviää saksofonille, piikkareille ja maalaustaiteelle.

Millainen on täydellinen iltasatukirja?

Yritän kirjoittaa täydellistä iltasatukirjaa. Mutta mitkä oikeastaan ovat sellaisen speksit?

Mörökölli syöttää inhoamansa lounassienet salaa lemmikkikorpilleen. Piirros Annukka Palmén

Nyt kun kirjaprojektini on edennyt siihen vaiheeseen, että mörököllitarinoita on kirjoitettu 10 kpl ja olen siirtynyt kuvittajan kanssa visuaaliseen puoleen, on hyvä miettiä mitä olisi pitänyt kirjoittaa.

Iltasatuslotti on monessa perheessä se odotetuin iltarutiini. Itse lukemisella on yleensä hypnoottinen vaikutus. Vaikka Skidi lukee jo itse, hän jää mielellään kuuntelemaan, kun Snadille luetaan ääneen, vaikka kirja olisi vähän lapsellisempikin.

Iloitsen siitä, että olemme päässeet Pupen luukkukirjoista vähän vetävämpiin tarinoihin, mutta hyviä iltasatukirjoja ei ole mitenkään liikaa. Tai ainakin niiden löytäminen tuntuu olevan sattuman kauppaa. 

Kun mietin omaa suosikkikirjaani (siis sellaista, mihin toivon ipanan tarttuvan), vaatimuksia on loppujen lopuksi aika paljon. Tarinan pitää olla hyvä, mutta muotokin on olennainen.

Tarinan pitäisi olla riittävän pitkä, mutta kuitenkin napakka. Pikkulasten keskittymiskyky vaihtelee. Pitäisikö samasta kirjasta olla kaksi eri versiota eri ikäryhmille: lyhyempi ja pitempi?

Tarinan pitäisi olla riittävän jännä, mutta ei liian. Mutta missä menee raja? Jos toisen mielestä pahinta ikinä on Maltin ja Valtin joulukalenteri niin en ole ihan varma, mikä se vältettävä ainesosa oiekin on.

Tarinoita pitäisi olla monta, mutta joku tuotelupaus kokonaisuudella pitäisi olla. Tarinoita pitäisi voida lukea sekä sekaisin että järjestyksessä. Ja kun on lopettanut pitäisi voida aloittaa alusta.

Tarinan pitäisi olla lennokas, mutta kuitenkin realistinen. Parhaiten toimivat jutut, jotka kiinnittyvät jollain tavalla lapsen tunnistamaan elämään.

Tarinan pitäisi olla opettavainen, mutta ei ärsyttävällä tavalla. Jeesustelun ja vertaistuen ero on joissain kohdin hiuksenhieno.

Päähenkilön pitäisi olla samaistuttava, oli kokija sitten rauhallinen herkkis tai villi aktivisti. Ei ole itsestään selvää, millaisen hahmon nahoissa lapsi haluaa tapahtumiin sännätä.

Jokaisella sivulla pitäisi olla mykistävän kauniit kuvat, mutta kirja ei saisi maksaa satasta. Ja tiesittekö muuten, että tutkimuksissa todettu myös pelkkien luontokuvien katselun mm. rauhoittavan mieltä, parantavan keskittymiskykyä ja vähentävän ahdistusta. Metsään sijoittuva, kauniisti kuvitettu iltasatukirja on siis reseptivapaata unilääkettä!

Että se, joka kuvitteli lastenkirjan olevan ihan läpihuutojuttu, on kyllä väärässä. Ei nimittäin ole mitään pahempaa yleisöä kuin lapset. He ovat kursailemattomuudessaan armottomia: jos kirja on huono, sitä ei jakseta kuunnella loppuun, vaikka vanhempi sitä kuinka yrittäisi tarjota. Olenkin koeluettanut tekstejä ystävän lapsella, joka on syntynyt tuottajaksi. Hänen lempinimensä on "Jyrkkä ei".

Haluaisinkin kuulla iltasaturutiineistanne: mitä luette ja miten luette? Onko joku lapsi, joka ei kertakaikkiaan jaksa kuunnella yhtäkään kirjaa? Tai joku joka tarttuu aina yhteen ja samaan? Millaiset kirjat miellyttävät? Erityisesti kaikki alle kymmenvuotiaiden sparraus on tervetullutta!

Viimeinen delfiininäytös

Tuosta Särkänniemen järjestämästä viimeisestä delfiinishowsta tuli mieleen parikin juttua. Siinä meni tietenkin viestinnällisesti pieleen ihan kaikki.

