Muotinurkka: mitä fittiä?

On ollut niin kiire hallituksen kanssa, että en ole ehtinyt juurikaan kirjoittaa muodista. Muotinurkka käsitteleekin tänään erilaisia fittejä.

Oletko koskaan yrittänyt vetää jalkaasi slim fit -housuja? Katsonut päällisin puolin, että varmaankin aika istuvat, mutta testataan. Sitten sovituskopissa huomaat, että joudut pyytämään myyjän avuksi, että saat kiskottua jalkapöytäsi irti reiden kohdasta.

Slim fit onkin normaalivartaloiselle lähinnä varoitustarra, joka tarkoittaa, että tämä malli sopii korkeushyppääjille. Ja / tai alle 14-vuotiaille.

Slim fitin kontrastina on tietenkin regular. Tämä tarkoittaa isoisän suosimaa housumallia, jossa olennainen osa päällä pysymiseen ovat henkselit.

Anteeksi nyt, mutta tämä jaottelu ei riitä mihinkään. Minä en ole vartalo-ongelmainen, olen fit-ongelmainen. Tarvitsemmekin lisää käteviä, ostopäätöksiä ohjaavia fit-lappusia.

Butt fit. Niille, joilla on normaali, aikuisen ihmisen tuhto. Normaalilla viittaan siihen vallitsevaan tilanteeseen että ns. matalalle leikatuista farkuista näkyy vako muulloinkin kuin kyykkiessä. Tämä otettava huomioon myös pikkareiden leikkauksissa.

Tit fit. Naisille, joilla on yli a-kupin kannut. Ei ole optimia, että joutuu ostamaan virallisemmat duunivaatteet miesten osastolta, ellei halua ottaa riskiä, että nappi putoaa aamukahviin kun ekan kerran hengähdät syvään.

Alli fit. Naisten paidoissa ei muita olekaan kuin ongelmia. Ymmärrän spagettiolkaimet mutta spagettihihat ovat vain nöyryyttävät. Vain kolmevuotiaalla on hauiksena papu venttiilikumissa.

Foot fit. Kenkäteollisuus on niin kujalla näistä! Olisipa ihanaa käyttää saappaita, mutta annetaanpa kuitenkin olla, koska pohkeeni ovat yhtä paksut kuin reidet ja saappaita tehdään gaselleille.

Puhumattakaan sitten siitä, että samasta kengästä olisi sekä kapean että leveän lestin malli (ehkä duck fit) mutta myös pitkävarpaisen (= fingers for toes fit) malli. Koska nythän minulle on olemassa vain yksi kenkämerkki. Kunhan niitä pitää muutaman kerran niin ne hajoavat tuosta päkiän kohdalta ja lakkaavat puristamasta.

Paras olisi tietysti slim-looking fit. Että vaikka ei nyt olisikaan kovin slim niin kuitenkin näyttäisi siltä. Optiset harhat, musta väri ja elastaani ovat avainsanoja. Veikkaisin tälle mallistolle kansainvälistä myyntimenestystä.

Nämäkin vinkit tarjoan ihan ilmaiseksi suomalaisen muotiteollisuuden käyttöön. "Koska olen sen muotoinen."

Aikainen lintu

Tietoisku.

Olin tulossa aamujumpasta kotiin kun näin pihatiellä limavanan. Limavanan päässä oli kuparinhohtoinen valehtelematta 15 cm pitkä etsku.

Härregyyd. Koska tyyppi ei edennyt kovin nopeasti, otin siitä kännykällä kuvan ja menin sisään googlettamaan onko tuo se. Tappajaetanaksikin tituleerattu vieraslaji nimeltä espanjansiruetana, joka on varsin tehokas puurtarhatuholainen.

Kyllä vaan, Suomen luontoon kuuluva ukkoetana on paljon tummempi. Ja tämä pitää hävittää.

No miten se sitten hävitetään? Yyh, tietenkin keittämällä.

Mitä tästä opimme. Älä hyvä ihminen mene aamulla jumppaan. Koska aikainen lintu todellakin nappaa madon ja se on tosi traumatisoivaa.

Viikkorahaa vai lapsityövoimaa?

Skidi on alkanut ymmärtää rahan päälle. Vaihdantatalous alkoi konkretisoitua, kun hän maksoi muutaman kerran kahvilaostoksensa itse. Lompakko tyhjentyi eikä sinne tullut mistään lisää rahaa.

Breaking.

Ipana lähestyikin meitä hyvin neuvottelevalla asenteella ja kysyi, miten voisi saada lisää rahaa.

Pystyin vain vaivoin peittämään naamalleni leviävän mairean hymyn. Jes. Vihdoin innokasta työvoimaa, joka ei osaa kyseenalaistaa tehtävien ja palkkioiden mittasuhteita tai minimipalkkaa, sunnuntailisistä puhumattakaan.

Säännöllistä viikkorahaa meillä ei tipu, koska perustuloon oikeuttavia menojakaan ei ole. Leffat, puhelinlaskut, vaatteet ja pop cornit maksetaan kyllä - muusta pitää tulla kysymään erikseen. Toistaiseksi haluan myös tietää, mihin rahaa käytetään, ja jos jotain isompaa säästötavoitetta löytyy, asia voidaan nostaa uudelleen käsittelyyn.

Näillä spekseillä ylimääräistä rahaa saa työstä. Mutta mistä työstä sitä voisi maksaa?

On tiettyjä juttuja, joita kuuluu tehdä siksi, että elää tässä perheessä. Vaatteet on laitettava naulakkoon, vessapaperirulla on vaihdettava uuteen ja pöydän kattaminen ja astioiden korjaaminen kuuluu normaaliin ruokailuun.

Sitten on asioita, joista maksamme jo siivoojalle. Ja tietyistä palveluista vastaamme me vanhemmat ihan ilmaiseksi.

Mitkä ovat niitä asioita, jotka kuuluvat meille vanhemmille? Tulin siihen tulokseen, että meillä on asioita, jotka eivät kuulu kellekään.

Haluaisin, että joku pumppaisi pyöräni kumit.
Niskahieronta on aina tervetullutta.
Kukat arvostaisivat varmasti säännöllistä kastelua.
Ja oi jos joku muu opettaisi Snadin pyöräilemään.

Päädyin kuitenkin yhteiskuntasopimuksessamme ehdottamaan sämpylöiden leipomista viikonloppuisin ja pieniä ompelutöitä, joita ei tee meillä kukaan.

Ja toivottavasti saamme tämän sopimuskierroksen pulkkaan ennen kuin se keksii, että käytän blogielantoni ansaitsemiseen aineksia hänen elämästään ja iskee korvausvaateen koko kahdeksasta vuodesta, korkojen kera. Että jos tämä blogi on joku aamu pimeänä niin käräjäoikeudesta tavoittaa. Lasten ay-juristin puhelua odotellessa.

Maailman paras paistinpannu

Anteeksi nyt. Tämä kirjoitus ei oikeastaan käsittele paistinpannua vaan Suomen taloustilannetta. Mutta vähän myös paistinpannua.

Sipilän tuottavuusloikassa tavoitellaan sitä, että yritykset saavat samalla rahalla enemmän työtunteja. Hieno homma. Tämä varmasti jeesaa tuotantolinjastolla. Kampaajalla voi olla hankalampaa.

Mutta kun olen yksinkertainen ihminen. Ostaako niitä meidän tuotteita kukaan, vaikka ne ovat halvempia?

Maailmassa on valtavasti ihmisiä. Ja se maailma on internetin kautta auki myös suomalaisyrityksille. Väkisinkin hiipii sellainen ajatus mieleen, että mitä jos tekisimme tuotteita, joita ihmiset tarvitsevat ja haluavat ostaa?

Otetaan esimerkiksi vaikka paistinpannu. Todella moni ihminen globaalisti tarvitsee sellaisen.

Löysin maailman parhaan pannun aivan vahingossa, kun piti saada mökille uusi paistoväline. Mökkiolosuhteet ovat karut, keittoastian pitää kestää kaasukuumennusta ja suola-kalkki-rauta-kaivovettä. Nappasin Prismasta mukaan minulle entuudestaan täysin tuntemattoman saksalaismerkin pannun, joka oli vielä valmistettu ekologisesti. Se näyttää edelleen aivan uudelta, 5 vuoden ahkeran käytön jälkeen.

Tämä ei ole johtanut siihen, että en osta enää mitään. Päinvastoin - haluan myös Bekan kattilan. Ja toisen pannun kotiin. Itse asiassa ostaisin tältä firmalta ihan mitä vain, koska tuotteet ovat helvetin hyviä.

Miksi me emme tee maailman parhaita pannuja?

Emmekö osaa vai emmekö tahdo?

Olin tyytynyt monta vuotta keskinkertaiseen pannuun, koska en tiennyt paremmasta - en siksi, että olisin halunnut sen halvimman mahdollisen. Se, että keskinkertaisia tuotteita saa tuottavuusloikan avulla tehtyä halvemmalla, ei ehkä riitä nousukiitoon maailmalla, vaikka se kotimarkkinoilla riittää.

Ajattelemmeko vientiä ja tuotekehitystä suomalaiskansallisten vahvuuksien kautta? Tiedämme aivan helvetisti elinkelvottomissa oloissa elämisestä. Miksi meillä ei myydä maailman parhaita kattolamppuja tai itsestäänlämpiäviä taloja, d-vitamiinia, nastalenkkareita ja lasten talvihaalareita? Sateenvarjoja, jotka eivät hajoa ensimmäisestä tuulenpuuskasta. Akkua, joka latautuu räntäsateesta.

