Tietoa mainostajalle ›

9.4.2014

Jäpätys on mielentila

Tämänpäiväisessä kolumnissani käsittelin omakohtaisen kiusallista aihetta: lapsille jäpättämistä. Olen käsitellyt aihetta täälläkin, mutta jatkan hiukan.

Skidi lempipuuhassaan: pulisemassa itsekseen.

Motkottamisen syy on aina vähän myös itsessä. Paitsi että olen kohtuullisen kärttyisä perusluonne, jäpättämistarpeeseeni liittyy vahvasti oma stressi, kiire ja väsymys. Olenkin yrittänyt vähentää turhaa läksytystä ja tiuskimista ja yrittänyt tunnistaa, mikä kiristely johtuu ihan vain siitä, että oma mielentilani on väärä. Kun on ollut kiire koko päivän, on vaikea sisäistää, että kotona voisi hidastaa.

Minä en juurikaan hermostu lelujen levittelystä, sohvalla pomppimisesta tai maidon kaatamisesta mutta tiedostan kaksi keissiä, joissa sisäinen solariumini on koetuksella.

Ensimmäinen on vatulointi. Siis sellainen ei-kovin-keskittynyt tekeminen tilanteessa, jossa olisi paineita suoriutua sutjakkaasti. Aamulla vuorossa on puuro- ja eteisvatulointi, illalla taas nukkumaanmenovatulointi.

Lyhyt attention span (en tiedä tälle hyvää suomenkieleistä nimeä, jeesatkaa jos tiedätte!) on tietenkin lapsiin sisäänrakennettua. Lasten huomio kiinnittyy helposti muihin ärsykkeisiin: ruokailu muuttuu haarukkateatteriksi ja vaatteet eivät mene päälle, koska voi myös tarkastella eteisen lattialta löytyviä pikkukiviä. Ohjausta oikeaan suuntaan joutuu antamaan monta kertaa peräkkäin. On hyvin, hyvin vaikea olla kiljumatta viidettä komentoa kurkku suorana.

Varsinkin jotkut eskarin lapsista näyttävät saavan kamppeet päälle ja pois päältä parissa minuutissa.

Toinen on pulina. Pälpätys. Höpötys. Lallatus. Siansaksa.

Skidistä lähtee koko ajan jotain ääntä. Pälpätys alkaa ehti, kun kersa avaa aamulla silmät ja loppuu, kun silmät menevät illalla kiinni. Taukoja ei juurikaan ole, sillä ammattimainen pälpättäjä ei ole hiljaa edes syömisen tai hampaidenpesun aikana. Luonnollisesti tyyppi pälpättää myös itsekseen. Kerran eräs leikkitreffeillä ollut kaveri tuli yksikseen Skidin huoneesta pois ja kertoi syyksi, että halusi olla hetken hiljaisuudessa. Ym-mär-rän.

Ongelmallista on, että puheripulista ei mitenkään voi suuttua, vaikka se hermostuttavaa onkin. Tyypillä vain on paljon asiaa. Sehän on hieno juttu! Paitsi silloin, kun itse haluaisi olla hetken vain hiljaa. Niin, että ei edes hyräiltäisi mitään.

Koska omaa käyttäytymistään on mahdollista yrittää muuttaa, kuulisin mielelläni, mitä käytännön neuvoja, mielikuvaharjoitteita, lääkkeitä tai hypnoosia te vastaaviin tilanteisiin käytätte. Tiedän, että teini-ikä korjaa jälkimmäisen ongelman, mutta jos pääsisi ratkaisun äärelle jo nopeammin.

83 kommenttia:

  1. Attention span -käännökseen: sanoisin vain, että lapsilla on yleensä lyhyt keskittymiskyky.
    Vatulointi on hauska sana, sitä ja sen kuvaavuutta olen ihastellut täällä aikaisemminkin. :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vatulointi on kyllä hauska sana. Muistaisinpa mistä sen ensiksi kuulin.

      Poista
  2. Eikös suomeksi sanota vaan, että lyhytjänteinen? Short attention span = lyhytjänteisyys.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä lienee paras käännös!

      Poista
    2. Tai lyhytjännitteisyys. Jänteitähän on tuolla ihon allakin, melko usein sopivan pituisia.

      Poista
  3. Halleluja. Kiitos kun puit tämän sanoiksi :D Ai niinnja vatulointia sanotaan meidän perheessä värkkäämiseksi :D Mutta en syytä lapsia, minähän se jäpättäjä olen...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ilmiö on siis tunnistettavissa, vaikka nimitys on eri. :)

      Poista
  4. Siis vatulointihan oli mun ex-mies, kaikki toiminta sellasta hidastettua elokuvaa, eli se on sisäänrakennettu joissain jopa aikuisissa, ohimenevää lapsissa.
    Neuvo - älä k-o-s-k-a-a-n hiljennä tai yritä sammuttaa lastesi pälpätystä, se on ihaninta lapsissa ja jos sen kiellät, ne ei kohta puhu enää mitään, ainakaan sulle.
    Sitäpaitsi se on vaan peritty sulta, loistava ulosanti ja haluan lisää tollasia verbaalisia lahjakkuuksia ja odotan kieli pitkänä niitä tarinoita, juttuja ja totuuksia sun lasten suusta tähän blogiis, ne ylittää sun jutut mennen tullen ;D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huomautan, että tämä pälpätys on peritty lasten *isältä*, jonka pakeille ohjaan kaikki taukoamatta pälpättäjät kun oma hermo uhkaa kiristyä. ;)

      Poista
  5. Meillä on kuvioihin astunut kaikki ennätykset rikkova kauppavatulointi. Ei elämä. EI ELÄMÄ. Normaali maito-juusto-jogurtti- kauppareissu kestää helposti yli 20 minuuttia (yksin käydessä 5min, jos on muka joku jono). Toissapäivänä ostettiin vaikka mitä kun "kaikki" oli loppu ja kaupassa meni miltei 45 minuuttia. !!!!!!!!! Ja kun ei se 2,5-vuotias yleensä edes kiukuttele tai huuda täysillä haluavansa karkkia. Joskus toki sitäkin, mutta harvoin. Se vaan haluaa tutkia jokaikisen hyllyn kovin, kovin tarkasti - erityisesti, jos jossain vilahtaa Muumi tai se jdskfblknsdfskpfjpsofdksapifrewokflsnfop Angry Birds. Ja niitähän perusruokakaupassa nykyään riittää...

