Joulupukki ja valhepukki

Ipanoiden elämässä on paljon mielikuvitushahmoja. Osa on omakeksimiä (kuten Povipointti), osa klassikoita. Hammaskeijun taika katosi jossain neljännen hampaan kohdalla. Ipana oli tajunnut, että minä ne hillot sinne tyynyn alle tyrkkään.

Pukin sylissä vuosi sitten. Vähän jännää.

Mutta Joulupukki. Partaveikko pitää pintansa. Olin jo viime vuonna päättänyt, että en väen vängällä enää yritä pitää kulisseja pystyssä. Jos minulle esitetään suora kysymys, kerron kylmät faktat.

Lähestyimme tätä totuuden hetkeä tällä viikolla kahdesti.

Ensin erehdyin ruokapöydässä möläyttämään Koti-insinöörille, että "Ai niin, Esa pääsee pukiksi." Koti-insinöörin ilme oli näkemisen arvoinen, mutta lapset eivät noteeranneet lausetta millään tavalla. Aikuisten pölinää. Yhtä hyvin olisin voinut sanoa, että tietokantojen etu on indeksoinnissa.

Sitten eräänä aamuna Skidi näytti miettiväiseltä.
- Äiti, miten se tonttu pääsee meille sisälle kalenteria täyttämään kun ovi on lukossa?
- No, tontuthan ovat vähän sellaisia satuhamoja että niitä ei sillä tavalla tarvitse...
- Siis mitä, satuhahmoja? Eikö tonttuja ole olemassa? Äiti, kerro!"

Skidi oli järkyttynyt. Höpötin siihen hätäisesti jotain puolivillaista siitä, kuinka tontuilla on keinonsa. En yksinkertaisesti raaskinut kertoa totuutta. Kun siihen on näköjään vielä pitkä matka.

Tyyppi vaikuttikin helpottuneelta.

"Niin, mistä ne kalenteriyllätykset muka tulisi jos ei tontuilta!"

Jotenkin sympaattista. Skidi, joka ei usko siihen, että hammas vaihtuu yön aikana rahaksi, uskoo siihen, että parrakas, pönäkkä heppu lentävine poroineen jakaa kaikille maailman lapsille lahjoja yhdessä yössä.

No, joulukonseptia pönkittää tietenkin koko yhteiskunta, en vain minä, mutta lapsen halu uskoa pukkiin on paljon kovempi kuin realiteettien taju. Uskottavuudesta viis, tarina on hauska.

Päätin, että minä en aio joulua latistaa ennen kuin hän itse on valmis asian kohtamaan. Leikkiähän tämä on ja minä leikin nyt mukana. Lohduttaudun sillä, että en tiedä kenenkään hoidattavan joulupukkitraumojaan enää keski-ikäisenä.

Sitäpaitsi Joulupukkihan on ihan mahtava hahmo ja aika oikeudenmukainenkin. Valehtelevat vanhemmat saavat paljon vähemmän lahjoja kuin kiltit lapset.

Muusikon nelikymppiset

Koti-insinööri ei ikinä puhu autoista, pelaa pleikkaa tai lähde kalareissulle.

Minun todellisuudessani miehet puhuvat säröpedaaleista, roudausaikatauluista ja siitä lähteekö joku biisi aasta vai deestä. Housun taskuista löytyy ruutupaperille töherrettyjä riimejä, ja tyyppi saattaa rynnätä kesken ruokailun jotain melodiaa mumisten pianon ääreen. Ja jos radiosta tulee hieno biisi, häntä alkaa itkettää.

Muusikkoihmisellä on tietenkin bändi ja muusikkokavereita, joilla on mopo pysyvästi satama-altaassa. Kun on kyse musiikista, ikinä ei mennä siitä, mistä aita on kaatunut. Päinvastoin. Ne villitsevät toisiaan tekemään kaikesta taidetta.

Ihan vertailun vuoksi. Kun minä täytin neljäkymmentä, kutsuin kymmenisen ihmistä kanssani lasilliselle ja buukkasin pöydän ravintolasta.

Kun Koti-insinööri täyttää neljäkymmentä, hän liittoutuu kaverinsa kanssa, kutsuu sata ihmistä, buukkaa koko ravintolan, puhuu paikalle bändin ja miksaajan, järjestää live-karaoken tekstityksineen, treenaa biisejä viikon yöhön asti ja soittaa koko illan rumpujen takana. Luonnollisesti tapahtumasta tehdään tallenne.

Mutta olipa helvetin siistit bileet. Kuten joku asian ilmaisi, muunlaisia bileitä ei oikeastaan tässä iässä enää kaipaa. Enkä ole ennen vetänyt karaokea livebändin kanssa.

Intohimoinen tekeminen on aina hatunnoston arvoinen asia. Tällaisen tyypin tapasin 12 vuotta sitten eikä ole pulssi yhtään laantunut. Kantanee seuraavatkin 40 vuotta.

Mikä vanhemmuudesta tekee vaikeaa?

Osallistuin sunnuntaina Kirjamessujen vanhemmuuspaneeliin. Paneelissa oli kirjailija-bloggajakollega Satun ja minun lisäkseni ihan oikeita tietokirjailijoita kuten Anna Rotkirch Väestöliitosta, lastenpsykiatri Janna Rantala ja sosiaalipsykologi Janne Viljamaa.

Yksi panelisteille esitetty kysymys oli hieman haastava. Miksi vanhemmuus on niin vaikeaa?

Vastasin ihan lonkalta ja omasta törkeän subjektiivisesta näkökulmastani, että suomalaisen perusluonteessa voi olla muutamia solmuja, jotka tekevät vanhemmuudesta vaikeampaa kuin sen tarvitsisi olla.

Vaikka meillä on vanhempainvapaat, valtavat vaippavalikoimat, neuvolat ja koulut, moni on vanhemmuudessaan aivan yksin.

Miksi? No koska:

1. Avun pyytäminen on vaikeaa.
Tämä kouluaineeksi. Kun on lapsesta asti kannustettu pärjäämään itsenäisesti, ei välttämättä osaa pyytää apua - eikä varsinkaan tunnista, milloin sitä itse tarvitsee. Se, että ei pärjääkään lapsen kanssa yksin kotona (maailman luonnollisin olotila hei!), ei ole henkilökohtainen epäonnistuminen ja häpeän aihe. Se on normaalia. Pitäisi lähteä siitä, että jokaisella äidillä olisi joku nimetty tukihenkilö, jolta pitäisi kerran viikossa pyytää apua johonkin asiaan oli se sitten kaupassakäynti tai vauvan kärrylenkki.

2. Avun tarjoaminen on vaikeaa.
Suomalaisten tapa olla puuttumatta muiden asioihin aiheuttaa myös sitä, että avun tarjoaminen saattaa tuntua tuppautumiselta. Että annetaan nyt ihmisten suoriutua ja pidetään huoli omista asioistamme. Ja kun se kulttuurikin korostaa pärjäämistä, apua ei viitsi tarjota.