Toisaalta maailmalla on huutava pula myös teknologiasta ja osaamisesta. Miksi emme kehitä ratkaisuja maailman megatrendeihin kuten pakolaisongelmiin ja ilmastonmuutokseen?

Ja jos meillä on maailman koulutetuin jengi, miksi se ei näy markkinointiosaamisessa ja asiakaspalvelussa kuten vaikka verkkokauppojen toimivuudessa?

Olisiko kuitenkin loikkaamisen varaa myös asenteessa? Ehkä emme vain ole ottaneet tavoitteeksi tehdä maailman parasta pannua. Sitä voisi kokeilla.

Äiti ei nyt ymmärrä

Hallitus on avannut suunnitelmiaan Suomen kilpailukyvyn palauttamiseksi.

Listalla oli kaikenlaista yritysnäkökulmasta tehtyä viilausta kuten loppiaisen ja helatorstain muuttaminen palkattomiksi vapaiksi ja sunnuntain tuplapalkan laskeminen 75%:ksi, mutta toki listassa oli myös "kädenojennuksia työntekijäpuolelle".

Yksi kummallisimmista oli ehdotus 2500 egen "bonuksesta", joka maksetaan äidin työnantajalle, jos tämä ottaa naisen takaisin perhevapaiden jälkeen.

Auttakaa minua. Olen tätä pohtinut nyt useamman tunnin ajan enkä edelleenkään oikein sisäistä, mistä tässä on kyse. Mihin tällä pyritään?

Halutaanko tällä ratkaista vanhempainvapaiden epätasaisesti jakautuvia kustannuksia?

Ei. Siihen vastaus olisi vanhemmuuden tasaisempi jakaminen ylipäätään. Naisten nopeampi paluu työelämään ja perhevastuun jako tapahtuu vain, jos päivähoitoa kehitetään laadukkaampaan suuntaan ja isille korvamerkataan osuus perhevapaista.

Lisäksi isien työnantajia ei tässä huomioida millään tavalla.

Onko summa sitten merkityksellinen rekrynäkökulmasta? Työnantajan suorat kustannukset kun eivät ole erityisen suuret Kelan korvausten takia. Minut irtisanottiin perhevapaalla, koska työt loppuivat. Millään rahasummalla ei sitä olisi voinut korjata.

Väitän, että pienelle yritykselle ja asiantuntijatöissä korvaus ei ratkaisekaan juuri mitään. Suurin menetyshän on (hyvän) työntekijän työpanos. Edelleen on turvallisempaa palkata mies, joka ei vapaita pidä.

Suurelle, naisvaltaiselle matalapalkka-alalle (vaikkapa elintarviketeollisuuden suuryritykselle) summalla voisi olla jo jotain merkitystä. Mutta onko summa riittävä kannustin tarjoamaan vakituista työpaikkaa nuorelle naiselle? Jäänee nähtäväksi.

Olen varmasti aivan liian kyyninen pohtimaan näitä, mutta en pääse eroon ajatuksesta, että tämäkin on kädenojennus suuryrityksille. Naisia kannattaa palkata edelleen pätkätöihin, mutta saman työntekijän takaisin ottamisesta saakin nyt vain bonuksen.

Ja onhan tässä syy haluta äiti takaisin töihin muuten korvaus menetetään. Jos työpaikalla pitää vähentää väkeä tuotannollis-taloudellisista syistä, perhevapaalla olevan irtisanominen ei ole yhtä kannattavaa kuin perheettömän.

Mistä päästäänkin siihen nuorten, lapsettomien naisten työllistymiseen.

Täältä tähän.

Leffassa: Inside out - surun kautta

Kävimme tänään katsomassa Pixarin uusimman piirretyn Inside Out - mielen sopukoissa. Ja olihan leffa. (Varoitus: sisältää keskikokoisia spoilereita!)



Tarina kertoo 11-vuotiaan Riley-tytöstä, joka muuttaa perheensä kanssa Minnesotasta San Franciscoon. Harrastukset ja kaverit jäävät, uusi asunto on kolkko ja uudessa koulussa ei startti mene ihan putkeen. Tarinan päähenkilöinä ovat Rileyn mielessä asustavat tunteet, hahmot nimeltä Ilo, Suru, Pelko, Inho ja Kiukku, jotka työskentelevät yhdessä ja auttavat Rileyn muutoksen yli.

Tarina on aika tavanomainen, mutta tunteiden vuorovaikutukseen perustuva kerronta tarjoaa aivan uuden näkökulman ihmisyyteen.

Tunnehahmojen reaktioihin ja yhteistyöhön pystyy samaistumaan helposti. Leffassa on muitakin hauskoja hahmoja kuten mielen sopukoista löytynyt, tarpeettomaksi jäänyt lapsuuden mielikuvitushahmo ja alitajunnan pelottavin olento synttäriklovni. Huvittavia ovat myös muistoarkiston työntekijät jotka sikailevat lähettämällä tajuntaan säännöllisin välein raivostuttavan mainostunnarin.

Yhdynkin täysin siihen kuoroon, jonka mielestä tämä on kevyesti yksi hienoimpia piirrettyjä, mitä on ikinä tehty.

Lasten leffaksi tämä on kuitenkin aika monimutkainen. Tunteet vielä menevät, mutta kun käsitellään alitajuntaa ja hereillä tapahtuvia tiedostamattomia reaktioita, kärryt kolistelevat eteenpäin ilman kersoja. Nelivuotias oli täysin kujalla (mutta tykkäsi, koska vauhtia riitti) eikä kahdeksanvuotiaskaan ihan tajunnut loppuratkaisua.

Mutta jokaisen vanhemman kyllä soisin katsovan tämän. Leffa on nimittäin tieteellisesti korrekti ja haastaa pohtimaan rationaalista ajattelua, lasten kasvamista ja kasvatusta ihan uudelta kantilta.



Ei nimittäin ole olemassa mitään "puhdasta järkeä", vaan tunteet ovat ajattelussa aina mukana (tämä kannattaa muistaa kun joku sanoo olevansa järki-ihminen). Leffan trailerissa osoitetaan, kuinka keskustelu, joka alkaa ihan neutraalina saattaa syttyä liekkeihin ihan vahingossa, kun tietoa käsittelee väärien tunteiden kautta.

Loppuratkaisukaan ei ole peruskauraa. Päärooliin nousee Suru, jonka pitää antaa tehdä työnsä. Kun työ on tehty, Surun kautta, uusi identiteetti voi rakentua vahvemmaksi kuin vanha.

Lapsuus on luopumista ja uuden rakentamista - mutta isoja muutoksia tulee aikuisenakin. Tämä on ollut minulle äitiyden hahmottamisessakin aivan olennainen havainto: mikä identiteetin saareke saa romahtaa ja minkä pitää pysyä pystyssä. Remontoinko vai rakennanko uutta?

Ja juu. Meni roska silmään. Useaan otteeseen. Suosittelen.

Mitä vastaanottokeskuksissa tarvitaan?

Facebookini täyttyy kysymyksistä, mitä tavallinen ihminen voi tehdä Suomeen saapuvien pakolaisten auttamiseksi. Suurimmalle osalle helpointa on antaa tavaraa, mutta mitä keskuksissa tarvitaan?

Tein muutaman puhelun vastaanottokeskukseen, SPR:lle ja Suomen pakolaisapuun. Ja olipa hyvä että tein. Puhelut vakuuttivat siitä, että suomalaisten auttamishalu on tällä hetkellä valtavaa, mutta kanavat ovat epäselvät. Tässä tiivistys siitä, miten voit auttaa.

1. Lahjoita vaatteita ja tavaroita

Pääkaupunkiseudun vastaanottokeskusten toive on se, että kaikki apu annettaisiin Suomen Punaiselle Ristille, joka koordinoi avustusvirtaa. Tämä on ihan ymmärrettävää: keskukset eivät ehdi tehdä lajittelua ja toisaalta lahjoitukset eivät jakaudu tasaisesti. Jos SPR ei ole vaihtoehto, tarkista toiveet vastaanottokeskuksesta ennen kuin toimit.

SPR:n Kontti-keräyspisteet ottavat vastaan toimivia, puhtaita ja ehjiä vaatteita, tavaroita, leluja ja viihde-elektroniikkaa, keräyslaatikoiden sijainnit näet tästä. Kontti-auto hakee ilmaiseksi suurikokoisia huonekaluja kaupunkialueella. Osa lahjoituksista myydään kierrätystavarataloissa (tuotto käytetään Punaisen Ristin avustuskohteisiin) ja osa lahjoitetaan suoraan eteenpäin. Jos haluat lahjoittaa erityisesti suomalaisille vastaanottokeskuksille, mainitse siitä tavaraa tuodessasi.

Erityisesti tarvitaan miesten vaatteita ja kenkiä. Suurin osa Suomeen asti päässeistä tulijoista on miehiä, vaikka pakolaisista tasan puolet on naisia (katso kohta 2). Erityisesti talvivaatteista on puutetta.

Lisäksi voit tarjota tavaroille kuljetusapua. Autolliset tai kuormapyörälliset ihmiset voivat koota porukan kasaan ja heittää kavereiden ja naapureidenkin tavarat samalla keikalla.

2. Tee rahalahjoitus

Niiden ihmismassojen auttamiseksi, jotka eivät pääse Suomeen asti, tarvitaan rahaa. Naiset ja lapset jäävät yleensä pakolaisleireihin (tai sukulaisten hoteisiin) maan sisälle tai naapurimaihin, koska matka Eurooppaan on raskas ja hengenvaarallinen. Naisia ja lapsia autat siis lahjoittamalla rahaa vaikkapa seuraaviin keräyksiin:

• Punaisen Ristin Nälkäpäivään, jonka tuotto menee montaa kohdetta rahoittavaan katastrofirahastoon,
• Unicefin kautta katastrofialueiden lapsille tai  
• YK:lle pakolaisleirien pyörittämiseen (YK:n alaisen UNHCR:n yhteistyökumppani Suomessa on Suomen Pakolaisapu). 

