Miten tästä saadaan koulukypsä?

- Laittaisitko taas jotain muutakin päälle kuin pikkarit?
- Puhu vähemmän, syö enemmän.
- Mihin laitoit repun?
- Ei renkaisiin, ei piirtämään, ei teeveetä päälle.
- Miten pitkään siinä hampaiden pesussa oikein kestää?
- Missä sun turkoosi lippis on? Missä kaikki lippikset on?

Tässä muutama suustani päässyt lause tältä aamulta.

Alkaa pikkuhiljaa iskeä tuttu tunne: epätoivo. Snadilla alkaa koulu muutaman kuukauden päästä, mutta olemme taitojen suhteen käytännössä samassa tilanteessa kuin viime syksynä. Tarvitaan ihan huikea metamorfoosi, että tämä individualisti saadaan ikinä koulukuosiin. Ainoat asiat, mihin Snadi tuntuu keskittyvän täysillä, ovat jäätelön anelu, jäätelön syönti ja Anatuden biisit.

Sain vertaistukea päiväkodin eteisessä, kun pyöräilykypäräänsä riisuva ikätoveri onnistui tyhjentämään vesipullonsa suoraan kaverin kumisaappaaseen. En ole ainoa, jolla on sähläävä, aivan liian oma-aloitteinen ja keskittymisrajoitteinen iso pieni, joiden päästäminen itsekseen koulutielle ei vaikuta vastuullisen vanhemman ratkaisulta. On muitakin, joille enemmän sattuu kuin tapahtuu.

Ja rehellisyyden nimissä, onhan sitä edistystäkin havaittavissa. Pöytätavat ovat edelleen mitä ovat, mutta syöminen sujuu oikein motivoituna nopeasti. Omien leggingsien ja hiusten saksiminen on loppunut. Tavaroiden jemmaaminen on loppunut sen jälkeen kun hatchimalsit katosivat lopullisesti. Ulvonnassakin on havaittavissa pientä taukoa. Voi toki olla, että nyt vain vedetään vain happea syksyä varten.

Yritän myös uskoa eskariopea, joka vakuuttaa, että tämä on ihan normaalia, kaikki järjestyy kunhan vain jaksamme olla kannustavia ja piilottaa "Tästä ei tule mitään"-ilmeet. Koska kyllähän siitä jotain tulee, hiljalleen.

On ihan selvää, että ekaluokkalaiselta kamat unohtuvat. Läksyt unohtuvat. Syöminen unohtuu. Reppu unohtuu. Ipana itse unohtuu jonnekin. Ekaluokkalaiselle riittää kuitenkin sama kuin kaikille muillekin: tee niin hyvin kuin osaat. Joillain on nelikymppisenäkin haasteita katsoa kalenteriaan riittävän usein.



Koska minun on kuitenkin täysin mahdotonta olla tekemättä mitään ja odottaa ihmettä tapahtuvaksi, päätin, että koulujen loppuessa järkkäämme kersojen kanssa kunnon siirtymäriitin: pidämme juhlat.

Laitamme ykköset päälle, kutsumme vieraita, tilaan Skidiltä saksofonimusiikkia ja Vaarilta puheen. Teemme hitonmoisen numeron tämän aikakauden loppumisesta, ilon kautta. Valmistaudumme muutosten elokuuhun, käymme kasin (saatanan) aamuja, liikkapussin pakkaamista ja vanhempainiltoja päin rohkeina ja ennakkoluulottomina. Päästämme irti päiväkodin hellästä huomasta, pastillit loppu -lapuista ja aloitamme ankaran nimikoinnin. Toivomme opettajalta lempeyttä muistirajoitteitani kohtaan sekä kirjabisnekselle kukoistusta, jotta on varaa ostaa tuplamäärä sormikkaita ja ulkohousuja kylvettäväksi ympäri tienoota.

Niin joo. Se taidankin olla minä, joka ei ole vielä koulukypsä. Hitto. Yritän olla itkemättä vuolaasti ja irrottaa eskariopen jalasta, kun päiväkoti menee kesäksi kiinni eikä aukea meille enää ikinä.

Korjaus: yritän olla itkemättä vuolaasti jo nyt.

Ps. Muistakaa tilata Pikkiksen seikkailut lahjaksi ja kannustukseksi kaikille eskarinsa päättäville! Ja / tai itsellenne. Toukokuussa on hyvä tarjous kahdelle kirjalle!

Entäs jos koulujen kesäloma alkaisi vasta kaksi viikkoa myöhemmin?

Koululaisten kesälomien siirrosta parilla viikolla eteenpäin on herännyt keskustelua. Siirrolla tarkoitetaan siis peruskoulujen ja lukioiden kesälomien siirtämistä kahdella viikolla eteenpäin päättymään elokuun lopussa. Kevätlukukausi päättyisi viikon 24 viimeisenä arkipäivänä (tänä vuonna 15.6.), kun kevätlukukausi päätetään nykyisin viikon 22 viimeisenä arkipäivänä.

Ehdotus oli tehty matkailualan työllisyysnäkökulmasta. Selvityksen mukaan lomien siirto pidentäisi erityisesti kotimaan matkailusesonkia. Siirto ilmeisesti mahdollistaa perheen lomien painottumisen elokuuhun kun koulu alkaisi vasta elokuun lopussa. Opettajatkaan eivät siirtoa vastusta, mutta mitäs mieltä me koululaisten vanhemmat olemme tästä? Mihin asioihin tämä käytännössä vaikuttaisi?

Pintaan nousivat välittömästi muistot viime kesäkuun majanrakennusleiriltä, jolloin koko tienoo oli runsaiden sateiden seurauksena pelkkää mutavelliä ja lapsi piti roudata jätesäkissä suoraan suihkuun. Piti oikein tsekata tilastot. Kesäkuulla ja elokuulla on yllättävän vähän eroja, vaikka mielikuvat elokuun lämmöstä istuvat omassa mielessäni tiukasti. Ehkä ulkoleireillä olisi elokuussa paremmat kelit, ehkä ei. Suomen kesäsäät vaihtelevat niin pirusti että niiden perusteella on vaikea miettiä mihin kohtaan lomansa lykkää.

Meidän kannalta tilanne on oikeastaan ihan sama niin kauan kun loman pituus ei muutu.

Olemme molemmat yleensä lomalla heinäkuussa sen neljä viikkoa emmekä me matkaile elokuussa kotimaassa yhtään sen enempää, koska olemme töissä. Lisäksi olemme riippuvaisia sekä maksetusta että ilmaisesta lastenhoidosta. Kesä pyörii erilaisten hoitojärjestelyjen ja kesäleirien ympärillä. Tärkeintä on, että leirejä on eivätkä tarjoajat itse ole lomalla.

Toinen olennainen kesäelementti ovat isovanhemmat. Kesistä ei tulisi mitään ilman mökkileiriä, mutta Mummi ja Vaari ovat onneksi molemmat eläkkeellä eivätkä sidottuja tiukkoihin aikatauluihin. Olisiko siirto työssäkäyvien isovanhempien kannalta parempi?

Sitten olisi vielä lasten näkökulma. Skidillä on aamukampa jo tehty ja loma on tässä vaiheessa vuotta kaivattu ja odotettu. Syyslukukaudesta tulee viikon syyslomineen aika tynkä, kun joulukuukin jää lyhyeksi. Vastaavasti kevätlukukaudesta saattaa tulla henkisesti pitkä setti, joten kevääseen tarvitaan mahdollisesti joku pitempi loma (tässä kohtaa työssäkäyvä vanhempi huutaa nöyyyy!) johonkin väliin.

En siis oikein tiedä, mitä mieltä olisin tästä. Voin kannattaa tätä niin kauan kun leirejä järjestetään elokuunkin puolella. Entäs te?

Lähikoulu. Nyt. Tai. Ei. Sittenkään.

Tänään tuli postia, jota olen yrittänyt aktiivisesti olla ajattelematta: koulupaikkapäätös. Tällä kertaa Snadin lähikouluksi osoitettiin sama koulu kuin musiikkiluokkaa käyvällä Skidillä.

Koulupaikkahaussa oli tarjolla vain huonoja vaihtoehtoja, sillä kaikissa lähialueen alakouluissa on laudat ikkunoissa. Valinta piti tehdä parhaan mahdollisen väistötilaskenaarion perusteella, sillä varmaa tietoa ei ollut. Jatkuuko bussikyyditys vai saadaanko väistötila lähempää, ehkä jopa (ooh!) parakit pihaan?

No, maaliskuussa selvisi, että ei tod. Bussiköröttelyväistö 11 km päässä jatkuu vielä vuoden ja sitten uusi (pyytämättä ja yllätyksenä vuokrattu vanha toimistorakennus ilman liikuntasalia) väistötila valmistuu toiseen kaupunginosaan. "Mahdollisimman lyhyt ja turvallinen koulumatka" tarkoittaa jatkossa siis 2,5 kilometrin kävelymatkaa rakennustyömaan läpi. Siinähän saa mukavasti tietysti päivän kulumaan.

Mitähän tässä nyt sitten tekisi? Pitäisi tietää, mikä lupaus pitää, mutta kun ei tämän kaupungin toimintaan, prioriteetteihin ja ammattitaitoon voi luottaa millään tasolla. Koko prosessi on tiedotusta myöten hoidettu aivan päin persettä.

Uskoisiko siihen investointipaperiin, jossa sanotaan, että lähikoulu palaa entiselle paikalleen kolmen vuoden päästä, vaikka vanhalle rakennukselle ei ole viedä edes purkulupaa? Aikataulusta nimittäin jo sivulauseessa peruutettiin jollain typerällä oho, emme tienneet että se pitää purkaa -verukkeella. Kyse onkin enemmän siitä, uskonko että Snadi pääsee lähikouluun koko ala-asteaikanaan.

Vai hakisiko toissijaisena siihen toiseen kouluun? Sinne, jonne ei mene yksikään kaveri ja joka sijaitsee vähän sivussa, mutta jonne on lyhyempi matka ja asvalttitie ilman kuorma-autoliikennettä. Siellä olisi se liikuntasali ja kerhoja. Ja ip-kerholla tilat. No, sinne tuskin pääsee.

Luonnollisesti iltapäivähoitopaikat pitää varata heti vapun jälkeen. Että ööö.

Lämmin kiitos Espoon kaupungille verorahojeni upeasta käytöstä. Haluaisin tietää, että jos homeeton lähikoulu on mahdoton toive niin mikä sitten on mahdollista?