3. Sosiaalisessa tyhjiössä puuttuu vertaistuki.
Koin äitiysloman esikoisen kanssa epäreiluna asetelmana. Kaikki vastuu täysin uudesta tilanteesta oli yhtäkkiä minulla, ja yksin minulla. En halunnut mennä perhekahvilaan, koska olin varma, että päätyisin äitiyteen hurahtaneiden, erilaisia kasvatus-ismejä toteuttavien mammojen seuraan. Halusin puhua kaikesta muusta paitsi lapsesta, mutta kun omat ystäväni olivat töissä, vaihtoehtona oli olla himassa. Olen vasta ajan myötä oppinut suhtautumaan luontevasti muihin vanhempiin ja lapsiin, etsimään ja antamaan vertaistukea. Ja hyvä niin: kun lapsi kasvaa, kontakteja muihin vanhempiin on (onneksi) hyvin vaikea välttää, ihan sen lapsenkin sosiaalisten suhteiden takia.

Näin jälkikäteen on helppo viisastella, että nämähän ovat kaikki itsetuntokysymyksiä. Kun identiteetti äitinä on hataralla pohjalla, on vaikea toimia loogisesti ja rationaalisesti.

Mitäs te vastaisitte?

Lääkkeet talvifobiaan

Lokakuu lähestyy. Sitä mukaa angsti kasvaa (Fok_it:in vuodenaika-analogia on tarkkanäköinen).

Ei, tämä ei ole mustavalkoinen kuva.

Yritin viime syksynä selättää talvifobiani henkilökohtaisella positiivisuuskampanjalla. Päätin, etten valita säistä, pimeydestä enkä mistään vaan jatkan elämääni normaaliin malliin, hyviin puoliin keskittyen. Havaitsin, että niitä hyviä puolia ei juuri ollut. Se yleisin puolustuskaan ("talvella voi hiihtää!") ei viime talvena ollut mahdollista.

Viimeistään siinä vaiheessa, kun valot sammuvat ennen kuin ehdin lähteä töistä kotiin, huumorintajuni loppuu. Elämä vaikeutuu.

En pysty suhtautumaan talveen asenne- ja pukeutumiskysymyksenä, koska talvella voin huonommin ihan fyysisesti. Paitsi, että kesällä elämä on paljon helpompaa, rikkaampaa ja palkitsevampaa, myös päivissä tuntuu olevan enemmän tunteja. On energisempi fiilis!

Talvella taas olen rauhaton, väsynyt, lyhytpinnainen ja stressaantunut - ja mieliala vetelee routaisissa pohjamudissa. Jos en paremmin tietäisi, sanoisin, että olen masentunut.

Luulin alakulon ja saamattomuuden johtuvan pimeydestä ja d-vitamiinin puutteesta, mutta tämä Tiede-lehden artikkeli herätti huomaamaan toisenkin merkittävän asian. Talvella liikun huomattavasti vähemmän.

"Kun luustolihakset joutuvat töihin, niissä muodostuu tavallista enemmän proteiinia nimeltä PGC-1 alfa 1. Sen on jo aiemmin todettu liittyvän liikunnan terveyshyötyihin, ja nyt tehdyissä kokeissa selvisi, miten se osallistuu masennuksen torjumiseen. Kyseinen proteiini nimittäin siivoaa verestä kynureeniiniksi kutsuttua aminohappoa, jota erittyy stressin yhteydessä."

Ööh. Samalla kun vuodenajan aiheuttamat haasteet lisäävät stressiä, arjen isoin, säännöllinen liikuntalohko jää pois: työpaikkaliikunta vaihtuu pyörästä bussiin ja spontaani liikkuminenkin jää kun yritän välttää ulkoilma-altistusta. Tällä on tietysti vaikutusta vaikka mihin.

Helvata. Millä mooseksen motivaatiolla saan itseni liikkeelle? Taidan hommata duuniin tämän.



Tai sitten voi ulvoa susien kanssa. Kun kysyin Koti-insinööriltä, että millä tästä talvesta taas selvitään, niin vastaus oli, että samalla tavalla kuin aina ennenkin: "järjetön kiire jouluun asti ja sitten alkaakin jo valostua."

Sänkyni on linnani

Eräs ystäväni lanseerasi termin "patjapäivä". Hän kertoi, että sillä tarkoitetaan viikon yhtä yötä, jonka perheen lapset saavat viettää patjalla vanhempien sängyn vieressä.

Patjapäivä on lanseerattu, jotta lapset pysyvät omissa sängyissään loppuviikon. Kompromissi.

Tajusin, että en ole tämän öisen naamaanpotkimisproblematiikan kanssa juuri painiskellut, muutamaa satunnaista hotelliyötä lukuunottamatta. Meidän taloutemme ipanat nukkuvat omissa sängyissään, aamun asti. Olemmeko ihan friikkejä?

Esikoisen kanssa yritin kuuliaisesti pitää ihokontaktia 24/7, mutta kuusi viikkoa valvottuani päätin, että nyt saa riittää. Kuopusta en edes yrittänyt ottaa viereen samalle patjalle, vaan hän nukkui vieressäni omassa kopassaan ensimmäisen vuoden. Sitten tyyppi siirtyi omaan huoneeseensa.

Voin tehdä kompromisseja melkein missä muussa asiassa tahansa paitsi nukkumisessa.

En yksinkertaisesti pysty nukkumaan kenenkään kanssa kylki kyljessä. Nukunkin parhaiten yksin, pimeässä, hiljaisessa ja viileässä huoneessa. Unifanatismini on siinä mittaluokassa, että harkitsen tarkkaan, lähdenkö mökkireissuille, jos en tiedä, millaiset patjat vieraille on tarjolla, ja joudunko jakamaan nukkumatilan esimerkiksi kuorsaavan henkilön kanssa. Missään tapauksessa en nuku teltassa, retkipatjalla tai riippukeinussa. Jyrkkä ei.

Tuleeko sitten ipanoista jotenkin kiintymysongelmaisia ja tunnevammaisia, kun pidän sänkyni tiukasti yksityisalueena?

Kersat eivät ainakaan näin subjektiivisesti arvioituna näytä kovin psykoottisilta.

Kun kysyin Skidiltä, miksi hän ei ikinä tule yöllä viereen (unissakävelyt eivät suuntaudu meidän makuuhuoneeseemme), hän totesi, että ei pelota. Snadi taas nukahtaa viidessä sekunnissa ja nukkuu kuin tukki aamuun asti. Oletettavasti sitäkään ei pelota.

Perhe-elämä(kin) on erilaisten mieltymysten, persoonien ja reunaehtojen sillisalaatti. Friikkejä ollaan kaikki tyynni.

Hot or not?

Aloitan tällä päivämäärällä remontti- ja sisustuskirjoitusten sarjan (tunniste on remppa). Elän nimittäin valintojen aikaa. Remontteeraajan pitää tehdä valtavasti kauaskantoisia päätöksiä ja yleensä vielä mahdottomassa aikataulussa (miten tämä yhtäkkiä kuulostaakin ihan kunnallispolitiikalta??).

Eteisen väliovessa on hauska "pullonpohjalasi". Ovi itse on maalattu ihonväriseksi. Maalata vai ei?

Päänvaivaa piisaa monesta näkökulmasta.

Ensinnäkin on balanssin hakeminen. Sisustuslehtien korkeakiiltovalkoinen maailma on minun makuuni liian kliininen, joten paremmat ideat pitää kaivaa omasta päästä. Se on aina vähän riski, etenkin kun sisustussilmälasini ovat vähän huurteessa.

Tekisi mieli olla räväkkä, mutta isojen pintojen kanssa ei tee mieli kokeilla: jos olohuoneen turkoosi seinä onkin suoraan sirkuksesta, korjaaminen on kallista ja muutto viivästyy. Jos taas valitsen jonkun pliisun värin, ottaa koko loppuiän päähän, etten uskaltanut edes kokeilla.

