Matkailu avartaa - edelleen

Terveisiä lomalta!



Olimme jo kolmatta kertaa samassa paikassa Kanarialla, joten askelmerkit olivat selvillä. Se kuitenkin pääsi yllättämään, että lapsiperhematkailu oli muuttunut taas asteen verran helpommaksi.

Pimientos de Padron. Voisiko näitä kasvattaa itse?

Kuuden tunnin lento oli naurettavan helppo nakki (ja ilman tablettia, joka on ollut rikki jo puoli vuotta).
Ipanoiden altaassa viettämä aika moninkertaistui - eikä vieressä tarvinnut seistä hengenpelastajana.
Pieninkin jaksoi kävellä rinneretkellä ihan itse.
Ravintolassa syöminen oli yhtä helppoa kuin kotona.

"Onko tuo oikeasti situuna?"

Tästä kaikesta vapaa-ajasta seurasi se, että luin kolme ja puoli kirjaa.

Vaikka tämä ei minun kirjoissani ole mitään oikeaa matkustelua verrattuna Lontoon vuoteeni, Sao Paulo - Rio de Janeiro -bussireissuun ja Kaakkois-Aasian seikkailuihini, tälläkin reissulla tuli huomattua, että matkailu avartaa, jopa tällainen allasloma. Aina oppii jotain uutta. (Enkä tarkoita nyt sitä kun Snadi päätti hypätä aikuisten altaaseen ilman kellukkeita, mutta pysyikin kaikkien hämmästykseksi pinnalla.)

Tutuista ja turvallisista ympyröistä poistuminen laittaa lasten kovalevyt raksuttamaan, mistä taas seuraa hirveän hyviä filosofisia keskusteluja. Ja lomalla on aikaa jutella. 



Lasten mielestä poikkeuksellista on se, että kaikki ovat niin ystävällisiä. Kun ihmisille hymyilee, he hymyilevät takaisin, sanovatkin jotain. Tarjoilijasedät pelleilevät, hokevat guapaa ja silittävät aina ohi kävellessään.

Jäin itsekin miettimään, mikä on kulttuuria ja mikä palvelukulttuuria?

Lapsiin suhtaudutaan luonnollisena osana yhteiskuntaa, mutta toisaalta turismista elävien lomasaarten palvelukulttuuri on suunniteltu viihdyttämään meitä. Hotellit, rantatuolit, jätskibaarit. Täällä ei rakenneta laivoja, täällä pidetään uima-allas lämpimänä.

Ipanat muistivat jo edellisiltä reissuilta että vettä ei saa tuhlata, täällä on siitä ihan oikea pula.

Toinen lapsia hämmästyttänyt juttu olivat erilaiset taiteilijat, joita ei koulumatkalla näy. Törmäsimme kolmeen eri performanssiin. Yhdet olivat rakentaneet rannalle hiekasta hienon tulivuorisaaren, toinen soitti jonkinlaista miniavaruusaluksen näköistä kattilaa ja kolmas esitti patsasta. Annoimme kaikille kolikoita, palkkaa hyvästä esityksestä.

En osannut tyhjentävästi vastata siihen, miksi katutaiteeseen ei Suomessa spontaanisti juuri törmää (ehkä Helsingin Kalliota lukuunottamatta), vaikka siitä nykyään puhutaankin jo enemmän. Ehkä me edelleen miellämme kadut muuhun kuin taidekäyttöön ja vietämme ulkona liian vähän aikaa ilmaston takia. Tai ehkä emme kehtaa? Ero kerjäämiseen ei ole vielä kyllin selkeä.



Loman loppumisesta käytiin myös hyvä keskustelu.

Miksi emme voi olla täällä aina? Voisimme, ehkä, mutta ei se olisi lomaa vaan arkea. Loman ja arjen vuorottelu on tärkeää juuri kontrastin takia. Syntymäpäiväkin on erityinen, koska se on vain kerran vuodessa. Siksi lomankin pitää loppua.

Poistumme maasta jatkossakin lapsiperheenä. Periaatteessa voisi miettiä jo pitempääkin matkaa, mutta ehkä ei tarvitse. Näköjään ihan rantalomallakin pääsee hyvien kysymysten äärelle.

Paha yskä

Tiedoksi kaikille hengitystietulehduksista kärsiville. Kylkiluunsa voi todella murtaa yskimällä.

Kolmen viikon yskä oli jo menossa ohi kun sain perjantai-iltana kunnon yskänpuuskan. Heräsin lauantaiaamuna karmivaan kylkikipuun. En voinut hengittää syvään, en aivastaa, yskähtää tai nauraa. Tikari kyljessä ei helpottanut edes kipulääkkeillä.

Jos pistävä kipu olisi ollut vasemmalla puolella, olisin lähtenyt lanssilla sairaalaan sydänkohtausepäilyn takia. Koska kipu oli oikealla, olin yhtä varma että kuolen, mutta en vain tiennyt mihin.

Eilen sitten työterveyslääkäri tutki tilanteen ja totesi, että kuudennessa kylkiluussa on ilmeisesti yskimisen aiheuttama hiusmurtuma. Murtuma muuttuu kivuttomaksi noin kuukaudessa, luutuu ennalleen kahdessa.

Hieno ajoitus, sillä loma alkaa huomenna. En voi nostella mitään painavaa, vetää matkalaukkuja tai kantaa lapsia, koska en saa rasittaa rintakehää yhtään tai hengästyä. Mikä sääli.

Koska aloitin kesäloman murtuneella varpaalla, Koti-insinööri on treenannut tätä. Onneksi kirja ja viinilasi pysyvät tälläkin kertaa kädessä.

Kirjavinkki vessasanojen ystäville

Käväisin juttusilla kustantajan luona (kyllä, kaikenlaista olisi kehitteillä kun vain aika riittäisi) ja sain matkaani muutaman lastenkirjan. Yksi näistä osoittautui täydelliseksi hitiksi.

Kaikille vessasanojen ja muiden ällöpuheiden ystäville on nimittäin olemassa tietokirja. Ällökirjassa vastataan mm. kysymyksiin kuinka paljon räkää ihminen nielee vuosittain, ketkä ovat eläinkunnan parhaat piereskelijät ja käyttävätkö jotkut ihmiset pissaa suuvetenä.

Ällökirjassa on tieteellisen tarkasti selitetty eritteiden maailma: mitä pissa, kakka, pieru ja yrjö ovat. Myös hiki ja räkä tulee käsiteltyä. Ja ei, en todellakaan tiennyt kaikkea. Näin noroaikana oli kiinnostavaa kuulla, miksi laatan seassa on aina "porkkanoita".

Informaatiosisällön lisäksi kirja toimii kasvatuksellisena tukijalkana kaikille pieruhuumorin ystävien vanhemmille.

1. Koska kirja on täynnä pelkkiä vessasanoja, niistä saa yliannostuksen. Kuvat ovat hauskoja mutta ällöjä. Hihitys lakkaa aika pian.

2. Koska eritteet selitetään pieteetillä ja luvan kanssa, niistä katoaa mystiikka. Tällöin ehkä jonkun nelivuotiaan mielestä niiden hokeminen muuttuu tavallaan merkityksettömäksi.



Tämä kirja ei tietenkään poista sitä iloa, mikä perheenjäsenen spontaanista pierusta syntyy, mutta jos tämä nyt hiukan vähentäisi intoa sulkeutua vaatekaappiin puhumaan pissajuttuja.

Ps. Skidi a-h-m-i oman tuliaisensa, Narnia-sarjan Velhon ja leijonan. "Älä puhu mulle nyt, täs on jännä kohta!" Tiedän!

Ps. 2. Itselleni nappasin lomalukemiseksi Carl-Johan Vallgrenin Varjopojan. Marklundin viimeisin oli niin huono, että tarvitsin äkkiä uskonvahvistusta ruotsalaiseen dekkariin.

Kiitos rehellisyydestä - kai

Rasia suklaakonvehteja oli jäänyt avonaisena pöytään synttärijuhlien jälkeen.

Seuraavana iltana löysin konvehdin käärepaperin Skidin huoneesta. Outoa, koska Skidi oli yökylässä. Eikä hän pöllisi konvehteja.

Päätin tiedustella Snadilta, kuinka se oli sinne joutunut.

- Löysin Skidin sängystä tällaisen konvehtipaperin. Tiedätkö mitään tästä?
- (hykertelyä) Tiedän! Minä jätin sen sinne.
- Ahaa. No tuota, milloin tämä on syöty?
- Ihan äsken.
- Okei. Otitko tämän siis vaikka nimenomaisesti kielsin?
- Kyllä. Otin vaikka kielsit. Otin ihan salaa!
- Miksi?
- Tuli kauhea karkkihimo!
- No kiva, että olet rehellinen, mutta...
- Niitä on lisää. (juoksee hakemaan tuolilta toisen ja tyynynsä alta kolmannen tyhjän käärepaperin.)
- Jestas, oliko tässä nyt kaikki?
- Ei. Otin niitä myös varastoon! (hakee lelukorista vielä kaksi syömätöntä konvehtia)

Ok. Jäin pitkästä aikaa sanattomaksi. Muutama tunne ryöppysi pintaan.

