Tietoa mainostajalle ›

11.10.2015

Hyvästi, salmiakkiufot

Tiedättekö, tämä karkkihiiri on ollut ilman päihteitään kohta kuukauden päivät.

Seuraavaksi jäävät ehkä jälkkärit.
Mutta se kuulostaa niin pahalta näin ääneen sanottuna, että sen aika ei ole ihan vielä.


Kun aloitin syyskuussa uuden elämäni, en rehellisesti sanottuna ollut ihan varma, pystynkö. Koska en varsinaisesti halunnut. Erään lievän leffakarkkiällötyksen jälkiseurauksena tuli kuitenkin tarve päästä pantteripussin herraksi. Ja koska olen ailahtelevainen luonne, päätin että carpe diem. Hetki on nyt.

Monet kysyivät, miksi aloitin juuri karkittoman elämän - eikö kokonaan herkuton olisi ollut parempi? Tämä oli syvästi harkittu päätös, johon vei neljä syytä.

1. Irtokarkeissa ei ole mitään, ei yhtään mitään nimeksikään hyödyllistä. Teollisen värikkäissä palleroissa ei ole muuta kuin glukoosi-fruktoosisiirappia, väri-, maku- ja koostumusaineita erilaisista labrassa duunatuista lähteistä. En ole vegaani, mutta elimistöni ei tarvitse majavan anaalirauhasista saatavaa vaniljaa tai kirvasta prässättyä punaista. Ja hitto vie, pussin ilmastovaikutukset ovat samaa luokkaa kuin lihalla. Voin oikeasti olla ilman.

2. Karkit olivat ovat minulle se mieleisin sokerimuoto. Kaikkia muita sokerimuotoja pystyn kohtuullisen helposti vastustamaan: kekseistä en ole koskaan välittänyt, leivonnaiset ovat ihan ok silloin tällöin, mutta koska en itse leivo enkä kovin usein käy kahviloissa, en juurikaan ehdi upottaa itseeni kakkua ja pullaa. Suklaata, jäätelöä tai sokerilimuja taas en hirveästi himoitse, joten niistä on kohtuullisen helppo kieltäytyä. Mutta aijai, kun se kello kahden uuvahdus toimistossa iskee, miten ihanaa olisikaan lampsia kahvioon hakemaan rapiseva pussillinen aivokemiallista onnea.

3. Oli pakko aloittaa yhdestä osatekijästä. Sokerin hylkääminen laakista kokonaan olisi ollut liian radikaalia. Jolloin siitä olisi tullut myös raskasta.

4. Hampaat. Kertaalleen juurihoidettu poskihampaani ei ole edelleenkään kondiksessa ja se ärsyyntyy nimenomaan sokerista. Ja jotta olisin yhtään linjakas itseni kanssa on myönnettävä että ihan kaikenikäisten ihmisten hampaat menevät karkista pilalle, ei ainoastaan lasten.

Vaikka karkiton elämä on tähän asti sujunut vakaasti ja rauhanomaisesti, balanssin löytäminen vie aikansa. Sokerihimon kompensointia pitää opetella. Kun himo iskee, saan paikattua himon jogurtilla, pähkinöillä tai palalla suklaata. Ongelma on siinä, että korvikkeet ovat usein paljon kaloripitoisempia kuin kourallinen sirkusaakkosia. En ole laihtunut.

Olen kuitenkin havainnut saman kuin aikaisemman sokerilakkoni aikana: alan hiljalleen tottua vähempään. Ja päiviä, jolloin olen valmis syömään apiloita tienposkesta, koska ne saattavat sisältää vähän mettä, ei ole enää 7/7. Ehkä himo vähän laantuu jossain vaiheessa. Sain eilen jopa sanottua ei pätkisjäätelölle. Aika hyvin.

Markkinoille tarvittaisiin kyllä joku sokerihiiren nikotiinilaastari. Salmiakkiufoa suoraan olkavarteen. Aaah.

