Leffassa: Onnelin ja Annelin talvi

Kävimme viime viikonloppuna leffassa katsomassa Onnelin ja Annelin talven (S). Ikärajaa ei ole, mutta moni on kysellyt, sopiiko leffa oikeasti perheen pienimille.

Kuva: Finnkino

Nähdäkseni tämä todella on koko perheen leffa (muistan - ja Snadikin muistaa - elävästi kun erehdyin pitämään Paddingtonia koko perheen elokuvana). Juoni on seuraavanlainen:

"Parhaat ystävykset, Onneli ja Anneli, ovat kaksi tavallista pikkutyttöä, ehkä vain vähän onnellisempia kuin useimmat muut, koska heillä on satumainen mahdollisuus asua kahdestaan omassa talossaan. Eräänä joulukuisena iltana heidän ikioman talonsa pihaan ajaa pieni, tuskin kenkälaatikon kokoinen auto, josta nousee ulos pikkuruinen Vaaksanheimon perhe. Vaaksanheimot ovat joutuneet kodittomiksi koska maantiejyrä on hajottanut heidän kotitalonsa. He muuttavat väliaikaisesti Onnelin ja Annelin nukkekotiin asumaan, mutta pian selviää, että kaikilla isoilla ihmisillä ei olekaan hyviä aikeita Vaaksanheimojen suhteen. Tarinan salaperäisten yhteensattumien taustalla on tälläkin kertaa hyväntahtoinen rouva Ruusupuu."

Juonenkuljetus on aika rauhallista (osin jopa pitkäveteistä, mutta kasi veetä ei tuntunut haittaavan) ja Vaaksanheimojen kämppäongelma on helposti ymmärrettävissä. Leffaa ei siis tarvitse tulkata nelivuotiaalle yhtään.

Pelottavia/jännittäviä kohtauksia on vain muutama, mutta niistäkin selvittiin kuiskimalla. Herkälle lapselle voi jo etukäteen avata juonta, jotta jännitys ei kasva liian suureksi ja usko onnelliseen loppuun säilyy. Katsomiskokemusta auttaa, että kauhumusiikkia ei ole. Leffan pahiskin oli ajattelemattomuuksissaan aika harmiton.

Rakastan Marjatta Kurenniemen Onnelia ja Annelia ja jäin miettimään, että tarina on loppujen lopuksi aika uniikki: jollain kummallisella tavalla sekä traaginen (vanhemmat eivät huomaa että tytöt ovat poissa) ja ihana (oma talo!). Hahmotkin ovat moniulotteisia. Hemmetti, käsikirjoitus voisi olla jopa vientituote! Olisi kiinnostavaa nähdä, mitä ison budjetin elokuvastudio tästä taikoisi.

Suosittelen siis: helppo katsottava pientenkin kanssa, joskaan ei vedä vertoja ekalle. Suurin ongelma on popkornin annostelu.

Ja sitten vielä viikonlopun leffavinkki vähän isommille: Kino Tapiolassa menee ensi sunnuntaina Studio Ghiblin (Totoro, Henkien kätkemä) Tyttö ikkunassa. Rakastan paitsi Kino Tapiolaa (pieni ja tunnelmallinen elokuvateatteri, jossa mainokset eivät kestä puolta tuntia eivätkä äänet ole täysillä), myös Ghiblin tuotantoja (tästä samasta traagisuussyystä), joten tämä 12-vuotiaan tytön kasvutarina kiinnostaa kovasti. Yritän päästä katsomaan tämän Skidin kanssa, jos suinkin ennätän.

Mitä se varhaiskasvatus oikein on?

Tänään oli Hesarin mielipidepalstalla hyvä kysymys.

Kotiäiti, lakimies Jessica Naukkarinen uskalsi tunnustaa, ettei tiedä, mitä mystinen "varhaiskasvatus" on:

"Väitetään, että varhaiskasvatuksella voidaan ehkäistä syrjäytymistä ja että varhaiskasvatuksessa lapsi saa kaikenlaisia virikkeitä. Väitetään myös, että kotihoidossa oleva lapsi jäisi jostakin paitsi. Mistä?"

Tietoa toki löytyy ihan googlettamalla, ei siitä Hesariin olisi tarvinnut kirjoittaa, mutta vastaus kysymykseen on, että ei välttämättä mistään ja ehkä kaikesta. Riippuu perheestä.

Kirjoittaja miettii myös, miksi varhaiskasvatuksesta niin kovin meuhkataan. Tämä liittyy työssäkäyvien vanhempien kylmään rinkiin perseen alla. Päivähoidon laatu on suoraan verrannollinen kasvattajien pätevyyteen ja ryhmäkokoon ja lasten hyvinvointi taas siihen, että vanhemmat ovat saaneet itse arvioida, osaavatko he tämän homman vai eivät. Hallituksen vajakit säästöideat uhkaavat tätä tasapainoa. Hekään eivät tiedä, mitä varhaiskasvatus on.

Kysymyksen tekee kiinnostavaksi myös se, että tässä ollaan tabussa kiinni. Tutkimusten mukaan kotona annetaan sekä paras että huonoin hoito.

Suomalaisugrilaisen perimätiedon mukaan lapsen on aina paras olla kotona, mikä näkyy korkeassa kotihoitoprosentissa - muissa Pohjoismaissa päivähoitoa arvostetaan enemmän. Lapsia saa siis hoitaa kuka tahansa - jopa minun kaltaiseni täysummikko - kunhan vain on äiti. Kotihoitajan motivaatiota, kasvatustaitoja tai lapsen ikävaiheiden tuntemusta ei tarkisteta - saati mitata - missään kohtaa.

Mitä hyötyä varhaiskasvatuksesta sitten on?

Tutkijoiden mukaan varhaiskasvatus hyödyttää lasta enemmän kuin mikään muu myöhempi koulutus (ja selvennettäköön vielä, että varhaiskasvatusta annetaan siis myös kotona) ja se myös tasoittaa sosioekonomisia eroja, tasapäistää. Tämän arvo on vaikeasti mitattavissa rahalla.

Päiväkodit perustettiin tietysti siksi, että vanhemmat pystyivät käymään töissä vauvavaiheen jälkeen. (Muutenhan esimerkiksi naispuolisen lakimiehen koulutus olisi hukkaan heitettyä rahaa, jos he ikinä halusivat perheellistyä.) Nykyään päivähoidon rima on nostettu vähän korkeammalle kuin hengissä selviämiseen: varhaiskasvatukseen. Minun on helppo käydä töissä kun tiedän, että ammattilaiset huolehtivat ipanoista hyvin. Sama pätee tietenkin myös koululaiseen.

On tosi hyvä, että tästä puhutaan - varsinkin kun monessa kunnassa näitä keskusteluja juuri käydään. Ja on hieno juttu, että kysyjä kokee olevansa hyvä lastenhoitaja. Joku toinen ei vain ole yhtä hyvä.

Ps. Espoo päätti jättää ryhmäkoot ennalleen.

Viikonloppu kolmistaan

"Olipa kiva viikonloppu", totesi tuokaluokkalainen. Niin olikin. Koti-insinööri oli bänditreeneissä mökillä ja meillä tytöillä oli metsäretki, kahvilakäynti, Onnelin ja Annelin talvi, lumiukkotalkoot ja alias-matsi. Ihan parasta.

Kolmistaan luontopolulla syyskuussa.

Muistelin, että aina ei ole ollut näin. Perheen muusikolla on säännöllisesti keikkoja ja intensiivisiä bändileirejä, jotka vaativat yön yli poissaoloja kotoa. Muutama vuosi sitten tilanne oli hyvin erilainen. Kun Koti-insinöörillä oli joku viikonloppumeno, minulla oli välittömästi paniikkinappula pohjassa.

Viikonloppu yksin oli lähinnä painajaisten painajainen. Itketti koko setti jo etukäteen. Värjöttely leikkipuistossa, syöttämismaratonit, päiväunitaistelut, yöheräilyt - vailla hetkenkään rauhaa.

Jos ulkupuolista apua ei ollut saatavilla, olin viikonlopun jälkeen valmis ottamaan lentolipun jonnekin kauas. Pelkkänä menona.

Ja sitten on tämä nykypäivä.

Nyt yyhoo-viikonloput ovat mukavaa vaihtelua arkeen, vaikka lapsia on kaksi. Ipanat leikkivät kivasti yhdessä ulkona ja sisällä (voin päästää ne jopa ulos leikkimään kahdestaan), niiden kanssa voi pelata lautapelejä ja ne katsovat lastenohjelmia, jos minun pitää käydä kaupassa.

Sunnittelimme ihan innoissamme ensi viikonloppua, jolloin on sama kuvio: mitä kaikkea ehditään tehdä? Mennäänkö uimaan, olisiko joulumarkkinoita tai muita tapahtumia? Mitä museoita on käymättä? Keiden kaikkien ystäväperheiden kanssa tehdään treffit?

Ihan kuin olisin eri todellisuudessa. Ja tavallaan olenkin.

