Tiskaajan lämpimät kädet

Olen kesätiskaaja. Koska Koti-insinööri pitää perheen mökilläkin ruoassa, tiskaaminen on minun nakkini.

Hyvin usein, kun upotan käteni vaahtoavaan veteen, suon pari ajatusta Mutsille. Hän tiskasi käsin koko elämänsä -- niin neljän hengen perheen joulunaterian astiat kuin oman kahvikuppinsa -- ihan vapaaehtoisesti. Hän ei koskaan halunnut tiskikonetta, vaikka muut nykyajan kotkotukset kelpasivatkin.

Pitkään ihmettelin, miksi.

Kun lapset syntyivät, aloin ymmärtää. Tiskaaminen on mindfulness-hetki, jossa ehtii ajatella maailmanmenoa (+ ei tarvitse hoitaa lapsia). Mökillä ja ulkona se on erityisen rauhoittavaa.

Mutsilla oli oma tyylinsä. Hän kuului liottajiin.

Astioita ei pesty joka päivä vaan tiskipöydän toinen allas oli käytännössä kokonaan varattu likoaville astioille, jotka odottivat pesua. Ne saattoivat odotella parikin päivää. Näin testattiin myös perheen hermoja. Jos lautaset loppuivat ja/tai halusi oman lempimukinsa käyttöön normaaliprosessia nopeammin, sen sai sieltä noukkia ja pestä itse.

Tiskaaminen tapahtui aina öisin. Astiat vain olivat jonain aamuna kaapissa. Se oli nopea prosessi koska pari päivää lionneet lautaset puhdistuivat käytännössä itsestään.

Liottaminen onkin malliesimerkki siitä, miten aika hoitaa joitain asioita, ihan lempeästi ja ilman hötkyilyä. Riittävän liotuksen jälkeen puhdasta tulee kevyellä harjauksella, ilman 80C asteista vettä, tujuja astianpesukonenappuloita ja painepesua.

Toki manuaalinen huolto asetti astioiden käyttöön muutamia sääntöjä. Uutta mukia ei saanut ottaa ilman perusteltua syytä, leipälautasten käyttö ei ollut suotavaa. Juustohöylää ja leipäveistä ei varmaan tiskattu koskaan - paitsi jos joku muu erehtyi "auttamaan" tiskaamalla.

Se oli yleensä virhe. 

Kuivauskaapin järjestys oli nimittäin tarkkaan mietitty. Samanlaiset lautaset vierekkäin, kokojärjestyksessä. Haarukat, veitset, lusikat ja pikkulusikat valutustelineessä *omiin* lokeroihinsa. Mustat ja valkoiset arkimukit tuli laittaa kaappiin siistiin järjestykseen, vuorotellen, niin että lopputulos oli kuin shakkilauta.

Pidän samanlaista shakkilautaa yllä omassa astiakaapissani vihreillä ja kirkkailla laseilla.

Että heipat vaan sinne pilvenreunalle. Nykyään tiedän, että tiskaaminen auttaa hetkeksi kroonisen kylmiin käsiin. Kiitos niistäkin.

Ihanan tylsää

Viimeinen työviikko ennen kesälomaa on yleensä aika kaukana downshiftauksesta.

Paitsi minulla, myös monella muulla on menossa ihan sama maailma valmiiksi -projekti: tuotannot, suunnitelmat ja askelmerkit on saatava nippuun ennen kuin kaikki pysähtyy. Tykkään työstäni, mutta neljän palaverin päivät tarkoittavat sitä, että ne varsinaiset duunit tehdään illalla ja loppuaika rakennetaan erilaisia muistilistoja.

Rennon lomamoodin saavuttaminen on tällaisen duunipuristuksen jälkeen aika hankalaa. Aivot käyvät ylikierroksilla. Jos jarrutus menee pitkäksi ja rauhaton olo jää päälle, se tarttuu koko perheeseen.  

Hiljentämiseen on löytynyt hyvä lääke. Viime kesänä testattu konsepti osoittautui toimivaksi: vietän muutaman päivän loman alussa yksin kotona. Koti-insinööri pakkaa kamat ja ipanat mökille ja minä jään kesäleskeksi kotiin sillä varjolla, että hoidan läjän pienempiä ja suurempia puhdetöitä, joille ei ikinä tunnu löytyvän aikaa.

Ja niitähän toki riittää. Nyt pitäisi vaihtaa Skidin huoneessa järjestystä, avata yksi viemäri kunnolla, pestä talvitakit, käydä (taas) läpi lastenvaatelaatikot ja maalata muutama lista. Lisäksi pitäisi käydä hakemassa vuoden mittaan rikkoutuneiden juomalasien tilalle uudet.

Se tosiasiallinen syy, miksi tätä slottia lomaani kaipaan, on tietenkin rötväys. Oman ajan tärkeydestä puhutaan paljon, mutta sen katsotaan sisältävän aina jotain aktiivista tekemistä, liikuntaa, ystäviä tai harrastuksia - ei koskaan kattoon räkimistä.

Tutkijat väittävät, että lapset kaipaavat tylsistymistä lomalla, mutta minä väitän, että niin kaipaavat aikuisetkin. Ruuhkavuositaaapertaja harvemmin löytää aikaa rehelliselle tylsistymiselle. jos aivobreikki parantaa lasten mielikuvitusta ja luovuutta, miksei se tekisi samoin aikuisella?

Haluan omaa aikaa, joka sisältää ei mitään! Että ei ole yhtikäs mitään tekemistä tai vaikka olisi, niin ei tee. Tavoitetila on, että makaan sohvalla ajattelematta mitään ja havahdun siihen, että tulee ikävä lapsia.

Ah. Tästä kapinasta se löytyy, keski-ikäisen zen.

Kun sitten pääsen perheen pariin on vähän rikollinen olo. Talvitakit on kyllä pesty, mutta olen laiskotellut henkisesti! Olen syönyt kylmiä eineksiä, vetänyt iltapalaksi jätskiä ja jättänyt vaatteet hujan hajan. Ja nauttinut joka hetkestä.

Kiitos. Olen enemmän kuin valmis metamorfoosiin johdonmukaiseksi vanhemmaksi.

Yksi häiritsevä vieraslaji

Minun on joskus tuntea sympatiaa ihmislajia kohtaan.



Yksi ihmisryhmä, jota en meinaa millään kestää, ovat toisista lajeista valittajat. Siis tyypit, joita häiritsevät milloin mitkäkin elikot, myös ne, jotka eivät halua meille mitään pahaa.

Talvi on siitä miellyttävää aikaa, että röyhkeät eläimet eivät ole riesanamme, joten lajialarmistit heräävät keväisin. Täällä pääkaupunkiseudulla elämänmuotoamme uhkaavat toimenpiteistä päätellen erityisesti valkoposkihanhet. Toki nämä satanistivegaanit myös silkkaa pahuuttaan pysähtyvät "tuhoamaan" mukavan viljelijän pellot pohjoisemmassakin. Joten niiden pesät pitää hävittää ja munat talloa.

Hohhoijaa. Muistuttaisin nyt kertauksen vuoksi muutamasta jutusta, mitä me ihmiset noin niinkun lajina (homo sapiens) saamme aikaan.

Jätteet avaruudessa. Kuva: Euroopan avaruusjärjestö

Me tarvitsemme safkaamme varten kaikki maapallon pellot, myös sademetsät kelpaavat.
Me kalastamme meret tyhjiksi.
Me paskomme vesistöt, metsät ja ilmakehän täyteen. (Jopa avaruudessa alkaa olla huomattava määrä ihmisen tuottamaa skeidaa).
Me olemme pahimpana vieraslajina levittäytyneet pitkin maapalloa.
Me tuhoamme, salametsästämme, myrkytämme ja jyräämme lajeja, jopa niitä meille elintärkeitä, sukupuuttoon.
Me levitämme meriin mikromuovia, jota kalat syövät.
Meidän möykkämme kuuluu Mariaanien hautaan asti.
Meidän valomme häiritsevät jatkuvasti muiden lajien elämää.
Me ihmiset olemme vastuussa ilmastonmuutoksesta - toki siitäkin voi syyttää piereskeleviä lehmiä.