3. Vinkkaa tiloista

Nykyiset vastaanottokeskukset ovat jo täynnä ihmisiä ja lisää on tulossa - tarvitaan siis lisää tilaa. Tahtoa perustaa keskuksia on (niiden ylläpidon kustantaa valtio), mutta majoitukseen sopivien tilojen löytäminen on hankalaa. Mikä tahansa tyhjillään oleva teollisuushalli ei käy vaan rakennuksessa pitäisi olla myös vessoja ja suihkuja. Jos tiedät sopivan, tyhjillään olevan paikan, josta kaupungin virkamiehet eivät välttämättä ole tietoisia, vinkkaa siitä vaikka kaupunginjohtajalle, joka voi aloittaa tarkemman selvityksen.

Kotimajoituksen tarjoamisesta kiinnostuneiden kannattaa odotella vielä hetki, jotta Maahanmuuttovirasto saa säännöt selkiytettyä. EDIT: Rautalankaohjeet löytyvät täältä.

4. Anna aikaa

Onko sinulla aikaa? Vapaaehtoistyön vaihtoehtoja on vaikka kuinka paljon. Ehditkö Nälkäpäivän lipaskerääjäksi tai jopa mukaan ystävätoimintaan? SPR järjestää tarvittavat koulutukset ja perehdytykset, mukaan kannattaa ilmoittautua nettilomakkeen kautta, jotta yhteydenotto jää talteen.

Pakolaisten kanssa työskentely saattaa arveluttaa kielitaidon vuoksi, mutta huoli on turha. Arabiaa ei tarvitse osata (mutta jos osaat olet kullanarvoinen!), sillä moni puhuu englantia ja sanoittakin pärjää. Voit osallistua vaikka paikallisiin kokki- ja käsityökerhoihin tai toimia natiivioppaana, joka tutustuttaa suomalaiseen kulttuuriin ja näyttää missä on paikkakunnan leikkipuisto ja kirjasto.

Järjestöillä ja vastaanottokeskuksilla onkin nyt positiivinen ongelma: auttamisen kanavoiminen oikeisiin kohteisiin vie hetken. Malttia siis, tästä työstä ei voi myöhästyä.

Riesana lapsen migreeni

Skidille on siunaantunut geeniarvonnassa musta pekka: molemmilta isoäideiltä löytyvä migreenitaipumus.

Kohtaukset alkoivat muutama vuosi sitten, mutta kun ymmärsimme, mistä on kyse, taipumuksen kanssa elämiseen on löydetty säännöt. Migreeni ei siis iske kovin usein.

Olimmekin vähän ruosteessa, kun kohtaus hiipi aivan puskista tänä aamuna. Aamukiireessä emme tajunneet, että sekavan oloinen kersa ei ollutkaan normaalissa kahdeksan aamun -jetlagissa vaan migreenissä.

Huoh.

Kaikki migreenipotilaat tietävät, että kohtauksen rajuuden kannalta ratkaisevaa on saada lääke ajoissa sisään. Vatuloinnin takia ibuprofeenin teho jäi heikoksi, joten setti vedettiin pitkän kaavan kautta. Mikä oli aivan karseaa. 

Eniten hämmästyttää se, mikä tämän oikein laukaisi. Tällä kertaa usual suspectsit (kirkas aurinko, helle, nestehukka ja epäsäännöllinen elämä) eivät olleet syyllisiä. Toiseksi haluaisin tietää, onko lapsen migreeniin jotain vähän tehokkaampaa lääkettä kuin käsikauppatavara.

Ajattelinkin käydä jonkun asiaan erikoistuneen lääkärin pakeilla päivittämässä tietämykseni migreenin nykyhoidosta. Kiinnostaako aihe teitä? Onko aiheesta kysymyksiä, joihin kaipaatte vastauksia?

Aina sattuu ja tapahtuu

Joillekin lapsille tuntuu sattuvan ja tapahtuvan enemmän kuin toisille. Muks, kops, auts. Ja tässäkin asiassa sisarukset voivat olla keskenään ihan erilaiset.

Eräänä iltana päivällispöydässä Skidi sanoi, että hänelle tuli tänään haava koulussa. Haava osoittautui noin millimetrin pituiseksi nirhaumaksi, josta ei ollut ikinä tullut verta. Siinä vaiheessa myös Snadi muisti, että hänellekin tuli tänään haava ja nykäisi hihansa ylös. Tämä "haava" oli kunnon naarmuinen ruhje asvalttiin kaatumisesta.

Meitä kaikkia alkoi vähän naurattaa. Niin tyypillistä molemmilta. Toinen kokee pienimmänkin nirhauman olevan raportoimisen arvoinen ja toinen taas ei edes muista pannuttaneensa kyynärpäätään ruvelle ja paitaansa puhki.

Hyvin varhaisessa vaiheessa kävi ilmi, että Snadi on ihan erilainen tapaus kuin varovainen ja harkitsevainen siskonsa. Hän oli paljon tapaturma-alttiimpi, mutta ei juurikaan itkenyt pyllähdyksiään ja kolhujaan, eikä varsinkaan tuntunut oppivan mitään muksahteluista. Eikä itke edelleenkään.

On ollut mustaa silmää, turvonnutta huulta ja palovammaa. Ja arvatkaapa vain kumman kieltä on irrotettu talvella liukumäen metallikaiteesta. Erityisen vaarassa Snadilla ovat sormet. Tänä kesänä näpeistä on irrotettu saippuan kanssa mm. nokkahuilu taikasauva, puutarhaletku ja ruokapöytä. Joskus lähtee nahka mukana, joskus ei.

Onko syypää aina vilkas ja kokeilevainen luonne? Snadi ei kuitenkaan ole mikään totaalinen rämäpää, joka syöksyisi fillarilla täysiä pusikkoon. Ja hän on suorastaan herranterttu verrattuna tuttavaperheen kaksivuotiaaseen, joka on tehnyt käytännössä kaikkensa, että vanhemmat vanhenisivat kesälomalla kymmenen vuotta.

Yksi uusi selitys löytyi kesällä.

Ihmettelin kun Snadin kuulo oli selvästi huonontunut pitkän flunssan jälkeen. Olimme käyneet lääkärissä jo kertaalleen, mutta hän oli neuvonut tulemaan takaisin, jos lapsi alkaa itkeä korvasärkyä.

Noh, kun tauti pitkittyi, päätin käydä näyttämässä korvia lääkärille uudestaan. Lopputuloksena todettiin kunnon tulehdus molemmissa korvissa. Kun kysyin, että oliko tämä tulehdus jotenkin lievää mallia niin lääkäri vain totesi, että kipukynnyksiä on erilaisia.

Ei sattunut niin paljon, että olisi pitänyt valittaa. En ollut tajunnut, että lastenkin kipukynnys voi vaihdella noin paljon.

Minun henkinen kipukynnykseni on madaltunut sen verran, että kannan nykyään käsilaukussa pinnien lisäksi laastareita ja desinfiointisuihketta. Tsemppiä vaan kaikille kohtalotovereille. Ehkä se harkinta jossain vaiheessa lisääntyy.

Erityisherkkyys on huono keppihevonen

Iik, Hesarin pääkirjoituksessa on virhe. Kolumnissa kritisoidaan lapasesta lähtenyttä itsediagnosointia.

Aihe on sinällään ihan asiallinen ja ajankohtainen, mutta siinä on nähdäkseni erityisherkkien lasten osalta kiusallinen väärinymmärrys.*

"Kun vanhempainillassa puolet on sitä mieltä, että oma lapsi on erityisherkkä, tilanne ei auta sitä yhtä lasta, joka luokassa oikeasti tarvitsisi erityishuomiota."

Erityislapset ovat eri asia kuin erityisherkät (joita tuskin on 20 oppilaan luokassa vain yhtä). Erityisherkkyys ei siis ole mikään hoitoa / huomiota vaativa sairaus, vaan synnynnäinen ominaisuus samaan tyyliin kuin kiharatukkaisuus. Joissain sairauksissa on erityisherkkyyden piirteitä, mutta erityisherkkä ei ole automaattisesti sairas (TJEU: mitä yhteistä eri diagnooseilla ja erityisherkkyydellä voi olla sekä miten erityisherkkyys eroaa niistä?)

Erityisherkkä on siis vain aistimaailmaltaan herkempi kuin muut, intensiteetti vaihtelee.

Erityisherkän huomioimiseen myös riittää ihan normaali työrauha ja kuri. Hän ei tarvitse opettajalta erityishuomiota tai tukiopetusta. Hän kaipaa vain sitä, että hänen näkemyksensä ja tuntemuksensa otetaan vakavasti ja häntä kohdellaan normaalina ihmisenä, eikä minään vainoharhaisena vaikeilijana.

Ja mitä tulee siihen kirjoittajan väitteeseen, että jokaisessa perheessä tuntuu nykyään asuvan erityisherkkä, niin sehän on tavallaan luonnollista. Diagnoosi leviää, koska sitä ei aikaisemmin ollut Suomessa olemassakaan.

Ymmärrän kyllä kirjoittajan pointin, että monet vanhemmat haluavat lapsilleen erityiskohtelua, mutta silloin erityisherkkyyttä käytetään vain keppihevosena. Taustalla on lähinnä vieraantuminen julkisen palvelun tehtävästä ja resursseista.