Silläkin uhalla että toistan itseäni: ihan liian vähän puhutaan siitä, miten mahtavaa elämä on yli kolmevuotiaiden kanssa. Miten paljon arki helpottaa, miten hauskaksi elämä muuttuu kun vaihtoehdot lisääntyvät -- ja miten jotkut ahdistuksen aiheet ovat yhtäkkiä kaukaisia, absurdeja muistoja, joiden ei voi uskoa olleen totta.

Saldo on jopa niin plussalla, ettei edes pieni vollotus bussiterminaalissa ("En halua mennä bussilla!") haittaa.

Niinkö? No mennään toki sitten kuuraketilla.

Kaksi kuukautta ilman karkkia

Kun lopetin karkin syönnin pari kuukautta sitten, tein sen muutamasta tärkeästä syystä: söin liikaa sokeria ja tämä tapahtui erityisesti karkin muodossa.

Jos suvussa on kaikkia mahdollisia aineenvaihduntasairauksia, ei kannata testata, saisiko sen kakkostyypin diabeteksen myös itselleen.

Luopumisen tuskaa on lievittänyt myös se, että olen törmännyt useampaankin kiinnostavaan tutkimukseen sokerin vaikutuksista terveyteen. En tiennyt, että sokeria kannattaa vähentää, jos sydänterveys kiinnostaa tai ei halua näyttää ikäistään vanhemmalta.

Lisäksi tutkimus ylipainoisten lasten terveyden kohenemisesta pelkästään sokeria vähentämällä oli kiinnostava, vaikkakin tutkimuksessa oli puutteensa. Sokeri sekoittaa maksan toimintaa ja ylipainoisilla nuorilla onkin havaittu jopa juoppojen ongelmaksi miellettyä rasvamaksaa.

No miten on mennyt noin niinkun omasta mielestä? Oikeastaan aika samoilla linjoilla mennään kuin ensimmäisen kuukaudenkin aikana, mutta pientä muutosta kuitenkin ja pari yllätystä.

Painoon ei ole ollut merkittävää vaikutusta, mutta pientä pudotusta kylläkin. Alkuun korvasin pussin rapistelun muulla puputuksella, mutta toisen kuukauden aikana se on hiljalleen jäänyt. Fiksi ei ole yhtä tehokas, joten miksi vaivautua. Vatsa on litistynyt, osaksi siksi, että turvotus on vähentynyt.

Yllättävää on se, että en ole sortunut.

Tiesin jo entuudestaan, että viini olisi paljon helpompi jättää väliin kuin karkki. Ja voi hyvänen aika, tilaisuuksia sortumiseen on todella ollut: lakkoilijana sen vasta huomaa, miten niitä perkeleen glukoosifruktoosipalleroita on tarjolla joka puolella.

Mielitekoja on ollut, mutta ehkä ne ovat vähän harvenemaan päin - pitäisi melkein seurata näitä. En ole penkonut kaappeja hullun kiilto silmissä etsien ihan mitä tahansa lapsilta unohtunutta pääsiäismunaa. Tiedän, missä pahimmat vaarat vaanivat: iltapäivällä toimistossa ja viikonloppuna kotona. Olen ottanut ohjelmistoon iltapäivävälipalan ja kotona auttaa se, että kaapissa ei yksinkertaisesti ole karkkia. Himoa limppariin, jätskiin, pullaan tai kekseihin ei ole kehittynyt, päinvastoin.

Mutta sitten on ollut yksi yllätys. 

Kaksi kuukautta ei ole vielä riittävä seuranta-aika, mutta ainakin yksi uusi ja täysin yllättävä havainto on löytynyt. En löytänyt aiheesta selkeitä tutkimustuloksia, mutta sanotaanko nyt näin, että jos on paha pms ja muutakin menkkahäikkää niin tätä sokerinkäytön leikkaamista kannattaa kokeilla. Palaan tähän vielä kun olen perehtynyt sokerin ja hormonitoiminnan suhteeseen tarkemmin - mutta kertokaa mielellään kokemuksianne muut karkkilakkoilijat?

Positiivisiin käänteisiin kuuluu myös löytö: ei-ällömakea glögi. Joulu ilman vihreitä kuulia odottaa.

Wanted: Hovihankkija

Olen vähän pohtinut uutta ruuhkavuosipalvelua.

Asensin nämä verhot ihan itse. Kuten huomaatte tarranauha on täysin riittävä ratkaisu.

Kun viime yönä hiki päässä selasin verkkokirppareita ja etsiskelin Snadille koon 110 talvihaalaria (koska nyt sitä ei voi enää lykätä), tuli sellainen olo, että tässä voisi olla jotain kaksisuuntaisuutta.

To do -listani, jota sain kesällä jo hyvin lyhennettyä, on taas räjähtänyt käsiin. Lapset kasvavat, tavaroita hajoaa ja tarpeet muuttuvat, joten koko ajan tulee uusia tehtäviä. Osa asioista on sellaisia, joita ei kannata ruveta tekemään itse. Lisäksi takaraivossani on koko ostoslista. Tavaroita on kohtuullisen helppo myydä mutta hitokseen vaikea ostaa. Minä en ehdi pyöriä kauppakeskuksissa, kirppareilla tai verkkokaupoissa.

Tarpeita on ainakin kolmenlaisia.

Olisi hankintoja. Osa on ihan puhtaasti ostoksia kuten koon 34 talvikumpparit ja itselleni sateenkestävät kuorihousut. Lisäksi kersat onnistuivat hajottamaan kattolampusta kuvun, joten olohuoneen ilme on nyt industrial-henkinen. Jonkun pitäisi etsiä uusi.

Tässä näette valkolakatulle keittiötasolle kesäloman aikana kuolleen kurkun ja avokadon viimeiset leposijat.
Voisi olla hionnan paikka.

Sitten on haastavampia prosesseja, joita pitäisi vähän miettiä. Mikä neuvoksi, kun ruokapöydän tuolien huput ovat reilussa 10 vuodessa kuluneet puhki eikä niitä enää valmisteta (viime keväänä tietenkin vielä valmistettiin)? Pitäisikö teettää? Mitä se maksaa? Mahtuisiko jonkun toisen mallin huppu? Vai mitä helkkaria teen?

Sitten olisi myös palveluksia. Kuka asentaisi talvirenkaat fillariin? Keittiön työtaso pitäisi hioa, koska tapahtui pieni lomaäksidentti. Kuka ehtisi käydä hakemassa kuoriketta ja levittää sen marjapuskien juurelle? Lisäksi tarvitaan joku pieni aita ahnaita citypuppeja varten. Ja Snadin uusi parvisänky pitäisi koota ja kiinnittää seinään.

Olen ihan varma, että on niitä, jotka käyvät muutenkin kirppareilla ja niitä, jotka osaisivat vaihtaa ne renkaat ihan tuosta noin vain. Miten nämä kaksi ihmisryhmää saisi kohtaamaan?

Jos olisi joku jeesauspalveluiden Über (mahdollisesti sovelluksena), johon voisi kirjata tarpeita ja sitten sieltä voisi kuka tahansa poimia juttuja toteutettavaksi ja ratkaistavaksi. Provikka ja reittaus vielä ongelman ratkaisijalle.

Painitteko te tällaisten ongelmien kanssa? Onko teillä joku hovihankkijadiili naapurin kanssa? Kummalla puolella sovellusta olisitte?

Ja jos joku nyt nyysii tämän idean, pitchaa sen Slushissa ja saa miljardirahoituksen, niin tietäkää että en ole katkera. Haluan vain sen sovelluksen puhelimeeni mahdollisimman pian.

Jokaiseen suomalaiseen sukutarinaan ei liity alkoholi

Vierailen maanantaina sidekickinä Marja Hintikka Livessä. Aiheena on vanhemmuuden ja alkoholinkäytön suhde.

Kuva lastenjuhlien aikuisviihteestä: skumppabaarista.

 
Olen käsitellyt aihetta jo monia kertoja. Olen toistaiseksi aina törmännyt siihen argumenttiin, jossa kohtuukäyttäjää pidetään lähinnä hammaskeijun kaverina.

Tätä perustellaan yleensä sillä, että suomalaiset alkoholitilastot ovat synkät. Ja niin ne ovatkin. Maaret Kallio kirjoittikin viime viikolla blogissaan, että jokaiseen suomalaiseen sukutarinaan liittyy alkoholi.

Paitsi ettei liity. Ei jokaiseen.

Ainoat vähänkään traumaattisiksi laskettavat asiat lapsuudestani liittyvät liian aikaiseen heräämiseen ja skutsissa asumiseen. Jatkuvat talonrakennusprojektit vituttivat myös. Vanhempien avioero ei johtunut viinasta.

Ehkä minä en käsitä tätä keskustelua, koska en tunne ketään alkoholistia. Lähipiirissäni ei ole ainuttakaan, jolla olisi näkyvä ongelma. Ei kellään lähde lapasesta samalla tavalla kuin lapsuuden kodin naapurissa sijainneen maatalon isännältä perunnannoston jälkeen. Itsesäätely pelaa - tai sitten ongelman peittely on helppoa.