    Niin, ja jos alkaa väsyttämään, niin tyyppi pistää pitkäkseen keskelle käytävää ja toteaa tyynesti: "Äiti, väsyttää. Alan nukkumaan.". JOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOO KUULES.

    Hohhoijjaa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai kamala! Meillä on siitä onnellinen tilanne, että aika harvoin lapset tulevat kauppareissulle mukaan, koska voin vain kuvitella sen kysymysten ja spekulaation määrän...

      Poista
    2. Tässä voi käydä kuten tuttavaperheellämme: lapsi pääsi kauppaan ja maitohyllyllä ilahtuneena kiljaisi "Äiti, täällä on samaa maitoa kuin meillä kotona!" :D

      Poista
  6. Tuttavapiiriin kuuluu pari jatkuvasti äänessä olevaa aikuista. Muutama tunti sitä melkein pelkkää monologia saa minut uuvuksiin. Usein olen hämmästellyt, miten kenelläkään voi riittää asiaa koskena. Ymmärrystä aukaisi hitusen, kun luin, että jotkut ihmiset ajattelevat puhumalla. Kaipa sitä itsestäkin ääntä lähtisi, jos jokaisen ohi vilahtavan ajatuspätkänkin kakaisisi ulos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen kuullut sellaisen selityksen, että ekstrovertin ja introvertin ero on siinä, että ekstrovertin on kuultava ajatuksensa ääneen, saadakseen niistä tolkkua. Introvertin puolestaan täytyy hiljentyä ja kääntyä sisäänpäin hahmottaakseen mitä ajattelee. Esimerkiksi ongelmanratkaisussa introvertti pohtii asiaa sanomatta sanaakaan, ekstrovertti taas selittää ajatuksenjuoksuaan ääneen. Tämä on meissä ns. alkuperäisasetus, jota on aika vaikea muuttaa. Toisaalta ekstrovertti ei välttämättä odota, että jokaiseen sanaan olisi muiden jotenkin vastattava, ja toisaalta introvertti ei ole epäkohtelias, vaikkei mitään puhuisikaan.

      Poista
    2. Itse olen ekstrovertti (ainakin parin testin mukaan), mutta silti mua ärsyttää tuollaiset monologin pitäjät :) En siis allekirjoita tuota, että ekstroverttien täytyis ajatella ääneen. Minusta se on lähinnä huonoa käytöstä, jos ei osaa ottaa muita huomioon.

      Poista
    3. Monologit, nuo takuuvarmat energiasiepparit! Kaveripiiriin kuuluu pari todella ihanaa tyyppiä, jotka voivat surutta pitää "keskustelua" yllä isollakin porukalla ihan itsekseen. Muut kuuntelevat ja onnistuvat saamaan siihen puheripuliin muutaman myöntelevän/kieltävän/tilanteeseen sopivan lyhyen kommentin, jos hyvin käy. On ihan kivaa saada tietää mitä toisen elämään kuuluu, mutta jos tapaamisen tarkoitus on vaihtaa kuulumisia niin eihän se tollasen superpölpöttäjän kanssa toteudu. En tiedä miettiikö nää kaverit ikinä treffien jälkeen, että mitähän niille muille kuuluu...

      Poista
    4. Ihan totta, jotkut aikuisetkin puhua pulisevat taukoamatta. Mä olen kans mukamas ekstrovertti mutta veikkaan että tää elämäntilanne aiheuttaa sen, että tosi mielellään lenn vaan yksin ja hiljaa.

      Poista
  7. Esikoinen on myös ammattipuhuja höystettynä kovalla äänellä. Juttua on aina riittänyt loputtomiin. Meillä vatuloinnista käytetään nimitystä höntyily.

    Olin täysin hölmistynyt kun eteishöntyily loppui kuin seinään, kun ekaluokkalainen alkoi itse vastata kouluun lähdöstään yksin. Hän todella kykenee syömään, ottamaan lääkkeensä, pukemaan ja ehtii taksiin ihan itse. Pelkkä puhelinsoitto työmatkalta riittää. Viikonloppuna höntyily palaa takaisin alkuperäisasetuksiin, mutta viikot ovat tässä mielessä autuutta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ah, toivoa siis on! Olen muutaman kerran kauhistellut että mitä ensi syksystä ikinä tulee. :)

      Poista
    2. Meillä kävi myös noin. Tai siis... mahdoton säätäjähän tuo myös on, mutta jos jossain pitää olla tietyllä ajanhetkellä paikalla, niin koululainen osaa kyllä lähteä, ihan viime hetkellä ja tulee perille puuskuttaen, mutta ei myöhästy.