1. Ylpeys. Täysin häpeämätöntä toimintaa. Miten voin haukkua jonkun, joka käyttäytyy kuten itse haluaisi mutta ei kehtaa?
2. Kauhu. Olen jotenkin kasvattanut tällaisen psykopaatti-oravan.
3. Epätoivo. Millainen rangaistus tästä pitäisi antaa?
4. Tyytyväisyys. Eipä se ainakaan pelkää kertoa totuutta.
5. Varmuus. En aio koskaan ryhtyä Snadin rikoskumppaniksi. Vasikka.

Yön yli

Skidi kävi elämänsä ensimmäisellä harrastusleirillä, joka kesti yön yli.

Tämä oli eka kerta kun ipana oli yötä vieraassa paikassa ilman viiteryhmäänsä. Toki paikalla oli aikuisia ohjaajia ja huoneessa oli muita lapsia, mutta periaatteessa siellä oltiin ihan itsenäisesti.

Vaikka lapsi olisi kuinka reipas ja sosiaalinen ja intopinkeänä leirillä, vanhemman kannattaa pitää puhelinta auki. Vieraassa paikassa nukkuminen on ihan oma taitolajinsa. Jos uni ei tule, voi olla hyvä ottaa yhteys kotiin. Tuttu ääni rauhoittaa. Lisäksi osasin tässä asiassa tarjota vertaistukea.

Olen nimittäin oma sänky -addikti. Nukun älyttömän hyvin kotona, mutta vieraissa paikoissa ensimmäinen yö menee lähes poikkeuksetta pyörimiseen. En tiedä miksi. Sama toistuu myös mökillä, jossa sentään nukumme kymmeniä öitä vuodessa. Ja koska melatoniini ei tehoa, olen omillani.

Äänet, tuoksut, lämpötila, ilmavirrat, tyyny- ja patjatuntuma, muiden huoneessaolijoiden hengitys. Joku inahtaa tai kahahtaa juuri kun olet saamassa unen päästä kiinni.

Erityisesti tuo viimeinen. Tästä syystä myös nukkumis- ja imetysjärjestelyt vauvan kanssa olivat totaalikriisin paikka (missään ei muuten varoiteta, että vauvat ovat älyttömän meluisia nukkujia!). Lopuksi väsyttää niin että itkettää, mutta et silti saa nukuttua.

Muistelen edelleen kauhulla entisen duunipaikkani tiimipäivää, jossa majoitus oli noin 15 hengen ladossa, narisevalla hetekalla. Unta nolla minuuttia. Ryhmäytyminen jäi passiivisaggressiivisen mielentilani takia vähintään puolitiehen.

Nukunkin kaikkein parhaiten yksin, pimeässä, hiljaisessa ja viileässä huoneessa.

Koska aina välillä täytyy nukkua muuallakin kuin omalla tempurilla, minulla on tekniikka, jota käytän sulkeakseni vieraan paikan pois.

1. Aloita kropan rentoutusharjoituksella. Kuvittele, että makaat jossain miellyttävässä paikassa, hiekkarannalla auringon paisteessa tai lumessa, ei sen väliä. Ajattele rauhallisesti kuinka jalkasi, kätesi, lantiosi, hartiasi ja pääsi ovat raskaat ja väsyneet ja uppoavat vasten maata, yksi kerrallaan. Lopuksi käy läpi kasvojen lihakset: rentouta suu, posket silmät, otsa ja korvat. Tämän jälkeen pitäisi kaiken täpinöinnin olla kadonnut.

2. Hengitysrytmin vakauttaminen. Hengitä ja laske: kolmella sisään, neljällä ulos. Hitaasti. Mukaan joogasta tuttu mielikuvaharjoitus hengityksestä saumattomana ympyränä, jossa sisäänhengitys on nouseva kaari ja uloshengitys laskeva. Tämä on monesti viimeinen ajatukseni ennen tiedottomuutta.

Ja niinhän siinä sitten kävi, että Skidillekin uni tuli. Etenkin kun löytyi ylimääräinen huone, johon pääsi nukkumaan yksin.

On meillä sittenkin jotain yhteistä.

Nainen parhaassa iässä

Olen aina pitänyt vitsailuna sitä, että aikuinen ihminen ei muka muista ikäänsä. Kunnes sitten viime viikolla en heti osannut vastata yksinkertaiseen kysymykseen: paljonko täytät?

Pienen laskutoimituksen jälkeen oikea numero löytyi, mutta vähän huvitti. Kai tämä on vain merkki siitä, että sillä vikalla numerolla ei ole enää niin hirveästi merkitystä. Vuosi sinne tai tänne. Elämä rullaa uomissaan ikääntymisestä huolimatta.

Tykkään tästä nelikymppisyydestä. Mistään kriisistä ei ole tietoakaan. Tämä on ihan kuin kolmekymppisenä mutta paljon vähemmällä vaivalla - vaipat on vaihdettu ja soseet syötetty. Ruuhkavuosi-indeksi on laskussa, joten tasapaino oman identiteetin ja perheen välillä on parantunut. Pölyttymässä ollut parisuhdekin on mahdollista nostaa entisöitäväksi.

Muutenkin on aika rentoa. Ryppyjen ja harmaiden ilmestyminen ei ole enää uutinen. Kukaan ei pakota nukkumaan teltassa eikä heräämään ennen seitsemää. Kengissä olevia jäärautoja ei tarvitse selitellä. Kaikki urheilusuoritukset ovat pelkkää plussaa ja kovakuntoisen maineen saa pyöräilemällä duuniin. Tiedän milloin mukavuusalueelta ei kannata poistua.

Kun katselen nuoruuden kuviani, olen vähän helpottunut. Yhtään ei käy kateeksi tyttöä, joka vasta aloittelee virheitään. Ja toisin kuin väitetään, jotkut rosot eivät ikinä siloitu. En ole yhtä ehdoton kuin nuorempana, mutta tärkeiden arvojen suhteen näkemykseni ovat vain kirkastuneet.

Ja vaikka olen monella tapaa omavarainen, elämän rajallisuuden ja ainutlaatuisuuden kanssa olen tullut tutuksi. Mikään ei ole itsestäänselvää.

Ei juurikaan valittamista. Tämä on Hyvää Elämää (TM).

Hiihtokilpailun makua

Taas on saavutettu yksi perhehistorian merkkipaalu: olemme tänä talvena olleet ensimmäistä kertaa ladulla koko perheen voimin.

Lasten myötä joutuu kohtaamaan kaikenlaisia oman lapsuutensa kokemuksia, myös talviurheilun saralla. Toiset tykkää, toiset ei. Kuumalla mehulla poishuuhdottu hiihtokilpailujen verenmaku lienee kitkerä sukupolvikokemus.

Onhan tässä toki oma hommansa. Kahden lapsen välineet ovat käytettynäkin kalliit ja monot täytyy uusia melkein joka vuosi, vaikka parina viime talvena hiihtopäiviä on ollut etelässä yksi. Kamojen ronttaaminen kouluun täyden repun kanssa on raskasta. Perheen yhteiseksi harrastukseksi tästä ei ole moneen vuoteen, sen verran hidasta kehitys on.

Miksi siis vaivautua?

Hiihto ja luistelu ovat niin itsestäänselvä osa suomalaiskansallista kulttuuriperintöä, että harva kyseenalaistaa opetuksen tarpeen. Vaikka asumme pohjoisessa, ei hiihtäminen (sen enempää kuin luisteleminenkaan) ole nykyään mikään välttämätön taito, mutta tavallaan se kuuluu yleissivistykseen siinä missä koripallokin.

Minut peruskoulu opetti lähinnä vihaamaan hiihtoa. Susihuonoilla välineillä kerran talvessa läpisudittu hiihtokilpailu, johon meitä ei tietenkään valmennettu millään tavalla, oli mielestäni silkkaa kidutusta.

Löysin hiihdon uudelleen parikymppisenä monen vuoden ehdottomuuden jälkeen. Muutin lähelle merenrantaa ja silloinen poikaystävät usutti jäälle hiihtämään. Tasaisella hangella, auringonpaisteessa ja ilman kiirettä oli oikein mukavaa sivakoida. Syke nousi, mutta niveliin ei sattunut. Treeni otti koko kroppaan, mutta vauhdin sai määrätä itse. Taukojakin sai pitää. Mikäs siinä istuskellessa kaakaon ja voileipien kanssa.

Aloin lämmetä lajille ja ostin ensimmäisen suksuparini. Sen jälkeen kilometrejä on kertynyt tasaiseen tahtiin. Nykyään hiihto on ainoa postiivinen asia, jonka talvesta löydän.

