Tietoa mainostajalle ›

8.11.2013

Puhukaa, vanhemmat, puhukaa

Hesarin kolumniani "Pakkoko niitä lapsia oli tehdä" on jaettu Facebookissa yli 10 000 kertaa. Osasin odottaa jonkinlaista reaktioita, mutta en ihan tällaisella mittakaavalla. Jatkankin aiheesta vielä hiukan Pekka Himasen Kestävän kasvun malli -raportin innoittamana.


Kolumnini käsitteli keskustelupalstojen anonyymeja, jotka kyseenalaistavat välittömästi kenen tahansa vanhemmuuden legitimiteetin, jos tämä kehtaa sanoa ääneen, että vanhemmuus on raskasta. Jutun suosion perusteella aika moni on ilmeisesti tähän ilmiöön törmännyt.

Himanen kirjoitti raportissaan, että Suomessa on henkinen kestävyysvaje. Ylen uutisessa todetaan, että  "Ongelmina pidetään erityisesti Suomessa vallitsevaa häpeän ja kateuden ilmapiiriä, jossa epäonnistumista pidetään henkilökohtaisena häpeänä, mutta jossa ei myöskään hyväksytä toisten onnistumista."

Himasen raportin akateemisesta taustasta saa olla mitä mieltä tahansa, mutta tämä kansakuntamme henkisen kapasiteetin rajoittuneisuus on kiinnostava havainto myös suomalaisen vanhemmuuden näkökulmasta. Mitä meidän vanhemmuuskulttuuristamme puuttuu?

Mitäs läksit -viisautta jakava kommentaattori ei yleensä halua vastausta kysymykseensä, sillä tarkoituksena on puhtaasti vittuilla. Vittuilulle taas voi olla monia eri motiiveja. Kosto. Katkeruus. Alemmuudentunne. Ylemmyydentunne. Harvemmin kuitenkaan mitään rakentavaa tai ilmapiiriä parantavaa.

Yhdistänkin tämän kommentin aina ihmiseen, jolla ei mene hyvin. Hän on ottanut oikeuden jakaa lupia valittaa omista lähtökohdistaan käsin. Hän on ehkä itse jäänyt liian yksin ja joutunut selviämään vaikeista paikoista ilman apua. Silloin on tietysti vaikea ymmärtää huumoria, osoittaa myötätuntoa ja suoda vertaistukea muille. Ei hän oikeasti pidä lapsettomuutta vaihtoehtona. Hän katsoo, että hammasta purren suoritettu perhe-elämä on kaikille ihan oikein.

Ihan kuin vanhemmuuden vastoinkäymiset katoaisivat, jos niistä ei puhu tai jos tietää jollain menevän vielä huonommin.

Harvemmin kukaan kuvittelee, että elämä on ihanaa kohdusta hautaan. Aallonpohjia tulee jokaisessa elämänvaiheessa. On surullista, jos omia kokemuksiaan vanhempana ei kehtaa kenenkään kanssa jakaa siksi, että suomalaiskansallinen mentaliteetti arvostaa yksin pärjäävää. Pääasia, ettei tarvitse auttaa.

Vastakkainasettelun taustalla on kuitenkin positiivinen ilmiö: yhteiskunta - ja vanhemmuus - on muuttunut moniäänisemmäksi. Sekä iloisista yllätyksistä että pettymyksistä puhutaan avoimesti. Internetissä myös vertaistuki kukoistaa ja vanhemmuuden normeja, tabuja ja myyttejä puretaan.

Kas. Himasen kannattama yhdessä onnistumisen kulttuuri taitaakin olla hyvällä alulla.

26 kommenttia:

  1. Pari viikkoa sitten lapseton ystäväni sanoi, että on ihanaa että joku rehellisesti sanoo, ettei vanhemmuus ja lapsiarki aina ole mitään ruusuilla tanssimista. Ja että joskus saattaa jopa kiristää. Tämä rehellinen yksilö siis tietenkin olin minä :)
    Että ainakin pieniä kehityksen alkuja todistettavasti on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä! Tätä olen kuullut palautteena jo monta vuotta. Rehellisyydelle ja vertaistuelle on valtava tilaus. Ihminen saa lohtua siitä, ettei kuvittele olevansa ajatuksineen yksin.

      Poista
  2. Exällä oli aina tapana kommentoida kaikkeen sanomalla "Valintojen maailma".... AAAAAAAAAARGH!! Vieläkin alkaa verenpaine kasvaa, kun muistelee...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :) No hänhän on tietysti ihan oiekassa, mutta ei varsinaisesti mikään suuri keskustelija.

