"Äiti, meidän täytyy puhua uudesta opsista"

Yhteistyössä: Kodin ja koulun päivä

Skidi tuli kotiin ja esitteli matikankoettaan.
- Paljonko sait?
- Äiti, haloo, ei näissä ole numeroita. Uuden opsin mukaan tärkeämpää on oppimaan oppiminen.

Excuse me. Opsin? Miten yhdeksänvuotias voi edes tietää sanan 'opetussuunnitelma', saati sitten mitä se sisältää? Ylipäätään kuulin koko sanan ensimmäistä kertaa, kun Skidi aloitti eskarin, vaikka varmasti myös minun koulussani on jonkinlaista suunnitelmaa noudatettu.

Kuulemma uuden opetussuunnitelman keskeiset sisällöt ja tavoitteet ovat esillä luokan seinällä.

Jaha, kehitys näköjään kehittyy. En ole ollenkaan pahoillani, jos peruskoulu uudistaa itseään. Suomalaisista instituutioista peruskoulun arvolataus on heittämällä kovin. Jokaisella on omasta koulutaipaleestaan muistoja ja kokemuksia, eivätkä ne ole kaikki ihania. Joillekin lapsille peruskoulu oli armeija, jonne mentiin opettelemaan lähinnä hiljaa paikallaan istumista ja huomaamattomana oloa, ettei vain joutuisi kiusatuksi.

Mitä tästä uudistuksesta nyt sitten pitäisi tietää? Harva on jaksanut kahlata läpi koko 500-sivuisen pumaskan, mutta opettaja Maarit Korhosen blogi on erinomainen tietopaketti aloittelijalle.

Muutosta kuvannee parhaiten vuorovaikutus. Lähinnä se, että sitä on.

Kyseessä on merkittävä asennemuutos. Sata vuotta vallalla ollut oppimiskäsitys on myllätty. Uudistus korostaa oppimista vuorovaikutuksena yksisuuntaisten kalvosulkeisien sijaan, joissa mitattiin lähinnä kirjoitusnopeutta. Muutos tuuppaa enemmän vastuuta opettajalle. Kun oppilas ei ole pelkkä suoriutuja, vaan aktiivinen, oppimiseen osallistuva toimija, joka rakentaa peruskoulussa myös identiteettiään, pitää opettajan käyttää työkalupakkiaan paljon monipuolisemmin.

Vanhempiakaan ei jätetä tämän vuorovaikutuksen ulkopuolelle. Kodin ja koulun yhteistyö on nostettu jopa yhdeksi kehityskohteeksi — ja se on tärkeä juttu.

Muistan, että Skidin koulun aloittaminen tuntui vanhemman roolissa omituiselta. Siinä missä keväällä vielä juttelin eskariopen ja hoitajien kanssa Skidin päivästä, tipuin syksyllä ekaluokkalaisen kanssa täysin kärryiltä. Tiesin, millainen matematiikan kirja on, mutta en sitä, kenen kanssa hän leikkii ja millainen päivä hänellä on oikeasti ollut.

Jäin liikaa ekaluokkalaisen kertoman varaan. Ja niinhän siinä sitten kävi, että ihan kaikkea hän ei kertonut: kiusaaminen paljastui vahingossa.

Vaikka ongelmiin tartuttiin tarmokkaasti, oli selvää, että koulun kanssa tarvittaisiin jatkossa paljon laajempi ja syvempi keskusteluyhteys. Wilma on pelkkä työkalu, ja sen välittämät viestit riippuvat täysin opettajasta. Ei vanhempainilloissakaan käsitellä sosiaalisia suhteita.

Ei tällaista tehtävää voi olla syyskuussa, marmatti Skidi.