Ei ongelma ollut hiihto, vaan se hiihtämisen tarjoiluehdotus, jossa nautinto ja mukavuus eivät olleet missään roolissa.

Tätä yritän myös omallekin jälkikasvulle saada läpi: ulkoilun ja liikkumisen pitäisi olla kivaa ja rentoa. Kaikki kompuroivat ladulla alkuun ja oppimiseen menee aikaa.

Ja sitten pitää vain hyväksyä se, että jotkut haluavat mieluummin piirrellä sauvalla kukkia lumeen. Ja se, että kun kysyy kumpi on kivempaa hiihtäminen vai luistelu, vastaus on "pulkkailu".

Ps. Jos hiihto ei maistu, tsekkaa nämä:

1. Ovatko sukset ajan tasalla? Jos vanhat hikilaudat ovat ajalta, jolloin olit 20 kiloa kevyempi, pohjat ovat täynnä naarmuja ja kyljissä on murtumajälkiä, kannattaa setti päivittää uuteen. Sukset valitaan painon ja potkun mukaan, joten osta ne ammattilaiselta, joka mittaa pitoalueen.
2. Panosta sopiviin monoihin. Monon pitää tuntua siltä kuin jalassa ei olisi mitään, yleensä puoli numeroa isompi koko jeesaa. Ja huom kaikki räpyläjalat: löysin täydelliset monot Salomonin leveän lestin malleista.
3. Voitele: suksesta riippuen tarvitset pitoa ja luistoa. Huonon luiston kanssa voi jotenkin elää, mutta lipsuminen pilaa kaiken.
4. Tekniikka kunnossa? Hiihtokoulu ei ole huono ajatus jos suksi ei luista. Suomen latu auttaa alkuun.

Terveisiä perheestä

Subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaaminen on tulossa Espoossa valtuuston käsittelyyn helmikuussa. Laki määrittelee vähimmäistason ja kunnat voivat erikseen päättää laskevatko tasoa vai eivät.

Tämä rajaus on mainio esimerkki siitä, kuinka monimutkaisia asiat ovat. Periaate kuulostaa helpolta: ne, jotka ovat syystä tai toisesta kotona, eivät saa kokopäiväistä päivähoitoa. Täysin loogista ja helppoa.

Paitsi silloin kun ei ole. Tähän väliin esimerkki elävästä elämästä.

Kun Snadi syntyi, Skidi oli jo nelivuotias. Meillä oli tien toiselta puolelta perhepäivähoitopaikka, jossa hän oli ollut puolitoistavuotiaasta lähtien - siellä oli tuttu pieni ryhmä, paras ystävä ja riittävästi toimintaa varhaiskypsälle ja lukemaan opettelevalle ipanalle. Jos luopuisimme paikasta emme ikinä pääsisi sinne takaisin.

Yritimme ihan vapaaehtoisesti pitää päivät lyhyinä, mutta Skidin palaute oli kylmää: tulette liian aikaisin - haluan leikkiä! Jep. Himassa vauva keskeytti leikit ja vei huomion.

Seuraavana syksynä elämä pisti jälleen pakan sekaisin: jäin työttömäksi. Luonnollisesti olimme hakeneet jo päivähoitopaikkaa ja saaneet sen käsittämättömällä hillolla samasta perhepäivähoidosta. Hohhoijaa. Taas olisi pitänyt ottaa molemmat lapset pois siitä hoitoryhmästä, koska työttömyyteni kesti yli kaksi kuukautta.

Kun sitten sain töitä, työt olisi pitänyt aloittaa jo seuraavan päivänä. Sain neuvoteltua kolmen päivän marginaalin, että ehtisin sopia käytännön järjestelyistä perheen toisen vanhemman kanssa.

Neljän vuoden ikäero on kehityksellisesti aika merkittävä.

Keskusteluissa virkamiesten kanssa on yllättänyt se, miten paljon käytännön järjestelyissä on edelleen epäselvyyksiä (hoitoajat, päiväkodin päivärytmi, ryhmäkoot, yksityiset päiväkodit, hoitotarpeen arviointi) ja jopa eettisiä kysymyksiä (miten kunta saa tiedon perheen työllisyystilanteesta, miten eroperheiden lapsia kohdellaan ja pitääkö päiväkodin tietää esimerkiksi isän masennuksesta?). Valtava hässäkkä - miksi?

Ehkä tosiaan pitäisi vielä kerran miettiä, miksi hallitus näkee subjektiivisen päivähoidon rajaamisen ylipäätään tarpeelliseksi. Sehän taisteltiin läpi nimenomaan naisten voimin laajalla puoluerintamalla 90-luvulla.

Huonossa taloustilanteessa pitää säästää? Nyt on jo nähty, että hallituksen laskelmat eivät toteudu, ihan jo siksi, että käytännön järjestelyt tulevat eteen. Selkeät säästöt saataisiin vain sillä, että oikeus poistettaisiin kokonaan.

Sitten on se näkökulma, että lapsen on aina parempi olla kotona. Mutta jos katsotaan, että lapsilla on todella oikeus kotihoitoon, astutaan kiinnostavalle maaperälle työssäkäyvien vanhempien kannalta. Pitäisikö toiselta vanhemmalta kieltää työssäkäynti?

Onko ongelma sitten subjektiivisuudessa? Siinä, että vanhempien tekemiin päätöksiin ja arviointikykyyn ei voi luottaa? Tuskin, koska vanhemmilla on edelleen täysin subjektiivinen oikeus jäädä kotiin lasten kanssa.

Kesällä 2013 Skidi luki jo sujuvasti.

Noh, tämä hyvin monitahoisesti kantaaottava pilakuva paljasti totuuden. Kun päivähoidon arvostus on nolla, on helppo unohtaa uudistukset ja keskittyä keppiin.

Jos päiväkotia käytetään viinanhakureissuihin, perheellä lienee muitakin ongelmia. Silloin lapsen etu olisi saada olla turvallisessa ympäristössä päiväkodissa. Jos taas kyseessä on herkkä lapsi, joka kärsii pitkästä päivästä päiväkodissa, tämä pitäisi ottaa esiin vasukeskusteluissa työllisyystilanteesta riippumatta: mitä vanhemmat voisivat tehdä, että päivät eivät venyisi? Ja yhtä lailla vastuu on päiväkodilla: miten päiväkotia voisi kehittää viihtyvyyden lisäämiseksi?

Ja uudistuksia kyllä kaivattaisiin.

Ihan ensimmäiseksi tarvitaan paljon enemmän viestintää päivähoidon mahdollisuuksista ja vaihtoehdoista (esim. neuvolakäynnillä) ja sitten lisää niitä vaihtoehtoja vanhemmille, joille riittäisi kevyempikin palvelutaso. Lisäksi tarvitaan joustavuutta sekä hoitoaikoihin että laskutukseen. Digitaalinen kulunvalvontaa säästää henkilökunnan työaikaa ja paljastaa tarkalleen, miten lapset päivähoitoa käyttävät. Me maksamme koko viikosta vaikka Snadi on perjantaisin melkein aina poissa muskarin takia. Niinä muutamana perjantaina kun muskaria ei ole, tarvitsemme päivähoitoa. 

Ja paljon muutakin varmasti olisi tehtävissä kunhan vain ryhdyttäisiin keräämään ideoita ja testaamaan niitä. Keppiä ei tässä elämäntilanteessa tarvitse.

Jotta saataisiin Tallinnan viinavanhempien rinnalle todellisia perhetarinoita niin kertokaa te: millaisessa tilanteessa olette käyttäneet subjektiivista päivähoito-oikeutta?

Kymmenen syytä rakastaa helmikuuta

Tammikuu, check. Valtavan pitkä kuukausi, jonka suorittamisesta jaksan iloita vuodesta toiseen.

Olen yrittänyt opetella positiivista asennetta talvea kohtaan, turhaan. Minun on rehellisyyden nimissä myönnettävä, että positiivisuutta ei vielä ole se, että jättää vitutuksen tunteet vain sanoittamatta. Veikkaan, että olisin tähän ikään mennessä jo löytänyt sisäisen talvi-ihmiseni, jos sellaisesta olisi tässä ruumiissa häivähdystäkään.

Mutta nyt alkavat suupielet jo kääntyä hymyyn. Koska on ainakin kymmenen syytä rakastaa helmikuuta!

1. Kevät! Vaikka kyseessä on tilastollisesti vuoden kylmin kuukausi, lasken helmikuun jo alustavaksi kevätkuukaudeksi. Ja keväthän on aivan mahtavaa luontokuvausaikaa! Pääsen testaamaan uutta kameraani.

2. Maailma lakkaa olemasta hipihiljainen. Lempparilintuni mustarastas aloittaa ihan näillä näppäimillä. Menee ihan roska silmään, kun sen laulun ensimmäistä kertaa keväällä kuulee. Näin sen jo tänään hiippailevan puskan juurella, mutta vielä se ei luritellut.