Keskustelu on yksipuolista, koska sitä käydään liian tiukoilla ehdoilla. Kohtuukäyttäjän kannattaa olla hiljaa. Satunnaisesta viinilasillisesta ei pidä mainita, ellet halua vastata kysymykseen, miksi haluat edes sen yhden lasillisen kerran viikossa. Vaihtoehtoina on olla joko kieltämisvaiheessa oleva rapajuoppo tai absolutisti.

Yritä siinä sitten selittää, että ihan aikuisten oikeasti en ole addikti. Minulle karkkien poisjättäminen oli paljon isompi juttu kuin viinistä luopuminen. Todisteita ei ole. Ei ole olemassa mitään sertifikaattia tai diplomia, jonka kohtuukäyttäjä voisi lyödä tiskiin, kun perheen kanssa ravintolassa tilaa 12 cl baroloa.

Olen valmis ottamaan sen riskin, että ipanat oppivat pitämään alkoholia normaalina asiana, jota ei tarvitse selitellä, naamioida saunakaljaksi tai piilotella puuliiterissä. He voivat sitten vetää omat linjansa asian suhteen.

Ja ehkä Suomikin hiljalleen muuttuu. Toivottavasti jossain vaiheessa surullisempaa on se, että saisin juoda terassilla 10 tuoppia, kunhan vain teen sen aikuisseurassa.

Menikö se pilalle?

Inhimillisessä tekijässä oli eilen kiinnostava keskustelu erityisherkkyydestä.

Superhyvä, että tästä puhutaan nyt enemmän. Nimittäin yksi asia, mikä jätetään perhevalmennuksessa, synnytyssairaalassa ja neuvolassa käsittelemättä, ovat perheen sisäiset temperamenttierot.

Lapsen kasvattaminen on paljon muutakin kuin hoitotoimenpiteiden sarja: ruokkimista, vaipanvaihtoa ja vaatettamista. Jostain syystä yhteiskunnan tarjoama ohjaus koskee vain käytännön toimenpiteitä, vaikka täysimetys on perheen ilmapiirin näkökulmasta toissijaista.

Jos työpaikalla tai harrastusporukassa on tyyppi, jonka kanssa sosiaalinen vuorovaikutus ei oikein onnistu, ratkaisuksi kelpaa kontaktin minimoiminen tai välttely. Perheessä tämä ei kuitenkaan käy. Omat lapset ovat ihmisiä, joiden kanssa on opeteltava tulemaan toimeen. Jos siis sattuisi käymään niin, että synnyttääkin itsensä kanssa hyvin erilaisen ihmisen, lapsen persoonan rakennuspalikoiden ymmärtäminen helpottaa todella paljon yhteiseloa.

Sen jälkeen kun tajusin, että meillä asuu näitä vilkkaalla hermojärjestelmällä varustettuja tyyppejä enemmänkin ja perehdyin vähän aiheeseen, yhteiselo on helpottunut. Osaan paljon paremmin tulkita ja ennustaa Skidin sielunelämää ja aivoituksia, turhautumatta.

Näin jälkikäteen ajatellen on monia asioita, joihin olisin osannut suhtautua paljon fiksummin, jos olisin vain tajunnut erilaisuutemme.

Miksi se alkoi itkeä kun elokuva loppui? Koska kokemus oli ollut valtavan koskettava.
Miksi se ei voinut syödä minun tekemääni luomuperunasosetta? Koostumus oli liian rakeinen, joten nieleminen on mahdotonta.
Miksi se haluaa edelleen aina silloin tällöin olla yksin? Muuten aivot alkavat savuttaa.
Miksi se ei ikinä pitänyt yhtä paitaa? Metallinapit tuntuivat ihoa vasten kylmiltä.
Jos joku potkii, miksi se ei potki takaisin? Koska rauhan ylläpitäminen on tärkeämpää.

Aloin valaistua oikeastaan vasta sen jälkeen kun Snadi syntyi. Jo vauva-aikaan huomasi, että sisarukset olivat keskenään aivan erilaiset. Toinen tuntui heti tutummalta, suoraviivaisemmalta. Se syö ja nukkuu hyvin, suuttuu helposti ja karjuu takaisin.

Olen tietysti myös pohtinut pääni puhki, olenko aiheuttanut jotain traumoja kun en vain hoksannut aikaisemmin, mitä voin vaatia ja mitä en. En tunne vanhemmuudessa syyllisyyttä juuri mistään muusta kuin tästä. Kaikki se riitely oli niin turhaa.

Vaikka temperamenttiaan ei voi muuttaa, käytöstään voi. Tämän tajuamisessa ei onneksi mennyt 40 vuotta.

Loistavat hengenpelastajat

Yhteistyössä Ifin kanssa

Fakta Fennoskandian marraskuusta: mustaan villakangastakkiin kääriytyneen ihmisen näkee kello viiden maissa vasta 30 sentin päästä - ellei hän räpellä älypuhelintaan.

Talvipyöräilyn kauhujen kolminaisuus koostuu kylmyydestä, liukkaudesta ja pimeydestä ja pahin näistä on ehdottomasti pimeys.

Avauduin viime syksynä näihin samoihin aikoihin läheltä piti -tilanteesta. Katuvalaistus on monissa paikoissa riittämätöntä tai puuttuu kokonaan. Vaaroja aiheuttavat näkymättömiksi muuttuneet oksat, kuopat, kanttareet, ihmiset ja koirat - niin satulassa kuin jalkakäytävällä. (Ja ne pyöräilijöiden ajovalot ovat muuten pakolliset hämärän ja pimeän aikaan.)

Tilastojen mukaan vuoden pimeimmän vuosikolmanneksen aikana loka-tammikuussa sattuu melkein puolet jalankulkijoiden kaikista henkilövahingoista. Erityisesti suojateillä tapahtuneet henkilövahingot keskittyivät juuri näille kuukausille. Heijastimet pienentäisivät onnettomuusriskin puoleen, mutta Ifin kyselytutkimuksen mukaan vain puolet käyttää heijastinta harvoin tai ei koskaan.

Se vain unohtuu, minultakin. Eikä niitä myydä lähimarketissa.

Vähiten heijastinta käyttävät nuoret. Tavallaan ymmärrän, jos teini-iän itsetuntokriiseissä valitsee ennemmin sosiaalisen hyväksynnän kuin päiväkodeista tutun huomioliivin, mutta näkyvyyden lisäämiseksi on paljon muitakin vaihtoehtoja, ja monet jopa ihan ei-noloja.

Näiden hengenpelastajien hintahaitari vaihtelee muutaman euron killuttimista satasien design-tuotteisiin. Jos huomioliivi ei kelpaa, tässä muutamia näkyvyystuotteita.

• Heijastavat suihkeet. Sateenkestävää, heijastavan kalvon muodostavaa suihketta myydään sekä pehmeille että koville pinnoille (suihke koostuu läpinäkyvästä liimasta, heijastavista mikrohiukkasista ja ponnekaasusta). Harkitsen suihkuttavani tätä kypärään.
  


• Heijastinteippi. Teipillä (saatavana myös punaisena ja keltaisena) voi raidoittaa pyöränsä, vaatteensa ja kenkänsä haluamallaan tavalla.
  


• Heijastinlanka. Tästä voi näppärä henkilö virkata vaikka viitan. Mutta musalaitteen kuulokepiuhatkin riittävät.
  


• Pyörän pinnoihin voi asentaa joko pinnavalot (!) tai pinnaheijastimet. Vaikuttaa ehkä turhalta, mutta liikkuvaa pyörää on vaikea havaita sivulta.
  


• Heijastinnappulat, jotka ovat kyllä enemmän koristeita. Näitä voi pujotella pipoihin ja kaulaliinoihin koristeeksi tai vaikka koiran hihnaan.
  


• Loistavaa-asusteet. Laura Juslinin suunnittelemat heijastavat takit ja asusteet ovat siitä kalliimmasta päästä, mutta näiden tuotteiden luulisi kelpaavan teinillekin. Sukat todella loistavat ulkona! Haluaisin myös nuo hanskat, niin näkyisi pyöräillessä ne kääntymismerkitkin. Tuotteet tulevat myyntiin Juslinin verkkokauppaan sekä My o My, Beam- ja Beamhill-putiikkeihin.

Sukat sisällä

Sukat ulkona sateessa.

Harkitsen myös Skidille tätä heijastavaa reppua talveksi. Mustan Kånkenin voisi ottaa taas käyttöön maaliskuusta eteenpäin.

Tehdään siis palvelus kaikille tielläliikkujille - valaistumalla. More is more.

Säästöt, jotka eivät ole säästöjä

Puuh puuh, meneillään on kuntapolitiikan hikisin kuukausi. Budjetti. Koska taloustilanne on mikä on, käsittelyssä on taas vaihteeksi leikkauksia.

Lisämaustetta antaa hallitus. Kuten jo keväällä ranttasin, hallitus todella on rajaamassa päivähoito-oikeutta ja suurentamassa ryhmäkokoja. En kannata kumpaakaan, edelleenkään, mutta nyt enää ymmärrä, miksi näitä on ylipäätään lähdetty ehdottamaan.

Nimittäin perustavanlaatuinen ongelma on se, että hallituksen laskemat säästöt jäävät käytännössä vaatimattomiksi. 

Miksi?