Yleisesti kuvitellaan, että kodin ja koulun yhteistyötä tarvitaan vasta siinä vaiheessa, kun jotain menee pieleen. Hyvää keskusteluyhteyttä tarvitaan jo aiemminkin, sillä se voi ehkäistä asioiden menemistä pieleen. Lisäksi minä haluan tietää, mistä ipanan kanssa pitää puhua. Ja kun näytämme hänelle, että olemme kartalla ja puhumme opettajan ja muiden vanhempien kanssa, osoitamme käytännössä kiinnostusta hänen elämäänsä.

Jos lapsen, vanhemman ja opettajan muodostama liitto on yhtenäinen, ehkä lapsen ei tarvitse olla varustettu rautaisella itsetunnolla ja rohkeudella uskaltaakseen puhua ikävistä asioista. Meidän tehtävämme on näyttää, ettei hänen tarvitse selvitä kaikesta yksin. Hänen oikeuttaan olla oma itsensä puolustetaan kyllä.

No, mitä meiltä vanhemmilta sitten käytännössä odotetaan? Miten pidetään huoli, että juhlapuheiden jälkeen ei jatketa samalla tavalla kuin ennenkin?

Siinä missä oppilaille painotetaan oppimaan oppimista, ehkä meille vanhemmille pitäisi korostaa osallistumaan oppimista: siirtymistä läksykuulustelijan ja satunnaisen mokkapalaleipurin roolista aktiiviseksi kasvatuskumppaniksi. Kaikkien ei tarvitse olla Koti ja koulu -yhdistyksen aktiiveja, vaan jokainen voi itse pohtia, mikä osallistumisen tapa olisi mielekäs.

Yksi hetki nostaa kissa pöydälle opettajan kanssa on perjantaina: 30.9. on Kodin ja koulun päivä. Keskustelun voi aloittaa sujuvasti vaikka luokan yhteisten pikkujoulujen pitämisestä.

Kirosana nimeltä kahdeksan aamut

Lukujärjestykset tulivat. Kahdeksan aamuja on ensi lukukaudella  - tididi ditti dii - ihan joka päivä. Joka vitun päivä, maanantaista perjantaihin. Pidin jo kolmea kasin aamua katastrofina.

Tästä on osittain kiittäminen kerrassaan hienoa päätöstä siirtää ala-aste väistöön kaupungin toiselle laidalle, jonne pitää järjestää yhteinen bussikuljetus. Jotta opetus voi alkaa puoli yhdeksältä, bussi lähtee koululta kahdeksalta.

Eikä muuten parane myöhästyä, joten kodilta kannattaakin lähteä hippasen aikaisemmin, heh heh. Ja me sentään asumme bussikyydin lähtöpaikan vieressä. Sääliksi käy niitä, jotka tulevat kauempaa.

Mutta on tässä muutakin. Jostain syystä se default-aika on aina mystisesti kahdeksan eikä yhdeksän. Aina ja ilmeisesti ikuisesti. Kaikkien normien äiti.

Miksi jaksan vaahdota tästä? Koska en ole aamuihminen. Vanhempieni työ- ja asuinpaikkavalintojen takia olin koulussa aina väsynyt. Ja tämä aamuihmisten ehdoilla eläminen on vituttanut jo kohtuullisen pitkään.

Kerrataanpa vielä.

Riittävä unensaanti on olennaista erityisesti kasvavalle lapselle (kannattaa lukea tästä raportista erityisesti luku "koululaiset"), mikä heijastuu oppimistuloksissa ja työrauhassa. THL:n mukaan liian vähäinen nukkuminen saa älyllisen suorituskyvyn heikkenemään ja mielialan laskemaan. Pidemmän päälle unen puute alkaa horjuttaa terveyttä. Univaje heikentää muun muassa vastustuskykyä, lisää stressihormonin eritystä ja aiheuttaa haitallisia muutoksia rasvojen ja hiilihydraattien aineenvaihdunnassa.

Haluankin nyt vastauksen. Miksi Suomen leveyksillä sijaitsevassa maassa minkään asian, minkä ei ole pakko alkaa kahdeksalta, pitäisi alkaa kahdeksalta? Osaako joku kertoa?