Ainoa positiivinen asia, minkä keksin on, että Skidillä on tätä sekoilua jäljellä enää kaksi vuotta.

Mites teille kävi näissä arvonnoissa?

Miten voisit osata, jos sinua ei ole opetettu?

Kaupallinen yhteistyö Ad Libriksen ja Bazar Kustannuksen kanssa

Harvoin alkaa tietokirjaa lukiessa alahuuli väpättää. Nyt alkoi.

Matematiikka on aina ollut minulle käsittämätöntä mongerrusta. Menin ekalle luokalle suoraan pystymetsästä. En ollut viettänyt minuuttiakaan minkään valtakunnan tavoitteellisessa varhaiskasvatuksessa tai eskarissa. En osannut lukea enkä laskea, joten opiskelu ja harjoittelu oli kankeaa. Olin hidas, joten kopsasin matematiikan läksyt suoraan ystäväni kirjasta, kun piti ehtiä ulos leikkimään.

Muistan jo ala-asteen lopussa kehitelleeni erilaisia kuvioita ja sanaleikkejä, jotta oppisin ulkoa taas jonkun epämääräisen koealueen, josta en yhtään tiennyt, mihin se liittyy. Yläasteella tilanne vain paheni entisestään ja lukiossa löin homman täysin läskiksi. Kävin tekemässä kokeessa tehtävät 1 a ja b, otin vitosen ja se siitä. En koskaan pysähtynyt ihmettelemään, miksi muiden aineiden keskiarvo viistää yhdeksää puolta. Minulla ei ole matikkapäätä -selitys oli aivan riittävä. Mitäs siinä rimpuilemaan. Kun ei niin ei.

Asiahan ei ole aivan näin, kuten Hanne jo kirjoittikin. Luovalle huithapelille matematiikka on toki vaikeampaa, mutta ei mahdotonta.



Muistan, kuinka minua huvitti, kun näin Skidin päivähoidon opetussuunnitelmassa sanan käsitteet. Haha. Käsitteitähän on vaikka kuinka paljon kuten Bono ja italialainen pizzapohja. Hehheh.

Se vitsi happani tämän kahden norjalaisen (nais)pedagogin kirjoittaman kirjan myötä. Anne Lene Johnsenin ja Elin Natåksen kirjoittama Ymmärrä matematiikkaa – 23-metodilla menestykseen (suom. Virpi Vainikainen) auttaa ymmärtämään, miksi matematiikka on joillekin vaikeaa ja tarjoaa työkaluja tarttua ongelmien syihin. Kaikki nimittäin alkaa peruskäsitteistä.

Peruskäsitteissä on kyse ymmärryksen ja oppimisen kannalta täysin olennaisista asioista, tavoista jäsentää maailmaa. Tällaisia käsitteitä ovat mm. väri, muoto ja pinta, mutta myös paino, nopeus, ääni ja vaikkapa suunta. Käsitteiden pointti on tiedon järjestelemisessä. Kun tieto on järjestyksessä, se löytyy pinnistelemättä. Tämä on erityisen tärkeää, jos lapsella on tapana ajatella boksin ulkopuolelta.

En ollut koskaan tullut ajatelleeksi tätä. Peruskäsitteet ovat peruskäsitteitä ja itsestäänselviä, eikö niin? Ja lapsethan nyt ovat aina vähän kassalla kaikesta. Että mikä viikonpäivä menossa ja kuka on kenenkin sukulainen. Ei minulle tullut mieleenkään, että joku ei oppisi näitä asioita ihan automaattisesti. Ja siksipä ne saattavat jäädä oppimatta.

Tämän kirja tekee selväksi: ilman tiettyjen käsitteiden hallintaa ei ole mitenkään mahdollista oppia esimerkiksi murtolukuja. Kirjassa esitellystä 23 peruskäsitteestä 18 liittyy matematiikan oppimiseen. Ja matematiikan kumulatiivisesta luonteesta johtuen (edellinen opintokokonaisuus antaa pohjan seuraavalle), et voi oppia uutta hallitsematta vanhaa.

Jos käsitteiden hahmottaminen on vajavaista, perinteinen tukiopetus ei auta. On aivan turhaa jankata uudelleen ja uudelleen samaa asiaa, jos se ei vastaanottajan päässä kiinnity mihinkään.

Tajusin vasta kolmekymppisenä miten desimaalit ja murtoluvut liittyvät toisiinsa.

Kirjassa toistetaan yhtä lausetta monta kertaa.

Et voi osata, jos kukaan ei ole sitä sinulle opettanut.

Ja tämä lause jäi meillä saman tien käyttöön. Varsinkin helposti hermostuvan Snadin kanssa epäonnistumisen sanoittaminen on ollut ratkaisevan tärkeää: "ei ole sinun syysi, jos et ymmärrä, miten homma toimii. Minun pitää selittää se sinulle niin, että ymmärrät ja vasta sitten voit harjoitella. Ei voi harjoitella, jos ei osaa."

Sehän on aivan totta. Alan nyt tässä iässä uskoa, ettei minulla ole loogisessa päättelykyvyssä mitään vikaa. Ei ole elimellistä syytä, miksi en voisi osata murtolukuja. On vain yhdistynyt luova ajattelutapa, jossa kaikenlaiset vaihtoehdot ovat mahdollisia, ja eränäisten sattumusten sarja varhaislapsuudessa, josta seurasi se väärä asenne, että en osaa.

Tajusin jo aikaa sitten, että en voi siirtää tätä matikkavihaani lapsilleni. Eikä se ole siirtynytkään. Skidi tykkää matematiikasta ja laskee mielellään ihan huvikseenkin, Snadi taas on vasta pääsemässä laskemisen (ja lukujono-käsitteen!) makuun. Ja vaikka olen itse päätynyt aktiivisesti välttelemään kaikkia laskutehtäviä, voin yrittää uudelleen, lasten kautta. Minulla on ollut pitkään epämääräinen tunne siitä, että voisin kokeilla matematiikan opiskelua uudestaan nyt. Nyt tiedän, että voin.

Jos nämä fiilikset ovat tuttuja tai lapsesi kärsii matematiikkavaikeuksista, tutustu tähän kirjaan! Saat sen spesiaalihintaan 21,90€ (normaali 25,80€) täältä (ale voimassa 31.5. asti).

Sananen koulujen digiloikasta

Skidi tuli hengittämään niskaani, kun kirjoitin.

- Äiti, mun pitäis tehdä yks esitelmä tietokoneella.
- Ahaa. Milloin?
- No tyyliin nyt.

Jaha, selvä sitten. Luovutin koneeni koululaiselle, loggasin ulos järjestelmistä ja poistin kaikki mahdollisuudet sisällön tuhoutumiseen. Skidi oli yllättävän taitava Google Slidesin käyttäjä, mutta sain toki vastata muutamaankin kysymykseen liittyen presentaation tekemiseen. Aloitimme sähköpostin käytöstä, josta löytyivät esitelmän ohjeet.

Menin keittämään kahvia kylmä rinki hankurin alla ja mietin tätä digiloikkaa. Minä satun olemaan presentaatioiden tekemisessä gurutasolla, mutta entäs muut vanhemmat?

Henkilökohtaisesti rakastan digitalisaatiota ja näen, että siitä seuraa enemmän hyvää kuin pahaa. Elantoni on jo 20 vuotta tullut siitä, että jeesailen asiakkaitani erilaisten digiongelmien kanssa. Ja silloin ensimmäinen kysymykseni on määritellä, mikä koettu ongelma on ja heti sen jälkeen mitä ratkaisulla tavoitellaan?

Minua hämää se, etten tiedä, mitä ongelmaa digiloikalla lähdettiin korjaamaan. Toivottavasti ei kestävyysvajetta. Koulujen digiloikka näyttäytyykin minulle vähän hätäiseltä ja itsetarkoitukselliselta. "Loikka" ylipäätään vaikuttaa siltä kuin se olisi tehtävissä kunhan vain ladotaan vain riittävästi rahaa tiskiin, ostetaan pelit ja vehkeet ja sitten käytetään niitä kirjojen sijaan. Loikka, check.

Mutta eihän se mene niin. Tarvitaan se tavoite, johon sitten kehitellään suunnitelma ja keinot, eli strategia ja taktiikka, ja mittarit, millä onnistumista arvioidaan. Laitteet ovat vain yksi osa kokonaisuutta. Yksi konsultin jeditemppu on kysyä viisi kertaa miksi. En osaa vastata ensimmäiseenkään kysymykseen.

Ehkä se olen vain minä. En vain tiedä, mikä oli rikki. En ole riittävän hyvin perillä, mitä opetussuunnitelma tästä sanoo, miten hyvin sitä eri kouluissa toteutetaan ja mitä hyötyä tästä on. Ja pitäisi tietenkin olla.

Näin vanhempana kiinnostaisi, miten voin ipanaa tässä tukea? Millaisia välineitä kodeista pitäisi löytyä? Minkälaisten järjestelmien kanssa niiden pitäisi olla yhteensopivia? Meidän lapsilla ole omia tietokoneita eikä macillani aukea kaikki vuonna korppu ja lerppu luodut oppimisympäristöt. Millaisia tietoturvaan liittyviä otsikoista minun pitäisi olla tietoinen?

Sitten ovat oppilaiden henkilökohtaiset kyvyt. Oppimaan lähdetään eri taito- ja ymmärrystasoilta - mitä kodin pitää tarjota? Miten tietoteknistä pohjaosaamista mitataan? Meillä suurimpana ongelmana on se, että koululainen unohtaa salasanansa. Wilmaan hän ei ole päässyt joululoman jälkeen eikä hän tiedä kuka voisi auttaa.

Tärkein elementti opetuksessa ovat edelleen opettajat. Millaisilla taidoilla he ovat liikenteessä? Millaista täydennyskoulutusta he tarvitsevat? Saavatko sitä? Ja onko lapsilla sijainen sillä välin kun opettaja tekee järjestelmäpäivityksen 25 laitteeseen?

Haluaisinkin enemmän puhetta tästä. Ei siksi, että pitäisi nillittää siitä, että maailma muuttuu, vaan ihan siksi, että itsekin tietäisin, mihin maaliin pelaan. Olen ihan mielelläni mukana joukkueessa, jos sen päätarkoitus ei ole hommata tuhansia pädejä.

