Täi - ja kuinka se häädetään

Goddammit. Päiväkodista tuli täitiedote. Lasten päät pitäisi tarkistaa, koska ryhmässä on useammalta löytynyt täitä.

Kun siinä haroin mököttävän Snadin hiuksia läpi, tajusin, että en tiedä yhtään mitä teen.
Minulla ei ole ikinä ollut täitä. En ole koskaan nähnyt koko ötökkää eikä kukaan ole opettanut miten niitä etsitään.

Vilistääkö ne? Karkaako ne, jos yrittää ottaa kiinni? Entäs jos päänahkaa ei kutita? (No jaa, pelkkä homman ajatteleminen saa kyllä päänahan kutiamaan.) Ja miten hitossa täältä mitään voi löytää?

Kokosin tähän täitietoutta itseäni (ja ehkä muita kaltaisiani) varten.

1. MITÄ ETSIN KUN ETSIN TÄITÄ?

Olisipa joku helppo diagnostiikka tähän. Purema ei aina kutita, joten näköhavainto minimaalisesta otuksesta on ainoa tapa varmistaa tartunta. Ja se ei todellakaan löydy tuolla kuvaamallani tavalla sormilla hiuksia haromalla.

Päätäi on ihmisen hiuksissa (ja vain hiuksissa) elävä 2-4 mm:n mittainen, väriltään läpikuultavan harmaa ötökkä - paitsi jos se on imenyt verta jolloin siitä tulee punertavan ruskea. Näitä ruskeita pisteitä päänahasta siis syynätään. Ne eivät lennä tai pompi vaan ryömivät. Lempipaikkoja ovat lämpimät paikat kuten niska ja korvien taus.

Täin munat eli saivareet ovat 1 mm pituisia, ovaalinmuotoisia, vaaleanharmaita nystyjä, joita löytyy läheltä päänahkaa hiukseen tiukasti kiinni liimattuna. Kuori jää kiinni hiuksiin kuoriutumisen jälkeen. Saivareita on vaikea erottaa hilseestä, mutta erotusdiagnoosina on tiukka kiinnitys.

Sihtaus on tehtävä tarkoitukseen suunnitellulla täikammalla (metallinen on kuulemma parempi, koska sen voi keittää), kunnon valaistuksessa ja rillit päässä.

Suurennuslasikaan ei ole haitaksi. Ystävän tartunta pääsi villiintymään, koska mies ei nähnyt vaimonsa päässä mitään vaikka epäily oli.

2. MITEN TÄIKAMPAA KÄYTETÄÄN?

Vaikka internetin ihmemaassa on videoita vaikka kuinka paljon, täikampauksesta ei ollut juuri mitään käytännön materiaalia.

Kosteista, hoitoaineella käsitellyistä hiuksista täiden tarkastus onnistuu kuulemma helpommin kuin kuivista.

Espoon kaupungin ohjeissa lapsi laitetaan istumaan pöydän ääreen kyynärvarsiinsa nojaten. Olkapäille laitetaan pyyhe ja pöydälle asetetaan valkoinen paperi. Hiukset selvitellään ensin tavallisella kammalla ja harjalla. Tarkistaminen aloitetaan täikammalla jommaltakummalta sivulta. Hiuksia kammataan niskasta otsalle hiusrajaan ja siitä alas suortuvan päähän saakka. Hyvässä valaistuksessa (päivänvalo on paras) tutkitaan, onko pöydällä olevan paperin päälle pudonnut päätäitä.

3. MILLOIN TARTUNTA TODETAAN?

Tartunta on saatu ja hoito pitää aloittaa, jos
- hiuksista löytyy yksikin elävä täi,
- hiuksissa on kiinni olevia päätäin munia,
- hiuksissa tiukasti kiinni olevia päätäin munia löydetään alle 1 cm:n etäisyydeltä hiuspohjasta sellaisista hiuksista, jotka yli kuukautta aiemmin on hoidettu päätäitartunnan vuoksi.

Sitten vain shampoo-ostoksille apteekkiin. Tehoaineita on monenlaisia: hyönteismyrkkyjä ja tukahduttamista. Paksuille, pitkille hiuksille kannattaa varata riittävästi ainetta.

4. MILLAINEN SIIVOUS KOTONA TARVITAAN?

Kotia ei tarvitse kokonaan keittää ja desinfioida. Täin pitäisi kuolla ilman ruokaa kahdessa päivässä, mutta hyönteistutkijat muistuttavat, että aina niin ei käy. Mökkiviikonloppu ei siis sataprosenttisesti takaa, että hyyryläiset ovat todella delanneet vaan hoitoa ja kampaamista pitää jatkaa ohjeen mukaan.

Tärkeintä on huolehtia hiusten kanssa kosketuksissa olevien tarvikkeiden puhdistamisesta ja puhtaudesta - ja niitä on paljon! Kylpypyyhkeet, kuulokkeet, korvaläpät, tyynyliinat, pyöräilykypärät, harjat, kammat, hiuspidikkeet ja päähineet poistetaan käytöstä muutaman vuorokauden ajaksi tai ne puhdistetaan käytön jälkeen päivittäin.

Puhdistus onkin aikamoinen operaatio: harjat, kammat (incl. täikampa), hiussoljet ym. puhdistetaan upottamalla ne kuumaan veteen (+ 60 ºC) 30 sekunnin ajaksi tai kiehuvaan veteen 10 sekunniksi.

Hoidon jälkeen vaihdetaan puhtaat liinavaatteet ja pyyhkeet. Tekstiileille riittää normaali konepesuohjelma (+ 40 ºC). Vaikka tekee tietenkin mieli keittää ne.

Tutkimusten mukaan pakastinkylmyys (noin -20ºC ) ja kuiva kuumuus ( + 80º C) tuhoavat päätäit parissa tunnissa.

5. MITEN ESTÄN UUDET TARTUNNAT?

Muistan lapsuudesta varoituksen että kaverin pipoa ei saanut lainata (ei olisi tullut mieleenkään), mutta pitkätukkaisille lapsille kannattaakin muistuttaa, että mitään hiusrekvisiittaakaan - pompuloita, pantoja ja pinnejä - ei saa lainata. Ja pitkät hiukset kannattaa pitää kiinni.

Tärkeintä tartuntojen ehkäisyssä on uskoa, että meillä voi todella olla täitä: tsekata päiväkodin ilmoitustaulu ja ottaa hoito tosissaan. Pitää hankkia täikampa, puhdistaa rillit, lukea shampoon ohjeet ja jaksaa kammata.

Täikampa äitiyspakkaukseen, sanon minä.

Lisätietoa saa jakaa kommenttiboksissa! Hyvät vinkit ovat tässä puuhassa tarpeen.

Positiivisen kautta uhmaa vastaan

Uutisia sarjassa maailma menee parempaan suuntaan.

Uhmaikäisen kanssa voi olla liukkailla jäillä.

Kuulin jokin aika sitten Huomaa hyvä -kirjasta, jonka pääviesti on, että tulemme vahvoiksi siinä, mitä teemme paljon ja heikennymme siinä, mitä teemme vähän. Jos harjoittelu parantaa banaanipotkua, miksi se ei pätisi muihinkin ominaisuuksiin? Kun kuulemma yksi toimivimmista keinoista kasvattaa hyvän luonteen taitoja on osoittaa lapsille heidän vahvuutensa sekä opettaa, miten niitä voidaan hyödyntää.

No, samaan positiivisuuden konseptiin perustuu myös suomalaisvoimin kehitetty (Espoossakin testissä ollut) Voimaperhe-hanke, jossa erityisen uhmakkaiden nelivuotiaiden vanhemmille annetaan valmennusta uhman kohtaamiseen. Uhma pitää hyväksyä vain tiettyyn rajaan asti.

Uhman kohtaaminen on aika pirun vaikeaa. Koska vain hyvin poikkeuksellinen ihminen jaksaa taistella samoista, rutiiniluonteisista asioista ja säännöistä päivästä toiseen asiallisesti. Joskus riitelystä tulee itseään vahvistava kierre.

Tämän kierteen katkaiseminen on lapsen itsensä kannalta äärimmäisen tarpeellista, sillä sen kautta voidaan ehkäistä myöhempää häiriökäyttäytymistä. Hesari tituleerasikin systeemiä mielenterveyden rokoteohjelmaksi.

"Lasten mielenterveyteen liittyvissä tutkimuksissa on osoitettu toistuvasti, että lapsuusiässä alkavat vaikeat käytösongelmat ovat yhteydessä aikuisiän sosiaalisiin ja mielenterveyden ongelmiin. Lapsuuden käytösongelmia voidaan ennaltaehkäistä ja hoitaa tarjoamalla vanhemmille keinoja omien kasvatustaitojensa kehittämiseen ja lasten ongelmien hallitsemiseen." -Utu.fi

Ja hyötyyhän siitä ihan koko perhe. Uhmaikäinen, joka on oppinut painamaan vanhemmilta kaikki nappulat pohjaan, voi pahimmillaan terrorisoida koko kodin ilmapiiriä.

Voimaperhe-malli on simppeli.

Osa lapsista on nelivuotiaina erityisen uhmakkaita (lue: täysin mahdottomia), mutta huomio kohdistetaan vanhempiin. Neuvolassa tarve kartoitetaan kyselyn avulla, perhevalmentaja pitää vanhemmille nettivastaanottoa ja sitten katsotaan tilannetta uudelleen.

Kokemusten mukaan huikeat 80% osallistujista saa apua. Ne lapset, joiden käytökseen vanhempainohjauksella ei saada muutosta, voidaan ohjata jatkohoitoon.