Unohdinko jotain?

No eniveis, olemme kiistatta maailman vaarallisin laji muille lajeille (myös itsellemme), mutta eipä siinä, dissataan toki ikäviä hanhia. On silti älyllisesti epärehellistä kuvitella, että hanhenpaska pääsisi maailman ympäristökatastrofien listauksessa edes pistesijoille, vaikka se sandaalinpohjaan ikävästi tarttuukin.

Suuta soukemmalle siis. Ja hattu päästä, että ees joku laji pystyy meidän kanssa elämään.

Puhelin hukkui, aikaa löytyi

Kaikki lähti siitä, että unohdin puhelimeni mökille. Paluumatkan pakkauskiireessä suoritin montaa asiaa yhtäaikaa ja vasta Raision kohdalla aloin ihmetellä, että missähän se luuri on.

Anoppi sen terassin kaiteelta löysi. Saisin sen takaisin vasta parin päivän päästä.

Periaatteessa pikku juttu. Mutta kuitenkin yllättävän hyödyllinen tauko.

En ole koskaan pitänyt digilaite- tai somepaastoa. Osittain siksi, että molemmat työni liittyvät tiukasti digimediaan, ja osittain siksi, että en ole kokenut olevani pahassa koukussa. Tämä subjektiivinen tulkinta tarkoittaa, että tiedän pahempiakin tapauksia (Jenkeissä on vieroitusta varten jopa hotelleja, joissa luovutetaan laitteet tiskille). En istu pöntöllä luuri kädessä, en pelaa aamuyöhön enkä selaa Facebookia ruokapöydässä. Aivoni ovat irti internetistä myös työmatkat fillarin selässä.

Silti huomasin, että tässähän tulee vieroitusoireita. Ei siksi, etten voisi pälättää puhelimessa, vaan siksi, että sovellusten pläräämisellä on helppo täyttää kaikki hetkittäiset luppoaikaikkunat. Bussi- ja junamatkat, yksinäiset lounaat, tylsät kokoukset ja muut odotteluhetket saa sujumaan tsekkaamalla somevirtaa. Aloin kaivata puhelinta heti kun tuli joku suvanto.

Ainoa aidosti ongelmallinen hetki oli aamu: puhelin liittyy tiukasti heräämisprosessiini. Minulla ei ole erillistä herätyskelloa, joten puhelin piippaa hereille. Uutisten lukeminen on minun tapani saada silmät auki ja aivot käyntiin. Sääsovelluksesta katson, mitä ipanoille pitäisi pukea päälle.

Mutta oikeastaan kaikki muu on turhaa. Erityisen tyhmää puhelimen näpertäminen on ihmiselle, jolla olisi sata miljoonaa asiaa tehtävänä (kaikkien viivyttelymestareiden kannattaa tunnistaa Instant gratification monkeynsa). Puhelin tarjoaa helppoa sijaistekemistä silloin kun oikeasti pitäisi tehdä jotain muuta.

Mitä kahden vuorokauden puhelinloman aikana sitten tapahtui?

Huolimattomuudesta johtunut interventio tuli oikeaan paikkaan. Päätin, että jonninjoutava iltaräpellys saa jatkossakin jäädä. Yhtään enempää en ole nukkunut, enkä muutenkaan koe vapautuneeni oravanpyörästä. Mutta jostain kumman syystä olen kirjoittanut jo neljä lukua lastenkirjaan, jota olen suunnitellut kirjoittavani jo pari vuotta. Ärsyttävää.

Suosittelen kaikille parin päivän lomaa digilaitteista, ihan vain tarkistusmielessä. Vempeleet ovat koukuttavia ihan syystä ja oma subjektiivinen arvio voi pettää. Et menetä mitään, mutta parhaimmassa tapauksessa löydät elämääsi lisäaikaa.

Vapun muodonmuutos

Perheellistymisen myötä aika moni juhla hakee uusia uomiaan. Yksi suurimman muodonmuutoksen kokenut juhla on vappu.

Ensin mietin että kokeilisin tehdä ensi vuonna munkkeja itse, mutta sitten nämä
pakastekaapin rinkulat osoittautuivat aivan loistavaksi ja helpoksi vaihtoehdoksi.

Arvioiva koemaisto. Muovinen skumppalasi FTW.

Minulla on vappuun hyvin ristiriitainen suhde.

Pidän juhlista (edelleen) ja ystävien tapaamisesta, mutta viralliset akateemiset vappurituaalit olen aina kokenut vähän vieraiksi. En ole koskaan pitänyt patsaan lakittamisen seuraamista kamalassa tungoksessa vaivan arvoiseksi. Vappupäivän piknik Ullanlinnassa taas on täysin keliriippuvainen tilaisuus. Tänään siellä oli varmasti mahtavaa. Mutta jos lämpöä on viisi astetta ja merituulen mukana ripeksii jääpaloja, jätän mieluummin väliin.

Lisäksi vapun juhlintaan liittyi nuorempana spontaani ajelehtiminen. Etukäteisuunnitelmat olivat hatarat. Kun liikuimme isoissa porukoissa, aina joku tunsi jonkun, jolla oli bileet. Ihmisiä tuli ja meni, mikä oli tavallaan hauskaa, koska siinä tapasi uusia ihmisiä. Mutta koska en ole supersosiaalinen, en viihtynyt niissäkään.

Ja jossain vaiheessa oli kuitenkin lopetettava kuoharin lipittäminen ja lähdettävä kotiin, koska työpäivä.

Sairaan hyvä raikas, mintulla ryyditetty perunasalaatti. Ohje täällä.

Nykyään vapputraditiomme on perhekeskeinen. Aattona käymme perheen kesken ravintolassa syömässä ja toukokuun ensimmäisenä juhlistamme Vaarin synttäreitä. Yleensä mökillä.

On perunasalaattia, saksofonimusiikkia, munkkeja (ne tomusokerilla kuorruteut aivot eivät puhuttele ketään meistä), omatekoista simaa, serpentiiniä ja ilmapalloja. Ja aina samat tyypit, lähisuku.

Olen hylännyt jopa lakkitradition. Se sijaitsee eteisen ylimmällä hyllyllä ja sitä varten pitäisi hakea tikkaat. Ei jaksa. Lisäksi se on kohtuullisen kamalan näköinen, koska join siitä salmiakkikossua joskus silloin kun vaput olivat riehakkaampia.

Perhevappu on uusi normaali. Ja suomalaista työtä se tämä perhe-elämäkin vaatii, mitä suurimmassa määrin. Kippis sille!

Muistoja ystävyydestä

Facebookin viestilaatikko kilahti keväällä. Se oli bestikseni vuodelta -82!

Ala-asteen tyttöporukka oli kokoontumassa ja hän kysyi, haluaisinko tulla mukaan. Totta kai halusin!

Kun edellisestä tapaamisesta on vierähtänyt 30 vuotta, puhuttavaa riittää. Nykyisyyden päivittämisessä ja menneiden muistelussa vierähti tunti jos toinenkin. Samalla tuli tarkistettua omien muistikuvien luotettavuus. Se, mitä minä muistan, on vain yksi näkökulma.

Ystäväni oli kyllä käynyt mielessäni usein viimeisen parin vuoden aikana. Skidin välillä takkuinen koulutaival on palauttanut mieleeni valtavan määrän muistoja omilta ala-asteajoiltani. Erityisesti siitä, miten monimutkaisia lasten väliset sosiaaliset suhteet ovat, miten isoja asioita ne siinä elämäntilanteessa ovat ja miten paljon tukea niihin tarvitsee.

