Vegaaniruoka - uhka vai mahdollisuus?

Helsingin kaupunginvaltuustoon tulee ensi maanantaina käsiteltäväksi aloite, jossa esitettiin vegaaniruokaa päiväkoteihin. Ruoka on aina varma raivoaihe, mutta kun yhtälöön lisätään ärsyttävät vegaanit ja vielä lapset niin turpakeikka on varma.

En ole itse vegaani*, joten seurasin keskustelua vain sivusta. Muutama ajatus kuitenkin.

Suurin kollektiivisen tuohtumuksen syy näytti olevan ainakin näennäisesti vegaaniannoksen hinta. Hankalien hippien hintalappu katsottiin liian kovaksi, mutta aika harva kysyi miksi.

Lausunnon mukaan "vegaaniruokavalion toteuttaminen päiväkodeissa lisäisi työtä suunnittelussa, raaka-aineiden hankinnassa ja -hallinnassa sekä ruoan valmistamisessa ja tarjoilussa."

Tämä on varmasti totta. Perinteinen suurkeittiö on vegaanin edessä aseeton. Pitäisi ostaa linssejä ja kauramaitoa. Lisäksi pitäisi osata tehdä niistä jotain.

Vegaaneja on vähän. Ja koska vegaaneja on vähän, vegaaniruokaa eivät osaa tehdä kuin ne vähäiset vegaanit. Investointi jäisi toistaiseksi suureksi sadan lapsen tähden.

Lausunnossa ei otettu kantaa siihen, millä kustannuksella päiväkodeissa tarjottavan kasvisruoan saisi vegaaniseksi. Toki sekin vaatii korvaavien kasvipohjaisten tuotteiden asiantuntemusta ja ravitsemuksellista suunnittelua, mutta ehkä apuja voisi hakea kaupungeista, joissa tämä jo onnistuu.

Ja jos kustannukset ovat ainoa määräävä tekijä, pitäisi tehdä toinenkin laskelma: vegaaniruoka sopii suurimmalle osalle lapsista: sekasyöjille, monille allergikoille (laktoositon, maidoton, munaton, kalaton) sekä uskonnollisille ryhmille.

Jos veganismi olisikin se standardi, ei kokonaishinta enää olisikaan ihan niin kova.

Sekasyöjät voivat olla omassa ruokaideologiassaan ihan yhtä ehdottomia kuin vegaanit, mutta meidän ruokakulttuurissamme he sattuvat olemaan enemmistössä. Olisi ennenkuulumaton ajatus, että vanhempien pitäisi kustantaa lihalisuke itse.

Toinen yleinen närkästyksen aihe oli vegaanien perusteeton erikoisruokavalio.

Allergiat, lakto-ovo-vege ja uskonnolliset ruokavaliot vielä hyväksytään, mutta raivoveganismi on perusteetonta ja siksi liikaa.

Veganismi on tavallaan paljon selkeämpi ideologia kuin esimerkiksi väärin teurastetusta lihasta kieltäytyminen - kuitenkin vain toista ryhmää palvellaan omilla annoksilla. Tasa-arvonäkökulmasta ideologioiden pitäisi olla samalla viivalla.

Oli veganismista mitä mieltä tahansa, aloite pitäisi nähdä osana isompaa yhteiskunnallista kipupisteiden painelua: mitä kaikkia ideologioita julkisen palvelun pitää huomioida?

Kolmanneksi tuli mieleen vegaanisen ruoan brändimielikuva.

Söin eilen mainion, todennäköisesti vegaanisen, lounaan, johon kuului grillattu kasvisvarras, riisiä ja hummusta. Mutta jos listassa olisi lukenut, että se on vegaaninen vaihtoehto, olisin harkinnut kahteen kertaan. Rakastan hyvää ruokaa enkä yksinkertaisesti halua ottaa riskiä, että lounas jää syömättä maun takia. Osaava vegaanikokki on nimittäin saimaannorpan tasoinen harvinaisuus.

Kasvisruokakin miellettiin pitkään sellaisten ihmisten valinnaksi, jotka suostuvat syömään ideologiansa takia mitä tahansa, kunhan siinä ei ole lihaa. Nyt vegaanit joutuvat tappelemaan saman ennakkoluulon kanssa. Se hälvenee vain hyvien kokemusten myötä.

Lopuksi. Aina kun herää joku ruokaraivo, pitäisi oikeasti muistaa olla kiitollinen: onpa hienoa, että meillä suomalaisilla on tällaiseen keskusteluun mahdollisuus. Ruokaa on valittavaksi asti. #afrikanlapset

*Kirjoittaja on kasvispainotteinen syöjä lähinnä terveys- ja ilmastosyistä, eli en kieltäydy kalasta enkä broilerista, jos hyvänmakuista kasvisvaihtoehtoa ei ole. Pidän myös eläinperäisten luomutuotteiden syömistä ihan luonnollisena asiana, mutta määrää pitäisi vähentää reippaasti.

10 syytä rakastaa sähköpyörää

Saan säännöllisesti kyselyjä, vieläkö rakkaus sähköpyörään kestää. Vastaan yleensä tällä esimerkillä.

Kun hankin vuosi sitten sähköavusteisen fillarini, ajattelin, että tästä tulee hyvä kombinaatio: välillä suhaan sähköllä ja välillä puhtaalla lihasvoimalla.

Arvatkaapa, olenko ajanut vanhalla metriäkään? En! Sähkis nyt vaan on täysin ylivoimainen menopeli. Käytän vanhaa vain, jos Helkama on huollossa.

 Jos siellä siis joku vielä empii, niin tässä tulee kymmenen syytä rakastua moottoriin.

1. Et hengästy. Avustuksen ansiosta et juurikaan hengästy, joten voit pyöräillä pienessä flunssassa, toipilaana ja muutenkin huonoissa biorytmeissä. Ja hei: kärpäsiä ei lennä suuhun!

2. Vastatuuli ei haittaa. Tyyniä kesäkelejä ei ole näillä leveyksillä ihan liikaa. Mutta huom. Muista, että tuulenpuuskassa kaikki edellä pyöräilevät pysähtyvät kuin seinään, varo siis peräänajoa!

3. Ylämäet naurattavat. Sähköpyöräilijän ei tarvitse pelätä jyrkkiäkään tuntureita, joita täällä etelässäkin tuntuu riittävän. Avustusta vaan isommalle, rento takanoja ja matka jatkuu.

4. Lapsi kyydissä ei aiheuta tuskanhikeä. Parikymmentä kiloa pakkarilla ja ostoskassi ohjaustangossa? Ei hätää. Moottori vain surisee, kun se kuljettaa ylimääräistä painoa puolestasi. Voit keskittyä jutusteluun.

5. Voit ottaa pyörän selässä rennosti. Kiertoreitit, punaiset valot, muut pysähdykset ja hidasteet eivät haittaa, koska kahdella polkaisulla olet taas normivauhdissa. Mutta älä kuitenkaan unohdu tuijottamaan joutsenpariskuntaa, vaikka tuntuu että istuisit dösässä. Pitää keskittyä muuhun liikenteeseen.

6. Säästät aikaa. Koska et töihin saapuessa valu hikeä ja ole naamasta kirkkaan punainen, voit siirtyä satulasta suoraan työpöydän ääreen kulkematta suihkutilojen kautta (jos niitä siis sattuu olemaan). Repunkin voi vaihtaa pienempään kokoon, kun ei tarvitse roudata pyyhettä, shampoota ja vaihtovaatteita.