Väärä diagnoosi ei siis ole erityisen vahingollinen, koska ominaisuus ei edellytä mitään erityistoimenpiteitä. Yhtäkään lasta ei herkkyydestä riippumatta vahingoita se, että häntä kuunnellaan ja hänen ajatuksensa otetaan vakavasti. Eikä se ole minun lapseltani pois.

Lapsia on käsitelty tässä maassa jo turhan pitkään pieninä aikuisina. Pieni pehmennys tunnekylmään pärjäämiskulttuuriin ei ole ollenkaan pahitteeksi.

* Tajusin vuosi sitten, että meillä asuu näitä herkkiksiä kaksi kappaletta, yksityiskohdista kiinnostuneista, luovia, musiikillisesti lahjakkaita, tunneälykkäitä ja empaattisia tyyppejä. Aikuinen ja lapsi. Se on vain helpottanut elämää huomattavasti. Tulkitsen Skidiä nykyään paljon paremmin. Ja olen hyväksynyt sen, että minulle luontaisilla tavoilla toimia ei saavuteta Skidin kanssa parasta mahdollista tulosta.

Läheltä piti -tilanteita ei lasketa

Liikenteestä on kuulunut taas suru-uutisia: lyhyen ajan sisään kaksi lasta on jäänyt kuorma-auton alle. 

Kuva: Sami Lappalainen

Törmäsin facebookissa tähän kuvaan, jota uutisten tiimoilta on jaettu paljon. Kuvatekstin mukaan "Kaikki paitsi poliisi on "pimeissä" kulmissa." Kuvan on tarkoitus siis havainnollistaa sitä, että kuorma-autonkuljettajan näkökenttä on rajoitettu.

Minulle se havainnollistaa paljon muutakin. On paitsi vaarallisia kuskeja ja vaarallista kaupunkisuunnittelua, myös vaarallisia ajoneuvoja ja asenteita.

Miten lapsi voisi olla vastuussa siitä, että osuu kuljettajan näkökenttään? Tämä on täysin absurdi ajatus, eihän sitä tiedä aikuinenkaan milloin kuljettaja näkee tai ei näe. On kuljettajan velvollisuus huomioida muut tielläliikkujat ja tarkistaa myös ne kuolleet kulmat. Muussa tapauksessa on kyseenalaistettava se, miksi vehkeillä, joista ei näe kunnolla muita tielläliikkujia, saa vapaasti ajaa kaupungissa.

Merkillepantavaa on myös se, että kummassakaan tapauksessa onnettomuuden syynä ei ollut ylinopeus eikä alkoholi vaan jalankulkijalle selkeästi vaarallinen risteys.

Monet ihmettelivät, miksi olin niin kauhuissani vuoden takaisesta koulupäätöksestä. Juuri tämän takia. Vaikka Skidi on tunnollinen ja rauhallinen kulkija, koulumatkalla on viiden kaistan ylitys, jossa jalankulkijan valot vaihtuvat eri aikaan, ja kääntyvillä autoilla palaa samaan aikaan vihreä. Matkan harjoittelu ei takaa yhtään mitään.

Suomessa on tapana, että lapset saavat kulkea koulu- ja harrastusmatkat itsenäisesti. On raivostuttavaa, että aina pitää käydä se pahin mahdollinen ennen kuin risteysturvallisuuteen kiinnitetään huomiota. Milloin ollaan valmiita toteamaan, että kevyen liikenteen turvallisuus tulee aina ensin?

Yksi keino muutoksen aikaansaamiseksi olisi tehdä läheltä piti -tilanteet näkyviksi. Ottakaa yhteyttä virkamiehiin. Kaupungin tekninen keskus vastaa liikenneinvestoinneista kuten suojateiden korotuksista, liikennevalojen säätämisestä jalankulkijaystävällisiksi, ali- ja ylikulkujen rakentamisesta sekä valaistuksesta. Kertokaa ongelmakohdista, läheltä piti -tilanteista ja ehdottakaa parannusta.

Ja vaatikaa vastauksia. Kyllä ratkaisuja löytyy, kunhan niitä aletaan tosissaan etsiä.

Virallinen rapakuntopostaus

Menimme viikonloppuna Skidin kanssa käymään urheilukentällä.

Ei enää tätä.

Ehdotin, että ottaisimme alkuun sellaisen reipasvauhtisen kierroksen kentän ympäri. Sata metriä ennen maalia huikkasin (vitsinä!), että nyt voisi ottaa vaikka loppukirin. Skidi ei ymmärtänyt huumoria vaan tihensi askeltaan niin, että olin muutamassa sekunnissa jäänyt useita metrejä.

Eikä siinä kaikki. En saanut sitä enää kiinni. Vaikka yritin.

Yritin esittää maalissa, että pystyn puhumaan ihan normaalilla äänellä, mutta todellisuudessa olin aivan puhki.

Sama kävi myös 50 metrillä. Valmiiksi väsyneet etureidet kramppasivat jo parinkymmenen metrin jälkeen, mutta en sentään hävinnyt kuin pari metriä. Aika vähän jäi enää selitettävää.

Enemmän tätä.

Tsiisas, miten karseaa. Jos häviää 125 senttiselle, reilusti alle 30 kiloiselle nyypälle voi virallisesti julistaa olevansa täydellisessä rapakunnossa.

Eikä se nyt loppujen lopuksi ole ihme.

Kesä on todellakin mennyt varvasta lepuuttaessa. Kesän ainoa sykettä kohottava rutistukseni oli eteisen maalaus (ja sekin johtui siitä, että maali loppui kesken). Ja voihan olla, että olen ehkä hiukan syönyt vähän turhan paljon jäätelöä (kiitos Jymyn), joka on siirtynyt suoraan kuorrutukseksi vyötärönseudulle.

Nyt olenkin taas sen saman totuuden edessä, että joudun aloittamaan kaiken alusta. Pelkkä työmatkafillarointi ei riitä, alkuunkaan. Pitää myös katsoa syömiset uudelleen. Miten hemmetissä voinkin aina unohtaa, että kunto pysyy tekemättä mitään yhtä hyvin kuin halpa laastari kylvyssä.

Eipä siis muuta kuin lähtöruutuun. Lenkkarit esiin, jumppakorttiin kertoja ja syviä vatsalihaksia joka ilta. Lounaaksi salaattia. Kaikki turha makea pois (ilmoittaudun mielelläni johonkin sokeriaddiktiotukiryhmään!!) ja irtokarkkeihin en koske syksyllä lainkaan. Ja jos tämä ei auta, niin 5:2 kehiin.

Huoh. Onneksi edes tähän uudelleen aloittamiseen on syntynyt jo rutiini.

Modernin metsästäjä-keräilijän painajainen

Hei, olen moderni metsästäjä-keräilijä. Ymmärrän hyvin kaikkia, jotka sekoavat sadonkorjuuaikaan hilloamaan, mehustamaan, soseuttamaan, kuivaamaan, pikkelöimään, suolaamaan ja pakastamaan. Koska niin vain täytyy tehdä.

Ihmisen pitää sienestää ja marjastaa. Pitää ottaa vastaan itikoiden pistot ja kipeä selkä, kunhan lopputuloksena on ämpäri täynnä sinisiä, hyvän elämän palleroita (TM). Pitää lastata pakastin täyteen pieniä nimikoituja rasioita täynnä vitamiineja, aurinkoa ja kesän makuja.

Koska vasta sitten ihminen voi myhäillä tyytyväisenä koko pitkän talven ja lapata kersojen iltapalakulhoihin luonnonjogurttia, (anopin tekemää) hilloa ja omakeräämiä mustikoita. Ja kun päällystää einesletut itsetehdyllä puolukkasoseella, ihminen saa anteeksi sen, ettei paista niitä itse.

Mutta sitten metsästäjä-keräilijä kohtaa painajaisen.

Varvas murtuu. Hän ei pääse kävelemään metsässä koko kesänä.

Hän yrittää kompensoida puutetta pilkkomalla pakkaseen mansikoita.

Pakastin hajoaa. Koko työ sulaa parissa tunnissa biojätteeksi.

Moderni metsästäjä-keräilijä romahtaa henkisesti. Tunne on ennenkokematon sekoitus epäuskoa, syvää vitutusta, toivottomuutta ja katkeruutta.

Siinä paperipussiin hengittäessään metsästäjä-keräilijä tietenkin tiedostaa, että talven varalle ei oikeasti tarvitse mitään. Marketista saa kaikkea, myös sitä hyvänmakuisia villivadelmahilloa. Kaupasta eivät pakastemustikat lopu. Tällaista sattuu.

Mutta silti moderni metsästäjä-keräilijä luopuu mieluummin tietokoneensa kovalevystä kuin pakastimen sisällöstä.

Miksi?

Koska työ! Ei työn määrä, eikä rahan säästö. Vaan se, että kun kerrankin tekee jotain ei-turhaa, kiistattoman tarpeellista, konkreettista ja hyödyllistä niin eikö sekin mene päin persettä.

Oman käden jälki. Osallistuminen. Yhteinen hyvä. Kompostissa!

Bu-fucking-huuu.

Yritän muistaa tämän joka kerta, kun Snadi haluaa osallistua ja auttaa, tehdä jotain hyödyllistä perheen eteen, enkä vain jaksaisi. Ihminen (metsästäjä-keräilijä) sekin vaan on.

Nelikymppisen eksistentiaalinen kriisi

Ensimmäinen ystävä, jonka häissä olen ollut, on eronnut. Toinen irtisanoutui ja muutti ulkomaille. Kolmas on muuten vain suuren elämänmuutoksen kynnyksellä.

Mikä meitä nelikymppisiä naisia oikein vaivaa?

