Vaari

Muistan toivottavasti ylistää Mummia säännöllisin väliajoin, mutta nyt ansaitsee erikoismaininnan Vaari.

Skidi sai Vaariltaan joululahjaksi saksofonin. Aluksi iso ja kummallinen soitin ei kolahtanut mutta erilaisiin puhallinsoittimiin erikoistunut Vaari jatkoi sinnikkäästi lyhyitä tutustuttamistuokioita. Ensin opeteltiin huoltamaan soitinta, sitten treenattiin soittoasento ja vasta sitten kokeiltiin saada ääntä.

Juhannuspäivän viihdenumeroksi ne sitten vetäisivät duettona Ukko Nooan. Täysin tunnistettavasti.

On hieno tunne kun jälkikasvu alkaa puskea versoa, jota ei itse ole istuttanut, mutta vielä hienompaa on se, että nämä kaksi ovat löytäneet oman juttunsa. Niillä on selvästi hauskaa keskenään.

Koska olin lapsuuteni hoidossa isovanhempieni luona, minulla oli lämpimät välit sekä Mummoon että Pappaan. Sotaveteraani-Pappa ei ollut mikään vaipanvaihtaja tai ruoanlaittaja, mutta juttujen kertojana, pajupillien tekijänä ja sammakonkudun kasvattajana hän oli mainio. Enkä minä ainakaan muuta kaivannut.

Isovanhempia, kuten vanhempiakin, on tietysti moneen lähtöön, mutta näppituntumalta arvioisin, että noin yleisesti isoisissä voisi olla vielä löytymätöntä potentiaalia. Omat vanhempani ovat kuolleet, joten en tiedä, miten oma isäni olisi lastenhoitotehtäviin suhtautunut. Jos on ehtinyt eläkeikäiseksi ilman, että on elämässään vaihtanut yhtäkään vaippaa, hoitokynnys voi tuntua korkealta. Enkä tiedä olisinko kehdannut häntä pyytää, jos ei itse olisi tarjoutunut.

Miten on: onko teillä vaari ollut lastenhoitajana? Pitikö rohkaista vai tarjoutuivatko itse?

Pelastetaan peruna!

Ilmainen kouluruokailu on hieno asia, mutta yksi asia vaatisi välitöntä korjausta. Kumiperunat.

Viime viikolla toimittaja oli kysäissyt, miksi kouluissa tarjoillaan edelleen näitä nahkeapintaisia vedeltä maistuvia pottuja. Säästösyistä? Ei, koska kuorittu peruna maksaa enemmän.

Vastaus oli yllättävä: koska koulut tilaavat perunat kuorittuina. Miksi ne tilataan kuorittuina? Koska lapset kuorivat perunat niin hitaasti.

Huoh. Meidänkin lapsemme varmasti kuorii perunat hitaasti. Meillä ei nimittäin kotona opeteta kuorimaan perunoita. Koska niitä ei tarvitse kuoria.

Olen perunafani. Olen käytännössä kasvanut keitetyllä perunalla (ja tonnikalalla) enkä tiedä mitään parempaa kuin uudet perunat. Olen aina syönyt (ja syön edelleen) kaikki perunani kuorien kanssa. Vihreitä tai itäneitä perunoita ei kannata syödä, mutta muuten kuoret ovat ihan normikamaa.

Jos kuoria nyt ihan kauheasti inhoaa, ne saa hyvin nopeasti pois murskaamalla perunan haarukalla mössöksi. Kuoririekaleet voi poistaa ihan nätisti seasta.

Oman maan peruna <3 br="">

Kotimaiset kasvikset huomauttaa, että kallis, kuorittu laitosperuna pilaa koko juureksen maineen:

"Muovipusseissa tai kloriittiliuoksessa toimitetut perunat eivät ole yhtä herkullisia kuin vastakuoritut perunat ellei tuotteiden kierto ole nopeaa ja käsittelyt oikeita. Myöskään heikkokuorinen, usein myös pesty, kesäperuna ei kestä kuorettomana muovipussissa päivääkään ilman, että pintasolukko kuorettuu."

Sen lisäksi, että hinta on kovempi ja maku kärsii, peruna on terveellisimmillään kuorineen keitettynä ja syötynä, koska kuorikerroksen alla on eniten terveyttä edistäviä aineita ja kuori estää kivennäisaineiden huuhtoutumista keitinveteen. Maku.fi komppaa, että suuri osa perunan sisältämistä ravintoaineista, kuiduista ja mineraaleista löytyy nimenomaan perunan kuorista.

Siis maku, terveellisyys ja hinta vastaan nopeus. Kuvaavaa. On jotenkin todella kornia maksaa mauttomasta ja kaikki vitamiinit menettäneestä perunasta enemmän.

Että joku älykäs ihminen nyt siellä päätösketjun huipulla: lopeta tämä hulluus! Pidennä vaikka ipanoiden lounastaukoa viisi minuuttia jos tarvis, mutta ei jaksaisi tätä enää. Mukulat - pun intended - ansaitsevat parempaa.

Parisuhdetta pelastamassa vol 2

Postaukseen, meneekö parisuhde perheenlisäyksestä väistämättä pilalle, tuli paljon kommentteja, omilla kokemuksilla höystettynä. Suurin osa tuntui olevan sitä mieltä, että kyllä, aluksi menee. Siksipä jatko-osa.

Syitä akuuttiin pilaantumiseen monia.

Yleistäen voisi sanoa, että pienen lapsen äiti ei välttämättä tunne oloaan kovin hyväksi. Harvemmin pikkulapsiaika - synnytyksen jälkeiset krempat, jatkuva vastuu asiasta, josta ei tajua mitään, vyötäröllä hyllyvä makkara, krooninen univelka ja maailman pieneneminen yksipuoliseksi - lisää kenenkään hyvää oloa. Ja jos tuntee koko ajan itsensä väsyneeksi, riittämättömäksi ja apeaksi, miten se voisi olla vaikuttamatta parisuhteeseen?

Totta kai se vaikuttaa. Parisuhteesta vanhemmuuteen siirtyminen on ihan uusi, vaativa vaihe parisuhteessa. On ihan tutkittu juttu, että vanhemmaksi tulo vaikuttaa vanhempien parisuhteeseen. Odotukset leppoisasta vauva-arjesta ja omasta roolista vanhempana saattavat romuttua karvaalla tavalla eikä tilannetta osaa nähdä kovin objektiivisesti. Ja kuten Maaret Kallio kirjoittaa, puolisosta voi tulla vihollinen.

Ongelma on myös siinä, että me emme ole varustettuja kovin hyvillä parisuhdetaidoilla (Kts erityisesti s 38 eteenpäin). Niitä ei opeteta missään ja omien vanhempien malli saattaa olla aivan katastrofi.

Ja koska kukaan ei näe etukäteen, mitä tapahtuu, tilannetta pitää käsitellä samalla kun olisi kaikkea muutakin. Mikä siis avuksi?

Terapia. Kyllä. Parisuhdeterapia. Ennakkoluuloisen korviin se kuulostaa aivan järjettömän kiusalliselta lässytykseltä, mutta oman lähipiirin mukaan aika harva sieltä on tullut täysin tyhjin käsin pois - päinvastoin. Muutos on mahdollista. Ihmiset ovat kameleontteja: erilaiset ihmiset ja ympäristötekijät saavat meistä erilaisia puolia esiin. Jos mukaan saa eväitä kohdata konflikteja ja näkökulmaa omiin (mahdollisesti sairaan typeriin) maneereihin, muutos on mahdollinen.

Aito vertaistuki. Asioista puhuminen samassa tilanteessa olevien ihmisten kanssa tuo perspektiiviä ja kehittää myötätuntoa omaa itseä kohtaan eli kykyä pohtia omia tunteitaan ja ajatuksiaan hyväksyvästi. Vertaistukea on turha etsiä vauvapalstoilta, jossa trollit ja muut lähinnä loppuunpalaneilta vaikuttavat ihmiset kilpailevat mielensäpahoittamisesta. Kun omia tuntemuksiaan osaa käsittellä tutkien eikä arvottaen, pääsee helpommin kriiseistä yli.