Ei kai kukaan ole niin naiivi, että tarjoaisi "vastaukseksi", että pääsee aikaisemmin pois. Mitä hyötyä siitä on? Ei vuorokausi siitä mihinkään pitene. Vain ne, jotka tarvitsevat vähän unta ovat voittajia. Rytmit ovat perinnöllisiä ja niitä ei siirrellä tuosta noin vain ellei sitten halua olla koko ajan väsynyt.

Selitykseksi ei kelpaa sekään, että hei se on kliffaa kato kun vanhemmatkin menevät aikaisin töihin. Kukkuu. Vanhempien duunikuviot eivät liity keskusteluun riittävästä unensaannista millään tavalla. Aamuvirkun leppoisa kahvittelutuokio ei ole tärkeämpää kuin se, että kaikki lapset saisivat nukkua riittävästi.

Valitettavasti ei myöskään mene läpi, että aamuvirkut olisivat joku selkeä enemmistö. Sitä vastaan puhuvat jo kahvinkulutustilastotkin. Iällä on oma merkityksensä vuorokausirytmin muotoutumisessa: teini-iässä kello alkaa jätättää, mutta teinien aikatauluista päättävät aamuvirkkuuteen kallistuvat, eläke-ikää lähentelevät rehtorit. Minkä hiton takia tätä ei voi ottaa huomioon?

Ja olisihan tässä taloustilanteessa nähtävissä hyötyjä aikuistenkin näkökulmasta.

Erään tutkijan mukaan työpäivän aloittaminen kymmeneltä olisi valtava tuottavuusloikka kun ihmiset eivät työskentelisi univajeessa. Hear hear.

Lisäksi terveysongelmat kasautuvat iltavirkuille (jotka myös kuolevat nuorempina). Ymmärrettävästi jatkuva jetlag on elimistölle kuormittava tila. Aika pienellä vaivalla ja aivan ilman kustannuksia voisi vähentää erikoissairaanhoidon kuluja. Sitä varten pitäisi vain päästää irti lypsyajoista niiden osalta, joiden ei tarvitse käytännössä lypsää.

Ei voi olla näin vaikeaa.

Itse tarvitsen varmaan jonkun lääkityksen ihan vain selvitäkseni tästä peruskouluajasta.

Koulumatka piteni 11 kilometrillä

Noin. Eilen tuli sitten päätös siitä, missä sisäilmaongelmien takia suljetun lähikoulun oppilaat ensi lukuvuoden viettävät.

Kolmannelle luokalle mennään 11 kilometrin päähän nykyisestä koulusta, lähivaihtoehtoja ei edes tutkittu. Se on pääkaupunkiseudun asukkaalle, jolla on kolme koulua alle kilsan säteellä, aika merkittävä muutos. Vielä muutama vuosi sitten sama tila ei kelvannut yläkoululle, koska "se sijaitsi kaupungin äärilaidalla".

Uusiin tiloihin järjestetään kaupungin bussikuljetus, joka vienee ihan minimissään 20 minuuttia suuntaansa, mahdollisesti tuplat, riippuen vähän siitä, mitä kautta kyyti kiertää.

Eikä tässä vielä kaikki.

Bussikuljetus pidentää koulupäivää ainakin tunnilla (ml. matka koululle, josta kuljetus oletettavasti lähtee), mitä on tapana kompensoida koulupäivän pituudessa. Mistähän aikaa nipistetään? Välitunneista? Siitä musiikista, jota varten kouluun haimme? Ruokailusta? Rehtori ei - yllättäen - ole vielä vastannut.

Toiseksi pohdituttaa, miten ihmeessä tämä käytännössä onnistuu? Monessa lapsiperheessä arki on tarkkaan viritetty kyhäelmä, jossa ei ole joustovaraa. Paikka on täysin päinvastaisessa suunnassa kuin minne työmatkamme suuntautuvat ja minä olen autoton, koska asun kaupungissa, palvelujen vieressä.