      Poista
  8. Meillä vatulointi on vaan vitkuttelua.. mutta varmasti yhtä ärsyttävää. Ja pahimpana umakautena hoputus (harvoin meillä oikeasti on kiire, mutta jos puistoon lähtö kestää 30min, ei siellä sitten ehdikään olla kauaa kun taas pitää olla lähdössä kotiin..) aiheuttaa vaan raivarit ja potkimista ja lyömistä, johon sitten äidinkin kärsivällisyys loppuu. Mä kestän pari "eikun laitan tän vielä, luen vielä yhden kirjan" -viivytystä. Niihin varaudunkin sanomalla varttia aiemmin, että nyt mennään. Muttakun sitten tulee vielä ne 20 muuta juttua + ne eteisen lattian kivet.. Olen miettinyt, josko alkaisi tehdä niin, että kun sanotaan, että nyt mennään, niin sit mennään. Ei hyväksyisi yhtäkään viivytystä. Tajuaako lapsi (3v), että pari juttua on ok, mutta kun ei enää itsekään muista, mitä kaikkea on ollut tekevinään, vois alkaa jo pukea?
    Toinen mua nyppivä juttu on sotkeminen ruokapöydässä. Siis toki noilta sotkua tulee, eikä siinä mitään. Ei haittaa :) Mutta sitkun sitä puurolusikkaa pyöritetään pöydän pintaan, vedet kaadetaan lautaselle, pizzasormilla tökitään äidin paitaa kielloista huolimatta.. Huomionhausta ei ole kyse, sitä lapsi saa pöydässäkin. Osa on ihan perus uhmaa ja kiukuttelua. ÄR-SYT-TÄÄ!!!

    Päiväkodilla muuten on ihan normaalia käyttäytyä huonosti kun äiti on läsnä ;)

    -tintti

    ps.onko siitä päivähoitokeskustelusta tulossa tänne jotain koostetta?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ennakkovaroitus 10-15min ennen lähtöä on todella hyvä ja sitten vielä ihan paria minuuttia ennen toinen, ja sitten kun sanotaan että lähdetään niin lähdetään. Sen jälkeen ei enää "mutta vielä yks juttu". Alkuun voi toki tulla raivokohtauksia, jos 3v on jo tottunut siihen että aina annetaan periksi...

      Tietysti näissä "kivientutkimisjutuissa" kaikki ovat erilaisia eli jotkut harhautuvat helpommin aiheesta (=pukemisesta) ja niissä ei taida auttaa kuin lempeä mutta määrätietoinen muistuttaminen. Niistä ei siis kannata suuttua, koska ovat tahattomia, mutta tahallisesta vitkuttamisesta (minkä 3-vuotias kyllä osaa jo aivan varmasti) voi sanoa napakamminkin, ei toki huutaen silloinkaan.

      Poista
    2. Toisen vatuloijan äiti täältä huutelee, että käytössä ovat kyllä kaikki mainitut keinot, kuten oletettavasti tintilläkin :) Jotkut vatuloijat vain ovat sitkeämpiä kuin toiset. Ja olisin aika varovainen tekemään oletuksia muiden keinoista ja tilanteista, se tulkitaan helposti viisasteluna tai jopa sinä toisena v-alkuisena...

      Poista
    3. Näin on. Minäkin selostan aamun tapahtumia kuin Ruuneperi, mutta ammattivatuloija ei tällaisesta hätkähdä - pikemminkin päinvastoin: voi hyvin vanua omien mielijohteidensa mukaan kun mutsi kuitenkin pitää reunaehdoista kiinni. ;)

      Poista
    4. Kolmevuotiaan normaali ikään kuuluva vetkutetlu on ihan eri asia kuin kouluikää lähestyvän vekaran kiireettömyys. Jos joku kokee saaneensa pikkulapsen vatuloinnin tosi helposti kuriin, niin sen lapsen kohdalla vetkuttelu olisi loppunut itsestäänkin ennen kouluikää.

      Poista
  9. Okei nyt täytyy kertoa, miten luin väärin blogitekstin. Attention span kääntyi mielessäni ATTENTION SPA:ksi, (huomiokylpylä, what???) ja vinksahtaneesta assosiaatioketjusta (spa=>silmät kiinni hymyilevä henkilö orkideoiden keskellä=>mindfulness) tulkitsin, että "attention spa" viittaa lapsen luontaiseen kykyyn keskittyä hetkeen. En tosiaan pysähtynyt tätä tulkintaa edes ihmettelemään...

    No joo, mutta oikeastaan sitä se juuri on. Ne rasittavat hetkeen uppoutumiset ovat lapsen keskipäivän piipahduksia day spa:ssa. Pikkukivet eteisen lattialla vastaavat aromaattisia yrttinyyttejä ristiselällä. Lapsi haalarit puolitangossa tutkii kengänpohjiaan ja sanoo: Mutsi, mä kylven nyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mahtava analyysi! Mä toivoisin pääseväni huomiokylpylään :)
      - Kaisa

      Poista
    2. Olen mykistynyt. Lukijakuntani on täynnä neroja!

      Poista
  10. Et varmaan tiedä (toivottavasti et), että siansaksa on antisemitistinen nimitys jiddishistä, erityisesti natsien mieli-ilmaus. Ehkä vähän aiheen vierestä, mutta sana vaan niin tökkää silmään ja särähtää korvaan, ihmiset ei yleensä tiedä sanan alkuperää. Vaikka sanaa on käytetty Suomessa ammoisista ajoista, löytyy jo Lönnrotin sanakirjasta (liekö hän ollut antisemiitti vai tietämätön...).

    Mutta nämä itse ärsytysasiat kovasti uppoo minuun, on tuskallista, kun kaksi pientä huutaa ja kolme isompaa lasta yrittää kertoa jotain, joskus jopa jotain oikeasti tärkeää. Mutta pälätys käy välillä hermoille, olen kieltänyt täysin elokuvien juonen selittämisen ja kavereiden unien kertomisen. Joku raja.