Kilpailussa on sijaa myös empatialle

Olihan taas. Liikunnanopettaja Petteri Pohja kirjoitti kolumnissaan, että kilpaileminen on taito, joka opettaa, että vain vahvat pärjäävät ja tasa-arvo on utopiaa. Hän peräänkuuluttaa "Hiukan vähemmän äidillistä empatiaa maailmaan ja tilalle hiukan lisää vaativaa isänrakkautta, niin pärjäämme kaikki paljon paremmin."

Erikoisinta läppää taas vähään aikaan. Ymmärrän tavallaan, mitä kirjoittaja yrittää sanoa, mutta rivien välistä paistaa ankaruuden ihannointi. Se taas on ihan eri asia kuin kilpaileminen.

Olen sitä mieltä, että kilpaileminen on taito, joka kannattaa opetella. Vaikka kilpailulla ei ole enää selviytymisen kannalta juuri merkitystä, joudumme välillä kilpailutilanteisiin, halusimme tai emme. Kilpailuja on tarjolla koulutuspaikoista, työpaikoista, asiakkaista ja Hullujen päivien tarjoushaalareista.

Suhtaudumme kaikki kilpailuun eri tavalla. Jotkut vääntävät joka juuttaan asiat kilpailuksi ja jotkut taas eivät halua pelata edes lautapelejä. On kuitenkin hiton kätevää, jos a) tunnistaa kilpailutilanteen, b) tiedostaa omat rajoitteensa ja c) osaa toimia sen mukaisesti. Minä sytyn helposti kilpailuun, jos näen voiton mahdollisuuksia, mutta harjoitella en jaksa pätkääkään. Tämä havainto on ollut erittäin hyödyllinen, kun olen pohtinut, mitä elämältäni oikein haluan: kysymys onkin, mitä olen valmis tekemään toiveideni eteen?

Kun kirjoitan tätä, vanhempi likka on yleisurheilukisoissa. Hän on oppinut muutamassa vuodessa kilpailemisesta vaikka mitä mutta onneksi aivan eri asioita kuin mitä Pohja listaa.

Esimerkiksi.

1. Kilpailua ei aina voita paras. Jos ennakkosuosikki saa noron tai jos kilpailija on ikäluokkansa ainoa edustaja, keskikertainenkin voi pärjätä ihan mukavasti. Tuurilla on osuutta asiaan. Se on sitten eri asia, tuntuuko varman mitalin hakeminen kilpailulta.

2. Häviäminen ottaa pannuun, erityisesti jos mokaa. Se kääntyy helposti häpeäksi, joka pahimmillaan saa lopettamaan koko lajin ellei joku auta tunteen käsittelyssä, silitä ja auta ylös. Inhimillisyys ja empatia kuuluvat kilpailuun kiinteänä osana.

3. Harjoittelemalla voi voittaa luonnonlahjakkuuden. Ihminen ei ole ikuisesti tuomittu tiettyyn sijoitukseen vaan hän voi kehittyä ja saada parempia tuloksia jos haluaa. Treenimotivaatiolla on iso merkitys. Harjoittelu on kilpailua itseään vastaan, erityisesti, jos on hieman kärsimätön.

4. Kilpailujännitystä voi oppia hallitsemaan. Sietokyky kasvaa kokemuksen myötä ja sen voi oppia kääntämään positiiviseksi asiaksi, joka antaa siivet selkään, kun starttipistooli pamahtaa. Siihen tarvitaan leikkimielisyyttä, tukea ja kannustusta. Minun nähdäkseni kovuudella ja tuloksia vaatimalla saadaan aikaan vain huonoa, lamauttavaa jännitystä.

5. Kilpaileminen opettaa reilun pelin sääntöjä. Kilpakumppaneiden ja sääntöjen kunnioittaminen kuuluu asiaan. Jokaisen täytyy antaa keskittyä suoritukseensa, kannustaminen kuuluu asiaan ja fuskaaminen on noloa.

6. Kilpailuissa on tarjolla monenlaisia muitakin tunteita kuin voitonriemua tai häviämisen tuskaa. Kun on ollut maalissa yllättäen ensimmäinen, täpärästi toinen, ensimmäinen finaalista pudonnut, diskvalifioitu ja ikuista keskikastia, ymmärtää todella hyvin inhimillistä tunteiden kirjoa. Kilpailuissa on tarjolla loistava mahdollisuus empatian harjoittamiseen.

7. Vain olympialaiset saa ottaa vakavasti. Lasten kisoissa vaikuttaa niin paljon kehittymistahti, päivän motivaatio ja silkka tuuri, että mitään valtavia kierroksia ei kannata tuloksista ottaa mihinkään suuntaan. On ihan selvää, että se 11-vuotias, joka on lähtöviivalla muita 20 senttiä pitempi ja puberteetin kynnyksellä, saa etua koostaan. Tulee uusia treenejä, uusia kisoja ja jopa uusia lajeja mutta vain niin kauan kun ilo säilyy.

Nämä kaikki ovat nähdäkseni ihan arvokkaita oppeja siitä kuinka (urheilu)maailma ei ole ollenkaan mustavalkoinen shakkilauta, voittajiin ja häviäjiin jakautunut. Kilpailussa ja kilpailemisessa ei ole mitään pahaa, mutta ei siinä ole mitään itseisarvoista hyvääkään.

Masentavan kolumnista tekee se, että Pohja on liikunnanopettaja. Olen taipuvainen ajattelemaan, että kilpailemista voi opettaa peruskoulussa, mutta ei todellakaan tällaisista kylmän läksyttämisen lähtökohdista, joilla ei ole rehellisen kilpailemisen kanssa mitään tekemistä. Siellä pesäpallojoukkueiden valintarivissä on seisty viimeisenä jo ihan riittävästi.

"Mihin kouluun mä meen?"

Aika vaikea kuvittaa näitä koulupostauksia. Ajattelin kuitenkin ottaa tämän lähikoivusta löytyvän pahkan.

Lapselle on vähän huono vastata, että nyt ei kyllä yhtään tiedä.

Snadin pitäisi aloittaa syksyllä oppivelvollisuutensa, mutta tunnelmat ovat olleet kaikkea muuta kuin juhlavat: heitimme koulutoiveemme lomakkeeseen arvalla, kaksi tuntia ennen kuin ilmoittautuminen sulkeutui.

Tilanne on absurdi. Koulun aloittamisen pitäisi olla hauskaa ja innostavaa, eikä seuraavan katastrofin odottelua. Asumme pääkaupunkiseudulla, tiheästi asutetussa taajamassa, taloudellisesti hyvinvoivassa kaupungissa. Vielä muutama vuosi sitten noin kilometrin säteellä kodistamme oli kolme koulua. Sen jälkeen kaksi suljettiin kiireellisesti homeongelmien takia, kolmanteen laitettiin pikaremontti ja ilmanpuhdistajat.

Ajattelin, että tämä tästä varmasti selviää. Että täytyyhän jonkun pitää lähikouluja tärkeänä ja tajuta, että päätös vaikuttaa koko huusholliin (erityisesti ala-asteikäisten kanssa) eikä sitä kukaan halua valita sokkona.

Breaking news: Mikään ei ole vuodessa edennyt mihinkään. Kaikki pallot ovat ilmassa.

a) Se koulu, missä Skidi on, on tällä hetkellä väistössä 11 kilometrin päässä, ja vuoden päästä ehkä jossain toimistorakennuksessa naapurikaupunginosassa, jonne kestää aikuiselta kävellä puolisen tuntia. Mitä lie ekaluokkalaiselta. Mitään deadlinea väistölle ei ole.

b) Se koulu, missä Snadin paras (vuotta vanhempi) kaveri on, sijaitsee työmatkojen kannalta täysin väärässä suunnassa ja ylitettävänä on horror-risteys. Se olisi ollut "hyvä" vaihtoehto, ellei sekin olisi kouluverkkkosuunnitelman mukaan lähdössä väistöön parin vuoden päästä.

c) Se koulu, missä naapurin tyttö on, on tällä hetkellä tuon edellisen koulun lukion tiloissa, mutta se lakkaa olemasta ja muuttaa kolmen kilometrin päähän Otaniemeen johonkin tuhannen oppilaan konseptikouluun.

Kukaan ei tiedä. Erilaisia huhuja lanseerataan säännöllisin väliajoin, mitään tietoa ei alkuperäisten rakennusten korjaamisesta ole ja väistötilojen väistötiloja etsitään hyvin väljällä seulalla. Lähdetään siitä, että vanhemmat kyllä kuljettavat.

Lasten kaverisuhteet, joita sattuneesta syystä aloin arvostaa aivan uudella tavalla, eivät tietenkään ole enää mikään tekijä. Eskarikaverit hakevat vähän sinne sun tänne, koska mitään järkevää "koulupolkua" ei ole.

Jännä nähdä, millaisella nopalla tällä kertaa paikka irtoaa.

Että näin. Mä en jaksa valittaa siitä, että kevyen liikenteen väyliä ei ikinä aurata, uimahallit ovat remontissa vuosikausia tai parkkipaikoista joutuu nykyään maksamaan. Kestän kyllä. Mutta on se nyt jumalauta kusisinta paskaa, että perusopetuksen tiloilla pelleillään tällä tavalla! Tämä saakelin oppivelvollisuus on vielä sellainen, jota ei juuri mitenkään voi järjestää itse edes rahalla, toisin kuin päivähoitoa.

Uskomatonta kyllä, ainoa, mitä tässä voi tehdä, on allekirjoittaa kuntalaisaloite siitä, että olisi niitä terveitä lähikouluja täällä Espoossakin. Ja jos vielä sellaisen toiveen saa Espoon kaupungille esittää, niin koittakaa vähentää sitä fiilistä, että on jatkuvasti päähenkilönä Oikeusjutussa.

Koulujännitystä – taas

Arvatkaapa mikä lähenee? Olen yrittänyt vältellä koko aihetta, mutta kohta se on taas tapetilla. Tammikuussa koittaa peruskouluhaku numero kaksi. Snadista tulee ekaluokkalainen, mutta tilanne on erikoinen. Viimeksihän homma meni ihan vihkoon, mutta sentään tiesimme, missä koulut sijaitsevat. Tällä kertaa arvonta on monella tapaa jännä.

Nythän on niin, että alueellamme on noin kilometrin säteellä kolme ala-astetta, joita voi pitää ns. lähipalveluina, mutta niiden tilanne on aika surkea: kaksi on home-evakossa ja kolmannessakin tehtiin viime kesänä kattokorjauksia.