Toivottavasti kersa ei ikinä sairastu kesken päivän.
Toivottavasti oikomisaikoja järjestyy kouluaikojen ulkopuolelta (toistaiseksi ei ole järjestynyt).
Toivottavasti kersa ei myöhästy kuljetuksesta, ettei tarvitse värjötellä pysäkillä.
Lukujärjestyksestä varmaan riippuu voiko iltapäivälle sijoittuvassa kuvataidekoulussa jatkaa.

Ja tämä järjestely kestänee koko kouluremontin ajan (arviolta kuutisen vuotta, koska hankkeen suunnittelua ei ole aloitettukaan), sillä muut ratkaisut ovat  edelleen kalliimpia. 

Voi hyvin olla, että tilanne kuumottaa ihan turhaan ja bussilla suhaamiseen tottuu nopeasti. Toisaalta voi myös olla, että on asioita, joista en ole edes tajunnut vittuuntua. 

Täytyy kyllä sanoa, että tämä esikoisen peruskoulutaival antaa hyvin erikoisen kuvan espoolaisesta päätöksenteosta, vastuunkannosta ja lähikoulun käsitteestä. Itse ainakin vedän tästä johtopäätökset: en aio, en voi enkä halua koskea tähän kuntapolitiikaksi kutsuttuun näennäisdemokratiaan enää pitkällä tikullakaan. Ei siitä ole mitään hyötyä, joten miksi vaivautua. Ainoa arvo on raha ja perheet sitten joustavat ja paikkaavat tilannetta miten osaavat. Ei tällaista ajattelua voi muuttaa millään.

Mutta olisipa hyvä kerätä yhteen vanhempien kokemuksia pitkän matkan väistöistä - kertokaa miten teidän logistiikkanne järjestyi? Mistä väistötilat löytyivät ja miten sinne kuljettiin?

Musiikkiluokalle vai ei?

Skidi toi jouluna kotiin jo kolmannen peruskoulun todistuksen. Tämän kevään jälkeen onkin kaksi kouluvuotta vilahtanut ohi. Kolmannen luokan kynnyksellä tulee eteen uusia valintoja.

Kun siirtymä eskarista lähikouluun ei toteutunut kiitos suuren ikäluokan, jäi yksi takaovi. Kyseiseen kouluun on mahdollista hakea kolmannella alkavalle musiikkiluokalle. Mikä tarkoittaa, että musiikkitunteja on enemmän ja tuntien sisällöt ovat laajempia kuin tavallisilla luokilla.

Kissanpolkan tasolle jämähtänyt mutsi kuitenkin epäröi. Olisiko typerää vaihtaa taas ryhmää ja koulua? Luokkakokokin on isompi (vaikka se ei olekaan koulumenestystä selittävä tekijä). Eivät ystävyyssuhteet jatku siitä, mihin jäivät ja oman paikan löytäminen uudessa ryhmässä on aina työn takana - tulisiko tästä vain hankaluuksia? Mitä hyötyä tästä venkslauksesta olisi?

Päätös vahvistui syksyn mittaan. Pääsykokeet kutsuvat.

Tärkeintä tietenkin on se, että Skidi itse haluaa uuteen kouluun hakea. Musiikkiharrastus kiinnostaa selvästi enenevässä määrin. Kuoroharrastuksen lisäksi viime kesänä alkoi saksofonin soitto Vaarin opastuksella, Koti-insinöörin kanssa paukutetaan rumpuja. Tyyppi harjoittelee myös ihan omaehtoisesti ja on kehittänyt ihan oman nuottienlukumetodin. Nyt on hyvä hetki antaa lisää siimaa harrastuksen syventämiseksi.