Vastuunjako. Vanhemmuus kuuluu lähtökohtaisesti molemmille vanhemmille, vaikka projektipäällikön salkkua edelleen tungetaan naisille varsin voimallisesti. Minun nähdäkseni tämä "valinnanvapaus" onkin täysin näennäistä. Agraariyhteiskunnan perinteistä voi kieltäytyä mutta se vaatiikin pokkaa. Ei ole mitään muuta tapaa ymmärtää toisen osapuolen roolia paremmin kuin ottamalla sen. Tämä pätee myös työelämään: töihin lähtö on helppo nähdä perhearjen pakenemisena, mutta harvemmin se yhtä riemulomaa on.

Moni kommentoija oli myös sitä mieltä, että tilanne paranee kun lapset kasvavat. Tärkeintä olisikin pidättäytyä tekemästä mitään radikaalia ja peruuttamatonta, kun tilanne on sekaisin. Kaikki perheet eivät eroa, vaikka se joskus ihmeeltä tuntuukin. Jaxuhali on ehkä toivotuksena vitsi mutta siinä on vinha perä.

Virvon varvon

Palmusunnuntai löi pöytään kaksi kriisiä.

Ensinnäkin päiväkodissa ei oltu tänä vuonna tehty virpomisvitsoja. Koska järkytys paljastui minulle liian myöhään ja askarteluvastaava oli yökylässä, jouduin itse hommiin.

Hätä kuitenkin keinot keksi: löysin Skidin askartelulaatikosta kangastilkkuja ja sitä karvaista rautalankaa. Niistä sai aikaan rusetteja. Sanoisin, että vitsoista tuli aika tyylikkäitä jopa.

Toiseksi, kukaan ei tullut meille virpomaan! Ei vaikka olin varautunut noin kolmella kilolla erilaisia sokeripitoisia tuotteita, joita nyt yritän olla syömättä itse. Edellisessä asunnossa virpojia riitti ruuhkaksi asti, mutta tässä uudessa kämpässä kukaan ei edes kävellyt ohi. Hemmetti! Tarvitaanko joku kännykkäsovellus, jossa voisi ilmaista, että tähän osoitteeseen saa tulla toivottamaan tuoreutta ja terveyttä tulevaksikin vuodeksi?

Tämä ehkä auttaisi myös siihen, että jokainen joka kerrassaan loukkaantuu trulliperinteen ja virpomisen sekoittamisesta voisi merkata itsensä kartalle.

Erikoisjoukot lähdössä liikkeelle.

Kertokaapa, miten te virpomiset hoidatte? Sovitteko etukäteen reitin tuttujen kanssa vai käyttekö hutkimassa myös tuntemattomia?

Miten parisuhde pelastetaan?

Satu herätteli taannoin Vuoden mutsin puolella keskustelua siitä, miten parisuhde voi lasten saamisen jälkeen. Suosittuun postaukseen tulee edelleen kommentteja. Viimeksi tällainen:

"About 10v yhdessä ja lapset 3v ja 6kk. On raskasta sanoa että parisuhdetta ei oikeastaan enää ole ja seksiäkin on harvoin... n. 1kerta /kk. Rakastan vaimoa ja lapsia ihan älyttömästi, mutta samalla kaipaan vaimoni kosketusta ja tunnetta olla haluttu. Ollaan vaimon kanssa keskusteltu tästä asiasta useasti, mutta tuntuu että vaimoani ei vaan kiinnosta. Onko eroaminen pitkällä tähtäimellä ainoa oikea ratkaisu vai onko olemassa jotain muita fiksuja ratkaisuja. Käyn päivät töissä ja hoidan lapsia iltaisin kun vaimo käy urheilemassa ja mahdollisuuksien mukaan tapaamassa ystäviään. Olen yrittänyt antaa mahdollisimman paljon omaa aikaa ja tehdään asioita myös yhdessä paljon, mutta rakkaus ja intohimo on vaimoni puolelta kadonnut kokonaan. Olen jopa harkinnut seksisuhdetta avioliittoni rinnalle, jos se pelastaisi perheemme, mutten ole vielä halunnut sitä tehdä, koska epäilen sen hajottavan perheemme. Voisko joku ystävällinen ihminen auttaa mut pois tästä umpikujasta?"

Tekisi mieli sanoa jotain fiksua, mutta kun en osaa. Lähinnä mietin, että tuhoavatko lapset vääjäämättä parisuhteen jollain tasolla? Ja millaisia kompromisseja perheen nimissä kannattaa tehdä? Lasten takia kun ei kannata sinnitellä huonossa suhteessa. Lasten hyvä elämä vaatii vanhempien hyvää elämää.

Kelasin 8 vuotta taaksepäin. Minulle isoin yllätys oli vanhemmuuden tuoma identiteettimuutos. Luulin, että meille tulisi lapsi, mutta meille tulikin uusi elämä. Äitiyslomalla arkeni tutuista peruspilareista - työstä, parisuhteesta, ystävistä ja harrastuksista -  ei ollut jäljellä juuri mitään.

Uutta identiteettiä saa ehkä kasata liian yksin. Mies ei välttämättä näe, millaiset paineet äitimyytti naiselle asettaa. Toisaalta nainen voi nähdä tilanteen niin, että mies saa jatkaa elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Nykyään tilanne on enemmän tai vähemmän stabiili, ja arki kestää vähän lisävääntöäkin.

Yleispäteviä neuvoja on aika vähän.

Asioista pitäisi osata puhua. Mutta kun se voi olla maailman vaikein tehtävä. Ensin pitäisi ymmärtää, mikä itseä hiertää. Sitten pitäisi osata sanoa se niin, että se ei kuulosta syytökseltä. Lopuksi pitäisi osata neuvotella joku ratkaisu.

Toisaalta viestinnän opettelemisen lisäksi on ollut hemmetin tärkeää olla suuttuneena sanomatta kaikkea mitä ajattelee. Turpa tukkoon jos sieltä ei käsillä olevassa mielentilassa tule mitään rakentavaa. Sillä vaikka kuinka pyytäisi pahoja puheitaan anteeksi jälkeenpäin, eivät loukkaukset unohdu helposti, jos koskaan.

Ehkä tätä kommentoijaa voisi lohduttaa sillä, että noin pienten lasten kanssa tapahtuu muutoksia isoissa harppauksissa. Eräänkin parisuhteen pelasti paluu arkeen.

Mitä te sanoisitte?

Lainahöyhenissä gaalaan

Tuli gaala-kutsu! Yleensä alan ajatella juhlapukeutumista noin varttia ennen taksin tilaamista juhlapaikalle, mutta olin ottanut opikseni edellisestä kerrasta. Jouduin vuosi sitten hätäratkaisussa telkkariin ja nyt ajattelin ottaa toisen taktiikan. Kurkkasin siis vaatekaappiin jo eilen.

Iski klassinen mitämälaitanpäälle-kriisi. Vaatekaapin (ja meikkipussin) sisällössä tämänhetkinen elämäntilanne näkyy ihanan selkeästi: perussiistiä ja käytännöllistä neuletakkia löytyy, minkäänlaista bling-bling bilevaatetta ei. Tämä arjen glamour ei paljetteja vaadi.

Väriskaalakin on mustaa ja harmaata (eri sävyissä sentään). Ainoa väriläiskä oli pari kesää sitten häihin ostettu oljenkeltainen mekko, joka saa tammikuisen ihon näyttämään mozzarellalta.

Ei kuulkaa, vaikka kirjastonhoitajalook on kuulemma kuuminta hottia, ajattelin itse näyttää kerrankin joltain muulta.