3. Valo lisääntyy vauhdilla. Noin puolivälissä kuuta on se hetki, kun kotiin tullessa ei ole pilkkopimeää. Ylipäätään hämäräkytkimellä varustetut yölamput lakkaavat palamasta päivällä.

4. Pyöräilykausi alkaa - ainakin kahden edellisen vuoden perusteella - joten työmatkani lyhenee puolella tunnilla. Tammikuussa en päässyt kertaakaan, koska pidin pakkasrajana kymmentä astetta (liian nössöä?) ja lumimyrskyssä taas en luottanut kaupungin aurauspriorisointiin.

5. Nopeat hiilarit: Runebergintorttu ja laskiaispulla. Oikeastaan helmikuuta voi rakastaa jo ihan vain näiden kahden leivonnaisen takia.

6. Hiihtolomareissu etelään. Testaamme karmaa ja menemme samaan kohteeseen, joka ei ole vielä pettänyt. Tavoitteet nolla. Jos saan luettua vähän kirjaa ja naamaan vähän väriä, olen tyytyväinen.

Kuva Puerto de Moganista viime vuodelta.

7. Täytän vuosia. Koska tämä nelikymppisajanjakso näyttää olevan ihan elämän kevättä, on lupa odottaa seuraavaltakin vuosirenkaalta kaikkea siistiä. Kuten kakkua ja skumppaa.

8. Mökkikausi alkaa. Kun päivä vähän pitenee voi lähteä testaamaan elämää ilman kaukolämpöä ja juoksevaa vettä mökille. Saaristo on jäiden lähdön aikaan ihan huikeimmillaan.

9. House of Cardsin kolmas tuottari. Ah, poliittista kähmintää, joka ei ole minun ongelmani. Täydellistä.

10. Last but not least: kaipaan uusia ulvonnan aiheita. Olen jo aivan kyllästynyt kersojen lumitilannekiukutteluun: joko lunta on liikaa, liian vähän, se on vääränlaista, pulkka ei luista, varpaat jäätyy luistimissa ja ladulla lipsuu. Sen sijaan kuvaan astuvat pälvet, jääpuikot, purolutraus, aamuisin riitteessä olevat lätäköt ja mikä parasta voimme avata uuden luontoretkeilyvuoden 2016.

Olen niin valmis!

Millaista on bloggaajan elämä?

Olin keskiviikkona Yle Puheella juttelemassa bloggaamisen tulevaisuudesta. Mukana paneelissa olivat myös Pupulandian Jenni ja Kolmistaan-blogin Karoliina. Ajattelin avata täälläkin muutamia usein kysyttyjä kysymyksiä.

Voiko bloggaamisella elää?

Tätä kysellään ehdottomasti eniten. Vastaus on että voi, mutta aika harvalla blogin mainostulot riittävät kattamaan koko kuukausilaskutuksen. Moni päätoiminen bloggaaja tekeekin myös muita kirjoitusduuneja (freetoimittajana, kolumnistina, kirjailijana) yrityksensä nimissä.

Ehdin itsekin miettiä bloggaajan uraa, koska olin muutaman vuoden ajan määräaikaisissa työsuhteissa, joiden jatkumisesta ei voinut olla ollenkaan varma.

Kynnys siirtyä päätoimiseksi kirjoitustyöläiseksi oli korkealla. Yksinyrittäjän toimenkuva on ihanan vapaa, mutta minulle sopii paremmin tiukemmat raamit.

Olin helpottunut kun työsuhteeni vakinaistettiin, sillä olen maailman surkein yrittäjä. Suunnitelma B on toki edelleen hyvä olla olemassa, mutta tämä nykyinen 80/20 jako toimii ihan kivasti, koska tykkään myös päätyöstäni.

Saako bloggaaja koko ajan ilmaista kamaa?

Hih. Näin keski-ikäisen semisuositun perhebloggaajan näkökulmasta tämä on suuresti liioiteltua, mutta Jenni myönsi kyllä saavansa lähetyksiä säännöllisesti. Aina silloin tällöin joku toki muistaa. Syksyllä sain pyytämättä ja yllätyksenä ilmoituksen postipaketista. Kun viimein ehdin postiin, huomasin, että paketissa oli leipää. Homeessa.

Ketkä blogiani lukevat?

Tutkimusten mukaan blogin pitäjä edustaa itse keskiarvoista lukijaa. Minun tapauksessani siis nelikymppinen kaupunkilaismutsi on hyvin todennäköinen kävijä. (Ja jostain syystä statistiikassa näkyy merkittävä määrä tamperelaisia - enkä yhtään tiedä miksi!). Olen kyllä erittäin iloinen siitä, että täällä kommentoivat myös muunkinlaisessa elämäntilanteesta elävät ihmiset, koska se nähdäkseni parantaa keskustelun tasoa.

Voiko blogin mainoksiin vaikuttaa?

Voi ja ei voi. Blogeissa on yleensä sekä display-mainoksia (eli noita mainosbokseja) ja sisältöyhteistyöpostauksia.

Se, mitä blogin sivupohjaan kiinnitettyihin mainospaikkoihin tupsahtaa, ei ole kiinni minusta vaan kävijästä ja mainonnanhallintajärjestelmästä. Jos siis olet googlaillut lomamatkoja, sinulle näytetään matkamainoksia, remontoijalle näkyy maalia jne. 

Sisältöyhteistyöt taas ovat täysin valittavissa. Sain palkan viime vuonna 13 postauksesta (postauksia oli yhteensä 165), joista Mádaralle ja Helkamalle meni useampi. Joukossa oli niin haasteita, lastensuojelua kuin heijastinvaatteita. Minulle nämä asiakkaat olivat oikein mieluisia.

Pitääkö blogissa olla upeat kuvat?

Noh, periaatteessa pitää, mutta minulla ei ole koskaan ollut. Oletankin, että kukaan ei käy täällä kuvien takia, sillä ansaitsisin jonkun kälyisimmät kuvat -palkinnon. Kaikki kuvat on enemmän tai vähemmän ei-postauksia-varten-kuvattuja ja olen itse kuvissa vain, jos saan pakotettua Skidin tai Doritin nappaamaan kuvan.

MUTTA. Tämä muuttuu!

Tai ainakin muuttuu se, että en voi enää laitteita syyttää paskoista kuvista. Ostin itselleni joululahjaksi uuden järjestelmäkameran (tämän postauksen kuvat otettu sillä). Pääsen kurssille maaliskuussa, joten malttakaa hetki.

Pitääkö bloggaajan olla läsnä kaikissa somekanavissa?

Ei tietenkään. Facebook-ryhmäni lähentelee 7000 tyyppiä ja se on kanavistani tärkein. Twitterissä olen omalla nimelläni ja aika satunnainen, lähinnä poliittinen. Aloitin Instagramin (nimellä project_mama) käytön reilu vuosi sitten kun sain elämäni ensimmäisen älypuhelimen. Se osoittautui hauskaksi ja postailen kuvia melkein päivittäin. Snapchatiin tämä luddiitti ei yksinkertaisesti jaksa lähteä - ainakaan vielä. En ole suuri videon ystävä, mutta mitenkäs te? Seuraatteko snäppääviä bloggaajia tai tubettajia?

Vaikka postaustahtini on aika laiska, kuvani on aina otettu pimeässä eikä blogini noudattele mitään selkeää teemaa, voin kuitenkin vuoden päästä viettää 10-vuotistaiteilijajuhlaa. Ei se ole ollenkaan hassummin.

Ja hei jos tunnistatte minut kadulla niin saa tulla tervehtimään. Ihmisvihaajailmeeni pettää. 

TOP 5 Talvipelit

Arktinen ja ulkoliikunnan kannalta kohtuullisen mahdoton tammikuu on aiheuttanut sen, että sisäaktiviteetit ovat olleet kova sana.

Isojen lasten kanssa on sentään se pelastus, että voi pelata kaikenlaisia pelejä. Kaivoimmekin naftaliinista kaikki vanhat suosikit - ja keksittiin pari uuttakin.

1. Fortuna with a twist. Kuulapeliin kyllästyy hyvin nopeasti ellei lisää lyöntikierroksiin haastetta: eka kierros silmät sidottuna, toinen keppiä huulten välissä pitämällä lyöden (en muuten suosittele puhaltamista, koska lauta on nelivuotiaan jäljiltä suht kostea), kolmas sukkapuikolla lyöden, neljäs kierähdystekniikalla jne. Naurattaa enemmän kuin uskoisi.

2. Bling-leikki. Perheen vanha klassikko, jossa yksi pelaaja yrittää kyselemällä arvata, mitä toinen ajattelee. Kategoriat ovat ihminen, kasvi, eläin, satuhahmo, ruoka, taivaankappale ja robotti, jotka kattavat kaiken, mitä universumista tarvitsee ajatella.
Huom. Arvaamiseen saattaa sitten mennä aika kauan aikaa, jos neljä vee valitsee sanakseen ´peppu´, hihittää koko ajan ja väittää sen olevan ihminen.

