Täi - ja kuinka se häädetään

Goddammit. Päiväkodista tuli täitiedote. Lasten päät pitäisi tarkistaa, koska ryhmässä on useammalta löytynyt täitä.

Kun siinä haroin mököttävän Snadin hiuksia läpi, tajusin, että en tiedä yhtään mitä teen.
Minulla ei ole ikinä ollut täitä. En ole koskaan nähnyt koko ötökkää eikä kukaan ole opettanut miten niitä etsitään.

Vilistääkö ne? Karkaako ne, jos yrittää ottaa kiinni? Entäs jos päänahkaa ei kutita? (No jaa, pelkkä homman ajatteleminen saa kyllä päänahan kutiamaan.) Ja miten hitossa täältä mitään voi löytää?

Kokosin tähän täitietoutta itseäni (ja ehkä muita kaltaisiani) varten.

1. MITÄ ETSIN KUN ETSIN TÄITÄ?

Olisipa joku helppo diagnostiikka tähän. Purema ei aina kutita, joten näköhavainto minimaalisesta otuksesta on ainoa tapa varmistaa tartunta. Ja se ei todellakaan löydy tuolla kuvaamallani tavalla sormilla hiuksia haromalla.

Päätäi on ihmisen hiuksissa (ja vain hiuksissa) elävä 2-4 mm:n mittainen, väriltään läpikuultavan harmaa ötökkä - paitsi jos se on imenyt verta jolloin siitä tulee punertavan ruskea. Näitä ruskeita pisteitä päänahasta siis syynätään. Ne eivät lennä tai pompi vaan ryömivät. Lempipaikkoja ovat lämpimät paikat kuten niska ja korvien taus.

Täin munat eli saivareet ovat 1 mm pituisia, ovaalinmuotoisia, vaaleanharmaita nystyjä, joita löytyy läheltä päänahkaa hiukseen tiukasti kiinni liimattuna. Kuori jää kiinni hiuksiin kuoriutumisen jälkeen. Saivareita on vaikea erottaa hilseestä, mutta erotusdiagnoosina on tiukka kiinnitys.

Sihtaus on tehtävä tarkoitukseen suunnitellulla täikammalla (metallinen on kuulemma parempi, koska sen voi keittää), kunnon valaistuksessa ja rillit päässä.

Suurennuslasikaan ei ole haitaksi. Ystävän tartunta pääsi villiintymään, koska mies ei nähnyt vaimonsa päässä mitään vaikka epäily oli.

2. MITEN TÄIKAMPAA KÄYTETÄÄN?

Vaikka internetin ihmemaassa on videoita vaikka kuinka paljon, täikampauksesta ei ollut juuri mitään käytännön materiaalia.

Kosteista, hoitoaineella käsitellyistä hiuksista täiden tarkastus onnistuu kuulemma helpommin kuin kuivista.

Espoon kaupungin ohjeissa lapsi laitetaan istumaan pöydän ääreen kyynärvarsiinsa nojaten. Olkapäille laitetaan pyyhe ja pöydälle asetetaan valkoinen paperi. Hiukset selvitellään ensin tavallisella kammalla ja harjalla. Tarkistaminen aloitetaan täikammalla jommaltakummalta sivulta. Hiuksia kammataan niskasta otsalle hiusrajaan ja siitä alas suortuvan päähän saakka. Hyvässä valaistuksessa (päivänvalo on paras) tutkitaan, onko pöydällä olevan paperin päälle pudonnut päätäitä.

3. MILLOIN TARTUNTA TODETAAN?

Tartunta on saatu ja hoito pitää aloittaa, jos
- hiuksista löytyy yksikin elävä täi,
- hiuksissa on kiinni olevia päätäin munia,
- hiuksissa tiukasti kiinni olevia päätäin munia löydetään alle 1 cm:n etäisyydeltä hiuspohjasta sellaisista hiuksista, jotka yli kuukautta aiemmin on hoidettu päätäitartunnan vuoksi.

Sitten vain shampoo-ostoksille apteekkiin. Tehoaineita on monenlaisia: hyönteismyrkkyjä ja tukahduttamista. Paksuille, pitkille hiuksille kannattaa varata riittävästi ainetta.

4. MILLAINEN SIIVOUS KOTONA TARVITAAN?

Kotia ei tarvitse kokonaan keittää ja desinfioida. Täin pitäisi kuolla ilman ruokaa kahdessa päivässä, mutta hyönteistutkijat muistuttavat, että aina niin ei käy. Mökkiviikonloppu ei siis sataprosenttisesti takaa, että hyyryläiset ovat todella delanneet vaan hoitoa ja kampaamista pitää jatkaa ohjeen mukaan.

Tärkeintä on huolehtia hiusten kanssa kosketuksissa olevien tarvikkeiden puhdistamisesta ja puhtaudesta - ja niitä on paljon! Kylpypyyhkeet, kuulokkeet, korvaläpät, tyynyliinat, pyöräilykypärät, harjat, kammat, hiuspidikkeet ja päähineet poistetaan käytöstä muutaman vuorokauden ajaksi tai ne puhdistetaan käytön jälkeen päivittäin.

Puhdistus onkin aikamoinen operaatio: harjat, kammat (incl. täikampa), hiussoljet ym. puhdistetaan upottamalla ne kuumaan veteen (+ 60 ºC) 30 sekunnin ajaksi tai kiehuvaan veteen 10 sekunniksi.

Hoidon jälkeen vaihdetaan puhtaat liinavaatteet ja pyyhkeet. Tekstiileille riittää normaali konepesuohjelma (+ 40 ºC). Vaikka tekee tietenkin mieli keittää ne.

Tutkimusten mukaan pakastinkylmyys (noin -20ºC ) ja kuiva kuumuus ( + 80º C) tuhoavat päätäit parissa tunnissa.

5. MITEN ESTÄN UUDET TARTUNNAT?

Muistan lapsuudesta varoituksen että kaverin pipoa ei saanut lainata (ei olisi tullut mieleenkään), mutta pitkätukkaisille lapsille kannattaakin muistuttaa, että mitään hiusrekvisiittaakaan - pompuloita, pantoja ja pinnejä - ei saa lainata. Ja pitkät hiukset kannattaa pitää kiinni.

Tärkeintä tartuntojen ehkäisyssä on uskoa, että meillä voi todella olla täitä: tsekata päiväkodin ilmoitustaulu ja ottaa hoito tosissaan. Pitää hankkia täikampa, puhdistaa rillit, lukea shampoon ohjeet ja jaksaa kammata.

Täikampa äitiyspakkaukseen, sanon minä.

Lisätietoa saa jakaa kommenttiboksissa! Hyvät vinkit ovat tässä puuhassa tarpeen.

Talvipyöräily: nastoilla vai ilman?

Pyöräilin viime vuonna ennätyskilometrit, kiitos sähköpyörän. Koska kelit säilyivät kesäisinä taitoin työmatkan fillarilla vielä joulukuussakin.

Tästä voimaantuneena vaihdoin vielä ennen joulua pyörään nastarenkaat alle, jotta pystyisin vihdoin pyöräilemään läpi talven. Mikä oli kokeilun lopputulos?

Tavallaan heikko.

Tammikuussa pyöräilykilometrejä tuli ehkä viisi. Positiivista on se, että Helkama ei ole moksiskaan pakkasesta (akku kuluu kyllä nopeammin jo valonkin takia eli täytyy ladata useammin) mutta minun fysiikkani raja menee -10 asteessa. Tämä siksi, että en ole löytänyt naaman suojaksi mitään pätevää systeemiä. Talvisilmäni alkaa vuotaa valtoimenaan kun lämpötila laskee lähelle nollaa ja iho rapisee irti, jos on vähänkin viimaa. Noh, reittini kulkee pitkin merenrantaa, joten sitä on aina.

Toisaalta sellaisina päivinä, jolloin oli vain muutama aste pakkasta, satoi lunta. Nastarenkaat pitävät kyllä hyvin lumessa, mutta ei niilläkään pääse puoleen sääreen ulottuvissa kinoksissa mihinkään. Joku kevyen liikenteen väylien kunnon kertova auraussovellus voisi olla kätevä.