Kiinnostuin myös ulkomusiikillisista asioista. Paitsi että se koulumatka muuttuisi paljon turvallisemmaksi, musiikkiluokalla on muitakin ansioita. Suomalaistutkimuksen mukaan musiikkiluokilla on nimittäin parempi yhteishenki. Pelkkä erityisluokalle (kuten liikunta- tai kuvataidepainotteiseen opetukseen) pääseminen ei aiheuttanut eroja kouluviihtyvyydessä, vaan pisteet keräsi nimenomaan musiikki:

"Myönteisten sosiaalisten vaikutusten arvellaan syntyneen yhdessä tekemisestä ja onnistumisista. Musiikkiluokkalaiset laulavat kuorossa ja soittavat yhdessä." 

Erityisesti musiikkiluokalla viihtyvät pojat.

Mikä on sitten syy ja mikä seuraus, en tiedä, mutta havainto on kiinnostava. Ehkäpä lievästä ulkopuolisuuden tunteesta kärsivä Skidi tuntisi olevansa enemmän kaltaistensa joukossa.

Tästä vakuuttuneena myös Snadin muskariharrastus jatkuu, vaikka varsinaisesta lahjakkuudesta ei olekaan muuta näyttöä kuin esiintymisinnokkuus. Musiikin on todettu kehittävän pikkulapsenkin aivoja monella eri tavalla: musiikin avulla voi tukea esimerkiksi vieraan kielen ääntämisen oppimista, tarkkaavaisuutta ja päättelytoimintoja. Jos ne kengät vielä joku päivä menisivät oikeisiin jalkoihin.

Sukupuolineutraali peruskoulu?

Sukupuoli nousi taas puheenaiheeksi pitkästä aikaa. Hesarin Vieraskynässä syytettiin poikien huonommasta koulumenestyksestä peruskoulun liiallista sukupuolineutraaliutta.

Kirjoittajat olivat mm. pahoillaan siitä, että tyttöjä ja poikia pyritään kohtelemaan tasapuolisesti jolloin heitä "ryhdytään epähuomiossa kohtelemaan jonkinlaisina sukupuolettomina perusihmisinä". Heidän mukaansa näennäisesti neutraali suhtautuminen sukupuoleen peittää ja jättää huomiotta monia tyttöjen ja poikien eroja, mikä johtaa poikien huonoon koulumenestykseen. Kirjoituksessa myös kritisoitiin, että sukupuolesta ei saa nykyään puhua.

Mistähän aloittaisin? Siis että suomalainen peruskoulu olisi liian sukupuolineutraali? Ihan vakavissaan? Minun nuoruudessani, jolloin kaikki ehkä oli vielä hyvin, ei peruskoulussa sukupuolesta puhuttu kuin kertaalleen bilsan tunnilla, jossa hihitettiin ihmisen lisääntymistä.

Kirjoitus henkiikin täydellistä ymmärtämättömyyttä koko aiheesta. Ottaen huomioon, että sukupuolen jatkumosta on Suomessa alettu ylipäätään puhua julkisesti vasta muutama vuosi sitten, en usko, että sukupuolen häivyttäminen olisi mitenkään ehtinyt päätyä käytännön toimenpiteiksi opetusohjelmassa. Voi toki olla, että epäuskoni peruskoulun ketteryyttä kohtaan on aiheetonta, mutta kirjoituskin tavallaan todistaa, että jämähtäneisyyttä ja väärinkäsityksiä esiintyy yleisesti, myös kasvatustieteiden ammattilaisilla.

Hyvin vaikea tätä väitettä on uskoa myös siksi, että sukupuolisensitiivisyyttä ei näy varhaiskasvatuksessakaan yrityksistä huolimatta. Ja jos päiväkodeissa on näissä tasa-arvoasioissa vähän petrattavaa, miten ihmeessä peruskoulussa oltaisiin jotenkin kiritty unohtamaan sukupuoli kokonaan? Minun nähdäkseni jo eskarissa tytöt ja pojat leikkivät täysin erikseen.

On myös fakta, että poikien ja tyttöjen aivot kehittyvät eri tahtiin, mutta koska ihminen on psyko-fyysis-sosiaalinen kokonaisuus, kuulostaa biologiaselitys vähän turhan helpolta. 