Painelin luottoputiikkiini Nudgeen, josta löytyikin mahtava Piia Hännisen mekko (tuo vihreä tuossa etualalla). Luonnollisesti mekkoa oli jäljellä vain yksi kappale, joka osoittautui hiukan liian pieneksi. Olin jo valmis olemaan hengittämättä, kunnes kauppias sai idean. Hän päätti soittaa liikekumppanilleen, koska muisteli, että tällä on numeroa suurempi mekko kotona. Ja kas. Saan sen lainaksi.

Hyvänen aika sentään. Tämä on juuri sitä pelastetaan asiakas -ajattelua, mitä viikko sitten kaipailin. Kiitollinen asiakas on vielä astetta kovempi juttu kuin tyytyväinen asiakas.

Ostin lainamekon seuraksi vielä korvikset ja kynsilakkaa. Levittäkää punainen matto, täältä tullaan!

Ps. Ai niin: se koko, joka melkein mahtui oli 38. Kolkyt-fucking-kahdeksan!!!! Alkaa näkyä tää 5:2 jo vaatekoossa. Se on jotain se.

Se, mitä ilman joulu ei tule

Puhuimme ystävien kanssa asioista, joita ilman joulu ei tule. Yhdelle aidon juhlatunnelman tekee lounaaksi syötävä riisipuuro, toiselle jouluverhot ja kolmannelle itsetehdyn perunalaatikon imellyttäminen. Mielipiteitä oikeista joulunviettotavoista on yhtä paljon kuin joulunviettäjiäkin.

En itse osannut nimetä yhtään asiaa. En oikein osaa tätä juhlaa. Olen ollut joulun kanssa vähän vaikeuksissa siitä lähtien kun äitini kuoli. Minun omiksi kokemani jouluperinteet poistuivat kaikki kertaheitolla.

Meillä oli - tietenkin - omat tapamme.

Kokoonnuimme veljien kanssa aatoksi Mutsille. Aina vaihdettiin joulupöytäliina ja katettiin paremmat astiat. Järjestys oli selvä: ensin oli ruokailu, sitten tuli pukki. Ja vaikka kaikki aina lupasivat olla ostamatta lahjoja, paketteja oli valtavasti, myös aikuisille. Lahjat piti avata rauhassa (sain aina Vihreitä kuulia), vuorotellen. Lopuksi saunottiin ja pelattiin lautapelejä - pakollista riitaa unohtamatta.

Kaikilla oli omat jouluruokasuosikkinsa. Kinkku oli pieni, sillä isoveli toi pöytään aina kilpailevan paistin ja minä vaadin siipikarjaa. Rakastan punakaalia, purkkiherneitä, savukalaa ja lanttulaatikkoa, pikkuveljeä varten taas piti hankkia porkkanalaatikko. Kukaan ei koskaan syönyt rosollia ja maksalaatikon en edes tiennyt olevan jouluruoka. Lopuksi nautittiin minun tuomani jälkiruokayllätys. Sille oli tapana nauraa.

Pointti on oikeastaan se, että en kaipaa toisintoa Meidän Perheen Joulusta. Sitä ei tee pöytäliina vaan kokoonpano näitä tuttuja kylähulluja henkilön luona, jota ei enää ole. Kukaan ei osaa jäljitellä Mutsin kirjoittamia hassuja runoja pakettikortteihin. Paitsi ehkä minä. Enkä yksinkertaisesti kehtaa pyytää säilykeherneitä anoppilan huikeaan kattaukseen.

Ehkä ihminen on aikuinen siinä vaiheessa, kun saa joulun aikaiseksi omin avuin. Vähänhän ne omakeksimät perinteet tuntuvat hassuilta, mutta ehkä ne siitä tasaantuvat uuteen uomaansa.

Onneksi on ne Vihreät kuulat.

Omaperäistä joulua teille, hyvät lukijat. Pitäkää ihmisiä yhtä hyvänä kuin perinteitä. Ja tähän sydän.

Todistus

Onnellinen koululainen.

Lauantaina oli koululaisella jännä paikka: ensimmäinen todistustenjako.

Vaikka ekaluokan todistukset ovatkin aika pehmeä lasku palautteen maailmaan, kyseinen aanelkku oli loppujen lopuksi hyvin monipuolinen.

Todistuksessa arvioitiin osaamistaso kuusiportaisella asteikolla osaan hyvin - en osaa vielä mm. seuraavissa taidoissa:

• Kohtelias ja ystävällinen käyttäytyminen,
• sääntöjen noudattaminen, 
• työrauhan antaminen, 
• ohjeen mukaan toimiminen, 
• itsenäinen työskentely, 
• ryhmässä toimiminen ja 
• koulutyöstä huolehtiminen.

Opettaja lähetti vanhemmille myös linjanvedollisen infon, mitä eri tasot tarkoittavat.

Pidän tästä kannustavasta tyylistä. Mihin oikeastaan tarvitaan numeroita, kun osaamistaso kertoo oikeastaan kaiken olennaisen? Vertailulta tuskin voi välttyä mutta kun puhutaan enemmän siitä, missä oppimisen vaiheessa tyyppi on menossa, huomio kiinnittyy juuri oikeaan asiaan: tavoitteenahan on nimenomaan hallita / osata jotakin (vaikka siihen menisikin vähän pitempään), eikä olla jonkun numeron arvoinen.

Eikä tämä lista ole helppo nakki suorittaa. Nämä kaikkihan ovat myös työelämätaitoja, jotka ovat monelta aikuiseltakin hukassa. En ole ihan varma, ovatko työrauhan antaminen ja itsenäinen työskentely taitoja, jotka osaa aina kertaalleen opittuaan. Enkä ole itsekään ihan varma, mitä saisin sääntöjen noudattamisesta tai ryhmässä toimimisesta. Voisi olla hyvä pitää näitä arvioinnissa mukana koko peruskoulun ajan.

Hauskinta on se, että todarin perusteella Skidissä on kaksi eri persoonaa. Se koko ajan (myös unissaan) pälättävä, kaiken hukkaava unelmoija ja näsäviisasteleva kotiSkidi. Ja sitten kouluSkidi: säntillinen, toiset huomioiva, ohjeita noudattava ja huolellinen koululainen. Ehkä paperia juuri siksi kutsutaan todistukseksi.

Likka oli tietenkin riemuissaan. Oli kiva kuulla ihan virallisesti, että homma on hallinnassa.

Mutsi oli myös riemuissaan. Ihan kuin olisin itse saanut äikästä kiitettävän.

Mitä itse valitsisit?

Vietin viime lauantain Espoon talousarvion parissa. Kotikaupungissani - kuten koko Suomenniemellä - on taloudellisesti huono meininki: kunta saa rahansa veroista ja verotulot ovat tässä taloustilanteessa romahtaneet. Lainamääräkin on tapissa, kun asukasmäärien kasvun takia rahaa tarvitaan myös kaiken uuden rakentamiseen.

Koska maltillinenkin veronkorotus on Espoossa jonkinlainen tabu, poliitikkojen eteen lätkäistään leikkauslistat. (Anteeksi: tuottavuus-, tasapainotus- ja sopeuttamisohjelmat.)

Lapsiperheisiin leikkaukset osuvat monella tavoin, lapsiperheet kun ovat palveluiden suurkuluttajia. Budjetissa on sellaisia menoeriä kuten kouluavustajia, iltapäiväkerhoja, perhetyön resursseja, perusopetuksen ryhmäkokoja ja Espoo-lisää (= kunnan itsensä määrittelemä vapaaehtoinen korvaus alle kolmivuotiaiden lasten hoitamisesta kotona), sekä erilaisia investointeja: koulukorjauksia ja uusia päiväkoteja.

Leikkauslistat paljastavat lakisääteisyyden merkityksen. Hyvinä aikoina annettuja vapaaehtoisia etuja karsitaan heti kun tilanne tiukkenee. Näihin pitäisi nyt sitten vetää rukseja päälle, kukin prioriteettiensa mukaan.

En ole ikinä tehnyt mitään yhtä vittumaista. Vähiten kurjan säästön hakeminen on perinteistä parhaan valitsemista paskasta.