Tällainen pohja, jossa sohjo ja jäärailot vaihtelevat, pistää taluttamaan. Matka on hidasta ja
fillari tärisee niin että hampaista irtoaa paikat.

Mutta mutta. Vaikka tammikuu jää näköjään polkematta tein mitä hyvänsä, pyöräilykauteni alkoi taas helmikuussa - jo kolmatta vuotta putkeen. Ei se nyt huonosti ole jos vain kuukauden verran on taukoa.

Ja yhtäkkiä nastat olivatkin supertärkeät! Vaikka kevät etenee jättiharppauksin ja tiet sulavat nopeasti, keliongelmia ja rospuuttoa jatkuu yllättävän pitkään.

Päivällä sulaa, yöllä jäätyy. Reitilläni on metsän siimeksessä olevia kohtia, joissa on edelleen lunta. Lumesta sulavia valtavia lätäköitä, jääsohjoröpelöä, veden kiillottamaa peilijäätä, suljunmuljua ja mustaa jäätä on maaliskuun loppuun asti.

Kun lunta ei ole, nastat tietenkin kuluvat nopeasti paljaalla asfaltilla. Nastarenkaat myös pitävät hassua rahisevaa ääntä, ovat mutkissa vähän jäykät (toki ihanan pitävät) ja hidastavat kyllä vauhtia. Kitkan lisääntyminen ei toisaalta ole sähköpyöräilijälle suuri ongelma, mutta voin kuvitella, että nastarenkailla on normifillaroitsijalla määränpäässä puna (ja räkä) poskilla.

Maanantaina suuntaan renkaidenvaihtoon. Kesäaika alkaa.

Entä jos hammaslääkärillä ei pelottaisi?

Yhteistyössä Pepsodentin kanssa

On yksi asia, jossa satavarmasti tässä perheessä tytöstä polvi paranee. Hampaidenhoito.

Skidi on rampannut nyt keväällä hammaslääkärissä oikomisen takia. Kaikki ylähampaat eivät mahdu tulemaan, joten tilaa on tehtävä kuminauhojen ja muottien avulla. Oikomishoidon aikana hampaita täytyy hoitaa entistäkin huolellisemmin.

Vastaanotolla lääkäri kehui Skidin hyväkuntoisia hampaita ja arveli likan käyttävän sähköhammasharjaa. Ipana harjaa leegonsa ihan tavallisella pehmeällä hammasharjalla, mutta pitää tiukasti kiinni rutiinista: kaksi kertaa päivässä, kaksi minuuttia kerrallaan.

Tajusin siinä toimenpidehuoneessa desinfiointiaineen käryssä ja hoitolaitteiden karvoja nostattavassa äänimaailmassa, että tämä paikka ei pelota Skidiä lainkaan. Miksi pelottaisi? Hänen ei tarvitse täällä vältellä, valehdella, pelätä ja kärsiä. Hän hoitaa hampaitaan hyvin.

Köh. Toisin kuin minä. Hampaidenhoidon laiminlyöntihistoriani on kattava ja monipuolinen. Olen täydellinen varoittava esimerkki.

Välillä ihmettelen, miksi minulla on ylipäätään hampaita suussa.

Olen kasvanut lapsena kaakaolla, pillimehuilla ja sokerihuurretuilla muroilla, teininä irtiksillä ja kokiksella. Purkkana ei todellakaan ollut xylitoli-valmisteita vaan HubbaBubbaa ja JuicyFruitia - kolme levyä suuhun yhtä aikaa. Mutsi kyllä muistutti, että hampaat menevät pilalle karkista, mutta ei meillä aamuharjauksesta eikä piilosokerista ollut puhetta.

Nuorena aikuisena jatkoin kiilteen liuottamista makeaan siideriin, naposteluun ja hyvin epäsäännölliseen ruokailurytmiin.

Missä kohtaa meni pieleen? En voi syyttää yhteiskuntaa vaan ihan itseäni. En kertakaikkiaan ottanut hampaidenhoitoa tosissani. Omaan piikkiin menee myös se, että iltavirkun aamuista on aina budjetoitu jokainen minuutti nukkumisen maksimointiin. Aamuharjausta on hyvin vaikea opetella jälkikäteen.

Onneksi ajat ovat muuttuneet, eikö niin?

No ei. Lasten hampaiden reikiintymisen väheneminen on pysähtynyt ja reikiintyminen on jopa hieman lisääntynyt. Vähän yllätyksekseni kuulin, että lasten hampaiden harjaamiseen panostetaan edelleen huomattavasti alle hammaslääkäreiden suositusten. Suomalaislasten hampaat ovatkin tutkimusten mukaan Pohjoismaiden heikoimmassa kunnossa.

Juttelin hammashoidon historiasta Hannu Hausenin kanssa. Hausen on ehkäisevän hammaslääketieteen asiantuntija, jonka tutkimustyö on painottunut lasten ja nuorten suun terveyden edistämiseen paitsi lääketieteen niin myös käyttäytymis- ja sosiaalitieteen näkökulmasta.

Hausen kertoi, että Suomessa herättiin 60-luvulla suunterveyden surkeaan jamaan ja aloitettiin kansallinen terveysneuvonta. Tilanne alkoi parantua. Hiljalleen valistuskampanja kuitenkin hiipui ja 80-luvulla katsottiin, että hampaiden reikiintyminen korjataan parhaiten säännönmukaisten hammaslääkärikäyntien yhteydessä. Muistan hyvin alakouluajoilta vaaleanpunaisen ajanvarauslapun ja banaaninmakuisen fluorilakan.

Kun myönteinen kehitys pysähtyi, tajuttiin, että asiaa pitäisi edistää myös kodeissa. Maitohampaat kun voivat reikiintyä jo parissa kuukaudessa.

Työ alkaa jo ennen kahden vuoden ikää: jos lapsen suuhun ehtii muodostua normaali mikrofloora, karies-bakteerit joutuvat kilpailemaan elintilasta. Tällöin ne eivät voi mellastaa suussa miten tahtovat. Sen jälkeen karies pidetään ahtaalla ihan perusjutuilla. Vanhempiin yritetäänkin iskostaa avainsanat terveellisestä ruokavaliosta, ateriarytmistä, harjausrutiinista, fluorihammastahnasta ja ksylitoli-tuotteista.

Ja sitten on vielä se esimerkin näyttäminen. Sen kaksi x kaksi minuuttia -rutiinin oppii helpoiten vanhemmilta. Hausen kertoi, että sukupuolten välillä löytyy eroja: miehistä puolet harjaa hampaansa aamuin illoin, naisista kaksi kolmasosaa. Ero alkaa näkyä myös pojissa, jo 11-vuotiaista lähtien. Isien malli olisikin olennainen keino saada pojat huolehtimaan hampaistaan.

Minäkin ryhdistäydyin, viimein, ja otan nykyään hoitorutiinin tosissani, käytän hammaslankaa ja suuvettä ja käyn tarkastuksessa parin vuoden välein.

Suurin syy ryhtiliikkeeseen oli tieto suun terveyden liittymisestä yleisterveyteen. Minulla on jo muutenkin perinnöllinen alttius sydän- ja verisuonitauteihin, joihin suun terveydellä on selvä yhteys. Tuuria ei kannata testata.

Naula arkkuun tuli juurihoidosta. Sen ansiosta kypsyi ajatus jättää irtokarkit kokonaan. Something's got to give. Salmiakkiufofirma saisi kyllä maksaa tekarini.

Onneksi pikkusisko näyttää katsovan ennemmin mallia isosiskostaan kuin minusta. Minun roolikseni jää tehdä hampaidenpesusta hauskaa. Bravuurini on rikki menevä hampaidenpesukone, joka yleensä hoitaa iltaharjauksen viimeisen kierroksen. Kone nimittäin alkaa hetken harjattuaan nikotella, yskiä ja harjata täysin epärytmissä omituisesti poskia, huulia ja lopuksi tuikkaa tahnaa nenänpäähän.