    Hanna-Kaisa

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onko sulla lähteitä tohon väitteeseen? Mua kiinnostaa, koska saksaksi vastine on Kauderwelsch, joka viittaa erääseen retoromaaniseen kieleen, jota puhuttiin Sveitsiläisessä Churin (Kauder) kaupungissa. http://en.m.wiktionary.org/wiki/Kauderwelsch

      Kotimaisten kielten keskuksen nettisivuilta löytyy monia esimerkkejä eri murteissa esiintyvistä siansaksaa tarkoittavista sanoista ja siitä miten niitä käytetään. Ei sielläkään ole viitteitä natsiyhteyteen.
      http://www.kotus.fi/index.phtml?s=2437

      Poista
    2. Ja Lönnrotin sanakirja on takuulla vanhempaa perua kun natsit, antisemitismiä on esiintynyt jo pari tuhatta vuotta, ei ne natsit sitä keksineet.

      Poista
    3. En tiennyt kyllä! Kotuskaan ei osannut sen enempää selventää sanan etymologiaa.

      Poista
    4. Kelpaako keskustelu Itä-Suomen eksegetiikan proffan kanssa? ;) Ei ole muita lähteitä, minäkin olen yrittänyt sitä selvittää, mutta en ole löytänyt oikein mitään, enkä tunne sanan käyttöä saksan kielessä. Joo, ei natsit keksineet antisemitismiä, ja se voi olla, että Suomessakin Lönnrotin aikaan antisemitismiä on pidetty ihan ok, juutalaisvihalla on pitkät juuret. Minusta Kotuksella on asiassa hiukan historiallinen tausta hämärässä joka tapauksessa. Ja vaikka siansaksa ei viittaisikaan jiddishiin tms, olen mieluummin varmuuden vuoksi käyttämättä. Ei minusta pseudokielien kutsuminen siansaksaksi ole kuitenkaan korrektia.

      Hanna-Kaisa

      Poista
    5. Jos jotakuta vielä kiinnostaa aihe, tässä tutkijan selvitystä:
      http://www.lausti.com/articles/languages/maailmankielet7.html

      Siis kyseessä on ilmeisesti ihan kotoperäinen antisemitismi, ei tule Saksasta.

      Sori, meni vähän aiheen sivuun :)

      /Hanna-Kaisa

      Poista
    6. Mä luin joskus artikkelin oisko peräti Hesarista, missä selitettiin että sana hässäkkä on aikoinaan tarkoittanut naisen sukupuolielimiä. Ja siitä tulee muun muassa sitten verbi hässiä. Ja sen jälkeen mua on aina häirinnyt ihan hirveesti kun joku sanoo että jossain on ollut hirveä hässäkkä :D

      Poista
  11. Meillä vitkutellaan. Niin että äidillä menee hermot.

    Toi on hyvä kun olet vähentänyt motkottamista. Huomasin pari vuotta sitten että ei sillä motkottamisella mitään saa. Ei se stressi siitä vähene vaikka sen muille jakaisi. Stressi vain tarttuu ku toinen pälpättää siitä niin että toisen on pakko kuunnella. Kokeile seuraavan kerran kääntää negatiivinen motkotus niin että motkotus jää vaan sun päähän mutta suusta tulee ulos joku positiivinen lause tilanteesta. Siinä saa joskus käyttää kekseliäisyyttä, mutta saattaa vahingossa mieli muuttua paremmaksi. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huh, haastava vinkki! :D Näkisin että motkotus on vaan mun oman kiukun purkamista, joten pitäisi koittaa jotenkin kanavoida se jollain muulla tavalla ulos. Toisaalta jos lähden etsimään tilanteesta sitä positiivista lausetta, saatan unohtaa sen ärsyyntymisen aiheen. :D

      Poista
  12. Lähtemis- ja saapumisvatulointi, joihin liittyy käsittämättömän hitaasti siirtyminen ulko-ovesta autoon ja päinvastoin! Pitää saada itse avata auton ovi (ei onnistu), kiivetä turvaistuimeen (vähän siinä ja siinä), kaivaa auton lattialta pikkuauto/rusinoita (yök).. Yleensä pitkittyneen eteisvatuloinnin ansiosta ollaan jo valmiiksi myöhässä, joten itse kihisen raivosta. Yleensä laskenkin kymmeneen (=sataan) siinä vaiheessa, kun lapset on viimein köytetty turvaistuimiin ja nautin hetken hiljausuudesta, ennen kuin istun itse kuskin paikalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo! Minä itte -vaiheessa tulee toimintaan vielä lisää slow motionia. Missään ei saa auttaa. Ja tokihan sen täytyykin antaa opetella itse, että joskus oppisi, mutta mielenhallintaaa se vaatii.

      Poista
  13. Kun lapsi (nyk. 2,5 v) oli ihan pikkuvauva eikä rauhottunu millään, vaan kätisi ja karjui tuntikausia ja itse olin ihan loppu sen kanniskelusta, tein mielikuvaharjotteen jossa olin isossa, kaikuvassa kanjonissa ihan yksin ja huusin keuhkojen täydeltä kirosanan. Helpotti usein :)

    Just äsken tuli kunnon mäkätyshyökkäys multa, kun lapsi tiputti epähuomiossa maitolasin lattialle. Siinä sitten itseäni tutkiskelin ja totesin, etten hermostunut niin paljon lapsen puhtaasta vahingosta vaan siitä, että mun oma ruokailuni siirtyi taas kauemmaksi kun jouduin siivoushommiin kesken syöttämisen.