3. Jöllö-piirrospeli. Toinen keksii kuvitteellisen sanan (kuten JÖLLÖ tai PASSOEENI) ja toinen piirtää sen. Jöllön onnistumisesta annetaan hyvin subjektiiviset ja törkeästi kotiinpäinvetävät pisteet ja eniten pisteitä saanut voittaa. Aikuiset häviävät tässä aina.

4. Lelupiilonen. Vanhempi piilottaa vapaavalintaisen määrän leluja ja kersat etsivät ne. Toimii samalla muistipelinä kun ipanat pähkivät, mitkä ovat vielä piilossa. Tämä on huomattavasti kivempaa kuin ihmisten kanssa. Varsinkin persevänä aikuisena on hyvin vaikea löytää muita piiloja kuin vaatekaappi. Ja aivan hauskinta on piilottaa lelu sekajätepussiin, etsijän naama on näkemisen arvoinen, haha!

5. Yhden vokaalin keskustelu. Puheessa saa käyttää vain yhtä, yhdessä päätettävää vokaalia. Se kuka mokaa ensin häviää. Eli si kiki mikii insin hiviiii. (Myös se joka ei tajua, mitä toinen sanoo, joutuu elinikäiseen häpeään.) Varoitus: tämä puhetapa jää tietenkin päälle ja ajaa lopulta hulluksi kaikki.

Osa näistä toimii myös autossa ja lentokoneessa, jos reissuja on tiedossa. Laittakaahan kommenttiboksiin jakoon omat sisäajanviettovinkkinne!

Naisvalitus johtuu harjoituksen puutteesta

Päivän sana lienee naisvalitus.

Keskusteluavauksen heitti Väestöliiton Heli Vaaranen, joka nosti esiin sen, että monet naiset puhuvat miehistään vähättelevästi. Monien vastalauseiden (kuten tämän ja tämän) perusteella naisvalitus on ihan miesten oma vika: mitäs ovat puolisoina ja isinä onnettomia vässyköitä, jotka luistelevat vastuusta aina kun voivat.

Totuus on tietysti paljon monisyisempi. Satu kirjoitti hyvin siitä, miten islantilainen mies on vanhempana tasavertainen, koska hän osallistuu lapsenhoitoon alusta alkaen. Miehen kotimarkkina-asema on Suomessa huonompi, koska vain naiselle tyrkytetään yhteisestä rintamasta perheenpyörittämisvastuuta.

Minäkin kieltäydyn uskomasta, että normaaliälyisen miehen kognitiivisissa taidoissa olisi jotain vikaa. He osaavat huolehtia monimutkaisista tehtävistä yhteiskunnassa. Heillä on jopa vauvakuumetta. Miehen hoivaviettikään ei ole urbaanilegenda vaan evoluution kehittämä piirre: naiset tuppasivat vielä lähihistoriassa kuolemaan synnytykseen hyvin suurella prosentilla, joten miesten on pitänyt pystyä vanhemmuuteen tarvittaessa nopeasti.

Jos ilmiössä on totuuden siemen, mistä miesten osattomuus johtuu? Kolme asiaa nyt ainakin tulee heti mieleen.

Paineita ei ole.

Isyys on edelleen ihan vapaaehtoista - eikä asia nykyisen hallituksen aikana muutu. Kukaan ei kysele eikä paheksu, jos isukin työelämään ei tule taukoa. Mutta jos mies tietäisi, että hänen vastuulleen napsahtaa satavarmasti korvamerkattu ajanjakso, jossa hän ihan yksin vastaa vauvan/lapsen hengissäsäilyttämisestä, väitän, että hän olisi aivan eri tavalla kiinnostunut rutiinien opettelemisesta ja juttelisi kokemuksista, tarttuisi tietokoneeseen, kirjaan tai kilauttaisi osaavalle kaverille. Sama pelko persiissä ajaa tuoretta äitiäkin vauvapalstoille.

Vertaistukea ei ole.

Sijoittuvatko vanhempainvapaita käyttävät miehet pääkaupunkiseudulle tai muuten joihinkin yhteisöihin? Jos ei koskaan kuule tai näe kenenkään miehen osallistuvan lastenhoitoon, voi hyvin käydä niin, että miehen malli on hyvin kapea ja stereotypioiden täyttämä.

Ja esimerkkiä, kannustusta ja tukea tuoreet faijat kaipaisivat. Kun vallalla on uskomus, että vain nainen on luontainen hoivaaja, jonka aivokuorelle laskeutuu kaikki universumin lapsenhoidollinen tieto hedelmöittyneen munasolun myötä, ei ihme, että jännittää. Tekisi ehkä hyvää sanoa ääneen, että samasta äitimyytin asettamasta rimakauhusta kärsivät myös naiset.

Vasta harjoitus tekee mestarin.

Kun vastuu on raskauden ja ensimmäisten elinkuukausien ajan enemmän naisen harteilla, balanssi ei ihan heti muutu. Kun mutsi on kertaalleen opetellut kantapään kautta uuden perheenjäsenen tavat kuten lempiruoat ja päiväuninukutusrituaalin, järjestänyt vaipat, voiteet ja tutit omille paikoilleen ja päässyt jyvälle siitä, että perkele lapsihan kasvaa 12 senttiä vuodessa, hän todella on iskää pätevämpi hommaansa.

Sitten nainen ehkä erehtyy luulemaan, että tämä 24/7 ihollaolon knowhow siirtyy mieheen sillä, että kuiskailee yön pimeinä tunteina jotain sekavaa kakan koostumuksesta ja villahaalarista. Vähän sama kuin Slatan kertoisi pukkarissa, miten futista teoriassa pelataan ja kas, jengi olisi täysin tikissä.

Syvään päähän vaan. Hirvittäähän se, mutta ainakin vene on sama.

Ps. Tein tällaisen tarkistuslistan, jonka kohdista pitää selvitä yksin, olennaisista osin lintsaamatta ja ilman toisen vanhemman (tai oman mutsin) apua - keksittekö lisää?

1. Iltatoimet ja nukutus.
2. Lasten kamojen pakkaaminen viikonlopun mittaiselle reissulle.
3. Kahden päivän kodin ulkopuolisen reissun viettäminen lasten kanssa niin että kaikilla on kivaa.
4. Päiväkotikassin pakkaaminen maanantaiaamuna.
5. Lasten pukeminen sadekelissä / -25 asteen pakkasessa ulkoiluun.
6. Kaverisynttäreiden järjestäminen nelivuotiaalle.
7. Neuvola- ja lääkärireissun hoitaminen ilman puhelua sosiaaliturvatunnuksen loppuosasta.
8. Uimahallikäynti.
9. Värikylvyn netti-ilmoittautuminen maanantaina klo 8:00.
10. Vasu-keskustelu päiväkodissa.

Einesmutsit kunniaan!

Katselin tässä A-studion keskustelun ravitsemussuosituksista.

Kotiruoka eli kurpitsapaistos erottuu edukseen einesten joukosta.

Tuli mieleen, että en oikeastaan tiedä tässä ajassa mitään epätrendikkäämpää kuin tunnustaa, että viis veisaa luonnollisesta kotiruoasta ja vihaa ruoanlaittoa. Asiahan on melkein tabu. Sosiaalisessa mediassa jaetaan korostuneen innokkaasti vihersmoothiereseptejä mutta juuri kukaan ei postaa kuvaa perheen kalapuikkoateriasta.

Einekset ovat häpeän aihe, vaikka kaikki tietävät että elintarviketeollisuus on petrannut ja kokonaisuus ratkaisee.

Olisikohan tästä einespelottelusta jopa syntynyt ihan uusi ilmiö: lapsiperheiden väkisinkokkaaminen? Vanhemmat hikoilevat keittiössä luonnollisten raaka-aineiden parissa lasten parhaaseen liittyvien uskomusten takia. Jos vanhemmat eivät tee kaikkea alusta loppuun itse, he priorisoivat ajankäyttönsä väärin. Lapset ansaitsevat parasta, ja sitä eivät Saarioisten äidit voi tarjota.

Olisi jo aika lopettaa kaikkien einesten parjaaminen. Perheen päivällisen loihtiminen eineksistä ei vielä oikeuta minkäänlaiseen paheksuntaan. Katse pitää kohdistaa valmisruokaboksin sisällysluetteloon. Esimerkiksi klassisessa Saarioisten lihamakaronilaatikossa on käytetty seuraavia aineksia:

Makaroni (vehnä), naudanliha 18 % (Suomi), rasvaton maito, vesi, kananmuna, kuohukerma, suola, rypsiöljy, valkopippuri. 

Ei kuulosta kovin pahalta. Kotitekoisessa versiossa on meillä vaihdettu naudanliha broileriin. Ja sen kotiversionkin kylkeen pitää laittaa kirsikkatomaatteja ja jälkkäriksi mandariini.