Esitän keittiöpsykologin parhaan arvauksen. Kriiseilemme koska voimme. Itsetutkiskeluun on hyvä sauma.

Nelikymppinen on kummallisessa väliinputoajaiässä. Between ages. Kolmikymppisistä ja viisikymppisistä puhutaan kriisi-, asiakas- ja kohderyhminä, mutta nelikymppiset vain ovat olemassa, ilman suurempaa valokeilaa, haloota, merkitystä ja arvolatausta.

Yksi on selvää: nyt ollaan aikuisia. 

Koulut on käyty. Työlämässä on ehtinyt olla parhaassa tapauksessa jo parikymmentä vuotta.  Työpaikalla on sekä vanhempia että nuorempia - ei ole erityisen valokeilassa kummassakaan päässä. Työnantaja ei enää usko, että lisäännyt, joten olet ehkä saanut lisää vastuuta, mutta toisaalta et ole vielä huipullakaan.

Itsetunto on asettunut uomiinsa. Omat heikkoudet ja vahvuudet on tiedossa. Takana on erilaisia kokemuksia, niin vastoinkäymisiä kuin onnistumisiakin, hyvää ja huonoa oloa. Reseptit on tiedossa.

Perhe-elämäkin on hieman rauhoittunut, vaihtoehtoisesti ruuhkavuosiryteikössä tarpomiseen on vain tottunut. Lapset ovat jo vähän isompia, eivätkä vaadi jokaista huomiosekuntia. Aamuherätykset, wilma-viestit ja vasu-keskustelut ovat kalenterissa.

Kun elämä on vakiintunut, voi tavoitella Maslowin tarvehierarkian ylintä porrasta. 

Ensimmäistä kertaa koko aikuisen elämänsä aikana sitä ehtii, jaksaa ja kehtaa kääntää katseensa omaan napaan. Kuka minusta on tullut?

Tutkijat muistuttavat että ikäkriisi on myös voimavara. Ei elämänsä pohtimisessa ole mitään pahaa. On ihan hyvä inventoida, miten on ollut, mitä on nyt ja mitä on tulossa. Mitä minä haluan minulta? Onko parisuhde savuava raunio? Onko työelämässä saavutettu jotain? Onko unelmia toteuttamatta?

Tunnen itsekin jonkinlaisen muutosvoiman olevan liikkeessä.

Haluan ainakin karistaa lopullisesti sen flegmaattisen, huonolla itsetunnolla varustetun ihmisen, jollaiseksi muutuin vauvavuonna, koska hankituista maneereista voi myös tietoisesti luopua. Identiteetti on ollut vakaalla pohjalla jo jonkun aikaa.

Että mitäs nyt sitten pitäisi tehdä?

Voi ostaa rautakaupasta helvetin kalliin poran. Voi leikata tukkansa lyhyeksi. Voi mittauttaa kilpirauhasarvonsa. Ja sitten voisi olla juuri oikea aika käydä ensimmäistä kertaa elämässään terapeutilla.

Miksi haluan asua kaupungissa

Kun viettää kesän maalla, tulee väistämättä se hetki. Jonain kauniina kesäiltana tulee mieleen, että olisipa ihana asua täällä!

Tekisin töitä laiturin nokasta, nauttisin samalla metsän huminasta ja meren huumaavasta tuoksusta. Kuulen usein myös kysymyksen, miksi "te luontoihmiset" ette halua muuttaa sinne luonnon keskelle.

Vastaus on oikeastaan tässä jutussa.

HS:n pitkässä reportaasissa kerrotaan lappilaisista vanhemmista, jotka ovat taistelussa kuntaa vastaan, koska heidän kolmen oppilaan lähikoulunsa on päätetty lopettaa, kustannussyistä. Perheen lasten koulumatka napsahtaa 80 km pituiseksi. Vanhemmat eivät hyväksy koulun lopetusta, joten he päättävät jakautua niin että puolet perheestä muuttaa muualle.

Jäin lukemisen jälkeen aika lailla sanattomaksi. Juttu on monella tapaa todella omituinen, mutta puutun nyt vain tuohon oikeuteen valita asuinpaikka.

Olen asunut luonnon keskellä, Kirkkonummen perämetsässä meren äärellä - mitään palveluita ei haja-asutusalueella tietenkään ollut. Olin hoidossa isovanhemmillani Espoossa, jossa kävin myös kouluni. Tämä tarkoitti sitä, että koulumatkaa kertyi 35 km suuntaansa. Matkaan lähdettiin todella hyvissä ajoin, koska isäni piti olla 7:30 töissä Helsingissä. (Tästä huolimatta minusta ei tullut aamuvirkkua).

Päätin jo varhaisessa vaiheessa, että en ikinä laita lapsiani samaan ruljanssiin. Rakastan mökkielämää, mutta haluan asua kaupungissa juuri perheen kokonaisedun takia, vaikka kilometrin mittainen koulumatka ei olekaan ihan halpa ratkaisu. Valitsen palvelut, kaverit, harrastukset ja sen, että meidän ei tarvitse istua tuntikausia autossa päivittäin. Ikkunasta ei näy erämaata, mutta lähimetsä kelpaa.

Lisäksi pääsen kyllä sinne erämaahan ja mökille, jos ja kun sitä kaipaan. Mökin tenhokin on marraskuussa ihan eri luokkaa kuin yöttömien öiden aikaan.

Asuinpaikkansa saa itse valita, se on selvä. Oppivelvollisuutta taas ei voi. Perheen äiti toteaa jutussa kuunnelleensa sydämen ääntä, "sillä järjenvastaisesti voi toimia, muttei sydämen." Olen tästä aika lailla eri mieltä.

Mikä on sinun kokemuksesi: Miksi te asutte siellä missä asutte? Voisitteko muuttaa syrjäseudulle / kaupunkiin asumaan?

Seuraa blogiani Bloglovinin avulla

Suomenlinna, pitkästä aikaa

Jos ulkomaalaisia ystäviä on tulossa Helsinkiin, on suosituslistan kärjessä aina sama paikka. Unescon maailmaperintökohde Suomenlinna on selkeä ykkönen.

 
Jostain syystä en ole tullut lähteneeksi sinne retkitarkoituksessa ikinä. Edellisestä visiitistäkin (ja sekin taisi olla hääjuhla, jossa nyt ei juuri saarta nähnyt) oli vierähtänyt melkein 10 vuotta. Tajusin vasta viime viikolla, että kompaktin kokoinen saarihan on huippukohde myös lapsiperheen mitä tänään tehtäisiin -näkökulmasta. Varsinkin nyt kun molemmat ipanat ovat saavuttaneet kohtuullisen kävelykestävyyden.

Korjasin tilanteen tänään, kun nappasimme lautan Suomenlinnaan. Sain vieläpä retkellemme mukaan natiivioppaan, joka vei paikkoihin, joihin perusturrena ei löydä.

Retkiohjelmaan voi ottaa rasteja jaksamisen mukaan, vaihtoehtoja on vaikka kuinka. Jo lauttamatka on kokemus ja tarjoaa uuden näkökulman Helsinkiin.

• Jätskikiskat ja kahvilat ovat jo yksinään riittävä syy käydä saarella. Esimerkiksi Jääkellarin historia on aika hauska ja lattiassa on jännät ikkunat kellariin.
• Holvit, tietenkin. Otsalamput mukaan niin ette kompastele kiviin ja näette pimeimpiinkin nurkkiin.
• Kesäkaudella on avoinna myös sukellusvene Vesikko ja sinne pääsee sisäänkin.
• Kustaanmiekassa voi vilkuttaa ihan läheltä kulkeville isoille laivoille.
• Kroppaa voi käydä viilentämässä pienellä, hiekkapohjaisella uimarannalla, joten uikkarikin kannattaa ottaa mukaan.
• Leikkipaikkojakin löytyy, jos mikään muu ei innosta.

Bonusta tulee myös siitä, että vessoja on joka puolella ja ne on merkitty selkeästi. Harmi, että lapsille suunnatut Ehrensvärd-seuran interaktiivinen teatteriesitykset ovat tältä kesältä loppu, mutta ensi kesänä olen skarppina.

Sitten kun ipana ja Panimon seinä ovat samaa pinkin sävyä, on aika lähteä kotiin. Parkuhan siitä tulee, mutta onneksi sinne pääsee uudestaan. Eikä tällä kertaa odoteta kymmentä vuotta.

Lihottaako sähköpyöräily?

Yhteistyössä Helkaman kanssa

Olen ollut nyt sähköpyöräilijä viitisen kuukautta. Arvaatteko, mikä on yleisin kommentti, minkä sähköpyörästä puhuttaessa kuulen?

Helkaman E2800 fillarissa avustuksen tasoja on kolme. High on käytössä vain yhdessä ylämäessä.

"Eikös tuosta liho?"

Keskeinen huoli koskee painonhallintaa kahden mielleyhtymän takia.

Pyöräily mielletään edelleen pääasiassa urheilulajiksi eikä liikkumiseksi. Pyöräillessä saa kaksi kärpästä yhdellä iskulla, kuntoilun ja matkan. On uusi ajatus, että pyöräily olisi ihan vain järkevää liikkumista paikasta toiseen ilman hikoilua ja hengästymistä.

Toiseksi liikuntaa pidetään pelkkänä kaloreiden polttamisena, vaikka liikunnasta saa paljon muitakin terveyshyötyjä. Minulle tärkeitä ovat vilkastuneen aineenvaihdunnan lisäksi mielialan koheneminen, d-vitamiini ja valoaltistus, joka edesauttaa iltavirkun melatoniinitasojen säätelyssä.