      Poista
  3. Hyvin samoilla linjoilla, mutta miten se vaan silti tuntuu välillä pahalta, kun on avoin niin negoista kuin positiivisistakin ja sitten tulee isku vyön alle läheiseltä ihmiseltä. Juu, minä hoen sitten aina jonkun aikaa, että "jokainen kertoo itsestään" ja kyllähän se auttaa. Saisi vaan auttaa nopeammin, ettei tarvitsisi mennä tunteiden vuoristorataan ja jumittaa niissä koko seuraavan vuorokauden. Tiedän, tunteita tulee ja menee enkä haluaisikaan olla mikään cool-tyyppi, jolla ei tunnu mikään missään. Avoimuus ja mielenrauha, siinäpä yhtälö jota tavoitella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän, läheiseltä ihmiseltä vastaanvalainen tylyys tuntuu kohtuuttomalta. Jokainen tosiaan kertoo itsestään.

      Poista
  4. En ole kaikkea kirjoittelua ko. asiasta seurannut, mut seuraavia pointteja tuli mieleen: Jos aikuinen vaikkapa työkaveri on kova valittamaan, ei sellaisen kanssa jaksa kovin moni kauaa olla. Valittamisen aiheesta voi olla mielessään aivan samaa mieltä, mutta omalla kohdalla kokee, että vitutusta vaan lietsotaan ja lisätään asialla märehtimisellä ja toisten niskaan kaatamisella. Veikkaan, että tästä on joskus kyse myös "mitäs läksit" -kommentoijilla: itse kokee samoin, mutta koska asia ei muutu miksikään marisemalla ja päinvastoin vaan harmistus yltyy ja paisuu, jos sille antaa ko. tavalla tilaa, valittajaa ei jaksa kuunnella.

    Kaikki pienten lasten vanhemmat varmasti ovat joskus väsyneitä, toiset enemmän ja toiset vähemmän. Toiset vaan pyrkii aktiivisesti unohtamaan sen ja keskittyvät kivoihin asioihin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi hyvin olla, että kyseessä on jonkinlainen tuskastuminen. Mikään ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että tällä nollainformaatiolla tulee vain lisänneeksi keskustelun negativiisuutta typerällä tavalla.

      Mutta mitä väsymykseen tulee, se ei ole mikään "unohdanpa nyt tämän ja keskityn yhdessäoloon" näkökulman valinta. Toivottavasti et siis oikeasti ajattele noin.

      Poista
    2. En ajattele, että kyse on valinta-asiasta, vaan ajattelen, että omia mielipahojaan voi aktiivisesti työstää päässään ja pyrkiä niistä eroon.

      Poista
    3. Mä kyllä kannatan lämpimästi aivan muuta kuin yksin työstämistä - siihen on aika harvalla eväitä. Väsymys ei muuten ole mitään mielipahaa vaan fyysinen olotila, jota käytetään mm. kidutusmenetelmänä.

      Poista
    4. Töissä valittajat ovat usein (oman kokemukseni mukaan) sellaisia, jotka valittavat valittamisen ilosta, mutta eivät koskaan tarjoa mitään omaa (parempaa) ratkaisua valittamisen aiheeseen. Sen sijaan äiti, joka on usean kuukauden valvonut kipeän lapsen kanssa, ei valita valittamisen ilosta, vaan todennäköisesti haluaa että joku vain kuulee hänen sen hetkisen pahan olonsa.
      Mitähän siitä seuraisi, jos jokainen väsynyt äiti pitäisi tunteensa sisällään, nielisi oman itkunsa ja väkisin vääntäisi hymyä naamalle. Tai ei vain äidit, vaan kuka tahansa. Ainakin minä olen jäänyt siihen käsitykseen että tunteistaan olisi hyvä puhua.
      Ja minä siis en ole väsynyt äiti. Tai olen, mutta vauva on helppo.