18 kommenttia:

  1. Mulla karkitonta elämää, johon lasken kyllä suklaankin, on takana kolme kuukautta. Ja jos en jotenkin oudolla tavalla haluaisi sössiä tätä omaa kokeilua, testiä siitä pystynkö, niin voisin vetää pussillisen irttareita tässä nyt samantien. Edes hengittämättä välissä. Yhtään, ei yhtään ole karkinhimo vähentynyt. Suorastaan tunnen sitruunahuulten kirpeyden suussa, vaahtokarkin pehmeyden kielellä. Muita herkkuja olen vähentänyt muutamaan kertaan viikkoon, eilen söin omenapiirakkaa kuin hullupäinen. Lieneekö se tämä sokeri kuitenkin joka himoani ruokkii? En tiedä voiko tässä karkkihimossa olla niin syvällä kuin isälläni oli alkoholi? Sama mielihyvän hakeminen, päihde eri? Mutta kauan olen "lakossa", löydänkö koskaan sitä balanssia vähän herkutteluun? Jos otan vaikka synttäreillä niin lähteekö taas lapasesta? (Olen ajatellut että seuraava irttaripussi on nenän alla kun olen juossut 20km putkeen. Työstämistä siinä olisi, koska en ole juossut koskaan edes yli 10km :)) Sus-anna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Well done, 3 kk on tosi hyvin! Mä en onneksi ole joutunut vielä kovin pahaan kiusaukseen eli kaikki on ollut omassa hallinnassa - jännä nähdä sitten KUN sitä irtispussia heilutellaan mun nenän edessä.

      Poista
  2. Mä tempaisin itseni irti mässytyskoukusta Karkkipäivä-blogin induktio-ohjeilla. Samalla kertaa katkesivat sekä sipsi- että sokerikoukku ja niin päättömältä kuin se kuulostaakin, aikalailla ilman vaikeuksia. Aluksi tuntuu hassulta mättää elimistöön niin paljon rasvaa, mutta nälkä pysyi poissa eikä mielitekoja tullut. Nyttemmin olen sosiaalisista syistä sallinut itselleni silloin tällöin pienen palan kakkua tms., mutta sipsipussit ovat jääneet kauppaan. Mieletön muutos siihen selkärangattomaan syömisautomaattiin, joka olin ennen.

    Ja kannattaa kopata pussillinen Läkerolin Ripe Ruby Tastus -nannoja, jos oikein kiristää. Ne on makeutettu Stevialla, joten varsinaista sokeripiikkiä ei tule, mutta sielu saa levon. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, mä söin kerran aikaisemmin karkkihimoon pahoja karkkeja, jotta oppisin että karkki maistuu pahalle. :D Toi sokerin sosiaalisuus on muuten kiinnostava aspekti: sitä on tarjolla ihan joka puolella.

      Mutta tosiaan en ole itsekään nyt syönyt sipsejä (onneksi tykkään vain yhdestä laadusta) pitkään aikaan. Mua kauhistuttaa se suolan määrä. Suola on oikeastaan ainoa aine, josta en yhtään tiedä paljonko sitä saan.

      Poista
  3. Mulle myös karkit ja suklaa on se suurin kompastuskivi. Oon nyt reilun parin vuoden ajan sallinut niitä itselleni vain suurempina juhlapyhinä, siis jouluna, pääsiäisenä jne. Sitten kun niitä vetäisee sen puoli kiloa päivässä, niin voikin taas tyytyväisenä jatkaa karkittomuutta. Nyt on menossa juhannuksesta jouluun -projekti, (ei meillä suinkaan päiviä lasketa, mutta...) yli puolen välin jo.

    LiisaM

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä hyvä! Aika moni täällä tsemppaa karkkilakon kanssa. Toihan voisi olla ihan kiinnostava metodi että puolen vuoden välein saisi syödä. Maistuisikohan se enää samalla lailla?

      Poista
  4. Mäki niin rakastan karkkia :( ah ihana irtsaripussi. Se on surullista. Mutta joo kun on vähän aikaa ilman niin on helpompi kieltäytyä. Jos perjantaipussista tulee tapa niin siitä on hyvin vaikea päästä eroon. Se on vähän niin ku palkinto. Mutta mistä? "Ihanaa tänään on perjantai, voin ostaa irtsareita". Mikö v***n syy se perjantai on :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niinpä, mutta me ihmiset ollaan niin hassuja. :D