Eteisen lattia on kiiltävää ruskeaa laattaa, mutta saumat huonossa kunnossa. Räjäyttää vai saumata uudelleen?
Päätin saumata.

Sitten on huonekalujen sovittaminen uusiin huoneisiin. Olen käynyt mittaamassa jotain koloa tahi seinää joka juuttaan ilta. Mille seinälle kirjahylly? Kummin päin sänky? Mahtuuko sisäleikkimökki? Ja sitten on vielä kaikki se, mitä ei tule ajatelleeksi. Yllätykset. Aurinko paistaa suoraan telkkariin tai tuuletusikkuna ei mahdu aukeamaan. Asunnossa pitäisi asua hetki, jotta tietäisi, miten mikin tila otetaan parhaiten haltuun

Olohuoneessa oli hieno kirjahylly, jota emme itse tarvinneet. Onneksi tälle löytyi täydellinen ostaja ja hylly lähti kokonaisena uuteen kotiin. Ostaja lupasi jopa kuvat kun saa koottua.

Vaikeinta on kuitenkin päättää, mitä ei uudistaisi. Puskutraktori-fiiliksessä ei välttämättä ajattele loppuun asti. Onko ruskea klinkkerilattia kamala vai ihana? Entä säkkikangaspinnoitteinen seinä ruokailutilassa? Eteisen puupaneelit ovat jotain harvoinaista puulajia - kehtaanko maalata ne valkoisiksi? Miksi ihmeessä ruokailutilan ja olohuoneen välissä on liukuovi?

Mihin kaikkeen tottuu ja mihin ei? Sen lisäksi, että vanhat seinä- ja lattiamateriaalit ovat usein paljon laadukkaampia kuin nykyiset, edellisellä asukkaalla on pitkä kokemus juuri tässä kämpässä asumisesta - teenkö tyhmästi jos jyrään hänen ratkaisunsa?

Säkkikangasseinä jää. Seinä on akustisesti todella miellyttävä. Ja mitä kaikkea taideteosta tähän seinään
saisikaan rakennettua ihan vain nuppineuloilla. Tässä pyydän apua ystävältäni Riikalta, joka on suunnitellut bannerini.

Huomaan yhä useammin sanovani "katsotaan tätä sitten keväällä". Kriisi kerrallaan. Kuulostan ajoittain jopa kärsivälliseltä.

Ihme juttu. Oli se sitten perhe-elämän tai yleisen keski-ikäisyyden ansiota, olen iloinen, että saan kunnostaa tätä ihanaa asuntoa vähän rauhallisempana ihmisenä kuin 10 vuotta sitten.

Vanha tammiparketti hiotaan ja lakataan. Mutta onko valkolakkaus tällaisen parketin halveksuntaa?

Herkkikset joukossamme

Hesarissa oli taannoin juttu erityisherkistä ihmisistä. Jutussa kerrotaan, että noin 15–20 % ihmisistä on hermojärjestelmältään erityisen herkkiä. Tämä pätee sukupuolesta riippumatta ja kaikissa kulttuureissa.

Tällaisen ihmisen "tahdosta riippumaton hermosto reagoi voimakkaasti ärsykkeisiin, kuten valoihin, hälyyn, makuihin, hankaaviin saumoihin tai kofeiiniin. Herkkä havainnoi tarkkaan sekä ympäristöään että sisäistä maailmaansa. Herkkyys voi ilmetä myös vahvoina taidekokemuksina ja taipumuksena imeä itseensä toisten tunnetiloja."

Juttuun liittyi myös suuntaa-antava, epätieteellinen testi. Kun luin testin kysymyksiä, tämä ihmistyyppi alkoi kuulostaa etäisesti tutulta. Pyysin huvikseni Koti-insinööriä vastaamaan kysymyksiin.

Koti-insinööri tykitti kyseisestä testistä 19/21 pistettä. Vertailun vuoksi minä sain 9.

Sitten aloin lukea aiheesta enemmän. Tästä Meidän perheen jutusta tunnistin Skidin.

Esikoistyttäreni on ainut joka huomaa, jos minulla on uusi vaate, olen käynyt kampaajalla tai meikannut. Tyyppi ei voi sietää ruoassa makua (eikä värejä) eikä todellakaan ilahdu, jos ruoaksi on jotain uutta. Hän laittaa hyvin usein huoneensa oven kiinni, koska haluaa olla rauhassa.

Toisaalta eskaripalautteen mukaan hänellä on ikäisekseen loistavat sosiaaliset taidot, hän huomaa jos joku jää yksin ja hakee tämän leikkiin ja neuvottelee leikkien säännöistä niin, että kaikki ovat tyytyväisiä.

Nyt ymmärrän myös lämpimän isä-tytär -suhteen. Niillä vain synkkaa paljon paremmin! Minä ja Snadi taas olemme enemmän samaa maata, mutkat suoristavia paahtajia.

Se, että herkkyys on puhdasta fysiologiaa, pääsi yllättämään. Kuten jutussakin tuli ilmi, herkkyys on helppo nähdä luonnevikana tai huonon kasvatuksen tuloksena. Kaikilta vaaditaan nykyään korkeaa stressinsietokykyä, suorituskeskeisyyttä ja tehokkuutta, mikä sopii luontaisesti vain osalle ihmisistä. Tyyppi, jolle se ei sovi, on helppo leimata uikuttavaksi mimosaksi, jolle ei mikään käy.

Ajattelua pitäisi kääntää ihan uuteen suuntaan: mitä hyötyä tällaisista ihmisistä on yhteisölle?

Niin, mitä? Ihan ensimmäiseksi tulee mieleen johtaminen ja demokratia. Niissä molemmissa pitää osata kuunnella. Juuri se, mikä minulta puuttuu.

Onneksi tällaisessa perhekombinaatiossa, jossa on ilmeisesti vain ääripäitä, on hieno mahdollisuus oppia uutta.

Koululaisen kesäloma ja muita yhtälöitä

Kouluvuoden aloitukseen liittyy vanhemman näkökulmasta pientä jännitystä. Yksi koskee lomia. Jo eskarilaisen elokuun ensimmäisistä viikoista piti käydä kriisikokous.

Koulut ovat kesällä kiinni 10 viikkoa. Vaikka molemmat vanhemmat pitäisivät vuosilomansa täysin peräjälkeen (olettaen, että lomien ajankohdan saa päättää), saadaan summaksi vasta kahdeksan viikkoa. Parhaimmassa tapauksessakin kaksi viikkoa puuttuu. 

Puhumattakaan siitä, että mitä hiton perhe-elämää se on, että hienoin aika vuodesta, jolloin olisi aikaa ja mahdollisuuksia tehdä jotain kivaa yhdessä, vietetään erillään. 

Lisäksi kouluvuodessa on vielä syys- ja hiihtolomatkin. Nähdäkseni työnantaja suostuu antamaan palkallisena vain toisen.

Koska joudun tämän lomayhtälön ensi vuonna jotenkin ratkaisemaan, olen tänä vuonna seurannut erityisen tarkasti kouluikäisiä lapsia sisältävien tuttavaperheiden kesäleirisinkoilua. Otantani saattaa olla epätasainen, mutta ei näytä kovin helpolta. Kuvioon liittyy ilmoittautumisajankohtien muistamista, viemisiä, hakemisia, pakkaamista ja yleistä hötkyilyä.