Mistä sitten tietää asuuko kotona tällainen erityisen haastava tyyppi? Sinkkonen tekee pesäeroa normaaliin uhmaamiseen kolmen erottavan tekijän kautta (ja huom. tämä koskee vain yli nelivuotiaita, sen alle naperot ovat ameeboja). Näitä ovat lapsen väkivaltaisuus, vahingonilo ja empatiakyvyttömyys. Aikamoisia tabuja hiekkalaatikolla. Puhumattakaan siitä, että voisi tunnustaa ettei tiedä mitä tehdä ja että tarvitsee jeesiä.

Parhaimmat ideat ovat edelleen yksinkertaisia.

Kaikki osallistuvat - paitsi jotkut

Hallituksen säästötalkoissa on peräänkuulutettu reilua yhteishenkeä. Kaikkien on kannettava kortensa kekoon, kaikki osallistuvat talkoisiin!

Olen talkoohenkinen ihminen ja osallistun mielelläni. Maksan auliisti veroja, koska heikoimmista huolehtiminen lisää turvallisuuttani. Konkreettisetkin projektit käyvät. Yhteistä asukaspuistoa on kiva olla korjaamassa, vien mielelläni kersat siivoamaan lähialueen luontoa ja jeesaan kotinsa menettänyttä perhettä, kun itsellä on muutenkin liikaa. Annan mielelläni roposia myös luokan retkirahastoon sekä puolelle tusinaa hyväntekeväisyysjärjestöjä.

Mutta siinä vaiheessa, kun hallitus pyytää mukaan lisätalkoisiin, haluan tietää mihin rahaa tarvitaan. Mihin nykyisiä rahojani käytetään ja mitä lomarahoillani ostetaan? Ei ainakaan uutta lastensairaalaa, joka rahoitetaan - kas - yksityisillä talkoilla.

No, tietenkin me tässä yhteistyössä nostamme Suomea taloudellisesta suosta, jonka ovat pyytämättä ja yllätyksenä aiheuttaneet eskarilaiset, digitalisaatio, rakennemuutos, taantuma ja AY-jäärät eli käytännössä kaikki muut paitsi dynaaminen elinkeinoelämä itse.

Ymmärrän sen, että jos päiväkodeissa lapsia hoidetaan vähän huonommin, julkisen sektorin ylläpitoon menee vähemmän rahaa. Mutta mistä minä tiedän, että helluntaityöskentelyllä tosiaan parannetaan sitä kilpailukykyä? Ja missä kohtaa tarkalleen ottaen yritykset ovat luvanneet laittaa ylimääräiset fyrkat kotimaisiin investointeihin ja työpaikkoihin?

Ei missään. Kaikki nimittäin eivät osallistu, koska lainsäätäjämme eivät sitä edellytä ja finanssisektori taas saa varojen piilottelusta kaviaarit leipänsä päälle.

Tutkivien toimittajien talkoot paljastivat moraalisesti arveluttavaa menoa Panamalla. Pankkisektori on suojellut ikäviltä veroilta niin yrityksiä, perheitä kuin presidenttejäkin. Täysin laillisesta veronkierrosta syntyvillä tappioilla on kuitenkin hintalappu.

Verohallinto on arvioinut, että yritysten harjoittama verosuunnittelu vie Suomessa vuosittain noin 320 miljoonan euron verotulot. Sellainen summa näkyy jo Suomen valtion budjetissa.

Kaiken huipuksi Nordean päämaskotti kertoo ihan pokalla, että julkisen sektorin leikkausten määrä pitäisi kaksinkertaistaa. Toki, jos on oman käden tietoa siitä, että verokertymä jää hippasen pienemmäksi kuin valtio on laskeskellut, niin neuvohan on hyvä. Ei ihme, että ei ole varaa koulukorjauksiin, etsivään nuorisotyöhön, varhaiskasvatuksen tavoitteisiin sopiviin päiväkotiryhmiin ja lastensairaalaan. Ei ihme, että loikat jäävät tekemättä. Eikä ihme että talkoot eivät kiinnosta.

Että niin kauan kun hallitus kurjistaa lapsiperheiden elämää ja samalla yrittää aktiivisesti rakentaa Suomesta uutta Panamaa sekä vapauttaa talkoista ne, joilla annettavaa riittää, voivat he minun puolestani talkoohengessä imeä faijansa kasseja pistää omat lomarahansa vaikka viiden euron pitsoihin.

Ps. Project Mama Oy maksoi juuri yhteisöveronsa verohallinnon tilille. Lukemalla tätä blogia ilman adblockereita tuet siis suomalaista sivutoimista yrittämistä, josta maksetaan verot Suomeen.

Ps2. Puolueiden kannoista lisää täällä. Eroja löytyy.

Mistä vaivasta pitää mennä lääkäriin?

Tämä juttu minun on pitänyt kirjoittaa jo pitkään. Sain juttuun hyvän kimmokkeen, kun liukastuin tänään pihanurmikolla. Nilkka muljahti ikävästi, ihan rusahduksen kanssa.

Kuva liittyy: itsediagnosoinnissa ollaan vähän heikoilla jäillä.

Siinä portailla puuskuttaessa alkoi tappioiden suuruuden arvonta: menivätkö nivelsiteet poikki, vai venähtikö vain? Voiko olla joku murtuma? Pitääkö lähteä röntgeniin vai luotetaanko vanhaan kunnon lääkkeeseen kylmää-kompressiota-koholle? Koska jalalle pystyi varaamaan hiukan eikä se turvonnut kovin paljon, päättelin, että ei tästä mihinkään tarvitse lähteä.

Olin samassa tilanteessa viime kesänä murtuneen varpaan kanssa: pitääkö mennä lääkäriin? Silloin piti, kipu oli liian paha.

Tässä tanakassa keski-iässä sitä alkaa lähestyä kivikauden ihmisen deadlinea. Ja sen kyllä huomaa. Vaikka nilkkani todennäköisesti tulee kuntoon viikon sisään, on muitakin juttuja, joita olen pannut merkille.

Tutustuin viimeksi fyssarilla termiin kipuväistö. Olen oppinut nousemaan lattialta ylös niin että selkää ei vihlaise. Tarkkasilmäinen fyssari tietysti huomasi sen ja neuvoi käyttämään syviä vatsalihaksia ennemmin kuin breakdance-muuveja. Aivan. Näitä väistöjä on enemmänkin.

Ja ihan nopealla otannalla tuttavapiirissä alkaa olla kaikenlaisia (kroonisia) kipuja ja vaivoja: urheiluvammoja, synnytyksen aiheuttamia vaurioita, selkäkipuja, uupumusta, erilaisia toimintahäiriöitä ja muita oireita, joista ei oikein tiedä, mitä ne ovat.

Nämä krempat eivät ole niin suuria, että ne merkittäväti haittaisivat elämää, joten niistä ei kehtaa käydä työterveydessä tai terkkarissa kyselemässä. Enkä edes muista ikinä puhelinaikaa - ja vaikka muistaisin en ehtisi. Luokittelevat vielä hysteeriseksi ja määräävät jotain pillereitä. En siis ole käynyt siellä kilpirauhastestissä, vaikka sitä ihan tosissani harkitsin.

Tämähän on tavallaan itsediagnosointia: ei minua mikään vaivaa. Lääkäristä ei käydä hakemassa second opinionia, vaikka ehkä pitäisi. Ei, vaikka oma edesmennyt isäni on erinomainen muistutus siitä, että vaikkapa pitkään jatkuneita vatsavaivoja pitäisi selvittää mieluummin ennemmin kuin myöhemmin.

Otetaanpa nopea gallup: paljonko sinulla on sellaisia kroonisia vaivoja, joista olet tietoinen joka päivä mutta et ole koskaan käynyt lääkärillä? Tähän saa laskea mukaan myös mielen- ja hammasterveyden oireet. Valitse siis alta luku, joka parhaiten sopii kremppojen määrään.




Minun numeroni on viisi.

Tätä omaa lukuaan ihaillessa voi sitten miettiä, että onko meillä ongelmana terveyspalveluiden yli- vai alikäyttö.

Talvipyöräily: nastoilla vai ilman?

Pyöräilin viime vuonna ennätyskilometrit, kiitos sähköpyörän. Koska kelit säilyivät kesäisinä taitoin työmatkan fillarilla vielä joulukuussakin.

Tästä voimaantuneena vaihdoin vielä ennen joulua pyörään nastarenkaat alle, jotta pystyisin vihdoin pyöräilemään läpi talven. Mikä oli kokeilun lopputulos?

Tavallaan heikko.

Tammikuussa pyöräilykilometrejä tuli ehkä viisi. Positiivista on se, että Helkama ei ole moksiskaan pakkasesta (akku kuluu kyllä nopeammin jo valonkin takia eli täytyy ladata useammin) mutta minun fysiikkani raja menee -10 asteessa. Tämä siksi, että en ole löytänyt naaman suojaksi mitään pätevää systeemiä. Talvisilmäni alkaa vuotaa valtoimenaan kun lämpötila laskee lähelle nollaa ja iho rapisee irti, jos on vähänkin viimaa. Noh, reittini kulkee pitkin merenrantaa, joten sitä on aina.

Toisaalta sellaisina päivinä, jolloin oli vain muutama aste pakkasta, satoi lunta. Nastarenkaat pitävät kyllä hyvin lumessa, mutta ei niilläkään pääse puoleen sääreen ulottuvissa kinoksissa mihinkään. Joku kevyen liikenteen väylien kunnon kertova auraussovellus voisi olla kätevä.