Eniten julkishaloota on aiheuttanut Espoo-lisän leikkaus. Moni epäilee sen tuomia säästöjä, mutta esimerkit kertovat toista. Vantaalla vastaavan lisän leikkaus ei tuonut päiväkoteihin lapsiryntäystä. Samaan lopputulokseen on tullut Espoo.

En itse kuulu Espoo-lisän varauksettomiin faneihin. Olen ideologisesti päivähoidon puolestapuhuja, en kotihoidon. Olisi epäoikeudenmukaista säilyttää Espoo-lisä ennallaan, kun kaikesta muusta höylätään.

Pidän Espoo-lisää muutenkin epätasa-arvoisena järjestelynä: rahan saa vain, jos *kaikki* perheen alle kouluikäiset lapset hoidetaan kotona. En olisi mistään hinnasta ottanut sosiaalista nelivuotiasta pois mahtavasta perhepäivähoidosta katselemaan, kun imetän viisi tuntia päivässä. Naurettava ajatus.

Minä pistän pelimerkkini mieluummin kaikille niille toimenpiteille, jotka edistävät ja tukevat vanhempien työssäkäyntiä: laadukasta ja monenlaisiin tarpeisiin sopivaa päivähoitoa ja kerhoja, koululaisten iltapäiväkerhoja tokaluokkaisillekin, lähipalveluja kuten asukaspuistoja ja kirjastoja sekä turvallisia kouluteitä. Sama pätee myös muihin perheen hoitovastuisiin kuten iäkkäisiin omaisiin.

Isommassa mittakaavassa on myös pakko pitää kiinni perusopetuksen tasosta. Meillä ei ole mitään muuta tässä pohjoistuulen, tihkusateen ja sysipimeyden potkimassa maassa kuin sivistyneet ihmiset. Laadukas peruskoulu on maamme ainoa kilpailuvaltti. Jos se sössitään, sössitään kaikki.

Näillä priorisoinneilla Espoo-lisä häviää perinteisin luvuin.

Näissä kunnalliskuvoissa näkyy suoraan se, että monet lastenhoidolliset kysymykset pitäisi linjata valtakunnallisella tasolla. Espoo-lisää tarvittaisiin vähemmän, jos käytössä olisi 6+6+6 -malli. Sama pätee toiseenkin suuntaan: pienille lapsille sovelias perhepäivähoito romutettiin lähes täysin työaikalain takia: kun hoitaja on kuukauden välein viikon lomalla, ei hoitoaika riitä mitenkään työssäkäyvälle pariskunnalle.

Hyvät uutiset ovat, että nämä vaalit ovat edessä keväällä.

Leikkikääpä hetki poliitikkoa: vilkaiskaa kaupunginjohtajan linjausta ja kertokaa minkälaisilla arvoilla lähtisitte itse leikkauksia tekemään ja milloin olisitte valmiita veronkorotuksiin?

Aikuisten välisestä ystävyydestä

Tapasin viime viikonloppuna pitkästä aikaa kirjailija- ja bloggaajakollegaani Satua. Oli ollut ihan ikävä! Vaikka tapaamme aika harvoin, meistä on tullut ystäviä.

Muistelin siinä viinilasin äärellä tapausta nuoruudestani.

Kuuntelimme Mutsin kanssa autoradiosta haastattelua. Mutsi tunnisti, että toinen ohjelman haastateltavista oli hänen hyvä ystävänsä Hämeenlinnan tyttölyseon ajoilta. Kun kysyin, miksi he eivät enää pitäneet yhteyttä, Mutsi totesi ykskantaan, että elämä vei eri suuntiin.

Tajusin, että hänellä ei muutenkaan ollut ystäviä riesaksi asti.

Konsepti oli tietenkin minulle absurdi. Olinhan teini-ikäinen. En voinut käsittää, miten jollain ei ole ystäviä. Ystäväthän olivat se koko elämä!

Toki se elämä alkoi ajallaan viedä minuakin. Koulut loppuivat, uudet koulut alkoivat, poikaystävät ja asuinpaikkakunnat vaihtuivat ja elämäntilanteet muuttuivat. Osa ystävistä jäi jonnekin matkan varrelle, mutta osa pysyi. Lisäksi tuli uusia.

Vaikka en ole kovin helposti ystävystyvää sorttia, sosiaalinen verkostoni on moninkertainen omiin vanhempiini verrattuna. Siinä missä oman äitini ystäväpiiri vain kapeni ajan myötä, minun on kasvanut. 

Tämä näkyy juuri laatimastani tuparien kutsulistastakin. Ystäviä on monesta eri elämän kerroksesta. Paras kaverini yläasteella on edelleen yksi parhaista ystävistäni. Kutsulistalla on myös opiskeluaikoina tapaamiani kavereita. Ja sitten mukaan ovat tulleet aikuisena saadut ystävät, kuten työkaverit, uudet sukulaiset, hiekkalaatikkomammoja, naapureita ja bloggaajakollegoita. Oikeastaan vain harrastuskaverit puuttuvat.

Onko se tosiaan näin - ovatko minun sukupolveni vanhemmat olleet vähän turhan yksinäisiä? Onko heillä ollut ketään, jolle puhua, jos vaikka vanhemmuus on tuntunut raskaalta?

Satu komppasi. Hänenkin vanhempansa ovat olleet vähäisten ja yksipuolisten ihmissuhteiden varassa.

Sähköposti, facebook, skypet ja kännykät tekevät yhteydenpidosta naurettavan helppoa. Lähin ystävä asuu 500 metrin päässä ja kaukaisin Islannissa, mutta puhun heidän kanssaan yhtä paljon!

Hyvillä, tasaveroisilla ystävillä on ihmistä jalostava vaikutus. Jos siis omat vanhempasi vaikuttavat hiukan kylähulluilta, se todennäköisesti johtuu vain siitä, ettei heidän ajatuksiaan ole pahemmin sparrailtu. Toivoa sopii, että pojasta/tytöstä polvi paranee.

Mikä vanhemmuudesta tekee vaikeaa?

Osallistuin sunnuntaina Kirjamessujen vanhemmuuspaneeliin. Paneelissa oli kirjailija-bloggajakollega Satun ja minun lisäkseni ihan oikeita tietokirjailijoita kuten Anna Rotkirch Väestöliitosta, lastenpsykiatri Janna Rantala ja sosiaalipsykologi Janne Viljamaa.

Yksi panelisteille esitetty kysymys oli hieman haastava. Miksi vanhemmuus on niin vaikeaa?

Vastasin ihan lonkalta ja omasta törkeän subjektiivisesta näkökulmastani, että suomalaisen perusluonteessa voi olla muutamia solmuja, jotka tekevät vanhemmuudesta vaikeampaa kuin sen tarvitsisi olla.

Vaikka meillä on vanhempainvapaat, valtavat vaippavalikoimat, neuvolat ja koulut, moni on vanhemmuudessaan aivan yksin.

Miksi? No koska:

1. Avun pyytäminen on vaikeaa.
Tämä kouluaineeksi. Kun on lapsesta asti kannustettu pärjäämään itsenäisesti, ei välttämättä osaa pyytää apua - eikä varsinkaan tunnista, milloin sitä itse tarvitsee. Se, että ei pärjääkään lapsen kanssa yksin kotona (maailman luonnollisin olotila hei!), ei ole henkilökohtainen epäonnistuminen ja häpeän aihe. Se on normaalia. Pitäisi lähteä siitä, että jokaisella äidillä olisi joku nimetty tukihenkilö, jolta pitäisi kerran viikossa pyytää apua johonkin asiaan oli se sitten kaupassakäynti tai vauvan kärrylenkki.

2. Avun tarjoaminen on vaikeaa.
Suomalaisten tapa olla puuttumatta muiden asioihin aiheuttaa myös sitä, että avun tarjoaminen saattaa tuntua tuppautumiselta. Että annetaan nyt ihmisten suoriutua ja pidetään huoli omista asioistamme. Ja kun se kulttuurikin korostaa pärjäämistä, apua ei viitsi tarjota.