Aloitin peruskoulun aivan pystymetsästä, ilman päiväkotia ja eskaria. Olin aivan kuistilla. Kummajainen, joka ei tuntenut ketään ja joka vielä asui toisella paikkakunnalla, metsän keskellä. Leikkikavereinani oli ollut kuuden vuoden ajan lähinnä veljiä.

Kun vihdoin sain ikäistäni tyttöseuraa, olin haltioissani. Vietin ystäväni kanssa joka ikisen koulupäivän ensimmäisen viiden vuoden ajan. Tunnen hänen vanhempansakin kuin omani, koska käytännössä asuin heillä iltapäivät.

Tietysti kuplamme meni aikanaan rikki, ja se oli valtava kriisi silloin. Loppuviimeksi se vain enteili tulevaa: jouduimme yläasteella eri luokille, lähdimme eri lukioihin ja jatko-opintoihin. Yhteydet katkesivat hiljalleen. Kasvoimme eri suuntiin mutta kuitenkin niin, että päällimmäinen muisto ystävyydestämme on lämmin.

Juttutuokiosta tajusin, miten säännönmukaisesti korjaan äitinä omia lapsuuden traumojani.

Yksinäisyys ja ulkopuolisuuden tunne (mikä johtuu osittain sosiaalisen silmäni puutteesta) oli ja on minun taakkani. Nyt omien lasten kohdalla haluan, että asumme kahden minuutin päässä palveluista; että ipanat pääsevät harrastuksiin, synttäreille ja yökylään; että heidän ympärillään on ihmisiä. Ja että heillä olisi vanhemmat, joiden kaikki huomio ei mene lamasta ja avioerosta selvitymiseen. Samasta syystä friikahdin Skidin kouluarvonnasta.

Toiseksi tajusin, miten 80-luvun lapsuudesta puhutaan aina nostalgisen ihannoivaan sävyyn: oli C-kasetteja, lankapuhelimia ja kaikki perheet katsoivat lauantaina Kymppitonnia. Mutta arki oli kuitenkin karua. Lasten ongelmat olivat ihan samoja kuin koululaisilla nykyäänkin. Köyhyys, vanhempien alkoholinkäyttö, kiusaaminen.

Nykyään on kuitenkin paremmin. Lasten oikeuksien vahvistumisen lisäksi meidän sukupolvemme on petrannut vanhempina. Tabuja, kuten sukupuolirooleja, on onnistuttu rikkomaan, lasten kanssa vietetään enemmän aikaa ja keskustelua ja tietoa esimerkiksi kiusaamiseen puuttumisesta on paljon enemmän.

Olen entistä vakuuttuneempi siitä, että nelikymppisenä on erinomainen hetki puntaroida kaikenlaista. Peruskoulun aikaisia ystävyyssuhteita ei kannata jättää käsittelemättä.

Kääk, mitä muistoja!

Yhteistyössä Aku Ankan kanssa.

Akkari. Tartuin lapsuudesta tuttuun aviisiin tämän yhteistyön myötä reilun kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen. Posti toi viisi lehteä ja Lataamo-tunnarit. Miten Ankkalinnan asukkaiden toilailut maistuvat keskiäkäiselle ja nykynuorelle? Onko klassikko vuosien mittaan uudistunut: onko Hessulla älypuhelin ja Aku päässyt anger management -kurssille? Ja mitä sovellus tarjoaa?

Sarjakuvat kuuluivat olennaisena osana lapsuuteni lukemistoon. Ne täyttivät eri kulttuurinnälän lokeroa kuin kaunokirjallisuus, jota ahmin ennakkoluulottomasti kaikista genreistä. Sarjiksia tilattiin taloon useita ja niitä lojui ruokapöydällä, sängyn vieressä ja vessassa. Heppalehdet sain lukea ihan itsekseni, mutta keskiviikkoisin autossa matkalla kotiin riideltiin, kuka saisi lukea Akkarin ensimmäisenä.

Lehteä kiihkeämmin suhtauduin Aku Ankan taskukirjoihin. Nopeana lukijana pidin pitkistä ja polveilevista tarinoista - ja Skidi on täysin samoilla linjoilla. Manguinkin taskareita vanhemmilta, lainasin niitä kavereilta ja eka oma ostokseni oli kirpparilta löytynyt taskukirja. Parhaimmillaan kirjahyllystäni meni taskukirjoihin kaksi pitkää hyllyä.

Sarjakuvahahmot ovat karrikatyyrejä ja juoniasetelmat mustavalkoisempia kuin kaunokirjallisuudessa. Tällöin lukijassa herää voimakkaita tunteita empatiasta närkästykseen.

Tykkäämme Skidin kanssa Mikistä ja Roopesta. Pahiksista Milla Magia on paras, Mustakaapu pelottavin ja Karhukoplan hömelöt lähinnä hassuja. Tykkäsin myös harvinaisista henkilöhahmoista kuten Eka Vekarasta ja Touho-serkusta. Parhaita juttuja olivat ne, joissa matkustettiin Roope-sedän päähänpistojen perässä maailmalla/avaruudessa Kroisos Pennosen ja Kulta-Into Piin rampatessa kannoilla.

En voi edelleenkään sietää äksyilevää Iinestä ja Skidi puolestaan totesi vähän nyrpeänä, että lehden nimi pitäisi vaihtaa veljenpojiksi. Tykkejä naishahmoja kaipasin minäkin. Nokkelia sisarentyttöjä oli liian vähän, samoin neuvokasta Mummo Ankkaa.

Yksi Aku-rakkauteni syy oli kielessä, suomennoksiin panostamisessa. Osa lukemisen hauskuudesta piili kääntäjän sanavalinnoissa. On tutkittu juttu, että kirjoja lukeneiden ja lukemattomien lasten välillä on isot erot juuri sanavarastossa, ja väitän että Aku Ankkaa lukeneet voidaan rinnastaa kirjoja lukeneisiin.

Rikkaasta kieliasusta ei tingitä edelleenkään ja näinä kökköjen Google translator -käännösten aikana satsausta arvostaa entistä enemmän. Lisäksi tajusin, että Akkari-kielestä on jäänyt vaikutteita koko kansakunnan aktiiviseen sanavarastoon.

• Keskuudessamme elää kitupiikkejä, hannuhanhia ja pellepelottomia. Ja kaikki tietävät, millaisia he ovat. 
• Voin käyttää sanoja sihijuoma, fantastiljoona ja hyrysysy ja tulla ymmärretyksi. 
• Aku Ankka -sadattelut taas on pitänyt ottaa käyttöön perheellistymisen myötä. Jukranpujut, senkin ruoja! 
• Erilaiset julkkisten nimiväännökset olivat suosikkejani. Viittaan edelleen erääseen edesmenneeseen artistiin Möykkäel Jaksosena.

No, oliko mikään muuttunut?

Kaupunki oli ennallaan. Kepulikonsteja käyttävä Hanhivaara häviää edelleen mittelöissä. Veljenpojilla välähtää, Hessulla ei. Mikki jeesaa Simo Sisua ja Hannu Hanhi luottaa tuuriinsa.

Suurin uutinen olikin se, että Aku Ankan digipalvelussa Lataamossa* ovat kaikki akkarit ja taskukirjat luettavissa digimuodossa. Siis kaikki taskukirjat 70-luvulta lähtien. Jukopliut!

Koska taskarikokoelmastani on jäljellä enää kaksi vaivaista nidettä, tämä paikkaus tuli tarpeeseen. Ihan ensimmäiseksi aion lukea terrierini tuhoaman Ympäri mennään ja yhteen tullaan -läpyskän, jossa pikkuruiset minoxilaiset tulevat miniufolla ostamaan Maasta viljaa.

Lopuksi ARVONTA! Kuka Ankkalinnan asukkaista oli suosikkihahmosi, kuka inhokkisi? Laitan arpoen kaikkien kommentoineiden kesken muikean lukupaketin! Palkintopaketti sisältää seuraavat Aku Ankka -kirjat:
- Ankat maailman ympäri 3
- Barksin parhaat sarjat 5
- Kadonneen Kirjaston vartijat, juhla-edition.