Tällainen pohja, jossa sohjo ja jäärailot vaihtelevat, pistää taluttamaan. Matka on hidasta ja
fillari tärisee niin että hampaista irtoaa paikat.

Mutta mutta. Vaikka tammikuu jää näköjään polkematta tein mitä hyvänsä, pyöräilykauteni alkoi taas helmikuussa - jo kolmatta vuotta putkeen. Ei se nyt huonosti ole jos vain kuukauden verran on taukoa.

Ja yhtäkkiä nastat olivatkin supertärkeät! Vaikka kevät etenee jättiharppauksin ja tiet sulavat nopeasti, keliongelmia ja rospuuttoa jatkuu yllättävän pitkään.

Päivällä sulaa, yöllä jäätyy. Reitilläni on metsän siimeksessä olevia kohtia, joissa on edelleen lunta. Lumesta sulavia valtavia lätäköitä, jääsohjoröpelöä, veden kiillottamaa peilijäätä, suljunmuljua ja mustaa jäätä on maaliskuun loppuun asti.

Kun lunta ei ole, nastat tietenkin kuluvat nopeasti paljaalla asfaltilla. Nastarenkaat myös pitävät hassua rahisevaa ääntä, ovat mutkissa vähän jäykät (toki ihanan pitävät) ja hidastavat kyllä vauhtia. Kitkan lisääntyminen ei toisaalta ole sähköpyöräilijälle suuri ongelma, mutta voin kuvitella, että nastarenkailla on normifillaroitsijalla määränpäässä puna (ja räkä) poskilla.

Maanantaina suuntaan renkaidenvaihtoon. Kesäaika alkaa.

Kolme syytä, miksi vaikeneminen ei toimi

Bloggaajakollegat saivat öyhöttämisestä tarpeekseen ja perustivat liikkeen Vanhemmat rasismia vastaan. He halusivat myös jakaa kokemuksiaan rasismista.

En itse ole jaksanut osallistua maahanmuuttokeskusteluun missään mediassa. Miksi? Olenko se kuuluisa tolkun ihminen, vaikenija, joka katsoo muualle kohdatessaan rasismia tai vielä pahempaa hyväksyy sen?

Ei vaikeneminen tarkoita automaattisesti hyväksymistä. Suomalaisten enemmistö tuomitsee rasismin. Kuulun tähän enemmistöön eikä minulla ole siihen mitään lisättävää. Hyvänen aika, biologisia rotuja ei edes ole. Maahanmuutto ei aiheuta tunnekuohuja eikä minua edelleenkään uhkaa eikä pelota mikään. Turvapaikanhakijat siirtyvät kiltisti sivuun jos kävelevät pyörätiellä.

Ja mitä keskustelu hyödyttäisi?

En ole todistanut yhtä ainutta älyllistä maahanmuuttokeskustelua. Uskoni dialogiin on nolla. Rasistit eivät etsi ratkaisuja tai vastauksia kysymyksiinsä, öyhöttäminen on itsetarkoitus. Huonolla käytöksellä haetaan huomiota pikkulasten lailla. Minä en sitä heille aio suoda. Väsyneet twiitit ja facebook-päivitykset käsittelee Saku Timonen tyylipuhtaasti.

Sitäpaitsi kertaluokkaa tärkeämpiäkin asioita olisi puitavana. Vaikkapa ilmastonmuutos, joka on ihan todellinen uhka koko ihmislajin säilymiselle ja elämälle maapallolla.

Sitten katsoin Valtterin haastattelun ja käänsin takkini. Jotain on sanottava vaikka olisikin lopenkyllästynyt koko aiheeseen. Kolmesta syystä.

1. Maahanmuuttokeskustelua tarvitaan normaalien ihmisten takia.

On aivan yhdentekevää, mitä joku yksittäinen ryhmä tai ex-kansanedustaja somessa mölisee, mutta ei ole ollenkaan yhdentekevää, mitä Suomen politiikassa tapahtuu. Rasismin sanotaan kumpuavan tietämättömyydestä ja pelosta, mutta ei siltä vaikuta. Meillä näyttää olevan varaa hukata aikaa ihmisten uhkailuun, valheiden levittämiseen ja lapsille vittuiluun, vaikka kyse on loppupeleissä isoista globaaleista kysymyksistä, jopa maailmanrauhasta.

Tässä kohtaa katson hallituksen suuntaan. Miksi politiikassa ei käydä niitä keskusteluja, joita tilanteesta huolestuneiden pitäisi kaiken järjen mukaan käydä? Mitä Suomessa tehdään väärin, mitä oikein? Mitä voimme oppia maista, joilla on maahanmuutosta pitempi kokemus? Mitä EU:n tulisi tehdä?

2. Minun täytyy näyttää kenen puolella olen.

En aio pönkittää vähemmistön luomaa illuusiota, että tässä maassa on jokaisen syytä pelätä koko ajan jotain. Ei ole. Suomessa turvallisuus on edelleen huippuluokkaa ja siitä pidetään kiinni oikeudenmukaisella politiikalla.

Sen sijaan suomalaisella rasistilla ja ISISin fundamentalistilla on paljon samoja piirteitä. Sitä puolta kannattaisi vähän miettiä.

3. Sivistys on ainoa, mitä meillä on.

Maailmassa on aina voinut lyödä, pilkata, vainota, sortaa ja riistää heikompia, pienempiä ja avuttomia ihan vain koska voi. Jos on seurannut kaksivuotiaan sielunelämää ja kehitystä, huomaa miten pitkä tie on ameebasta ihmiseksi.

Olemme kuitenkin täällä pimeässä ja kylmässä Pohjolassa, ilman valtavia luonnonrikkauksia ja sotasaaliita, onnistuneet luomaan vakaan sivistysvaltion, joka perustuu tasa-arvoon, demokratiaan ja vapauteen. Ja juuri siksi suomalainen rasismi on niin naurettavaa: meillä on asiat todella hyvin. Toisin kuin täysin riekaleina olevista yhteiskunnista tulevilla ihmisillä.

Minulle tärkeitä perusarvoja eivät uhkaa turvapaikanhakijat vaan taitamattomat poliitikot. Minun turvallisuuden tunteeni syntyy siitä, että kaikille tarjotaan mahdollisuus koulutukseen, terveydenhoitoon ja heikoimmista pidetään huolta. Maksan mielelläni veroja, jotta ihmisillä menisi hyvin. Sen sijaan miljoonien syytäminen Talvivaaran pyörittämiseen ei ole ok.

Katse on pidettävä pallossa. Eriarvoisuuden lisääminen poliittisilla toimilla, kuten varhaiskasvatuksen laatuun kajoamalla, näkyy varmasti tulevien sukupolvien kokemassa oikeudenmukaisuudessa. Sitä minä en voi hiljaisesti seurata.

Lomariippuvaiset ry

Kun puhuimme pääsiäislomasta, Snadi totesi iloisesti, että "Sit sulla ei ole kiire!"

Tunsin keskisuuren pistoksen sielussa. Meidän perheessä molemmilla vanhemmilla on useampi rauta tulessa. Vaihdamme aika usein lastenvahtivuoroa läpsystä ja käytämme hoitoverkostoa viikoittain.

Lapset eivät ole syyllisiä kiireeseen, vaikka päiväkotirundi ja harrastukset lisäkiemuroita aiheuttavatkin. Olisimme jatkuvasti menossa ihan ilman lapsiakin. Kiire johtuu ihan omista valinnoista.

Koti-insinööri on yrittäjä. Lisäksi hänellä on toisena ammattina (se lakkasi olemasta harrastus jo vuosia sitten) musiikki, jonka tiimoilta on taas levyprojekti käynnissä. Kumpikaan edellämainituista ei pääty virka-aikaan, toinen vie vielä viikonloppujakin.

Minulle taas kiireinen työviikko tarkoittaa sitä, että päivätöissä on meneillään joku iso tuotanto, jolloin duunia riittää illallakin. Jos samalle viikolle osuu puolilleöin kestäviä kokouksia, useampia kirjoitus- tai koulutusjuttuja ja firman tilinpäätös, jäävät yöunet viiteen tuntiin.

Eikä ajan tarve tietenkään lopu tähän. Tarvitsemme aikaa myös yksin, kaksin, muiden aikuisten kanssa ja yhdessä perheenä.

Paperilla meidän pitäisi olla juuri se perhe, jonka lapset stressaantuvat kiireestä ja jäävät vanhempien ylisuorittamisen jalkoihin. Meidän vanhempien taas pitäisi taas olla täysiä hermokimppuja. Miksi asiat vaikuttavat kuitenkin olevan hallinnassa?

Noh, arki on suunniteltu aika tarkasti etukäteen. Rutiinit pelastavat. Vaikka yhteistä aikaa ei ole paljon, sitä kuitenkin on.

Toiseksi olemme lomariippuvaisia. Arjen vastapainoksi tarvitsemme sellaista ei-tehdä-yhtään-mitään -aikaa, jolloin voi katsella jäiden lähtöä ja syödä hiekkalaatikkoravintolassa. Joskus paras loma on sellainen, jonka ainoana tavoitteena on löhöily.

Näitä pieniä irtiottoja on oltava pitkin vuotta. Pitkä viikonloppukin riittää. Onneksi on saaristo. Mökki on hyvä pakopaikka silloin kun tavoitteena on kyllästyminen.