Olisi kiva laittaa Snadi siskonsa ja eskarikavereidensa kanssa samaan kouluun, mutta Skidin väistökouluunkin on tulossa parin vuoden sisään joku korjaus, joten sieltä pitää lähteä johonkin. Eikä tiedetä minne. Se tiedetään vasta tammikuussa laajemman kouluverkkoselvityksen perusteella. Ja silloin voi käydä ilmi, että koko ala-astetta ei enää ole vaan opetus on jossain aivan muualla. Yhtenä vaihtoehtona on myös väläytelty uutta väistöä vajaan kolmen kilometrin päästä, johon ei tarjottaisi kuljetusta. Kävely sinne olisi ekaluokkalaiselta 45 minuutin rupeama.

Koulukuljetukset ovat toimineet pääasiassa hyvin, mutta onhan sillä hintansa, sekä kaupungille että perheille. Koulukuljetus on osa koulupäivää, joten kahdeksan aamuja pukkaa ihan joka juuttaan aamu ja aikaa opetukselle nipistetään välitunneista ja lounaasta.

Lisäksi koululainen on täysin riippuvainen koulukyydeistä. Yli kymmenen kilometrin koulumatkaa ei taita edes neljäsluokkalainen pyörällä. Päätepysäkillä on harva se päivä myöhästyneitä oppilaita, viimeiseltä tunnilta on kauhea kiire bussiin ja jos meillä ei olisi ajokortillisia isovanhempia, oikomishoito olisi jäänyt välistä. Onneksi Skidi ei ole sairastunut kesken päivän.

Sitten olisi se koulu siellä väärässä suunnassa, se missä Skidikin aloitti. Mutta Snadi tuntee sieltä vain yhden kakkosluokkalaisen. En ole edellisen kokemuksen perusteella ollenkaan varma, että lasten sosiaalisilla suhteilla ei ole mitään merkitystä.

Aika vaikea keksiä tästä tilanteesta mitään positiivista. Paitsi sen, että tuo vastaremontoitu yläaste pysynee kasassa ainakin kymmenisen vuotta. Ehkä. Varmaan joku meteoriitti sen päälle parin vuoden päästä putoaa.

Mutta johonkin pöytäkirjaan tekisi mieli jättää merkintä, että eniten peruskoulussa kiinnostelee lähipalvelu. En kaipaa kymmenien miljoonien museosuojeltua wow-arkkitehtuuria, jota japanilaisturistit tulevat ihailemaan bussilasteittain, oppilaille retkiä taidemuseoihin tai edes painotettua opetusta (paitsi sosiaalisten taitojen). Haluaisin vain sen perhanan rakennuksen tuohon turvallisen matkan päähän, olkoon vaikka pahvilaatikoista ja jeesusteipistä koottu hökötys. Perkele.

Ihmisten edessä

Viikko on ollut kiireinen, sillä olemme juosseet erilaisissa tapahtumissa. Minulla oli alkuviikosta koulutustilaisuus ja messut (olin sekä firman ständillä että yleisönä), keskiviikkona oli Snadin vuoro nousta stagelle esittelemään suomalaista lastenmuotia ja eilen istuimme Koti-insinöörin konsertissa. Sunnuntaina pukkaa vielä teatteriesitystä.

Muistin taas, miten paljon arvostan esiintymistaitoisia ihmisiä. Esiintyminen vaatii itseluottamusta. Live-esiintymiset ovat aina vähän kuumottavia hetkiä ja esiintyminen jännittää ihan syystä. Livenä ei pysty moderoimaan, photoshoppaamaan, editoimaan, ottamaan kymmentä kertaa uusiksi tai lisäämään filttereitä - olet siinä ihmisten edessä juuri siinä kuosissa kuin senhetkinen mielentila antaa myöten. Vuorovaikutus on välitöntä.

Olen itse aina inhonnut esiintymistä. Koulussa oli pakollisia näytelmiä, musiikkia ja tanssiesityksiä, joissa olin kiistattoman huono. Joulukuvaelmassa putosin lavalta, konsertissa nokkahuilustani kuului kauhea ääni ja koreografian voi unohtaa yhtä helposti kuin sanat. Esityksiä ei juurikaan harjoiteltu, joten kokemus jäi poikkeuksetta myötähäpeän puolelle. Samalla iskostui päähän se, että en kertakaikkiaan osaa näytellä, soittaa tai tanssia.

Tajusin vasta vähän aikaa sitten, että esiintymistaito on osaamisen ja intohimon kierre, jossa molemmat ruokkivat toisiaan. Intohimo pistää tekemään, tekemällä oppii, ja kun osaa, kehtaa esiintyä. Koti-insinöörin keikkamuusikon elämä perustuu loppujen lopuksi ihan samaan motivaatioon kuin minulla kirjoittaminen.

Tässähän minä olen nytkin, yleisön edessä, melkein livenä. Ollut jo 10 vuotta. Minulle vain teksti on luontevampi esiintymisformaatti kuin soittaminen, puhuminen tai tanssi. Ja se luontevuus onkin koko pointti!

Hyvä yleisökokemus ja innostunut esiintyjä liittyvät saumattomasti yhteen. Olisikin loistavaa, että jokainen löytäisi siihen matalan kynnyksen kokeilupaikkoja, jossa konkretisoituisi se, että esiintyjän ulkonäkö tai virheetön ulosanti eivät ole esteitä.

Musiikkiluokalla esiintyminen on aika arkipäivää ja osa opetusta, joten Skidi on käynyt soittamassa niin Musiikkitalossa kuin vanhainkodeissa, mutta olen ollut erittäin ilahtunut myös siitä, että peruskoulussa (kahden koulun kokemuksella) on open stage -tapahtumia, johon kuka tahansa voi valmistella esityksen. Harjoitelleena ja turvallisessa tilanteessa on edes teoreettiset mahdollisuudet saada onnistumisen kokemuksia. Ei ole kenenkään etu, että ala-asteen joulunäytelmätraumat seuraavat läpi elämän.

Jotkut jännittävät enemmän kuin toiset, mutta jos esityksensä osaa, jännityksen hallintakin on helpompi löytää. Snadi on aina ollut sosiaalisesti hyvin rohkea, mutta häntäkin jännitti lavalla kävely. Kun puhuimme asiasta jälkikäteen, tyyppi totesi, että kun pistää suun viivaksi ja jalkaa toisen eteen niin kyllä siitä selviää. Hyvä analyysi. Joskus pitää vain löytää rohkeus nousta sinne lavalle, menee miten menee.

Uskontoa, eeteetä vai jotain ihan muuta?

Tänään virisi kiinnostavaa ajatustenvaihtoa uskonnonopetuksesta: Uskontotieteen professori Arto Kallioniemi kritisoi Hesarissa nykymallia. Muissa Pohjoismaissa oppilaat ovat jo pitkään istuneet uskontotunnit samassa luokassa. Lisäksi monen eri uskonnon opettaminen on hemmetin kallista.

Minua on siunattu (!) erittäin keskustelevalla sosiaalisen median verkostolla, joten innostuin kirjoittamaan aiheesta pidemmin, päiväkotinäkökulmaa onkin tullut jo käsiteltyä. Tässä on nimittäin aika paljon pohtimista.

Yksi keskeinen kysymys on, pitääkö uskontoa olla peruskoulussa ollenkaan? Yleinen väite uskonnon opetuksen puolesta on, että se kuuluu yleissivistykseen: jos ei ymmärrä uskontoja, ei ymmärrä maailmaa.

Se on totta, tavallaan. Mutta. Olen itse ollut ihan tavallisilla uskonnon tunneilla 80-luvulla. Inhokkiaineeni, muistaakseni tylsää. Piirsimme vihkoon aasilla ratsastavia ukkeleita ja palmunlehviä. Jossain vaiheessa kävimme läpi muitakin uskontoja, mutta niistä ei jäänyt mieleen juuri mitään muuta kuin että taolaisuus ja sintolaisuus käsiteltiin samassa kappaleessa. Yläasteen ja lukion uskonnon opinnoista ei ole jäänyt mieleen yhtään mitään. Täyttä blankoa.

Ja kyllä, minulla tosiaan on vaikeuksia ymmärtää tätä nykymenoa, mutta en tiedä, olisiko toisenlaisesta uskonnon opetuksesta ollut apua. Uskonnoilla ei voi selittää läheskään kaikkea tapahtunutta.

Toiseksi, oma tunti pelkästään uskonnolle tuntuu myös liioittelulta näillä resursseilla. Eikö uskontoa voisi käytännössä käsitellä muiden aineiden kuten historian (ristiretket ja kirkkohistoria jne), yhteiskuntaopin (mitä eri uskonnot opettavat), ympäristön (ilmastonmuutos ja uskonsodat), ihmisen biologian (aivokemia ja taipumus uskoa yliluonnolliseen) ja psykologian (ihmisen perustarpeet sekä taipumus rationalisoida omaa ajatteluaan) kautta? Silloin uskonto olisi helpompi laittaa kontekstiin.

Ja kolmanneksi, jos kuitenkin lähdetään siitä, että uskontoon tarvitaan se oma tuntinsa, mikä on opetukselle oikea ajankohta? Jean Piaget'n mukaan lapsen abstrakti ajattelu mahdollistuu vasta 12-16 vuotiaana, joten uskontojen käsitteleminen tätä ennen on vähän vaikeaa. Riittäisikö aiheiden käsittelyyn yläaste ja lukio? 

Jos minulle jäikin uskontotunneista luu käteen niin tokihan nyt moderni katsomusopetus tarjoaa kiinnostavampia näkökulmia? No jaa, elämänkatsomustiedolle tulee ainakin Skidiltä vain tyydyttävä arvosana. Hänen todistuksensa mukaan kyseessä on muodoton kokonaisuus, jonka hän käyttäisi mieluummin yhtälöiden opiskelemiseen. Viime vuonna oli kuulemma ensimmäistä kertaa kivaa, kun oikeasti käsiteltiin eri uskontoja, tänä vuonna taas tappotylsää, kun keskustellaan ystävyydestä.

Lopuksi tuli mieleen, onko juuri katsomusaineissa eniten opettajakohtaista sisällöllistä vaihtelua? Mistä edes näen, mitä ET-tunnilla tehdään, kun kirjaa ei ole?

Koska voin hyvin laulaa muiden mieliksi suvivirttä, mutta uskon lähinnä metsäretkiin ja kunnalliseen päivähoitoon, kuulisin mielelläni teiltä ideoita ja ajatuksia, miten uskonnon opetus olisi nykyään fiksua järjestää.