      Poista
    5. Mä vähän arvelen, että tässä on kyseessä kaksi vähän erilaista ilmiötä. On totta, ettei kukaan jaksa jatkuvaa valittamista kuunnella, ainakaan sellaista negatiivista narinaa, joka liitetään asiaan kuin asiaan ja jolla teilataan kaikki positiivisetkin keskustelunaloitukset. Se on aivan jotain muuta, kuin se, että rehellisesti kerrotaan, jos elämä juuri nyt tuntuu kovin raskaalta, tai vaikkapa unen puute vie voimat. Itse en ole ikinä törmännyt tähän "mitäs teit lapsia" korttiin paitsi anonyymeissa verkkokeskusteluissa. Kuitenkin taidan aika usein valittaa väsymystä, ajanpuutetta ja työn ja perheen yhdistämisen vaikeutta niin ystävilleni kuin työkavereillekin, lapsellisille ja lapsettomille. Toisaalta kerron paljon myös ihanista hetkistä ja hassuista sattumuksista, jotka jaksavat naurattaa vädymyksen keskelläkin.

      Poista
    6. Nyt on kyllä pakko kommentoida tuohon väsymysasiaan, että kun en kolmeen vuoteen nukkunut yhtäkään kokonaista yötä (ekan vuoden aikana oli kuukausien jaksoja jolloin lapsi nukkui 20min. pätkissä), niin siinä ei todellakaan keskittymällä mihinkään 'kivoihin juttuihin' väsymystä voiteta. Joka sellaista väittää ei taatusti ole huonounisen lapsen vanhempi.. Kyllä tuli väsymystä valitettua kerran jos toisenkin, tai oikeastaan useimmiten en jaksanut mitään edes valittaa, vaan lähinnä vaan jumitin. :D Nyt sille voi jo vähän nauraa, silloin kyllä ei paljon aina hymyilyttänyt.

      Poista
  5. Mä en lukenut kommentteja sen sun kolumnin perästä, jpitäisköhän... Verenpaineet nousee jo.... Mutta haluaisin myös tietää ihan oikeasti joltain "mitäs teit lapsia"-kortin ihmiseltä, että _miksi. Mitä se on keneltäkään pois että jaetaan negatiivisia kokemuksia ja hassuja juttuja (esim että surffaa netissä ollessaan piiloleikissä piilossa) ja saadaan vertaistukea ja monella on parempi mieli. Ei vaan voi ymmärtää.
    Aika monasti Virpinkin kolumnin kommenteissa on nillittäjiä, ja saahan olla, mutta silloinkin herää kysymys - miksi. Jos kommentointi on tasoa "olipas taas paska kolumni" niin ihmettelen sitä sanaa "taas" - älä lue niitä jos ne eivät sovi sinun huumoriisi! Hyvä ihme.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näkemättä voin sanoa että en suosittele mitään yleisiä keskustelupalstoja tai kommentteja. :D Olen löytänyt hyvää vanhemmuuskeskustelua lähinnä blogeista ja joistain facebook-ryhmistä.

      Poista
  6. Pohdin tätä kysymystä paljon silloin, kun vielä itse olin lapseton. Seurasin vierestä, miten "lapselliset" keskustelivat asiasta: ensin kohkattiin, miten kamalan raskasta ja hankalaa lasten kanssa oli, ei ole omaa aikaa, ei saa nukkua, miten taas kiukuteltiin ja mikään ei maistu ja lapsi ei nuku. Seuraavassa hetkessä päiviteltiin miten ihania ja söpöjä ne lapset ovat ja kuinka hauskoja juttua se ja se taas kertoi. Tämä ristiriitaisuus ja äärilaidasta toiseen lainehtiminen tuntui todella hämmentävältä. Ja oikeastaan hyvin ärsyttävältä. Lapsettomana olettaa, että lapsen tekeminen (saaminen) on kokonaisvaltaista vastuullisuutta, ja se tulee kantaa mukisematta niin myötä- kuin vastamäessä. Vähintään jollain johdonmukaisuudella. Nyt kun on omaa jälkikasvua niin tietysti ymmärtää paremmin tällaista mustavalkoisuutta. Mutta lapsettomana usein ajatettelin, että lapsen saamista ei saa katua, se on liian suuri tabu, enkä tiedä ketään, joka olisi sen ääneen myöntänyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä kommentti! Lapsettomana on kokonaan toisen käden tietojen varassa ja viestintä on todella juuri niin ristiriitaista kuin se arkikin. Olen itse ottanut sen linjan että en tahallaan ala pehmentämään millään "mutta on tämä kyllä sen arvoista" tai "päivääkään en vaihtaisi pois kommenteilla", ettei tulisi pyydeltyä anteeksi niitä negativiisia tunteita, jotka ovat ihan yhtä inhimillisiä kuin se onnikin.