Vaikka poikien huonompi koulumenestys ei näy työelämässä, on ongelma tietenkin todellinen ja poikien syrjäytysmisriski kannattaa minimoida. Mikä koulussa mättää? Miten poikia pitäisi huomioida? Mitä ovat todelliset syyt poikien huonompaan koulumenestykseen? Miksi suuri osa pojistahan menestyy koulussa edelleen ihan hyvin?

Aina kannattaa tarkistaa tilanne Ruotsissa. Heillä nimittäin näkyy sama trendi: tytöt menestyvät koulussa poikia paremmin. Ratkaisuksi tarjotaan kuitenkin ihan päinvastaista lähestymistä. He näkevät, että ongelma on juuri poikien lokeroiminen pojiksi.

"– Om pojkar tidigt får lära sig att det inte är riktigt manligt att plugga och anstränga sig i skolan utan det är någonting som flickorna gör är det väldigt svårt att bryta det mönstret."

Ratkaisuiksi tarjotaan normikriittistä pedagogiikkaa, joka pyrkii yhdenvertaisuuteen, sekä investointeja ensimmäisiin kouluvuosiin.

Ihan yhtä lailla normikriittisyyden nimissä pitäisi selvittää, miten poikien ja tyttöjen kotikasvatus eroaa toisistaan. Millainen käytös on pojille sallittua? Millaisiin ja miten monipuolisiin harrastuksiin poikia kannustetaan? Miten poikien vastahakoisuuteen koulua kohtaan suhtaudutaan? Vanhemmat ovat ihan yhtä lailla tässä palapelissä mukana.

Voi myös olla niin, että tyttöjen kokeman syrjinnän kanssa on tehty töitä jo pitempään. Siksi vähättelevät kommentit herättävät jo huomiota ja niitä joutuu oikomaan jälkikäteen. Pärjääminen on sallittua.

Poikiin kannattaa siis ehdottomasti kiinnittää huomiota monestakin näkökulmasta, mutta ei edelleenkään kromosomitasolla. Siitä voisi aloittaa että nuoren ihmisen kohtaamiseen investoidaan lisää aikaa.

Pieni palaute, iso ilo

Sähköposti kilahti: wilma-viesti. Luokanvalvojalta. Iik.

Olin aivan varma, että nyt likka oli myöhästynyt ekaa kertaa tai reppu oli unohtunut. Mutta ei.

Tuli mieleen se viimekeväinen Wilma-keskustelu. Opettajilla on viestinnässään suuri merkitys siinä, minkälainen kuva koulusta ja opetuksesta vanhemmille välittyy. On tärkeää tietää, jos asiat eivät suju, jotta niihin voi sitten etsiä ratkaisua, mutta yhtä tärkeää on kuulla, että ne sujuvat. Siitä voi sitten kotona vaikka palkita.

Lisäksi tämä muistutti miten helppoja me ihmiset olemme. Pienikin positiivinen palaute aiheuttaa valtavan hyvän mielen. Sitä voisi jakaa enemmänkin.

Koululainen 1 - Äiti 0

Skidin ensimmäisestä kouluvuodesta on nyt takana kolme neljännestä. Olen valmis nostamaan paniikkinappulan pohjasta. Meillä asuu täysverinen koululainen, jolle ei kilahtele Wilma-merkintöjä enää viikoittain unohtuneista liikkakamoista ja tekemättä jääneistä kotitehtävistä.

Olisi sillä oma huonekin, jossa on kirjoituspöytä ja tuoli ja jopa lukemiseen tarkoitettu säkkituoli.
Mutta ei, eteisen lattia on hyvä.