Koululainen ja älypuhelin - mitä kolmessa vuodessa on opittu?

Kersan ja älypuhelimen kanssa on nyt karttunut kokemusta kolmelta vuodelta.

Meille, hoitoverkoston aktiivikäyttäjinä, Skidin omasta puhelimesta on ollut paljon hyötyä, mutta toki myös haittaa.

1. Millainen puhelin? 

Ei haittaa, jos ei omista viimeisintä iPhonea - kaikki kuulemma tietävät, että puhelin on vanhempien ostos, johon vaikutusmahdollisuudet ovat rajalliset. Osta siis se, johon on varaa ja jonka käyttämisessä osaat kersaa opastaa.

Lähinnä kiinnittäisin huomion muistiin. Skidin ensiluuri oli vankka ja säänkestävä, mutta siinä oli yksi ongelma: muisti oli täysin riittämätön. Ipanat tykkäävät ottaa kuvia, tehdä elokuvia, pelata ja chattailla. Toinen puhelin maksoi reilun satasen, mutta siinä oli hyvä kamera ja kunnon muisti. Sillä on pärjätty hyvin, vaikka lasi luonnollisesti meni päreiksi ensimmäisen vartin aikana. Kannattaa siis ostaa myös se suojalasi ihan suosiolla ja asentaa h e t i.

2. Mitä jos se katoaa? 

Peruspuhelin ei varkaita kiinnosta, mutta kylväminen on ollut ja on edelleen ihan relevantti huoli. Skidin luurin perässä on juostu niityillä, asukaspuistossa, koulun pihalla ja elokuvateatterissa, mutta aina tähän asti se on löytynyt.

Katoamiseen voi kuitenkin valmistautua.

a) Hanki puhelimelle mahdollisimman kirkkaat kuoret tai mahdollisimman kirjava puhelinpussi, jossa on nimi. Räikeä väritys auttaa kun sitä lähdetään metsästämään lumihangesta eikä omistaja juurikaan muista, missä sen on nähnyt viimeksi.

b) Opetelkaa käyttämään Find my phone -toimintoa ja etälukitsemaan puhelin. Kätevää myös aikuisille.

3. Sovellukset lataa vanhempi. 

Tämä on ollut ihan hyvä sääntö. Kun aikuinen tsekkaa ikärajat ja mistä sovelluksessa tai pelissä on kyse (millaiset grafiikat ja pelin idea) ja millaiset luvat, profiili- ja yksityisyysasetukset tarvitaan, säästytään esimerkiksi puhelinlaskun yllätyksiltä. Joskus maksullinen versio on ilmaista turvallisempi. Maksan ihan mielelläni pari euroa sovelluksesta, jossa ei ole peniksenpidennysmainoksia.

Tällä hetkellä Skidi pelaa mm. shakkia, Subway Surferia, Sling Kongia ja Crossy Roadsia sekä käyttää erilaisia piirtosovelluksia.

4. Mikä internet?

Ipanoille pitää selittää, mitä eroa on Wifillä ja mobiilidatayhteydellä, erityisesti jos reissaatte ulkomailla (roaming-maksut ovat EU-alueella edulliset mutta muualla maailmassa saattaa ylläreitä tulla edelleen) ja lapsi käyttää paljon ilmaisia wifi-verkkoja. Joitain pelejä voi pelata offline-tilassa, mikä on kätevää lentokoneessa.

5. Pelisäännöt. 

Meillä ei ole käytössä ruutuaikaa, koska paikallinen sopiminen on toistaiseksi onnistunut helposti, esimerkiksi sadepäivinä saa pelata enemmän. Niin kauan kun pelaaminen lopetetaan pyydettäessä ja kitinöittä, puhelin pysyy käytössä. Sama pätee liikenteessä liikkumiseen: kuulokkeita käytettäessä äänenvoimakkuuden pitää olla sellainen, että muu liikenne kuuluu ja jos saan kiinni siitä, että ipana pelaa ja kävelee samaan aikaan, puhelin vaihtuu luolamiesmalliin alta aikayksikön.

6. WhatsAppin käyttö vaatii ohjausta. 

Ainoa oikeaa mielipahaa aiheuttanut sovellus on ollut WhatsApp. Pikaviestisovellus edellyttää viestintätaitoja ja vaatii valvontaa siinä määrin että olin viime vuoden jäsenenä Skidin luokan ryhmässä. Päänvaivaa ovat aiheuttaneet mm. yhdessä sovittujen sääntöjen noudattaminen, väärinkäsitykset, ajattelemattomuus, kiusanteko ja luvatta ryhmiin liittäminen. Alakoululaiset kun eivät joissain asioissa eroa päiväkotilapsista juuri lainkaan.

7. Puhelimessa puhuminen on taito

On ollut hauska seurata, miten puhelimessa puhuminen kehittää abstraktia ajattelukykyä ja toisen huomioonottamista esim. aloittamalla puhelut tervehtimällä. Myös treffien sopiminen on hyvää harjoitusta, sillä se edellyttää vahvaa ajantajua (milloin pääset lähtemään ja paljonko matkaan pitää varata aikaa) ja prosessiymmärrystä (et voi jättää paikkaa sopimatta). Nykyään alkaa jo sujua.

Summa summarum: kyllä tässä töihin joutuu, mutta edut sentään ylittävät haitat ja samalla tulee käytyä hyviä keskusteluja mainoksista, laeista, yksityisyydestä ja ihmisyydestä yleensä. Ja siitä, miten hieno HayDay farmi minulla on.

Oikeus olla pelle

Lueskelin taannoin romaaniani varten tunnelukoista kertovaa tekstiä. Pysähdyin yhden kappaleen kohdalle.

Onhan sinä kieltomerkki, mutta ei se meitä koske.

"Pidät itseäsi erityisenä ja oikeutettuna tavanomaisesta poikkeaviin toimintatapoihin. Omat tarpeesi ovat sinulle tärkeämpiä kuin toisten. Olet vaativa ja kontrolloiva muita kohtaan, ja haluat että asiat menevät niin kuin sinä haluat. Sinun on vaikea hyväksyä vastustusta, kun haluat jotain. Haluat varmistua siitä että saat kaiken mitä haluat, miten haluat ja koska haluat. Tylsistyt ja pitkästyt helposti, ja sinusta saattaa tuntua etteivät rutiinitehtävät ole sinua varten - sinun ei pitäisi joutua tekemään niitä. Saatat rikkoa lakia tai sääntöjä - vaikkapa hurjastelemalla liikenteessä, huijaamalla liiketoimissa tai verotuksessa - koska uskot, että sinulla on siihen oikeus."

Eräs Suomessa asuva ulkomaalainen ystäväni sanoi joskus ohimennen, että hänen silmiinsä on pistänyt ihmisissä täällä juuri tämä, oikeutuksen tunne. Sense of entitlement. Se, että koemme hirveän voimakkaasti ja täysin kritiikittä olevamme oikeutettuja tiettyihin asioihin ja tapoihin.

Havainnossa on nähdäkseni perää ja tiedän itsekin monella tapaa etuoikeutettuna syyllistyväni saavutetuissa eduissa roikkumiseen. Piirre on täysin inhimillinen, mutta ylikorostuneena se on kiusallinen vaiva, jota ei ehkä tunnisteta riittävästi. Paitsi muissa.

Nähdäkseni yksi manifesti tästä ilmiöstä ovat erilaiset somekohut. Niissä on yleensä aina kyse jostain julkisesta puheenvuorosta, joka tahattomasti tai tahallisesti loukkaa jotakuta. Niistä harvemmin seuraa mitään rakentavaa. Päinvastoin.

Toinen tapaus samasta ilmiöstä nähtiin Priden yhteydessä. Eräs entinen kaupunginvaltuutettu vaati, että on järjestettävä myös heterokulkue. En tiedä kuka sitä vastustaisi sen enempää kuin osallistuisikaan. Mutta jos oman oikeutuksen tunne on ylikorostunut, pelkkä tasa-arvoisuuden vaatimus tuntuu epäreilulta.

Epäterveellä tasolla tunne aiheuttaa kitkaa ihan arkisessakin kanssakäymisessä.

Koetaan, että naapuriin ei pitäisi ottaa vammaisia tai maksaa molemmille sukupuolille samaa palkkaa.

Koetaan, että on ok määritellä millaiset ihmiset ovat vääränlaisia, paheksua erilaisia elämänvalintoja tai tuomita kenen tahansa seksuaalisuus vääräksi.

Koetaan, että täällä ylipäätään saa käyttäytyä muita ihmisiä kohtaan ihan miten sattuu, olivat nämä lapsia tai aikuisia. Koska minulla on oikeus sanoa mitä sylki suuhun tuo.

Pahimmassa tapauksessa tämä tunne tarkoittaa muutakin ahdistelua ja kiusaamista, jopa lain rikkomista. Erityisesti ympäristörikoksissa on nähtävissä tätä kummallista piittaamattomuutta.

Laki määrittelee tietenkin rajat sille, kuinka itseriittoinen voi oikeuksiensa suhteen olla, mutta voisihan tästä jonkinlaista sivistykseen tähtäävää keskusteluakin käydä. Itsestään saa tehdä pellen, mutta kannattaako? Olisiko meillä jotain velvollisuuksiakin? Mihin saa puuttua? Mihin pitää puuttua? Ja minkä voi vain antaa olla.

TLDR: Olen kyllästynyt somekohuihin. Kaipaan päivä päivältä enemmän peruskouluihin etiikkaa.

Onko todistuksesta mitään hyötyä?

Skidi oli jännittänyt todistustenjakoa koko edellisen viikon. Jännittämiseen ei ollut mitään järkevää syytä: opettajan palautteen ja Wilmasta löytyneiden koemerkintöjen perusteella koulu sujui mainiosti.

Kun todistus oli samoilla linjoilla, Skidiltä pääsi helpotuksen huokaus. Mutta miksi se todistus jännittää noin paljon?

Olemme kotona yrittäneet nimenomaan korostaa, että kokeissa mitataan osaamisen lisäksi myös koekäyttäytymistä eli sitä, jaksaako lukea koealueen, tarkistaa laskut ja käydä läpi vastaukset. Lisäksi on ihan hyvä tehdä kokeissa virheitä, jotta öytyyvät ne kohdat, joissa on vielä hiomista tai joku väärinkäsitys.