Eivätkä leiritkään välttämättä kata koko aikaa vaan tarvitaan aikamoista aikatauluttamista ja tuttavaperheiden välistä yhteistyötä, jotta homman saa sujumaan. Mitä tekevät ne perheet, joilla ei ole isovanhempia tai naapureita apunaan? Tai vähävaraiset? (Oletan, että leirit maksavat jotain.) Tai ne, joiden työpaikalle ei voi tulla piirtelemään tai katsomaan Areenasta lastenohjelmia? 

Lapsiperhe-elämään liittyy toki muitakin matemaattisia yhtälöitä, joiden ratkaisusta ei ole etukäteen mitään käsitystä. Kuten synnytys. Etukäteenhän (ja oikeastaan vielä näin jälkikäteenkin) koko alatiesynnytyksen konsepti ei kuulosta kovin realistiselta. Mutta jotenkin se vain onnistuu.

Valaiskaa minua. En ole koskaan ollut päivähoidossa, eskarissa tai kesäleirillä. Mitä leireistä pitäisi tietää? Onko toiminnalle olemassa jotain standardeja? Jos paikoista on pulaa ja leiribisneksessä on myyjän markkinat, mikä on hinta-laatu -suhde? 

Vai onko systeemissä vain virhe, josta ei puhuta?

Project Maman suuri eurovaalitentti

Huomenna pitäisi tietää, kenet sitä haluaa itseään edustamaan eurooppalaisesta näkökulmasta. On välillä vaikea ymmärtää, mikä sellainen näkökulma edes on.

Syytän mediaa. Ensinnäkin EU:n päätöksistä saa hirveän harvoin ymmärrettävää tietoa - kurkkudirektiivi tuskin on meppien merkittävin ponnistus.

Toiseksi telkkarin eurovaalitenteissä toimittajat ja ehdokkaat puhuvat vain toistensa päälle ja ravi on niin hirmuinen, ettei mitään asiaa ehdi penkoa juurta jaksain. Jos siis kysymyksistä tajuaa jotain.  

Ratkaisu on Project Maman eurovaalitentti, jossa pureudutaan vähän keskeisimpiin kysymyksiin kuin borettavaan talousläppään. Ehdokkaaseen.

Pyysin seuraaviin kysymyksiin Vihreiden ehdokkailta vastauksia (muutkin saa osallistua).

1. Minulle hankalinta elämässä ja demokratiassa on se, että pitää kuunnella muitakin vaikka itse on oikeassa. Eikö sinun muka tee ikinä mieli hajottaa kokoushuoneen kaikki kalusteet, kun jengi ei ymmärrä omaa parastaan?

2. Äänestin itse EU:hun liittymistä vastaan silloin joskus enkä ole isojen hallintokoneistojen ystävä edelleenkään. Miten myisit mulle nyky-EU:n, jos olisit sitä kauppaamassa? (Ja tavallaan oletkin.)

3. Helsingin valtuuston kasvisruokakeskustelu sisältää legendaarista materiaalia. Mikä on EU:n ensi kauden "kasvisruokakeskustelu", jota varten kannattaisi varata poppareita ja kaljaa?

4. Olen kuntapolitiikassa huomannut, että itsekseen saa hirveän vähän aikaiseksi. Meppinäkin pitää verkostoitua, hioa taktiikoita ja editoida dokumenttien sanamuotoja. Kenet pyydät ekana fb-kaveriksi?

5. Osaatko sanoa sönkkäämättä "strategic suggestion"?

6. Oletko ollut joskus väärässä? Missä asiassa? Myönsitkö? (Mä en ikinä myönnä ja siitä tulee kieltämättä vähän riitaa.)

7. Ketä äänestäisit, jos et saisi äänestää itseäsi? Miksi?

8. Kumman kaa: Angela Merkel vai Francois Hollande?

9. Mikä on lempi-irtiksesi? Irtismaun perusteella voi näet päätellä ihmisestä paljon. Voit nimetä enemmän kuin yhden. Sekin kertoo ihmisestä paljon.

10. Jos et pääse läpi, niin mitä teet ekaksi?

Jos ei näistä kysymyksistä oma ehdokas selviä, niin ei mistään. Uurnilla tavataan!

Vege ilman ideologiaa

Taannoisessa päiväkotipostauksessa virisi keskustelua ruoasta. Syömiseen liittyy sekä kulttuurisidonnaisia tapoja että erilaisia ideologioita. Huomasin, että kasvisruoasta puhutaan niin usein ideologia edellä, että ei edes muisteta, että muitakin tulokulmia on.

Olen ollut kasvispainotteinen ruokailija jo parikymppisestä, mutta alkuperäinen syy lihan jättämiseen ei ollut ollenkaan ideologinen. Krapulassa pikaisen paluun tehnyt lehtipihvi piti huolen siitä, että punaiseen lihaan muodostui useaksi vuodeksi hyvin viileä suhde. Tauon jälkeen liha ei sitten enää maistunut millekään ja tuntui viipyvän vatsassa kolme päivää. Sitä ei ole sen jälkeen tehnyt juurikaan mieli.

Ideologia on tullut jossain määrin mukaan jälkikäteen. Minun subjektiivisen oikeustajuni mukaan lihaproteiinin suurin ongelma ei ole lihansyönti vaan lihan ylisyönti ja siitä johtuva tehotuotanto, joka on pahimmillaan silkkaa eläinrääkkäystä.

Syön ihan hyvällä omallatunnolla eettisesti pyydettyä, ei-uhanalaista kalaa, kanaa ja riistaa, perhesyistä myös luomulihaa. Valitsen kuitenkin ilolla aina kasvisruoan, kun se näyttää herkulliselta.

Ongelma on siinä, että hyvin usein kasvisruoan maku on kokille sivuseikka.

Maxillin paahdetut kanttarellit. Pökerryttävän hyvää.

Kun osallistuin Lihattomaan lokakuuhun (reseptikirjanen täällä), muistin taas, miksi suurin osa ihmisistä suhtautuu kasvisruokaan nuivasti: vegeannos on edelleen vain harvassa ravintolassa hintansa väärti. Lounasruokalassa se on lähes poikkeuksetta paitsi laaduton myös mauton. Enkä ole michelin-ravintolassakaan syönyt muuta kuin pyyhekumin makuista tofua.

Miksi siis pitäisi edes yrittää olla muuta kuin fanaattinen lihansyöjä? Kahdesta itsekkäästä ja ideologiavapaasta syystä.

1. Terveys
Kasvisyönnillä on todettu olevan selkeitä terveysvaikutuksia. Kasvissyönti näyttäisi vähentävän sydäntautiriskiä ja laskevan verenpainetta. Lisäksi punaisen lihan välttäminen on yksi syövältä suojaava tekijä. Jos näihin terveyshaasteisiin voi vaikuttaa ruokavaliolla, saataisiin myös niitä erikoissairaanhoidon kustannuksia alas, parantuneesta elämänlaadusta nyt puhumattakaan.