7. Olet (ainakin vielä hetken) dynaaminen edelläkävijä. Sähköpyörien myynti tuplaantui viime vuonna, mutta vielä ehdit olla kaveripiirin ensimmäinen. (Mikael Jungnerkin meni ja investoi sähköpyörään!)

8. Matka taittuu nopeasti! Yleisin harhaluulo sähköpyöristä on, että niillä pääsee kovaa. Se ei pidä paikkaansa: sähköpyörällä ei hurjastella, sillä avustus avustaa vain 25 km/h asti, siitä eteenpäin olet reisilihasten varassa. Pointti on tasaisessa ja vakaassa etenemisessä, jota eivät hidasta ylämäet.

9. Saat silti kevyttä liikuntaa, luonnonvaloa ja raitista ilmaa. Pyöräily on erinomaista peruskestävyysalueen liikuntaa, joka sopii keski-ikäselle kuin tuulipuku. Eikä päivänvalolle altistuminen ennen työpäivää ole ollenkaan hullumpi juttu iltavirkulle toimistorotalle.

10. Bonuksena pääset nauttimaan epäuskon ilmeestä, joita mustakeltaiseen, ihonmyötäiseen lycra-asuun pukeutunut kilpa-ajaja osoittaa, kun ohitat hänet ylämäessä korkkarit jalassa.

Ps. Fillariskene on muutenkin vapautumassa normeista. Tulossa on ainakin ruotsalainen polkupyöräauto:



Ja tämä fillari+vaunut -yhdistelmävekotin!

Kaupunkifillareista (tsekkaa tilanne tästä) nyt puhumattakaan.

Hyvää pyöräilyviikkoa, liikuit sitten millä menopelillä tahansa!

Äidiksi oppinut

Kesällä tulee täyteen yhdeksän vuotta siitä kun istuin sohvalla uimarenkaan päällä, kestokrapulaa muistuttavassa olotilassa ja munkit ruvella. Pitkälle on tultu.

Muistan olleeni erityisen pettynyt uuden roolini gloorian vähyyteen. Äitiyttä oli voimakkaasti ylimarkkinoitu.

Synnytyskipu ei ollut voimaannuttavaa vaan noh, kivuliasta.
Täysimetys ei tarjonnut yhteyttä lapsen sieluun, mutta (alkuun verensekaista) ruokaa suuhun kylläkin. 
Lapsen saaminen ei täydentänyt naiseuttani (tunsin naiseudessani lähinnä tikit), enkä kokenut lapsen kanssa telepatiaa sen enempää kuin tarvetta pesiä.
Hormonit, vaistot ja vietit tekivät oharit.

Kiitti vitusti.

Ehkä joku todella kokee äitiyden hurmosta, pakkohan jonkun on. Itse en nähnyt mitään pointtia väkisin liimata jokaiseen arkiseen toimenpiteeseen filosofista ylevää ulottuvuutta vain siksi että olin saattanut maailmaan lapsen. Podin identiteettikriisiä koska en osannut uutta duuniani.

Kestikin jonkun aikaa hyväksyä, että jos lapsenhoitokokemusta ja äitigeenejä ei ole, aloittaa lähtöruudusta. Kukaan ei varoittanut, että metamorfoosi äidiksi voi tapahtua myös oppimalla. Ja hoivaavuus on iso asia opeteltavaksi, jos ei sitä itsestään sisäsyntyisesti löydä.

No, kyllä se näinkin käy, vähän kantapään kautta toki. Jos ei muista ottaa nenäliinoja hiekkalaatikolle, on pyyhittävä hihaan.

Äiti se on tällainenkin äiti. Joskus iloinen ja hauska, joskus epävarma ja väsynyt, saa inhota napatynkää ja rakastaa metsäretkiä, vittuuntua uhmaikäiseen ja löytää pelastuksen purkkiruoasta. Ja todellakin voisin muutaman päivän vaihtaa pois, mutta en enää koko elämää.

Tykkään enemmän sini- kuin valkovuokoista. Mutta näitä ei saa poimia.

Vahvuuteni ovat muualla kuin vauvojen haistelemisessa. Olen hyvä riehuttaja ja painija, haka löytämään sisiliskoja, pääsiäisen munapolku runoineen on kelpo suoritus, simani onnistuu täydellisesti, olen sairaan hyvä lukemaan satuja ääneen ja väännän kersojen riemuksi pilkkalauluja, joissa on vessasanoja.

On myös ok, jos joitain asioita ei yrityksestä huolimatta opi. Perhepedissä en ole koskaan nukkunut silmäystäkään eikä imetyksestä löytynyt kolmannen asteen yhteyttä muuhun kuin Bepanthenin valmistajaan. Enkä erota kalalokkia ja Snadin yökiljuntaääntä toisistaan vaan saan joka kerta sydärin.

Onneksi ipanoiden kasvatus on jaettu projekti. Tiimiin kuuluu minun lisäkseni lasten isä, päiväkoti, Mummi ja Vaari, Kummitädit sekä liuta muita tärkeitä ihmisiä. Kaikki tuovat mukanaan sen minkä osaavat.

Äitienpäivätuskani helpottaa vuosi vuodelta.

Laihduttaja epäonnistuu aina?

Olen kironnut itsekseni kuntoilun suhteen täysin penkin alle mennyttä kevättä.

Ensin keuhkoputkentulehdus, sitten murtunut kylkiluu, uusi flunssa ja lopuksi vielä nyrjähtänyt nilkka, joka nyrjähti vielä uudelleen. Paraneminen on siis edelleen vaiheessa. Ja nyt ollaan toukokuussa!

Vaikka olen pystynyt pyöräilemään, lihaskunto on heikossa hapessa. Ja vyötäröllä taas kahvat. Voi epätoivo.

Juuri sopivasti silmiini osui NY Timesin kiinnostava juttu laihduttamisesta. Juttu on pitkä mutta lukemisen arvoinen. Siinä nimittäin etsitään vastausta siihen, miksi moni onnistuu kyllä laihtumaan, mutta lihoo hiljalleen takaisin.

Miksi se uusi paino on niin hiton vaikea pitää?

Yleisesti uskotaan, että kyseessä on vain lihavan ihmisen asenneongelma: saamattomuus, motivaation ja itsekurin puute. Oma vika siis.

No ei ihan täysin.

Ilmiötä tutkittiin Suurin pudottaja -ohjelman kilpailijoiden avulla (ja kirjoitan tämän tiedostaen, että tämä muutaman kilon kanssa taistelu ei ole sama asia). He onnistuivat ohjelman aikana laihtumaan valtavasti, mutta nyt, kuuden vuoden päästä, osa on lihonut takaisin lähtöpainoonsa, jotkut jopa yli. Itse asiassa vain yksi osallistuja (heitä oli 16 eli tutkimustarkoitusta varten ryhmä oli hyvin pieni) on onnistunut pudottamaan painoaan lisää.

Siis nämä hyviä tuloksia saavuttaneet ihmiset, jotka saivat 7 kuukauden ajan intensiivistä terveys-, ravitsemus- ja liikuntavalmennusta, ja joilla oli (oletettavasti) hyvä motivaatio elämänmuutokseen, epäonnistuvat. Miksi?

Jutun mukaan tutkijat yllättyivät kahdesta asiasta.