Jopa se kammoamani koulumatka on sujunut yllättävän hyvin - ipana osaa ihme kyllä liikkua yksin suhteellisen turvallisesti - jopa silloin kun muut menevät punaisia päin, hän ei (ainakaan vielä) mene. En osannut arvata, että tunnollinen ja vastuullinen puoli korostuu näin paljon. Ilmeisesti myös keskittymiskyky on paljon parempi kuin arvelin.

Lisäksi koulu vaikuttaa moitteettomalta. Vaikka oppilaita on paljon, luokkakoot ovat pieniä, luokanopettaja on osoittautunut tolkun ihmiseksi, joka osaa ottaa huomioon eri tasoiset oppilaat, iltapäiväkerho on laadukas ja bonuksena koulussa toimii aktiivinen vanhempainyhdistys, joka järjestää säännöllisesti erilaista ohjelmaa. Vanhempia pidetään hyvin luupissa siitä, mitä teemoja koulussa milloinkin käsitellään.

Kun kuulin, että opettaja jää kesällä äitiyslomalle, kysyin Skidiltä, haluaisiko hän vielä hakea siihen toiseen kouluun, johon kaikki eskarikaverit menivät. Vastausta ei tarvinnut kauan miettiä. Kuulemma ei ole väliksi, elleivät kaksi tyttökaveriakin hae sinne.

Koulun vaihto ei olisi enää paluu vanhaan vaan uusi muutos. Ja taas viesti siitä, että lasten sosiaaliset suhteet ja toiveet eivät merkitse mitään. Juurtuminen uuteen kouluun on jo tapahtunut, joten tällä setillä mennään.

Jos muutos päiväkotinappulasta koululaiseksi onkin sujunut hienosti, metamorfoosi koululaisen vanhemmaksi on vaatinut vähän enemmän voimia. 

Aamulla on oltava skarppina - kasiin vai ysiin? Onko tänään liikkaa? Sisä vai ulko? Luistinten sijainti on pidettävä passiivisessa muistissa ja lukupassin kuittaukset ajan tasalla. Ja jos pyydän soittamaan kouluunpääsyvahvistuksen koulun pihalta, olisi hyvä muistaa laittaa omaan puhelimeen äänet päälle. Muuten inboxiin tulee hyvin marailusävyinen viesti. Ja tärkein sääntö on se, että koulun pihalla ei enää pussata.

Seuraava koulupaniikki onkin näköpiirissä kolmen vuoden päästä, kun Snadi aloittaa reppuelämän. Ja siinäpä saakin sitten pohtia, että haetaanko tuohon niityn toiselle puolelle vai samaan kouluun siskon kanssa. Ja se uuvatti nyt ei ainakaan selviä ikinä ajoissa minnekään.

Tässähän onkin hyvää aikaa kehitellä ennakkoluuloja ja paniikkia, kun heti aloittaa!

Koulun alku väsyttää

Aika monelta kanavalta on muistutettu, että koulun alku saattaa väsyttää lasta.

Noh. Perheessämme on kyllä ollut väsymystä liikkeellä, mutta Skidi on elämänsä kunnossa.

Ekaluokkalainen on aivan fiiliksissä. Tyyppi on ollut lähinnä pahoillaan siitä, että koulussa vain leikitään. Hän olikin äärimmäisen tyytyväinen, kun kuuli, että vihdoin perjantaina saadaan lukujärjestys ja ensi viikolla on jo aineita. Hän meni kouluun, ei pelaamaan lapsellisia nimileikkejä.

Hän siis nukkuu sikeästi 10 h putkeen ja yöseikkailutkin ovat vähentyneet.

Minä sen sijaan olen aivan kanveesissa.

On kirjojen päällystämistä, erilaisia lomakkeita, kellon opettamista, Wilma-tunnuksia, vanhempainiltoja, kerhoilmoittautumisia, läksyjen tarkistamista, uuden aamurutiinin sisäistämistä ja koulumatkan opettelua. Lisäksi jaamme Koti-Insinöörin kanssa vitutuksen vienti- & hakukeikasta kahteen eri mestaan, jotka ovat aivan eri suunnissa. (Kukaan ei ilmeisesti ole pohtinut sekuntiakaan koulun, päiväkodin ja työelämän yhteispeliä.)