3. Sosiaalisessa tyhjiössä puuttuu vertaistuki.
Koin äitiysloman esikoisen kanssa epäreiluna asetelmana. Kaikki vastuu täysin uudesta tilanteesta oli yhtäkkiä minulla, ja yksin minulla. En halunnut mennä perhekahvilaan, koska olin varma, että päätyisin äitiyteen hurahtaneiden, erilaisia kasvatus-ismejä toteuttavien mammojen seuraan. Halusin puhua kaikesta muusta paitsi lapsesta, mutta kun omat ystäväni olivat töissä, vaihtoehtona oli olla himassa. Olen vasta ajan myötä oppinut suhtautumaan luontevasti muihin vanhempiin ja lapsiin, etsimään ja antamaan vertaistukea. Ja hyvä niin: kun lapsi kasvaa, kontakteja muihin vanhempiin on (onneksi) hyvin vaikea välttää, ihan sen lapsenkin sosiaalisten suhteiden takia.

Näin jälkikäteen on helppo viisastella, että nämähän ovat kaikki itsetuntokysymyksiä. Kun identiteetti äitinä on hataralla pohjalla, on vaikea toimia loogisesti ja rationaalisesti.

Mitäs te vastaisitte?

Kun isä hoitovapaata piti

Viikonloppuna oli lapsiperhetreffit. Eteisessämme pyöri yhtä aikaa neljä metriheikkiä etsimässä releitään. Atmosfääri oli kauniisti sanottuna sekava.

Ei. Enää. Koskaan.

Skidi katseli sähellystämme ja kysyi, olisiko kiva, jos perheessämme olisi neljä lasta.

Minä ja Koti-Insinööri parahdimme yhteen - tarpeettoman kovaan - ääneen että hyvänen aika, ei.

Kiirehdimme heti perään loiventamaan lausuntoamme.

Lapsissa itsessään ei ole mitään vikaa. Nyt kun niiden kanssa on tottunut elämään ja sielunelämää oppinut tulkitsemaan, niin lapsethan ovat varsin viihdyttäviä tapauksia.

Mutta se duunin määrä.

Siinä missä toinen koira tuntuu menevän siinä samassa missä yksi, jokainen esikoista seuraava ihmislapsi tuntuu vaativan vanhemmiltaan vähintään 1,25 kertaa enemmän huomiota.

Puhumattakaan raskaanaolosta, napatyngästä (ikuinen trauma), imetyshiestä, huudon kuuntelemisesta, pulautustahroista, yökanniskelusta, pottakoulutuksesta ja hoitopaikan metsästyksestä. Ja päälle vielä kaikki kamasäätö. Aina oli joku liivinsuoja-, imetyspaita-, sose- tai vaippakriisi.

Tulimme tilanteen jälkipohdinnassa siihen tulokseen, että mieltämme ei muuttaisi edes se, että saisimme kolmen ensimmäisen vuoden ajaksi kotiapulaisen käyttöömme. Emme halua siihen menoon enää ollenkaan. Kolmas kerta kyllästyttää jo etukäteen ja stressitaso nousee pelkästä ajatuksesta.

Oli todella kiva huomata, miten liikuttavan yksimielisiä olimme tässä asiassa. Kiitän tästä vanhempainvapaiden ja vastuun jakoa. Kummallekaan ei ole epäselvää, kuinka paljon aikaa ja vaivaa lapset vaativat. Ja kuinka pieni vaiva ehkäisy tähän kaikkeen nähden on.

Kertokaapa kokemuksianne: miten isän itsenäinen vanhempain-/hoitovapaajakso näkyy parisuhteessanne? Onko teillä ollut samanlaisia konsensuksen hetkiä vai onko isän vetovuoro tuonut uusia riidanaiheita?

Kirje äidille

Tartun Puoli seitsemän -ohjelman blogihaasteeseen.

"Terapiassa käytetään yhtenä menetelmänä kirjoittamista: päiväkirjan pitämistä tai kirjeen kirjoittamista. Terapiassa kirjoitettua kirjettä ei ole tarkoitus lähettää, joten siinä voi puhua asioista, joista ei koskaan puhuta. Yksi suosituimmista on kirje äidille."

En enää voi äitini kanssa puhua, mutta kirjoittaa voin. Koska Mutsi, tulit taas mieleeni viime viikolla.

"Äiti. Kakkahätä."

Kuopus (se lapsi, jota sinä et ehtinyt nähdä) tuijotti minua marketin kassajonossa - ja niin tuijotti muukin jono. Kärry oli täynnä ostoksia, edellämme oli vielä pari ihmistä, takana toinen mokoma. En todellakaan tiennyt, missä on vessa. Aikaa reagointiin oli kolmevuotiaan kanssa sentään muutama minuutti.

Ipana ei kyseenalaistanut hetkeäkään, ettenkö minä jotenkin tilanteen selvittäisi.

Ja selvitinhän minä. Palautin pakasteet, parkkeerasin esikoisen kärryjen ja rusina-askin kanssa sivummalle ja juoksin ipana sylissä marketin toiselle puolelle henkilökunnan vessaan.

Olen varmasti itse tuijottanut sinua vähän samaan malliin, paljon vaikeampienkin kysymysten äärellä.

Ehkä silloin, kun ekaluokkalaisena olin unohtanut reppuni jonnekin (enkä tietenkään yhtään muistanut, missä olin sen viimeksi nähnyt) koulumatkan varrelle. Tai vähän myöhemmin kun poliisit toivat minut kotiin. Olin 17-vuotiaana matkustanut lastenlipulla (mukana olivat 18-vuotiaan paperit - koska olin yrittänyt alaikäisenä baariin), joten valehtelin ikäni. Satuin esittämään valheeni poliisille, joka päätti tarkistaa asian.

Kun tihrustin olohuoneessa itkua, tiesin jossain takaraivossa, että sinä taikoisit tämänkin painajaisen pois. (Varmasti äitiyden tähtihetkiä.)

Kun pääsimme takaisin kassajonoon, minulle juolahti mieleen, että olitkohan sinä ihan yhtä kuutamolla kuin minä tunnen olevani? Veikkaan, että olit.

Vaikutit kyllä siltä, että tiesit mitä teet, vaikka luotsasit perhettä vaikeassa taloustilanteessa, yksinhuoltajana, ilman tukiverkostoja ja vertaistukea.

Kasvatusmenetelmäsi - ja perheemme tavat ylipäätään - olisi toki murskattu vauvapalstojen keskustelussa. Isäni ei nähnyt syntymääni - ei ollut tapana. Äitiyslomaa oli kolme kuukautta - se siitä täysimetyksestä. Et auttanut läksyissä tai ollut arjessani läsnä, koska teit kahta työtä. Lisäksi annoit meidän juosta pikkuveljen kanssa metsässä ilman gps-paikannusta ja goretex-suojakalvoja eikä autossamme ollut turvavöitä.

Tunsit varmasti syyllisyyttä - turhaan. Pidän lapsuuttani onnellisena. Olit parhaimmillasi ihan loistava mutsi, rento ja hauska, pystyimme helposti puhumaan puhelimessa parikin tuntia.

Lapsuus on paljon muutakin kuin vanhemmuuden tekoja. Ja maailma oli 40 vuotta sitten aivan erilainen paikka olla äiti.

Ihmiset, niin äidit kuin isätkin, ovat oman aikansa, traumojensa ja perheensä kasvatusfilosofian tuotteita. Erehtyväisiä, epävarmoja ja hämmentyneitä kummajaisia, jotka yrittävät pitää luottamuksen kulissia pystyssä. "Ei hätää, kaikki järjestyy."

Äitiys ei ole mikään oikotie suurempaan ymmärryksen tasoon, mutta yhden asian se tekee. Sinut minä olen alkanut nähdä myös ihmisenä.

Ehkä minutkin jonain päivänä nähdään.