Ensinnäkin siitä, mitä joidenkin osallistujien aineenvaihdunnalle tapahtui.

Perusaineenvaihdunta, joka on siis se energiankulutus, mikä tapahtuu ihan vain sohvalla makaamalla, hidastui dramaattisesti. Toki tiedettiin jo etukäteen, että kropan vastaisku laihtumiseen on aineenvaihdunnan hidastaminen, mutta se, miten intensiivisesti ja sinnikkäästi kroppa tekee töitä laihtumista vastaan vielä kuusi vuotta myöhemminkin, oli yllätys. Aineenvaihdunta ei palautunut normaalille tasolle silloinkaan, vaikka paino nousi!

"What shocked the researchers was what happened next: As the years went by and the numbers on the scale climbed, the contestants’ metabolisms did not recover. They became even slower, and the pounds kept piling on. It was as if their bodies were intensifying their effort to pull the contestants back to their original weight."

Toinen yllätys piili hormonissa nimeltä leptiini, joka säätelee kylläisyyden tunnetta. Arvaattekin ehkä jo mitä niille ennen laihduttamista mitatuille normaaleille tasoille kävi? Ne romahtivat. Eivätkä nekään enää nousseet samalle tasolle, vaikka paino nousi.

Juuh elikkäs, tästähän voisi vaikka masentua. Teetpä mitä tahansa, kroppasi palauttaa sinut ruotuun. Et voi voittaa biologiaasi, varsinkin kun elämässä väkisinkin on liikunnallisia suonsilmäkkeitä, joista nouseminen saattaa kestää useamman kuukauden. Ei kannata laihduttaa, koska pahennat vain aineenvaihdunta- ja hormonitilannettasi!

Vaikka tieto lisää tuskaa ja tämä juttu on monella tapaa masentava, minusta on hyvä lisätä ymmärrystä ja sympatiaa omaa elimistöä kohtaan. Sitäpaitsi tästä voi seurata vaikka jotain hyvää koko laihdutusskenelle.

Jospa huomio kiinnittyy jatkossa siihen, miten estetään lihomista, koska laihduttaminen on niin sairaan vaikeaa. Tai jos vaikka miettisimme, millä keinoin uuden painon säilyttäminen onnistuu ja parannetaan tukea ja seurantaa. Eikä ole pahitteeksi muistaa, että olemme yksilöitä - kaikki ei ole siitä tsemppihengestä kiinni.

Syliin: Naisia äitiyden partaalla

Hyvä ystäväni on kirjoittanut kirjan!

Ina Westmanin esikoiskirja, episodiromaani nimeltä Syliin, saapuu tällä viikolla kirjakauppoihin (tilattavissa myös Bookysta ja e-kirjana Elisa Kirjalta).

Kirjassa toisilleen tuntemattomat naiset tapaavat sairaalassa, vaikeiden synnytysten osastolla numero 42 eri aikakausina.

Osaston potilaat, äidit, jotka miettivät, voivatko jo kutsua itseään äideksi, osallistuvat vanhemmuusarpajaisiin raskaimman kautta. Jotain on vialla, odotuksen ilo on vaihtunut peloksi.

He tutustuvat toisiinsa, sinnittelevät ja huomaavat, että osaston aamupalalla löytyy aina joku, jolla on asiat huonommin. Päähenkilöiden Iidan ja Maijan välille syntyy ainutlaatuinen, ajoittain elämäntilanteen takia pätkivä side.

Ina on itsekin viettänyt aikaa kyseisellä osastolla. Vaikka tarinat ovat fiktiivisiä, joitain tunnelmia ei yksinkertaisesti osaa kuvailla ilman omaa kokemusta. Huomasin jo ensimmäisillä sivuilla, että kuulin, tai ainakin luulin kuulevani, joissain lauseissa hänen oman äänensä, sanoja, joita kuuntelin puhelimessa ja luin tekstiviesteistä.

Ja siinä kirjan taika onkin: todenmukaisuus vie mukanaan. Luin kirjan yhdeltä istumalta, vaikka ei-kronologisesti etenevä rakenne sallisi vähän rauhallisemmankin tahdin.

Kirjan suurin ansio, koskettavuus, rakentuu omakohtaisuuden lisäksi päähenkilöiden häpeilemättömyydestä, mikä helpottaa heidän elämäänsä hyppäämistä. Ajatukset ovat suodattamattomia. Iidan ja Maijan kanssa on helppo itkeä, sillä harva mahtuu viralliseen äitimuottiin vaivatta.

Äitiyden lisäksi toinen kirjan teema on identiteetti, jota äitiys väkisinkin muokkaa. Tajusin tämän kirjan luettuani, että naisia voi tarkastella eräänlaisen identiteettinelikentän kautta.

On niitä, joiden identiteettiin äitiys kuuluu ja heillä on lapsia.

On niitä, jotka yhtä lailla ovat identiteetiltään äitejä, mutta joilla ei ole lapsia.

Sitten on niitä, jotka eivät koe olevansa äitejä, mutta käytännössä kuitenkin ovat.

Ja sitten niitä, jotka eivät ole äitejä millään tasolla.

Kaikilla on haasteensa. Tarinoiden kautta käydään läpi myös sitä, että äitys sekä yhdistää että erottaa. Tahattomasti lapseton ei halua kuulla enää yhtä ainutta hyvää tarkoittavaa hedelmöittymisvinkkiä. Toisaalta on vaikea olla ystävä jollekin, jonka elämään ei voi osallistua kuin hiljaisuudella tai puhumalla niitä näitä.

Aina kun kirjoitetaan äitiydestä, olisi luontevaa käsitellä myös isyyttä. Isyys on kuitenkin kirjassa rajattu tietoisesti sivurooliin - ja ehkä hyvä niin. Nyt puhutaan naisten kokemuksista. Isät seuraavat väkisinkin lapsensa olemassaolon merkkejä sivusta. Vasta kun lapsi on olemassa, alkaa taistelu isän ja elättäjän roolin välillä, eikä sekään tapahdu arvotyhjiössä. Naisella ei oikeastaan ole vaihtoehtoja, isällä on.

Päähenkilö pohtii:

"Sukupolvien ketjussa mikään ei muutu, hän ajattelee, nykymiehet tekevät sentään paljon, hoitavat lapsia, jäävät töistä kotiin ja ovat loistavia isiä ja silti pakenevat saunaan kaljalle heti kun silmä välttää. Naiset eivät pakene, ellei toista vastuunkantajaa ole varmistettu, he mäkättävät ja hoitavat homman kuitenkin, niin se menee eikä mikään koskaan muutu."

TLDR; Tässä vanhemmuuden mielivaltaisessa junassa joku istuu ykkösluokassa, joku roikkuu perälaudassa ja joku jää asemalle. Kuljettajaksi ei pääse kukaan. Tämä on kaikille elämän suuressa sukkalaatikossa luoviville vanhemmille: äideille, joita ei voi lohduttaa, sekä isille, jotka joutuvat kohtaamaan kotonaan naisen varjon.

Tämä kokoaan isompi kirja piti ehdottomasti kirjoittaa. Vaikka tarinat ovat hetkittäin niin rankkoja, että ne tuntuvat puristavan sydämen rusinaksi, viimeisellä sivulla lukijalla on edessään iso kuva, ihan valoisana.

"Ja harvoinhan ihminen mitään näkee, jos ei tikulla osoiteta, totuutta tuskin koskaan."