2. Tulevaisuus
Kasvissyönti on taito, joka kannattaa opetella, vaikka ei eläinten tappamista kategorisesti vastustaisikaan. Ihmiskunnan ruokahuollon tulevaisuuskenaariot osoittavat, että epävarmuus lisääntyy. Ilmastonmuutos yhdessä väestönkasvun, vesipulan, luonnon monimuotoisuuden katoamisen ja maaperän köyhtymisen kanssa nostaa ruuan hintaa. Aito sekasyöjä osaa koostaa ravitsevan kasvisperäisen annoksen. Kääntäen, olemme massiivisessa kusessa, jos osaamme syödä ainoastaan lihapullaa ja kasvattaa vain kainalokarvoja.

Tästä Kitchin papuburgerista lähti nälkä kolmeksi päiväksi.

Joku toki näkee ideologiaa näissäkin syissä. Selustan turvaamisen tarve pohjaa luottamukseeni tiedettä kohtaan: uskon, että kasvissyönti on terveysteko ja että maailma on jo omana elinaikanani varsin erilainen paikka kuin nykyään.

Minä väitän, että nimenomaan ei-ideologiset kasvissyöjät tekevät kasvissyönnille suurimman palveluksen. Ideologinen kasvissyöjä valitsee sen ankeankin kasvisvaihtoehdon (tai omat eväät) vakaumuksensa takia. Me muut aiheutamme kasvisannoksen myyntipiikin aina kun kasvisvaihtoehto on varteenotettava valinta. Tästä toivottavasti ravintoloitsija tekee johtopäätöksensä. Ja kannattavuuslaskelmansa.

Ajatuksia? Syödäänkö teidän perheessä joka aterialla lihaa?

Koulupaikka lähtöruudusta

Tämä fiilis tänään. #espoo

Avautuminen. Ei saisi kirjoittaa vihaisena, joten nukuin yön yli. Ei auttanut. Olen edelleen vihainen, mahdollisesti vielä eilistä enemmän.

Eilen tuli nimittäin koulupaikkapäätös. Lähikouluksi osoitettiin ihan eri koulu kuin se, mihin haimme. 

Mikä vituttaa? Oppilaitos on varmasti ihan hyvä ja matkaa on kilsan verran.

Kyse on siitä, että tämä on eri koulu kuin se, minne menisi täysin autoton reitti.

Eri koulu kuin se, mihin kaikki muut saman eskariryhmän lapset menevät.
Eri koulu kuin se, mihin taloyhtiömme  (ja naapuritalojen) lapset ovat menneet.
Eri koulu kuin se, johon oli jo eskarin tiimoilta koulumatkan ja tilojen puolesta tutustuttu.
Eri koulu kuin se, joka on päiväkodin vieressä, jossa pikkusisko on ollut jo vuoden verran hoidossa.
Ja eri koulu kuin se, jonka tulevien oppilaiden vanhempien kanssa oli jo puhuttu yhteisistä iltapäivähoidoista.

Teimme vuosi sitten hoitopaikkamyllerryksen, jotta jatkumo kouluun olisi saumaton ja lapsia ei tarvitsisi roudata eri osoitteisiin. Nyt sitten kaikki logistiikka, harrastus-/iltapäiväkerho- ja päivähoitokuviot pitää miettiä uusiksi. Paitsi, että vanhempia vituttaa aloittaa taas lähtöruudusta, käy sääliksi erityisesti Skidiä. Hän se vasta lähtöruudusta aloittaakin.

Päätöspaperi oli kafkamainen.

Perusteluissa ylimmäisenä luki "mahdollisimman turvallinen koulumatka". 

Noh. Skidin paras kaveri naapuritalosta aloitti vuotta aiemmin hakemassamme koulussa juuri samasta syystä. Siksihän mekin haimme kouluun, jonne olisi vienyt se vuoden mittaan opittu, autoton koulumatka, pelkkää hiekkatietä omasta pihasta koululle asti. Tämä uusi matka edellyttää vilkkaasti liikennöidyn tien ylittämistä. Tien, josta olen avautunut jo aikaisemminkin. Paitsi vituttaa, myös pelottaa.

Todellinen perusteluhan on se, että lapsia oli tänä vuonna paljon - ikäluokkien koot tulevat ilmeisesti yllätyksenä koko ajan. Piti valita. Virkamies katsoi karttaa ja päätti, että juuri meidän osoitteestamme voi laittaa kulkemaan myös tähän toiseen kouluun. Ei hänen duuniinsa kuulu olla inhimillinen vaan toimia lain mukaan. Valintakriteereissä ei lue turvallisin mahdollinen vaan mahdollisimman turvallinen. Tai että sisaruksen hoitopaikka, sosiaalinen jatkumo eskarista ekalle ja vanhempien verkosto pitäisi myös huomioida.

Espoon kaupunki on itse muotoillut tavoitteekseen luoda turvallinen koulupolku esiopetuksesta peruskoulun loppuun asti. Oman kokemukseni valossa en ole ihan varma, mitä tämä tarkoittaa. Tekisipä mieli sanoa, että VMP.

Jäpätys on mielentila

Tämänpäiväisessä kolumnissani käsittelin omakohtaisen kiusallista aihetta: lapsille jäpättämistä. Olen käsitellyt aihetta täälläkin, mutta jatkan hiukan.

Skidi lempipuuhassaan: pulisemassa itsekseen.

Motkottamisen syy on aina vähän myös itsessä. Paitsi että olen kohtuullisen kärttyisä perusluonne, jäpättämistarpeeseeni liittyy vahvasti oma stressi, kiire ja väsymys. Olenkin yrittänyt vähentää turhaa läksytystä ja tiuskimista ja yrittänyt tunnistaa, mikä kiristely johtuu ihan vain siitä, että oma mielentilani on väärä. Kun on ollut kiire koko päivän, on vaikea sisäistää, että kotona voisi hidastaa.

Minä en juurikaan hermostu lelujen levittelystä, sohvalla pomppimisesta tai maidon kaatamisesta mutta tiedostan kaksi keissiä, joissa sisäinen solariumini on koetuksella.

Ensimmäinen on vatulointi. Siis sellainen ei-kovin-keskittynyt tekeminen tilanteessa, jossa olisi paineita suoriutua sutjakkaasti. Aamulla vuorossa on puuro- ja eteisvatulointi, illalla taas nukkumaanmenovatulointi.

Lyhyt attention span (en tiedä tälle hyvää suomenkieleistä nimeä, jeesatkaa jos tiedätte!) on tietenkin lapsiin sisäänrakennettua. Lasten huomio kiinnittyy helposti muihin ärsykkeisiin: ruokailu muuttuu haarukkateatteriksi ja vaatteet eivät mene päälle, koska voi myös tarkastella eteisen lattialta löytyviä pikkukiviä. Ohjausta oikeaan suuntaan joutuu antamaan monta kertaa peräkkäin. On hyvin, hyvin vaikea olla kiljumatta viidettä komentoa kurkku suorana.

Varsinkin jotkut eskarin lapsista näyttävät saavan kamppeet päälle ja pois päältä parissa minuutissa.

Toinen on pulina. Pälpätys. Höpötys. Lallatus. Siansaksa.

Skidistä lähtee koko ajan jotain ääntä. Pälpätys alkaa ehti, kun kersa avaa aamulla silmät ja loppuu, kun silmät menevät illalla kiinni. Taukoja ei juurikaan ole, sillä ammattimainen pälpättäjä ei ole hiljaa edes syömisen tai hampaidenpesun aikana. Luonnollisesti tyyppi pälpättää myös itsekseen. Kerran eräs leikkitreffeillä ollut kaveri tuli yksikseen Skidin huoneesta pois ja kertoi syyksi, että halusi olla hetken hiljaisuudessa. Ym-mär-rän.