      Poista
  5. Mä olin kans ennen ihan hirmuinen karkkisyöppö. Pussillinen karkkia tai levyllinen suklaata upposi ihan tuosta noin vain. Jo lapsesta saakka meillä oli aina karkiton tammikuu joulukuun mässäilyjen jälkeen. Siihen, jos pystyi, niin tienasi 50 markkaa (euroaikana 10e). Ja sit, jos halus olla jonain muutakin kuukautena karkkilakossa ja tienata, niin ilmoitus äidille etukäteen. Kuun viimeinen päivä aina juteltiin, että pystytkö. :) Joka ikinen kerta oli kuukauden karkkilakko erittäin vaikeaa, mutta mikä onnistumisen tunne, kun siihen pystyi!

    Aikuisiällä ei enää äiti maksanut karkkilakosta, mut eräs vuosi halusin testata itseäni. Olin karkkilakossa vapusta juhannukseen. Sit juhannuksena söin ehkä kolme karkkia ja ajattelin, että hitsi vieköön, pystyyköhän sitä olemaan juhannuksesta jouluun syömättä karkkia. Päätin kokeilla. Tiukkaa teki, mut pystyin! Sit tuli lopulta joulu, eikä sen jälkeen ole karkki maistunut. Aikaa tästä on jo 6 vuotta. Yli kuuteen vuoteen en ole siis karkkia syönyt. Ja suklaan lasken myös karkiksi; sitä en syö pelkästään, mut leivon siitä toki!

    Tahdonvoimaa se karkkilakko vaati ainakin minulta, mut onnistuin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ohhoh, hieno suoritus! Mä toivon että mulle kävis myös noin, että hiljalleen alkaisi pahin himo laantua. Kuukausi ei riitä taltuttamaan mutta josko vuosi olisi riittävän pitkä seurantaväli.

      Poista
    2. Wau! Pystyisköhän samalla metodilla pääsemään mistä tahansa koukutteesta?

      Mulle alkoholi, siis se lasillinen vinkkua, oli jotenkin tosi ehdoton ennen. Sitten totesin, että hommasta on tullut tylsää, ja päätin kokeilumielessä rajoittaa juomisen sosiaalisiin tilanteisiin. Jotain kummaa siinä tapahtui, koska ikään kuin unohdin tissuttelun kokonaan. Olen nostanut skumppalasia, kun se on käteen työnnetty, mutta kun en ole sitä itseltäni kieltänyt, ei se ole erityisemmin maistunut. Ensimmäiset viikot pyörin Alkon ovella orpona, kun ei ollutkaan asiaa hakemaan sitä perus-risukkaa.

      Muita paheita toki on, ja kovasti kiinnostaisi päästä niistä eroon. Harkitsen kokeilemista.

      Poista
  6. Hieno suoritus!! Pystyn niin kuvittelemaan tuon salmariufojen himon, oon ollut joskus niihin niin koukussa. Mun pahin kompastuskivi on kyllä aina ollut suklaa, jonka syönti räjähti ihan käsiin toisen synnytyksen jälkeen, kun sai oikein "luvan kanssa" vetää. Mutta nyt mä olen ollut koko kuluvan vuoden ilman sokeria ja tämä on niin paljon helpompaa kuin olisin koskaan voinut kuvitella! Vaikeinta oli tehdä se lopullinen päätös. Mulla on jonkinlaisena punaisena lankana tässä ollut se, että ehkä sitä joskus pystyy syömään makeaa kohtuudella, toistaiseksi en ole siihen koskaan pystynyt, joten tämä "ei mitään" -linja toimii senkin takia hyvin. Nyt ei tarttiskaan sitten päästä eroon kuin sipseistä. :D

    VastaaPoista
  7. Oon ollut ilman sokeria nyt 9kk eli tammikuusta alkaen. Sitä ennen söin karkkia ja suklaata helposti puoli kiloa joka viikko. Luulisi, että sokerinhimosta olisi päässyt nyt viimein eroon. Mutta ei. Syksyn tullen on vaikeuksia ilmassa. Tänne sitä karkkia!!!. Valehtelisin jos väittäisin, että kyllä se ajan myötä helpottaa. Välillä on hyviä kausia ja välillä ei.

    VastaaPoista
  8. Karkki, herkkua! Ja niin turhaa, myös rahankäytön kannalta.