Vapun muodonmuutos

Perheellistymisen myötä aika moni juhla hakee uusia uomiaan. Yksi suurimman muodonmuutoksen kokenut juhla on vappu.

Ensin mietin että kokeilisin tehdä ensi vuonna munkkeja itse, mutta sitten nämä
pakastekaapin rinkulat osoittautuivat aivan loistavaksi ja helpoksi vaihtoehdoksi.

Arvioiva koemaisto. Muovinen skumppalasi FTW.

Minulla on vappuun hyvin ristiriitainen suhde.

Pidän juhlista (edelleen) ja ystävien tapaamisesta, mutta viralliset akateemiset vappurituaalit olen aina kokenut vähän vieraiksi. En ole koskaan pitänyt patsaan lakittamisen seuraamista kamalassa tungoksessa vaivan arvoiseksi. Vappupäivän piknik Ullanlinnassa taas on täysin keliriippuvainen tilaisuus. Tänään siellä oli varmasti mahtavaa. Mutta jos lämpöä on viisi astetta ja merituulen mukana ripeksii jääpaloja, jätän mieluummin väliin.

Lisäksi vapun juhlintaan liittyi nuorempana spontaani ajelehtiminen. Etukäteisuunnitelmat olivat hatarat. Kun liikuimme isoissa porukoissa, aina joku tunsi jonkun, jolla oli bileet. Ihmisiä tuli ja meni, mikä oli tavallaan hauskaa, koska siinä tapasi uusia ihmisiä. Mutta koska en ole supersosiaalinen, en viihtynyt niissäkään.

Ja jossain vaiheessa oli kuitenkin lopetettava kuoharin lipittäminen ja lähdettävä kotiin, koska työpäivä.

Sairaan hyvä raikas, mintulla ryyditetty perunasalaatti. Ohje täällä.

Nykyään vapputraditiomme on perhekeskeinen. Aattona käymme perheen kesken ravintolassa syömässä ja toukokuun ensimmäisenä juhlistamme Vaarin synttäreitä. Yleensä mökillä.

On perunasalaattia, saksofonimusiikkia, munkkeja (ne tomusokerilla kuorruteut aivot eivät puhuttele ketään meistä), omatekoista simaa, serpentiiniä ja ilmapalloja. Ja aina samat tyypit, lähisuku.

Olen hylännyt jopa lakkitradition. Se sijaitsee eteisen ylimmällä hyllyllä ja sitä varten pitäisi hakea tikkaat. Ei jaksa. Lisäksi se on kohtuullisen kamalan näköinen, koska join siitä salmiakkikossua joskus silloin kun vaput olivat riehakkaampia.

Perhevappu on uusi normaali. Ja suomalaista työtä se tämä perhe-elämäkin vaatii, mitä suurimmassa määrin. Kippis sille!

Sulla on kiva perhe

"Sulla on kiva perhe."

Nämä sanat lausui minulle ystäväni ja bloggaajakollegani Satu joku kesä sitten. En tietenkään tajunnut sanoa siihen mitään takaisin, koska olen jäyhä jököttäjä enkä ollut koskaan kuullut vastaavaa kehua aikaisemmin.

Koska eihän kukaan ikinä kehu kenenkään perhettä, ainakaan Suomessa! Aivan liian intiimiä. Jotain yksittäistä asiaa kyllä voi ylistää kuten kaunis koti, komea mies, hyväkäytöksiset lapset. Mutta perhe? 

Ja onko meidän perheemme tosiaan kiva? Onhan se musta, mutta että muistakin? Ja voiko se olla kamalakin?

Kasettini oli ymmärrettävästi kovilla.

Jos nyt mietin asiaa ihan näin subjektiivisesti niin onhan meillä suurimmaksi osaksi kiva perhe. Välillähän se tietenkin on aivan hirveä. Yleensä silloin kun kaikki tekevät jotain omaa eivätkä ollenkaan muista, että ollaan se perhe, jossa jokaisen yksilön hyvinvointi vaikuttaa muihin.

Satu näki meidät kun olimme maalla, rentoutuneina, kiireettöminä ja hyvissä lomafiiliksissä. Parhaimmillamme perheenä.

Hitto, enemmän pitäisi nähdä itsensä perheenä. Enemmän pitäisi kehua muiden perheitä. Enemmän pitäisi kehua omaa perhettään. Enemmän pitäisi ylipäätään sanoa positiivisia asioita ihmisistä. (Eikä tämä nyt liity siihen että törmäsin pitkästä aikaa kunnon haukkuihin vauvapalstalla.)

Tämä meidän perheemme, sekavan ainutlaatuinen ihmiskombo ja omituisten otusten kerho, on välillä kiva ja välillä kauhea. On meistä itsestämme kiinni kuinka kiva perhe olemme toisillemme ja muille.

Nyt siis parin vuoden ahkeran prosessoinnin jälkeen vastaukseni on valmis! Kiitos Satu, sullakin on ihana perhe!

Ja hyvää vappua kaikkien teidän kivoille perheille!

Neljän vuoden ikäero on luksusta

Kun ajelimme maalta kotiin, näin tienvarressa tutun näyn: auto parkkeerattu moottoritien seisakkeelle ja pikkulapsi kyykki vanhempansa kanssa pissillä tien poskessa.

Kappas, meidän ei ole tarvinnut tehdä tuota enää pitkään aikaan. Kaikki osaavat pidättää seuraavalle huoltoasemalle.

Eikä tarvitse paljon muutakaan. Se kuuluisa neljän vuoden kuolemanlaakso on ohitettu ja lastenhoidollisen hässäkän määrä on vähentynyt huomattavasti. Kaikesta selvitään. Ja tätä ilosanomaa olen yrittänyt tässä blogissa säännöllisin väliajoin toitottaa, koska siellä kuolemanlaaksossa vaeltaa aina joku toivonsa menettänyt ja kaikkensa antanut kanssamutsi, viimeksi Lähis.

Nykyään on paremmin.

Omaa aikaa löytyy ilman säätöä, sillä ne voi päästää kahdestaan ulos.
Jos avokado osoittautuu huonoksi, voin juosta kauppaan hälyttämättä paikalle lastenhoitajaa.
Vetokeljujen määrä on vähentynyt niin että vain yhdessä takissa tarvitaan äidin apua.
Ja kerran on yksi paita pysynyt puhtaana kolme päivää putkeen! Meinasin jäädyttää sen kattoon.

Toki jotkut asiat pysyvät. On päiviä, jolloin nelivuotias kommunikoi vain parkumalla. Kämpässä on aina jotain hujan hajan: pukluliinat ja liivinsuojat vain ovat vaihtuneet kirjoihin, legoihin ja tusseihin. Ruokapöydän alla olevan maton kuntoa ei voi edelleenkään metriä lähempää tarkastella. Myös yöherätyksiä on silloin tällöin - mutta ainakaan kukaan ei halua tietää kello kolmelta että vieläkö on yö.

Olemme jo jonkin aikaa olleet tilanteessa, jossa kaksi menee siinä missä yksi. Oikeastaan lisään vielä vettä myllyyn: kahden kanssa on jopa helpompaa kuin yhden. Minusta on hauskaa, jopa rentoa, viettää viikonloppu tyttöjen kesken. Kelatkaa.