Maailman suunhoidon päivän kunniaksi pukkaa arvontaa: Sekä Instagramissa että Facebook-sivullani on postauskuva, josta tykänneiden kesken arvotaan kaksi pakettia:
a) Linnamäki-rannekkeet (5 kpl) ja
b) vuoden suunhoidon tuotteet koko perheelle.
Käykäähän osallistumassa, vaikka molemmissa - mukaan ehtii ma 21.3. klo 12 asti!

Yön yli

Skidi kävi elämänsä ensimmäisellä harrastusleirillä, joka kesti yön yli.

Tämä oli eka kerta kun ipana oli yötä vieraassa paikassa ilman viiteryhmäänsä. Toki paikalla oli aikuisia ohjaajia ja huoneessa oli muita lapsia, mutta periaatteessa siellä oltiin ihan itsenäisesti.

Vaikka lapsi olisi kuinka reipas ja sosiaalinen ja intopinkeänä leirillä, vanhemman kannattaa pitää puhelinta auki. Vieraassa paikassa nukkuminen on ihan oma taitolajinsa. Jos uni ei tule, voi olla hyvä ottaa yhteys kotiin. Tuttu ääni rauhoittaa. Lisäksi osasin tässä asiassa tarjota vertaistukea.

Olen nimittäin oma sänky -addikti. Nukun älyttömän hyvin kotona, mutta vieraissa paikoissa ensimmäinen yö menee lähes poikkeuksetta pyörimiseen. En tiedä miksi. Sama toistuu myös mökillä, jossa sentään nukumme kymmeniä öitä vuodessa. Ja koska melatoniini ei tehoa, olen omillani.

Äänet, tuoksut, lämpötila, ilmavirrat, tyyny- ja patjatuntuma, muiden huoneessaolijoiden hengitys. Joku inahtaa tai kahahtaa juuri kun olet saamassa unen päästä kiinni.

Erityisesti tuo viimeinen. Tästä syystä myös nukkumis- ja imetysjärjestelyt vauvan kanssa olivat totaalikriisin paikka (missään ei muuten varoiteta, että vauvat ovat älyttömän meluisia nukkujia!). Lopuksi väsyttää niin että itkettää, mutta et silti saa nukuttua.

Muistelen edelleen kauhulla entisen duunipaikkani tiimipäivää, jossa majoitus oli noin 15 hengen ladossa, narisevalla hetekalla. Unta nolla minuuttia. Ryhmäytyminen jäi passiivisaggressiivisen mielentilani takia vähintään puolitiehen.

Nukunkin kaikkein parhaiten yksin, pimeässä, hiljaisessa ja viileässä huoneessa.

Koska aina välillä täytyy nukkua muuallakin kuin omalla tempurilla, minulla on tekniikka, jota käytän sulkeakseni vieraan paikan pois.

1. Aloita kropan rentoutusharjoituksella. Kuvittele, että makaat jossain miellyttävässä paikassa, hiekkarannalla auringon paisteessa tai lumessa, ei sen väliä. Ajattele rauhallisesti kuinka jalkasi, kätesi, lantiosi, hartiasi ja pääsi ovat raskaat ja väsyneet ja uppoavat vasten maata, yksi kerrallaan. Lopuksi käy läpi kasvojen lihakset: rentouta suu, posket silmät, otsa ja korvat. Tämän jälkeen pitäisi kaiken täpinöinnin olla kadonnut.

2. Hengitysrytmin vakauttaminen. Hengitä ja laske: kolmella sisään, neljällä ulos. Hitaasti. Mukaan joogasta tuttu mielikuvaharjoitus hengityksestä saumattomana ympyränä, jossa sisäänhengitys on nouseva kaari ja uloshengitys laskeva. Tämä on monesti viimeinen ajatukseni ennen tiedottomuutta.

Ja niinhän siinä sitten kävi, että Skidillekin uni tuli. Etenkin kun löytyi ylimääräinen huone, johon pääsi nukkumaan yksin.

On meillä sittenkin jotain yhteistä.

Joukkoistettu gaalakolttu

Huomenna olisi taas pippalot. Osallistun jo kolmannen kerran Venla-kekkereihin.



Koska en omista juhlamekkoja, joudun aina vähän improvisoimaan.

Ensimmäisellä kerralla kurkkasin vaatekaappiini pari tuntia ennen juhlaa. Ja luonnollisesti jouduin telkkariin halvassa trikoomekossa. Toisella kerralla meni paremmin: lainasin mekon Nudgesta.

Nyt sitten kokeilin joukkoistamisen voimaa. Esitinkin Facebookissa kysymyksen, olisiko kellään ystävälläni lainata kivaa punkunkestävää cocktailmekkoa. Sain mekkovyöryn!

Naisilla on toinen toistaan upeampia mekkoja kaapit täynnä, lyhyttä ja pitkää, pitsiä ja modernia. Kaikkia sateenkaaren värejä, paljetteja, vintagea. Harva meistä tarvitsee juhlamekkoa useamman kerran vuodessa, joten suurimman osan aikaa ne vain nököttävät kaapissa.

Tuli heti idea. Miettikää, jos olisi sovellus, johon voisi laittaa omien juhlamekkojensa kuvat ja mitat. Gaalan alla voisi kurkata sopivan kokoisen, lähellä asuvan kaverin digitaaliseen juhlamekkokaappiin. Sama systeemi tietysti sopii myös koruihin ja asusteisiin. Tällainenhan on pakko olla jo?

Anyway, mekkovyörystä seurasi valinnan vaikeus, joten pidin kersojen kanssa asusulkeiset. Kommentointi oli raakaa.

"Äiti, toi on niin lyhyt että sä et pääse tolla sisälle."

Tästä ihanasta Kirjokankaan vintage-univormusta ei kukaan keksinyt pahaa sanottavaa.
Paitsi Snadi, joka kysyi, miksi tässä on ruokalappu.

Tämä etuhelminauhalla koristeltu mekko istui kuin hanska. "Äiti sä näytät liian lihaksikkaalta."

Tämä kokomustapaljettinen hihaton mekko, johon kuuluu samanlainen baskeri (!), oli kuulemma "liian hileinen".
"Äiti sä nolaat itsesi."

Täydellinen Audrey Hepburn -larppiasu. Pitäisi ehkä enemmän käyttää vyötä.

Koska ipanoiden mielipiteet ovat liian rehellisiä, kysyn teiltä. Laitanko Kirjokankaan vai helmikoltun? Käyn sitten sen jälkeen koru-, meikki- ja tukkakriisin kimppuun.

Maailma on vaarojen karikko

Perhana. Pyykit koneessa ja aamulla aloitettu varaston raivaus on aiheuttanut räjähdyksen koko kämppään. Keittiössä aamiaissotku.

En millään malttaisi lopettaa hyvässä vauhdissa olevaa rymsteerausta, mutta ipanat mankuvat ulos.

Voisivatko ne mennä... kahdestaan?

Riskianalyysi. Mitä voisi tapahtua? Pysyvätkö ne yhdessä? Mitä jos Snadi vaeltelee eksyksiin? Onko isosiskolla riittävän hyvät ennakointitaidot? Vaikka Skidi on pikkulapseksi superluotettava, ei hänkään aikuinen ole. Pihatiellä ei usein kulje autoja, mutta joskus kyllä.

Jos en päästä, olenko ylivarovainen ja hössöttävä pumpulissa-kasvattaja? Jos taas päästän, olenko välinpitämätön idiootti, joka ei välitä lapsistaan?

Pikkusiskon kanssa irtipäästämisen kynnys on selvästi madaltunut. Skidin päästin ulos vuotta vanhemman kaverinsa kanssa kuusivuotiaana. Muistan edelleen, että se oli kuumottava tilanne. Voisiko siihen jo luottaa? Teki mieli mennä viemään roskat, että voisi vähän vakoilla jätekatoksesta, leikkivätkö ne oikeasti siinä, missä sovittiin.

Itsehän toki vaeltelin metsässä pikkuveljen kanssa aivan vapaasti. Asuimme keskellä ei mitään, joten liikenteestä ei ollut vaaraa. Toisaalta kotipihalla ei ollut keinuja, kiippareita tai futiskenttää. 70-luvulla oli itsestään selvää, että vanhempien piti tehdä omia juttujaan eikä kopsuttaa hiekkalaatikolla älä tule paha kakku -ämpäriä.