Koska tilat. Espoossa päiväkotitilat eivät suurimmaksi osaksi yksinkertaisesti jousta suurentuvien lapsiryhmien mukaan. Toisin sanoen päiväkodit ovat täynnä. Paloturvallisuusmääräykset, huoltotilat ja ilmastointi on mitoitettu tietylle jengimäärälle, tilaan ei saa tunkea enempää ihmisiä kuin on suunniteltu.

Toiseksi, päivähoidon rajauksen kustannuksia ja vaikutuksia eivät Espoon (eivätkä ilmeisesti minkään muunkaan kaupungin) varhaiskasvatuksen virkamiehet ole kyenneet laskemaan. Kaikkia toteuttamiseen vaikuttavia tekijöitä ei ole tarkkaan tiedossa, sillä keskeneräinen laki on yksinkertaisesti nykymuodossaan aivan liian epäselvä. Rajaukset 20 tuntiin viikossa eivät lisää päivähoitopaikkoja tai merkittävästi muuta hoitajatarvetta.

Oma kysymyksensä on vielä rajaamisesta johtuva hallinnollisen työn lisääntyminen. Työelämä voi olla hyvinkin pirstaleista. Tarvitaan valvontaa, muutoksenhakujen käsittelyä ja oikaisuja. Kuinka paljon?

Säästöä saataisiin oikeastaan vain siitä, että subjektiivinen päivähoito-oikeus vietäisiin kokonaan tietyiltä perheiltä, mutta se olisi äärimmäisen hölmöä. Paremmin tässä toimiikin porkkana: Espoo on tällä valtuustokaudella lisännyt päivähoitoa kevyempää kerhotoimintaa ja avoimia päiväkoteja sekä niistä viestimistä hyvällä menestyksellä.

TL;DR-versio: Konsulttien tekemissä laskelmissa on ongelmana se, että paperilla joku voi näyttää hyvältä, mutta käytännössä homma sitten vesittyy, joko osittain tai täysin. Laki onneksi asettaa vain minimitason, joten kunnissa voidaan tehdä valintoja* - ole siis yhteydessä n-y-t sekä virkamiehiin että puolueesi puhikseen.

Helsinki teki jo päätöksen, että nykyisellä mallilla jatketaan ja tavoitteena on ajaa Espoossa samaa. Varhaiskasvatusjaostossa nykyisen ryhmäkoon säilyttämisen takana olivat jo kaikki ryhmät. Jee!

Hemmetti. Jos tämä onnistuu, koko keikka on sittenkin ollut vaivan arvoinen.

*En erityisemmin pidä tällaisesta kunnallisesta vapaaehtoisuudesta, koska tykkään kovasti tasa-arvosta (varsinkin lasten mahdollisuuksissa) ihan ideologisista syistä. Mutta nyt tehdään mikä voidaan.

Uhma revisited

Sain itseni taas kiinni siitä ajatuksesta, jota pohdin jo pari vuotta sitten.

Pitääkö tuo lapsi kiikuttaa johonkin mielenterveyspolille? Miten voi yhtäkkiä kaikki normaalirutiinit olla näin vaikeita? Huomiohakuisuus on tapissa ja omaa vuoroa ei pysty mitenkään odottamaan. Miksi se on vetänyt vessasta jokaisen jo opitun asian? Paitsi kakkajutut.

Eipä hätää! On vissiin vain se aika kehityskaaresta. Uhmis on tullut kylään, ja ihan uusin eväin. Nyt kuuminta hottia on joka asiasta pillittäminen. Nelivuotias uhmailija ei enää pure ja mäiski, vaan ulvoo. 

Kylvyssä (n. 40 minuutin jälkeen).

"Byääääää! Minä en tule täältä pois! Minä haluan kylpeä! Mua ei väsytä yhtäääään, mä aion valvoa koko yön ja jos laitatte minut nukkumaan niin pomppaan sieltä ylös! Buaaa... *haukotus* ...aaaahh!"

Ruokapöydässä.

"Byääääh! Tämä on väärää kastiketta! En halunnut maitoa! Miksi minä en saanut ensin?!"

Eteisessä.

"Byääääh! Haluan ruusutakin! En laita hanskoja! Inhoan tuota pipoa! Nämä haalarit ei mene jalkaan! Eipäs ole kengät väärissä jaloissa!"

Kuoleva joutsen nousee estradille monta kertaa päivässä. Tappioksi riittää se, että hänen uuteen isompaan peittoonsa ei saa samaa pussilakanaa kuin juniorikokoiseen.

Tiettyyn rajaan asti sitä jaksaa ymmärtää, asettua välikohtauksen yläpuolelle ja pyytää syliin rauhoittumaan. Olen oppinut sanoittamaan tunteita ja ennakoimaan tapahtumia, väistelemään pahimpia karikoita - ja sietämään huutoa.

Vaikeinta on olla vajoamatta samalle tasolle tai heittäytyä sarkastiseksi. Varsinkin kun en voi karkkilakkoni takia enää lääkitä verenpainetta turkinpippureilla.

Yksi asia ei muutu. Tämä kasvamiseksi kutsuttu mielipuolinen sekoilu jaksaa vituttaa edelleen.

Karkki ja kepponen!

Moni ystäväni teki tänä vuonna ensimmäistä kertaa kurpitsalyhdyn (ja sen seurauksena jonkun kurpitsaruokalajin!) järjesti juhlat, pukeutui ja meikkasi. Suomenlinnan kekrijuhlakin veti väkeä.



Vaikuttaa siltä, että tämä kekrin ja halloweenin fuusio on ihan tosissaan ottamassa paikkansa suomalaisessa juhlaperinteessä. Ja se on minusta hauska juttu!

Ajankohta on juhlinnalle ainakin mitä mainioin. Joulua ei tee vielä mieli ajatella, mutta joku juhla piristäisi. Siirtymäriitti talveen on ihan tarpeellinen, mutta järjestelyissä pääsee halutessaan hyvinkin helpolla.

Halloweenia voi halveksia amerikkalaisena hapatuksena ja krääsäjuhlana, mutta ei kannattaisi: suomalainen kekrisesonki oli ruokajuhla, joka kesti koko lokakuun. Vainajien muisteluun tarkoitettua pyhäinpäivää taas on juhlittu maltillisemmin. Kurpitsajuhlastakin voi poimia ne perinteet, jotka omaan makuun sopivat. Naamiaiset ja koristeet voi tuoda mukaan jos huvittaa.

Lapset äänestivät nämä bileet heti joulun jälkeen kivoimmiksi - ja olen itse ihan samaa mieltä.

Hämppismuffinssien kanssa karkasi vähän mopo: piti kuoruttaa muffinssit vielä kinuskikastikkeella ja suklaaströsselillä karvaisen vaikutelman aikaansaamiseksi. Ja englanninlakut vaihtuivat tavallisiin sitruunatäytelakuihin.

Lakritsakastikkeen kanssa suttaaminen on ihan oma taiteenlajinsa. Banskuhaamut saivat lopuksi silmät jäisistä mustikoista muutaman testinaaman jälkeen. Hämähäkkikuvioiden tekoa treenasin karnevaalikeksien kanssa.

Mandariinien sekaan ujutin suklaaluurankoja ja -silmiä.

Sormihodarit odottavat sämpylää. Snadi kieltäytyi jyrkästi syömästä näitä.

Taaperoikäiset eivät näytä kovin pelottavilta missään asuissa, mutta tiikeriasussa ei ainakaan.

Jäätelökauha toimi kaivertamisessa kohtuuhyvin mutta jännetuppitulehdus siitä tulee.

Innostuin tekemään paahdettuja kurpitsansiemeniä! Hävisivät vartissa suoraan leivinpaperilta.

Meillä kävi myös ensimmäistä kertaa keppostelijoita!  "Uskallettiin tulla kun teillä oli tuo lyhtykin."

Olin niin yllättynyt, että unohdin täysin tiedustella, mikä kepponen olisi ollut.

Aivan. Ensi kerralla valmistaudun omaan kepposeen. Tarjoan koko pussin, jos istuttavat tulppaanisipulit puolestani.

Laiskan äidin Halloween-juhla

Tämä viime kesänä alkanut elämänvaihe, jossa eletään aikaa, jolloin lapset ovat jo vähän isompia, on johtanut uhkarohkeisiin edesottamuksiin. Lupasin heikkona hetkenä pitää kersoille Halloween-juhlat.

Tähän asuun vaihdetaan vain pisamat hämähäkinseitiksi.

Kun aloin etsiä internetistä inspiraatiota, pelkäsin, että leivontarajoitteisen ja ensimmäistä kertaa kurpitsan kanssa operoivan henkilön suusta tämä oli liikaa luvattu. Mutta ei. Tämä kekrihän on nimenomaan laiskan mutsin juhlaa!

Vai mitä sanotte tästä ruokatarjoilusta:

Hodarit, joissa on täytteenä katkennut sormi
- hodarisämpylä, nakkeja, kynneksi mantelilastuja, ketsuppia.

Hämähäkkimuffinssit
- valmissuklaamuffinsseja, joihin tökätään englanninlakut silmiksi ja lakritsanarut jaloiksi.
 