Kiitän tästä rentoudesta erityisesti neljän vuoden ikäeroa. Ikäero oli silkka vahinko, koska kuopus oli ei-suunniteltu, mutta vauvan myötä tajusin, miten raskas setti sisarusten pieni ikäero mahtaa olla. (Tajusin paljon muutakin, kuten sen miten hassuja kasvatusneuvot ovat.) Kannattaa lukaista myös Satun kokemus kuuden vuoden ikäerosta.

Olen aika varma, että kahden satapinnaisella huollolla olevan vauvan ja uhmaikäisen kanssa olisin saanut hyvästellä sekä mielenterveyteni että avioliittoni. Sen sijaan täydellä ihmisyydellä varustetusta isosiskosta on ollut valtava apu viihdytys-, koulutus- ja huoltojoukoissa. Ja nyt nelivuotias imee mallia koululaisesta.

Ikäeron merkityksestä puhutaan Suomessa aivan liian vähän. Alle kahden vuoden ikäero on monen perheen toiveena, mutta se on raskasta. Tätä siis kannattaa miettiä, jos siihen on mahdollisuus. Ei ole syytä hätiköidä perheenlisäyksen kanssa ainakaan siksi, että ne leikkisivät keskenään. Ne leikkivät jos leikkivät, siihen vaikuttaa eniten keskinäinen kemia.

Tutkimusten mukaan pieni ikäero aiheuttaa avioeroja, erilaisia terveysongelmia sekä sisarusten välille riitoja. Isommalla ikäerolla koko perheen ilmapiiriä rasittavan tappelun määrä tutkitusti vähenee.

Yksi suurimpia tyytyväisyyden aiheitani ovatkin näiden kersojen lämpimät välit. Ne ovat toistensa tuki ja turva, majakka ja perävaunu, Pilli ja Pulla - ja toivottavasti sellaisina pysyvätkin. Riitoja syntyy hyvin harvoin ja silloinkin väsyneenä - toisin kuin minun ja vajaat kaksi vuotta nuoremman veljeni välillä. Käy vieläkin Mutsi-vainaata sääliksi.

Ja kyllä kaikki ipanat joskus asettuvat, vaikka sitä toivoisi joskus voivansa pikakelata elämää vuodella eteenpäin. Ei mekään broidin kanssa enää riidellä. Päinvastoin, ollaan tosi iloisia siitä, että on joku, joka tietää kaiken, kun vanhempia ei enää ole.

Tätä ei kai voi sanoa liian usein: kaikki järjestyy. Ihan oikeasti.

Taas iänikuisia eineksiä?

Yhteistyössä Hälsans Kök ja Ping Helsinki

Tiedättekö niitä lapsia, jotka haluavat vapaaehtoisesti mennä syömään avocadosushia ja juoda kyytipojaksi sellerismoothien?

Minä nimittäin en tiedä. Kun kersoilta kysyy, mitä he haluavat syödä, vastauksessa ei ikinä ole mitään vihreää, kasviksia, vitamiineja, hivenaineita eikä flavonoideja. Yleensä selkäytimestä kimpoava vastaus onkin nakki.

Mikä ärsyttävintä, nakeissa jumittaminen ja muu ruokanirsoilu eivät tietenkään estä heitä kritisoimasta vanhempien ruokateknistä mielikuvitusta. Kun Koti-insinööri lähti keikkareissulle, Skidi totesi lakonisesti, että jaha, viikonloppuna syödään taas iänikuisia eineksiä.

No todellakin syödään. Miksi kiduttaisin itseäni ja perhettä tarjoilemalla minun lempiruokiani?! Sitäpaitsi yhäriviikonloppuina pääpaino on kaiken marinan minimoimisessa. Pätee myös ruokapöytään.

Egoni kuitenkin otti kolauksen. Olen halutessani aivan loistava kokki! Jos haluaisin, osaisin kyllä panostaa ruoanlaittoon ja tuoda tarjolle uusia, freesejä versioita vanhoista klassikoista.

Niinpä oli pakko ryhtyä maineenpalautukseen. Piru vie, tekisin jotain sellaista, että ipanat keräilisivät hämmästyksestä loksahtaneita leukaluitaan lattialta asti.

Ja siitä se idea sitten lähti. Hyvät naiset ja herrat:

Neljän hengen nakkimökin rakennusohjeet

Tästä ohjeesta tulee yksi iso mökki, jota syödään kimpassa kuin piparkakkutaloa. Tulee järkyttävä sotku, mutta eipähän ole "iänikuista" vaan uutta ja inspiroivaa! Ja lisäksi kasvista! Win-winin määritelmä.

Tarvitset:

- Hälsans Kökin soijanakkeja se isompi pussi (4 nakkia per seinä, kattoon kuusi puolikasta) mökkihirsiksi.
- Nachoja kattotiiliksi ja pihalaatoiksi. (Snadi hoilotti kaupassa että missä ne natsit on. Skidi korjasi että ei natsit vaan snapsit. Juu, jatkakaa vaan.)
- Kurkku
- Kirsikkatomaatteja
- Paprika
- Cocktail-tikkuja yhden avohakkuun verran.
- Ketsuppia liimaksi. Myös majoneesi käy (ehkä).

Sitten vain rakennusmestariksi! Muista, että grillatut nakit ovat kuumia, joten kannattaa koota seinät etukäteen. Tai suojata sormenpäät jesarilla.

Lisäksi ketsuppi on aika kälyistä liimaa, joten kattotiilet putoilivat kiusallisesti. Pieni pikaliima nyt tuskin ketään tappaa, mutta toisaalta putoilevat ne laatat Finlandia-talostakin.

Näyttää *aivan* mökiltä! Huomatkaa pihaistutukset!

Kersat repeilivät ihailivat ukkeleiden taitavaa asettelua.

Vain parasta lapsille!

Nakkimökin valmistamiseen menee aikaa tunnista kahteen, sorminäppäryydestä, avaruudellisesta hahmotuskyvystä ja kattorakenteen onnistumisesta riippuen. Kannattaa joka tapauksessa aloittaa ajoissa tai varata runsaasti pientä välipalaa rakennusprojektin valmistumista tiedusteleville ipanoille.

Haastavaa ja aikaavieväähän se oli, mutta perheen yhteinen ruokahetki palkitsee. Kuten tästäkin nähdään, kyllä keittiössä vietetty aika aina kannattaa!

Superhyvä lyhyt tukka

Päätettiin, että halutaan lyhyt tukka, vaikka on vaarana että Kwistian ei tykkää.
Etsittiin netistä kuvia.
Käytiin läpi, miksi jollain on paksut, kiharat hiukset ja miksi jollain ei ole.
Löydettiin kiva malli.
Marssittiin kampaajalle kuvan kanssa.
Kuunneltiin, kun sakset sanoivat nips naps.
Kiljahdeltiin vähän.
Oltiin tosi tyytyväisiä. Erityisesti siitä, että siskolle iski kauhea tukkakateus.
Mentiin kampaajapullalle.
Kyllästyttiin kuvaamiseen ja alettiin leikkiä ninjoja.

Lyhyt tukka pikkutytölle?

Kun kävin päiväkodin täitiedotteen jälkeen läpi naperoiden kuontaloita täikamman kanssa, sain luonnollisesti osakseni pelkkää kiljuntaa.

Vaikka Snadi on noin muuten aika räyhäkäs persoona, hänellä on akilleen kantapäänsä: hän on päänahkamimosa. Hiuksiin saa koskea vain yhdellä tietyllä harjalla ja selvityssuihkeen kanssa, muuten ulvomista ei kestä kukaan. Lisäksi hiukset ovat silkkiset ja ohuet - ja aina takussa.