Ongelmallista on, että puheripulista ei mitenkään voi suuttua, vaikka se hermostuttavaa onkin. Tyypillä vain on paljon asiaa. Sehän on hieno juttu! Paitsi silloin, kun itse haluaisi olla hetken vain hiljaa. Niin, että ei edes hyräiltäisi mitään.

Koska omaa käyttäytymistään on mahdollista yrittää muuttaa, kuulisin mielelläni, mitä käytännön neuvoja, mielikuvaharjoitteita, lääkkeitä tai hypnoosia te vastaaviin tilanteisiin käytätte. Tiedän, että teini-ikä korjaa jälkimmäisen ongelman, mutta jos pääsisi ratkaisun äärelle jo nopeammin.

Mummon neliöt ja muut työt

Kotiimme on saapunut uusia käsitöitä, kiitos taitavan anoppini. Kun kerroin tekeväni postauksen hänen pajansa tuotoksista, hän säikähti ja totesi, että eivät nämä nyt mitään hienoja ole. Että oikeat käsityöihmiset näkevät kyllä, että harrastelijakamaa ovat.

Goddammit!

En käsitä tätä vaatimattomuutta. Jos ketään ei koskaan saisi kutsua taitavaksi, sillä perusteella, että taitavampiakin löytyy, voimme poistaa koko sanan käytöstä.

Ymmärrän toki, mistä tämä ajatusmaailma juontaa juurensa. Jos ostaa kivaa lankaa ja tekee ohjeen mukaan, lopputulos on toki jonkun muunkin toistettavissa. Tehtävä on tekijän mielestä liian helppo ylistettäväksi. Vaikka kysehän on siitä, että käsityöihminen on se, joka saa niillä riittävillä taidoilla asioita aikaan.

Minusta nämä ovat ihan järjettömän hienoja.

Tämä rahi on Ikean mallistoa, mutta kun menin pesemään hupun (ohjeiden mukaan), se ei enää mahtunutkaan kuution päälle. Anoppi väänsi uuden päällisen mummon neliö -konseptilla, Vaari maalasi valkoiseksi. Voilá!

Synttärilahjaksi sain tämän muhkean lukutyynyn.

Ympyrähuivit ovat suosikkejani, tunnen oloni suorastaan alastomaksi ilman. Niitä on jo kertynyt nelisen kappaletta.

Ja mikä hienointa, tällainen tuotanto inspiroi jopa minua. Olen ehdottomasti enemmän nitoja&nippusiteet -ihminen, mutta olen saanut itseni kiinni käsityömyönteisistä ajatuksista. Varsinkin kun voi neuloa käsivarsillaan, ilman puikkoja.



Ongelmana on se, että tässä elämäntilanteessa jotain olisi pakko lopettaa, että jotain uutta voisi aloittaa. Tyydyn siis vielä toistaiseksi olemaan vastaanottavana osapuolena ja hurraamaan jokaiselle meille saapuvalle neulostyölle.

Vanha koira ja uudet temput

Selasin kirjakaupassa laihdutuskirjoja. Nimien perusteella painonhallinta on paitsi rentoa myös hyväntuulista.

Luojan kiitos helmikuu on ohi.

Juksausta. Olen integroinut kohta pari vuotta uusia juoma-, syömä- ja liikuntatapoja elämääni enkä ole kokenut muutosta erityisen rennoksi tai helpoksi. Totaalikieltäytyminen, säännöt, piiskaus ja pakottaminen tuntuvat monissa asioissa olevan ainoa toimiva metodi. Tarvitsen myös säännöllistä ulkopuolista sparrausta ja valvontaa, muuten kuukauden päästä on taas samat vanhat tavat päällä.

Tämänhetkinen status on seuraava:

Done:

• En syö enää karkkia päivittäin - lähinnä siksi, että juurihoidon jälkeen lupasin, että en osta enää karkkia itse. Karkki on korvattu uudella addiktiolla, kahvilla - ilman sokeria sentään. Suklaapatukan sallin valtuustopäivinä, lähinnä sen hyvän mielen takia kun täytyy jaksaa duunipäivän jälkeen 6h palaveri.
• Olen harjaantunut työmatkapyöräilemään niin, että jaksan tahkota viikossa 80 kilsaa (silloin kun pyörätiet eivät ole jäämuhkuroiden peitossa). Aikaisemmin ei puhti riittänyt.
• Olen oppinut seisomaan työpöytäni ääressä - etenkin niinä päivinä, jolloin en ole pyöräillyt. Paitsi maanantaisin, kun ei pysty kykenemään.
• Yksi annos safkaa riittää. Lounaalla syödään ensin salaatti, ikinä ei santsata.

In progress:

• Sokerin vähentäminen noin muuten. Aloitettu aamun tuoremehumäärän puolittamisella siten, että ensin juodaan janoon lasi vettä. Aivan älyttömän vaikea muistaa.
• Leivän mussuttaminen. En todellakaan tarvitse lounaalla leipää, enkä oikeastaan iltapalallakaan. Vaihto rahkaan tai jogurttiin tökkii. Ei sovi viinin kanssa.
• Istun edelleen liikaa. Myös kotikirjoittaminen pitäisi siirtää seisoma-asentoon. 

Ja sitten kun nämä alkavat olla hallinnassa, uusia on jonossa. To do -listalla on odottamassa vielä:

• Suola. Mitenköhän paljon sitä vedän?
• Talvipyöräily. Pyöräily on ainoa liikuntamuoto, josta ihan rehellisesti pidän. Näyttää siltä, että jotkut pystyvät siihen myös talvella.
• Välipalat. Ei tule luonnostaan, ei sitten millään.
• Jos palaverissa eteeni isketään keksikulho niin syön epähuomiossa kymmenen. On täysin epäselvää, mitä pitäisi tehdä, että niin ei tapahtuisi.

Jään odottamaan kirjaa, jossa todetaan, että painonhallinta on tuskaista, syvältä ja täynnä inhimillisyyttä. Ja että ainoa hyväntuulinen osa on ponnisteluilleni naurava persläski.

Jokainen perhe on uusperhe

Olin lastenpsykiatri Janna Rantalan kanssa vieraana Maria Jungnerin ohjelmassa Puheella. Ohjelmassa käsiteltiin perheeksi muuttumista.

Aloin viihtyä äitinä, kun esikoinen täytti kaksi vuotta. Kolmevuotiaan kanssa oli jo suorastaan kivaa, kun elämä oli asettunut aloilleen. Päivähoitorutiinit, kotityöt, lomat ja ruokailut oli asennettu selkäytimeen. Parisuhteen jämätkin olivat osoittautuneet vielä käyttökelpoisiksi. Vaikka kuopus ei tuonutkaan samanlaista kaaosta tullessaan, huomaan olevani erittäin tyytyväinen siihen, että hän lähestyy kolmen vuoden merkkipaalua, joka tuo mukanaan roiman annoksen ihmisyyttä. Fiilis lapsiperhe-elämästä on optimistinen.

Tajusin ohjelman jälkeen, että lapsiperheeksi muuttumisesta puhutaan aika vähän. Muutos kuitataan sillä luonnollisuudella, vaistoilla, hormoneilla ja ties millä (ja naisen vastuullahan se tietenkin on). Muutosvastarintaa tai työkaluja muutoksen johtamiseen ei käsitellä juuri lainkaan. On olemassa vain normaaleja perheitä ja ongelmaperheitä. Aika moni putoaa johonkin välimaastoon.