    Mua hermostuttaa tätä nykyä eniten se, etten saa tehdä mitään rauhassa (esim. kirjottaa tätä kommenttia), kun lapsi on koko ajan roikkumassa lahkeessa ja kantaa tähän pöydälle kaikkea ja älisee jatkuvasti jotakin niin, että ajatukset ei mulla pysy kasassa. Toinen kestoinhokki on lapsen talvivaatteisiin pukeutumisoperaatio, voi hyvä luoja sentään, kun ite ui jo hiessä hermot kireellä ennen kuin on päästy edes ovesta ulos. Niille ei vain voi mitään. Pitäis kuvitella ittensä johonkin happy placeen sillon.

    -Jenni

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mahtava mielikuvaharjoitus. Toi kanjoni! Ja todellakin: aivan mahtavaa että jo toisen villapuvun on jo voinut jättää pois. :D

      Poista
  14. Aamen! Tunnistin itseni tästä tekstistä. Vaikka olenkin äitiyslomalla ja kotona kaikki päivät, niin silti tuo vatulointu on niiiiiiin hermoja raastavaa. Ja 2,5 vuotias papupata pitää huolen siitä että aamukahdeksasta iltakahdeksaan kuuluu tasainen pölinä, vaikka leikkisi yksinäänkin. Onneksi tuo 4,5kk tyyppi ei vielä hirveästi puhu. Olen kyllä vakavasti harkinnut hakeutuvani töihin huopatehtaalle kuulosuojainten testaajaksi, mutta saattas mennä vatuloimiseksi sekin homma...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuulostaa myös mun lempiduunilta. ;) Tässä muuten on se hyvä puoli, että kuopus vaikuttaa todella hiljaiselta verrattuna esikoiseen vaikka sekin on hoitajien mukaan ihan puhelias. ;)

      Poista
  15. Siis. Aaarrrggghhh. Meillä asuu vatuloinnin kruunaamaton kuningas. Eskarilainen, jonka aikakäsitys on jostain täysin toisesta universumista. No okei, ei kai ton ikäiset hahmota aikaa vielä kuten aikuiset, mut silti, joku roti pliis. Sukan laittaminen kestää viisitoistafuckinminuuttia! Siinä ajassa kun kuusivuotias on saanut yhden säälittävän sukan kinttuunsa, olen pukenut itseni ja kaksivuotiaan, nelivuotias on pukenut itse itsensä ja me kaikki kolme odotamme ja odotamme ja odotamme. Kunnes multa katkeaa varpaat ja alan puhua -kröhöm- kuuluvalla äänellä. Ja believe me, kaikkea on kokeiltu. On oltu lempeitä, on oltu tiukkoja, on palkittu, on rangaistu, on lahjottu, on kiristetty. On itketty, on naurettu, on huudettu, on kuiskittu. Ja samassa suossa ollaan edelleen. Tämä on selkeästi luonteenpiirre, joka ei luojan kiitos näyttäisi osuneen kahden nuoremman kohdalle. En tajua miten tullaan ikinä selviämään kouluaamuista.
    -murphy

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ette ole vielä kuitenkaan lääkitystä kokeilleet? Kuulostaa kovasti ADD:lta.

      Poista
    2. Uuh, mua pelottaa myös syksy. Mutta luotan siihen, että se tunnilta myöhästymisen häpeä aiheuttaa sen, että siihen aamuun tulee eri meno.

      Poista
    3. Näin mäkin toivoin. Mutta nykyään ymmärretään koulussa myöhästelijöitä. Ope kehottaa lähtemään kouluun aikaisemmin. Vasta pahasta myöhästymisestä tulee merkintä. Mestarivitkuttelijamme ei ole moksiskaan myöhästymisestä. Koulun pihalle saavuttuaan ja huomattuaan, että piha on jo tyhjä, rauhallisesti kävelee sisälle riisumaan ja luokkaan. Nykyään jo valistaa minua, että ihmiset ovat erilaisia eivätkä kaikki osaa tehdä hommia kiireellä (eli normaalivauhtia).

      Opetusharjoittelussa yläkoulussa ohjaava opettajani sanoi, että pitää vain olla tyytyväinen, että oppilas tulee sentään kouluun ja toivottaa hyvät huomenet myöhästyjälle.

      Poista
  16. Vatulointi. Argh. Meillä se on joko kuupoamista (kun vaan toimitaan niin hi-taas-ti..) tai sitten hulmuamista, varsinkin iltaisin, kun pitäisi mennä hampaittenpesulle ja pyjamanlaittoon ja mielessä on niin miljoona muuta asiaa mihin huomio kiinnittyy matkan aikana. Eihän siinä auta kun sanoa sanomisen jälkeen, eikä sekään auta. Mutta ekaluokkalainen on kyllä toistaiseksi joka aamu kerennyt sinne kouluun.. Nelivuotiaan kerhoon saaminen onkin sitten oma lukunsa. Ihana kun tulee kesä, eikä ole pakko pukea läheskään joka vaatetta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha, kuupoaminen on loistava sana! Ja kesä on <3

      Poista
  17. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  18. Meillä on 8-vuotias edellämainittu yksilö, huoh! On aina ollut ja tulee olemaan. Syntynyt prinsessaksi=diivaksi eikä siitä mihinkään muutu.
    Tämä on hieman kehittyneenpi yksilö, koska osaa vatuloida ja pälättää samaan aikaan (pälättää jopa snorklatessa).
    Ainut keino vatulointiin on alkaa tehdä lähtöä puoli tuntia aikaisempaan.
    Pälätykseen toimii Logitechin nappikuulokkeet, jotka sulkee kaiken ulkopuolisen äänen.
    Käytän niitä myös töissä säästääkseni korviani 85 decibelin koneen ääneltä :D
    Muistaa vain välillä nostaa peukaloa ja sanoa: 'Hyvä, hyvä'

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos olisi poika, niin miksi häntä sitten kutsuisit, jos tytöstä nuo ominaisuudet tekevät prinsessan/diivan? Ja kysyn tätä nyt ihan hyvässä hengessä, en riitaa haastaakseni. Heti vaan pisti silmään että tytöllä nuo ominaisuudet menee heti negaation puolelle, kun pojasta ehkä sanottais, että on johtajatyyppiä tms.