Monet vanhemmat kaipaavat numeroita sanallisten todistusten tilalle. Minulle itselleni muoto on aivan yhdentekevä. Olen itse tottunut numeroihin, mutta en näe mitään järkeä oman fiiliksen pitämisenä ainoana oikeana vaihtoehtona.

Mitä eroa niillä ylipäätään on? Sanallisia todistuksia voi vertailla ihan yhtä helposti kuin numerotodistuksia: oppilas voi pettyä siitä, jos kaikki kohdat eivät ole merkitty osaat erittäin hyvin -tekstillä.

Minun puolestani voitaisiin kysyä, onko paperimuotoinen todistus ylipäätään hyödyllinen tai tarpeellinen? Jos on, miksi työelämässä ei jaeta arvosanoja? Kehityskeskustelut hoidetaan paljon sivistyneemmin.

Kirjallinen todistus on tapa antaa palautetta, kertoa oppilaalle ja vanhemmille, miten koulussa on mennyt. Tärkeintähän on, että oppilas itse ymmärtää, hallitseeko lukuvuoden tavoitteeksi asetetun kokonaisuuden vai ei - auttaako todistus siinä? Nähdäkseni opettajan ja vanhemman kanssa pidetty kolmikantakeskustelu oli paljon tarkoituksenmukaisempi.

Lisäksi todistus on aina yhden opettajan subjektiivinen (toki useimmiten jonkinlaiseen konkretiaan nojaava) arvio. Vaikka lapsi tietää olevansa hyvä, hän ei voi ikinä olla varma, onko ope samaa mieltä. Niitä tarinoita on maailma täynnä, jossa aikuinen kirjailija kertoo saaneensa peruskoulussa äidikielestä ehdot ja matemaatikko jääneensä luokalle murtoluvuista. Ja sitten on aina pärstäkerroin. Voit olla SM-tason telinevoimistelija, mutta jos et tule toimeen liikunnanopettajan kanssa, voit saada todistukseen kasin.

Todistukselle näyttää tulevan nimellisesti paljon painoarvoa, vaikka ala-asteen spettarin numeroita ei parin päivän jälkeen kysele kukaan. Ikinä. Edes ylioppilastodistuksestani ei ole kukaan ollut kiinnostunut juhlien jälkeen. 

Todistus voi jopa johtaa harhaan monella tavalla.

Tulee opiskeltua todistusta varten. Paitsi että huonot arvosanat voivat masentaa ihan turhaan, kiitettävien numeroidenkaan perusteella ei voi tehdä johtopäätöksiä. Ja yhtä hyvin kuin kokeissa voi epäonnistua, kokeissa voi myös hillottaa. Tiedän. Kehityin koulussa hemmetin hyväksi arvaajaksi. Tiesin, mikä vaihtoehto neljästä on oikea vaikka en ymmärtänyt sanaakaan kielinauhasta, osasin kirjoittaa aineen niin että siinä oli juuri ne kieliopilliset rakenteet, joita oli treenattu, viis sisällöstä. Hillottamisen ongelma tuli matematiikassa, joka mittasi sitä perkeleen harjoittelua, jota en todellakaan jaksanut tehdä.

Mutta harjoittelusta ei arvosanaa saanut. Ja koska kaikki tuijottivat keskiarvoa, minulla oli varaa ottaa matikasta femma. Ei järin fiksua, mutta todistus oli hyvä.

Ehkä tässä on sama ongelma kuin demokratiassa: osittain surkea systeemi mutta parempiakaan ei ole.

Minun nähdäkseni Skidin todistuksessa oli yksi rivi ylitse muiden ja se oli käytösosuudessa: "Olet aina ystävällinen kaikille." Siinäpä aika tärkeä osaaminen loppuelämää varten.

Koulumatkavitutus osa 2

Ullatus! Skidin ala-asteen väistötilakeskustelu on taas alkanut.

Huonokuntoinen ala-aste laitettiin säppiin pikavauhdilla vuosi sitten ja väistötilat löytyivät kaupungin laidalta, reilun kymmenen kilometrin päästä. Sinne on nyt vuoden verran kuljettu bussilla. Nyt kuitenkin nämä tilat tarvitaan toiselle koululle, joten tarvitaan uudet tilat.

Hohhoijaa. Skidi nyt kulkee jo minne tahansa itsenäisesti, mutta Snadi aloittaa koulutaipaleensa vuoden päästä. Olenkin kiinnostuneena seurannut, millainen arpa kuopukselle napsahtaa.

Tänään oli sitten aiheesta tiedotustilaisuus. Kaupunki kaavailee väistötiloja kahden ja puolen kilometrin päähän toiseen kaupunginosaaan, vanhaan toimistorakennukseen. Rakennus remontoidaan kouluksi vuoden sisään.

(Ihan oma kysymyksensä on, miksi helvetissä väistöt kestävät niin kauan, että väistötilojakin pitää vääntää useampaan osoitteeseen. Voisiko sen vatuloinnin lopettaa ja ne vanhat homepytingit jyrätä maan tasalle vähän nopeammin? Kun tuohon ihan viereen on noussut kerrostalo yhdessä talvessa.)

Kuulostaa äkkiseltään hyvältä ratkaisulta. Pääasia, että rakennus on kunnossa ja vähän pitemmällä koulumatkalla lapset saavat liikuntaa!

No ei aivan. Käytännössä törmätään taas ongelmiin. Niihin samoihin kuin aina.

Reittioppaan mukaan 2,5 km taittuu aikuiselta kävellen (pyöräillähän saa vasta kolmasluokkalainen) puolessa tunnissa. Siitä voi sitten laskeskella, miten pitkään siinä menee lapsella repun ja luistimien kanssa.

Lisäksi aika monella ekaluokkalaisella on haaveilutaipumusta, tapa unohtua omiin ajatuksiinsa. Se on liikenteessä huono yhdistelmä. Tarkkavaisuus paranee iän myötä, mutta joillain vain osittain. Ajantajunsa kadottavia aikuisiakin on olemassa.

Veikkaanpa siis, että 45 minuuttia ei riitä koulumatkaan. Kotoa saa lähteä todella, todella hyvissä ajoin ja pahemmilla keleillä täytyy miettiä perheen aikataulut kokonaan uusiksi.

Ongelma on siinä, että koulureittejä arvioivat ja suunnittelevat (oletettavasti) päiväsaikaan insinöörit, jotka ovat yleensä aikuisia miehiä. Koulureittiä kuitenkin käyttävät 120 senttiset vilkkaan kaupunkiliikenteen noviisit, ja enimmäkseen pilkkopimeällä (koska lumettomat talvet ja kirotut kahdeksan aamut). Lasten näkökulma on siis täysin erilainen kuin aikuisten suunnittelijoiden.

No onhan tässä vielä puoli vuotta aikaa miettiä vaihtoehtoja. Voisi tietysti hakea siihen kouluun, missä Skidi aloitti, mutta risteyksen ylitys kammoksuttaa edelleen ja sielläkin hurisee ilmanpuhdistimet nurkissa. Tai siihen toiseen, joka on väistössä 20 kilsan päässä.

Naurattaisi jos ei itkettäisi.

Mikä se musiikkiluokan taika oikein on?

Ensimmäinen vuosi musiikkiluokkaa alkaa olla lopuillaan. Vaikka koulu on home-evakossa hornantuutissa varmaan seuraavat kuusi vuotta, vaihto ei kaduta. Skidi on rakastanut jokaista minuuttia. Koulunkäynti sujuu, soittaminen sujuu ja hänellä ei ole vain yhtä parasta kaveria vaan monta.

Olen palannut miettimään tätä musiikkiluokkaa käsittelevää tutkimusta kerta toisensa jälkeen.

"Tulosten mukaan 6. luokalla musiikkiluokkalaisten ja rinnakkaisluokkalaisten välillä oli merkitseviä eroja yleisessä kouluviihtyvyydessä, menestymismahdollisuuksien näkemisessä, identiteetissä ja luokkahengessä."

Ja lisäksi:

"Pelkkä erityisluokalle pääseminen ei vielä aiheuttanut eroja kouluviihtyvyydessä. Tutkimukseen sisällytettiinkin muutama muu erikoisluokka, joille opetettiin kuvataidetta ja liikuntaa. Näillä erityisluokilla kouluviihtyvyys ei poikennut tavallisista rinnakkaisluokista."

Miksi ihmeessä kuorolaulu yhdistää enemmän kuin liikunta tai kuvataide? Missä se musiikkiluokan taika oikein on?

Onko se pelkästään oppilasaineksesta kiinni? Ei ole salaisuus, että painotettuun opetukseen hakeutuu oppilaita perheistä, joissa vanhemmat suhtautuvat lapsensa kehittymiseen jos ei nyt vakavasti niin kannustavasti nyt ainakin. Musiikkia arvostavat vanhemmat ovat todennäköisesti itsekin musikaalisia.

Vai onko kyseessä ryhmänä toimiminen? Yhdessä tekeminen on erityisesti sosiaalisille lapsille myönteinen kokemus. Musiikkiluokkalaiset laulavat kuorossa ja soittavat yhdessä, harjoittelevat, kehittyvät, esiintyvät. Parhaimmillaan tämä toimii myös joukkueurheilussa, mutta löytyisikö eroa löytyy suhteessa mokaamiseen.

Jäin miettimään erityisesti tuota omien menestymismahdollisuuksien hahmottamista.

Mietin sitä kevätkonsertissa, jossa esiintyivät koulun kaikki neljä musiikkiluokkaa samalla lavalla. Tunnin mittainen, semiammattimaiselta vaikuttanut konsertti pidettiin läheisen lukion auditoriossa, joten puitteet olivat virallisen hienot. Esiintyjiä jännitti.

Kun orkesterissa on vähän vajaa sata tyyppiä, väkisinkin joku mokaa jossain kohtaa. Nuottiteline kaatuu, tulee väärä viritysääni, sanat unohtuvat. Jo omille paikoilleen löytäminen aiheuttaa kikatusta ja sählinkiä. 

Kilpaurheilussakin tulee mokia, mutta voittamisen ja häviämisen kontrasti, maalien ja pisteiden menettäminen, tekee mokaamisesta näkyvää ja alleviivaavaa. Henkilökohtainen epäonnistuminen on iso juttu. Orkesterissa mokat eivät juurikaan pilaa tunnelmaa, eikä yleisö välttämättä niitä edes huomaa. Aplodit ovat valtaisat, meni miten meni.