Janna heittikin ilmoille kiinnostavan ajatuksen: uusperheissäkin asettuminen vie muutaman vuoden - miksi ei ydinperheessäkin. Todellakin.

Uusperheiden perheytymisprosessia on tutkittu paljon - ehkä siksi, että tilanne vaatii ratkaisukeskeisempää otetta, kun se "luonnollinen" asetelma on poissa. Uusperheet käyvät läpi eri vaiheita sisältävän prosessin. Erilaisten uusperheen kehityskaarta hahmottelevien tutkimusten mukaan tähän voi mennä 4-15 vuotta.

Eikö jokainen perhe ole muutoksen edessä, kun pääluku kasvaa? Huomio on sikiöseulonnoissa ja synnytysvalmennuksessa, vaikka vanhemmat ovat monella tapaa uuden edessä. Ensimmäinen lapsi kuitenkin syntyy lapsettomalle pariskunnalle.

Kertokaapa te. Onko perheytymisessä aina tiettyjä vaiheita, lievempinä tai rankempina? Löysittekö heti paikkanne lapsiperheenä vai menikö puljaamiseen aikaa?

Älä kuuntele itseäsi

Tuijotin eilen marketin kassajonossa yhtä akkainlehteä, jossa vinkattiin, että lukijoiden tulisi tänä vuonna kuunnella itseään.

Tiedätte. Ihmisen pitäisi herkistyä ottamaan vastaan koko psyko-fyysis-sosiaalisen kehonsa viestit, tehdä niin kuin sydän sanoo ja hyvältä tuntuu.

No tehdäänpä!

Ei, kyllä minä tilasin oikeasti salaatin.

Ihan ensimmäiseksi aivoni ehdottavat, että menisin seuraavan kerran töihin joskus maaliskuun loppupuolella. Koska aamulla klo 7:30 on edelleen yö. Sydänkin kehottaa nukkumaan paljon ja välttämään ulko-oven avaamista muille kuin pizzalähetille. Ja kyllä, muu ruumis komppaa ja yliminä hyrisee tyytyväisyydestä.

Väitän, että itsensä kuunteleminen on pelkkä karhunpalvelus. Aivothan yrittävät lähinnä johtaa minua harhaan! Käsi sydämelle: kuinka monen tekee oikeasti mieli syödä lounaaksi vihersmoothie tai kasvissosekeitto? Itseään kuuntelevat ihmiset valitsevat lounasravintolaksi sen, jonka listalla rasvaisin mahdollinen hampurilainen. Ja kuka haluaa duunipäivän jälkeen lähteä pirteässä räntäsateessa lenkille ja vielä venytellä sen jälkeen? Ihan parastahan olisi köllähtää sohvalle ja korkata netflix, suklaalevy ja viinipullo.

Itsensä hiljentäminen sen sijaan on ihan älyttömän tärkeä taito. Omia vaikuttimiaan ja mielihalujaan pitäisi pikemminkin epäillä paljon useammin. Emme me ole kovin fiksuja ja mitä itseanalyysiin tulee, olemme vielä törkeän subjektiivisiakin.

Nähdäkseni itsensä hiljentämisen opettelu aloitetaan noin kaksivuotiaana, jolloin tekee mieli kumauttaa lääkärilaukulla päähän kaikkia, jotka ovat telkkarin edessä. Vähän myöhemmin tätä tärkeää taitoa harjaannutetaan joukkuelajeissa, taloyhtiön pihatalkoissa ja hiekkalaatikolla.

Joo, joo. Tiedän. Hyväähän ne lehdet vain tarkoittavat. Minä sanon silti itselleni, että käy nyt hyvä velliperse ostamassa se salikortti, kun siitä talvipyöräilystä ei ole tullut juuri mitään. Mutta aloita vasta helmikuussa, kun kaikki ovat alkaneet kuunnella itseään ja salilla on mukavan tyhjää.

Kaiken takana on hampaat

Olen ollut todella laiska hammaslääkärin asiakas. Siis todella. Lapset ovat kuitenkin lyhentäneet käyntivälejäni alle kymmeneen vuoteen kun samalla voi varata omankin ajan.

Sain kimmokkeen käydä pitkästä aikaa tarkistamassa legojen tilanteen muutaman syksyn aikana lukemani artikkelin takia. Hampaiden kunto nimittäin saattaa vaikuttaa koko yleisterveyteen:

"Jo tehtyjen tutkimusten mukaan suun tulehdukset lisäävät muun muassa ennenaikaisten synnytysten riskiä ja saattavat vaikuttaa sydän- ja verisuonitautien puhkeamiseen. Myös osa tekonivelinfektioista saattaa olla hammasinfektioperäisiä." -Yle

Aivoverenvuotojen lisäksi myös hampaiden ja dementian yhteyttä tutkitaan.

Koska verenperintönäni on ihan kaikkea edellämainittua, ajattelin ryhdistäytyä. Kolmen (... tai neljän) vuoden takaisessa tarkastuksessa purukalustosta ei löytynyt mitään huomautettavaa, mutta voihan sitä käydä kysymässä, miksi yhtä takahammasta vihloo niin kylmä kuin kuumakin.

Tuomio tuli: vanhassa paikassa oli hiuksenhieno murtuma, paikan alle oli päässyt pöpöjä ja tulehdus jylläsi. Lääkäri ihmetteli, että eikö tämä ole todellakaan tätä aikaisemmin haitannut?

No öh. Kyllähän sitä joskus on vähän jomotellut. Ja jos ihan rehellisiä ollaan niin ei sillä puolella ole voinut mitään kovaa purra vähään aikaan. Olin vain opetellut pyytämään juomani ilman jäitä, jäähdyttämään kahvin maidolla ja pureskelemaan toispuoleisesti. Kaikki hyvin hei!

Verenperintönä on siis myös luupäisyyttä. Lääkäriin ei mennä kuin testamenttia laatimaan. Faijan vatsakipu oli haimasyöpää. Mutsin päänsärky oli se aivoverenvuoto.

Juuri kun pääsin sanomasta, että pikkujutusta voi tulla ajan mittaan iso juttu. Olkaa te fiksumpia. Minä kärsin rangaistukseni aatonaattona juurihoidossa.

Puhukaa, vanhemmat, puhukaa

Hesarin kolumniani "Pakkoko niitä lapsia oli tehdä" on jaettu Facebookissa yli 10 000 kertaa. Osasin odottaa jonkinlaista reaktioita, mutta en ihan tällaisella mittakaavalla. Jatkankin aiheesta vielä hiukan Pekka Himasen Kestävän kasvun malli -raportin innoittamana.

Kolumnini käsitteli keskustelupalstojen anonyymeja, jotka kyseenalaistavat välittömästi kenen tahansa vanhemmuuden legitimiteetin, jos tämä kehtaa sanoa ääneen, että vanhemmuus on raskasta. Jutun suosion perusteella aika moni on ilmeisesti tähän ilmiöön törmännyt.

Himanen kirjoitti raportissaan, että Suomessa on henkinen kestävyysvaje. Ylen uutisessa todetaan, että  "Ongelmina pidetään erityisesti Suomessa vallitsevaa häpeän ja kateuden ilmapiiriä, jossa epäonnistumista pidetään henkilökohtaisena häpeänä, mutta jossa ei myöskään hyväksytä toisten onnistumista."