Myös kasvishernekeitto on ihan sitä mitä pitääkin.

Vesi, herne, sipuli (17 %), porkkana (10 %), suola, mausteet (timjami, meirami).

Pakastepuolelta löytyy paljon briljantteja tuotteita kuten tämä kasviscouscous (ja saman sarjan muutkin tuotteet ovat ihan huippuja):

Keitetty couscous 39 % (durumvehnä, vesi), porkkana, linssit, parsakaali, papu, punainen paprika, paistettu munakoiso (munakoiso, auringonkukkaöljy), rapsiöljy, paistettu sipuli, valkosipuli, suola, sokeri, chilipippuri, kurkuma, kaneli, inkivääriuute ja etikka. 52 % kasviksia.

Näitä tuotteita ei voi oikeastaan kritisoida edes mausta.



Pahimmassa tapauksessa einesten kategorisella demonisoinnilla tehdään lasten terveydelle täydellinen karhunpalvelus. Riippuu nimittäin aivan kokista onko ns. luonnollinen kotiruoka yhtään sen terveellisempää kuin teollinen valmiste, jossa sentään joku insinööri on laskenut kalorit, vitamiinit, suolapitoisuuden ja ravintosisällön. Joku kotikokki osaa hommansa paremmin kuin toinen.

Jos siis tykkäät ruoanlaitosta, jatka samaan malliin. Jos taas ruoanlaittoon ei ole aikaa, voimavaroja eikä huvita pätkääkään (esimerkiksi niiden ronkeleiden kersojen takia), älä turhaan koe huonommuutta eineksistä. Katso jälkikasvun ruokaviikkoa kokonaisuutena: mitä on aamupalaksi, mitä se syö koulussa?

Ruokavalio on pielessä vasta, jos pääasiallinen ravinto on teollisia lihavalmisteita, karkkia, pullaa, limuja ja sipsejä.

Ja katso, kohtahan se on aikuinen. Silloin voi lounaaksi vetää kokousviinerin ja iltapalaksi suklaata ja punkkua.

Rasti keittiön seinään

Eilen se tapahtui. Skidi söi ensimmäistä kertaa annoksen risottoa ronkkimatta. Paprikanpalaset siirrettiin haarukalla suuhun, ei lautasen reunalle.

Itse kasvoin kaakaolla ja sokerihuurretuilla muroilla, kersat näillä. Puolukkahillo on omatekemää.

Hyvänen aika. Tiedustelin hämmästyneenä, oliko kyseessä tietoinen valinta. Juu oli. Ne voi kuulemma syödä muun ruoan joukossa.

Juu, niin voi. Pari kertaa olen tämän uutisen kertonutkin.

Yritin olla tekemättä asiasta hyvin sarkastista numeroa. Mutta kahdeksan-fucking-vuotta! Se on pitkä aika opetella sietämään asiaa, jota on todella vaikeaa sietää.

Esikoinen on aina ollut paitsi pieniruokainen myös ruoan suhteen äärimmäisen nirso ja ennakkoluuloinen. Hän ei todellakaan ole ilahtunut siitä, että tarjolla on uutta ruokaa. Itse tehtyjen soseiden syöttäminen jäi yhteen kertaan kun ruoka tuli paluupostissa ulos rakeisuutensa vuoksi.

Inho on kohdistunut erityisesti kasviksiin - joita taas minä haluaisin syödä pääsääntöisesti.

Olen aina tuntenut rehellistä kateutta, kun joku kanssamutsi on postannut sosiaaliseen mediaan kuvia lapsista, jotka syövät hyvällä ruokahalulla, innokkaasti, kasviksia väistelemättä. Luonnollisesti olen myös usein kuullut, että se on vain kasvatuksesta kiinni.

Usein puhutaan siitä, millaisia traumoja vanhemmat aiheuttavat lapsilleen, mutta toimii se toisinkin päin. Oli aika, jolloin en oikeastaan halunnut syödä yhdessä perheen kanssa, koska se oli liian epämiellyttävä kokemus. Eheytymiseni alkoi kun syntyi Snadi, joka maistaa mielellään kaikkea. 

Pikkuhiljaa valonpilkahduksia on ollut. Annoskoot ovat kasvaneet. Edamame-pavut ovat nousseet japanilaisravintolassa koko perheen suosikiksi. Mustapapuja voi laittaa keittoon jos laittaa myös nakkeja. Tomaattikeittoon voi laittaa linssejä jos käyttää sauvasekoitinta. Käytän sitä kerta kerralta vähemmän aikaa. Sipulin täytyy toki edelleen olla nanokoossa.

Jonain päivänä.

Mutta toivoa on. Jos siellä on kohtalotovereita niin tietäkää tämä.

Pakkosyöttäminen ei toimi.
Jälkiruoalla lahjominen ei toimi.
Maistattaminen ei toimi.
Lapsen osallistaminen ruoanlaittoon ei toimi.
Pöydässä istuttaminen tuntikaupalla ei toimi.

Ja ei, nirsoilu ei välttämättä johdu siitä, että et syönyt riittävästi kasviksia raskaana tai olet kehno kasvattaja ja esimerkki.

Joihinkin kersoihin toimii vain aika. Kitkuttelu. Jossain vaiheessa lapsi alkaa pitää omana ajatuksenaan, että paprikoita ei oikeastaan huomaa, jos ne syö muun ruoan mukana.

Tältä varmaan tuntuu kun maratonin maali häämöttää.

Joukkoistettu gaalakolttu

Huomenna olisi taas pippalot. Osallistun jo kolmannen kerran Venla-kekkereihin.



Koska en omista juhlamekkoja, joudun aina vähän improvisoimaan.

Ensimmäisellä kerralla kurkkasin vaatekaappiini pari tuntia ennen juhlaa. Ja luonnollisesti jouduin telkkariin halvassa trikoomekossa. Toisella kerralla meni paremmin: lainasin mekon Nudgesta.

Nyt sitten kokeilin joukkoistamisen voimaa. Esitinkin Facebookissa kysymyksen, olisiko kellään ystävälläni lainata kivaa punkunkestävää cocktailmekkoa. Sain mekkovyöryn!

Naisilla on toinen toistaan upeampia mekkoja kaapit täynnä, lyhyttä ja pitkää, pitsiä ja modernia. Kaikkia sateenkaaren värejä, paljetteja, vintagea. Harva meistä tarvitsee juhlamekkoa useamman kerran vuodessa, joten suurimman osan aikaa ne vain nököttävät kaapissa.

Tuli heti idea. Miettikää, jos olisi sovellus, johon voisi laittaa omien juhlamekkojensa kuvat ja mitat. Gaalan alla voisi kurkata sopivan kokoisen, lähellä asuvan kaverin digitaaliseen juhlamekkokaappiin. Sama systeemi tietysti sopii myös koruihin ja asusteisiin. Tällainenhan on pakko olla jo?

Anyway, mekkovyörystä seurasi valinnan vaikeus, joten pidin kersojen kanssa asusulkeiset. Kommentointi oli raakaa.

"Äiti, toi on niin lyhyt että sä et pääse tolla sisälle."

Tästä ihanasta Kirjokankaan vintage-univormusta ei kukaan keksinyt pahaa sanottavaa.
Paitsi Snadi, joka kysyi, miksi tässä on ruokalappu.

Tämä etuhelminauhalla koristeltu mekko istui kuin hanska. "Äiti sä näytät liian lihaksikkaalta."

Tämä kokomustapaljettinen hihaton mekko, johon kuuluu samanlainen baskeri (!), oli kuulemma "liian hileinen".
"Äiti sä nolaat itsesi."

Täydellinen Audrey Hepburn -larppiasu. Pitäisi ehkä enemmän käyttää vyötä.

Koska ipanoiden mielipiteet ovat liian rehellisiä, kysyn teiltä. Laitanko Kirjokankaan vai helmikoltun? Käyn sitten sen jälkeen koru-, meikki- ja tukkakriisin kimppuun.

Maailma on vaarojen karikko

Perhana. Pyykit koneessa ja aamulla aloitettu varaston raivaus on aiheuttanut räjähdyksen koko kämppään. Keittiössä aamiaissotku.

En millään malttaisi lopettaa hyvässä vauhdissa olevaa rymsteerausta, mutta ipanat mankuvat ulos.

Voisivatko ne mennä... kahdestaan?

Riskianalyysi. Mitä voisi tapahtua? Pysyvätkö ne yhdessä? Mitä jos Snadi vaeltelee eksyksiin? Onko isosiskolla riittävän hyvät ennakointitaidot? Vaikka Skidi on pikkulapseksi superluotettava, ei hänkään aikuinen ole. Pihatiellä ei usein kulje autoja, mutta joskus kyllä.

Jos en päästä, olenko ylivarovainen ja hössöttävä pumpulissa-kasvattaja? Jos taas päästän, olenko välinpitämätön idiootti, joka ei välitä lapsistaan?