Lisäksi ryhmässä musisoiminen itse asiassa peittää mokia. Kun riittävän moni laulaa oikein, yksi epävireinen hoilottaja ei erotu joukosta.

Kaikki kämmäävät joskus. Moka ei ole lahja vaan pelkkä moka. Soittaja ei voi jäädä sitä muistelemaan pätkääkään, koska kapellimestari huitoo jo seuraavaa tahtia. Ja kun mokaamista ei tarvitse pelätä, esiintyminen ei ole paniikin asia eikä mokasta tarvitse lannistua.

Toki on erilaisia luokkia ja opettajia, eivätkä asiat ole koskaan näin yksiselitteisiä. Ja armollista asennetta voi tietenkin oppia muuallakin. Mutta jotenkin tuntuisi hyvältä ajatukselta, jos peruskoulussa voisi oppia, että elämä on täydellistä epätäydellisenä.

Nolo-kortilla on helppo lyödä

Kaupallinen yhteistyö Lasten Keskuksen kanssa

Esitin Skidille pari vuotta sitten uhkauksen. Jos iltapäiväkerhosta hakiessa esiintyisi vielä pienintäkään draamailua, temppuilua ja ulvontaa siitä, että leikit pitää lopettaa, tulisin seuravana päivänä hakemaan tyyppiä bikineissä ja pelleperuukissa modernia tanssia esittäen.

Tehosi. Nolous tehoaa aina.

Kolmasluokkalaista olisi vielä paljon helpompi kiristää nolo-kortilla, sillä nolojen asioiden määrä näyttää vain lisääntyvän. Nolouden kantava teema on sama oli iältään sitten 14 tai neljäkymmentä: turha häpeä liittyy aina epävarmuuteen. Nolo-korttia on edelleen helppo käyttää hyväksi sosiaalisissa peleissä.

Muistan sen kyllä edelleen. Asuin koko alakouluaikani metsän keskellä naapurikunnassa, joten olin nolo lande. En päässyt ikinä mihinkään iltarientoihin tai kavereille yöksi. Ei ihme, että päätin hyvin nuorena, että en missään tapauksessa ikinä enää asu perähikiällä. Se lupaus on pitänyt.

Nolostuminen on häpeän pikkuveli. Tarpeellisia tunteita molemmat, mutta turhista asioista ja väärin annosteltuna hyvin haitallinen. Skaala vaihtelee pienestä mokailun aiheuttamasta punoituksesta ihan äärimmäisiin tekoihin. Nolouden tunnetta pitäisi opetella käsittelemään muullakin tavalla kuin leikkimällä näkymätöntä.

Olen yrittänyt kertoa, että joka asiasta nolostuminen on turhaa ja henkisesti kuormittavaa. Jos joku kiusaa noloista harrastuksista, vaatteista tai vanhemmista, on itse nolo. Kiusaaminen on aina merkki kiusaajan keskeneräisistä sosiaalisista taidoista tai muista kasvamisen ongelmista. Mutta vain aniharvalla ala-asteikäisellä on itsetunto teflonia.

Tarvitaan esikuvia, tyyppejä, jotka uskaltavat puhua mokailusta ja virheistä ja näyttää ihan konkreettisesti, mikä on noloa ja mikä ei. Ja Ronja Salmi on juuri tällainen rohkea esikuva.

Onks noloo -kirja sai alkunsa Ylen samannimisestä ohjelmasta (jaksoja löytyy Areenassa). Kun Salmi ohjelman silloisena juontajana huomasi, että jaksoja on katsottu yhteensä 2,4 miljoonaa kertaa, hän ymmärsi, että noloutta pitää ehkä käsitellä vielä lisää.

Salmen ensimmäisen Onks noloo? -kirja julkaistiin vuosi sitten ja Lastenkeskuksen julkaisema jatko-osa ilmestyi juuri. Onks noloo? Leirikoulussa kertoo Korpikylän koulun kuudennesta luokasta, joka valmistautuu leirikouluun. Myötähäpeä hiipii lukiessa sisuksiin: ovikellojen pimpottelu pikkuleipiä myymässä, toppahousuja tyrkyttävät vanhemmat, uimataidottomuus, eksyminen... Nolous on niin paljon muutakin kuin mokaamista.

Luimme kirjan Skidin kanssa molemmat. Kun pohdimme, kenelle kirja sopisi, Skidi totesi, että kirja on niin todenmukainen, että sen pitäisi olla tietokirjaosastolla. Vaikka kirjan pääasiallinen kohderyhmä on 10-14-vuotiaat lapset, tulimme siihen tulokseen että kirja sopii vanhemmillekin. Torjutuksi tulemisen pelkoa voi olla vaikea tiedostaa aikuisenakin.

Minulle tuli mieleen, että tällaisia vanhempien ja lasten yhteisiä kirjoja voisi olla enemmänkin. Nolouden käsittely realististen tarinoiden kautta voisi hyvin kuulua myös ala-asteen opetussuunnitelmaan. Ehkä koulusta kotiin kantautuisi samalla viestiä siitä, mistä välitunneilla puhutaan, mitä pelätään tai tavoitellaan.

Olisi minullakin vähän vähemmän noloja kysymyksiä kuin miten koulupäivä meni.

Iik, ei siitä ole vielä eskarilaiseksi!

Koin viime varhaiskasvatuskeskustelussa valaistumisen. Hoitaja muistutti keskustelun lopuksi "siitä tammikuun hakuajasta". Kun näytin riittävän epätietoiselta, hän vihjaisi, että Snadin pitäisi mennä syksyllä eskariin.

Tämä epäluuloinen uuvattiko pitäisi eskariin laittaa?

Eskariin!

Hyvät hyssykät. Siinä missä olisin voinut ilmoittaa isosiskonsa samassa vaiheessa lukioon, tuntuu, että Snadin voi ilmoittaa korkeintaan sirkuskouluun. Vaikka päiväkodista tulee pääsääntöisesti ihan hyvää palautetta, ei tyyppi noin kotioloissa vaikuta erityisen koulukypsältä. Oma-aloitteisen ja lyhytpinnaisen lapsen kanssa olen joutunut aivan uusien kasvatushaasteiden eteen. Snadi itse toki hallitsee omasta mielestään jo kaiken tarpeellisen -- paitsi sivupotkun.

Samaa tuskaili kanssamutsi. Hänellä on aktiivinen poika, joka ei missään tapauksessa vaikuta siltä, että seuraava steppi olisi lukemaan oppiminen. Oppisi nyt ensin olemaan hakematta huomiota riehumalla.

Olen yrittänyt hokea itselleni nyt muutamaa asiaa.

Eskarissa ei pidetä sosiaalisten tai muidenkaan taitojen olympialaisia, ne ovat treenit. Siellä harjoitellaan ja opetellaan ihan tavallisia taitoja kuten vuorovaikutusta ja ryhmässä toimimista, omista tavaroista huolehtimista ja itsenäistä työskentelyä, mutta kuvassa ovat edelleen mukana käytöstavat ja oman itsensä ohjaaminen.

Toiseksi, viisivuotiaana yksi vuosi edustaa eletystä elämästä viidennestä. Kehitys kehittyy. Puolessa vuodessa ehtii tapahtua valtavasti asioita. Vaikka Snadi on draamanhakuinen ketku, hän on ikäisekseen puhelias, sosiaalisesti rohkea ja (tuskallisen) avoin. Kyllä, itsehillinnässä on isoja aukkoja, mutta hänellä on elettyä elämää takana viisi vuotta. Minun pitää antaa kersalle mahdollisuus.

Kolmanneksi vertailu siskon kanssa ei ole olennaista. Paitsi että näillä on täysin erilaiset temperamentit, lapset myös kehittyvät eri tahtiin. Yksilöllisiä eroja näkyy koko koulutaipaleen ajan, ja vasta teini-ikäisenä kannattaa miettiä lahjakkuuksia.

Sitten on vielä sosiaaliseksi paineeksi kutsuttu massapsykoosi. Kyseessä on oletettavasti sama ilmiö, jonka ansiosta Skidi ei koskaan syönyt kotona mitään mutta päivähoidossa kyllä. Kun ryhmässä ei enää ole vaippaikäisiä, syntyy ihan uudenlainen ryhmäfiilis. Muutos pillipiiparista eskarilaiseksi on iso henkinen porras. Ei päiväkotiseniorina enää samalla tavalla kuulu ulvoa, kiukutella ja räyhätä. Ja jos sattuisikin sille puolelle lipsahtamaan, niin mitäs siitä, lipsahtavathan aikuisetkin.

Sitäpaitsi tuleva eskariope on superhyvä tyyppi. Lomake on sisällä. All in.

Tarvitsemme melua musiikkiluokista (pun intended)

Kysyin jouluna Skidiltä, onko hän nyt puolen vuoden perusteella tyytyväinen päätökseen vaihtaa koulua. Vastaus oli selkeä kyllä. Skidi on viihtynyt loistavasti. Musiikkiluokalla on hyviä tyyppejä, hyvä yhteishenki, he esiintyvät paljon ja pääsevät myös konsertteihin yleisöksi. Orkesterissa soittaminen on kuulemma ihan parasta.



Tänään oli Hesarissa juttu, jonka mukaan musiikkiluokille ei enää haeta samaan malliin. Ja jos osallistujia on liian vähän, luokkia ei perusteta.

Missä mättää? Miksi luokille ei haeta? Jutussa esitettiin monta syytä, mutta yhden asian koin itse selkeäksi ongelmaksi: kaupungin viestinnän.

Olen asunut Espoossa samalla alueella koko ikäni, joten tiesin, missä kouluissa on musiikkiluokat. Mihinkään esittelyyn en koskaan törmännyt. Hakuajat ilmoitettiin Wilmassa, mutta viestissä oletettiin ihmisten jo tietävän, mitä oppilaat musiikkiluokalta saavat. Ei ihme, että opettajan pitämä yksi vanhempainilta oli tupaten täynnä. Eikö joku esittelyvideo voisi olla kaupungilla verkossa koko ajan?

Veikkaan, että vanhempi, joka on itse käynyt musiikkiluokan, valitsee sen poikkeuksetta lapselleen mikäli mahdollista. Mutta suurin osa on vanhempia, jotka eivät tiedä, mitä painotettu musiikinopetus tarkoittaa.

En minäkään tiennyt. Olen duunariperheestä, jossa kukaan ei osannut soittaa mitään. Minun musiikkikasvatuksestani ovat vastanneet lähinnä karaokebaarit.