Keskiviikkoiltaan klo 21 asti saa analysoida. Muistathan myös jättää sähköpostiosoitteesi, jotta saan ilmoitettua voitosta!

*Lataamo toimii sekä mobiilisovelluksena että tietokoneella. Tarjolla on kaksi tilausvaihtoehtoa ja palvelun voi rekisteröidä yhteensä viidelle laitteelle. Sitä voi talouskohtaisella tunnuksella käyttää kolme henkilöä yhtä aikaa = ei enää riitelyä siitä, kuka lukee ensin!

Tuleeko meille koira?

Viime kesästä lähtien on perheessämme ollut yksi kestopuheenaihe. Koira.

Koirat mukana vaelluksella. Etummainen karvakasa minun.

Lemmikin mankuminen alkoi jo muutama vuosi sitten, kun Skidi tajusi, että koiran omistaminen ei ole mikään periytyvä ominaisuus kuten kuninkaallinen titteli vaan lemmikkejä voi ostaa. Kun vielä tuttavaperheeseen tuli karvainen perheenjäsen, ei suoralta konfrontaatiolta ole voinut välttyä.

Viimeksi aiheesta keskusteltiin Kanarialla, kun erään kaupan ovella päivysti nelijalkainen kauppias.

Minulta tulee vihreää valoa, Koti-insinööri on antanut vasta keltaista. Mutta hän on antanut ymmärtää olevansa taivuteltavissa.

Lapsuudenkodissani oli aina koira. Parhaimmillaan kolme kappaletta. Koira muutti mukanani myös opiskelupaikkakunnalle ja ensimmäiseen omaan kotiini. Se tapasi kaikki poikaystäväni ensimmäisenä.

Olen ollut ilman koiraa vuodesta 2005, kun ikäloppu terrierini siirtyi autuaammille metsästysmaille. Koirattomuuteen tottuminen otti aikansa. Nyt kymmenen vuoden treenin jälkeen osaan jo lähteä ulos yksin.

Satu kertoi hyvät perustelut, miksi heille ei tule lemmikkiä. Hän arveli, ettei jaksa hoitaa ja toisaalta, ettei siitä seuraa mitään plusmerkkistä henkisesti. Jäin miettimään, olenko jo autuaasti unohtanut, millaista koiran omistaminen on? Onko aika kullannut muistot? Mitä jos Koti-insinööri ei pidäkään koiran omistamisesta? Onko koira oikeasti tässä (suhteellisen kiireisessä) elämäntilanteessa järkevä hankinta?

Järjen voi kyllä unohtaa elämäntilanteesta huolimatta. Eihän omissa lapsissakaan mitään erityistä järkeä ole.

Tiedän, että koiran kanssa on ulkoiltava myös vaakaräntäsateessa - mutta toisaalta terrierini ei suostunut sellaisella kelillä kuin viiden metrin päähän.

Tiedän, että sitä pitää käyttää eläinlääkärissä, siitä lähtee karvaa, kuolaa ja kuraa, se levittää joskus biojäteroskiksen sänkyyni ja ripuloi valkoiselle matolle.

Terrieri ja minä vuonna 2004.

Mutta toisaalta tiedän myös, että minä jään lemmikin kanssa henkisesti plussalle. Joidenkin tutkimusten mukaan lemmikin omistaminen on jopa terveysteko: lemmikki vähentää stressiä, lisää empatiaa ja saa säännöllisesti liikkeelle. Lisäksi minun nähdäkseni lajien välinen ystävyys on aika kova juttu. Sen voi toki kokea ilman omaakin otusta.

Pahinta onkin, että todennäköisesti se juutas kuolee ennen minua. 

Periaatepäätös koiran hankkimisesta on tehty, mutta sen aika koittaa vasta parin vuoden päästä kun ulkoiluttajia, ruokkijoita, tavoille kouluttajia ja vahinkojen siivoajia on neljä kappaletta. Lisäksi päätös on ehdollinen: Snadin allergiataipumukset täytyy selvittää ettei tule ikäviä yllätyksiä heti alkuunsa.

Minkälaisia kokemuksia teillä on koiran hankinnasta? Onko kaduttanut?

Nainen parhaassa iässä

Olen aina pitänyt vitsailuna sitä, että aikuinen ihminen ei muka muista ikäänsä. Kunnes sitten viime viikolla en heti osannut vastata yksinkertaiseen kysymykseen: paljonko täytät?

Pienen laskutoimituksen jälkeen oikea numero löytyi, mutta vähän huvitti. Kai tämä on vain merkki siitä, että sillä vikalla numerolla ei ole enää niin hirveästi merkitystä. Vuosi sinne tai tänne. Elämä rullaa uomissaan ikääntymisestä huolimatta.

Tykkään tästä nelikymppisyydestä. Mistään kriisistä ei ole tietoakaan. Tämä on ihan kuin kolmekymppisenä mutta paljon vähemmällä vaivalla - vaipat on vaihdettu ja soseet syötetty. Ruuhkavuosi-indeksi on laskussa, joten tasapaino oman identiteetin ja perheen välillä on parantunut. Pölyttymässä ollut parisuhdekin on mahdollista nostaa entisöitäväksi.

Muutenkin on aika rentoa. Ryppyjen ja harmaiden ilmestyminen ei ole enää uutinen. Kukaan ei pakota nukkumaan teltassa eikä heräämään ennen seitsemää. Kengissä olevia jäärautoja ei tarvitse selitellä. Kaikki urheilusuoritukset ovat pelkkää plussaa ja kovakuntoisen maineen saa pyöräilemällä duuniin. Tiedän milloin mukavuusalueelta ei kannata poistua.

Kun katselen nuoruuden kuviani, olen vähän helpottunut. Yhtään ei käy kateeksi tyttöä, joka vasta aloittelee virheitään. Ja toisin kuin väitetään, jotkut rosot eivät ikinä siloitu. En ole yhtä ehdoton kuin nuorempana, mutta tärkeiden arvojen suhteen näkemykseni ovat vain kirkastuneet.

Ja vaikka olen monella tapaa omavarainen, elämän rajallisuuden ja ainutlaatuisuuden kanssa olen tullut tutuksi. Mikään ei ole itsestäänselvää.

Ei juurikaan valittamista. Tämä on Hyvää Elämää (TM).

Terveisiä perheestä

Subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaaminen on tulossa Espoossa valtuuston käsittelyyn helmikuussa. Laki määrittelee vähimmäistason ja kunnat voivat erikseen päättää laskevatko tasoa vai eivät.

Tämä rajaus on mainio esimerkki siitä, kuinka monimutkaisia asiat ovat. Periaate kuulostaa helpolta: ne, jotka ovat syystä tai toisesta kotona, eivät saa kokopäiväistä päivähoitoa. Täysin loogista ja helppoa.

Paitsi silloin kun ei ole. Tähän väliin esimerkki elävästä elämästä.

Kun Snadi syntyi, Skidi oli jo nelivuotias. Meillä oli tien toiselta puolelta perhepäivähoitopaikka, jossa hän oli ollut puolitoistavuotiaasta lähtien - siellä oli tuttu pieni ryhmä, paras ystävä ja riittävästi toimintaa varhaiskypsälle ja lukemaan opettelevalle ipanalle. Jos luopuisimme paikasta emme ikinä pääsisi sinne takaisin.

Yritimme ihan vapaaehtoisesti pitää päivät lyhyinä, mutta Skidin palaute oli kylmää: tulette liian aikaisin - haluan leikkiä! Jep. Himassa vauva keskeytti leikit ja vei huomion.