Oikeastaan Snadin oivallus ei ollut syytös vaan faktan toteaminen. Lapset ovat kuvioon aivan tottuneita. Äiti tulee monena iltana myöhään kotiin. Iskä puhuu puhelimessa paljon keskivertoa enemmän. Kersat haluavat vain tietää, pitääkö äidille sanoa hyvää yötä jo aamulla kun erotaan ovella ja lopettaako isi pälpättämisen puolen tunnin päästä vai kohta. Ja milloin seuraavan kerran pakataan auto kattoa myöten täyteen kampetta ja suunnataan heittelemään kiviä rantaan.

Halki, poikki ja pinoon

Mökkitontilta kaadettiin talvella puu. Nyt se piti laittaa paloiksi.

Tuli mieleen siinä kirveen kanssa heiluessa, että halkosavotasta voi löytää yhden jos toisenkin elämänviisauden.

Et ikinä tiedä, miten käy. Uuden pöllin kimpuun pitää käydä ennakkoluulottomasti, yli- tai aliarvioimatta. Paksukin pölli saattaa haljeta helposti kun taas pienestä mutta oksaisesta pätkästä lentää vain säleitä silmiin ja lopuksi joudut hakemaan sahan.

Kokemus on voimaa tärkeämpää. Tärkeintä operaatiossa ei ole raaka voima vaan tukeva jalansija, syvät vatsalihakset, kunnon vipuvarsi ja hyvä halkosilmä.

Sinnikyys kannattaa. Se puun juuren ensimmäinen pätkä vaikuttaa täysin mahdottomalta. Kun kymmeneskään isku ei tuota tulosta, on valmis siirtymään tikanheiton pariin. Ja sitten se halkeaa sillä 11. kerralla. Tuosta noin vain.

Yksin et onnistu. Yhtään halkoa et saa tehtyä ilman kunnon kirvestä. Kiila ja pikkumoukari jeesaavat vaikeissa tapauksissa.

Lepää välillä. Väsyneenä ote lipsuu. Tuijota pilviä taivaalla, kuuntele lintujen viserrystä ja haistele kostean puun tuoksua. Ja jos hermo meinaa mennä, kannattaa nukkua yön yli. Seuraavana päivänä onkin nimittäin lihakset niin kipeät, että on pakko antaa vuoro seuraavalle.

Huomenna haravointijoukkoihin.

Entä jos hammaslääkärillä ei pelottaisi?

Yhteistyössä Pepsodentin kanssa

On yksi asia, jossa satavarmasti tässä perheessä tytöstä polvi paranee. Hampaidenhoito.

Skidi on rampannut nyt keväällä hammaslääkärissä oikomisen takia. Kaikki ylähampaat eivät mahdu tulemaan, joten tilaa on tehtävä kuminauhojen ja muottien avulla. Oikomishoidon aikana hampaita täytyy hoitaa entistäkin huolellisemmin.

Vastaanotolla lääkäri kehui Skidin hyväkuntoisia hampaita ja arveli likan käyttävän sähköhammasharjaa. Ipana harjaa leegonsa ihan tavallisella pehmeällä hammasharjalla, mutta pitää tiukasti kiinni rutiinista: kaksi kertaa päivässä, kaksi minuuttia kerrallaan.

Tajusin siinä toimenpidehuoneessa desinfiointiaineen käryssä ja hoitolaitteiden karvoja nostattavassa äänimaailmassa, että tämä paikka ei pelota Skidiä lainkaan. Miksi pelottaisi? Hänen ei tarvitse täällä vältellä, valehdella, pelätä ja kärsiä. Hän hoitaa hampaitaan hyvin.

Köh. Toisin kuin minä. Hampaidenhoidon laiminlyöntihistoriani on kattava ja monipuolinen. Olen täydellinen varoittava esimerkki.

Välillä ihmettelen, miksi minulla on ylipäätään hampaita suussa.

Olen kasvanut lapsena kaakaolla, pillimehuilla ja sokerihuurretuilla muroilla, teininä irtiksillä ja kokiksella. Purkkana ei todellakaan ollut xylitoli-valmisteita vaan HubbaBubbaa ja JuicyFruitia - kolme levyä suuhun yhtä aikaa. Mutsi kyllä muistutti, että hampaat menevät pilalle karkista, mutta ei meillä aamuharjauksesta eikä piilosokerista ollut puhetta.

Nuorena aikuisena jatkoin kiilteen liuottamista makeaan siideriin, naposteluun ja hyvin epäsäännölliseen ruokailurytmiin.

Missä kohtaa meni pieleen? En voi syyttää yhteiskuntaa vaan ihan itseäni. En kertakaikkiaan ottanut hampaidenhoitoa tosissani. Omaan piikkiin menee myös se, että iltavirkun aamuista on aina budjetoitu jokainen minuutti nukkumisen maksimointiin. Aamuharjausta on hyvin vaikea opetella jälkikäteen.

Onneksi ajat ovat muuttuneet, eikö niin?

No ei. Lasten hampaiden reikiintymisen väheneminen on pysähtynyt ja reikiintyminen on jopa hieman lisääntynyt. Vähän yllätyksekseni kuulin, että lasten hampaiden harjaamiseen panostetaan edelleen huomattavasti alle hammaslääkäreiden suositusten. Suomalaislasten hampaat ovatkin tutkimusten mukaan Pohjoismaiden heikoimmassa kunnossa.

Juttelin hammashoidon historiasta Hannu Hausenin kanssa. Hausen on ehkäisevän hammaslääketieteen asiantuntija, jonka tutkimustyö on painottunut lasten ja nuorten suun terveyden edistämiseen paitsi lääketieteen niin myös käyttäytymis- ja sosiaalitieteen näkökulmasta.

Hausen kertoi, että Suomessa herättiin 60-luvulla suunterveyden surkeaan jamaan ja aloitettiin kansallinen terveysneuvonta. Tilanne alkoi parantua. Hiljalleen valistuskampanja kuitenkin hiipui ja 80-luvulla katsottiin, että hampaiden reikiintyminen korjataan parhaiten säännönmukaisten hammaslääkärikäyntien yhteydessä. Muistan hyvin alakouluajoilta vaaleanpunaisen ajanvarauslapun ja banaaninmakuisen fluorilakan.

Kun myönteinen kehitys pysähtyi, tajuttiin, että asiaa pitäisi edistää myös kodeissa. Maitohampaat kun voivat reikiintyä jo parissa kuukaudessa.

Työ alkaa jo ennen kahden vuoden ikää: jos lapsen suuhun ehtii muodostua normaali mikrofloora, karies-bakteerit joutuvat kilpailemaan elintilasta. Tällöin ne eivät voi mellastaa suussa miten tahtovat. Sen jälkeen karies pidetään ahtaalla ihan perusjutuilla. Vanhempiin yritetäänkin iskostaa avainsanat terveellisestä ruokavaliosta, ateriarytmistä, harjausrutiinista, fluorihammastahnasta ja ksylitoli-tuotteista.

Ja sitten on vielä se esimerkin näyttäminen. Sen kaksi x kaksi minuuttia -rutiinin oppii helpoiten vanhemmilta. Hausen kertoi, että sukupuolten välillä löytyy eroja: miehistä puolet harjaa hampaansa aamuin illoin, naisista kaksi kolmasosaa. Ero alkaa näkyä myös pojissa, jo 11-vuotiaista lähtien. Isien malli olisikin olennainen keino saada pojat huolehtimaan hampaistaan.

Minäkin ryhdistäydyin, viimein, ja otan nykyään hoitorutiinin tosissani, käytän hammaslankaa ja suuvettä ja käyn tarkastuksessa parin vuoden välein.

Suurin syy ryhtiliikkeeseen oli tieto suun terveyden liittymisestä yleisterveyteen. Minulla on jo muutenkin perinnöllinen alttius sydän- ja verisuonitauteihin, joihin suun terveydellä on selvä yhteys. Tuuria ei kannata testata.

Naula arkkuun tuli juurihoidosta. Sen ansiosta kypsyi ajatus jättää irtokarkit kokonaan. Something's got to give. Salmiakkiufofirma saisi kyllä maksaa tekarini.

Onneksi pikkusisko näyttää katsovan ennemmin mallia isosiskostaan kuin minusta. Minun roolikseni jää tehdä hampaidenpesusta hauskaa. Bravuurini on rikki menevä hampaidenpesukone, joka yleensä hoitaa iltaharjauksen viimeisen kierroksen. Kone nimittäin alkaa hetken harjattuaan nikotella, yskiä ja harjata täysin epärytmissä omituisesti poskia, huulia ja lopuksi tuikkaa tahnaa nenänpäähän.

Maailman suunhoidon päivän kunniaksi pukkaa arvontaa: Sekä Instagramissa että Facebook-sivullani on postauskuva, josta tykänneiden kesken arvotaan kaksi pakettia:
a) Linnamäki-rannekkeet (5 kpl) ja
b) vuoden suunhoidon tuotteet koko perheelle.
Käykäähän osallistumassa, vaikka molemmissa - mukaan ehtii ma 21.3. klo 12 asti!

Virpojien kilpailukyky huolettaa - allekirjoita paikallinen sopimus!

Vuoden tax-free oravannahkakauppojen päätapahtuma, palmusunnuntai, lähestyy.

Ala on aivan liian pitkään saanut rehottaa ilman sääntelyä. Nyt jos koskaan tarvitaan tuottavuusloikka, joka saadaan milläpä muulla kuin paikallisella sopimisella!

Jos sallitte, kauppakorkeakoulusta sivuaineen suorittanut humanisti kertoo nyt, millä reunaehdoilla kauppakello soi.