40 vuotta ydinperheellä päähän

Törmäsin tähän Ylen arkistoista löytyneeseen, hienoon tallenteeseen 70-luvulta. Päivänpolttavana puheenaiheena oli uusi sukunimilaki.

Suomessa valmisteltiin 1970-luvun lopulla sukunimilain uudistusta, jonka yhtenä tavoitteena oli, että nainen voisi halutessaan säilyttää sukunimensä solmiessaan avioliiton.

Oikeusministeriö perusteli uuden lain tarvetta seuraavasti:

"Uusi sukunimilaki turvaa sukunimen pysyvyyden ja muuttumattomuuden. Se toteuttaa puolison ja lapsen sukunimen määräytymisessä tasa-arvoa riippumatta puolison sukupuolesta ja lapsen sukuasemasta. Se edistää ja suojaa kansallista nimistökulttuuriamme. Se keskittää ja yksinkertaistaa sukunimeä koskevat säännökset."

Kuten kaikki uudistukset, tämäkin kohtasi vastustusta. Jutussa siteerataan vastatustajien argumentteja:

• "meillä on pitkä, hyvä perinne, joka palvelee hyvin kansan tarpeita, emmekä halua tuoda perheisiin uutta riidanaihetta."
• "sittenhän tyttönä pääsisi rouvaksi."
• "SMP haluaa kunnioittaa Suomen kansan valtaenemmistön mielipidettä elikkä nimiperinne säilyy ja kansallinen omaleimaisuus säilyy. Ja tuemme perheiden eheyttä ja avioliittoa tälläkin tavalla."
• "Jos lapsella on pääsääntöisesti äidin sukunimi, aviottomat lapset ja avioliitossa syntyneet lapset eivät millään tavoin erottuisi toisistaan."
• "paljon puhutaan isien ja lasten suhteiden parantamisesta ja siinä sukunimen määräytymisellä on tärkeä asema. Lisäksi ns. avoperheissä oleva nimisekamelska ulottuisi myös koskemaan ehjiä perheitä".

Jakamisen arvoiseksi tämän tallenteen tekee sen ajankohtaisuus. Kun näitä argumentteja kuuntelee, ei voi olla vetämättä yhtäsuuruusmerkkejä nykypäivään. Me käymme edelleen keskustelua tasa-arvosta ja oikeudenmukaisuudesta.

Käytössä ovat samat argumentit. Pyhä perhe on vaarassa edelleen. Ydinperheellä ja lapsen edulla päähän lyöminen pitää pintansa, vuosikymmenestä toiseen.

Pilvellä voi onneksi nähdä myös hopeareunuksen. Sukunimilaki meni läpi 1985.

Nyt 30 vuotta myöhemmin lapsillani on minun sukunimeni eikä ketää kiinnosta pätkääkään, ovatko lapseni aviossa syntyneitä. Tulevaisuudessa on toivoa.

Koska olet muovin arvoinen

Kunkulla oli hieno juttu kosmetiikan sisältämästä muovista. Jutussa kerrotaan, että kosmetiikan sisältämät muovirakeet (mikrokuulat, mikrorakeet tai erilaiset kristallit) ovat osa ympäristöongelmaa, jonka laajuutta on vasta alettu tutkia.

Kuvan huulipunat eivät liity tapaukseen.

Muovittoman syyskuun kunniaksi kirjoitan itsekin muutaman sanan, ärsyyntyneenä.

Kosmetiikkavalmistajat ovat harva se kuukausi peuroina ajovaloissa. Milloin ovat syynä tuotteiden aiheuttamat allergiset reaktiot, milloin epäselvyydet eläinkokeista, tuomiot harhaanjohtavasta markkinoinnista tai turhien tarpeiden luominen. Aiheita riittää.

Mikromuovia irtoaa monista tuotteista, mutta kosmetiikkateollisuuden valinta pistää kuluttajat hieromaan muovia naamariin on erityisen omituinen.

Ensinnäkin, nämä "kristallit" sun muut kökkäreet eivät kuulosta mitenkään välttämättömiltä raaka-aineilta. Miksi niitä on keksitty laittaa tököttien joukkoon?

Saanko arvata?

Käänteentekevät mikrokuulat stimuloivat ihosi pintaverenkiertoa ja saavat näin luonnollisen kauniin hehkun kasvoillesi koko päiväksi!

Uusi tuote, uusi slogan. Olisihan se ikävä sanoa, että suolalla, sokerilla ja kahvinporoilla saa aikaan saman efektin. Bonuksena valkoisen mömmön saa kivan näköiseksi heittämällä sekaan kiiltäviä muovinpaloja. Jee!

Toiseksi, eikö kukaan ihan aikuisten oikeasti uhrannut tälle ympäristöriskille ajatustakaan etukäteen?

Miten helvetissä tuotekehittäjälle on tullut edes mieleen tunkea viemäristä alas huuhdeltaviin tuotteisiin veteen liukenematonta muovia? Ei ole hirveän vaikeaa matikkaa, että kaikki mitä ympäristöön tuuttaamme, osuu jotain kautta omaan nilkkaamme. Pätee niin torjunta-aineisiin, kemikaaleihin, hiilidioksiin kuin muovipalleroihinkin.

Voihan tämä olla myös ihan tietoinen valinta. Vaakakupissa vain painoi enemmän se, että muovi on halpaa. Tavoitteena on tehdä rahaa niin kauan kunnes tämäkin hupi kielletään.

No mitäs nyt sitten pitäisi tehdä?

Eipä juuri mitään! Kun paska osuu tuulettimeen, kosmetiikkateollisuuden etuja lobbaavan Teknokemian yhdistyksen kanta on, että tilannetta "ryhdytään selvittämään" (lue: pelaamaan aikaa) komiteamietinnöillä ja odotellaan, että lainsäädäntö joskus muutaman vuoden päästä kertoo, mikä on oikein.

Mitä helvetin selvittämistä tässä on? Vaihtoehtonahan olisi sen ennen tätä käänteentekevää muovikuulainnovaatiota myydyn tuotteen käyttöönotto!

Olen tököttien suhteen luonnonkosmetiikkapainotteinen sekakäyttäjä. Enää hammastahna, dödö ja ripsiväri ovat normikamaa. Taitaa olla aika omistaa yksi iltapäivä tutkimukselle, olisiko kehitys jo kehittynyt niin paljon, että pääsisin eroon näistäkin. L'orealin (et al.) pellenä oleminen alkaa nyt riittää.

Monta vaaraa ompi eessä

Istuin pari vuotta sitten kahvilla Ranskassa sypressipuiden varjostaman kahvilan terassilla. Yhtäkkiä kadulta kuului kauheaa ryminää - ja sen jälkeen äänekästä kiroilua. Merde!

Punainen pikkuauto oli rysäyttänyt suoraan mataliin terästolppiin, joita en ollut huomannut vielä hetki sitten. Kuuntelin paikalle saapuneen poliisin selostusta vajavaisilla ranskan kielen taidoillani: katu muuttuu iltapäivisin kävelykaduksi - aivan kuten liikennemerkissä ilmoitetaan.

Tosiaan. Maasta nousevat tolpat nousevat tietyllä kellonlyömällä automaattisesti kieltoa tukemaan. Oma moka!

Olen muistellut terästolppia, kun olemme Skidin kanssa treenanneet koulumatkaa ohjeiden mukaan. Koulumatkaan sisältyy pahamaineisen, viiden kaistan risteyksen ylitys. Valot vaihtuvat hitaasti eikä vihreän valon odottaminen edes riitä. Pitää varmistaa, että ne oikeasti ovat aikeissa pysähtyä - myös sillä auton taakse jäävällä viereisellä kaistalla, jonne ei 120 senttinen tyyppi edes näe - mutta kuitenkin niin että ehtii vihreillä tien yli.

Ja nyt on valoisa kesä. Puolet vuodesta olisi syytä pukeutua vilkkuviin ja soiviin jouluvaloihin.