Seuraavana syksynä elämä pisti jälleen pakan sekaisin: jäin työttömäksi. Luonnollisesti olimme hakeneet jo päivähoitopaikkaa ja saaneet sen käsittämättömällä hillolla samasta perhepäivähoidosta. Hohhoijaa. Taas olisi pitänyt ottaa molemmat lapset pois siitä hoitoryhmästä, koska työttömyyteni kesti yli kaksi kuukautta.

Kun sitten sain töitä, työt olisi pitänyt aloittaa jo seuraavan päivänä. Sain neuvoteltua kolmen päivän marginaalin, että ehtisin sopia käytännön järjestelyistä perheen toisen vanhemman kanssa.

Neljän vuoden ikäero on kehityksellisesti aika merkittävä.

Keskusteluissa virkamiesten kanssa on yllättänyt se, miten paljon käytännön järjestelyissä on edelleen epäselvyyksiä (hoitoajat, päiväkodin päivärytmi, ryhmäkoot, yksityiset päiväkodit, hoitotarpeen arviointi) ja jopa eettisiä kysymyksiä (miten kunta saa tiedon perheen työllisyystilanteesta, miten eroperheiden lapsia kohdellaan ja pitääkö päiväkodin tietää esimerkiksi isän masennuksesta?). Valtava hässäkkä - miksi?

Ehkä tosiaan pitäisi vielä kerran miettiä, miksi hallitus näkee subjektiivisen päivähoidon rajaamisen ylipäätään tarpeelliseksi. Sehän taisteltiin läpi nimenomaan naisten voimin laajalla puoluerintamalla 90-luvulla.

Huonossa taloustilanteessa pitää säästää? Nyt on jo nähty, että hallituksen laskelmat eivät toteudu, ihan jo siksi, että käytännön järjestelyt tulevat eteen. Selkeät säästöt saataisiin vain sillä, että oikeus poistettaisiin kokonaan.

Sitten on se näkökulma, että lapsen on aina parempi olla kotona. Mutta jos katsotaan, että lapsilla on todella oikeus kotihoitoon, astutaan kiinnostavalle maaperälle työssäkäyvien vanhempien kannalta. Pitäisikö toiselta vanhemmalta kieltää työssäkäynti?

Onko ongelma sitten subjektiivisuudessa? Siinä, että vanhempien tekemiin päätöksiin ja arviointikykyyn ei voi luottaa? Tuskin, koska vanhemmilla on edelleen täysin subjektiivinen oikeus jäädä kotiin lasten kanssa.

Kesällä 2013 Skidi luki jo sujuvasti.

Noh, tämä hyvin monitahoisesti kantaaottava pilakuva paljasti totuuden. Kun päivähoidon arvostus on nolla, on helppo unohtaa uudistukset ja keskittyä keppiin.

Jos päiväkotia käytetään viinanhakureissuihin, perheellä lienee muitakin ongelmia. Silloin lapsen etu olisi saada olla turvallisessa ympäristössä päiväkodissa. Jos taas kyseessä on herkkä lapsi, joka kärsii pitkästä päivästä päiväkodissa, tämä pitäisi ottaa esiin vasukeskusteluissa työllisyystilanteesta riippumatta: mitä vanhemmat voisivat tehdä, että päivät eivät venyisi? Ja yhtä lailla vastuu on päiväkodilla: miten päiväkotia voisi kehittää viihtyvyyden lisäämiseksi?

Ja uudistuksia kyllä kaivattaisiin.

Ihan ensimmäiseksi tarvitaan paljon enemmän viestintää päivähoidon mahdollisuuksista ja vaihtoehdoista (esim. neuvolakäynnillä) ja sitten lisää niitä vaihtoehtoja vanhemmille, joille riittäisi kevyempikin palvelutaso. Lisäksi tarvitaan joustavuutta sekä hoitoaikoihin että laskutukseen. Digitaalinen kulunvalvontaa säästää henkilökunnan työaikaa ja paljastaa tarkalleen, miten lapset päivähoitoa käyttävät. Me maksamme koko viikosta vaikka Snadi on perjantaisin melkein aina poissa muskarin takia. Niinä muutamana perjantaina kun muskaria ei ole, tarvitsemme päivähoitoa. 

Ja paljon muutakin varmasti olisi tehtävissä kunhan vain ryhdyttäisiin keräämään ideoita ja testaamaan niitä. Keppiä ei tässä elämäntilanteessa tarvitse.

Jotta saataisiin Tallinnan viinavanhempien rinnalle todellisia perhetarinoita niin kertokaa te: millaisessa tilanteessa olette käyttäneet subjektiivista päivähoito-oikeutta?

Tänä vuonna

Vuosi vetelee viimeisiään. Miten meni noin niinkun omasta mielestä?

Kun pohdiskelin kuluvan vuoden henkilökohtaista tilinpäätöstä, huomasin, että en oikein muistanut mitään erityisiä tapahtumia. Viisi viimeistä vuotta ovat olleet sellaista haipakkaa kaikenlaisten perhe- ja urakäänteiden kanssa, että tämä vuosi taisikin olla sellainen ei-kovin-tapahtumarikas välivuosi.

Sitten muisti alkoi palailla. Onhan tässä taas ollut kaikenlaista. Isoa pientä ja pientä isoa. Raskasta ja kevyttä, ja kaikkea siltä väliltä - riippuu ihan siitä, millä vauhtia mittaa.

Vuonna 2015 tein ekaa kertaa simaa!

Tänä vuonna sain vakituisen työpaikan eikä minun tarvinnutkaan ryhtyä täyspäiväiseksi yrittäjäksi. Vaikka nykyään yrittäjyyttä hehkutetaan paljon, ei yksinyrittäminen kirjoittamalla ole erityisen hohdokasta. Tokihan siinä on vapaa kuin taivaan lintu, mutta kolumnistin leipä on epävakaata ja bloggaajan mainostuloriippuvaista, kirjailijana pärjää ainoastaan, jos on hyvä anomaan apurahoja (tai Sofi Oksanen). Lisäksi kaipaan työyhteisöä.

Tänä vuonna pyöräilystä tuli pääasiallinen kulkumuotoni. Olen porhaltanut sähköfillarillani enemmän kuin koskaan, helmikuun lopusta aivan jouluviikolle asti. Kun ensi vuonna metro alkaa kulkea ja erilaiset autonvuokrauspalvelut yleistyvät, voisi ihan oikeasti epäespoolaisittain miettiä omistusautosta luopumista.

Tänä vuonna huomasin, että pystyn kuin pystynkin karkkilakkoon ja uskalsin leikkasin tukkani ihan lyhyeksi. Molemmat päätökset olivat isoja, vaikka ne joillekin voivat olla pieniä.

Tänä vuonna tunsin ensimmäistä kertaa tajuavani kunnallispolitiikan kiemuroista jotain. Kysyn edelleen tyhmiä kysymyksiä, mutta päivähoitoryhmien koon säilyttäminen Espoossa ennallaan oli iso saavutus.

Tänä vuonna oli myös monta käännettä parempaan perhe-elämässä. Yhteiselo lasten kanssa on sujuvampaa kuin koskaan.

Vuonna 2015 teimme ensimmäiset vaellukset niin että kaikki kävelivät itse.

Vuonna 2015 eräs perheenjäsen aloitti kuvataidekoulussa - ja ra-kas-taa sitä.

Lisäksi tänä vuonna lähipiirissä oli yksi romahdus (diagnosoitu paniikkihäiriö), yksi syöpä (voitettu) ja yksi pallolaajennus (onnistunut). Ei kenenkään elämä ole pelkkää positiivisuutta ja onnistumisten sarjaa, vaikka sosiaalisessa mediassa ne korostuvatkin.

Elämässä ei ole välivuosia. Merkityksellisiä tapahtumia, pysähtymisiä, kohtaamisia ja käänteitä löytyy kyllä kun vähän penkoo. Jotkut muutokset vain etenevät hitaasti. Suunta näkyy etäisyyttä ottamalla. 