Huvipuisto aliarvioi ihan täydellisesti eläinten kohtalon kiinnostavuuden ja ilmeisesti kuvitteli, että operaatiosta ei kukaan tiedä mitään, jos se järjestetään yöllä. Paikalla olivat tietysti kaikki mediatalot ja järjestöt, livelähetyksen kanssa.

En iloitse tästä kohusta (tragedia tapahtui jo 80-luvulla kun Veera ja Delfi vangittiin meksikonlahdelta), mutta tämä tapaus on kaikessa surkeudessaan hyvä merkki. Elämme sukupolvenvaihdosta suhteessa eläinten oikeuksiin.

Eläimet pääsevät nykyään otsikoihin muutenkin kuin joulukinkkujen saatavuusuutisina. Eivätkä söpöt ja pörröiset eläimet ole ainoa älähdyksen aihe. Salametsästys, Indonesiassa palmuöljyn viljelyn takia ahdinkoon ajatuneet orangit ja Espoonlahden meriuposkuoriainen ovat päässeet samalle viivalle.

Tiedämme eläimistä enemmän kuin koskaan. Muiden lajien oikeudenmukainen kohtelu ja lajityypillinen elämä kiinnostavat nykyään muitakin kuin risupartoja. Eläinten viihdekäyttö sirkuseläiminä ja härkätaisteluissa nähdään yleisesti arveluttavana ja uusien delfinaarioiden perustaminen todennäköisesti kielletään.



Nykyään olen huomannut suhtautuvani hyvin ristiriitaisesti myös eläinpuistoihin. Korkeasaarella oli oma paviaanikohunsa, mutta toistaiseksi vielä luotan paikan etiikkaan, arvostelukykyyn ja laatuun. Ulkomaisissa eläinpuistoissa en ole käynyt sen jälkeen kun näin Nizzan lähistöllä sijaitsevassa puistossa helteessä rinkiä vetäneen jääkarhun. Ei tarvinnut olla intendentti huomatakseen, että se ei todellakaan kuulunut sinne.

Enenevissä määrin kohuja syntyy myös tuotanto- ja turkiseläinten oloista.

Asennemuutos näkyy luomulihatiskillä, nyhtökaurahyllyllä ja työpaikkaruokaloissa. Jos en mene ajoissa lounaalle, kasvisruoka on loppu. Trendi on ottanut kunnolla tulta vuoden sisään, ja asennemuutos on myös vauhdittanut uusien kasvisproteiini-innovaatioiden markkinoita. Ja kun tiedustelin ravintolassa kasvisannoksen makua, tarjoilija sanoi, että helsinkiläiselle kasvissyöjälle ei enää voi tarjota ihan mitä tahansa tai se palautuu äkkiä keittiöön.

Summa summarum: Eläinten oikeuksia ei voi enää ohittaa olankohautuksella. Tämä kohu olisi tapahtunut ennemmin tai myöhemmin, sillä delfinaarioiden aika on ohi. Cetacean-lahkon edustajien ei toivon mukaan tarvitse enää Suomessa renkaan läpi hyppiä. Toivottavasti myös suomalaismepit pitävät huolen, että se EU:n kaavailema valaiden eläkepaikka valmistuu pian.

Minäkin lauloin pienenä Kikkaa ja hyvä tuli

Tutustuin viime viikolla Sanniin. Hänen julkaisemansa musiikkivideon ongelmat on käsitelty jo niin monessa jutussa, kuten tässä, että en varsinaisesti käy enää sitä läpi.

Ilmoittaudun kukkahattuporukkaan ja pidän mokana, että videota ei ilmeisesti yksikään ammattilainen katsonut läpi ennen julkaisua. Jos joku biisi vaikuttaa lasten suusta kuultuna kiusalliselta, se todennäköisesti ei kuulu lasten suuhun. Toisaalta ei siitä sen enempää, mokia sattuu.

Enempi tässä jupakassa kiinnostaa asian tiimoilta käyty kasvatuskeskustelu, josta heräsi monta ajatusta.

Video (ja Sannin musiikki ylipäätään) olivat monen mielestä ihan ok ja poistaminen lasten turhaa paapomista ja seksualisointia. Korvaani kalskahtivat erityisesti perustelut, jonka mukaan mekin ollaan laulettu 70-luvulla ihan mitä tahansa.

Juu niin ollaan. Mutta mikä ihmeen perustelu se on? Vanhoina hyvinä aikoina lapsia on myös lyöty, myyty kotiorjiksi ja kuollut polioon. Nykyään on onneksi monella tapaa eri meininki.