Skidi kysyi ihan aiheellisesti, miksi sitten ylipäätään on jalkakäytäviä, liikennesääntöjä ja suojateitä, jos kuitenkin koko ajan on pelättävä, että joku ajaa päälle.

Vahinkoja sattuu, aikuisillekin. Suurin osa autoilijoista on kuuliaista ja varovaista porukkaa, mutta hyvilläkin kuskeilla on huonoja päiviä. Tragedia on siinä, että huolimaton autoilija tekee ruumiita.



Vähintään yhtä iso ongelma on itse ekaluokkalainen. En tiedä teistä, mutta meillä asuu omissa ajatuksissaan tallustava, hajamielinen hattivatti, joka saattaa milloin tahansa unohtaa, että seisoo liikennevaloissa.

Lisäjännitystä tuovat punaisia päin kulkevat aikuiset pyöräilijät ja jalankulkijat, joiden mukana lapsi lähtee epähuomiossa ylittämään tietä, vaikka valo ei ole vaihtunut. Lapsi kun luottaa siihen, että kyllä aikuinen tietää, milloin yli saa mennä.

Automaattitolpat olisivat ratkaisu epäskarppien kuskien pysäyttämiseksi, mutta koululaisen liikennesilmän ja keskittymiskyvyn puutteeseen auttaa vain aika.

Tarvitaan uusia ideoita kaupungininsinöörien käsiteltäväksi. Tuli mieleen esimerkki (jälleen) ulkomailta.

Pieniä koululaisia voisi auttaa Kööpenhaminan malli. Jalankulkijoiden valot olivat poikkeuksetta lyhyet, mutta eräässä risteyksessä jalankulkijoille näkyi vieläpä digitaalinen laskurikello, josta näkee, miten monta sekuntia odotusta kestää. Lisäksi liikkuva laskuri kiinnittäisi ehkä huomion siihen, mihin pitääkin.

Toinen aika kiva olisi koululaisen opaskoira.

Lyhyt

Leikkasin tukkani lyhyeksi viikko sitten. En tosin omasta aloitteestani.

Kaikki lähti siitä, että vietimme helteisen kesäloman kokonaan mökillä. Huuhtelin permanenttikäsiteltyä kuontaloani päivittäin useita kertoja sekä meri- että kaivovedellä ja annoin auringon hoitaa kuivattamisen.

Kun kampaaja sitten katsoi osin vihertävää, osin valkoiseksi hapertunutta tukkaani, hän totesi ettei uskalla laittaa siihen minkäänlaista käsittelyä, ettei se katoa savuna ilmaan.

Vaihtoehdot olivat aika vähissä. Koska lyhyt tukka oli itänyt mielessä jo jonkin aikaa, annoin tyypille vapaat kädet ja vain yhden rajoitteen: mallin pitää olla minuutin laittamisella valmis.

Sitten vain kuuntelin saksien klipsuntaa. Tunnin päästä tukastani oli jäljellä enää kolmasosa.

Kymmenen havaintoa viikon ajalta.

1. Niskassa on neitseellistä ihoa, joka palaa auringossa.

2. Hiusten peseminen tuntuu lähinnä päänahan hinkkaamiselta. Shampoota tarvitsee viiden sentin kolikon kokoisen läntin ja kuivaus hoituu päätä vähän ravistamalla.

3. Luulin, että kuuppani on jotenkin tasaisen muotoinen. Ei ole.

4. Minulla on pyörteitä myös niskassa (kaksi otsalla ja kaksi päälaella ei siis riittänyt).

5. Lyhyen tukan valtava laittamistarve on myytti. Kaikki riippuu mallista. Tämän sukiminen paikoilleen on yhtä helppoa kuin ponnarin kieputtaminen - jos lenksu löytyy nopeasti.

6. Tökötit ovat parantuneet sitten yläasteaikojen. Enää ei ole pakko näyttää siltä, että on vetänyt kilon voita päähän.

7. Aamufrisyyri on sarjaa "ikkunaan lentänyt töyhtöhyyppä". Kersat repeilevät.

8. Pyöräilykypärän laittaminen on helppoa, kun ponnaria ei tarvitse ujuttaa niskalenkin raosta.

9. Tajusin, miten paljon näytän Faijalta.

10. Jämähtäminen on helppoa. Olin yrittänyt vuosikausia etsiskellä referenssikuvaa kivasta lyhyestä tukkamallista, mutta vahvasti meikatut ja photaroidut Hollywood-starat eivät tarjonneet uskottavaa pohjaa mallaamiselle. Ei minusta saa Halle Berryn näköistä pelkällä hiusmuotoilulla, naamahan siinä pitää vaihtaa! Ja koska kuvaa ei löytynyt, en mallin muutosta ikinä tohtinut ehdottaa.

Kiitos heinäkuu 2014. Odotan päivää, kun pystyn katsomaan peiliin hämmästymättä.

Ajatuksia hyppytornin juurelta

Olin eilen ulkoaltaalla vanhemmuuden ytimessä. Skidi halusi hypätä kolmosesta. En kannustanut, todellakaan. En ole itse kokenut mitään vetoa hyppiä uima-altaaseen yli 30 cm korkeudelta, mutta ipana vaikutti päättäväiseltä ja suoritti sovitut kymmenen treenihyppyä matalammalta.

Se kiipesi määrätietoisesti torniin, mutta reunalla iski epäröinti. Se katsoi ensin tyttökaveriaan ja sitten minua. Nyökkäsin. Sitten se otti nenästä kiinni ja hyppäsi. Molskis.

Hieno hyppy. Ja riemu: "Äiti, NÄITKÖ???? Minä keräsin rohkeuteni!"

Näinhän minä. Veden läiskähdellessä tasaiseen tahtiin pohdin kaikenlaista rohkeuteen liittyvää.

Minäkin olin kerännyt rohkeuteni ja päästänyt sen hyppäämään. Pitääkö ipanaa opettaa pelkäämään mahaplätsiä vain siksi, että minä pelkään? Pitäisikö mieluummin opettaa välttämään mahaplätsi? Tai että mahaplätsin jälkeen iho menee aivan punaiseksi, mutta kyllä se siitä. Että yritä vaan, koska se onnistumisen aiheuttama euforia on sanoinkuvaamaton.

Lapsista onneksi tulee sellaisia ihmisiä kuin tulee, persoonan, kasvatuksen ja ympäristön yhteisvaikutuksena. Äiti, uimataito, tyttökaveri, oma tahto - kaikkia tarvitaan. Voin yrittää opettaa impulsiivista harkitsemaan ja arkaa rohkaisemaan mielensä, mutta valinnan on oltava oma. Milloin uskaltaa hypätä korkealta, maistaa uutta ruokaa tai kieltäytyä tekemästä niinkuin äiti sanoo.

Hyppyjä kolmosesta tulee matkan varrella itse kullekin. Minun osani on odottaa altaan reunalla kusi sukassa, saanko käydä sukeltamassa pohjasta mahaplätsillä veteen laskeutuneen kersan.

Joskus pitää pistää silmät kiinni ja joskus tulee mahaplätsi. Mutta toisaalta saa kiljua riemustakin. Korkeita hyppytorneja sulle, Skidi.

Asunnonmyyjän tärpit

Olen muutaman kerran myynyt asuntoni itse. Muistelen, että myyntiprojekti olisi ollut merkittävästi yksinkertaisempi vanhoina hyvinä aikoina.

Oman asunnon esittely vaatii myyjältä objektiivisuutta ja realismia, mutta lapsiperheenä eläminen aiheuttaa laifstailiinkin muutoksia, joille muuttuu aikaa myöten vähän sokeaksi.

Annan muutaman konkreettisen esimerkin.

1. Budjetoi ajallisesti vähintään puolen tunnin siivous ennen jokaista näyttöä. Kämppä ei pysy siistinä tuntia pitempään, jos perhe on läsnä. Aina on joku jättänyt kaljatölkin hyllylle, biojätepussin eteiseen tai lirittänyt lämpimän tervehdyksen pottaan.Ylipäätään perhe kannattaa ajaa puistoon, ettei kukaan kysy yhtäkkiä kovaan ääneen että "kuka pieraisi?"