1. Ajoitus kuntoon. Ei ovikellon rimputtelua ennen kymmentä ilman erillissopimista.

2. Valitse paikka oikein. Nukkumalähiö on tuottavuusloikan nimissä paras valinta. Taksi sinne on investointi. Jos kuitenkin riskeeraat virpomalla opiskelijakampuksella niin palkkana saattaa olla tyhjiä pulloja. Ei huono sekään.

3. "Vitsa sulle, palkka mulle." Hei kukkuu, karkkia saa vain vitsaa vastaan. Pelkkä runonlausunta ei riitä.

4. Kohtuus. 10 hengen virpomisjengi ja 1 vitsa? Get real. Saatte sitten jakaa yhden Kinderin kristillisesti. Järkevämpää on muodostaa max kolmen hengen kerjuujengejä, jolloin säilyy ostajan ja myyjän balanssi. Eikä mitään naaman näyttöä siitä, että sitä nihkeetä vitsaa vastaan jokainen ei saa jättimegapussia mässyä. Pyytäkää faijalta lisää, jos ei riitä.

5. Panosta vitsaan. Se risu pitää koristella kunnolla. Hikipajameiningin pitää näkyä. Vessapaperi, sämpyläpussin sulkimet ja jesari ei käy.

6. Älä ole Elsa. Pukeutukaa nyt herran tähden kunnolla, teemana on noidat, velhot ja trullit ei tädit, prinsessat tai Salama McQueen. Hameet, viitat, essut, hatut, huivit, pisamat, luudat, pannut - myös kissan asu käy. Perinteet, eiks jeh?

7. Yksityiskohdat kuntoon. Palkat kerätään punottuun paju- tai pärekoriin, kahvipannuun tai mustaan nahkalaukkuun, ei Alepan muovariin. Ei oo mun ongelma, jos ei mahdu. Käykää himassa tyhjennyksellä.

8. Opettele se loru. "Öö.. pirjon varvon öö tuoreeks hirveks eiku..." Se on lyhyempi kuin uskontunnustus, että kyllä sen oppii jos motivaatio on kohdillaan.

9. Houkutuslintujen käytön ehdot. Söpöjen pikkulasten käyttö itse virpomiseen teinien värjötellessä nurkan takana on sallittua vain jos kaikki saavat sosiaalisesti oikeudenmukaisen siivun tuloista.



10. Asiakas on aina oikeassa. Oikeastihan se menis niin että palkka haetaan vasta viikon päästä, että kandee olla ihan iloinen aina, jos jengi ei leiki kuollutta kolkuttaessa. Fist bump!

Onko ok? Nimi alle, tulppa irti paatista ja päkyt omaan koriin!

Ps. Jos et allekirjoita sopparia, saat virpomispalkaksi 100 grammaa parsakaalia ja nelipolvisen trokeen. Kjäh.

Mitä tänään puettaisiin?

Kun olin au pairina Lontoossa, ihmettelin, miksi lapsiperheen eteisessä ei ollut isoa vaatekaappia, vaan pelkkä säälittävä pystynaulakko. Missä hemmetissä ulkovaatteita säilytettiin? Perheen äiti katsoi minua kuin mielipuolista. Kyllähän nyt yhdellä poplarilla ja villaulsterilla ulkona pärjää.

Noh, sinä talvena elohopea painui tasan kerran nollan alle. Ja silloin oli kansallinen hätätila ja jengi hamstrasi öljyä, lääkkeitä ja elintarvikkeita.

Tästä näkökulmasta suomalaisen lapsiperheen joka-aamuinen eteisarvonta, mitä tänään päälle puettaisiin, saattaa olla vieras ilmiö. Teinkin vertaistueksi yleishyödyllisen listauksen, josta näkee, mitä eri kuukaudet näillä leveysasteilla pukemisstrategisesti oikein tarkoittavat.

Aluspaita, leggarit, lämpöhousut, pitkähihainen, paksumpi villapuku, fleece ja toppahaalari. Silti aivan jäässä.

1. Tammikuu

Se tyyppi, joka väittää, että lapsille riittää kolme kerrosta, ei takuulla asu Berliiniä pohjoisempana. Tai sitten hän pitää ääreisverenkiertoa turhakkeena. Vaikka pukisit ipanalle päälle kaiken mitä kaapista löytyy, vähintään silmämunat jäätyvät kuoppiinsa ja räkä nenään. Lisäksi michelin-kersa on yli 20 cm hangessa kohtuullisen liikuntakyvytön. Nobel sille, joka kehittää toppahanskojen peukaloon sähkölämmityksen.

2. Helmikuu

Katso tammikuu. Helmikuu on tilastollisesti vuoden kylmin kuukausi, mutta tässä kuussa iskee kirottu sosiaalinen paine tervehenkiseen ulkoiluun, kiitos laskiaisen ja hiihtoloman. Tämän kuun tärkein hankinta onkin liput muutama tuhat kilometriä etelämmäs. Myös erilaiset huovat, lämpöpullot ja puhaltimet, joilla elvytetään kevättalven pakastamia ruumiinosia, ovat tarpeen.

3. Maaliskuu

Kyseessä on ensimmäinen kevätkuukausi, mutta jostain syystä valkoista paskaa sataa taivaalta enemmän kuin koskaan. Koska aurinko kuitenkin lämmittää, lätäköitä, loskaa ja puroja on joka puolella - ja sula vesi vaikuttaa alle 150 senttisiin ihmisiin magneetin lailla. Tässä kuussa lapsi pitää pukea kuin tammikuussa, mutta päällystää kumilla, muovilla ja neopreenilla lätäkköuintikisoja varten. Tätä kuuta varten on myös kehitetty talvikumisaappaat.

Kuva otettu huhtikuun alussa. Ulkona pärjäsi hupparissa.

4. Huhtikuu

Kevät etenee, mutta vuorokauden lämpötilojen vaihtelu voi olla 30 astetta ja tilanne voi vaihtua yhden pilven ansiosta vartissa suuntaan tai toiseen. Vettä voi sataa missä olomuodossa tahansa, voi tuulla suoraan pohjoisnavalta - tai olla täydellinen keskikesän helle. Ei voi tietää. Tässä kuussa olet tuomittu epäonnistumaan, teit mitä tahansa. Lapsellasi on aina kylmä tai hiki, parhaimmassa tapauksessa molemmat yhtä aikaa. Jos sataa lunta ja sen jälkeen paistaa, kersat sokeutuvat ilman kunnon aurinkolaseja.

5. Toukokuu

Varaudu edelleen pahimpaan. Lumet ovat sulaneet ja aurinko paistaa korkealta, mutta se ei tarkoita, että talvi olisi väistynyt. Kypärämyssystä voi luopua, mutta välikausihaalari ja ohuempi kerrasto kannattaa pitää naulakossa, ettei puiston penkillä istuskellessa iske virtsatietulehdus. Voit mahdollisesti vaihtaa tumput sormikkaisiin, vuorilliset kurahanskat vuorettomiin ja talvikumisaappaat tavallisiin. Ei kannata lopettaa d-vitamiinia.

Kuva otettu juhannuksena. Hanskoja ei laitettu joten näpit olivat aivan jäässä.

6. Kesäkuu

Kyseessä on "kesä" vain teoriamielessä - leggingsien päälle vedetään edelleen ulkohousut. Suomen neljä vuodenaikaa tarkoittaakin sitä, että yhdessä kuukaudessa voit kokea ne kaikki ja se on yleensä kesäkuu. Joskus onkin vaikea erottaa joulun säätä juhannuksesta. Onneksi päivälämpötila sentään pysyttelee enimmäkseen nollan yläpuolella, joten pelkällä välikausihaalarilla pärjää. In Finland we have this thing called kesäpipo ja kevyttoppatakki.

7. Heinäkuu

Heinäkuussa alkaa 60 päivän ajanjakso, jolloin vuorettomille vaatteille, shortseille, hellehatuille ja lippiksille, lyhyille hameille ja mekoille sekä hihattomille paidoille saattaa olla käyttöä. Muista kuitenkin aurinkorasva, sheidit, hyttysmyrkky ja laastarit. Lapsesi iho on aistinut aurinkoa ja ulkoilmaa viimeksi 300 päivää sitten.

8. Elokuu 

Tässä kuussa pukeutumista määrittävä tunnetila on hankintapaniikki. Elokuussa pitäisi siirtyä normiarkeen kesän rötväyksen jälkeen, mutta kersojen vaatteille on tapahtunut jotain. Lapset ovat mystisesti kasvaneet 10 senttiä niin että sisätossut ratkeilevat saumoista ja farkut ovat muuttuneet capreiksi. Kouluun mennään elastaania sisältävissä verkkareissa. Kannattaa myös ennakoida ja tarkistaa kumisaapas-, kuravaate- ja villapukutilanne.

Kuva otettu marraskuun puolivälissä. Aivan liikaa päällä.

9. Syyskuu

Tässä kuussa tulee se päivä, jolloin huomaat olevasi jumissa kesässä: jätät päiväkodin pihalle sen ainoan lapsen, jolla ei ole bränikkä välikausihaalari ja sormikkaat päällä. Ohuessa farkkutakissa ja balleriinoissa hypotermia iskee taaperoon vartissa ja saat ystävällisen palautteen päiväkodin henkilökunnalta. Nyt on myös aika ruveta metsästämään seuraavan koon toppavaatetta.

10. Lokakuu

Säätyyppi vastaa huhtikuuta. Se, että katsot aamulla lämpömittaria, sadetutkaa ja tuulensuntaa, ei auta. Ainoa järkevä valinta on pakata mukaan ihan kaikki varusteet päiväkotirepun räjähtämisen uhalla. Tässä kuussa toivot kiihkeästi, että lapsi kasvaisi pian aikuiseksi ja vastaisi ihan itse vaatevalinnoistaan.