Vuoden koskettavin viisaus onkin tämä: "Everyone is fighting a battle you know nothing about. Be gentle always."

Kuusifanaatikko

Sarjassamme Näitä Ilman Joulu Ei Tule. Tajusin tänään olevani kuusifanaatikko.

Voin nimittäin luopua joulupukista, lumesta, lanttulaatikosta ja herneistä sekä joulusaunasta, mutta yhdestä en luovu. Se havupuu on roudattava sisälle tai tunnelma on pilalla. Puolustaudun sillä, että minulla oli joku joulurisu sisällä sinkkuaikoinakin.

Olen jossain välissä kehittänyt myös tarkoin direktiivein säännellyn kuusirutiinin.

Meidän perheen (lue: minun) kuusi siis haetaan aina vuoden pimeimmän päivän aattona paikalliselta kuusikauppiaalta. Hinnasta yritetään tinkiä, koska kaunis sen ei tarvitse olla - saa olla toispuoleinen, pääasia on tuoksu.

Yön puu saa asettua jalassa ja aamulla lapset pääsevätt koristelemaan sen (lue: minä korjaan vaivihkaa perässä koristeet parempiin paikkoihin). Ja mitään uusia koristeitahan ei tietenkään hankita, koska pointti on käyttää vanhoja, perinteikkäitä koristeita.

Kuten aina perinteissä, myös kuusirutiineissa on paljon hajontaa. Jotkut hakevat kuusen pihalle jo ensimmäisenä adventtina ja siirtävät sen sisälle aattona. Joillain kuusen koristelevat yöllä tontut. Jotkut laittavat pienen muovikuusen joulupöytään.
 
Nyt koko kämppä tuoksuu ja kuusifanaatikko on ihan jotta NUUUUUH. Ja jokainen kaltaiseni tietää, millainen odotus nyt on menossa. Koska jos se ei juo niin voihan karistus ja varina. No, se pidetään loppiaiseen joka tapauksessa.

Millaisia jouluisia pakkomielteitä teillä on?

Valvomalla vapaa-aikaa

Kello lähestyy kahtatoista. Istun sohvalla läppäri sylissä ja kirjoitan. Astianpesukone hurisee, kämppä on muuten hiljainen, ikkunoita narisuttaa navakka tuuli. Ipanat ovat olleet nukkumassa jo useamman tunnin. Koti-insinöörikin on unten mailla.

Sama kellonaika puolisen vuotta aikaisemmin mökillä.

Istuisinko tässä, jos ei olisi blogia kirjoitettavana? Todennäköisesti. Koska siunattu rauha.

Päivän paras hetki on yö, koska sen saa viettää ilman seuraa. Kukaan ei keskeytä, ei kysele, ei tunge syliin. Jos olisi kesä, voisin mennä ulos haistelemaan mesiangervoja, nyt tyydyn vain nauttimaan sateen ropinasta.

Olen aina tykännyt olla yksin. Yksi perhe-elämän suurimmista mullistuksista oli, että mahdollisuus omaan aikaan katosi - tilalle tuli vääränlaista yksinoloa, josta puuttui olennainen komponentti: vapaus. Sitä eivät hormonit heilauttaneet mihinkään suuntaan.

Tässä uudessa elämäntilanteessa isompien lasten kanssa oman ajan ottaminen on taas mahdollista: nukun hyvin, joten jaksan valvoa. Olen myös siitä onnellisessa asemassa, että saan nukkua arkenakin riittävästi, koska työaika joustaa.

Olen luontaisesti iltavirkku, mutta myönnän kyllä pahentavani taipumustani itse. Minun on hirveän helppo venyttää nukkumaanmenoa, sillä uni alkaa painaa luomia vasta puoli yhden maissa. (Siinä vaiheessa on toki sitten äärimmäisen ikävää havaita, että pyykit on koneessa.)

Tuli mieleen, että kuinkahan moni äiti tekee samaa: valvoo itselleen vapaa-aikaa? Onko se, että saa olla aivan varmasti rauhassa (toisin kuin suihkussa ja vessassa) tärkeämpää kuin yöunet? Veikkaan, että on muitakin yksinäisyyttä kaipaavia kukkujia. Tiedän, että on. Joku lukee tämän postauksen.

Päivän toiseksi paras hetki on aamulla, kun kaksi pyjamabanaania kömpii viereen heräilemään. Perhe-elämän yang maistuu kuin yin on kunnossa.

Viikonloppu kolmistaan

"Olipa kiva viikonloppu", totesi tuokaluokkalainen. Niin olikin. Koti-insinööri oli bänditreeneissä mökillä ja meillä tytöillä oli metsäretki, kahvilakäynti, Onnelin ja Annelin talvi, lumiukkotalkoot ja alias-matsi. Ihan parasta.

Kolmistaan luontopolulla syyskuussa.

Muistelin, että aina ei ole ollut näin. Perheen muusikolla on säännöllisesti keikkoja ja intensiivisiä bändileirejä, jotka vaativat yön yli poissaoloja kotoa. Muutama vuosi sitten tilanne oli hyvin erilainen. Kun Koti-insinöörillä oli joku viikonloppumeno, minulla oli välittömästi paniikkinappula pohjassa.

Viikonloppu yksin oli lähinnä painajaisten painajainen. Itketti koko setti jo etukäteen. Värjöttely leikkipuistossa, syöttämismaratonit, päiväunitaistelut, yöheräilyt - vailla hetkenkään rauhaa.

Jos ulkupuolista apua ei ollut saatavilla, olin viikonlopun jälkeen valmis ottamaan lentolipun jonnekin kauas. Pelkkänä menona.

Ja sitten on tämä nykypäivä.

Nyt yyhoo-viikonloput ovat mukavaa vaihtelua arkeen, vaikka lapsia on kaksi. Ipanat leikkivät kivasti yhdessä ulkona ja sisällä (voin päästää ne jopa ulos leikkimään kahdestaan), niiden kanssa voi pelata lautapelejä ja ne katsovat lastenohjelmia, jos minun pitää käydä kaupassa.

Sunnittelimme ihan innoissamme ensi viikonloppua, jolloin on sama kuvio: mitä kaikkea ehditään tehdä? Mennäänkö uimaan, olisiko joulumarkkinoita tai muita tapahtumia? Mitä museoita on käymättä? Keiden kaikkien ystäväperheiden kanssa tehdään treffit?

Ihan kuin olisin eri todellisuudessa. Ja tavallaan olenkin.

Silläkin uhalla että toistan itseäni: ihan liian vähän puhutaan siitä, miten mahtavaa elämä on yli kolmevuotiaiden kanssa. Miten paljon arki helpottaa, miten hauskaksi elämä muuttuu kun vaihtoehdot lisääntyvät -- ja miten jotkut ahdistuksen aiheet ovat yhtäkkiä kaukaisia, absurdeja muistoja, joiden ei voi uskoa olleen totta.

Saldo on jopa niin plussalla, ettei edes pieni vollotus bussiterminaalissa ("En halua mennä bussilla!") haittaa.

Niinkö? No mennään toki sitten kuuraketilla.

Ruuhkavuosivajeita

Viime viikonloppu oli omistettu ystäville, pitkästä aikaa.

Metsälammesta katsoo takaisin joku tyyppi.

 
Ruuhkavuosikaistalla kaasuttaessa tuntuu, että ystävistä on kaikkein vaikein pitää kiinni. Kaikki aika uppoaa helposti työn, perheen ja parisuhteen kolmioon. Ystäväaika vaatii toteutuakseen erityistä suunnittelua.

Tätäkin reissua oli odotettu jo puoli vuotta. Varasimme tämän Virkistysviikonlopun mökin Vierumäeltä jo viime keväänä. Kotiin jäi odottamaan yhteensä viisi puolisoa ja seitsemän lasta.

Olin huomaavinani, että meillä kaikilla tuntui olevan vajausta samoista asioista.

Oli liikuntavajetta.