      Poista
    2. Pälätys ja vatulointi siis todellakin sujuu myös meillä, mutta snorklatessa pälättäminen on kyllä jo todellinen taitolaji! :D Ehkä Skidillä on kuitenkin enemmän haaveilu ja omiin ajatuksiin uppoaminen vatuloinnin syynä.

      Poista
    3. Anonyymille, että vähän ylempänä tässä ketjussa jotakuta poikaa kutsutaan samassa tilanteessa nimellä "vatuloinnin kruunaamaton kuningas" ja samoin äidin tuntemin lisämaustein "aaarrgh" (kunkku) vs. "huoh" (prinsessa).

      Eli aika samantyyppisesti mielestäni.

      Poista
  19. Oli erittäin hyvä kirjoituksesi tästä aiheesta Hesarissa! Very good!

    Joo, meillä kans vatulointia. Sen lisäksi laulamista.. Tyttärelläni on hyvä ääni ja laulaa tosi hyvin, mutta - ihan koko ajan! Leikkiessä, syödessä ja hampaita pestessä. :-D Eipä sitäkään viitsi mennä kieltämään ja luontaista lahjakkuutta lannistamaan, joten yritän saada vaihdettua laulun puheeksi. :-) Perinteisin keinoin se huomio johkin muualle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Näinhän se menee: ohjataan pälätys johonkin muuhun tekemiseen. Suosikkini on että haluaisitko piirtää kuvan tuosta juuri juontamastasi tarinasta. ;)

      Poista
    2. AIVAN PARAS. AIVAN PARAS.

      :D Kiitos, nerokas ja viisas kanssa-äiti, tämä tuli tarpeeseen!!

      Poista
  20. Eikä se höpöttely mitään. Sitä on ihan kiva kuunnella, hauskat jutut ja silleen. Mutta se jatkuva muu sihinä ja suhina, ilmakitaran soitosta syntyvä "kitaran" ääni, autojen pärinä tai ihan mikä vaan ääni, joka suusta pitää ulos päästää, ettei vain olisi hiljaista. Hetkeäkään. Eli ei. En ole keksinyt keinoa sen enempää sen hiljentämiseen kuin siitä selviämiseenkään. Jatkan harjoittelua mitä ilmeisemmin ainakin vielä 12 vuotta..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hehe, aivan! Bonusraidat ovat läsnä, jos mitään puhetta ei tulisikaan. :D

      Poista
  21. Ajattelin juuri tänään vatulointia, kun ihmettelin taas kerran, miten kauan koululaisen välitunnille meno voikaan kestää. :) Välkkävatulointi on välillä tarkoituksellista, kun huvittais enemmän tutkia open tai kaverin penaalia, korua tai kenkien merkkiä kuin hengata pihalla. Tahattomampaa välkkävatulointia (kai) on hidas pukeminen. Kun ne nauhakengät lopulta on jalassa, muistuukin mieleen se hyppynaru tai footbagi pulpetissa. Kengät pois ja hakemaan...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvänen aika sentään. Juuri tajusin että tää pukeminenhan tapahtuu koulussa *monta kertaa päivässä*. Eihän tolla oo mitään kamoja enää ekan päivän jälkeen tallella. Koska tyyppi on myös mestarihukkaaja!

      Poista
    2. JOOOOO! Välkkävatulointi on niin RAI-VOS-TUT-TA-VAA!!! Jos ekaluokkalaisten ulos saaminen kestää vartin ni ei terve. Ja sit ei oikein voi huutaakaan asiasta vaikka otsasuoni tykyttää ja korvista nousee savu kun ei kerkiä edes vessaan kun se ainoa pieni taukohetki menee patisteluun. Onneks kohta on kesä...

      -Kouluavustaja

      Poista
    3. Hmm... onkohan tuo ammatinvalinta mennyt ihan nappiin? Lapsi huomaa kyllä, mitä oikeasti ajattelet eikä se epämääräinen tunne siitä, miten avustaja on jostain vihainen, ainakaan nopeuta pukeutumista.

      Poista
  22. Ai jestas, ihanaa että jonkun muunkin mielestä lapsen TAUKOAMATON hyväntuulinen pulina nostattaa verenpainetta. :D Joskus kun oikeasti haluaisi juoda kupin kahvia hiljaisuudessa, tai juosta bussiin niin ettei tarvitse matkalla yrittää vastata pohdintaan siitä, mikä on variksen ja harakan ero..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hiljaisuus, joka kämppään laskeutuu klo 21, on parasta terapiaa. :)

      Poista
  23. Vatulointi = vitkastelu = vitkuttelu

    Tahallista viivästelyähän se varmaankin kirjakielessä on :-)

    VastaaPoista
  24. Nyt kyllä osui ja upposi. Eli moi, olen Riksu ja olen jäpättäjä. Tästä lähtien pyrin vähentämään jäpätystä kymmenportaisen vieroitusohjelman avulla. Kiitos, Katja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oh, kerro portaat mullekin!

      Poista
    2. No ainakin ekana yritän useammin päästää suustani tuon "ei se haittaa".