Haamubanaanit 
- puolitetaan banaaneja, joille tehdään karkeista / lakritsakastikkeesta naama.

Jack O'Lantern mandariinit
- mandariineja, joiden kuoriin piirretään mustalla kuulakärkikynällä kurpitsanaama.

Matopopparit
- Poppareita ja sekaan karkkimatoja.

Kauhubooli
- jaffaa, johon laitetaan killumaan jääpalaksi käsi. Käsi tehdään niin, että kumikäsineeseen laitetaan mustaviinimarjamehua ja laitetaan pakkaseen.

Ja sitten vähän mustia ilmapalloja ja pääsiäisen noitareleet, joista vaihdetaan vain meikit astetta pelottavammiksi. Lopuksi pitää enää muotoilla kurpitsa. Siihenkin internet tarjosi valtavasti ideoita.

Kuvakaappaus google-hausta sanalla "Jack O'Lantern".

Tämä oli voittoarpa. Kohta varmaan muutun jouluihmiseksi.

Ruuhkavuosivajeita

Viime viikonloppu oli omistettu ystäville, pitkästä aikaa.

Metsälammesta katsoo takaisin joku tyyppi.

 
Ruuhkavuosikaistalla kaasuttaessa tuntuu, että ystävistä on kaikkein vaikein pitää kiinni. Kaikki aika uppoaa helposti työn, perheen ja parisuhteen kolmioon. Ystäväaika vaatii toteutuakseen erityistä suunnittelua.

Tätäkin reissua oli odotettu jo puoli vuotta. Varasimme tämän Virkistysviikonlopun mökin Vierumäeltä jo viime keväänä. Kotiin jäi odottamaan yhteensä viisi puolisoa ja seitsemän lasta.

Olin huomaavinani, että meillä kaikilla tuntui olevan vajausta samoista asioista.

Oli liikuntavajetta.

Siinä missä parikymppisenä lähdettiin viikonloppureissuille lähinnä tutustumaan paikkakunnan baaritarjontaan, näin keski-ikäisenä oli molemmille päiville etukäteen suunniteltuna vähintään kahden lajin setti. (Mikä tietysti tarkoittaa sitä, että nyt on vajetta lihaksista, joita ei särje.) Tennistä, ratsastusta, luontopolkuja, jumppaa - kaikkea sitä, mitä ei arjessa ehdi tai joka täytyy mitoittaa metriheikkien jaksamisen mukaan.

Luonnollisesti oli univajetta.

Jokainen arvosti unta. Vähintään yhtä ihanaa kuin tavata hyviä ystäviä ja päästä liikkumaan oli saada nukkua koko yö rau-has-sa. Mökissä oli jokaiselle omat huoneet ja oven sai kiinni - täydellistä. Aikatauluun mahtui myös päiväunet.

Oli ehdottomasti tilitysvajetta.

Näemme säännöllisesti erilaisissa kekkereissä, mutta ei parissa tunnissa ehdi puhua kaikesta, mistä pitää. Viikonlopussa sen sijaan ehtii jo käydä läpi niitäkin juttuja, joita ei oikein viitsi kesken kolmevuotissynttäreiden onginnan kertoa, yhdessä ja erikseen.

Ehkä on ollut vähän nauruvajettakin.

Vaikka perhearki olisikin ihan sujuvaa ja ilontäyteistä, ystävien kanssa nauraminen on jotenkin eri asia. Tunnemme toisemme parhaimmillaan 20 vuoden takaa, joten sisäpiirivitsejä ja mustaa huumoria riittää. Ei kotona samaa päätöntä repeilyä ole.

Ystävien seura palauttaa kerroksia minä-vajeeseen: olen paitsi tuottaja, äiti ja vaimo myös näiden hauskojen ja fiksujen ihmisten ystävä. Se sama, mikä silloin opiskeluaikoinakin, vaikka vähän löysemmällä vatsanahalla varustettuna. Se on jotenkin lohduttavaa. En ole kadonnut minnekään.

Oppia ikä kaikki

Tiedättekö sen tunteen, kun kesken vasukeskustelun huomaa, että kohteena voisit olla sinä itse?

Että kun lastenhoitaja kysyy, että puhuuko Snadi kotonakin kaikkien päälle, niin aloittaa siihen kesken lauseen, että joo kyllä puhuu päälle, mitään ei kuuntele loppuun, eikö olekin kamalaa.  Ja sitten tulee sellainen hiljainen hetki.

Ja sitten muutenkin.

"Jääkö hommat vähän kesken, jos jotain kivempaa on näköpiirissä?"
Jep. Myönnetään. Koti on täynnä kamaa, joka on matkalla jonnekin, koska siinä matkan varrella olen sitten huomannut jonkun muun kesken olevan asian ja ryhtynyt tekemään sitä.

"Menevätkö tavarat paikoilleen leikin jälkeen?"
No ei aina, mutta esimerkiksi työkalujen takaisinvieminen on henkisesti raskas prosessi, kun pitäisi vain keskittyä ihailemaan kätten jälkeä kun vihdoinkin sai jotain aikaan (kts. edellinen kohta). Voihan olla, että yksi poranterä on ollut yöpöydälläni siitä lähtien kun kiinnitin verhotangon elokuussa.

"Miten suhtautuu kritiikkiin?"
Huonosti. Vaikka on neljäkymmentä. On kehittynyt tässä kyllä! Ei enää paisko ovia (paljoa) eikä pidä kahden viikon mykkäkoulua vaan on oppinut jopa pyytämään anteeksi.

"Yhteisleikkien sujumisesta on sellainen havainto, että jos leikki ei suju mielen mukaan niin leikki jätetään kesken ja lähdetään tekemään jotain muuta."
Ai sellainen my way or highway? Kuulostaa kyllä ihan tuntemattomalta, seuraava kysymys.

"Laulaa mielellään, vaikka ei tiedä sanoja."
Toki! Tärkeintähän on vain mölistä mukana. Lukutaidossa on onneksi se hyvä puoli, että karaokessa näkee sanat ruudulta.

"Ei näytä tykkäävän palapeleistä tai kärsivällisyyttä vaativista tehtävistä."
Ei tod. Kuka nyt nysväämisestä tykkää??? Voin tähän väliin kertoa suhteestani krokettiin, shakkiin, tikanheittoon tai minigolfiin. Ja siitä kun maitopurkki ei auennut. Mieluummin voimalla ja tuurilla kuin taidolla ja tiedolla, hehe.

"Pystyykö istumaan pöydässä pelleilemättä?"
Harvemmin. Mutta olen oppinut tekemään sen niin, että maitolasi ei kaadu. Ja tässä iässä on se hyvä puoli, että vain puolet porukasta lähtee mukaan.

Auts. Lupaan jutella näistä kotona.

Mitä ne muistavat tästä?

Näin tämän kuvan syysloman jälkeisenä maanantaiaamuna. Se kuvasi täydellisesti kyseistä aamua.

Herätyskello soi, mutta en nouse. Kersat kömpivät viereen, katselemme Eläinvideokerhon materiaalia ja hihittelemme. Sitten havaitsen, että nyt tästä lonnimisesta tulee tupenrapinat, joten loppuaamu menee pikakelauksella. Puuro syödään hotkimalla, päiväkotikassiin survotaan hyvin sekalainen kasa vaatteita ja töissä huomaan, että valkoisen paidan kanssa meni mustat rintsikat.

Tiedän, ettei aamujen pitäisi näin mennä, mutta ei varsinaisesti kadutakaan.

Fillaroin taannoin Skidin kanssa ohi rintamamiestalon, jossa vietin suurimman osan lapsuudestani. On jännää antaa muistojen tulla - ei ikinä tiedä, mitä tajuntaan napsahtaa.

Mummo ja Pappa. Mansikkamaa. Kellarin hajuinen kellari. Munakokkeli. Laitoin papiljotteja, kävin kaupassa, syötin kania ja aurasin perunamaata.

Sitten oli toinen koti. Hirsitalo metsän keskellä. Kerrossänky. Pikkuveli. Se, että aina oli limua. Viikonloppuaamujen lastenohjelmat.

Jäin miettimään, että mitähän minun vanhempani halusivat minun muistavan lapsuudestani? Mitä he kuvittelivat, että muistaisin? En voi enää tarkistaa, mutta ehkä heitä lohduttaisi tieto, että muistan yksityiskohtien lisäksi pääsääntöisesti onnellisen arjen. Kaikesta huolimatta.

70-luvun vanhemmat ovat nykypäivän mittareilla lähinnä sosiaalitapauksia, mutta ihan kohtuullisesti he selvisivät, oman aikansa tuotteina. Vaikka olen halunnut tehdä melkein kaikki käytännön asiat eri tavalla kuin vanhempani, yritän lähinnä toistaa perusvirettä: Mutsini oli parhaimmillaan tosi hauska ja epäsovinnainen.

Näen vaivaa sen eteen, että mukelot olisivat onnellisia, mutta mikä on merkityksellistä? Yksityiskohdilla tuskin on loppuviimeksi merkitystä. Todennäköisesti tärkeintä on se, että yritän pitää arjen paitsi turvallisena myös ei-ärsyttävänä. Aamulla voi olla kiire, mutta sen vastapainona pitää olla pötköttelyä, naureskelua ja eläinvideoita.