Siinä missä parikymppisenä lähdettiin viikonloppureissuille lähinnä tutustumaan paikkakunnan baaritarjontaan, näin keski-ikäisenä oli molemmille päiville etukäteen suunniteltuna vähintään kahden lajin setti. (Mikä tietysti tarkoittaa sitä, että nyt on vajetta lihaksista, joita ei särje.) Tennistä, ratsastusta, luontopolkuja, jumppaa - kaikkea sitä, mitä ei arjessa ehdi tai joka täytyy mitoittaa metriheikkien jaksamisen mukaan.

Luonnollisesti oli univajetta.

Jokainen arvosti unta. Vähintään yhtä ihanaa kuin tavata hyviä ystäviä ja päästä liikkumaan oli saada nukkua koko yö rau-has-sa. Mökissä oli jokaiselle omat huoneet ja oven sai kiinni - täydellistä. Aikatauluun mahtui myös päiväunet.

Oli ehdottomasti tilitysvajetta.

Näemme säännöllisesti erilaisissa kekkereissä, mutta ei parissa tunnissa ehdi puhua kaikesta, mistä pitää. Viikonlopussa sen sijaan ehtii jo käydä läpi niitäkin juttuja, joita ei oikein viitsi kesken kolmevuotissynttäreiden onginnan kertoa, yhdessä ja erikseen.

Ehkä on ollut vähän nauruvajettakin.

Vaikka perhearki olisikin ihan sujuvaa ja ilontäyteistä, ystävien kanssa nauraminen on jotenkin eri asia. Tunnemme toisemme parhaimmillaan 20 vuoden takaa, joten sisäpiirivitsejä ja mustaa huumoria riittää. Ei kotona samaa päätöntä repeilyä ole.

Ystävien seura palauttaa kerroksia minä-vajeeseen: olen paitsi tuottaja, äiti ja vaimo myös näiden hauskojen ja fiksujen ihmisten ystävä. Se sama, mikä silloin opiskeluaikoinakin, vaikka vähän löysemmällä vatsanahalla varustettuna. Se on jotenkin lohduttavaa. En ole kadonnut minnekään.

Mitä ne muistavat tästä?

Näin tämän kuvan syysloman jälkeisenä maanantaiaamuna. Se kuvasi täydellisesti kyseistä aamua.

Herätyskello soi, mutta en nouse. Kersat kömpivät viereen, katselemme Eläinvideokerhon materiaalia ja hihittelemme. Sitten havaitsen, että nyt tästä lonnimisesta tulee tupenrapinat, joten loppuaamu menee pikakelauksella. Puuro syödään hotkimalla, päiväkotikassiin survotaan hyvin sekalainen kasa vaatteita ja töissä huomaan, että valkoisen paidan kanssa meni mustat rintsikat.

Tiedän, ettei aamujen pitäisi näin mennä, mutta ei varsinaisesti kadutakaan.

Fillaroin taannoin Skidin kanssa ohi rintamamiestalon, jossa vietin suurimman osan lapsuudestani. On jännää antaa muistojen tulla - ei ikinä tiedä, mitä tajuntaan napsahtaa.

Mummo ja Pappa. Mansikkamaa. Kellarin hajuinen kellari. Munakokkeli. Laitoin papiljotteja, kävin kaupassa, syötin kania ja aurasin perunamaata.

Sitten oli toinen koti. Hirsitalo metsän keskellä. Kerrossänky. Pikkuveli. Se, että aina oli limua. Viikonloppuaamujen lastenohjelmat.

Jäin miettimään, että mitähän minun vanhempani halusivat minun muistavan lapsuudestani? Mitä he kuvittelivat, että muistaisin? En voi enää tarkistaa, mutta ehkä heitä lohduttaisi tieto, että muistan yksityiskohtien lisäksi pääsääntöisesti onnellisen arjen. Kaikesta huolimatta.

70-luvun vanhemmat ovat nykypäivän mittareilla lähinnä sosiaalitapauksia, mutta ihan kohtuullisesti he selvisivät, oman aikansa tuotteina. Vaikka olen halunnut tehdä melkein kaikki käytännön asiat eri tavalla kuin vanhempani, yritän lähinnä toistaa perusvirettä: Mutsini oli parhaimmillaan tosi hauska ja epäsovinnainen.

Näen vaivaa sen eteen, että mukelot olisivat onnellisia, mutta mikä on merkityksellistä? Yksityiskohdilla tuskin on loppuviimeksi merkitystä. Todennäköisesti tärkeintä on se, että yritän pitää arjen paitsi turvallisena myös ei-ärsyttävänä. Aamulla voi olla kiire, mutta sen vastapainona pitää olla pötköttelyä, naureskelua ja eläinvideoita.

Se yksi Facebookissa kiertänyt kuvaviisaus on nimittäin ihan oikeassa. "Sun rasittava arkes on sun lapsiesi lapsuus."

Sukupuolineutraali peruskoulu?

Sukupuoli nousi taas puheenaiheeksi pitkästä aikaa. Hesarin Vieraskynässä syytettiin poikien huonommasta koulumenestyksestä peruskoulun liiallista sukupuolineutraaliutta.

Kirjoittajat olivat mm. pahoillaan siitä, että tyttöjä ja poikia pyritään kohtelemaan tasapuolisesti jolloin heitä "ryhdytään epähuomiossa kohtelemaan jonkinlaisina sukupuolettomina perusihmisinä". Heidän mukaansa näennäisesti neutraali suhtautuminen sukupuoleen peittää ja jättää huomiotta monia tyttöjen ja poikien eroja, mikä johtaa poikien huonoon koulumenestykseen. Kirjoituksessa myös kritisoitiin, että sukupuolesta ei saa nykyään puhua.

Mistähän aloittaisin? Siis että suomalainen peruskoulu olisi liian sukupuolineutraali? Ihan vakavissaan? Minun nuoruudessani, jolloin kaikki ehkä oli vielä hyvin, ei peruskoulussa sukupuolesta puhuttu kuin kertaalleen bilsan tunnilla, jossa hihitettiin ihmisen lisääntymistä.

Kirjoitus henkiikin täydellistä ymmärtämättömyyttä koko aiheesta. Ottaen huomioon, että sukupuolen jatkumosta on Suomessa alettu ylipäätään puhua julkisesti vasta muutama vuosi sitten, en usko, että sukupuolen häivyttäminen olisi mitenkään ehtinyt päätyä käytännön toimenpiteiksi opetusohjelmassa. Voi toki olla, että epäuskoni peruskoulun ketteryyttä kohtaan on aiheetonta, mutta kirjoituskin tavallaan todistaa, että jämähtäneisyyttä ja väärinkäsityksiä esiintyy yleisesti, myös kasvatustieteiden ammattilaisilla.

Hyvin vaikea tätä väitettä on uskoa myös siksi, että sukupuolisensitiivisyyttä ei näy varhaiskasvatuksessakaan yrityksistä huolimatta. Ja jos päiväkodeissa on näissä tasa-arvoasioissa vähän petrattavaa, miten ihmeessä peruskoulussa oltaisiin jotenkin kiritty unohtamaan sukupuoli kokonaan? Minun nähdäkseni jo eskarissa tytöt ja pojat leikkivät täysin erikseen.

On myös fakta, että poikien ja tyttöjen aivot kehittyvät eri tahtiin, mutta koska ihminen on psyko-fyysis-sosiaalinen kokonaisuus, kuulostaa biologiaselitys vähän turhan helpolta. 

Vaikka poikien huonompi koulumenestys ei näy työelämässä, on ongelma tietenkin todellinen ja poikien syrjäytysmisriski kannattaa minimoida. Mikä koulussa mättää? Miten poikia pitäisi huomioida? Mitä ovat todelliset syyt poikien huonompaan koulumenestykseen? Miksi suuri osa pojistahan menestyy koulussa edelleen ihan hyvin?