Puhtaasta kalorinäkökulmasta tarkasteltuna kysymys on kuitenkin looginen: vaikka sähköpyörääkin pitää polkea, en hengästy juuri lainkaan. Naama ei ole punainen ja paita hikinen. Kyseessä ei ole raskas urheilusuoritus - mutta onko se urheilusuoritus ollenkaan?

Noh, tähän ei auta muu kuin testaus - mikä on todellinen ero kalorinkulutuksessa? Puin siis työmatkan ajaksi sykemittarin, jotta saisin mitattua energiankulutukseni. Mittausta tehdessä reitti oli prikulleen sama*, päiväkodin ovelta työpaikan portille (10 km). Mittaukset tehtiin peräkkäisinä aamuina suhteellisen samassa, aurinkoisessa, tyynessä kelissä ja jäin molemmilla kerroilla vain yksiin valoihin.

Tavallinen polkupyörä (Inseran hybridipyörä)

Aika: 34,38
Kalorit: 239
Keskisyke: 153
Sykepiikki: 176

Sähköpyörä (avustus matala paitsi ylämäissä)

Aika: 28,16
Kalorit: 174
Keskisyke:145
Sykepiikki:168

No mitä tästä voi päätellä? Kulutuksessa on ero, mutta onko se lihomisen kannalta ratkaiseva?

Suurin yllätys itselleni oli se, että puolen tunnin keskivauhtinen pyöräily ei näiden lukujen valossa ole kovin kuluttava liikuntasuorite ylipäätään. Tämä havainto osaltaan selittäisi sen, että en varsinaisesti ole laihtunut, vaikka olen kolmessa vuodessa lisännyt pyöräilyä ihan valtavasti. (PT:ni myös jaksaa muistuttaa, että pyöräily ei ole kovin monipuolista liikuntaa. Lihaskuntotreeni pitää hakea kuntosalilta.)

Mutta onko ero merkitsevä?

Jokainen kaloreita vähänkään laskenut tietää, miten masentavan helppoa on kaloreiden sisäänotto verrattuna niiden polttamiseen. Tuon yhden päivän (eli n. 130 kalorin) eron saa kuitattua santsilasillisella appelsiinimehua. Viikkotasolla kertymä on toki suurempi, muttei välttämättä riitä edes kahteen jäätelöön. Jos haluaa laihtua, paljon tehokkaampaa onkin kiinnittää huomiota syömiseen.

Kokonaiskulutukseen vaikuttavat tietenkin myös muut seikat.

• Minulla on taipumus kompensoida lisäkulutus syömällä ylimääräistä, joten hikiliikunta aiheuttaa sortumista naposteluun ja välipaloihin.
• Voin pitää jopa pätkäpaastopäivän tinkimättä pyöräilystä.
• Pyöräilen paljon enemmän: sähköpyörällä jaksaa polkea myös nuhaisena ja väsyneenä. Jalat eivät ole loppuviikosta puutuneet eikä navakka länsipuhurikaan saa vaihtamaan bussiin. Ja koska voin polkea normivaatteissa, ei haittaa vaikka pitäisi suhata bileisiin.
• Käytän pyörää myös niihin matkoihin, joita varten normaalisti lainaisin autoa kuten rautakauppareissuihin ja päiväkotia pitempään lastenroudaukseen.

Kaloreiden sijaan luvuissa esittäytyi toinen yllätys.

Tämä latte kuittaa yhden suunnan kalorieron saman tien.

Katsokaapa säästynyttä aikaa. En ollut aikaisemmin huomannutkaan, että jo matka-ajassa sähköpyörä nappaa pois yli 5 minuuttia suuntaansa (työmatkallani on 5 merkittävää, vauhtia selvästi hidastavaa ylämäkeä). Lisäksi olen työpöydän ääressä varttia aikaisemmin, koska en tarvitse suihkua ja vaatteidenvaihtoa, sama pätee myös kotona. Tämä tekee noin 40 minuuttia päivässä puhdasta voittoa!

TL;DR: Sähköpyöräilyä ei kannata tarkastella kalorinpolttona, edut ovat muualla. Ikävin totuus tässä oli se, että kaikki tekosyyni karisevat: kiitos sähköpyörän, minullahan olisi aikaa ja jaksamista käydä vaikka siellä kuntosalilla. Äh.

*Huom. Vertailu ei ollut täysin totuudenmukainen, sillä käytän sähköpyörän kanssa suorinta mahdollista reittiä, jota en yksinkertaisesti pääse tavispyörällä ylös. Sähköpyörä on siis todellisuudessa vielä nopeampi.

Mikä ihmeen kilpirauhanen?

Olen aina ollut perusterve. Siksi tunne, kun lukee jotain sairausartikkelia ja huomaa, että joka saakelin kohta oireluettelosta täsmää, pääsi yllättämään.

Minulle kävi niin tämän kilpirauhasesta kertovan jutun kanssa, johon törmäsin jonkun somelinkkauksen kautta. Aloin alkuhämmennyksen jälkeen tutkia asiaa lisää.

Väsymys.
Palelu.
Huono aineenvaihdunta.
Hiustenlähtö.
Matala verenpaine.
Muistin pätkiminen.
Kuukautishäiriöt.

Voi hyvänen aika, kerää koko sarja! Yhtään ei auttanut tieto, että vaiva diagnosoidaan yleensä yli nelikymppisillä naisilla. Eikä se, että perintötekijät vaikuttavat. Mummolla kun oli jotain kilpirauhasongelmia (en tietenkään muista mitä).

Olen hyvin tietoinen internetin avulla itsetehtyjen diagnoosien paikkansapitävyydestä. Nämä kaikki kohdat ovat selitettävissä myös geeneillä, kylmillä vuodenajoilla ja toimiston liiallisella ilmastoinnilla, keski-ikäisyydellä ja iltavirkkuudella. Kukapa nyt ei väsymystä tunnistaisi oireeksi.

Lisäksi on ihan normaalia, että en enää ole samassa tikissä kuin parikymppisenä ja kaikenlaista pientä kremppaa löytyy.

Mutta mikä ei kuulu asiaan? Missä kohtaa pitäisi terästäytyä ja mennä lääkäriin?

Jos olen (aina ollut) ihminen, jolla on synnynnäisesti vähän laiska aineenvaihdunta, onko se yhtään sen vakavampaa kuin nikkeliallergiani? Jos elämänlaatu on terveyden mittari, lähtisin ennemmin hakemaan lääkitystä vaikka pitkävihaisuuteeni kuin siihen, että palelen aina kun ulkolämpötila tippuu alle 25 C asteen.

Tunnen itseni (edelleen) terveeksi, tiedän miten saan kroppani toimimaan paremmin ja siedän huonoja puoliani. Onko juuri perusterve hemmetin huono hakemaan apua?

Olen vakaasti sitä mieltä, että neuvolakäyntejä ei pitäisi lopettaa ollenkaan tai vähintäänkin ne pitäisi aloittaa uudelleen kun ihminen täyttää neljäkymmentä. Vaihtoehtoisesti pitää lopettaa internetin käyttö.

Ps. Jotta kukaan ei loukkaantuisi: tarkoitus ei ole millään tavoin halveksia niitä, joilla on joku oikea lääkitystä vaativa sairaus, vaan pohdiskella rajatapauksia, terveyden ja sairauden häilyvää eroa.

Ulkolukua

Kävin eilen kirkossa, pitkästä aikaa. Koska lapsia ei ollut mukana, istuin koko 1,5 tuntisen setin alusta loppuun. Vaikka erosin ev. lut. kirkosta jo yli 10 vuotta sitten, osasin edelleen suurimman osan virsistä ja muista ohjelmanumeroista. Hyvin on päntätty.

Asia jäi mietityttämään.

Olen toki opetellut peruskoulussa ulkoa paljon muutakin kuin uskonnollisia tekstejä, sotien loppumis- ja alkamisjankohtia, presidenttejä, äidinkielen sijamuotoja, ruokaympyrän, Maamme-laulun sanat ja Afrikan maat, mutta elämänkatsomuksellisesti niistä ei ole apua. 

Ja on niitä arkilitanioitakin. Kun poistun kotoa, katson että laukussa on avaimet-lompakko-puhelin (ja nykyään myös sähköpyörän akku), mutta mikä on se ulkoa opeteltava teksti, mikä elämästä tässä yhteiskunnassa pitää tietää? Pitäisikö myös maallisella puolella olla elämänfilosofisia sekä etiikkaan ja moraaliin kantaa ottavia litanioita, jotka iskostetaan aivokuoreen yhtä jämäkästi?

Mitä ovat ne suomalaisen, EU-kansalaisen tai ylipäätään ihmisen tunnustukset, tulevaisuuden visiot (vrt. rukous) ja 10 käskyä, jotka kaikki voivat allekirjoittaa, vakaumuksesta riippumatta? Siis sellainen suomalaisen company song ja pienin yhteinen nimittäjä. 

Pitäisikö opetella vaikkapa laskettelemaan YK:n ihmisoikeuksien julistus (tai edes niiden kolme sukupolvea), olennaiset demokratian elementit tai Suomen perustuslain toinen luku perusoikeuksista. Entä keitä filosofeja ja ajattelijoita pitäisi osata siteerata? Ensimmäisenä tulee mieleen Nelson Mandela. 

Väärinkäsitysten estämiseksi totean vielä, että en ole hengellinen ihminen enkä kiihkeästi kaipaa ohjeistusta siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Mutta onhan se hassua, että osaan lähetyskäskyn mutta mikä tahansa kohta Suomen laista minun pitää googlettaa.

Ehkä yhteiskunnallista keskustelua myös edesauttaisi, jos meillä kaikilla olisi joku yhteinen viitekehys vaikkapa tasa-arvon tai sananvapauden olennaisista rakennuspalikoista. Päästäisiin ehkä joskus asiaankin.