Himasen raportin akateemisesta taustasta saa olla mitä mieltä tahansa, mutta tämä kansakuntamme henkisen kapasiteetin rajoittuneisuus on kiinnostava havainto myös suomalaisen vanhemmuuden näkökulmasta. Mitä meidän vanhemmuuskulttuuristamme puuttuu?

Mitäs läksit -viisautta jakava kommentaattori ei yleensä halua vastausta kysymykseensä, sillä tarkoituksena on puhtaasti vittuilla. Vittuilulle taas voi olla monia eri motiiveja. Kosto. Katkeruus. Alemmuudentunne. Ylemmyydentunne. Harvemmin kuitenkaan mitään rakentavaa tai ilmapiiriä parantavaa.

Yhdistänkin tämän kommentin aina ihmiseen, jolla ei mene hyvin. Hän on ottanut oikeuden jakaa lupia valittaa omista lähtökohdistaan käsin. Hän on ehkä itse jäänyt liian yksin ja joutunut selviämään vaikeista paikoista ilman apua. Silloin on tietysti vaikea ymmärtää huumoria, osoittaa myötätuntoa ja suoda vertaistukea muille. Ei hän oikeasti pidä lapsettomuutta vaihtoehtona. Hän katsoo, että hammasta purren suoritettu perhe-elämä on kaikille ihan oikein.

Ihan kuin vanhemmuuden vastoinkäymiset katoaisivat, jos niistä ei puhu tai jos tietää jollain menevän vielä huonommin.

Harvemmin kukaan kuvittelee, että elämä on ihanaa kohdusta hautaan. Aallonpohjia tulee jokaisessa elämänvaiheessa. On surullista, jos omia kokemuksiaan vanhempana ei kehtaa kenenkään kanssa jakaa siksi, että suomalaiskansallinen mentaliteetti arvostaa yksin pärjäävää. Pääasia, ettei tarvitse auttaa.

Vastakkainasettelun taustalla on kuitenkin positiivinen ilmiö: yhteiskunta - ja vanhemmuus - on muuttunut moniäänisemmäksi. Sekä iloisista yllätyksistä että pettymyksistä puhutaan avoimesti. Internetissä myös vertaistuki kukoistaa ja vanhemmuuden normeja, tabuja ja myyttejä puretaan.

Kas. Himasen kannattama yhdessä onnistumisen kulttuuri taitaakin olla hyvällä alulla.

Talvipyöräily - tahtolaji?

Kuva: Sami Kämppi / OiOi

Rakastan pyöräilyä. Löysin työmatkafillaroinnin vuosien tauon jälkeen viime huhtikuussa. Olen fillaroinut siitä lähtien, kun lumet sulivat, melkein joka päivä. En keksi työmatkastani mitään moittimista.

• Matka (10 km) taittuu julkisiin nähden varsin kilpailukykyisessä ajassa, puolessa tunnissa. 
• Tiedän, milloin olen himassa, kun Pasilassa pistän ketjut liikkeelle. En joudu ruuhkiin eikä kulkuväline sujahda nenän edestä. 
• Nappaan kaksi kärpästä yhdellä iskulla kun saan tunnin peruskestävyystreenin samaan rahaan - ja jos kuuntelen äänikirjaa hinta senkun laskee.
• Reitti on upea: Tapiola - Lehtisaari - Kuusisaari - Huopalahti - Keskuspuisto seuraa merenrantaa. Tuoksu on syksylläkin huumaava. Näen harmaahaikaran melkein joka päivä.

Nyt sitten tämä avaruudessa kiitävä murikka on taas kurvaamassa suomalaisen kannalta hyvin epäedulliseen kulmaan. Oliko tämä pyöräilykausi tässä? Vienkö pyörän varastoon? Vai tulisiko satulaan istuttua talvellakin?

Järkeni sanoo ei. Jyrkkä ei.

Fillaroinnin paras puoli on näpsäkkyys. Selkään vaan ja menoksi! Talvifillarointi edellyttää kaikenlaista varautumista. Erikoisvarusteita tarvitsee niin polkija kuin poljettava. Tie on liukas, tienoo pimeä ja naama jäässä. Pipo ei mahdu kypärän alle ja silmät valuvat alamäissä vettä. Talvipyöräilystä puuttuu nautinto!

Toisaalta samalla tavalla järkeni sanoo ei avantouinnille. Silti avantoon on pakko pulahtaa aina kun on mahdollisuus.

Talvipyöräily on epäilemättä tahtolaji. Se saattaa olla myös tottumislaji. Tahdon ainakin niin pitkään, kunnes kuulen aura-auton piipityksen.

Ps. Vinkkejä varusteista otetaan vastaan!

Ei se haittaa

Skidi pudotti tänä aamuna lattialle raa'an kananmunan. Heti perään putosi cashew-pähkinäpussi. Kun lähdettiin ulos, pissahätä tuli juuri kun kaikki vaatteet oli saatu päälle. Lopuksi pipo unohtui puistoon. Nieleskelin ärtymystä moneen otteeseen.

Kyseessä on ihan uusi itsehillinnän laji, jonka olen ottanut käyttöön pari kuukautta sitten. Haastattelin nimittäin Vuoden Mutsin jatko-osaa varten ihan oikeaa lapsipsykologia. Kyselin häneltä liudan tyhmiä kysymyksiä mm. lapsen ajatusmaailmasta. Ähkin keskustelun aikana useasti omaa älyttömyyttäni, mutta yksi juttu jäi kalvamaan omaatuntoa erityisen pahasti.

Ihan ite paistoin.

Moite. Lapsille sataa päivän aikana lievempää ja ankarampaa kritiikkiä. Joskus se on tietenkin aiheellista, useimmiten ei. Mittakaava on hukassa. Pikkujutuista tulee tehtyä iso numero, vaikka aika usein kyseessä on silkka vahinko. Tai sen hyvä ystävä ajattelemattomuus, kuten pihaleikkikeississä todettiin.

Ikävintä jatkuvassa räpätyksessä on, että negatiivinen palaute menee luihin ja ytimiin kuin tammikuinen koillistuuli. Huono identiteetti (= minä olen tuhma / kömpelö / hidas / laiska / tyhmä...) on paljon helpompi omaksua kuin hyvä. Kehuja, kannustusta ja kiitosta tarvitaan vähintäänkin tuplamäärä, että vastakkainen viesti menee perille.

Sunnuntainen kansainvälinen epäonnistumisen päivä ( kyseessä on tervetullut kansainvälinen kampanja, jonka tavoitteena on luoda avoin ja hyväksyvä epäonnistumisen kulttuuri) pitäisi ulottaa koskemaan myös lapsia.

Ei kukaan halua epäonnistua kengännauhojen solmimisessa tai maitopurkin kantamisessa sen enempää kuin bisneksissäänkään. Epäonnistuminen vituttaa jo ihan itseisarvollisesti, myös kersoja. Ei siihen kaivata enää mitään "enkös mä sanonut" -viisastelua, vaan myötätuntoa ja auttamista, hitto vie!

Huteja tulee. Huteja menee. Häpeästä ei ole pulaa, mutta armosta kyllä. Lisäisinkin maailman vaikeimpien sanojen kiitos ja anteeksi joukkoon myös sanat ei haittaa.