    Mulla oli joskus toissakesänä kamala stressivaihe päällä ja huomasin olevani työpöytälaatikkosyöppö. Ensin söin suklaata iltapäivisin. Sitten vaihdoin suklaan karkkiin, koska siinä on vähemmän kaloreita. Ja sitten tajusin, ettei karkki ole niin kauhean hyvä vaihtoehto, joten siirryin pähkinöihin. Joissa niitä kaloreita vasta onkin, varsinkin kun se kourallinen ei koskaan riittänyt, vaan söin pussillisen. Sitten pääsin ongelman päälle ja tajusin, että mä syön stressiini ja koska se oli vähän pakkorako, niin ostin niitä riisikakkuja. Mauttomia, pahvisia, mutta myös vähäenergisiä, koska selvästi jotain oli pakko mäyskyttää. Pienin paha...

    Tsemppiä!

    A

    VastaaPoista
  9. Tää on mielenkiintoista. Tosi monella tuntuu olevan tämä sama omituinen karkkihimo. Muista herkuista pystyn mäkin kieltäytymään, mutta karkit on se hankalin juttu. Ikään kuin "tarvitsen" irtokarkkiöverit säännöllisesti. Joko olen syömättä lainkaan tai sitten syön paljon. En oikein vain löydä sitä kultaista keskitietä. Mun yksinkertaisesti tekee karkkia mieli! Yhtään samalla tavalla ei tee mieli pulla tai keksejä tai jäätelöä tai muita herkkuja. Mitä ihmettä ne karkit sisältää, että täten saavat mut koukkuun??!! Ei se voi olla se pelkkä sokeri, kun sitä karkinhimoa en saa selätettyä esim. jäätelöllä.

    Mut kyl mä vähän nyt sain taas kipinää karkkilakkoon ryhtymisestä näistä muiden kirjoituksista. Maanantai vois olla hyvä päivä aloittaa parempi elämä. Kohta kuitenkin tulee taas joulu, mikä tuhoaa kaiken herkuttelukiellon suhteen..

    VastaaPoista
  10. Olin vajaan pari kuukautta tiukalla ruokavaliolla painonpudotusmielessä ja skippasin onnistuneesti kaikki herkut, myös perheenjäsenten synttäripäivinä. Ei siis yh-tään mitään makeaa. Nyt, kun tuo tiukempi setti on takana, olen huomannut lipsuilua entisiin huonoihin tapoihin, lakritsi on se minun heikkous ja harva se kauppareissu ostoskassista löytyy joku lakuihanuus. Pakko varmaan jatkaa täysin herkuttomalla, kun ei tästä muutenkaan mitään tule. Byää.

    -Hanna

    VastaaPoista
  11. Olin vuosi sitten vuoden karkkilakossa ja hyvin meni. En tainnut syödä edes yhtään salakarkkia vuoden aikana :) jotenkin homma kuitenkin sen jälkeen on lähtenyt lapasesta. Mullakaan ei näköjään ole mitään kultaista keskitietä vaan täytyy olla totallikieltäytyjä, jos haluaa vähentää karkin syöntiä. Tosi outoa, enkä ole keksinyt tälle järkevää selitystä. Ehkä ensi vuodeksi taas karkkilakkoon...

    VastaaPoista
  12. Tämä on taas yksi nykyelämän mielenkiintoisista asioista. Kun itse olin lapsi (1950-1960-luvuilla) en tuntenut yhtään aikuista, joka olisi syönyt karamellia kuin korkeintaan jouluna jonkun palan suklaata (ja silloinkin sellaisin aikuisten suklaita kuin Budapest, joka oli ihan kamalan makuista). Jotkut tupakoitsijat söivät tosin Sisua. Olen usein miettinyt, mistä johtui se, että aikuiset eivät syöneet makeaa - oliko se makutottumuskysymys, eikö heille todellakaan makea ollut hyvä maku vai oliko vain kulttuurikysymys. En kyllä itsekään voi oikein kuvitella ostavani irtokarkkeja... kuin jouluna piparkakkutaloa varten, jolloin niitä kyllä syönkin. Mutta tavallisena arkena... ei ole tullut koskaan mieleen.

    VastaaPoista

Nyt olis sun vuoro.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...