Aina kannattaa tarkistaa tilanne Ruotsissa. Heillä nimittäin näkyy sama trendi: tytöt menestyvät koulussa poikia paremmin. Ratkaisuksi tarjotaan kuitenkin ihan päinvastaista lähestymistä. He näkevät, että ongelma on juuri poikien lokeroiminen pojiksi.

"– Om pojkar tidigt får lära sig att det inte är riktigt manligt att plugga och anstränga sig i skolan utan det är någonting som flickorna gör är det väldigt svårt att bryta det mönstret."

Ratkaisuiksi tarjotaan normikriittistä pedagogiikkaa, joka pyrkii yhdenvertaisuuteen, sekä investointeja ensimmäisiin kouluvuosiin.

Ihan yhtä lailla normikriittisyyden nimissä pitäisi selvittää, miten poikien ja tyttöjen kotikasvatus eroaa toisistaan. Millainen käytös on pojille sallittua? Millaisiin ja miten monipuolisiin harrastuksiin poikia kannustetaan? Miten poikien vastahakoisuuteen koulua kohtaan suhtaudutaan? Vanhemmat ovat ihan yhtä lailla tässä palapelissä mukana.

Voi myös olla niin, että tyttöjen kokeman syrjinnän kanssa on tehty töitä jo pitempään. Siksi vähättelevät kommentit herättävät jo huomiota ja niitä joutuu oikomaan jälkikäteen. Pärjääminen on sallittua.

Poikiin kannattaa siis ehdottomasti kiinnittää huomiota monestakin näkökulmasta, mutta ei edelleenkään kromosomitasolla. Siitä voisi aloittaa että nuoren ihmisen kohtaamiseen investoidaan lisää aikaa.

Mitä ruuhkavuosibarometrisi näyttää?

Lapseton ystävä kyseli Facebookissa, mitkä kaikki lapsiperhestereotypiat pitävät paikkansa. Vastaus on helppo: kaikki ja eivät mitkään. Täysin tapauskohtaista.

Kysymystä seuranneesta keskustelusta tuli kuitenkin mieleen, että ehkä lapsiperheisiin liittyvistä ennakkoluuloista voisi puhua enemmänkin. Mielikuvat eivät ole ihan tuulesta temmattuja, mutta toisaalta ei elämä lasten kanssa ole ihan niin mustavalkoistakaan.

Kokeillaanpa tällaista ruuhkavuosibarometriä, johon voi osallistua aivan anonyymisti.

Valikoin mielivaltaisesti kymmenen lapsiperheisiin yleisesti yhdistettyä väitettä, joiden paikkansapitävyyttä arvioidaan asteikolla 0-2 pistettä jossa 0 = ei pidä paikkaansa ja 2 = pitää täysin paikkansa. Kliksuttele vaihtoehdoista se, jonka tunnistat omaksesi.

Modernin metsästäjä-keräilijän painajainen

Hei, olen moderni metsästäjä-keräilijä. Ymmärrän hyvin kaikkia, jotka sekoavat sadonkorjuuaikaan hilloamaan, mehustamaan, soseuttamaan, kuivaamaan, pikkelöimään, suolaamaan ja pakastamaan. Koska niin vain täytyy tehdä.

Ihmisen pitää sienestää ja marjastaa. Pitää ottaa vastaan itikoiden pistot ja kipeä selkä, kunhan lopputuloksena on ämpäri täynnä sinisiä, hyvän elämän palleroita (TM). Pitää lastata pakastin täyteen pieniä nimikoituja rasioita täynnä vitamiineja, aurinkoa ja kesän makuja.

Koska vasta sitten ihminen voi myhäillä tyytyväisenä koko pitkän talven ja lapata kersojen iltapalakulhoihin luonnonjogurttia, (anopin tekemää) hilloa ja omakeräämiä mustikoita. Ja kun päällystää einesletut itsetehdyllä puolukkasoseella, ihminen saa anteeksi sen, ettei paista niitä itse.

Mutta sitten metsästäjä-keräilijä kohtaa painajaisen.

Varvas murtuu. Hän ei pääse kävelemään metsässä koko kesänä.

Hän yrittää kompensoida puutetta pilkkomalla pakkaseen mansikoita.

Pakastin hajoaa. Koko työ sulaa parissa tunnissa biojätteeksi.

Moderni metsästäjä-keräilijä romahtaa henkisesti. Tunne on ennenkokematon sekoitus epäuskoa, syvää vitutusta, toivottomuutta ja katkeruutta.

Siinä paperipussiin hengittäessään metsästäjä-keräilijä tietenkin tiedostaa, että talven varalle ei oikeasti tarvitse mitään. Marketista saa kaikkea, myös sitä hyvänmakuisia villivadelmahilloa. Kaupasta eivät pakastemustikat lopu. Tällaista sattuu.

Mutta silti moderni metsästäjä-keräilijä luopuu mieluummin tietokoneensa kovalevystä kuin pakastimen sisällöstä.

Miksi?

Koska työ! Ei työn määrä, eikä rahan säästö. Vaan se, että kun kerrankin tekee jotain ei-turhaa, kiistattoman tarpeellista, konkreettista ja hyödyllistä niin eikö sekin mene päin persettä.

Oman käden jälki. Osallistuminen. Yhteinen hyvä. Kompostissa!

Bu-fucking-huuu.

Yritän muistaa tämän joka kerta, kun Snadi haluaa osallistua ja auttaa, tehdä jotain hyödyllistä perheen eteen, enkä vain jaksaisi. Ihminen (metsästäjä-keräilijä) sekin vaan on.

Kuukuppi nurin

Kun terveyskyselyissä tiedustellaan, syönkö mitään lääkkeitä säännöllisesti niin pitäisi oikeastaan vastata, että syön. Kerran kuussa menee muutama nappi kipuun.

Jonkun tilaston mukaan 90% naisista kärsii kuukautiskivuista. Minulla oireet ja kivut vaihtelevat - ja tuntuvat pahenevan iän myötä. Yleensä olen turvoksissa, sattuu sekä vatsaan että selkään, enkä saa unta. Olen myös hemmetin äreä pari päivää ennen kierron alkua. Tiedän, että voisi olla huonomminkin. Joillekin eivät käsikauppalääkkeet auta.

Tämä Hesarin juttu kuukautisten hyödyttömyydestä olikin tavallaan kiinnostava. Jutussa eräs lääkäri toteaa, että säännölliset menkat ovat lähinnä modernin naisen vitsaus sillä ennen muinoin naiset olivat aina paksuna tai imettivät -- sen lisäksi että kuolivat paljon nuorempina. Lisäksi joka kuukausi iskevä rasite, josta ei ilmeisesti ole terveyshyötyjä, on täysin turha naiselle, joka ei halua enää raskaaksi.

Varmasti näin. Miksi en sitten hoida asiaa pois päiväjärjestyksestä?

Ongelma on status quoon kajoaminen. En uskalla. Vaihtoehdot ovat aika radikaaleja. Kohdunpoisto ja säännöllinen hormonien käyttö ovat isoja asioita.

Tiedän monen vuoden kokemuksella, mitä ehkäisypillerit tekevät pääni sisällä. Siihen en lähde (en kertakaikkiaan voi lähteä) enää ikinä - vaikka kuinka korostetaan ehkäisypillereiden hyötyjen ylittävän haitat. Vaikka hormonikierukka vaikuttaa paikallisesti, en ole vakuuttunut.

Otan siis mieluummin kuukautisten aiheuttaman rasitteen, vaikka olen sata ja lapsiluku on tapissa. Ainakin siihen asti jos elämä hankaloituu vielä lisää tai lääketiede keksii jotain muuta helpotusta. Jospa vaikka se tieto, että naisten ja miesten kipuaistimus syntyy eri tavalla johtaisi tehokkaampaan kivunlievitykseen naisille.

Ja voiton puolella toki ollaan. Oletan, että tämä paska loppuu 10 vuoden sisään.