Myös Snadi on täysin kypsä. Hän raivoaa joka aamu, että sisko menee KOKO päiväksi johonkin ERI paikkaan kuin HÄN. Ja lähtee puolimatkasta sinne vielä YKSIN. Tästä kriisistä on seurannut vaihe, jossa jokaiseen asiaan vastataan ei. Ja silloin kun ei vastata ei, tiedustellaan "milloin minä pääsen kouluun?"

Sitten olisi vielä remontin loppusuora ja parin viikon päästä muutto. Sitä varten tarvinnee pakata. Lisäksi lapset ovat kesän aikana kasvaneet järkyttävästi, joten kaikki leggingsit ovat capri-mallia, sukat ovat kadoksissa ja molempien jalka on kasvanut numerolla. Tiedossa on siis akuutti lastenvaatesäätö.

Että juu, koulun alku voi väsyttää. Ekaluokkalaisella kuitenkin menee aivan loistavasti muuhun perheeseen verrattuna.

Koululaisen kesäloma ja muita yhtälöitä

Kouluvuoden aloitukseen liittyy vanhemman näkökulmasta pientä jännitystä. Yksi koskee lomia. Jo eskarilaisen elokuun ensimmäisistä viikoista piti käydä kriisikokous.

Koulut ovat kesällä kiinni 10 viikkoa. Vaikka molemmat vanhemmat pitäisivät vuosilomansa täysin peräjälkeen (olettaen, että lomien ajankohdan saa päättää), saadaan summaksi vasta kahdeksan viikkoa. Parhaimmassa tapauksessakin kaksi viikkoa puuttuu. 

Puhumattakaan siitä, että mitä hiton perhe-elämää se on, että hienoin aika vuodesta, jolloin olisi aikaa ja mahdollisuuksia tehdä jotain kivaa yhdessä, vietetään erillään. 

Lisäksi kouluvuodessa on vielä syys- ja hiihtolomatkin. Nähdäkseni työnantaja suostuu antamaan palkallisena vain toisen.

Koska joudun tämän lomayhtälön ensi vuonna jotenkin ratkaisemaan, olen tänä vuonna seurannut erityisen tarkasti kouluikäisiä lapsia sisältävien tuttavaperheiden kesäleirisinkoilua. Otantani saattaa olla epätasainen, mutta ei näytä kovin helpolta. Kuvioon liittyy ilmoittautumisajankohtien muistamista, viemisiä, hakemisia, pakkaamista ja yleistä hötkyilyä.

Eivätkä leiritkään välttämättä kata koko aikaa vaan tarvitaan aikamoista aikatauluttamista ja tuttavaperheiden välistä yhteistyötä, jotta homman saa sujumaan. Mitä tekevät ne perheet, joilla ei ole isovanhempia tai naapureita apunaan? Tai vähävaraiset? (Oletan, että leirit maksavat jotain.) Tai ne, joiden työpaikalle ei voi tulla piirtelemään tai katsomaan Areenasta lastenohjelmia? 

Lapsiperhe-elämään liittyy toki muitakin matemaattisia yhtälöitä, joiden ratkaisusta ei ole etukäteen mitään käsitystä. Kuten synnytys. Etukäteenhän (ja oikeastaan vielä näin jälkikäteenkin) koko alatiesynnytyksen konsepti ei kuulosta kovin realistiselta. Mutta jotenkin se vain onnistuu.

Valaiskaa minua. En ole koskaan ollut päivähoidossa, eskarissa tai kesäleirillä. Mitä leireistä pitäisi tietää? Onko toiminnalle olemassa jotain standardeja? Jos paikoista on pulaa ja leiribisneksessä on myyjän markkinat, mikä on hinta-laatu -suhde? 

Vai onko systeemissä vain virhe, josta ei puhuta?