11. Marraskuu

Loppusyksystä maailma muuttuu hiljalleen nestemäiseksi: löysäksi mudaksi, maatuvien lehtien suljunmuljuksi ja kuravelliksi. Eteisessä on enemmän hiekkaa kuin Kalaharissa paitsi jos vahingossa tulee metri lunta. Tässä kuussa haastavinta on päättää, kuinka monta kertaa kehtaat olla pesemättä välikausihaalarin, jotta goretex-pinta ei liikaa kuluisi. Muista kuorruttaa lapsi erilaisilla heijastintuotteilla.

Uutena vuotena pari vuotta sitten tarkeni välikausihaalarissa ja ohuissa lapasissa.

12. Joulukuu

Eteläisen Suomen joulukuu saa ihmettelemään, miksi me persjalkaiset emme ole kehittäneet bioluminenssia samaan tapaan kuin syvänmeren kalat. Vaihda viimeistään nyt paksumpaan haalariin, jonka vesipilariarvo on tapissa. Ei siksi, että sitä vielä lämpötilojen puolesta tarvittaisiin, mutta hiekkalaatikolla noin kuukaudessa paskaksi kieritty välikausihaalari alkaa vedellä viimeisiään.

Ja näin on eteisen kaappi taas elänyt yhden vuoden kierron. Eläköön kaikki lastenvaateprojektipäälliköt!

Kääk, mitä muistoja!

Yhteistyössä Aku Ankan kanssa.

Akkari. Tartuin lapsuudesta tuttuun aviisiin tämän yhteistyön myötä reilun kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen. Posti toi viisi lehteä ja Lataamo-tunnarit. Miten Ankkalinnan asukkaiden toilailut maistuvat keskiäkäiselle ja nykynuorelle? Onko klassikko vuosien mittaan uudistunut: onko Hessulla älypuhelin ja Aku päässyt anger management -kurssille? Ja mitä sovellus tarjoaa?

Sarjakuvat kuuluivat olennaisena osana lapsuuteni lukemistoon. Ne täyttivät eri kulttuurinnälän lokeroa kuin kaunokirjallisuus, jota ahmin ennakkoluulottomasti kaikista genreistä. Sarjiksia tilattiin taloon useita ja niitä lojui ruokapöydällä, sängyn vieressä ja vessassa. Heppalehdet sain lukea ihan itsekseni, mutta keskiviikkoisin autossa matkalla kotiin riideltiin, kuka saisi lukea Akkarin ensimmäisenä.

Lehteä kiihkeämmin suhtauduin Aku Ankan taskukirjoihin. Nopeana lukijana pidin pitkistä ja polveilevista tarinoista - ja Skidi on täysin samoilla linjoilla. Manguinkin taskareita vanhemmilta, lainasin niitä kavereilta ja eka oma ostokseni oli kirpparilta löytynyt taskukirja. Parhaimmillaan kirjahyllystäni meni taskukirjoihin kaksi pitkää hyllyä.

Sarjakuvahahmot ovat karrikatyyrejä ja juoniasetelmat mustavalkoisempia kuin kaunokirjallisuudessa. Tällöin lukijassa herää voimakkaita tunteita empatiasta närkästykseen.

Tykkäämme Skidin kanssa Mikistä ja Roopesta. Pahiksista Milla Magia on paras, Mustakaapu pelottavin ja Karhukoplan hömelöt lähinnä hassuja. Tykkäsin myös harvinaisista henkilöhahmoista kuten Eka Vekarasta ja Touho-serkusta. Parhaita juttuja olivat ne, joissa matkustettiin Roope-sedän päähänpistojen perässä maailmalla/avaruudessa Kroisos Pennosen ja Kulta-Into Piin rampatessa kannoilla.

En voi edelleenkään sietää äksyilevää Iinestä ja Skidi puolestaan totesi vähän nyrpeänä, että lehden nimi pitäisi vaihtaa veljenpojiksi. Tykkejä naishahmoja kaipasin minäkin. Nokkelia sisarentyttöjä oli liian vähän, samoin neuvokasta Mummo Ankkaa.

Yksi Aku-rakkauteni syy oli kielessä, suomennoksiin panostamisessa. Osa lukemisen hauskuudesta piili kääntäjän sanavalinnoissa. On tutkittu juttu, että kirjoja lukeneiden ja lukemattomien lasten välillä on isot erot juuri sanavarastossa, ja väitän että Aku Ankkaa lukeneet voidaan rinnastaa kirjoja lukeneisiin.

Rikkaasta kieliasusta ei tingitä edelleenkään ja näinä kökköjen Google translator -käännösten aikana satsausta arvostaa entistä enemmän. Lisäksi tajusin, että Akkari-kielestä on jäänyt vaikutteita koko kansakunnan aktiiviseen sanavarastoon.

• Keskuudessamme elää kitupiikkejä, hannuhanhia ja pellepelottomia. Ja kaikki tietävät, millaisia he ovat. 
• Voin käyttää sanoja sihijuoma, fantastiljoona ja hyrysysy ja tulla ymmärretyksi. 
• Aku Ankka -sadattelut taas on pitänyt ottaa käyttöön perheellistymisen myötä. Jukranpujut, senkin ruoja! 
• Erilaiset julkkisten nimiväännökset olivat suosikkejani. Viittaan edelleen erääseen edesmenneeseen artistiin Möykkäel Jaksosena.

No, oliko mikään muuttunut?

Kaupunki oli ennallaan. Kepulikonsteja käyttävä Hanhivaara häviää edelleen mittelöissä. Veljenpojilla välähtää, Hessulla ei. Mikki jeesaa Simo Sisua ja Hannu Hanhi luottaa tuuriinsa.

Suurin uutinen olikin se, että Aku Ankan digipalvelussa Lataamossa* ovat kaikki akkarit ja taskukirjat luettavissa digimuodossa. Siis kaikki taskukirjat 70-luvulta lähtien. Jukopliut!

Koska taskarikokoelmastani on jäljellä enää kaksi vaivaista nidettä, tämä paikkaus tuli tarpeeseen. Ihan ensimmäiseksi aion lukea terrierini tuhoaman Ympäri mennään ja yhteen tullaan -läpyskän, jossa pikkuruiset minoxilaiset tulevat miniufolla ostamaan Maasta viljaa.

Lopuksi ARVONTA! Kuka Ankkalinnan asukkaista oli suosikkihahmosi, kuka inhokkisi? Laitan arpoen kaikkien kommentoineiden kesken muikean lukupaketin! Palkintopaketti sisältää seuraavat Aku Ankka -kirjat:
- Ankat maailman ympäri 3
- Barksin parhaat sarjat 5
- Kadonneen Kirjaston vartijat, juhla-edition.

Keskiviikkoiltaan klo 21 asti saa analysoida. Muistathan myös jättää sähköpostiosoitteesi, jotta saan ilmoitettua voitosta!

*Lataamo toimii sekä mobiilisovelluksena että tietokoneella. Tarjolla on kaksi tilausvaihtoehtoa ja palvelun voi rekisteröidä yhteensä viidelle laitteelle. Sitä voi talouskohtaisella tunnuksella käyttää kolme henkilöä yhtä aikaa = ei enää riitelyä siitä, kuka lukee ensin!

Nyhtökaura vastaan jauheliha

Koskin eilen nyhtökaurapakettiin! Olen ollut kohtuullisen pakkomielteinen nyhtökauran suhteen heti kun tuotteesta ensimmäisen kerran kuulin.

Nyhtökauraa on luonnehdittu "täydelliseksi proteiiniksi": se on ravintoarvoiltaan erinomainen ja valmistukseen käytetään kauraa, hernettä ja härkäpapua, jotka jopa meidän pohjoisilla leveyksillämme menestyvät. Ei siis tuhansien kilometrien roudausta, ei tehotuotantoa ja kärsimystä.

Ensimmäinen havaintoni oli, että kas, pakkaus on samanlainen kuin jauhelihan.

Ei ehkä ihan vahingossa. Idea syntyi kahden naisen ongelmasta: miksi markkinoilta ei löydy selkeää jauhelihan korvaajaa? Jauhelihaa käytetään nimittäin joka toisessa suomalaisten suosikkiruoassa.

Tottumuksella on valtava voima - ja sitä on helppo aliarvioida. Fakta on se, että jauhelihaa me olemme tässä ruokakulttuurissa tottuneet säilyttämään, keittämään, paistamaan, pureskelemaan ja maistamaan. Nirsoilijoiden perheen ainoana kasvisruokalipun heiluttajana olen todella iloinen siitä, että nyhtökauran suutuntumaan on pistetty paukkuja: ei ole ollenkaan yhdentekevää, miten ruoka suussa käyttäytyy. On valtava etu, jos koostumusta ei tarvitse opetella.

Tarjolla on jo pitkään ollut erilaisia kasviproteiineja, mutta nekin, jotka ovat kokeilunhaluisia / voittavat ennakkoluulonsa, eivät tartu pahvilta maistuvaan soijarouheeseen tai kumimaiseen tofuun kovin montaa kertaa vuodessa. Soija-allergisille vaihtoehtoina on sieniproteiinista tehtyä quornia (joka on mielestäni lähimpänä lihatuntumaa) ja vehnästä valmistettua seitania, mutta kun käyttötapa puuttuu, massasuosio jää saavuttamatta. Ja sitä me ihmiskuntana tarvitsemme.