Minä siis kuvittelin, että luokalle päästäkseen pitää olla valtavan lahjakas ja hallita vähintään viisi soitinta, mutta ei se niin mene. Soitinta ei tarvitse olla ollenkaan. Ihan pelkkä innostus ei riitä, mutta absoluuttista sävelkorvaa tai täydellistä rytmitajua ei vaadita. Lapsia ne ovat. Opetukseen kuuluu yhdessä soittaminen ja treenaaminen, kyllä siinä oppii.

Onkin todella sääli, jos musiikkiluokkia puutteellisten tietojen takia joudutaan perumaan. Sillä kun katsotaan tutkimustuloksia, musiikkiluokan edut ovat jokaisen vanhemman unelma: parempi kouluviihtyvyys (erityisesti pojilla!), hyvä yhteishenki, oma identiteetti ja vähemmän opettajien sairauspoissaoloja. Lisäksi musiikin ja matematiikan opiskelu vahvistavat toisiaan. Ei paskempaa.

Musiikkiluokkia (ja taideaineita) vastustetaan monesta syystä. Musiikki on itseisarvollisesti monen päättäjän mielestä turhaa luksusta, elitismiä, hörhöilyä ja turhaa rahanmenoa. Rahaa ei kuitenkaan pala yhtään sen enempää kuin muuhunkaan opetukseen, vaikka tutkimusnäkökulmasta pitäisi.

Musiikillisuutta pitäisi lisätä opetuksessa ihan ilman painotuksiakin. Jos kotona ei ole yhtään soitinta, mistäs se musikaalisuus ikinä selviäisi.

Tekisipä mieli pirauttaa jollekin tutkijalle ja kysyä, miten Pisa-tulokset korreloivat jutussa mainitun musiikinopetuksen tason laskun kanssa.

Hakekaa siis ihmeessä musiikkiluokalle, jos se suinkin perheen pirtaan sopii.

WhatsApp näyttää, että mikään ei ole vaikeampaa kuin keskustelu

Koulujen WhatsApp-draamat työllistävät opettajia. Alakouluille kohdistetussa kyselyssä somessa tapahtuvan kiusaamisen ja riitelyn selvittelystä koulussa kertoi moni vastaaja.

Tuttu aihe. WhatsApp-käyttäytymistä on setvitty myös Skidin kanssa syksyn mittaan. Luokan käytössä olevan sovelluksen pelisäännöistä ja käytöstä keskusteltiin opettajan kanssa ja oppilaat saivat tehtäväkseen pohtia, onko luokan omasta ryhmästä pelkkää haittaa ja toisaalta mitään hyötyä.

Se on erittäin hyvä kysymys. Ja vastaaminen kuuluu myös vanhemmille.

WhatsAppissa on 16-vuoden ikäraja, ja nuoremmat saavat käyttää sitä vanhempien valvonnassa.  Tämä valvonnan tarve menee monelta ohi, koska viestittelyyn tarkoitetussa sovelluksessa itsessään ei ole mitään ongelmallista kuten mainoksia tai mahdollisuutta vahinko-ostoksiin. Ongelma on siinä, että valvonnan tarve ei näy.

Vanhemmat siis ymmärtävät, että pyöräillessä pitää käyttää kypärää ja jalkapallossa pitää olla valmentaja, mutta kersat ja älypuhelin on harrastuksena epämääräinen.

Selkkauksen jälkeen ryhmää kuitenkin haluttiin jossain muodossa jatkaa. Ehdotin Skidille, että voisin liittyä ryhmään tarkkailijajäsenenä, joka puuttuu peliin vain, jos yhdessä sovitut pelisäännöt unohtuvat. Yllätyksekseni ehdotusta kannatettiin. Ehkä siksi, että tunsin suurimman osan ipanoista jo eskariajoilta.

Aika nopeasti huomasin, mikä on ongelma. 

Luku- ja kirjoitustaito ei vielä tarkoita sitä, että osaisi keskustella. Viestintä menee usein mönkään alan ammattilaisiltakin, saati alakoululaisilta. Hyvä keskustelutaito edellyttää valtavasti yleistietoa, kuuntelemista, tulkintaa, huumorin ja provosoinnin ymmärtämistä, argumentointitaitoja, logiikkaa, sosiaalista silmää, kontekstin lukemista, itsehillintää ja mikä tärkeintä empatiaa. Ryhmäkeskustelu on vielä astetta vaikeampaa.

Näitä taitoja harjoitellaan ihan koko elämä, myös viestisovelluksissa. Mitään diginatiiveja ei ole olemassakaan, äidinmaidossa ei siirry yhtään mitään taitoja. Kaikki opetellaan, niin tekniikka kuin etikettikin. Joku harjaantuu nopeammin kuin toinen.

Kouluiässä lapsi on jo aika iso, joten syntyy illuusio siitä, että hän selviää sosiaalisista tilanteista itsenäisesti. Mutta tilanne on vähän sama kuin taapero laitettaisiin auton rattiin. Itse en vieläkään päässyt tilaan, jossa en tarvitse apua ihmissuhteiden saralla.

Loppusyksy meni pääsääntöisesti hyvin. Olen puuttunut keskusteluun muutaman kerran: antanut vinkkejä, miten puhelin buutataan ja sovellus päivitetään, kieltänyt videoiden jakamisen ilman lupaa ja kertonut, miten asetuksista saa ryhmän hiljaiseksi. Ihan perusjuttuja. Ja kertaalleen olen ottanyt yhteyttä kuudesluokkalaiseen tyttöön, joka lisäili kolmasluokkaisia ryhmiin, joissa jaettiin lähinnä kirosanoja. Hänellekin piti selittää ihan perusteet.

Koska minua ei ole vielä poistettu ryhmästä, oletan, että virtuaaliläsnäoloni koetaan jos ei nyt hyödylliseksi niin ei haitaksikaan. Jää nähtäväksi olenko siellä vielä yläasteellakin.

Ps. Jos tuntuu, että omissa digitaidoissa on aukkoja, kannattaa tutustua Ylen Digitreenit sarjaan! Siellä vastataan kaikkiin atk-aiheisiin kysymyksiin, joita ei ehkä kehtaa kersoiltaan kysyä.

Myönnän: matematiikan vihaaminen oli tyhmää

Räpistelin duunissa kasaan exceliä. Taulukkoon piti saada aikaan muutosprosentti alleviivaamaan erinomaista suoritustani tänä syksynä. Saakeli, vaikka kuinka pyörittelin lukuja en saanut aikaiseksi mitään lähellekään järkevää kaavaa. Yrittäjä osaa laskea vain alvit.

Alkoi vituttaa. Koti-insinööri totesi jo kauan sitten, että loogisessa ajattelussani ei ole mitään vikaa. Hän kehtasi väittää, että suurin ongelmani matematiikan kanssa on asenne.

Kiusallista, mutta se voi hyvinkin olla totta. Olen vihannut matematiikkaa niin kauan kuin muistan. Miksi? Onko syynä oikeasti lahjattomuuteni vai joku muu? Vai kenties monien asioiden summa?

Peruskoulustarttini oli kieltämättä huono. Vaikka vietin aivan loistavan lapsuuden isovanhempieni hoivissa rintamamiestalossa, fakta on, että ilman eskaria ne alustavat koulutaidot jäivät hankkimatta. Aloitin nollasta siinä missä muut jo osasivat paitsi istua pulpetissa nätisti, myös lukemisen ja laskennon alkeet.

Ei auttanut, että paras ystäväni (joka sattui vielä olemaan matemaattisesti huippulahjakas) laski kotitehtävänsä minuun verrattuna valtavan nopeasti. Kun vanhempani kysyivät, olivatko läksyt tehty niin olivathan ne. Hutaisten, että pääsi äkkiä leikkimään.

Opettajatkaan eivät saaneet innostusta syttymään - kukaan ei osannut sanoa mihin vektoreita tarvitaan tai vastata, miksi joku luku potenssiin nolla on yksi. Lukiossa oli jopa hauskaa takoa kymppejä muista lukuaineista ja napata matikasta kaunis femmarivi. En lopuksi jaksanut enää käyttää edes laskinta.

Tämä tuli mieleeni kun pohdin numeroiden antamista. Uuden opetussuunnitelman myötä numeroiden antamisesta päättävät koulut itse. En aluksi tajunnut ollenkaan, mitä eroa on sanallisella arviolla ja numerolla, mutta oman historiani valossa siinä saattaakin olla järkeä. Tuleeko koenumerosta jossain vaiheessa itseään toteuttava ennuste? Että kun et osaa niin ei väkisin? Kokeetkin olivat nopeuskilpailuja enkä koskaan ikinä tarkistanut laskun laskua. Huoh.

Luonneviat pitivät huolen lopusta. Nelikymppisenä tunnistan jo pahimman opiskeluun vaikuttaneen ongelmani: en kestä häviämistä mutta olen laiska treenaamaan. Jos en pärjää ilman treeniä, lyön läskiksi koko homman. Keskinkertainen suoritus ei kiinnosta, haluan kaiken tai en mitään. Ongelma on siinä, että voittoja on harvoin tarjolla a) ilmaiseksi ja b) näin suurpiirteiselle luonteelle.

Oli siis hirveän helppoa tarttua siihen lahjattomuusselitykseen eikä kukaan sitä varsinaisesti kiistänyt ennen Koti-insinööriä.

Onneksi vihaan myös avun pyytämistä. On pakko opetella perusjutut, sillä en halua tuntea itseäni näin kädettömäksi! Riittää, että esikoinen pesee minut juoksuradalla, ei sen tarvitse kolmannella luokalla ohittaa jo matematiikassakin. Hän ei nimittäin ole perinyt lahjattomuuttani eikä asennettani.

Onko liian myöhäistä lopettaa tämä oman teiniaikaisen asenteensa uhrina oleminen? Työelämän kannalta ratkaisut on jo tehty, mutta mitäs jos haluaisin kerrata ihan vaan perushommat. Huvikseen. Ja ettei kukaan voisi kusettaa.

Rimakauhu on tietenkin ihan valtava, mutta jos näin aikuisena numeroita kohtaan olisi vähän vähemmän kapinaa. Eikä olisi niin kauhea kiire heitellä poikia kuminpalasilla ja puhallella jättimäisiä purkkapalloja derivoinnin sijaan. Kuka opettaisi keski-ikäistä?