Se yksi Facebookissa kiertänyt kuvaviisaus on nimittäin ihan oikeassa. "Sun rasittava arkes on sun lapsiesi lapsuus."

Miten se syysloma meni?

Olen helvetin hyvä yhdessä asiassa: suurissa suunnitelmissa.

Mittari näytti sumussakin yhtätoista. Kyllähän sinne pulahti.

Erityisesti olen erikoistunut grandiööseihin lomasuunnitelmiin. Syysloma! Ehdimme pidennetyssä viikonlopussa mainiosti kiertää maailman soutuveneellä yhdistettynä päiväretkeen kuuhun ja takaisin.

Kun siis taannoin pohdin, että minne kaikkialle lähtisimme syyslomalla, en ollenkaan ottanut huomioon ajankohtaa.

Tämä koululaisten syysloma on nimittäin todella vittumaiseen aikaan työssäkäyvän vanhemman kannalta. Media-alalla kaikki tuotannot ovat täysillä päällä (sekä työntekijänä että yrittäjänä) eikä päällimmäisin tunne mielessä ole lomamoodi. Käytännön järjestelyt ovat aamuyön tuntien hommaa. Sitten havaitsemme, että loma alkaa huomenna ja suunnitelmat ovat edelleen levällään.

Joten. Päädyimme sopeuttamaan suunnitelmat henkisiin voimavarantoihin sopiviksi: mökkireissu, josta tehdään päiväretki Kurjenrahkan kansallispuistoon. (Kyllä, uhkasin itkuraivareilla, jos emme tee MITÄÄN.)

Ja toimihan se. Ei saaristo ikinä petä.

Puutarhassa oli marjasatoa.

Värit luonnossa olivat tajunnanräjäyttäviä.

Lokakuu tarjosi parastaan.

Kurjenrahkan kansallispuistosta saimme hienon maistiaisen. Kuvaan ei saanut mukaan tuoksua.

Perhe eteni pitkospuilla marisematta. Kylle me sinne tunturiin vielä päästään.

Järvi oli kuin kahvia.

Lisäksi tiedän mitä pyydän joulupukilta: kameran, jossa on zoomi.
Tuo valkoinen roska kuvassa ei ole verkonmerkki vaan joutsen.

Miten teillä meni?

Valoa ja viileyttä unettomille

Kuulun siihen ihmisryhmään, joka pitää unta samanarvoisena (ellei tärkeämpänä) terveyden peruspilarina kuin ruokaa ja liikuntaa. Luenkin aina kaikki unitutkimukset innolla.

Tämä viimeisin käsitteli keinovalon merkitystä unen laadulle ja pituudelle (alkuperäinen englanninkielinen artikkeli täällä). Monissa tutkimuksissa on todettu erityisesti viihde-elektroniikan sinisen valon vähentävän mm. lasten yöunia.

(Minua on näissä kummastuttanut se, että jos ruudun tuijottaminen todella piristäisi, mihin tarvitaan kirkasvalolamppuja. Eikö aamulla facebookin selaaminen riittäisi? Vertailun vuoksi tabletista lähtee 5-50 luksia, sisätilojen normaalivalaistuksesta noin 100 luksia, kirkasvalolampusta 10 000 luksia  ja auringosta kirkkaana päivänä jopa yli 50 000 luksia.)

Noh, nyt tätä ns. luonnollista unirytmiä on selvitetty päiväntasaajan tienoilla elävien luonnonkansojen avulla, joilla ei ole käytössään sähkövaloa eikä älypuhelimia.

Kuinka kävi?

Tutkimuksessa tehtiin monia kiinnostavia havaintoja. Unirytmit olivat hämmästyttävän yhdenmukaisia. Tutkitut
1) eivät menneet nukkumaan heti auringon laskettua vaan tunteja sen jälkeen,
2) eivät nukkuneet länsimaista ihmistä pitempään vaan vähemmän,
3) eivät nukkuneet päiväunia,
4) nukkuivat talvella tunnin pitempään ja
5) heräsivät kun lämpötila oli tippunut matalimmilleen. 

Erityisen kiinnostavaa oli se, että tutkituilla ei esiintynyt juurikaan unettomuutta tai univaikeuksia. Näillä kansoilla ei ole edes sanaa unettomuudelle. Miksi he nukkuvat niin hyvin?

Tutkijat jäivät pohtimaan kahta asiaa.

Mikä on aamuvalon puutteen merkitys länsimaisten univaikeuksien taustalla. Päiväntasaajalla valossa oleskellaan nimenomaan aamulla, koska iltapäivällä on siihen liian kuuma. Aamun valo nimittäin ehkäisee myös masennusta.

Toiseksi: miten tärkeä lämpötila on unen säätelyssä? Onko länsimaisten makuuhuoneiden tasainen lämpö huono juttu?

Olen nukkunut koko aikuisen elämäni hyvin: pitkään ja sikeästi. Lapsiperheistyminen on verottanut nukkumiseen käytettävää aikaa ja laatua eri tavoin ja iän myötä sekä kaamosmasennus että iltavirkkuoireet tuntuvat pahenevan. Hyvän unen reseptini löysin jo opiskeluaikoina - ja se pätee edelleen.

Nukun (aina kun voin) ikkuna rakosellaan - ehkä tuosta lämpötilasyystä. Asunnon ostossa yksi kriteeri on se, että makuuhuoneen ikkuna on voitava pitää yöllä auki. (Muistelen kauhulla edelleen kesää, jolloin asuin kerrostalossa Mannerheimintien varrella ja ikkuna piti pitää kiinni metelin takia.)

Optimaaliset heräämisolosuhteet taas pitävät sisällään tuon aamuvalon. Olen huomannut, että saan pidettyä yökyöpelitaipumukseni kurissa, kun hyppään aamulla melkein tunniksi fillarin selkään. Lisäksi olen täysin hereillä kun pääsen töihin.

Uneen vaikuttaa moni asia ja paljon on vielä selvittämättä. Ehkäpä näillä tutkimuksilla päästään kuitenkin pikkuhiljaa eroon siitä menisit vain aikaisemmin nukkumaan -läpästä.

Kärsitkö kaamosoireista? Millaiset ovat optimaaliset nukkumajärjestelysi?

Pyöräilijän talvikyynel

Olen taas tässä samassa tilanteessa. Pohdin aina lokakuussa semitoiveikkaana, että josko tänä vuonna pyöräilisi läpi talven.

Tarvitsisin pyöräilyä päänsisäisen kaamoksen torjuntaan, mutta kun kroppani on eri mieltä. Se kertoo kaikin tavoin, että oven avaaminen ulkomaailmaan on huono idea.

Viime viikolla se sitten tapahtui ensimmäistä kertaa: ekassa alamäessä poskelle vierähti kyynel. Vasen silmäni ei erehdy. Se osaa kertoa, että nyt on talvi. Se ilmeisesti loukkaantuu alle viiden asteen viimasta niin, että alkaa itkeä. Laskettelulasit kuulemma auttaisivat.

Myös iho alkaa myös reagoida: kutista ja hilseillä. Kasvoille ja kaulaan nousee punaisia näppyjä, oletettavasti kuivumisen takia, kädet ovat pergamenttia. Rasvaustahti pitäisi tuplata. Niiden laskettelulasien sijaan tarvitsisin ilmeisesti hitsaajan kypärän.

Ja luonnollisesti koko ajan palelee. Olen jo saanut itseni kiinni ajatuksesta, josko firman saunaan riittäisi wifi. Pilkkihaalari olisi se rehellisin vaate.

Ihminen on trooppinen laji, jonka kylmään tottuminen kestää kuulemma reilun viikon. Olen ennemminkin trooppinen puulaji. En tunnu tottuvan kylmään ollenkaan. Ja sitten kun on liian kylmää, ei ole elämää. Marraskuussa pyöräily jää.

Voin bussissa istuessani ehkä kehitellä talvipyöräilyyn kannustavia innovaatioita. Nastarenkaat eivät nimittäin riitä. Tarvitaan ainakin naaman suojaava pyöräilykaapu, kunnon suuntavilkut, lämmitetty satula, hohtava runko ja heijastimettomien ihmisten tutka.

Oma glögitynnyrikin olisi kiva. Ja joululaulut kypärän transistoriradioon.

Lastenvaatteet kiertoon

Roudasin elokuun lopussa kaksi hehtokassillista kamaa lastenvaatekirppikselle. Mukana oli useamman vuoden sedimentit kenkiä, vaatteita ja muuta vauvakamaa, laidasta laitaan. Miten kävi?

Kirpparin valinta oli helppoa. Kaltaiselleni vapaa-aikarajoitteiselle henkilölle oli olennaista täysihoito. Kirpparin pitää hoitaa hinnoittelu ja esillepano sekä huolehtia myymättä jääneet kamat hyväntekeväisyyteen. Tiedän tällä hetkellä kaksi liikettä, jotka tällaista palvelua tarjoavat: Nella&Nuttu Espoossa ja Ipanainen Helsingissä. (Kertokaa, jos tiedätte lisää!)