Makuakin on kehuttu. Itse en ole päässyt tuotetta maistamaan mutta sekasyöjä duunikaverini luonnehti loistavaksi - ja täyttäväksi. Tuotteesta on myös kehitteillä erilaisia versioita, ainakin halloumimainen tuote.

Tuotetta ei tarvitse kypsentää, ainoastaan lämmittää miedolla lämmöllä. Saa nähdä miten tämä sopii grilliin, jos on herkkä ottamaan väriä.

Mielenkiinnolla odotan myös, miten markkinoijat tuotteeseen tarttuvat. Stockalla myyty koe-erä meni kuumille kiville, joten kiinnostusta löytyy. 

Liikutun kahdesta asiasta. Luontodokumenteista ja tuotteista, joilla yritetään muuttaa maailmaa. Nyhtökaura on kertaluokkaa kovempi juttu kuin mikään Talvivaara (jostain syystä valtio syytää rahojani siihen vaihtoehtoon jolla ei ole mitään tulevaisuutta).

Ei ihme, että sijoittajat innostuivat ja työnsivät kehittäjille heti miljoonan kouraan. Gold & Greenin toimitusjohtaja Maija Itkosen mukaan tuotteet saadaan ensimmäisiin kauppoihin jo huhti-toukokuun aikana. Take my money!

Vihdoin: Bloggaajien kirjahaaste

Anteeksi, että kesti.

Sain jo tammikuussa Satulta kirjahaasteen, mutta en kehdannut ottaa sitä virallisesti vastaan.  Ihan siksi, että en ollenkaan tiennyt, milloin minulla olisi seuraavan kerran joku kirja kesken!

Nyt on, kiitos loman.

Ehdin arkena lukea aivan liian vähän, edelleen. Vaikka olen nopea lukija, kaipaan lukemiseen selkeää aikaikkunaa. Vartti bussissa ei riitä (ärsyttää jos pitää väkisin lopettaa jännässä kohdassa tai vaihtoehtoisesti ajaa totaalisesti kirjaan uppoutuneena pysäkistä ohi) ja illalla aika menee usein bloggaamiseen.

Lisäksi puuttuu inspiraatiota. Mitä lukisin? Kaipaan elämääni kirjakonsulttia, jolle voisin pirauttaa hädän hetkellä. Eli kun seisoskelen kirjastossa tai kirjakaupassa hoo moilasena pohtien ajankäytön uhkia ja mahdollisuuksia.

Asiaan!

1. Kirja, jota luet parhaillaan? Paula Hawkins - Nainen junassa

Sain itse asiassa tämän juuri loppuun, mutta laskettakoon kesken olevaksi. Jollain kierolla tavalla pidän siitä, että jotkut kirjat laittavat lukijan vastakkain oman persoonansa kanssa - minun ristinäni on kärsimättömyys. Huonolle viihteelle ei ole aikaa, joten jos en hyvin nopeasti hurmaannu, kirja jää yöpöydälle ikuisiksi ajoiksi.

Tämän kirjan alku oli pitkästyttävä ja vihasin kaikkia päähenkilöitä, mutta hyvät suosittelijat pelastivat. Ja olihan se sitten oikein hyvä! Vähän nolottaa, että meinasin jättää kesken.

2. Kirja, josta tykkäsit lapsena? Anni Polva - Tiina-kirjat.

Oli pakko soittaa pikkuveljelle. Luettiinko meille kun olimme lapsia? Miksi en muista yhtä ainutta lapsuuden kirjaa? Hanhiemon satukirjan muistan kyllä nähneeni, mutta lukutuokioita vanhempien kanssa. Ei muistikuvia.

Lähdenkin siitä, että kirjallinen elämäni alkoi vasta kun opin itse lukemaan ekan luokan keväällä. Mikä oli ketsuppipulloefekti. Ahmin saman tien koulun kirjastosta kaiken mitä hyllyissä oli - Tammen kultaisista kirjoista aloitin. Sama jatkui kotona. Kaikki kävi. Luin Mummon ja Papan kirjahyllystä kaikki klassikot (ja olen edelleen sitä mieltä, että 7 veljestä on todella keskinkertainen teos) ja lainasin kavereilta lisää.

Kun sitten jossain vaiheessa menossa oli jo Zoo-tietosanakirjat, Mutsi heräsi ja alkoi ostaa minulle nuorten kirjoja. Näistä ensimmäisenä kahlasin läpi Tiina-kirjat - siksi vahvin muisto on juuri tästä sarjasta. Sitten tulivat Lindgrenin klassikot (Ronjaa rakastan edelleen), Viisikot, Vompelit, LOTR, Akkarit, Christien koko tuotanto, Tuulen viemää jne. Muumit on oikeastaan ainoa brändi, joka ei koskaan käteen osunut.

Kyllä me joskus tykkäämme  samoistakin kirjoista.

3. Kirja, joka jäi kesken: Jari Tervo - Myyrä.

On aika kuvaavaa, että tämä on Koti-insinöörin lempikirja ja toisaalta tämä vastaus on sama kuin Satulla! Kuten jo totesin, olen aika lyhytjännitteinen viihteen kuluttaja niin kirjojen, leffojen kuin tv-sarjojenkin osalta. Esimerkiksi monien suosikkisarja Narcos oli minulle liian löysä.

Aloin lukea Myyrää Thaimaassa vuonna 2003. Noin 20 sivun jälkeen tilasin pina coladan ja laskin aurinkotuolin selkänojan ala-asentoon. 1) Epäselvää. 2) Hohhoijaata.

Kesken jääneitä on muitakin, mutta tämän lopettaminen ei ole missään vaiheessa jäänyt harmittamaan.

4. Kirja, joka teki vaikutuksen: Khaled Hosseini - Tuhat loistavaa aurinkoa

Jokainen kirja, jonka lukee loppuun asti, aiheuttaa jotain ajatuksia, mutta sitten on niitä, jotka jättävät aivot savuamaan. Valkkasin tämän, koska harvemmin intoudun kirjoittamaan lukemastani kirjasta postauksen. Läkähdyttävä teos.

Rehellisyyden nimissä on sanottava, että vaikuttavia kirjoja on oikeastaan monia - johtuneeko ehkä harvasta lukutahdista - ja niitä on hirveän vaikea laittaa järjestykseen.

Joistain kirjoista saa lukuviihteen lisäksi valtavasti tietoa (Risto Isomäen Saraswatin hiekkaa), joissain käytetään kaunista kieltä (Umayya Abu-Hannan Nurinkurin) ja joissain taas on koskettavia ajankuvia (Maria Jotunin Huojuva talo, Itkosen Anna minun rakastaa enemmän ja monet klassikot).

Jotkut kirjat taas on saatu merkitykselliseltä ihmiseltä (kuten eräs lastenkirja naapurin mummolta ja runokirja ala-asteen luokanopettajaltani). Ne ovat itsessän muistoja.

Tämän kirjan sain naapurin mummolta, jonka ruokakssin kannoin kotiin kun hän vaikutti väsyneeltä.

Ja jotkut sitten vain osuvat omaan elämäntilanteeseen kuten eräänä kummallisena kesänä luettu Kafkan Oikeusjuttu. 

5. Kirja, johon palaat uudelleen? N/A

Olen ehkä friikki, mutta sellaista kirjaa ei ole, jonka lukisin uudelleen. En tiedä miksi. En osaa suoralta kädeltä nimeltä yhtään teosta, jonka haluaisin ottaa käsittelyyn uudelleen. Miksi ihmeessä niin edes pitäisi tehdä? Ellei ole kolmevuotias ja koukussa Pupen edesottamuksiin.

Mutta nyt on tiedän vuoronne: vastatkaapa kysymyksiin tähän alle tai blogiinne. Jospa saisin sitä kirjakonsultointia tätä kautta.

Metsänhalaaja

Katselimme äsken lasten kanssa Metsän tarinan (leffa on Areenassa vielä 7 päivää).

Kohtaaminen viime keväältä. Rakkaus lämpimiin kiviin yhdisti meidät.

"Metsän tarina on koko perheen elokuva ainutlaatuisesta suomalaisesta metsästä, sen värikkäästä ja monimuotoisesta elämästä.

Elokuvan pääosissa ovat metsän lukuisat asukkaat: karhut ja hirvet, käärmeet ja pöllöt, muurahaiset, sammakot ja liito-oravat sekä muinaiset sielulinnut kuten kuukkeli ja palokärki."

Lähde: Yle

Tuosta upeasta kuvamaailmasta tuli aivan hirveä metsänhimo. Jo riittää kylmyys, harmaus ja hiljaisuus! Haluan haistelemaan sammalia ja suopursuja, kuuntelemaan viserrystä  ja purojen solinaa, nauttimaan perhosen lepatuksesta ja kaarnasta poskea vasten.

Paitsi että mökkeilykausi aloitetaan tässä kuussa, myös viime vuonna aloitettu retkeilyharrastus jatkuu uusilla seikkailuilla. Niin monta hyvää vinkkaamaanne paikkaa jäi polttelemaan vaelluskengän pohjia jo viime syksynä, kun päivän lyhyys katkaisi retkeilykauden.

Tänä vuonna kierroksia uskaltaa jo lisätä kun nuorinkin täyttää viisi. Jos vaikka hankkisi jonkun kevyen kantovälineen, jolla pärjäisi kympin taipaleen, vaikka kuopus väsähtäisi.

Lisäksi Skidi on esittänyt toiveen yöpymisestä metsässä. Telttaan en suostu, mutta retkeilijät voivat majoittua erilaisiin tupiin.