Saanko esitellä: Rauni-Kaino

Haluan kertoa teille eräästä iloisesta kesäisestä jälleennäkemisestä. Näimme nimittäin pitkästä aikaa mökillä erään vanhan ystävämme.

Juoksin vauhdilla (sillä vauhdilla minkä murtunut varvas vain sallii) sisälle,
hain taskulampun ja kameran ja yritin saada sitä kuvan. Sain yhden kuvan ennen kuin akku loppui.
Vuoden luontokuvaajaa minusta tuskin tulee.

Menin sateisena myöhäisiltana sammuttamaan valoja saunalta, kun joku kahahti polun viereisessä heinikossa. Näin reilun nyrkin kokoisen tumman mönkiäisen raahustavan sivumpaan. Siinä se taas oli:

Bufo bufo. Aka Rauni-Kaino Rupsuttaja.

Rauni-Kaino on iso rupikonna, jonka olemme nähneet mökillä joka kesä. Yleensä sen närästykseltä kuulostavan rupsutuksen vain kuulee, mutta tapaaminen on aina kohokohta.

Aluksi ipanat vähän karsastivat sitä, koska noh, eihän se nyt näytä citykanilta. Mutta sitten perehdyimme vähän rupikonnien elämään (ne ovat rauhoitettuja, ne voivat elää viisikymppisiksi ja niiden suurin uhkaaja on liikenne!) ja annoimme sille nimen (sukupuolineutraalin, koska emme tiedä ihan varmasti sukupuolta). Konnasta tuli hiljalleen pidetty mökkinaapuri.

Kun seuraavana aamuna kerroin ipanoille, että olin nähnyt yöllä Rauni-Kainon, molemmat kiljahtivat ilosta. Koti-insinööri näytti hämmentyneeltä: hänkin oli nähnyt "jonkun ison sammakon" jo aikaisemminkin, mutta ei ollut ymmärtänyt, että kyseessä on raportoimisen arvoinen kunniahahmo!

Paheksuimme.

Lisäksi hän kehtasi kyseenalaistaa Rauni-Kainon identiteetin. Että miten muka tiedämme, että se on sama yksilö. Kuinka tyypillistä insinööriä. Miten se nyt voisi olla kukaan muu!

Miksi olen niin fiiliksissä tästä?

No siksi, että yksi vanhemmuuden iloja on se, että lapset ovat edes vähän innostuneita samoista asioista kuin itse on - ja oli hauska huomata, että Rauni-Kainoa oli aidosti kaivattu. Kasvatan tietoisesti jälkikasvua kunnioittamaan kanssaelollisia, vaikka ne olisivat inhimillisten kauneusnormien mukaan rumia tai vähän pelottavia kuten hämpyt. Elukoille ei yökitä, eikä niitä saa kiusata, vaikka ne eivät olisikaan söpöjä ja pörröisiä.

Rauni-Kaino onkin suvaitsevaisuuden airut. Siksi.

Erilainen loma

Loma on nyt ohi.

Tyynen päivän heijastuksia.

Kolme viikkoa möllötystä mökillä. Kaksi päivää Tukholmassa. Yksi murtunut varvas. Neljä ylösalaisin olevaa unirytmiä.

Ei siis mitään ihmeellistä. Mutta tämä kesä jää silti mieleen. Nimittäin ensimmäistä kertaa moneen vuoteen ei ollut helpottunut olo, kun työt alkoivat. Olisi tehnyt mieli jatkaa lomaa.

Aikaisemmin näin ei ole ollut. Olen ollut täysin valmis arjen alkamiseen sen jälkeen kun olen toiminut neljän viikon ajan taaperoiden ohjelmatoimiston pomona, esiintyvänä artistina ja kirjanpitäjänä. Tänä kesänä ei tuskastumisen tunnetta ehtinyt tulla.

Bodyguard-vaihe on kuopuksenkin osalta ohi. Molemmat osaavat ilmaista tarpeensa selkeästi. Kukaan ei pissaa housuun eikä herää ennen kahdeksaa. Mukelot tulevat erinomaisesti toimeen keskenään. Reissaaminen on helppoa, koska mukaan ei tarvitse pakata aivan koko kotia. Olemmeko ehkä taas uudessa elämänvaiheessa?

Varsinkin 1- ja 3-vuotiaiden serkkulasten tohinaa seuratessa tajusin, että meidän elämämme on helpottunut aivan valtavasti. Niskakakat, katoavat tutit, tuttipullojen tiskaus ja päiväuninukutukset ovat historiaa. Ollutta ja mennyttä.

Minulla oli lomalla jopa omaa aikaa, spontaanisti. Kun koti-insinööri kävi lenkillä ja ipanat lukivat leikkimökissä sarjakuvia, sain möllöttää aivan yksikseni. Tuli omituisen irtonainen olo. Enkä tietenkään keksinyt mitään tekemistä tälle pyytämättä ja yllätyksenä koittaneelle luppoajalle.

Samalla kuitenkin tavoitin hetkeksi sen fiiliksen, josta monet puhuvat: lapset ovat pieniä vain hetken. Saatan jopa kaivata kesää 2015.

Tukholma toimii lasten kanssa

Loma, jolla ei tehdä mitään, on siitä hyvä, että jos kaikki kyllästyvät ei-mitään-tekemiseen, voi tarvittavan ohjelmanumeron tempaista vaivatta allakkaan.

Hagaparkenin portilla. Jossa Snadille iski kuninkaallinen puskapissihätä.

Kun olimme möllöttäneet saaristossa kolme viikkoa, Skidi ehdotti, että eikö voitaisi edes vaihtaa rannikkoa ja mennä Ruotsiin.

Toki! Tukholmahan toimii aina.

Mutta tällä kertaa tehtäisiin jotain muutakin kuin trampattaisiin Kungsgatania. Kun kyselin teiltä vinkkejä lapsiperheen kaupunkilomille, olitte suhteellisen yhtä mieltä siitä, että puistot, leikkipuistot ja museot ovat lasten kanssa pop. Niinpä lähdin suunnittelemaan reissua, jossa kaupungissa vietetään kaksi päivää.

Ensimmäisen päivän rastina oli Tukholman pohjoispuolella Hagan puistossa sijaitseva Fjärilshuset - kasvitieteellinen museo, jossa on myös hyönteisiä, kaloja ja matelijoita. Rakennus oli Helsingin kasvitieteelliseen verrattuna vaatimatoman näköinen, mutta kierros oli palkitseva.

Isossa trooppisessa kasvihuoneessa lenteli vapaana upeita perhosia, muissa huoneissa oli sammakkoeläimiä, kilpikonnia ja kala-altaita. Vaihtuvan näyttelyn päätähtinä olivat hait, joita uiskenteli isossa akvaariossa. Saimme siis enemmän kuin kuvittelimme!

Huom! Matka oli hieman haasteellinen julkisilla, joten kannattaa tsekata se etukäteen. Reissu maksaa vaivan, sillä olemmat ipanat nimesivät tämän loman kohokohdaksi. Ja jos energiaa rittää (meillä ei riittänyt), samassa puistossa on myös Hagan linna, jossa asuu ihan oikea prinsessa!

Bryggartäppanin leikkipuistosta tuli mieleen että eikö Seurasaaressa voisi olla tämä meininki.

Iltapäivällä tehtiin vielä retki Södermalmille SoFoon. Retken innoittajina toimivat Bryggaräppanin leikkipuisto, joka oli rakennettu 1800-luvun tyyliin, ja lettubaari Á la Crêpe, joka jäi testaamatta koska se oli täynnä (= parku, minulta).

Alueen tunnelma oli niin superleppoisa, että iltapäiväretki jäi harmittavan lyhyeksi. Erittäin kiinnostavia pikkukauppojakin oli joka kadun kulmassa, mutta niitä en ehtinyt koluta yhtään. Sen verran jäi tarjonta kaivelemaan, että tänne on tultava takaisin joku päivä aikuisseurassa.

Hotelli Clarion Sign oli positiivinen yllätys: hyvät julkisen liikenteen yhetydet ja kattoallas!

Toinen päivä otettiin rennommin.

Aamu aloitettiin hotellin katolla sijaitsevalla uima-altaalla, josta oli hienot näkymät yli kaupungin. Pulikoinnin jälkeen lähdettiin kohti Junibackenia, jossa Snadi ei ollut ikinä ollut.

Kokemus oli hienoinen pettymys verrattuna aikaisempiin vuosiin: paikka oli liian täynnä. Jonotusta satujunaan oli hulppeat kaksi tuntia, leikkitiloissa oli täysi härdelli päällä, kahvilassa oli valtavat jonot (vaikka ruoka olikin yllättävän hyvää) ja Huvikummussa alkoi ruotsinkielinen laulusessio kesken talokierroksen. Mutta junakyyti oli toki hienosti toteutettu, edelleen.

Lapset ja kaupunkilomat siis check!

Toimivan konseptin merkki on se, että molempia ipanoita jäi pikainen visiitti kaivelemaan. Ohjelmaa oli parille päivälle vähän liikaakin, ja silti näkemättä jäi ainakin Tukholman luonnontieteellinen museo ja Kulturhuset. No onneksi tämä kaupunki on niin lähellä, että uudestaankin pääsee. Milloinkas se syysloma olikaan...

Ollin oppivuodet

Mietin tänään, että onkohan kansanedustaja Olli Immosella lapsia. Ilmeisesti on. Se on tavallaan hyvä juttu. Olen huomannut, että omat lapset ovat hirmuhyviä vanhempiensa sparraajia yhdessä vaikeassa asiassa.