Päädyin Ipanaiseen, koska halusin ensisijaisesti päästä kamasta eroon. Tästä vakuuttivat a) hinnoittelupolitiikka sekä b) myyntirekkien kokojärjestys.

Lähden siitä, että kirpparikonseptiin kuuluvat huokeat hinnat. Tämä ei ole tärkein tulonlähteeni, joten viivan alle jäävä summa ei ole pääasia. Ja on hiukan ärsyttävää löytää nukkainen mekko, josta pyydetään parikymppiä.

Toiseksi kaltaiseni hätäisen ostajan näkökulmasta itsepalvelukirppiksillä aika kuluu turhaan haahuiluun enkä välttämättä huomaa pöytää, jossa olisi sopivankokoista vaatetta. Koko myymälän perkaamiseen ei ole aikaa.

Lopputulos: melkein kaikki meni ja tienestiä tuli yli kolmesataa euroa! Myymättä jäi vauvan peitto ja muutama hassu vaatekappale, jotka saivat mennä hyväntekeväisyyteen. Summa oli paljon isompi kuin odotin.

Kokosinkin Ipanaisen yrittäjien kanssa käytyjen kirpparifilosofisten jutustelujen pohjalta kirpparimyyjän nyrkkisäännöt.

1. Tuo myyntiin vain uudehkoa, puhdasta ja ehjää.

Nyrkkisääntö on se, että vanhemmilla malleilla ei ole juurikaan kysyntää edes todella alhaisilla hinnoilla, vaan ostajat haluavat suht uusia ja ehjiä vaatteita.

Merkkivaatteet, etenkin kotimaiset, menevät kuumille kiville ja niistä saa myös hyvän hinnan. Näiden lisäksi erittäin hyvin menevät kaupaksi aina Popin vaatteet sekä 1-2 vuotta vanhat, trendikkäät ketjuvaatteet.

Huonoiten kaupaksi menevät muodista pois menneet lastenvaatteet, varsinkin jos ne ovat yhtään huonokuntoisia tai tahraisia. Muodikkaat merkkivaatteet saattavat mennä kaupaksi tahraisinakin.

(Huom. Tässä voi olla alueellista eroja. Kalliossa ostajakunta on keskimääräistä trenditietoisempaa ja arvostaa graafisia vaatteita, skandinaavista designia, selkeitä perusvärejä ja sukupuolineutraaleja vaatteita. Pinkit glitterit, hempeät vaaleanpunaiset ja ”poikamaiset” vaatteet voivat liikkua paremmin muilla kirppareilla.)

2. Myy muutakin kuin lastenvaatteita.

Lastenkirjat, siistit lelut ja pelit kelpaavat kierrätykseen. Kengät menevät kaupaksi lähes kaikki, jos ovat hyvässä kunnossa. Myös imetysvaatteet menevät kuin kuumille kiville.

3. Hyödynnä sesonki.

Kirpparilta metsästetään juuri ajankohtaista vaatetta. Kuravaatteet menevät ihan kaikki, mitä myyntiin tulee, samoin tunnettujen merkkien ulkovaatteet (Pop, Reima, Molo, Ticket jne.). Myös hanskat myydään kaikki.

4. Eri koot myyvät eri tavalla.

Yllätyin siitä, että kokojen puolesta Ipanaisella on eniten kysyntää 86-98 koon vaatteilla - kouluikäisten lasten vaatteet eivät oikein liiku. Tähän voi olla monta syytä. Ipanaisen asiakaskunta koostuu suurelta osin pikkulasten vanhemmista, joten kysyntää ei ole. Toisaalta voi olla vaikea löytää hyväkuntoista käyttövaatetta isommassa koossa. Isommat lapset saattavat myös olla jo valikoivampia omien vaatteiden suhteen ja kirpparikama ei käy (meillä kyllä käy).

Vauvakamaa myydään paljon, mutta ostajat ovat aika tarkkoja ja ostavat lähinnä uudenveroisia vaatteita. Hintataso vauvojen vaatteissa on myös selvästi alhaisempi. Vauvoille saadaan paljon vaatteita lahjaksi tutuilta ja sukulaisilta, joten kirpparilla satsataan ihanuuksiin.

5. Hinnoittele fiksusti.

Jos haluat päästä vaatteista eroon, hyvä nyrkkisääntö on karsia tunnearvo pois: merkki, kunto ja kysyntä ratkaisevat. Ylihinnoitellut tuotteet jäävät hyllyyn. Myyjäkin saa paremman tuoton, koska tuotteita menee määrällisesti enemmän kaupaksi. Kannattaakin kysellä kirpparin omistajilta hintatasoa: onko kyseessä heräte- vai täsmäostospaikka?

Kirpparihinnassa hyvä sääntö on, että hinta on yleensä korkeintaan kolmanneksen uuden vastaavan hinnasta huomioiden myös ale-hinnat. Jos itse on ostanut vaatteen esim. 20 eurolla, hinta ei voi kirpparilla olla enää 10 euroa, jos samaa vaatetta on myyty alessa uutena 12 eurolla. Jotkut vaatteet ja tuotteet ovat niin kysyttyjä, että niillä vaan on kirpparilla sen takia enemmän hintaa. Esim. Mini Rodinin vaatteet menevät lähes poikkeuksetta kaupaksi aika korkeillakin hinnoilla.

Kertokaapa kirpparikokemuksianne - mitä ostatte, mistä maksatte? Ja mistä hankitte koululaisten vaatteita?

Hyvästi, salmiakkiufot

Tiedättekö, tämä karkkihiiri on ollut ilman päihteitään kohta kuukauden päivät.

Seuraavaksi jäävät ehkä jälkkärit.
Mutta se kuulostaa niin pahalta näin ääneen sanottuna, että sen aika ei ole ihan vielä.

Kun aloitin syyskuussa uuden elämäni, en rehellisesti sanottuna ollut ihan varma, pystynkö. Koska en varsinaisesti halunnut. Erään lievän leffakarkkiällötyksen jälkiseurauksena tuli kuitenkin tarve päästä pantteripussin herraksi. Ja koska olen ailahtelevainen luonne, päätin että carpe diem. Hetki on nyt.

Monet kysyivät, miksi aloitin juuri karkittoman elämän - eikö kokonaan herkuton olisi ollut parempi? Tämä oli syvästi harkittu päätös, johon vei neljä syytä.

1. Irtokarkeissa ei ole mitään, ei yhtään mitään nimeksikään hyödyllistä. Teollisen värikkäissä palleroissa ei ole muuta kuin glukoosi-fruktoosisiirappia, väri-, maku- ja koostumusaineita erilaisista labrassa duunatuista lähteistä. En ole vegaani, mutta elimistöni ei tarvitse majavan anaalirauhasista saatavaa vaniljaa tai kirvasta prässättyä punaista. Ja hitto vie, pussin ilmastovaikutukset ovat samaa luokkaa kuin lihalla. Voin oikeasti olla ilman.

2. Karkit olivat ovat minulle se mieleisin sokerimuoto. Kaikkia muita sokerimuotoja pystyn kohtuullisen helposti vastustamaan: kekseistä en ole koskaan välittänyt, leivonnaiset ovat ihan ok silloin tällöin, mutta koska en itse leivo enkä kovin usein käy kahviloissa, en juurikaan ehdi upottaa itseeni kakkua ja pullaa. Suklaata, jäätelöä tai sokerilimuja taas en hirveästi himoitse, joten niistä on kohtuullisen helppo kieltäytyä. Mutta aijai, kun se kello kahden uuvahdus toimistossa iskee, miten ihanaa olisikaan lampsia kahvioon hakemaan rapiseva pussillinen aivokemiallista onnea.

3. Oli pakko aloittaa yhdestä osatekijästä. Sokerin hylkääminen laakista kokonaan olisi ollut liian radikaalia. Jolloin siitä olisi tullut myös raskasta.

4. Hampaat. Kertaalleen juurihoidettu poskihampaani ei ole edelleenkään kondiksessa ja se ärsyyntyy nimenomaan sokerista. Ja jotta olisin yhtään linjakas itseni kanssa on myönnettävä että ihan kaikenikäisten ihmisten hampaat menevät karkista pilalle, ei ainoastaan lasten.

Vaikka karkiton elämä on tähän asti sujunut vakaasti ja rauhanomaisesti, balanssin löytäminen vie aikansa. Sokerihimon kompensointia pitää opetella. Kun himo iskee, saan paikattua himon jogurtilla, pähkinöillä tai palalla suklaata. Ongelma on siinä, että korvikkeet ovat usein paljon kaloripitoisempia kuin kourallinen sirkusaakkosia. En ole laihtunut.

Olen kuitenkin havainnut saman kuin aikaisemman sokerilakkoni aikana: alan hiljalleen tottua vähempään. Ja päiviä, jolloin olen valmis syömään apiloita tienposkesta, koska ne saattavat sisältää vähän mettä, ei ole enää 7/7. Ehkä himo vähän laantuu jossain vaiheessa. Sain eilen jopa sanottua ei pätkisjäätelölle. Aika hyvin.

Markkinoille tarvittaisiin kyllä joku sokerihiiren nikotiinilaastari. Salmiakkiufoa suoraan olkavarteen. Aaah.