Tukan raastaminen tiheällä kammalla olikin urakka helvetistä. Puhisin leikkaavani Snadille samanlaisen tukan kuin itselläni, mutta siitähän ipana innostui.

Snadi ilmoitti yllättäen, että on kampaajan tuoliin aivan valmis. "Haluan samanlaisen tukan kuin äidillä."

Toive pääsi yllättämään. Skidillä on ollut polkka jo pitkään (ja hän rakastaa sitä), mutta nyt puhutaan vielä lyhyemmästä mallista - niskani näkyy. Ihan oikeastiko Snadi haluaa näin lyhyen? Onko tämä vain nelivuotiaan uhoa, joka kaduttaa seuraavana päivänä? Ja sitten itketään kun ei ymmärretä että lyhyttä ei saa takaisin pitkäksi yhtä helposti.

Snadilla on perheen pisimmät hiukset - Koti-insinöörillä on kuvassa lainahöyhenet.

Pitkät hiukset ovat pitkään olleet länsimaisen naisellisuuden tavaramerkki yhtä lailla kuin lyhyt tukka kuuluu miehelle. Sukupuolten välistä tukkajakoa on selitetty mm. sillä että lapsen on ollut helppo pitää kiinni äitinsä hiuksista. Lyhyet hiukset ovat olleet metsästävälle ja sotivalle miehelle kätevämmät koska niihin ei tartu lika ja täit. Nykyään käytännön sanelemia syitä ei tietenkään ole.

Hiusten leikkuu oli kuitenkin vielä 1900-luvulla radikaali muutos ja jopa tapa häpäistä nainen, mutta tukkanormit ovat vapautuneet - ei kai kukaan enää ajattele, että lyhyt tukka naisella ei olisi kaunis. Ja vilkaiskaapa vaikka miltä Disneyn prinsessat näyttäisivät lyhyellä tukalla. Kalju Lumikki on todella asennemimmi ja Helinä Keiju kerrassaan hot! Myös suosikkiohjaajamme Hayao Miyazakin elokuvissa naishahmoilla on usein lyhyet hiukset.

Toimisikohan tällainen? Kuva Pinterestistä.

Silti melkein kaikilla pikkutytöillä on pitkät. Itse asiassa ihan kaikilla.

Jos pikkupojilla saa jo olla kiharat ponnarilla, miksei pikkutytöillä ole useammin lyhyttä pörröä? Sehän on varsin hauskannäköinen vaihtoehto - varsinkin jos kyseinen ipana ei suurin surminkaan halua mitään saparoita tai lettejä riesakseen.

Mutta millainen malli sitten toimisi? Tuttavapiirissä ei taida olla yhtä ainutta lyhyttukkaista nelivuotiasta tyttöä. Kyseessä on selkeä harvinaisuus, joten kokemukset ja referenssit puuttuvat.

Snadin toive siis toteutuu - jos ei muuta niin luvassa on arvokas oppitunti siitä että hiukset kasvavat.

Ei enää ikinä bikinikunnossa

Joku personal trainer oli sanonut jotain äitiyskiloista. Siitä tuli mieleen eräs anekdootti.

Juhlistimme taannoin ystävän synttäreitä kylpylässä. Mietin jo etukäteen pakosuunnitelmaa, ellei tarjolla olisi kylpytakkia. En kertakaikkiaan esiinny enää ihmisten ilmoilla bikineissä, ikinä, saati jossain spa-osastolla. Mummouikkarissani kehtaan juuri ja juuri kipittää altaaseen.

Syynä on vatsalihasten erkauma ja venynyt vatsakalvo, mikä tekee vyötäröstä perunapellon. Ja se ei tule takaisin laihduttamalla. Kirurginen korjausoperaatio taas olisi iso ja kallis.

Kaikki synnyttäneiden naisten kokema vartaloepätoivo ei siis johdu raskauden aikana syödyistä berliininmunkeista. Vaan siitä kaikesta muusta.

Raskaus, synnytys ja imetys ovat fysiikalle yleensä helvetinmoinen urakka, jossa ei protskupirtelön imeminen auta.

Kroppa voi ottaa osumia monella tapaa. Jollain repeää kymmenen sentin railo vatsalihasten väliin ja napa ajelehtii irtonaisena, jollekin tulee rypäleet sääriin, toiselle jää lörpsäkkä vyölaukku, kolmannelle hienot tiikeriraidat ja notkoselkä ja jollakin taas c-kuppi vaihtuu teepusseihin. On varmasti joku, joka on kerännyt koko suoran.

Palautuminen on yksilöllistä. Osa naisista palautuu paremmin, osa huonommin - ja siihen vaikuttaa niin synnytystapa kuin perimä, ikä, kunto ja ihotyyppikin. Ei ole kyse mistään tietoisesta no excuses -päätöksestä.

Olosuhteet - kuten se perhe - eivät ole mikään tekosyy vaan sanelevat omat ehtonsa: koliikkivauvan yksinhuoltajalla ei ole yhtä hyvät mahdollisuudet hoitaa itseään kuntoon kuin unelmavauvan äidin, jolla on tukiverkkoja muille jakaa.

Ja sitten on niitä, joille sillä kiinteytymisellä ei ole niin väliksi. Jos elimistöön on jäänyt kremppaa, joka aiheuttaa muutakin kuin esteettistä haittaa, paranemiseen menee aikaa. Pään sisäisestä tilasta nyt puhumattakaan.

Tasan eivät käy onnenlahjat tässäkään asiassa.

"Pitääkö soittaa ambulanssi?"

Snadi sai kylpyhuoneessa päähänsä peilin. Oletettavasti. Varmaa tietoa tapahtumien kulusta ei ole, mutta rämähdyksen jälkeen paikalta löytyi säpäleiksi mennyt peili ja karjuva Snadi, jolla oli valtavasti verta vuotava avohaava päässä.

Jokaisen vanhemman unelma. Kun lapsi kolhii itseään, pitää tehdä nopeasti päätös: onko tämä tilanne sellainen, jonka me osaamme hoitaa?

Puhelu hätäkeskukseen on aika korkean kynnyksen takana - ja ihan syystä. Aika harvoin sattuu mitään vakavaa, sillä lasten tapaturmat ovat yleensä "vain" kuhmuja ja mustelmia, mutta tällä kertaa olivat keinot vähissä: verta oli joka puolella eikä vammojen laajuutta heti pystynyt arvioimaan.

Tästä keissistä jäi mieleen kaksi asiaa.

1. Kannattaa selvittää itselleen, milloin ambulanssi pitää soittaa.

Tämä ajatus on hyvä ajatella etukäteen, koska siinä sirpaleiden keskellä on aika monta muutakin ajatusta päässä. Hätäkeskuslaitoksen sivuilla ohjeistetaan näin:

Hätänumeroon pitää soittaa aina kiireellisissä, todellisissa hätätilanteissa, kun oma tai toisen henki, terveys, omaisuus tai ympäristö on uhattuna tai vaarassa tai jos on syytä epäillä näin olevan. Soita hätänumeroon 112 esimerkiksi seuraavissa tilanteissa:
• Olet joutunut auto-onnettomuuteen tai olet todistamassa sellaista.
• Huomaat tulipalon syttyneen.
• Huomaat, että jonnekin on murtauduttu.
• Haluat ilmoittaa poliisille meneillään olevasta rikoksesta.
• Jos epäilet, onko kyseessä hätätilanne vai ei, on aina parempi soittaa hätänumeroon 112, kuin olla soittamatta.