      Poista
  25. Meillä tavataan kolmenlaista vetkuttelua. Ensinnäkin nopeat siirtymiset tilanteesta tai tunnelmasta ovat kolmelle meistä vaikeita, joten vetkutus on tapa hidastaa tahtia, saada palikat päässä sellaiseen järjestykseen, että jotain tapahtuu. Toisekseen, kahdella meistä tarkkaavaisuus yksinkertaisesti hajoaa, jos näkyy jotain kiinnostavaa. Ja aina jotain kiinnostavaa näkyy. Kolmanneksi yksi meistä on oppinut, että tässä perheessä menee melko pitkään siitä, että joku sanoo kohta lähdetään siihen, että ihan oikeasti lähdetään. Joten mitä sitä suotta hötkyilemään.

    Minua on auttanut kaikkein eniten sen ajatteleminen, että lapsella eivät sellaiset rutiinit, kuten pukeminen tai syöminen ole vielä automatisoituneet. Ts. siinä missä aikuinen vetää vaatteet päälleen vaikka ajatukset olisivat jossain ihan muualla, lapsen täytyy ihan oikeasti keskittyä joka ikiseen nappiin, vetoketjuun, neppariin, sukkaan, hihaan, housunkaulukseen, mitä kaikkea sitä nyt onkaan. Oman osaamisen ylärajoilla meneminen ottaa voimille eikä asiaa auta yhtään, jos joku vieressä vähättelee kommentoimalla vihaisesti vieressä "miten se pukeminen voikin olla taas niin vaikeata".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Just näin! Tuon turhien galluppien pitämisen (mitäs me sovittiin, kuinka pitkään tässä voi kestää jne) olen lopettanut. Pelkkää turhaa pälpätystä. :)

      Poista
  26. Meillä asuu myös taukoamaton puhekone, 5-v, jonka volyymi yleensä vain nousee, kun joku muu alkaa puhua. Todellista hiljaisuutta kaipaa välillä ihan oman mielenterveyden takia. Yksivuotiaan polku taitaa kulkea samoja uria, juttua tulee myös sieltä... Molempiin vanhempiinsa tulevat, vaikka väittäisin, että meillä on kyky kuunnella muita ;)

    VastaaPoista
  27. Mä tykkäsin siitä kolumnista niin, että väkersin aiheesta oman postauksen.

    http://www.lily.fi/blogit/kahvia-kiitos/ei-haittaa

    VastaaPoista
  28. Olen itse tullut pohdinnoissani siihen tulokseen, että osa omaa äitiyskriisiäni erityisesti lapsen ollessa vielä ihan pieni, on johtunut juuri tästä hiljaisuuden puutteesta. Kun on aina ollut muutenkin sellainen persoona, joka nauttii hiljaisuudesta ja omasta rauhasta, ja jota jatkuva meteli häiritsee ja väsyttää, niin yhtäkkiä itsellä ei olekaan mitään kontrollia siihen, milloin voi nauttia hiljaisuudesta. Kun alkuun iltaisin oli niin katki poikki väsynyt, että yöunille oli pakko mennä lapsen kanssa yhtäaikaa (ilta meni jo odottaessa sitä, että lapsi väsähtäisi ja voisi mennä nukkumaan), niin ei voinut edes illalla ottaa sitä omaa rauhallista ja HILJAISTA hetkeä (tai no, ainakaan tajuissaan..). Uskoisin, että se taukoamaton äänimaailma ei niin paljon häiritse sellaisia ihmisiä, jotka ovat itsekin äänekkäitä ja energisiä, mutta tällaiselle introvertille persoonalle se voi näköjään olla todella rasittavaa. Eikä oma lapseni edes ole mikään pälpättäjä tai erityisen äänekäs, vaan perusluonteeltaan hänkin hyvin rauhallinen!

    Vatulointi on meilläkin tuttua, lapsi nyt 3v. Tunnistin tilanteet ja omat tuntemukseni monesta yllä olevasta kuvauksesta!

    VastaaPoista
  29. Mä olin pienenä itse raskaan sarjan vatuloitsija.. muistan edelleen miten rasittavaa oli kun muut yritti tartuttaa omaa kiirettään muhun. Stressaavaa, kun saumat oli vaan saatava paikalleen tai ne tuntui inhottavilta ja homma jäi aina keskennkun jotain jännäämtuli mieleen ja sitähän tuli. Siis miksi aikuisilla oli aina pakkomielteenä pilata muuten niin hyvä päivä. Eskarissa yleensä kun sain vatteet päälle ja menin ulos niin muut jo tuli vastaan.. Olen vieläkin mestari vatuloimaan, inhoan syvästi siirtymistä ja lähtemistä.. teen kyllä nykyään yleisesti ottaen asiat reippaasti (koska osaan tehdä yhtä ja ajatella toista samaan aikaan, eli ei tarvitse "pysähtyä haaveilemaan" kuten asia lapsena kauniisti ilmaistiin siksi että päässä liikkuu myös jotain vaikka päivät täytyvätkin suoritettavista rutiineista..) mutta lapsuuden jälkeen mikään ei ole muuttanut luontaista vastenmielisyyttä siirtyä asiasta toiseen. Mikään ei ole niin kamalaa kuin useamman päivän reissulle valmistautuminen,pakkaaminen, lähteminen.. vaikka kaikki oliskin täydellistä heti kun oven saa perässään kiinni. Mies on jo sisäistänyt avioituneensa vatuloitsijan kanssa ja jos mä sanon, että lähdetään kohta, se poikkeuksetta alkaa lukea lehteä eikä esim mene suihkuun..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kahden raskaan sarjan vatuloijan äitinä, kolmannen aviopuolisona ja itsekin käänteissäni melko hidasliikkeisenä en oikein jaksa ymmärtää sitä, miksi ne lapset saavat vanhemmiltaan kaikkein eniten moitetta vetkuttelusta, jotka sitä vähiten ansaitsevat. Tänäänkin toinen lapsi lähti itkua tuhertaen päiväkodista, kun oli äitinsä mielestä hidastellut. Me kerkesimme samassa ajassa vasta ihastella päiväkodissa kylvetyt rairuohot ja etsiä sormikasta repun pohjalta.