Miksi minä olen outo?

Koululaisella oli ollut raskas päivä. Oli ollut kaikenlaista ikävää ja mieli oli maassa. Illalla käytiin pitkä keskustelu elämästä.

Sanoitko "normaali"? Ei ole näkynyt.

- Äiti, miks mä olen niin outo?
- Voi rakas, et sä oo mitenkään erityisen outo!
- Oon mä, ihan omituinen.
- No hei, kato mua. Oonks mä susta jotenkin normaali?
- ... no et. (hihitystä)
- Onko isi sitten?
- No ei kyllä ole.
- No sanopa ykskin normaali ihminen. Mummi? Sisko? Ransu-eno? Anna-täti?
- (Hihitystä) Ehkä Iidan äiti on normaali. Ja ehkä opettaja.
- Johtuisko se siitä, et sä et tunne niitä kovin hyvin?
- Ehkä.
- No siinäs näet, nekin voi olla oikeesti outoja. Ja kuule sille oudolle on toinenkin sana ja se on ainutlaatuinen. Sellainen et ei oo toista samanlaista maailmassa. Ellei oo identtinen kaksonen mut nekin on kuitenkin ainutlaatuisia.
- Mut jos kaikki on ihan outoja niin miks sellainen sana on ku normaali?

Sanopa se. Jätetään se matematiikan harrastajille.

Sukupuolineutraali peruskoulu?

Sukupuoli nousi taas puheenaiheeksi pitkästä aikaa. Hesarin Vieraskynässä syytettiin poikien huonommasta koulumenestyksestä peruskoulun liiallista sukupuolineutraaliutta.

Kirjoittajat olivat mm. pahoillaan siitä, että tyttöjä ja poikia pyritään kohtelemaan tasapuolisesti jolloin heitä "ryhdytään epähuomiossa kohtelemaan jonkinlaisina sukupuolettomina perusihmisinä". Heidän mukaansa näennäisesti neutraali suhtautuminen sukupuoleen peittää ja jättää huomiotta monia tyttöjen ja poikien eroja, mikä johtaa poikien huonoon koulumenestykseen. Kirjoituksessa myös kritisoitiin, että sukupuolesta ei saa nykyään puhua.

Mistähän aloittaisin? Siis että suomalainen peruskoulu olisi liian sukupuolineutraali? Ihan vakavissaan? Minun nuoruudessani, jolloin kaikki ehkä oli vielä hyvin, ei peruskoulussa sukupuolesta puhuttu kuin kertaalleen bilsan tunnilla, jossa hihitettiin ihmisen lisääntymistä.

Kirjoitus henkiikin täydellistä ymmärtämättömyyttä koko aiheesta. Ottaen huomioon, että sukupuolen jatkumosta on Suomessa alettu ylipäätään puhua julkisesti vasta muutama vuosi sitten, en usko, että sukupuolen häivyttäminen olisi mitenkään ehtinyt päätyä käytännön toimenpiteiksi opetusohjelmassa. Voi toki olla, että epäuskoni peruskoulun ketteryyttä kohtaan on aiheetonta, mutta kirjoituskin tavallaan todistaa, että jämähtäneisyyttä ja väärinkäsityksiä esiintyy yleisesti, myös kasvatustieteiden ammattilaisilla.

Hyvin vaikea tätä väitettä on uskoa myös siksi, että sukupuolisensitiivisyyttä ei näy varhaiskasvatuksessakaan yrityksistä huolimatta. Ja jos päiväkodeissa on näissä tasa-arvoasioissa vähän petrattavaa, miten ihmeessä peruskoulussa oltaisiin jotenkin kiritty unohtamaan sukupuoli kokonaan? Minun nähdäkseni jo eskarissa tytöt ja pojat leikkivät täysin erikseen.

On myös fakta, että poikien ja tyttöjen aivot kehittyvät eri tahtiin, mutta koska ihminen on psyko-fyysis-sosiaalinen kokonaisuus, kuulostaa biologiaselitys vähän turhan helpolta. 

Vaikka poikien huonompi koulumenestys ei näy työelämässä, on ongelma tietenkin todellinen ja poikien syrjäytysmisriski kannattaa minimoida. Mikä koulussa mättää? Miten poikia pitäisi huomioida? Mitä ovat todelliset syyt poikien huonompaan koulumenestykseen? Miksi suuri osa pojistahan menestyy koulussa edelleen ihan hyvin?

Aina kannattaa tarkistaa tilanne Ruotsissa. Heillä nimittäin näkyy sama trendi: tytöt menestyvät koulussa poikia paremmin. Ratkaisuksi tarjotaan kuitenkin ihan päinvastaista lähestymistä. He näkevät, että ongelma on juuri poikien lokeroiminen pojiksi.

"– Om pojkar tidigt får lära sig att det inte är riktigt manligt att plugga och anstränga sig i skolan utan det är någonting som flickorna gör är det väldigt svårt att bryta det mönstret."

Ratkaisuiksi tarjotaan normikriittistä pedagogiikkaa, joka pyrkii yhdenvertaisuuteen, sekä investointeja ensimmäisiin kouluvuosiin.

Ihan yhtä lailla normikriittisyyden nimissä pitäisi selvittää, miten poikien ja tyttöjen kotikasvatus eroaa toisistaan. Millainen käytös on pojille sallittua? Millaisiin ja miten monipuolisiin harrastuksiin poikia kannustetaan? Miten poikien vastahakoisuuteen koulua kohtaan suhtaudutaan? Vanhemmat ovat ihan yhtä lailla tässä palapelissä mukana.

Voi myös olla niin, että tyttöjen kokeman syrjinnän kanssa on tehty töitä jo pitempään. Siksi vähättelevät kommentit herättävät jo huomiota ja niitä joutuu oikomaan jälkikäteen. Pärjääminen on sallittua.

Poikiin kannattaa siis ehdottomasti kiinnittää huomiota monestakin näkökulmasta, mutta ei edelleenkään kromosomitasolla. Siitä voisi aloittaa että nuoren ihmisen kohtaamiseen investoidaan lisää aikaa.

Kulttuurit törmäävät kaapeissa

Anoppini vierailee meillä säännöllisesti. Hän hoitaa lapsia iltaisin ja vie heitä harrastuksiin. Tämä edellyttää, että hän välillä etsii kaapeistamme kamoja kuten harrastusvälineitä, vaatteita ja välipaloja.

Eräänä iltana hän oli tekemässä ipanoille iltapalaa ja availi keittiön kaappeja sattumanvaraisesti. Samalla hän puhisi, ettei löydä kaapeistamme mitään.

Yllätyin kommentista. Miten niin ei löydä?

Naurettava väite. Hänen sekavista kaapeistaan ei löydä mitään. Hänhän se täyttää astianpesukoneen ja kuivauskaapin väärin, laittaa juustohöylän kummalliseen paikkaan ja viikkaa vaatteet ihan miten sattuu.

Kalikka kalahti, koska olen perheemme kaappivastaava. Pidän siitä, että kaappien sisältö ei räjähdä silmille, kun oven avaa, ja että kaikelle on oma paikkansa. Luonnollisesti mielestäni perheemme ruoka-, eteis- ja vaatekaapeissa vallitsee täydellisen looginen järjestys.

Nimittäin se sama, mikä meillä oli lapsuuden kodissani. Ja se järjestys on selkäytimessä. Osasin äitini kodissa kattaa joulupöydän ihan intuitiivisesti, vaikka keittiö ei ollut enää se lapsuuden kodista tuttu.

Kulttuurien törmäämisestä puhutaan yleensä perheissä, joissa toinen vanhempi ei ole suomalainen, mutta ehkäpä ilmiö näkyy jossain määrin ihan kaikissa perheissä. Kahta samanlaista kotia ei ole, vaikka kansallisuus (sosio-ekonomiset tekijät mukaanlukien) olisikin sama. Näkemyseroja voi olla sekä puolison että puolison vanhempien kanssa.

Erot eivät tietenkään rajoitu vain kaappeihin. Paitsi kaappilogiikan myös muiden perinteiden ja tapojen yhteensovittaminen on opettelu-, asenne- ja neuvottelukysymys. Harvemmin on olemassa mitään oikeaa vaihtoehtoa, vaan tarvitaan kompromisseja - saneleminen ei ole vaihtoehto, jos ilmapiiri merkitsee mitään. 

Nyt kun olemme tunteneet toisemme yli kymmenen vuotta, alan jo osata etsiä lautasliinoja olohuoneen puoleisen piirongin laatikosta ja muistan, että talouspaperia heillä ei ole. Ymmärrän että kun he puhuvat piikeistä, he tarkoittavat ruotoja. Ja on itse asiaa ihan kätevää, että heillä käytetään veitsen sijaan saksia lasten spagettien pilkkomiseen. Olen myös ottanut käyttöön anopin nyssäkkästrategian mökkipakkaamisessa. Kaikki käy, kunhan joulupöydässä on herneitä ja lanttulaatikkoa.

Kertokaapa, oletteko törmänneet tällaisiin perhekulttuurieroihin? Löytyikö ratkaisu?