Tuo viimeinen kohta on olennainen. Ei kukaan suutu, jos soitat kysyäksesi, miten tilanteessa pitäisi toimia. On järkevää arvioida avuntarve yhdessä ammattitaitoisen hätäkeskuksen päivystäjän kanssa kuin spekuloida kotona, että mitenkähän tässä nyt kävi.

2. Opettele antamaan ensi-apua.

Äitiyspakkauksessa pitäisi tulla kutsu jonkinlaiselle lapsiperheille suunnatulle ensiapukurssille, sen verran usein kaikenlaista sattuu. On nimittäin hemmetin hankalaa muistella aivotärähdyksen toimintaohjeita JA pitää kaksi lasta rauhallisena. Lupaan pyhästi mennä kurssille asap.

No, loppu hyvin, kaikki hyvin: Snadi pääsi tutustumaan ambulanssiin ja haava ommeltiin päivystyksessä. Kummitäti poistaa tikit ensi viikolla. Tulipahan todistettua, että kuopuksen pää todella on umpiluuta.

KonMari meni kaappiin

Yhteistyössä Orthex SmartStoren kanssa.

Oletteko jo kuulleet japanilaisesta siivousmetodista nimeltä KonMari. Kenties hurahtaneet siihen?

Ette? No ei ihme, itämainen metodisiivoaminen ja ruuhkavuodet harvemmin sopivat saumattomasti yhteen. Mutta lukekaa toki eteenpäin, siinä on tiettyä ajatusta.

KonMari on siis japanilainen siivousfilosofia, jonka mukaan kodin konkreettisen siivoamisen myötä järjestät samalla myös sielunelämäsi (as if). Tähän liittyy kaikenlaista keskivaikeaa läppää siitä, että tavaroille pitäisi olla läsnä etc. KonMari myös lupaa, että kun järjestys on kerran saatu aikaan, kaaosta ei synny enää koskaan. Noh, näistä voi olla montaa mieltä, mutta koska Satu diggaili perusideaa, perehdyin asiaan.

Havaitsin, että minähän olen konmarittanut arjessani jo monta vuotta. Tavallaan.

Voitteko kuvitella, että tarvitsin kynttilöille oman laatikon?!

Kun otin vastaan kuuden vaatteen haasteen, tajusin että vaatekaapistani on koko ajan käyttämättä 60%. Lisäksi Mutsin kuoleman jälkeistä kodintyhjennysoperaatiota tehdessäni päätin, että en voi enkä aio olla samanlainen hamsteri kuin hän. Minun on a) hillittävä kaman kantamista sisään ja b) luovuttava aktiivisesti tavarasta, jota en enää tarvitse.

Ja koska olen ideologisesti sitä mieltä, että kaikki tavara on kierrätettävä, sitä muistaa paremmin punnita ostosten tarpeellisuutta.

Totuuden paljastavat kaapit. Mahtuvatko ovet kiinni? Tiedätkö mitä niissä on? Milloin viimeksi olet avannut piirongin laatikot?

Olen kaappi-ihminen. Minun henkinen taakkani kevenee, kun kaapit ovat järjestyksessä ja tiedän missä tavarat ovat. Siinä se KonMarin vetovoima minun nähdäkseni on.

Parempi piirtäjä tekisi paremmat kyltit.

En osaa päättää kummassa silmä lepää enemmän: tässä vai auringonlaskussa mökillä.

Siispä: konmaritusohjeet Project Maman tapaan.

1. Merkkaa kalenteriin raivausviikonloppu. Miehen, lapset ja muut häiriötekijät lähetät jonnekin, koska kämppä tulee olemaan hyrskynmyrskyn hetken aikaa. Varaa viiniä tai muuta suosikkituotettasi, joka edistää päättäväisyyttä ja rauhallisuutta.

2. Valitse kohde. Vain yksi kohde per päivä: varasto, eteinen, vaatekaappi, keittiö, lastenhuone. Vaikka raivaamista onkin vaikea rajata yhteen huoneeseen, ei kannata rohmuta liian isoja paloja kerralla. Muuten syntyy vain pahempi sotku ja joudut epätoivon alhoon.

3. Osta hyviä säilytyslaatikoita ja nimilappuja. KonMarin henkeen sopivat loistavasti Orthexin uudistuneet säilytyslaatikot. Kauniita, kannellisia laatikoita saa kolmea kokoa ja kahta väriä. Nimikyltit ja bambukansi myydään erikseen. Näitä saa monista kaupoista kuten Anttila, Kodin1, Citymarket, Prisma, Bauhaus ja Minimani.

Hämppis ja muut rakkaudella askarrellut jutut.

Tietokonepiuhat ja kameratarvikkeet.

4. Katsele. Katso kaappeihin, avaa laatikoita - hahmota synkkä kokonaisuus. Nuku sitten yön yli: aamulla aivosi ovat prosessoineet asiaa ja sinulle on alustava idea, mitä kamalle pitäisi tehdä. (Tai sitten ei, mutta aina voi improvisoida).

5. Pura. Vedä kaikki kamat hyllyiltä alas kolmevuotiaiden tapaan ja ala järjestää niitä takaisin. Älä laita takaisin mitään, mihin et ole koskenut pariin vuoteen.

6. Järjestä. Huomaat, että ongelmana ei olekaan se, mitä heitetään pois vaan se mikä pitää säästää. Jäljelle jääneelle, tarpeelliselle tavaralle on oltava paikka. Oma paikka.

Ne laatikot tulevat käyttöön nyt. Jokaisesta perheestä löytyy sitä sekalaista tavaraa, jolle ei ole helppo keksiä kotia, mutta joita ei voi heittää pois. Useimmiten ne ovat
a) huoltotarvikkeita (kenkävahaa, sulakkeita, nippusiteitä, poranteriä, jatkojohtoja, polttimoita),
b) sesonkituotteita (ulkovalot, kynttilät, pyöräilykypärät, fikkarit) tai
c) yhden asian kamaa (paketointitarvikkeet, kertikset, kuulosuojaimet, vappuviuhkat ja joulukuusen jalka).

Fikkarit ja heijastimet, aurinkolasit ja retkeilykamat.

7. Nimikoi. Tavarat jaotellaan järkevästi laatikoihin, jotka nimikoidaan (joskus otsikko on helpompi piirtää kuin kirjoittaa) - muuten et enää seuraavana päivänä muista, mitä boksissa on. (Ja tämä tulikin tarpeeseen: eilen illalla piti nopeasti löytää kaapista ensiapukamat kun Snadi sai kolmen sentin avohaavan päähänsä.)

Joudut vaikeiden päätösten eteen, sillä asiat ovat päällekkäisiä ja liittyvät toisiinsa. Kuuluvatko lasten kakkukynttilät juhlatarvikkeisiin vai kynttilöihin?

Voimia.

8. Nauti. Sitten juuri ennen perheen paluuta katselet kaappeja, joissa vallitsee ihana järjestys ja kontrollifriikin silmä lepää. Tämän lähemmäs zeniä ei ruuhkavuosi-ihminen pääse.



Ps. Lahjoitin Snadillekin pari boksia, joihin hän sai konmarittaa lelunsa. Niihin menivät tärkeimmät: Frozen-asiat ja Siskon antamat askartelujutut, joita ei saa heittää pois.