Pikkusiskon kanssa irtipäästämisen kynnys on selvästi madaltunut. Skidin päästin ulos vuotta vanhemman kaverinsa kanssa kuusivuotiaana. Muistan edelleen, että se oli kuumottava tilanne. Voisiko siihen jo luottaa? Teki mieli mennä viemään roskat, että voisi vähän vakoilla jätekatoksesta, leikkivätkö ne oikeasti siinä, missä sovittiin.

Itsehän toki vaeltelin metsässä pikkuveljen kanssa aivan vapaasti. Asuimme keskellä ei mitään, joten liikenteestä ei ollut vaaraa. Toisaalta kotipihalla ei ollut keinuja, kiippareita tai futiskenttää. 70-luvulla oli itsestään selvää, että vanhempien piti tehdä omia juttujaan eikä kopsuttaa hiekkalaatikolla älä tule paha kakku -ämpäriä.

Muistaakseni tipuin ainakin kertaalleen kalliolta kanervikkoon, toppatakkini juuttui puun oksaan, vajosin polvia myöten suohon ja putosin puusta kun laho oksa petti alla. Kerran juoksin kotiin ampiaisparvi perässä. Vajaata paria vuotta nuorempi pikkuveli seurasi kannoilla heti kun pystyssä pysyi. Leikimme luonnollisesti myös mutaojassa aina kun vanhempien silmä vältti - ja sehän vältti usein. Reviiri kasvoi iän myötä.

Näitä irrottamisen hetkiä tulee koko ajan. Repertuaarista löytyy ensimmäiset heippahalit päiväkodin ovella, kaverisynttärit ilman vanhempia ja yökylä mummilassa. Sitten tulevat pihaleikit, yksin taitettu koulumatka, viikonlopun kuoroleiri, ulkomaanmatkat, festarit - ja muuttoauto. Jossain vaiheessa ne oppivat menemään itse nukkumaan.

Jossitteluelementti on aina olemassa, jos luottamusannostelu menee pieleen. Elämässä sattuu kaikenlaista. Taitojen lisäksi tarvitaan tuuria.

Menkööt ulos kahdestaan. Kyllä ne voivat huutoetäisyydellä lähimetsässä rymytä.

Ipanat tulivat raapimaan ovea jo puolen tunnin päästä. Vapaudesta ei ollut suurta iloa, äiti kun kuulemma keksii aina parhaat leikit. Otan kohteliaisuutena.

Kun äiti WhatsAppin osti

Tuttavani on tekemässä alakoululaisten vanhemmille suunnattua somelukutaitovalmennusta. Koska aihe on mielestäni Tärkeä, lupasin auttaa sisällön kanssa.

Kysyin Facebookissa, mikä vanhempia mietityttää lasten netin ja somen käytössä ja mitä siitä pitäisi tietää. Postaukseen tuli paljon kommentteja - ja myös yksityisviestejä ihmisiltä, jotka kertoivat kokemuksiaan (ja niitä saa jakaa myös tämän postauksen alle).

Paljon mainintoja sai WhatsApp - harmittomalta kuulostava mainosvapaa pikaviestisovellus, joka on noussut nopeasti Suomen suosituimmaksi somepalveluksi Facebookin jälkeen. Joka kuitenkin sopii hienosti myös kiusaamiseen.

Kun kysyin kahdeksanvuotiaalta, onko WhatsApp tuttu, hän nyökkäsi. On olemassa kuulemma luokan oma WhatsApp-ryhmä, jossa oli jo ollut jotain hämminkiä.

Kaikkia Osapuolia Sitovassa Perheen Älypuhelinsopimuksessa on ensimmäisenä kohtana, että minä lataan kaikki sovellukset ja pelit. En ole WhatsAppia nähnyt tarpeelliseksi, koska puhelut ja tekstarit riittävät yhteydenpitoon, johon luuri on tarkoitettu. Sovelluksen ikäraja on 16 - tai vanhempien luvalla. (Kaikki someikärajat täällä)

WhatsAppilla voi lähettää tekstiä, kuvia, videoita, ääntä, hymiöitä, yhteystietoja ja karttasijainnin joko yksittäiselle henkilölle tai ryhmälle. Ryhmiä voi luoda vapaasti ja niihin voi liittää tyyppejä, jotka sovellusta käyttävät. Sovelluksella voi myös luoda lähetyslistoja. Lähetyslistan viestiin vastaaminen on yksityistä eikä näy muille käyttäjille.

Itse sovellus on ilmainen ensimmäiset kaksi vuotta, jonka jälkeen sille saa ostaa jatkoaikaa 0,89€/vuosi. Maksutiedot-kohdasta näkyy voimassaoloaika. Wifin kautta viestittely ei kasvata puhelinlaskua, mutta ilman sitä liittymässä täytyy olla datapaketti.

Itse käytän sovellusta kavereiden kanssa, mutta tajusin keskustelusta että en ollut kovin hyvin perehtynyt lataamaani sisältöön. En ollut ikinä tsekannut asetuksia. Ja kas, kaikenlaista tuli eteen.

1. Tili/Tietosuoja. Mitä profiilistani näkyy julkisesti? Oletus on, että kaikki näkevät kaiken. En ymmärrä, miksi kenenkään pitäisi esimerkiksi nähdä, milloin olen viimeksi ollut paikalla.

2. Keskustelut ja puhelut. Kävin raksimassa pois mediatiedostojen automaattiset lataukset. Kuulin tapauksesta, jossa koululaisen ryhmään oli lähetetty pornovideo, joka oli latautunut suoraan puhelimeen. Äitihän sen löysi, vaikka saaja ei ollut edes huomannut kyseistä viestiä. Ryhmiin lähetetyt videot ja kuvat saattavat siis näkyä kenelle tahansa, joka selaa luurin kuvakansioita.

Samalla sivulla on myös WhatsApp-puheluiden datankäyttörajotin.

3. Tili/Ilmoitukset. Viestien merkkiääniä saa muutettua ja kokonaan pois päältä. Ryhmäkeskustelun voi myös hiljentää määräajaksi esim. 8 tunniksi ryhmän asetuksista.

4. Yhteystiedot/Maksa ystävälle. Sovelluksella on myös mahdollista maksaa toisen henkilön vuosimaksu. Tämä varmaankin sen takia, että vanhemmat voivat maksaa tililtään lapsensa ostoksen, mutta onhan tässäkin väärinkäytösten mahdollisuus.

5. Sovellusta ei saa mitenkään suojattua salasanan taakse, joten jos laitteessa ei ole suojausta, käytännön pilojen mahdollisuus on paljon laajempi kuin pelkissä tekstareissa.

Ja nämä puolen tunnin näpellyksellä, yhdestä sovelluksesta. Sitten ovat vielä muut kanavat, pelit ja netti täynnä vaihtelevan totuuspohjaista / ällöttävää materiaalia. Työmaata kerrakseen.

Loppuviimeksi minä luotan valistukseen. Mitkään puhelimen säädöt tai valvonta eivät poista sitä faktaa, että luottamukseen ja medialukutaitoon perustuu myös turvallinen netin käyttö. Some-etikestä on puhuttava, säännöt sovittava kavereiden (ja miksei vanhempienkin kanssa) ja riskit käytävä läpi - esimerkkitapauksia löytyy jo. Jos jotain niin tätä ei kannata sisäistää kantapään kautta.

Leffassa: Kunnon dinosaurus

Leffa-arvostelu! Kävimme loppiaisen kunniaksi leffassa katsomassa Disneyn / Pixarin uusimman animaation Kunnon dinosaurus kolme deenä. Huom. Teksti sisältää spoilereita.




Asetelma lähtee siitä, että meteoriitti, joka päätti dinosaurusten aikakauden, meneekin Telluksesta ohi ja dinot jatkavat kehittymistään nisäkkäiden rinnalla.

Maanviljelyä harjoittavaan dinosaurusperheeseen syntyy kolme poikasta, joista yksi, Arlo, on kömpelö, arka ja kaikinpuolin nössö. Hän haluaisi lunastaa paikkansa luotettavana ja reippaana perheenjäsenenä, mutta ei tunnu onnistuvan. Eräänä päivänä hän ajautuu seikkailuun, jossa joutuu kohtaamaan kaikki pahimmat pelkonsa, ja tapaa ystävän.

Sisältö vastasi aika hyvin trailerin asettamia odotuksia. Kunnon dinosaurus on oikeastaan kasvutarina. Asetelma on klassinen, sillä Arlon henkinen kantti kasvaa kokemusten ja kohtaamisten myötä - ja loppu on arvattavissa. Skidiin upposi parhaiten pelon filosofia: kaikki pelkäävät joskus ja pelko on jopa tarpeellista. Huumori toimi aikuisellekin - lapsilta saattoi jopa osa vitseistä mennä ohi.