Muistaakseni tipuin ainakin kertaalleen kalliolta kanervikkoon, toppatakkini juuttui puun oksaan, vajosin polvia myöten suohon ja putosin puusta kun laho oksa petti alla. Kerran juoksin kotiin ampiaisparvi perässä. Vajaata paria vuotta nuorempi pikkuveli seurasi kannoilla heti kun pystyssä pysyi. Leikimme luonnollisesti myös mutaojassa aina kun vanhempien silmä vältti - ja sehän vältti usein. Reviiri kasvoi iän myötä.

Näitä irrottamisen hetkiä tulee koko ajan. Repertuaarista löytyy ensimmäiset heippahalit päiväkodin ovella, kaverisynttärit ilman vanhempia ja yökylä mummilassa. Sitten tulevat pihaleikit, yksin taitettu koulumatka, viikonlopun kuoroleiri, ulkomaanmatkat, festarit - ja muuttoauto. Jossain vaiheessa ne oppivat menemään itse nukkumaan.

Jossitteluelementti on aina olemassa, jos luottamusannostelu menee pieleen. Elämässä sattuu kaikenlaista. Taitojen lisäksi tarvitaan tuuria.

Menkööt ulos kahdestaan. Kyllä ne voivat huutoetäisyydellä lähimetsässä rymytä.

Ipanat tulivat raapimaan ovea jo puolen tunnin päästä. Vapaudesta ei ollut suurta iloa, äiti kun kuulemma keksii aina parhaat leikit. Otan kohteliaisuutena.

Parisuhde fläppitaululle

Anteeksi pieni blogihiljaisuus, mutta on ollut vähän kiire. Paitsi että iltaisin on kaikenlaista menoa, myös töissä on maailma saatava valmiiksi ennen joululomaa.

Vuoden lopussa on aina sekä projektien että erilaisten kehityshankkeiden deadlineja samalla kun pitää miettiä seuraavan vuoden askelmerkkejä. Fläppitaulut ja post-itlaput vain rapisevat, kun tiimin kesken etsitään tekemiselle suuntaa.

Tänään eräässä kehityssessiossa tuli mieleen, että suurin osa työelämän harjoituksista toimisi myös parisuhteessa. On oikeastaan aika outoa, että parisuhteen kehittämiseksi ei kukaan tee juuri mitään konkreettista työtä, vaikka kyseessä on helposti isoin elämän mielekkyyttä ja hyvinvointia tarjoava palikka.

Katsotaanpa.

1. Ensinnäkin erilaiset tiimin kesken tehtävät persoonallisuustestit antavat eväitä ymmärtää työkavereita: millaisia kollegoiden työtavat on ja miten  jengi motivoituu. Olisi tietenkin ihan älyttömän hyvä tunnistaa myös elämänkumppanistaan näitä piirteitä.

Parisuhteessa itsensä ja toisen ymmärtäminen on oikeastaan vielä olennaisempaa kuin töissä. Miksi helvetissä se laittaa aina puulastan astianpesukoneeseen? Samasta syystä kun se laittaa diesel-tankkiin bensaa ja heittää avaimet roskikseen kun piti heittää roskapussi. Miksi se vänkää joka asiasta? No ehkä siksi että keskustelukumppanina on toinen lyhytpinnainen vänkääjä.

2. Jos taas halutaan kartoittaa parisuhteen nykyistä tilaa ja etsiä yhteisymmärrystä siitä, missä mennään, pitää päästä perille perheen puheenaiheista. Metodi on hyvin konkreettinen ja yksinkertainen: ei muuta kun seinälle kolme isoa paperiarkkia jotka otsikoidaan seuraavasti:

• Mistä asioista parisuhteessamme puhutaan?
• Mistä asioista pitäisi puhua enemmän?
• Mistä asioista ei puhuta ollenkaan?

Sitten kumpikin täyttää omat näkemyksensä oikean otsikon alle. Voisin kuvitella, että suurimmat yllätykset piilevät parisuhteessakin asioissa, joista ei puhuta. Kuten siitä, epäkohdasta miksi muka en enää voi vaatia Koti-inisnööriä tuomaan iltapalavoileipää sohvalle vedoten siihen, että olen juuri synnyttänyt.

3. Ongelmanratkaisussa taas auttaa helppo seulontatekniikka: kumpikin kirjoittaa lapuille parisuhteen kehityskohtia ja laput laitetaan seinälle. Sitten molemmat saavat kolme ääntä, jotka saa antaa omasta näkökulmastaan tärkeimmille / pikaisinta parannusta vaativille asioille. Tämä voisi toimia myös koko perheen kanssa, mutta kannattaa varoa kersojen liittoutumista.

Saattaa tietysti olla, että tässäkin neutraali fasilitaattori olisi ihan tarpeen. Voihan nimittäin käydä niin, että harjoitusten jälkeen on aattona ihan legendaarinen riita päällä ja sitä voikin ryhmäytyä ihan keskenään glögilasin kanssa jonnekin sohvannurkkaan pohtimaan, olisiko jokin ammattimainen terapeutti jo välipäivinä auki.

Kokeilkaa jos uskallatte!

Lahjatoiveita ja toivelahjoja

Kuulin, kun ipanat juttelivat joululahjatoiveistaan.

Rehellisiä ovat.

 
Skidi oli kirjoittanut joulupukille molempien puolesta vaatimattoman muutaman kohdan listan. Skidin toivomuksina oli mekko, ihmisen piirtämistä opastava kirja ja pikkulegoja, Snadi toivoi Frozen-viittaa, käsineitä ja Elsa-nukkea.

Skidi painotti siskolle, että kyseessä on toivomuslista eikä tilauslomake, joten Snadi jäi miettimään, pitäisikö kirjoittaa tooooosi isolla se Elsa-nukke.

Miten se lukikin ajatuksia. Se olisi ollut juuri se turhake, jonka olisin huoletta jättänyt pois. Viitan saa Mummikin tehtyä ja siniset käsineet nyt löytyvät kyllä. Mitä väliä jostain nukesta.

Olen juuri se nihkeä äiti, joka ostaa kehittävän lahjan Heureka-shopista, koska diggaa niistä itse. Tai sitten ostan jotain järkevää, kuten kirjoja, piirustuspaperia, muovailuvahaa ja leffalippuja. Mekon tilasin jo, Huutiksesta tietenkin.

Kysehän on kuitenkin heidän joululahjatoiveistaan. Miksi hemmetissä edes annan kirjoittaa lahjatoiveita, jos kuitenkin pistän pakettiin käpylehmiä? Ei siellä nyt Ferraria pyydetty.

Ei ihme että Skidi katsoo linnoitustonttua vähän arviovasti. Se varmaan valehtelee joulupukille hänen käytöksestään.

Perkele. Ne ovat oikeasti olleet ihan sairaan kiltisti eivätkä vaadi mahdottomia. Ne eivät juuri koskaan saa ex-tempore lahjoja merkkipäivien ulkopuolella, koska periaatteet. Lelut mahtuvat hyvin kaappiin, koska jokaisesta uudesta lelusta joutuu luopumaan jostain. Säännöllisesti tehdään puhdistuksia. Päiväkodille lähti elokuussa kaksi kassillista kamaa.

Nyt riitti. Kyllästyin itseeni ja suuntasin Disney-storeen. Sieltä lähti mukaan deluxe Frozen-nukkesetti kaikilla mausteilla.

Jos tästä sielu ja periaatteet romahtavat, niin pienestä menee. Mutta ainakin kersat kiljuvat jouluaattona niin että lasit halkeaa.

Millainen kirje pukille teiltä lähti?

Menikö se pilalle?

Inhimillisessä tekijässä oli eilen kiinnostava keskustelu erityisherkkyydestä.

Superhyvä, että tästä puhutaan nyt enemmän. Nimittäin yksi asia, mikä jätetään perhevalmennuksessa, synnytyssairaalassa ja neuvolassa käsittelemättä, ovat perheen sisäiset temperamenttierot.