Metsäretkipäivä joka päivä

Jos Snadilta kysyy viikonlopun ohjelmatoiveita, vastaus on metsäretki.

Lääkäri määrää uhmakohtauksiin puoli tuntia plätkytystä.

Eväät reppuun ja luontopolulle, jonka varrelta löytyy nuotiopaikka. Kelillä ei niin väliä, kunhan voi plätkyttää vettä kepillä, kiipeillä puissa ja hyppiä kalliolla.

Tänään olikin riemuisa aamu, kun päiväkodissa vietettiin Suomen lasten metsäretkipäivää ja koko ryhmä lähti retkelle eväiden kanssa.

Onhan siinä rupeaminen, ei voi kieltää. Eteinen on täynnä tenavia laittamassa kumppareita ja huomioliivejä, mutta varhaiskasvatusta se pukeminenkin on. Ja ai että oli ollut kivaa! Eväsleivän mussuttaminen ulkona auringonpaisteessa kavereiden kanssa oli Snadin mielestä aivan parasta.

Ymmärrän ihan täysin.

Maailma näyttää hassulta jäälevyn läpi.

Jos metsä laskee aikuisen stressihormonitasoja, verenpainetta ja sykettä, miksi se ei tekisi niin lapsella? Ja jos ulkoilmassa oleskelu auttaa melatoniinin ja vuorokausirytmin säätelyssä (niin että esim nukkuu yöllä paremmin), miksi tämä ei pätisi myös lapsiin? Puhumattakaan allergioiden lievittymisestä, hyötyliikunnasta, tasapainon kehittymisestä ja lajituntemuksesta.

Ja jos se tosiaan tekee saman lapselle, miksi tätä ihmelääkettä ei annostella reilummalla kädellä?

Metsä on ilmainen liikuntapuisto ja rentoutustuokio. Onneksi täällä kaupungissakin riittää kunnollisia viheralueita, niittyjä ja metsäplänttejä (ja olen aika lähellä saavuttamassa sen luontoaktiivin perustilan, jossa kahlitaan itsensä pihakuuseen ja syödään avain jos kaupunki yrittää sataa metriä lähemmäs moottorisahan kanssa). Ulkopäiväkodit ovat osoittaneet, että lasten kanssa ei välttämättä tarvita valtavia sisätiloja lainkaan.

Jääliukumäki!

Olen myös vahvasti sitä mieltä, että mitään "pitkää päivää" ei ole olemassakaan. Päivät ovat samanpituisia, vietti ne sitten kotona, päiväkodissa, töissä tai koulussa - pihvi on päivän ohjelmassa, miten päivä vietetään. Pitkät päivät ovat oikeastaan pitkästyttäviä, yksinäisiä, raskaita tai ahdistavia.

Minä tiedän, mikä niihin auttaisi. Eikä olisi ollenkaan hullumpaa, jos jo lapsesta saakka oppisi hakemaan metsästä mielenrauhaa.

Ulkoilusta pitäisikin tehdä normaalirutiinia - myös kouluissa ja työpaikoilla. Päiväkodin johtajalle voi pirauttaa jos tuntuu että sisällä nyyhöttämiseen käytetään liikaa aikaa.

Ehkä  lähimetsä pitäisi nähdä yhtenä päiväkodin osana kuten jumppasali. Ehkä se auttaisi ajatteluun, jossa metsäretket on kielletty vaarallisina.

Kertokaapa: pääsevätkö ipanat päiväkodissanne riittävästi metsään? Instassa käydyn keskustelun perusteella metsävisiittien määrä taitaa vaihdella aika paljon.

Muistoja ystävyydestä

Facebookin viestilaatikko kilahti keväällä. Se oli bestikseni vuodelta -82!

Ala-asteen tyttöporukka oli kokoontumassa ja hän kysyi, haluaisinko tulla mukaan. Totta kai halusin!

Kun edellisestä tapaamisesta on vierähtänyt 30 vuotta, puhuttavaa riittää. Nykyisyyden päivittämisessä ja menneiden muistelussa vierähti tunti jos toinenkin. Samalla tuli tarkistettua omien muistikuvien luotettavuus. Se, mitä minä muistan, on vain yksi näkökulma.

Ystäväni oli kyllä käynyt mielessäni usein viimeisen parin vuoden aikana. Skidin välillä takkuinen koulutaival on palauttanut mieleeni valtavan määrän muistoja omilta ala-asteajoiltani. Erityisesti siitä, miten monimutkaisia lasten väliset sosiaaliset suhteet ovat, miten isoja asioita ne siinä elämäntilanteessa ovat ja miten paljon tukea niihin tarvitsee.

Aloitin peruskoulun aivan pystymetsästä, ilman päiväkotia ja eskaria. Olin aivan kuistilla. Kummajainen, joka ei tuntenut ketään ja joka vielä asui toisella paikkakunnalla, metsän keskellä. Leikkikavereinani oli ollut kuuden vuoden ajan lähinnä veljiä.

Kun vihdoin sain ikäistäni tyttöseuraa, olin haltioissani. Vietin ystäväni kanssa joka ikisen koulupäivän ensimmäisen viiden vuoden ajan. Tunnen hänen vanhempansakin kuin omani, koska käytännössä asuin heillä iltapäivät.

Tietysti kuplamme meni aikanaan rikki, ja se oli valtava kriisi silloin. Loppuviimeksi se vain enteili tulevaa: jouduimme yläasteella eri luokille, lähdimme eri lukioihin ja jatko-opintoihin. Yhteydet katkesivat hiljalleen. Kasvoimme eri suuntiin mutta kuitenkin niin, että päällimmäinen muisto ystävyydestämme on lämmin.

Juttutuokiosta tajusin, miten säännönmukaisesti korjaan äitinä omia lapsuuden traumojani.

Yksinäisyys ja ulkopuolisuuden tunne (mikä johtuu osittain sosiaalisen silmäni puutteesta) oli ja on minun taakkani. Nyt omien lasten kohdalla haluan, että asumme kahden minuutin päässä palveluista; että ipanat pääsevät harrastuksiin, synttäreille ja yökylään; että heidän ympärillään on ihmisiä. Ja että heillä olisi vanhemmat, joiden kaikki huomio ei mene lamasta ja avioerosta selvitymiseen. Samasta syystä friikahdin Skidin kouluarvonnasta.

Toiseksi tajusin, miten 80-luvun lapsuudesta puhutaan aina nostalgisen ihannoivaan sävyyn: oli C-kasetteja, lankapuhelimia ja kaikki perheet katsoivat lauantaina Kymppitonnia. Mutta arki oli kuitenkin karua. Lasten ongelmat olivat ihan samoja kuin koululaisilla nykyäänkin. Köyhyys, vanhempien alkoholinkäyttö, kiusaaminen.

Nykyään on kuitenkin paremmin. Lasten oikeuksien vahvistumisen lisäksi meidän sukupolvemme on petrannut vanhempina. Tabuja, kuten sukupuolirooleja, on onnistuttu rikkomaan, lasten kanssa vietetään enemmän aikaa ja keskustelua ja tietoa esimerkiksi kiusaamiseen puuttumisesta on paljon enemmän.

Olen entistä vakuuttuneempi siitä, että nelikymppisenä on erinomainen hetki puntaroida kaikenlaista. Peruskoulun aikaisia ystävyyssuhteita ei kannata jättää käsittelemättä.