      Poista
    2. Lisääntynyt keskustelu vanhemmuudesta on juuri siksikin niin mahtava asia, että illuusio äitiyden luonnollisesta helppoudesta karisee jo ennen omien lapsien saamista. Itse en ainakaan ikipäivänä osannut kuvitella tän olevan näin rankkaa. Ja vaikka keskustelua käydään nyt ja ympärillä on monia rehellisiä vanhempia ystävinä, yllätän itseni edelleen toisinaan ihmettelemästä, että olenko mä tässä ihan vain huono. Parempina hetkinä hahmotan, että on kyse juuri tuosta vuoristoradasta, jossa järki on lähteä viisi minuuttia onnenkukkulan jälkeen.

      Poista
    3. Varjopuoli on taas se, että tieto lisää tuskaa ja sitä kautta lasten tekemistä on helpompi lykätä. Minulle kävi niin. Olen hoitanut lapsia työkseni ja tiesin tasan tarkkaan mitä oli edessä... toisaalta oli helpottavaa huomata, että oman lapsen hoitaminen on kuitenkin helpompaa kuin vieraiden.

      Poista
  7. Hyvä aihe ja niin tuttua;) aika monta anonyymien keskustelua on nähty siitä että miksi mäkin tein lapsia. Kun satuin laittamaan vilkkaan 5-vuotiaan ja hänen 3- vuotiaan veljensä päiväkotiin kolmena päivänä viikossa vaikka olin kotona pienimmän kanssa ja perustelin päätökseni julkisesti. Voit varmaan uskoa mitä siitä seurasi;)
    Kiitos hyvästä blogistasi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Päivähoitokeskusteluthan ovat tietenkin parasta mahdollista maaperää näille lausunnoille. :) "Miksi teit lapsia jos et halua niitä hoitaa?" :)

      Poista
    2. Olen mielessäni ajatellut, että palataan asiaan, kun muksut ovat isompia. En minä lapsia tehnyt saadakseni vauvoja, vaan saadakseni tällaisia vähän isompia lapsia. Nuorempikin alkaa neljän ja puolen vuoden kypsässä iässä olla aikas kiva.

      Poista
  8. Hei loistavaa, juuri tällaista avointa ja rehellistä keskustelua tarvitaan!

    Itseäni on henkisesti valtavasti auttanut ekan vuoden hankalien paikkojen läpi (kaksoset ovat 11kk) se, että ystäväni, myöskin kaksosten äiti, kertoi että hän joskus alussa ajatteli että tämä lapsien haluaminen ja saaminen oli hänen elämänsä suurin virhe. Tämä on antanut minulle 'luvan' negatiivisten tunteiden tulemiseen ja menemiseen. Ettei aina tarvitse pitää kulisseja yllä (taitaa olle meille suomalaisille yleinen virhe), vaan että on ihan luvallista olla myös väsynyt.

    Tämä taitaa olla tosi hyvä aika Katjan blogille, koska nykyään on tilausta tällaiselle keskustelulle. Kiitos siis että kirjoitat niin avoimesti ja hyvin!

    VastaaPoista
  9. On todellakin päiviä, jotka vaihtaisin kyselemättä perään pois. Millä tavalla tämä sitten vaikuttaa siihen rakastaako ja haluaako niitä lapsia, on mulle täys mysteeri. Kai kaikilla lapsettomillakin on sellaisia päiviä, ainakin mulla on ollut myös ennen lapsia..Joskus myös tuumasin ääneen, että en ole ikinä potenut varsinaista vauvakuumetta, niin multa kysyttiin, et mites sitten olet päätynyt lapsia tekemään??? En tiedä millälailla nuokaan nyt liittyy toisiinsa. Siihen, että haluaa lapsia, vähän niinkuin kuuluu se et on niitä vauvojakin. Eikä sekään vähennä mun tunteita sitä vauvaa kohtaan, että en lillu missään vauvapilvessä jatkuvasti.

    VastaaPoista
  10. Tää nyt liittyy hämärästi tähän keskusteluun, mut löysinpä tällasen blogin:
    http://www.chicagonow.com/baby-sideburns/2013/10/new-rules-of-mommyhood/

    Tolla naisella on äitiys ja (kiro)sanat hallussa... ;)

    VastaaPoista
  11. Ihanaa! Juurikin omalla tontillani asiaa tänään pohdiskelin. Hirmu samankaltaisia ajatuksia näemmä.. :)

    VastaaPoista

Nyt olis sun vuoro.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...