Lapsen kasvattaminen on paljon muutakin kuin hoitotoimenpiteiden sarja: ruokkimista, vaipanvaihtoa ja vaatettamista. Jostain syystä yhteiskunnan tarjoama ohjaus koskee vain käytännön toimenpiteitä, vaikka täysimetys on perheen ilmapiirin näkökulmasta toissijaista.

Jos työpaikalla tai harrastusporukassa on tyyppi, jonka kanssa sosiaalinen vuorovaikutus ei oikein onnistu, ratkaisuksi kelpaa kontaktin minimoiminen tai välttely. Perheessä tämä ei kuitenkaan käy. Omat lapset ovat ihmisiä, joiden kanssa on opeteltava tulemaan toimeen. Jos siis sattuisi käymään niin, että synnyttääkin itsensä kanssa hyvin erilaisen ihmisen, lapsen persoonan rakennuspalikoiden ymmärtäminen helpottaa todella paljon yhteiseloa.

Sen jälkeen kun tajusin, että meillä asuu näitä vilkkaalla hermojärjestelmällä varustettuja tyyppejä enemmänkin ja perehdyin vähän aiheeseen, yhteiselo on helpottunut. Osaan paljon paremmin tulkita ja ennustaa Skidin sielunelämää ja aivoituksia, turhautumatta.

Näin jälkikäteen ajatellen on monia asioita, joihin olisin osannut suhtautua paljon fiksummin, jos olisin vain tajunnut erilaisuutemme.

Miksi se alkoi itkeä kun elokuva loppui? Koska kokemus oli ollut valtavan koskettava.
Miksi se ei voinut syödä minun tekemääni luomuperunasosetta? Koostumus oli liian rakeinen, joten nieleminen on mahdotonta.
Miksi se haluaa edelleen aina silloin tällöin olla yksin? Muuten aivot alkavat savuttaa.
Miksi se ei ikinä pitänyt yhtä paitaa? Metallinapit tuntuivat ihoa vasten kylmiltä.
Jos joku potkii, miksi se ei potki takaisin? Koska rauhan ylläpitäminen on tärkeämpää.

Aloin valaistua oikeastaan vasta sen jälkeen kun Snadi syntyi. Jo vauva-aikaan huomasi, että sisarukset olivat keskenään aivan erilaiset. Toinen tuntui heti tutummalta, suoraviivaisemmalta. Se syö ja nukkuu hyvin, suuttuu helposti ja karjuu takaisin.

Olen tietysti myös pohtinut pääni puhki, olenko aiheuttanut jotain traumoja kun en vain hoksannut aikaisemmin, mitä voin vaatia ja mitä en. En tunne vanhemmuudessa syyllisyyttä juuri mistään muusta kuin tästä. Kaikki se riitely oli niin turhaa.

Vaikka temperamenttiaan ei voi muuttaa, käytöstään voi. Tämän tajuamisessa ei onneksi mennyt 40 vuotta.

Äiti ei nyt ymmärrä

Hallitus on avannut suunnitelmiaan Suomen kilpailukyvyn palauttamiseksi.

Listalla oli kaikenlaista yritysnäkökulmasta tehtyä viilausta kuten loppiaisen ja helatorstain muuttaminen palkattomiksi vapaiksi ja sunnuntain tuplapalkan laskeminen 75%:ksi, mutta toki listassa oli myös "kädenojennuksia työntekijäpuolelle".

Yksi kummallisimmista oli ehdotus 2500 egen "bonuksesta", joka maksetaan äidin työnantajalle, jos tämä ottaa naisen takaisin perhevapaiden jälkeen.

Auttakaa minua. Olen tätä pohtinut nyt useamman tunnin ajan enkä edelleenkään oikein sisäistä, mistä tässä on kyse. Mihin tällä pyritään?

Halutaanko tällä ratkaista vanhempainvapaiden epätasaisesti jakautuvia kustannuksia?

Ei. Siihen vastaus olisi vanhemmuuden tasaisempi jakaminen ylipäätään. Naisten nopeampi paluu työelämään ja perhevastuun jako tapahtuu vain, jos päivähoitoa kehitetään laadukkaampaan suuntaan ja isille korvamerkataan osuus perhevapaista.

Lisäksi isien työnantajia ei tässä huomioida millään tavalla.

Onko summa sitten merkityksellinen rekrynäkökulmasta? Työnantajan suorat kustannukset kun eivät ole erityisen suuret Kelan korvausten takia. Minut irtisanottiin perhevapaalla, koska työt loppuivat. Millään rahasummalla ei sitä olisi voinut korjata.

Väitän, että pienelle yritykselle ja asiantuntijatöissä korvaus ei ratkaisekaan juuri mitään. Suurin menetyshän on (hyvän) työntekijän työpanos. Edelleen on turvallisempaa palkata mies, joka ei vapaita pidä.

Suurelle, naisvaltaiselle matalapalkka-alalle (vaikkapa elintarviketeollisuuden suuryritykselle) summalla voisi olla jo jotain merkitystä. Mutta onko summa riittävä kannustin tarjoamaan vakituista työpaikkaa nuorelle naiselle? Jäänee nähtäväksi.

Olen varmasti aivan liian kyyninen pohtimaan näitä, mutta en pääse eroon ajatuksesta, että tämäkin on kädenojennus suuryrityksille. Naisia kannattaa palkata edelleen pätkätöihin, mutta saman työntekijän takaisin ottamisesta saakin nyt vain bonuksen.

Ja onhan tässä syy haluta äiti takaisin töihin muuten korvaus menetetään. Jos työpaikalla pitää vähentää väkeä tuotannollis-taloudellisista syistä, perhevapaalla olevan irtisanominen ei ole yhtä kannattavaa kuin perheettömän.

Mistä päästäänkin siihen nuorten, lapsettomien naisten työllistymiseen.

Täältä tähän.

Mikä ihmeen kilpirauhanen?

Olen aina ollut perusterve. Siksi tunne, kun lukee jotain sairausartikkelia ja huomaa, että joka saakelin kohta oireluettelosta täsmää, pääsi yllättämään.

Minulle kävi niin tämän kilpirauhasesta kertovan jutun kanssa, johon törmäsin jonkun somelinkkauksen kautta. Aloin alkuhämmennyksen jälkeen tutkia asiaa lisää.

Väsymys.
Palelu.
Huono aineenvaihdunta.
Hiustenlähtö.
Matala verenpaine.
Muistin pätkiminen.
Kuukautishäiriöt.

Voi hyvänen aika, kerää koko sarja! Yhtään ei auttanut tieto, että vaiva diagnosoidaan yleensä yli nelikymppisillä naisilla. Eikä se, että perintötekijät vaikuttavat. Mummolla kun oli jotain kilpirauhasongelmia (en tietenkään muista mitä).

Olen hyvin tietoinen internetin avulla itsetehtyjen diagnoosien paikkansapitävyydestä. Nämä kaikki kohdat ovat selitettävissä myös geeneillä, kylmillä vuodenajoilla ja toimiston liiallisella ilmastoinnilla, keski-ikäisyydellä ja iltavirkkuudella. Kukapa nyt ei väsymystä tunnistaisi oireeksi.

Lisäksi on ihan normaalia, että en enää ole samassa tikissä kuin parikymppisenä ja kaikenlaista pientä kremppaa löytyy.

Mutta mikä ei kuulu asiaan? Missä kohtaa pitäisi terästäytyä ja mennä lääkäriin?

Jos olen (aina ollut) ihminen, jolla on synnynnäisesti vähän laiska aineenvaihdunta, onko se yhtään sen vakavampaa kuin nikkeliallergiani? Jos elämänlaatu on terveyden mittari, lähtisin ennemmin hakemaan lääkitystä vaikka pitkävihaisuuteeni kuin siihen, että palelen aina kun ulkolämpötila tippuu alle 25 C asteen.

Tunnen itseni (edelleen) terveeksi, tiedän miten saan kroppani toimimaan paremmin ja siedän huonoja puoliani. Onko juuri perusterve hemmetin huono hakemaan apua?

Olen vakaasti sitä mieltä, että neuvolakäyntejä ei pitäisi lopettaa ollenkaan tai vähintäänkin ne pitäisi aloittaa uudelleen kun ihminen täyttää neljäkymmentä. Vaihtoehtoisesti pitää lopettaa internetin käyttö.