Itse asiassa kyseistä perustelua ("Minäkin tein pienenä XXX asiaa ja hyvä tuli") käytetään aina kun keskusteluun nousee joku uusi juttu, jota kuuluu vähätellä. Olen varmasti tehnyt niin itsekin. Mutta loppujen lopuksi mitään järkeä tällaisen subjektiivisen arvion esittämisessä ei ole.

Tuliko tosiaan hyviä? Millä mittarilla? Riittääkö työkykyisyys?

Voi hyvin olla että tulikin, mutta nähdäkseni minun sukupolveni on monella tapaa terapian tarpeessa.

Toiseksi olen Sinkkosen kanssa sitä mieltä, että lapsuuden pitää antaa jatkua niin kauan kun se jatkuu ilman aikuisten vaikeatulkintaisen maailman tuputtamista.

Aikuisille suunnattu sisältö ei kuulu lapsille, koska sen ymmärtäminen vaatii kontekstin, jota lapsilla ei ole. Tähän voi tietenkin argumentoida, että jos ei sisältöä ymmärrä, ei se voi vahingoittaakaan. Vastakysymyksenä, että haluaisitko sitten itse laulaa videolla törkeyksiä kiinaksi? Muistan kuinka noloa oli kun tajusin mitä sukkula Venukseen tarkoittaa.

Kolmanneksi jäin miettimään ikärajoja. Elokuvissa ja peleissä on olemassa ikärajat, mutta kirjoissa niitä ei ole, koska katsotaan, että kirjat ovat vaikutuksiltaan lievempiä kuin nopeatempoiset ja visuaaliset ärsykkeet. Mutta miten on musiikkivideoiden laita? Olen koko musiikkiskenestä niin pihalla, etten todellakaan tiedä millaista materiaalia niissä nykyään tarjoillaan.

Tarpeellinen kohu siis monella tapaa. Ja Sannille terveiset, että tee levy, jonka mukana voi alakoululainenkin laulaa. Näyttäisi olevan tilausta.

Hortoilua lasten kanssa Tallinnassa

Viime viikonloppuna pyörähdin ipanoiden kanssa Suomenlahden toisella puolella.

Idea ei ollut minun vaan hyvän ystäväni, kuopuksen kummitädin. Edellisestä kerrastani oli vierähtänyt melkein kymmenen vuotta enkä sattuneesta syystä ollut ikinä mieltänyt Tallinnaa perhekohteeksi. Mutsin silmin paikan näkee aivan erilaisena. Toki turistien joukkoon mahtui polttariporukoita ja viinashoppailijoita, mutta tunnelma oli superkiva.

Erityisesti ilahduin siitä, miten palkitsevaa oli pelkkä pällistely. Vaikka kersat eivät jaksaneet ihastella yksittäisiä torneja ja kirkkoja (okei, en minäkään), koko vanha kaupunki on vähän kuin kävelisi ritarisadussa -- paitsi, että kivoja kahviloita on joka kadunkulmassa.

Lapsiperheille on tietenkin tarjolla paljon erilaista puuhaa. Olisimme voineet kiivetä tv-torniin, käydä Nõmmen seikkailupuistossa tai tutkia Toompean kukkulan alla olevia tunneleita, mutta päädyimme vain hortoilemaan kymmenen kilsaa mukulakivikaduilla, välillä muureille kiipeillen, puistoissa istuskellen, sisäpihoille kurkistellen ja  jätskibaareja (Gelato Ladies tarjoili superhyvää suolaista maapähkinäjätskiä!) lepoasemina käyttäen.

Yritimme kyllä yhtä lastenrastia. Kiipesimme Toompealle, koska siellä sijaitsi leikkitalo Piip ja Tuut ja lettukahvila Koogel-Moogel, mutta se olikin mennyt kiinni. Onneksi hortoilimme viereiseen Koopa Galerii taidegalleriaan, jossa oli mitä hassuimpia keramiikkaotuksia!



Parin päivän testailun perusteella Tallinna on modernisoitunut ja palvelukulttuuri parantunut hurjasti. Suosion huomasi myös siitä, että porukkaa oli valtavasti! Saimme ilmeisesti kaupungin viimeisen hotellihuoneen.

Satamassa iskikin déjà-vu: Tallinna (ja koko maa) on pääkaupunkiseutulaiselle niin helpon ja edullisen matkan päässä, että tänne voisi hyvin tulla useamminkin. No, nyt ainakin jälkikasvu osaa muistuttaa, että ei tarvitse mennä merta edemmäs reissuun, vastarantakin riittää.

Jos olette Viron matkailun experttejä, laittakaa lisää vinkkejä tulemaan!