Ikärajaksi on määritelty 7, joten uskalsin ottaa Snadinkin mukaan. Juoni ei ole vaikea, mutta leffassa on aika taajaan semijännittäviä kohtauksia (virran mukana uimista, väkivaltaisia konflikteja eri lajien kanssa, kovaäänisiä ukkosia ja muita vaaratilanteita) sekä tietysti henkisesti raskaita juttuja (virta vie perheen isän ja ilkeät pteranodonit sieppaavat kaverin). Lisäksi päähenkilö kolhii itseään monin tavoin, mihin ainakin Snadi pystyi samaistumaan. Tämä kaikki on piirretty äärimmäisen realistisesti ja uskottavasti.

Molemmat myös liikuttuivat kyyneliin lopussa - mikä oli oikeastaan ensimmäinen kerta kun Snadillekin menee koskettava juonenkäänne täysillä jakeluun. Ei siis kovin herkille lapsille tämä(kään).

Kiitän kuitenkin Kino Tapiolaa, joka on pieni ja sympaattinen leffateatteri tässä lähihuudeilla. Paikan lapsiystävällisyys on aivan omaa luokkaansa. Jalkatilaa on runsaasti, volyymisäätimessä on muitakin suuntia kuin kaakko (mikä pelastaa juuri tällaisen leffan) ja mainoksiin ei mene sitä 20 minuuttia, jolloin ekalle ehtii tulla jo pissahätä. Suosittelen leffaa lämpimästi juuri tässä pienessä salissa, jos vain esitysajat natsaavat.

Ps. Tämä oli ensimmäinen 3D-kokemukseni. Kalkkis ei oikein tajua pointtia. Joo, kyllähän ötökät näyttävät lentävän valkokankaalle selkäni takaa, mutta mitä sitten? Ehkä tämä kikkailu toimii Star Warsissa paremmin. Tai sitten vain en ole kovin visuaalinen ihminen enkä kaivannut painavia laseja nenälleni.

Musiikkiluokalle vai ei?

Skidi toi jouluna kotiin jo kolmannen peruskoulun todistuksen. Tämän kevään jälkeen onkin kaksi kouluvuotta vilahtanut ohi. Kolmannen luokan kynnyksellä tulee eteen uusia valintoja.

Kun siirtymä eskarista lähikouluun ei toteutunut kiitos suuren ikäluokan, jäi yksi takaovi. Kyseiseen kouluun on mahdollista hakea kolmannella alkavalle musiikkiluokalle. Mikä tarkoittaa, että musiikkitunteja on enemmän ja tuntien sisällöt ovat laajempia kuin tavallisilla luokilla.

Kissanpolkan tasolle jämähtänyt mutsi kuitenkin epäröi. Olisiko typerää vaihtaa taas ryhmää ja koulua? Luokkakokokin on isompi (vaikka se ei olekaan koulumenestystä selittävä tekijä). Eivät ystävyyssuhteet jatku siitä, mihin jäivät ja oman paikan löytäminen uudessa ryhmässä on aina työn takana - tulisiko tästä vain hankaluuksia? Mitä hyötyä tästä venkslauksesta olisi?

Päätös vahvistui syksyn mittaan. Pääsykokeet kutsuvat.

Tärkeintä tietenkin on se, että Skidi itse haluaa uuteen kouluun hakea. Musiikkiharrastus kiinnostaa selvästi enenevässä määrin. Kuoroharrastuksen lisäksi viime kesänä alkoi saksofonin soitto Vaarin opastuksella, Koti-insinöörin kanssa paukutetaan rumpuja. Tyyppi harjoittelee myös ihan omaehtoisesti ja on kehittänyt ihan oman nuottienlukumetodin. Nyt on hyvä hetki antaa lisää siimaa harrastuksen syventämiseksi.

Kiinnostuin myös ulkomusiikillisista asioista. Paitsi että se koulumatka muuttuisi paljon turvallisemmaksi, musiikkiluokalla on muitakin ansioita. Suomalaistutkimuksen mukaan musiikkiluokilla on nimittäin parempi yhteishenki. Pelkkä erityisluokalle (kuten liikunta- tai kuvataidepainotteiseen opetukseen) pääseminen ei aiheuttanut eroja kouluviihtyvyydessä, vaan pisteet keräsi nimenomaan musiikki:

"Myönteisten sosiaalisten vaikutusten arvellaan syntyneen yhdessä tekemisestä ja onnistumisista. Musiikkiluokkalaiset laulavat kuorossa ja soittavat yhdessä." 

Erityisesti musiikkiluokalla viihtyvät pojat.

Mikä on sitten syy ja mikä seuraus, en tiedä, mutta havainto on kiinnostava. Ehkäpä lievästä ulkopuolisuuden tunteesta kärsivä Skidi tuntisi olevansa enemmän kaltaistensa joukossa.

Tästä vakuuttuneena myös Snadin muskariharrastus jatkuu, vaikka varsinaisesta lahjakkuudesta ei olekaan muuta näyttöä kuin esiintymisinnokkuus. Musiikin on todettu kehittävän pikkulapsenkin aivoja monella eri tavalla: musiikin avulla voi tukea esimerkiksi vieraan kielen ääntämisen oppimista, tarkkaavaisuutta ja päättelytoimintoja. Jos ne kengät vielä joku päivä menisivät oikeisiin jalkoihin.

Laihdutuksen hyvät uutiset

Yleensä kaikki laihduttamista ja painonhallintaa koskevat uutiset ovat läpeensä masentavia.

Tiedätte. Lihavuus periytyy (jopa 40-70% lihavuudesta voi olla perinnöllistä) ja ihminen lihoo helpommin kuin koskaan (eikä kukaan varmasti tiedä, miksi).

Laihduttaminen taas on hankalaa. Yksi tutkimusryhmä vahvisti havaintoni, että kaloreiden laskeminen on liian vaikeaa. Tavalliselle pulliaiselle, joka ei omista grammavaakaa, ei aina jaksa tehdä omia eväitä duuniin eikä muista sujuvasti elintarvikkeiden energiapitoisuuksia, tämä pitää paikkansa. Ryhmä ehdotti ratkaisuksi suupalojen laskemista. Jotenkin jälkimmäinen ei vaikuta yhtään sen helpommalta tavalta.

Erityisesti nilkkaani kalahti tieto siitä, että sokerirakkauteni ei laannu. Ihminen tottuu vähäsuolaiseen ruokaan ja alkaa pitää sitä paremman makuisena kuin runsassuolaista, mutta sama ei päde sokeriin. Sokerittomuuteenkin toki tottuu, mutta mieltymys säilyy entisellään.

Ja ei, en yllättynyt. Jouluaattona huomasin, että karkit eivät olleet muuttuneet kolmessa kuukaudessa ollenkaan pahanmakuisiksi. Rimpuilen ehkä niistä eroon koko loppuelämäni.

H-u-o-h.

Koska epätoivoon ei ole varaa ja ehkä joku teistäkin kaipaa tsemppihenkeä, kokosin tähän kolme tuoretta, positiivista laihdutukseen liittyvää tiedeuutista.

Laihtumisen salaisuus saattaa piillä suolistossa. Tutkimuksessa havaittiin, että yksilöiden verensokeri vaihteli laajasti syömisen jälkeen vaikka tutkittaville tarjottiin aivan sama ateria - ja syy saattaa johtua ihmisen omasta mikrobikannasta. Niinpä siis kaikille laihduttajille sopivaa syömisohjetta on aika mahdotonta laatia vaan ruokavaliota pitäisi räätälöidä yksilöllisesti. Lisäksi erityisesti laihojen ihmisten - hmh - suolensisällön maailmanmarkkinahinta lienee nousussa.

Makeanhimoon en ehkä löydetty vastamyrkky. Näläntunteen säätely on monimutkainen prosessi johon osallistuu myös maksan tuottama hormoni. Tutkijat havaitsivat, että erityisesti FGF21-hormoni säätelee maksan sokeriaineenvaihduntaa ja insuliiniherkkyyttä, ja muun muassa makean syöntiä. Itse ottaisin tätä mielelläni lusikallisen kolmen aikaan iltapäivällä.

Ruokailun rytmittämisellä on väliä. Ravitsemusterapeutti Reijo Laatikainen kirjoitti hyvin kiinnostavan jutun siitä, miten samalla määrällä samanlaista ruokaa eri aikaan nautittuna saadaan painonhallinnan kannalta eri lopputulos. Luonnollisesti juuri se minulle luontaisin iltaan ja yöhön painottuva syöminen on juuri se pahis, mutta voisin kokeilla raskaampaa aamupalaa kuin veteen tehtyä pikapuuroa.

Näitä uusia läpimurtoja odotellessa jatkan karkkilakkoani ja aloitan sen viime vuonna toimivaksi havaitun kurinpalautuskuurin, koska glögipainotteinen joulukuu teki tehtävänsä. Viiskakkosella mennään siis ainakin tammi-helmikuu.

Kuinka moni teistä aikoo jonkinlaista elämäntaparemonttia tehdä? Mitä muutoksia on mielessä?