Ps. Jotta kukaan ei loukkaantuisi: tarkoitus ei ole millään tavoin halveksia niitä, joilla on joku oikea lääkitystä vaativa sairaus, vaan pohdiskella rajatapauksia, terveyden ja sairauden häilyvää eroa.

En ole koskaan - paitsi nyt

Elämää kannattaa nauttia ahnein kulauksin, eikä jättää muuten vain kulumaan. Joka päivä näyttää vähän erilaiselta, kun siihen oikein asennoituu. Juuri tästä asenteesta on kyse Novellen Elämän janoon -haasteessa. Se vie monenlaisiin paikkoihin ja yllättää uudenlaisilla sisällöillä – kuten vaikkapa täällä.

Novelle heitti haasteella. Minun pitäisi tässä kesän aikana tehdä jotain sellaista, mitä en ole ennen tehnyt, siis toteuttaa joku haave. Lisäksi he lupasivat jopa rahoittaa tämän ihmiskokeen.

Tästä tulee mieleen en ole koskaan -juomapeli. Seurueen jäsenet kertovat kukin vuorollaan asian, jota eivät ole koskaan tehneet - ja ne, jotka ovat, ottavat huikan. Saan melkein kaikki kumoamaan juomansa toteamalla, että älylaitteiden myöhäisherännäisenä en ole koskaan pelannut Angry birdsia.

Mutta kun minä olen jo neljäkymmentä. Olen ehtinyt jo juoda elämän janoon kaikenlaisia liemiä.

Olen käynyt Japanissa teekutsuilla, laatoittanut keittiön, kirjoittanut kirjan jos toisenkin, silittänyt haita 30 m syvyydessä, tavannut Crocodile Dundeen Los Angelesissa, osallistunut maratonille, juonutn Metallican kanssa kaljaa, liftannut himaan Lontoossa hukattuani lompakkoni, ajanut ajokokeen autolla, jossa on hallintalaitteisto vasemmalla puolella, uinut avannossa ja syönyt friteeratun heinäsirkan. Elämän janoon senkin.

Että mitä nyt vielä?

Benjihyppyä en aio tehdä, koska se ei ole haave vaan painajainen, ja kuulentoon ei taida suomalaisen kuplavesivalmistajan markkinointibudjetti riittää. Lisäksi tästä haasteesta pitäisi saada jonkinlaista tallennemateriaalia.

Mutta mutta. Ehkäpä minun haasteeni ovatkin vähän lähempänä. Minun epämukavuusalueeni löytyvät ihan tästä omalta tontilta.

Pitäisikö siis elää reunalla ja

... kutoa/neuloa/virkata isoäidinneliö? (Uuh. Puikot? Lankaa?)
... käydä zumba-tunnilla? (Mikä tahansa koreografia-tunti käy.)
... saada taikina kohoamaan? (Joku kaistapää oli muuten heittänyt biojäteastiaan kohoavan taikinan!)
... olla kiroilematta yksi päivä? (No voi himputinpimputti, olisi syytä olla pitempäänkin.)
... vaihtaa kukkamullat? (Edellyttää, että löydän huoneistosta elossa olevia kasveja)
... tehdä hyvää ruokaa tofusta? (Tämä olisi suoranainen myytinmurto.)
vai
... opetella letittämään? (Edellyttää, että saan kiinni pakoonjuoksevan kersan.)

Koska omien haaveidensa tuottajana on vaikea olla, altistan itseni demokratialle.

Sano sinä, mitä minun pitäisi kokeilla! Vaikuttamiseen käytetään kommenttiboksia. Voit
a) valita jonkun noista ylläolevista (ehkä hiukan kiinnostaisi tuo letitys, kiitos vaan isi ja tytöt-blogille)
b) ehdottaa jotain laatikon ulkopuolelta*,
c) kannattaa mitä tahansa ehdotettua vaihtoehtoa.

Kommentoida saat 8.7. asti ja kaikkia ehdotuksia harkitaan vakavasti. Novellen kanssa valitsemme sitten suosituimpien ehdotusten joukosta toteuttamiskelpoisen. Raporttia pukkaa 23.7.

Sana on vapaa! Ettekä laita sinne sitten mitään kolmatta lasta. Vaikka kyseessä onkin "Elämän jano", ihan niin paha ei jano ole.

*Pyydän huomioimaan ehdotuksissa seuraavaa: potkaisin itseäni (niin voi tosiaan tehdä) eilen uimareissulla jalkaan, ja tästä helvetin kipeäksi äitinyt isovarvas todettiin tänään mökkikunnan terkkarissa murtuneeksi. En ole koskaan murtanut yhtäkään luutani meni siinä. Toisaalta haastehan se tämäkin on: miten toteutetaan lapsiperheessä lääkärin määräämä "lepo" ja kuinka täällä saaristossa sujuu kepeillä kävely?

Ps. Haasteessa ovat mukana myös Satu, joka teki lastenkirjan, ja Kasper Strömman. Heille tämä oli selvästi helpompaa.

Kesäleski

Lapset lähtivät tänään maalle, Koti-insinööri seuraa huomenna perässä. Minulla on vielä töitä torstaihin saakka, joten olen yksin kotona neljä päivää.

Nyt tietysti luulette, että biletän yötä myöten ja elän muutenkin aivan säädytöntä elämää. Voin vakuuttaa, että to do -lista ei ole ihan vaatimaton.

• Käy taimikaupassa ja istuta yrttimaa,
• keksi ratkaisu citykanien ja yrttimaan väliin,
• hanki maalia ja maalaa eteisen seinät valkoisiksi,
• laita ylimääräinen työpöytä myyntiin ja kehitä joku paikka työpöydän laatikon tavaroille,
• manageeraa lastenvaatteet: käy kaapit läpi (myös kengät), lajittele annettavat - myytävät - säästettävät ja anna, myy ja säästä,
• tee sama leluille ja kirjoille,
• kiinnitä pimennysverhot,
• tee jotain epävakaalle palohälyttimelle,
• vie talvitakit ja -kengät varastoon (vihdoin),
• katso samalla kuinka paljon varastossa on ylimääräisiä remonttitarvikkeita ja työkaluja,
• tyhjennä pyykkikorit myös käsinpestävien tuotteiden osalta ja
• laita keittiön verhot kiinni jollain muulla kuin nauloilla.

Tee siis kaikki (pikku)askareet, mitä et ikinä ehdi tehdä.

Pitäisiköhän näitä yksin kotona -teemalomia pitää vähän useammin kuin kerran vuodessa. Viimeinen kohta on: koita saada noista tehtyä edes yksi. Ommmmmmm.

Hitaasti laulaen

Kuopus haluaa, että illan viimeinen ohjelmanumero on unilaulu. Kun hampaat on pesty ja iltasatu luettu, sammutetaan valot ja laitetaan pää tyynyyn. Lauluksi toivotaan yleensä jotain vähintään viisisäkeistöistä balladia.

Yleensä tässä vaiheessa olen jo vähän kypsä koko nukutusrituaaliin - olkoonkin että se on meidän perheessä ollut pitkään lastenhoidollisesti se helpoin osuus. Pesukoneen tyhjennys ja kirjoitushommat painavat päälle, polvet puutuvat kyykkimisestä. Eräänä iltana yritin lyhentää biisiä skippaamalla yhden säkeistön, mutta palaute tuli välittömästi. Äiti, se ei mene noin.

Ei menekään. Pistos. Olen aina ollut sitä mieltä, että on ihan sama, oletko alatiesynnyttänyt lääkkeettömästi, täysimettänyt ja luomuruokkinut. Taiteellisesta vaikutelmasta kersoilta ei saa pisteitä. Vain läsnäololla on merkitystä. Ja siinä ei ole vaihtoehtoina kuin on ja off.

Jos olen linjakas itseni kanssa, ei ole liikaa pyydetty, että laulan kerran päivässä yhden laulun ihan kokonaan, normaalissa tempossa. Aikaa jää ihan hyvin vielä toivottaa rauhassa hyvät yöt. Siniseen uneen ei mene edes viittä minuuttia.

Joku ehkä sanoisi, että ei ole olemassa liian pitkää kirjaa tai laulua, on vain liian paljon kaikkea muuta.