2. Miltä välittäjä näyttää? Jos olet siivonnut kämppää taukoamatta kolme ja puoli tuntia, katso hyvä ihminen peiliin ennen kuin avaat oven. Saatat näyttää siltä, että olet juuri tullut himaan sekakäyttäjäien pikkujouluista.

3. Kun vaihdat paniikissa vaatteita, älä pistä päällesi ensimmäistä hupparia, joka naulakossa roikkuu. Koska se on juuri se, jonka hihaan kuopus on edellisiltana sylkäissyt hammastahnat. Ojasta allikkoon.

4. Jos ulkona sataa kaatamalla, sytytä kaikki valot. Kotinne maalisävyt näyttävät varmasti paremmilta luonnonvalossa, mutta ulkopuoliselle tilanne näyttäytyy niin, että olette hiilikaivoksessa elävä goottilarppaajaperhe.

5. Koita ehtiä tsekata muutama olennainen fakta *etukäteen*. Vaikka yhtiövastike on mennyt kymmenen vuotta tililtä suoraveloituksena ilman sen kummempia indeksikorotuksia, vastaus "öö, muutamia satasia" ei tyydytä suurinta osaa asunnonostajista. Sama pätee kysymykseen, "onko asunto kaapeliverkossa?"

6. Jos lapsesi leikkivät kylvyssä lääkärikummitädin lahjoittamilla kumikäsineillä ja kahdella jättimäisellä lääkeruiskulla, siirrä ne ammeen reunalta kaappiin. Vaihtoehtoisesti voit laittaa seinälle selventävän kyltin, että asunnon huoneilma ei aiheuta keskivaikeaa ummetusta, jota on ammeessa jollain tapaa helpotettu.

Tässä alkuun. Jossain vaiheessa voi ottaa sitten uudelleentarkasteluun sen väitteen, että kiinteistövälittäjät ovat kädettömille.

Sähkötreffit: kun purukumi ei enää riitä

Yhteistyössä Suomen Blogimedian ja STULin kanssa.

Ovikello soisi, jos se toimisi. Koska joku jyrsijä on oletettavasti käynyt lounastamassa johdon, sähkömies tyytyy koputtamaan. Minulla on treffit. Sähkötreffit.

Treffeille ajallaan ja ilmeisen selvin päin saapunut sähköasentaja Tuukka Nevalainen ei pääse eteistä pidemmälle, kun jo selostan ongelmia suu vaahdossa: pimeän eteisen valaisimesta palavat polttimot koko ajan ja toinen valaisin itse asiassa värisee. Ehkä samasta syystä kuin ovikello ei toimi.

"Olisko sulla sähköpiirustukset?"

Niin mitkä? Nolottaa. Asun 60-luvun alussa valmistuneessa rivitalossa. Asunnon käyttöaikana on tehty lukuisia pienremontteja, useassa aallossa. Sähkötyöt on tehty remonttien yhteydessä laastaripaikoilla, mitään pöytäkirjoja asentajista, asennuksista ja muutostöistä ei ole.

Nevalainen lohduttaa, että tämä on aika normitilanne. Aika harva asukas edes tietää, että sellainen paperi on edes olemassa.

Jatkamme eteenpäin. Keittiön seinässä oleva kytkin roikkuu kiinni yhden ruuvin varassa. Sivusaumasta näkyvät johdot ja se metalliosa. Nevalainen katsoo puolen metrin päässä olevaa vesihanaa ja toteaa, että tuosta aloitetaan. Edellinen sähkömies ei saanut sitä kiinni, koska seinään olisi pitänyt kaivaa isompi kolo, joten se sitten vain jäi.

Niin. Sähkötyöt jäävät rempalleen, sillä huonojen ratkaisujen kanssa voi elää. Jos vessa on tukossa, putkimies tulee seuraavana päivänä. Jos valaisin ei toimi, taskulampulla mennään jouluun asti. Jatkojohdolla voi vetää pistorasioita pitkin asuntoa. Jos paremmista ratkaisuista ei tiedä eikä turvallisuusriskejä tajua, korjausmotivaatio on heikko.

Hintakin voi pelottaa. Johtojen kunto ja reitit eivät näy ulospäin ja osaan antaa ongelmasta vain maallikon speksit. Sähkömiehen on hyvin vaikea antaa työstään hinta-arviota näkemättä, mitä oikeasti tarkoitan.

STUL päätti lähteä hakemaan ratkaisua näihin sähkötöiden ostamiseen liittyviin ongelmiin ja pisti pystyyn Sähkötreffit-palvelun.

Ei kuluttajan pidäkään ymmärtää, mikä johdoissa, maadoituksissa, jännitteissä ja kytkennöissä on vikana. On kuitenkin tärkeää ottaa kodin sähköjärjestelmän toimivuus vakavasti, jos haluaa välttää tulipalot ja sähköiskut. Ensin kannattaa jutella isännöitsijän kanssa ja selvittää vastuut. Sen jälkeen on aika kutsua paikalle ammattilaisasentaja.

Istuimme pöydän ääreen tekemään suunnitelmaa. Koska sähkötestissä ei ilmennyt mitään isompaa vikaa, pääsimme heti käytännön toimenpiteisiin. Jaottelimme toimenpiteet kolmeen eri kategoriaan.

1. Vaaralliset asennukset

• Suihkutilassa sijaitseva, avoin pistorasia on edellisen asukkaan viritys. Siirretään se pois ammeen yläpuolelta ja sijoitetaan kaappiin piiloon.
• Keittiön repsottavan pistorasian korjaaminen. Nyt pikakorjaus, perusteellisempi elokuun putkiremontin yhteydessä.

2. Asumismukavuuden parantaminen

• Parannetaan hallin valaistusta. Tällä hetkellä neliöitä jää käyttämättä, koska valaisimen teho ei riitä. Nevalainen lupasi tuoda seuraavalla kerralla esitteen tyylikkäistä seinävaloratkaisuista.
• Keittiön valaistusta modernisoidaan vaihtamalla vanha loisteputki uusiin kaapin alle sijoitettaviin led-valoihin. Tehdään tämä vasta elokuun putkiremontin yhteydessä.
• Jatkojohtorykelmistä pitäisi päästä eroon. Otetaan tämä työn alle kolmannessa aallossa.

3. Sähkölaskun pienennys

• Sähkölaskumme on verrattain pieni, mutta Nevalaisen mukaan 20 vuotta vanha jääkaappi on ihan mittaamatta suurin energiasyöppö. Se kannattaa vaihtaa putkiremontin yhteydessä.
• Asennetaan eteisen valaisimeen liiketunnistin. Huone on pimeä kesälläkin ja valot jäävät vahingossa päälle. Yllätyksekseni kyseessä oli nopea juttu!
• Ne aurinkopaneelit. Mutta kysytään nyt taloyhtiötä ensin.

Treffimme päättyvät hyvässä hengessä ja toiset tällit on jo sovittu.

Arvostan aina hyvää asiakaspalvelua. Sähkötreffeille on valittu reippaita asentajia, joilla on kommunikaatiotaitoja, näkemystä ja kansalaisrohkeutta esittää monenlaisia ratkaisuvaihtoehtoja. Tyytyväisin olen kuitenkin siitä, että pääsen vihdoin eroon projektista, josta en tajua mitään.

Tulitko kateelliseksi? Voit päästä treffeille!

Perustele kommenttiboksissa, miksi juuri sinä tarvitsisit kipeästi Sähkötreffit. Palkintona on 150 euron arvoinen Sähkötreffit-lahjakortti, jolla voittaja voi ostaa haluamiansa palveluja Sähkötreffit–sivuston hakupalvelusta valitsemaltaan sähköurakoitsijalta.

Arvonta suoritetaan ma 2.6.!