      Poista
  30. Ai ihanaa, tämä vertaistuen määrä! Meillä taas puhutaan hörsyilystä, kun energia jakautuu tuhanteen juttuun (istuen lattialla housut päässä jatkuvan puheen ja lallattelun välimaastossa) sen pukemisen sijaan. Jotenkin tuntuu, että pukemistilanteessa lapset vaipuvat jonkinlaiseen transsiin, jossa aistit eivät ole täysin käytössä...

    VastaaPoista
  31. Meillä on suht puheliaat 1- ja 3-vuotiaat lapset, mutta ei ole tullut mieleenkään että lapsi voisi olla AINA äänessä! Mikä on kyllä taivaan lahja, koska työpäivät yläasteen opettajana kuormittaa melunsietokykyä ihan riittävästi.

    VastaaPoista
  32. Mua on auttanut _vähän_ Liisa Keltikangas-Järvisen temperamenttikirjat. Tajuan, että kuopus on sellainen hitaastilämpeävä, sen pitää aina tottua juttuihin ja sen oletusvastaus on "EI". Ja hoputtaminen ja äkkimuutokset suunnitelmiin saa takuuvarmasti aikaan superslaagin. Useimmiten kärsivällisyys taipuu siis juuri ja juuri kuopuksen hitailuun, mutta sitten kun yhdistetään esikoisen häppädäppädää ajattelemattomuus ja nopeus kuopuksen hitailuun, niin omg!!! Ainoa keino selvitä järjissään on pitää huolta siitä, että oma itse on jotenkinkutenkin hyvissä ruumiin- ja sielunvoimissa. Kuulosta ehkä tyhmältä, mutta olen esim. töissä tarkoituksella pysynyt pois työelämässä liikaa kärsivällisyyttä syövistä jutuista, jotta sitä kärsivällisyyttä riittäisi sekä töissä, että kotona. Normiluonteeni on kamalan kärsimätön. :P :D

    VastaaPoista
  33. Ainokaiseni oli ensimmäiset vuodet puhumaan alottaessaan juuri samanmoinen, jos ei ollut sitä sadatta kysymystä heittää ihan sarjatulena, korjattiin hiljaisenhetken pelko lallattamalla tai vaikka sitten matkimalla kaikki mieleen tulevat eläimet peräkanaa. Noista ajoista on meillä kymmenen vuotta ja siitäkin kun se lakkas teininä puhumasta kokonaan, varmaan viisi vuotta.
    Ja varmaan paskamutsin trauma, mä nautin vieläkin hiljaisuudesta, vähän liikaakin.
    Mutta mua auttaa vieläkin ja auttoi tuon ainokaisen puheripulissa ja siihen tunteeseen kun teki mieli huutaa pää punaisena, että nyt se ***** suu kiinni, kirjoittaminen.
    Mä olen diagnisoinut ongelmani aivojen ylikuormitukseksi, jos tapahtuu liian paljon ja lyhyessä ajassa, tulee negatiivista informaatiota liiaksi, tai vaikka sitten jotain upeeta. Ja paras apu on kirjoittaa, blogiin, päiväkirjaan, kalenteriin, kauppalapun taakse ranskalaisilla viivoilla tai kynättömänä sähköposti tai tekstari itselle.
    Mä oikein tunnen, kuinka se paine päästä laskee jokaisen kirjaimen myötä. Ja kirjoittaessa, vaikka sitten ne muutama sana ilttiksen kulmaan, on pakko keskittyä edes vähän.
    Ja sitten nipistää niistä yöunista ja kirjoittaa se kuusi sivua kuraa, jota ei kehtais edes blogiin laittaa, vaikka sinne melkein kaikki töräykset allekirjoittaneella kelpaa.

    VastaaPoista
  34. Minä olen meluherkkä ja yksi kaikkein pahimmista asioista äitiydessä on mulle nimenomana se jatkuva meteli. Silloinkin kun lapset eivät möykkää yhdessä leikkiessään, ne höpisevät, pälpättävät, laulavat, rallattavat, huutelevat jne. ihan muuten vain. Kuopus on vielä saanut syntymälahjana todella kantavan ja kovan äänen. Ja joka ikinen päivä korvat huutaa hoosiannaa ja yöllä kun yrittää nukkua, tinnitus kiusaa - korvat vinkuu, vinkuu, vinkuu.

    Kerran puuskahdin isommasta lapsesta äidilleni - en lapsen kuullen - että voi kun se ois HETKEN HILJAA, ja siitä seurasi sitten ihan järjetön morkkis, kun varsin pian sen jälkeen lapsi päätyi kuumekouristuksen takia sairaalaan ambulanssilla ja makasi puhumatta sairaalasängyssä useamman tunnin ennen kuin tokeni. Sen jälkeen olen keskittynyt pahimpina hetkinä vain miettimään, että voi kun pääsis itse pois metelistä edes hetkeksi. Joskus menen saunaan istumaan, sitä kauemmas ei meillä metelistä pääse.

    Aika auttanee. Sitä odotellessa.

    VastaaPoista

Nyt olis sun vuoro.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...