Mutta ei ole mitään väärää siinä kaikessa muussakaan. Ei vanhemmuus tarkoita sitä, että pitää unohtaa kaikki muu kiinnostava. Katkeraksihan siitä tulee - ja se on paljon ikävämpi tunne kun kiireisyys. Pitäisi vain lopettaa kaikkien asioiden tekeminen yhtäaikaa. Olen äitinä ihan ookoo mutta carpe diem -ihmisenä keskeneräinen.

Äitienpäivän mietteet ovat joka vuosi vähän erilaiset. Lapset kasvavat. Äidit kasvavat.

Onhan tässä vielä taaperrettavaa, mutta enää tämä juhla ei nolota. Hitaasti laulamaan opetellen.

Uhka nimeltä sima

Muistan lapsuudesta vain pari Mutsin ruoanlaittoon liittyvää episodia, joille on naureskeltu jälkeenpäin.

Tämä häviää simalle 100-0.

Yksi oli lanttulaatikko. Tulkkasin alakouluikäisenä reseptiä ja kehotin lorauttamaan soossiin 12 dl siirappia, koska en hiffannut että 1/2 dl tarkoittaa puolikasta. Mutsi alkoi onneksi epäillä jo toisen desin kohdalla, että olikohan tämä nyt näin.

Toinen muisto liityy omatekoiseen simaan. Luulin, että kaapissa melskasi räyhähenki, mutta simapullojen kumiset korkit ne vain pamahtelivat kattoon ja pullot kaatuilivat kolisten.

Koska oletettavasti kärsin jostain juurettomuuskriisistä, olen saanut päähäni pakkomielteen yrittää tehdä itse simaa. Hanketta tukee se, että tänä vuonna olisin kerrankin ajoissa. Mutta uskallanko? Kun keittiö on suhteellisen uusi enkä viitsisi nolata itseäni enempää perheen edessä.

Koko prosessi vaikuttaa samanlaiselta salatieteeltä kuin leipominen (hiivan käyttö on aina vähän jännittävää). Ja valitako muovipullo vai lasipullo? (Ja mistä niitä saa?) Pitääkö korkki laittaa tiukkaan kiinni vai ei? Miksi pullotusvaiheessa pitää laittaa sokeria pohjalle? Mistä tietää, että hiivaa on riittävästi? Miten taataan poreilu? Ja ennen kaikkea mistä tiedän, että tästä tulee lapsille sopivaa tavaraa eikä kiljua?

Help! Olisi nimittäin yksi kivikovaksi jämähtänyt fariinisokeripakettikin kaapin perällä.

Dieetti 5:2: Mitä sitten tapahtui?

Ajauduin yllättäen vaikeuksiin 5:2 dieetin kanssa, kun aloitin työmatkapyöräilyn.

Olen krooninen palelija. Naiset palelevat muutenkin herkemmin kuin miehet, mutta minä olen kävelevä jääpuikko. Käteni ja varpaani ovat aina jäässä, paitsi silloin kun ulkona on yli 25 astetta lämmintä. Vaatekaappini on täynnä erilaisia lämpökerrastoja, villatakkeja ja huppareita ja alkuraskaudessa olisin halunnut muuttaa asumaan saunaan. Myös talviulkoilusta normaalilämpöön "toipuminen" kestää kauan enkä mielelläni lähde uudestaan ulos, kun olen siitä kertaalleen palautunut. 

Pyöräilyn ja paastopäivän yhdistäminen osoittautuikin haastavaksi. Talvikaudella paastopäivät olivat paljon helpompia, pysyttelinhän tapojeni mukaisesti mahdollisimman paljon sisätiloissa. Mutta aamun fillaroinnin jälkeen toimistossa olisi pitänyt pukeutua pilkkihaalariin, jotta olisin kestänyt vilunväristykset, joita paastotessa aina ilmenee jonkun verran.

Toki polkeminenkin auttaa kalorien polttoon, mutta liikunta itsessään on huono laihdustuskeino, kropalla kun on taipumus vaatia poltettuja kaloreita takaisin lisäruoan muodossa. 

Joku ravitsemustutkija totesi taannoin, että pääasiallinen syy 5:2 dieetin epäonnistumiseen on se, että normaalipäivien syöminen menee överiksi. Sen paastopäivän jaksaa siis sinnitellä, mutta viitenä päivänä viikossa syöminen ei pysy normaalissa vaan kalorivaje tulee kompensoitua. Tällöin ei tietenkään laihdu - jos ei lihokaan. 

Minulle se ei ollut ongelma, päinvastoin: olen saanut annoskokoa pienennettyä kaikilla aterioilla ja oppinut, että ihan jokaiseen vatsan esittämään vaatimukseen ei tarvitse vastata välittömästi. Nelisen kiloa näyttäisi olevan ja pysyvän poissa ja pääsinkin jo ostamaan tuumakokoa pienemmät farkut. 

Toki tekisi mieli vielä nipistää pari turhaa voipakettia pois vyötäröltä, mutta hyötyliikunta on mielenterveyteni peruspilari. Ehkä yritän sitä sitten, kun tämä kivenmurikka kääntyy vähän otollisempaan asentoon aurinkoon nähden.

Outo, oudompi, työpaikkailmoitus

Vuosi 2015 tuo tullessaan yhden varman jutun: määräaikainen työsuhteeni on katkolla elokuussa. Koska Pasilan toimistolla oli juuri kohtuullisen raskaat yt:t, on lähes satavarmaa, että pesti ei jatku. Pitää siis alkaa katsella työpaikkailmoituksia.

Olen määrätietoinen ja kekseliäs arjen ammattilainen.

Mutta kun en kestä niitä!

Media-alan sekatyöläiselle on periaatteessa aika paljon vaihtoehtoja auki, mutta aika hyvällä itsetunnolla saa ihminen olla varustettu, että kehtaa yhtäkään paikkaa hakea. Pätevyyskriteerit ovat järjestään aikamoiset.

"Edellytämme valittavalta henkilöltä laajaa kokemusta ja näyttöä yhteiskunnallisesta vaikuttamistyöstä ja työmarkkinatoimijoista."

Hyvänen aika. En ole ollut presidenttinä. Onko bloggaaminen riittävä näyttö yhteiskunnallisesta vaikuttamistyöstä? Mitä hemmetin laajaa kokemusta voi olla "työmarkkinatoimijoista"? Elämäni tärkein työmarkkinatoimija on päiväkoti. Ilman sitä työtilanteeni näyttäisi heikolta.

"Arvostamme hyviä esimiestaitoja."

Haluaisin tietää, miten esimiestaitoja mitataan? Kokemusta kyllä on, mutta en valitettavasti tiedä, olenko hyvä. Ylipäätään omien johtamistaitojen subjektiivinen analyysi menee kategoriaan nollatieto. Vahvin referenssini on se, että kaksi pikkukakaraa tottelevat aina kun eivät uhmaa. Puutteeksi voidaan katsoa, etten ole 10 vuoden sitkeästä yrittämisestä huolimatta saanut Koti-insinööriä täyttämään astianpesukonetta niin että astiat oikeasti puhdistuisivat.

"Katsomme eduksi kokemuksen laajojen kokonaisuuksien johtamisesta sekä asiantuntemuksen työn ja perheen yhteensovittamisen kysymyksissä. "

Jos laajojen kokonaisuuksien johtamiseksi käy nelihenkisen perheen muutto ja remontti yhtäaikaa koulun aloituksen kanssa niin kertokaa vain milloin aloitan. Siinä joutui nimittäin vähän sovittelemaan työtä ja perhettäkin yhteen. (Kiitos vaan työnantajalle ymmärryksestä.)

"Tehtävä edellyttää tietoteknisiä valmiuksia ja kokemusta tietojärjestelmistä."

Ookoo. "Tietoteknisillä valmiuksilla" varmaankin haetaan sitä, että olen suorittanut ATK-ajokortin vuonna 1999. Mitä tulee kokemuksiin tietojärjestelmistä, voisin kertoa vaikka siitä kun yritin kerran ostaa netistä junalippua.