Lapsi ei automaattisesti kasva vanhempansa kuvaksi. Ei, vaikka kuinka yrittäisi. Omista geeneistä, omassa kulttuurissa ja oman kasvatuksen kautta voi tulla aivan omanlaisensa ihminen. Erilainen, tuntematon. Muukalainen omassa perheessä.

Siihen voi reagoida kahdella tavalla.

Voi halveksia ja lytätä, uhkailla ja jättää yksin. Se on helppoa, vihaamiseen ei ajattelua tarvitse.

Sitten voi nöyrtyä ja etsiä sopua. Voi yrittää nähdä ihmisen ihmisenä, etsiä mieluummin yhtäläisyyksiä kuin eroavaisuuksia ja luottaa siihen, että jotenkin, ajan kanssa löydetään tapa tulla toimeen.

Hyväksynnän myötä myös jääräpäisestä oman olemassaolon puolustamisesta voi luopua. Sitä ei uhkaa mikään. Eikä koskaan uhannutkaan.

Lastenlista ei ole pääasia

Lapsiperheet ravintolassa -keskustelu on taas liekeissä. HS:n tämänpäiväisessä jutussa käytiin (aika suppeasti) läpi Helsingin keskustan ravintoloiden lastenlistat. Kommentointi asian tiimoilta on kiihkeää ja yllättävän yhdenmukaista.

Perheen ei-nirso duunaa salaattia.

Suosikkikommenttini ovat seuraavat.

"Lastenlistat ovat turhia."

Tämä listoihin tuijottaminen johtaa harhaan. On ihan sama, miltä listalta sopiva ruoka löytyy, kunhan se löytyy. Annosten puolitus ja tuunaus pitäisi olla ihan default-hommaa (myös aikuiselle), on ihan sama, valitaanko annos aikuisten vai lasten listan kautta. Palveluasenne ratkaisee: jos maistuva ruoka järjestyy jollain tapaa, ravintola on bisnesideansa sisäistänyt.

"Kotonakin lapset ja aikuiset syövät samaa ruokaa."

Joissain perheissä syödään, joissain ei. Saman perheen lapset voivat olla ruokailun suhteen kuin yö ja päivä - vaikka heitä kuinka yhtälaisesti osallistettaisiin ruoanlaittoon ja tarjottaisiin monipuolisia makuja. Kun perheessä on tarpeeksi nirso lapsi, ei jokaisesta ruokailusta jaksa eikä kannata tehdä koko perheen kidutustuokiota pakottamalla kaikille erikoismakuja "tottumiskoulutuksen" nimissä, vaan säilyttää ruokailutilanne miellyttävänä.

Näillä asioilla on nimittäin tapana tasoittua vuosien mittaan. Jonain päivänä ennakkoluulot voivat hälvetä joko kavereiden aiheuttaman sosiaalisen paineen tai henkilökohtaisen kehityksen tuloksena. Mutta jos koko ruokapöytää kohtaan on syntynyt kammo, vahinkoa voi olla vaikea korjata jälkeenpäin.

"Jotain ollaan tehty oikein, kun lapsi tilaa karitsaa munakoisohillokkella."

Tätä kuulee yllättävän usein: vanhemmat ottavat omaksi kasvatusansiokseen ruokaan ennakkoluulottomasti suhtautuvan lapsen. Ihan kuin kuin jokainen luonteenpiirre ja valinta olisi kasvatuksen tulos. Olen äärimmäisen kateellinen kaikille, joiden lapset eivät ole nirsoja, mutta en itse kehtaisi väittää, että kyllä lapset nukkuvat aamulla kymmeneen kun heidät siihen vain määrätietoisesti ohjaa.

"Miksi aina lapsille on nakit ja ranskiksia?"

Hyvä että on. Jos vaikka joku haluaa niitä, koska kotona ei ikinä saa. Nakeista en piittaa mutta tykkään itsekin hyvistä, rapeista ranskiksista ja napsin ipanoiden lautasilta aina muutaman. Naminami!

"Leikkipaikatkin ovat turhia!"

Miksi ihmeessä olisivat? Vain (jotkut) aikuiset tykkäävät jököttää paikallaan pari tuntia. On tosi hyvä jos lapsille on tarjolla lasten viihdykettä.

Mutta tämä nyt on tätä. Tuntuu, että ruokailuun ylipäätään suhtaudutaan nykyään lähes uskonnollisella kiihkolla - koska se on mahdollista. Minulle ravintolaruokailu lasten kanssa on enemmän palvelukokemus, johon vaikuttaa yhtä lailla hyvät penkit ja nopea palvelu kuin ne täydelliset ranskikset.

Elämän janoon: grillatut teriyaki-tofuvartaat

Kaupallinen yhteistyö: Novelle

Ei ollenkaan hullumpi annos!

Sain valtavasti hyviä ehdotuksia Novellen elämän jano haasteeseen - kiitos kaikille ehdottelijoille! Eniten intoa herättäneet ehdotukset olivat palvelutalovisiitti ja hyvä tofuruoka. Kesälomien takia lukuhetki palvelutalossa ei onnistunut, mutta siihen palaan vielä - sain nimittäin idean. Tartuin siis juoksetettuun soijamaitoon.

Olen ollut kasvispainotteinen ruokailija jo monta vuotta. Kasvisannoksen proteiininlähteenä on Suomessa usein tofua. Mutta kun se maistuu pyyhekumilta!

Tofukokeiluni kotona ovat päättyneet lähinnä koko perheen murjotukseen. Mauttomat kumipallerot eivät ole maistuneet edes minulle ja lapset ovat yhteen ääneen toivoneet, että vastaisuudessa ruokaa tekee isi.

Kyselykierros kaveripiirissä vahvisti tofun olevan lautasella suhteellisen ei-toivottu aines. Sekasyöjä ei sitä valitse ikinä, kasvissyöjäkin vain vakaumuksesta. Kukaan ei osannut kertoa hyvää koko perheen tofureseptiä.

Päätin turvautua ammattilaiseen ja kysyä neuvoa tutulta kokilta. Hän antoi kolme vinkkiä.

1. Tofua pitää marinoida. Kun-nol-la. Tuore tofu on sellaisenaan aika mautonta, mutta imee hyvin aromeja. Kaikista kiinteimmät, esimarinoidut tofut kannattaa unohtaa, jos haluaa oman makunsa mukaista.

2. Tofun seuraksi pitää laittaa jotain ärhäkkää. Ei jauhelihakaan sellaisenaan ole kovin maukasta, mutta tomaatin ja pecorino-juuston kanssa siitä tulee maukasta bolognesea. Suomen kesä onneksi tarjoaa tällä hetkellä mm. sipulia, naurista ja retiisiä.

3. Go east. Olen mennyt metsään yrittämällä tehdä tofusta jotain nakkikastikkeen tapaista perunan lisuketta, jolloin ateria jää helposti pliisuksi. Tofun juuret ovat Aasiassa, joten makumaailmaa kannattaa ammentaa idästä. Ja siellähän on yksi yhdistelmä ylitse muiden: inkivääri-chili-valkosipuli yhdistettynä etikkaan ja soijaan.

Teriyaki.

Teriyaki on helppo tehdä itse, ja tulee täydellistä.

Makeansuolaista, japanilaisesta keittiöstä tuttua teriyaki-kastiketta voi tehdä helposti itse - ja silloin siitä tulee myös paljon parempaa. Tarvitset soijaa, riisiviinaetikkaa (eli miriniä), ruokaöljyä, tilkan vettä, sokeria, chiliä, inkivääriä ja valkosipulia. Ainekset laitetaan kattilaan, keitetään 10 minuuttia ja tadaa: marinadi on valmis. Jos haluat kastikkeesta paksumpaa ja lautaselle sopivaa, suodata sattumat pois ja suurusta sitä hiukan.

Koska on kesä, on myös grilli. Grillatut teriyaki-tofuvartaat herättivät koko ennakkoluuloisen mökkiseurueen kiinnostuksen.

Mökkiolosuhteet aiheuttivat lisäpäänvaivaa. Saariston kauppavalikoimat olivat peruselintarvikkeita. Saisiko lähikaupasta edes tofua tai inkivääriä? Mökin mirinipullossakin oli vajaa puolet jäljellä.

Lisäksi onnistuin keikauttamaan kattilaa kiikkerälä mökkiliedellä niin, että puolet kastikkeesta lensi lattialle. Koska lautalattia imi itseensä kolmessa sekunnissa kastikkeen värin ja tuoksun (vain kokolattiamatto olisi ollut pahempi kohde), päättelin, että olin oikeilla jäljillä. Lisäksi onnistuin läikyttämään marinadia päälleni toiseenkin otteeseen kun kierittelin tofupaloja kastikkeessa. Mies totesi, että ruoanlaitto taitaa ylipäätään olla minulle haaste.

Mutta lopputulos oli kuin olikin hyvä! Vartaisiin laitettiin mukaan pirtsakkaa kevätsipulia ja marinadilla valelu grillauksen ajan varmisti, että annoksessa olivat aromit kohdallaan.

Maistatuskierros herätti yleisössä yllättynyttä hyminää. "Jäikö niitä vielä?"

Minä siis kiitän, tämä myytti on ainakin tältä erää murrettu. Joskus itsensä haastaminen vaatii ennakkoluulojen voittamista, joskus ammatilaisen apua ja joskus vain ryhtymistä. Tällä kertaa kaikkia näitä.

Ps. Kaiken sotkemisen jälkeen mökin lattiakin on luututtu mäntysuovalla. En olisi saanut sitäkään saanut aikaiseksi ilman tofuhaastetta.