En malta odottaa. Onneksi metsänhalaaja voi verrytellä luonto-ohjelmilla. Kohta mennään taas.

Pitääxunaina eli asiaa parisuhteesta ja temperamentista

Välillä kadehdin pariskuntia, jonka osapuolet vaikuttavat samanlaisilta. Tiedättekö: sellaisia keskenään synkronoituja, harmonisia ihmisiä, jotka nauttivat samoista asioista ja ovat aina samaa mieltä kaikesta.

Me olemme Koti-insinöörin aivan totaalisen erilaisia ihmisiä. Reagoimme ja käsittelemme monia arjen asioita aivan eri tavoin.

Minun mielestäni
... viikonloppuaamuisin ei pidä olla kiire mihinkään vaikka olisi kuinka hyvä ilma.
... alle puolen tunnin myöhästymisistä ei tarvitse ilmoittaa.
... kämppä ei ole sotkuinen jos vain vaatteita on hujan hajan.
... jos ipana kiipeää puuhun, aikuisen ei tarvitse seistä juurella ottamassa koppia.
... on turhaa yrittää keskustella ihmisen kanssa joka tekee jotain muuta. Hän ei kuule.

Ja mitä pitempään on yhdessä, sen selvemmin tietää jo etukäteen, mistä haloo syntyy. Jotkut asiat eivät vain muutu. Miksi ihmeessä toimimme niin ennalta-arvattavasti?

Aloin pohtia temperamenttia ja temperamenttierojen merkitystä ihmissuhteille pari vuotta sitten kun tajusin, että perheessämme elää erityisherkkiä ja erityisen epäherkkiä.

Herkkyys ei ole ainoa ihmisen synnynnäistä temperamenttia määrittävä piirre vaan niitä on useita, erään tulkinnan mukaan yhdeksän kappaletta. Näitä tempperamentteroja voi havainnollistaa duuniprojektiani varten tehdyllä työkalulla.

Me satumme sijoittumaan janan ääripäihin monessa muussakin piirteessä kuin herkkyydessä - kuten rytmisyydessä, aktiivisuudessa ja intensiivisyydessä.

Olen epärytminen ja krooninen myöhästelijä. Ajantajuni ei ole niitä parhaimpia. Minulle tulee aamun minuuttien vieriminen melkein yhtä suurena yllätyksenä kuin Skidille. Hyvin järjestelmällinen Koti-insinööri pitää toimintaani lähinnä sekavana hutilointina. Toisaalta temponi on paljon rauhallisempi kuin kyseisen sähköjäniksen.

En tiedä, onko kateuteen mitään todellista aihetta. Ei elämä samankaltaisen ihmisen kanssa välttämättä ole yhtään sen helpompaa. On ehkä helpompi kasvattaa lasta, joka toimii samalla tavalla kuin itsekin, mutta parisuhteessa ja erityisesti vanhemmuudessa on myös etua siitä, että reaktioissa on valinnanvaraa. Ehkä.

Vaikka temperamenttiaan ei voi muuttaa, käytöstään voi. Lähtöruutun pääsee kun tunnistaa ne omat piirteensä ja motivoituu itsensä kehittämiseen. Ei pienestä henkilökohtaista tulostavoitteesta haittaakaan ole.

Parisuhde hyvin erilaisen ihmisen kanssa voi onnistua kunhan toisen piirteet hyväksyy ja ymmärtää että luontaisissa toimintamalleissa ei ole kyse tahallisesta kiusaamisesta. Molemmilla on oikeus olla sellaisia kuin ovat mutta nähdäkseni molemmilla on myös velvollisuus käyttäytyä niin, että suhde toimii. Siihen sillä tahtomisella varmaan viitataan.

Olisi kiva kuulla tarinoita perheistä, joissa on hyvin erilaisia persoonia. Oletteko osanneet kääntää temperamenttierot vahvuudeksi?

Musiikkiluokkalainen

Arvatkaa mitä? Kersa pääsi sille musiikkiluokalle!

Ja sinne on tulossa myös paljon kavereita eskarin ajoilta. Kuinka siistiä!

Vanhemmille järjestetty infotilaisuus musiikkipainotteisen opetuksen annista oli vakuuttava. Musiikkiin tutustutaan todella monipuolisesti ja lasten ehdoilla. On laulua, soittimia, kuoroja, bändejä ja projekteja muiden musiikkitoimijoiden kanssa.

Tykkään myös siitä, että musiikin myötä tulee esiintymiskokemusta, joka on nähdäkseni hyödyksi monissa muissakin tilanteissa kuin stadionkeikalla. Työelämässä myydään aina jotakin - tofua, käyttöliittymäsuunnittelua, ohjelmaideoita. Ei ole haittaa siitä että pystyy kohtaamaan yleisön ilman että suuhun tupsahtaa kilo Anni Helenaa.

Parasta on tietenkin se, että Skidi vaikuttaa onnelliselta.

Pääsykokeet eivät olleet mitenkään läpihuutojuttu - parin tunnin setissä oli nähdäkseni vaativia tehtäviä, joihin tarvittiin paitsi nuottikorvaa myös keskittymiskykyä. Skidi suhtautui hakemiseen tyynen realistisesti (toisin kuin Koti-insinööri), sillä molemmissa päätöksissä olisi hyvät puolensa: lähikoulun musiikkiluokka olisi upea juttu, mutta tutusta koulusta lähteminen tuntui haikealta.

Tulin Skidille jopa vähän kateelliseksi. Kaikki musiikkiluokan käyneet hehkuttavat nimenomaan luokan hyvää yhteishenkeä ja tutkijat kognitiivisten taitojen kehittymistä. Eivätkä vaikutukset rajoitu vain lapsiin. Musiikin on todettu kuntouttavan muistisairaita ja hidastavan Alzheimerin taudin etenemistä.

Ehkä ei ole liian myöhäistä. Taidanpa ehdottaa musiikkipainotteista tiimikokousta, jossa vetäistäisiin raporttien välissä pari biisiä. Kuka tietää, ehkä powerpointeistani tulisi parempia.

Tuleeko meille koira?

Viime kesästä lähtien on perheessämme ollut yksi kestopuheenaihe. Koira.

Koirat mukana vaelluksella. Etummainen karvakasa minun.

Lemmikin mankuminen alkoi jo muutama vuosi sitten, kun Skidi tajusi, että koiran omistaminen ei ole mikään periytyvä ominaisuus kuten kuninkaallinen titteli vaan lemmikkejä voi ostaa. Kun vielä tuttavaperheeseen tuli karvainen perheenjäsen, ei suoralta konfrontaatiolta ole voinut välttyä.

Viimeksi aiheesta keskusteltiin Kanarialla, kun erään kaupan ovella päivysti nelijalkainen kauppias.

Minulta tulee vihreää valoa, Koti-insinööri on antanut vasta keltaista. Mutta hän on antanut ymmärtää olevansa taivuteltavissa.

Lapsuudenkodissani oli aina koira. Parhaimmillaan kolme kappaletta. Koira muutti mukanani myös opiskelupaikkakunnalle ja ensimmäiseen omaan kotiini. Se tapasi kaikki poikaystäväni ensimmäisenä.

Olen ollut ilman koiraa vuodesta 2005, kun ikäloppu terrierini siirtyi autuaammille metsästysmaille. Koirattomuuteen tottuminen otti aikansa. Nyt kymmenen vuoden treenin jälkeen osaan jo lähteä ulos yksin.

Satu kertoi hyvät perustelut, miksi heille ei tule lemmikkiä. Hän arveli, ettei jaksa hoitaa ja toisaalta, ettei siitä seuraa mitään plusmerkkistä henkisesti. Jäin miettimään, olenko jo autuaasti unohtanut, millaista koiran omistaminen on? Onko aika kullannut muistot? Mitä jos Koti-insinööri ei pidäkään koiran omistamisesta? Onko koira oikeasti tässä (suhteellisen kiireisessä) elämäntilanteessa järkevä hankinta?

Järjen voi kyllä unohtaa elämäntilanteesta huolimatta. Eihän omissa lapsissakaan mitään erityistä järkeä ole.

Tiedän, että koiran kanssa on ulkoiltava myös vaakaräntäsateessa - mutta toisaalta terrierini ei suostunut sellaisella kelillä kuin viiden metrin päähän.

Tiedän, että sitä pitää käyttää eläinlääkärissä, siitä lähtee karvaa, kuolaa ja kuraa, se levittää joskus biojäteroskiksen sänkyyni ja ripuloi valkoiselle matolle.

Terrieri ja minä vuonna 2004.

Mutta toisaalta tiedän myös, että minä jään lemmikin kanssa henkisesti plussalle. Joidenkin tutkimusten mukaan lemmikin omistaminen on jopa terveysteko: lemmikki vähentää stressiä, lisää empatiaa ja saa säännöllisesti liikkeelle. Lisäksi minun nähdäkseni lajien välinen ystävyys on aika kova juttu. Sen voi toki kokea ilman omaakin otusta.

Pahinta onkin, että todennäköisesti se juutas kuolee ennen minua. 

Periaatepäätös koiran hankkimisesta on tehty, mutta sen aika koittaa vasta parin vuoden päästä kun ulkoiluttajia, ruokkijoita, tavoille kouluttajia ja vahinkojen siivoajia on neljä kappaletta. Lisäksi päätös on ehdollinen: Snadin allergiataipumukset täytyy selvittää ettei tule ikäviä yllätyksiä heti alkuunsa.

Minkälaisia kokemuksia teillä on koiran hankinnasta? Onko kaduttanut?