Lisäksi löysin yhden ilmoituksen, jossa pääasiallisten työtehtävien listassa oli 22 ranskalaista viivaa. Nähdäkseni tämä uusi tyyppi joutuisi tekemään kaikki firman duunit.

Kuka hemmetti näitä laatii? Ilmoitukset ovat liian jyrkkiä, prioriteetit epäselviä ja/tai niistä on vaikea tulkita millainen henkilö riittää. Pieni inhimillisyys ei olisi pahitteeksi kun kuitenkin ihmistä haetaan.

Suutu, sisko

Kasvattaminen on välillä haastavaa puuhaa. Erityisen haastavaa se on kun perheessä kasvaa kaksi aivan erilaista tyttöä.

Isosisko on tunnollinen, harkitseva ja rauhallinen, pikkusisko villi, impulsiivinen ja fyysinen. Syntymäjärjestys korostaa vielä entisestään asetelmaa. Neljän vuoden ikäerosta huolimatta nämä kaksi tulevat yleensä erinomaisen hyvin toimeen keskenään, mutta välillä leikki keskeytyy siihen, että nuoremmalla menee hermo. Ja se purkautuu yleensä lyöntinä.

Skidi ei lyö takaisin. Hän loukkaantuu ja lähtee pois.

Suuttuminen jää meille vanhemmille. Vaikka pikkulapsen iskut eivät satu, ne on karsittava pois. Kolmevuotias ei ole enää ihan tunteidensa vietävänä oleva barbaari ja hän tietää säännöt jo varsin hyvin. Ja perheen tärkein sääntö on, että kehenkään ei käydä käsiksi - ei läpsitä, potkita, purra eikä millään muullakaan tavalla kajota.

Mutta kun ei meinaa mennä perille millään. Minun suuttumiseni ei tehoa.

Oikeasti tekisi mieli sanoa isosiskolle, että suutu sinä. Suutu kerrankin niin, että riiviö tajuaa ylittäneensä soveliaan käytöksen rajan. Huuda edes! Mutta hitto vie, jos on onnistunut saamaan aikaan lempeän ja kärsivällisen ihmisen, on pakko vain arvostaa että noitakin on. Ei väkisin voi suuttua.

Monet koulukiusatut sanovat, että kiusaaminen loppui siihen kun antoi samalla mitalla takaisin. Snadille tulee vääjäämättä hetki, jolloin hänen on opittava hillitsemään itsensä, mutta pitääkö myös suuttumaan opetella? Tuleeko tilanne, jolloin pitäisi osata antaa vihan nousta? Ja miten sellaista opetellaan?

Toisaalta kun pikkusisko tulee pyytämään anteeksi, Skidi halaa ja jatkaa leikkiä siitä mihin jäätiin. Asia on käsitelty ja sillä hyvä, annetaan menneiden olla. Siinä tulee sellainen fiilis, että eipä minulla tuolle lapselle mitään opetettavaa ole. Päinvastoin.

Siinä kävi niin

Tunnustan. Olen ovienpaiskoja.

Modernin naisen raivolle - sellaiselle kämmenpohjissa kihelmöivälle, korvissa kohisevalle ja nielun kuivattavalle tykytykselle - on hirvittävän vähän soveliaita purkautumisteitä. Tavaroiden paiskominen on ikävää, sillä ne tuppaavat menemään rikki, ja huutamisessa taas pitäisi olla jotain asiaa. Joskus tarvitaan simppeli fyysinen toimenpide. Ovi.

Massiivipuiset ulko-ovet ovat paiskomiseen parhaimpia - riittävän raskaita, niissä on jämäkkä kahva ja loppupamauksessa on ääniraitoina ihanasti postiluukun metallista kolinaa että ovikellon helähdystä. Samalla pääsee poistumaan asunnosta ulos vetämään happea ja etsimään hallintaa kostoa vannovista liskoaivoista.

Sisäovissa efekti on paljon huonompi: kevyt ovi ei ehkä sulkeudu kunnolla ja lopputuloksena olet jumissa jossain huoneessa. Tärkeintä olisi yrittää saada mukaan vähintään läheisten taulujen tai verhojen heilahdus.

Kiitänkin Koti-insinööriä lämpimästi tämän biisin sanoituksesta.

 

Koska välillä siinä tosiaan käy niin, että ihminen löytää itsensä sieltä pihalta esimerkiksi ilman kenkiä. Ja avainkin on kaikessa tohinassa jäänyt sisälle. Sitten sitä joutuu muina miehinä pimpottelemaan ovikelloa ja pahimmassa tapauksessa pahoittelemaan omaa käytöstään, että pääsisi takaisin sisälle. Jos siis joku suostuu enää avaamaan.

Kyllä tästä biisi piti tehdä. On ilo tarjota taiteelle inspiraatiota!

Hyvinvointiostoksilla

Kuulun niihin ihmisiin, jotka ovat täynnä kauniita ja jaloja ajatuksia oman hyvinvointinsa lisäämisestä. Ongelmia tulee vasta sitten, kun ajatukset pitäisi konkretisoida toiminnaksi.

Kun aloitin lenkkeilyn, tajusin miten vähän ymmärsin esimerkiksi sykealueiden merkityksestä kuntoiluprojektissani. Toisaalta 5:2 dieetin myötä olen havainnut, että tajuan ruoan sisältämistä kaloreista todella vähän. Subjektiivinen arviointi on aina noh... subjektiivista ja täten mahdollisesti täysin pielessä. Vain selkeästi mitattavissa olevia asioita voi seurata.

Olenkin ollut kiinnostunut hyvinvointirannekkeista. Siis näistä ranteessa killuvista rinkuloista, joiden pitäisi auttaa elämään järkevästi piiskaamalla saavuttamaan liikuntatavoitteet, vaatimalla annosten raportointia, raportoimalla unenlaadusta ja hälyttämällä, jos istuminen kestää liian kauan. Olisiko unta, ruokailua ja liikkumista silmälläpitävästä kapineesta oikeasti hyötyä?

Pukki oli kuullut voivotteluni ja toi minulle ranteeseen viimeisintä teknologiaa.

Olin aluksi innoissani - tästä lähtä lähtisi uusi elämä!

Sitten iski realismi. Onhan minulla kalorilaskurit, heiaheiat ja sykemittarit olleet käytössä ennenkin. Jaksan raportoida tasan niin kauan kun kaikki menee hyvin. Kirjaaminen kosahtaisi ekaan koko perheen flunssaan. Kun alkuhuuma haihtuisi, alkaisin laiminlyödä koko kojetta. Lopuksi hukkaisin sen kuten hukkasin edellisenkin.  

Ikävä totuus on, että asenteesta se on kiinni. Olen yksinkertaisesti laiska. Tarvitsisin jatkuvasti PT:n potkimaan itseäni takapuolelle ja kokin lataamaan eteeni salaattia.

Enkä oikeastaan kaipaa dataa liikkumisen ja mielialan välisestä yhteydestä tai halua jakaa kaikille suoritteitani. Lisäksi tiedän oikein hyvin, milloin olen nukkunut päin persettä. Jos jostain kumman syystä olisin asiasta epävarma, voin aina kysyä puolisoltani.

Lisäksi näissä tietokoneissa on myäs ulkonäköongelmia. Vaikka tykkäänkin insinööreistä, en halua näyttää sellaiselta. Polarin möhkäle ranteessani näyttäisin siltä, että olen maastapoistumiskiellossa tai lomalla sairaalasta.

Minä kaipaan tekosyiden poistamista. Kävin vaihtamassa suomalaisen käsituotteen ruotsalaiseen jalkatuotteeseen: Icebugin nastalenkkareissa askel ei lipsu talvellakaan. Jos en enää uskallakaan pyöräillä, uskallan ehkä juosta. Käsituote kuuluu oikealle urheilijalle, jolla on tavoitteita. Minä en ole sellainen.

Mukaan tarttui myös unelmankevyt, sateen- ja tuulenpitävä kuoritakki ja jumppahousut, joissa näyttää laihalta. Jos joku tietää, miltä tiskiltä saa selkärangan, käyn heti noutamassa.

Kertokaapa, onko teillä näistä mitään kokemuksia? Teinkö oikein vai väärin?