Tietoa mainostajalle ›

17.3.2015

Miten parisuhde pelastetaan?

Satu herätteli taannoin Vuoden mutsin puolella keskustelua siitä, miten parisuhde voi lasten saamisen jälkeen. Suosittuun postaukseen tulee edelleen kommentteja. Viimeksi tällainen:


"About 10v yhdessä ja lapset 3v ja 6kk. On raskasta sanoa että parisuhdetta ei oikeastaan enää ole ja seksiäkin on harvoin... n. 1kerta /kk. Rakastan vaimoa ja lapsia ihan älyttömästi, mutta samalla kaipaan vaimoni kosketusta ja tunnetta olla haluttu. Ollaan vaimon kanssa keskusteltu tästä asiasta useasti, mutta tuntuu että vaimoani ei vaan kiinnosta. Onko eroaminen pitkällä tähtäimellä ainoa oikea ratkaisu vai onko olemassa jotain muita fiksuja ratkaisuja. Käyn päivät töissä ja hoidan lapsia iltaisin kun vaimo käy urheilemassa ja mahdollisuuksien mukaan tapaamassa ystäviään. Olen yrittänyt antaa mahdollisimman paljon omaa aikaa ja tehdään asioita myös yhdessä paljon, mutta rakkaus ja intohimo on vaimoni puolelta kadonnut kokonaan. Olen jopa harkinnut seksisuhdetta avioliittoni rinnalle, jos se pelastaisi perheemme, mutten ole vielä halunnut sitä tehdä, koska epäilen sen hajottavan perheemme. Voisko joku ystävällinen ihminen auttaa mut pois tästä umpikujasta?"

Tekisi mieli sanoa jotain fiksua, mutta kun en osaa. Lähinnä mietin, että tuhoavatko lapset vääjäämättä parisuhteen jollain tasolla? Ja millaisia kompromisseja perheen nimissä kannattaa tehdä? Lasten takia kun ei kannata sinnitellä huonossa suhteessa. Lasten hyvä elämä vaatii vanhempien hyvää elämää.

Kelasin 8 vuotta taaksepäin. Minulle isoin yllätys oli vanhemmuuden tuoma identiteettimuutos. Luulin, että meille tulisi lapsi, mutta meille tulikin uusi elämä. Äitiyslomalla arkeni tutuista peruspilareista - työstä, parisuhteesta, ystävistä ja harrastuksista -  ei ollut jäljellä juuri mitään.

Uutta identiteettiä saa ehkä kasata liian yksin. Mies ei välttämättä näe, millaiset paineet äitimyytti naiselle asettaa. Toisaalta nainen voi nähdä tilanteen niin, että mies saa jatkaa elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Nykyään tilanne on enemmän tai vähemmän stabiili, ja arki kestää vähän lisävääntöäkin.

Yleispäteviä neuvoja on aika vähän.

Asioista pitäisi osata puhua. Mutta kun se voi olla maailman vaikein tehtävä. Ensin pitäisi ymmärtää, mikä itseä hiertää. Sitten pitäisi osata sanoa se niin, että se ei kuulosta syytökseltä. Lopuksi pitäisi osata neuvotella joku ratkaisu.

Toisaalta viestinnän opettelemisen lisäksi on ollut hemmetin tärkeää olla suuttuneena sanomatta kaikkea mitä ajattelee. Turpa tukkoon jos sieltä ei käsillä olevassa mielentilassa tule mitään rakentavaa. Sillä vaikka kuinka pyytäisi pahoja puheitaan anteeksi jälkeenpäin, eivät loukkaukset unohdu helposti, jos koskaan.

Ehkä tätä kommentoijaa voisi lohduttaa sillä, että noin pienten lasten kanssa tapahtuu muutoksia isoissa harppauksissa. Eräänkin parisuhteen pelasti paluu arkeen.

Mitä te sanoisitte?

47 kommenttia:

  1. Omasta kokemuksesta voin vaan sanoa, että väsymys tappaa kaiken halun, paitsi nukkumisen halun. Puolivuotias vauva on vielä aika pieni, ja jos yöheräämisiä on koko ajan, niin äiti pystyy kyllä toimimaan näennäisen normaalisti, mutta väsymys on silti lamaannuttavaa. Varsinkin, jos kolmivuotiaskin pyörii päivät kotona. Äitiys on tuossa vaiheessa ennen kaikkea muiden ihmisten (lasten) tarpeiden huomioimista ja priorisoimista. Ei sille mitään voi, että jos puolisollakin on sinänsä normaalilta kuulostavia odotuksia, niin äidiltä voi kaista loppua kesken. Läheisyyttä on montaa tasoa. Eikö voisi aloittaa siltä perustasolta eli kainalossa kyhjöttämisestä ja sitten ajan kanssa… koska veikkaisin, että ajan kanssa tilanne korjaantuu, jos jotain parisuhderutiineja pystyy pitämään yllä siihen asti.

    VastaaPoista
  2. Ihanaa, että sä vastasit tähän, kiitos! Kävin laittamassa kommentoineelle linkin tähän tekstiin.

    Puoli vuotta lapsen syntymän jälkeen olin kyllä ihan töttöröö. Kuvitella sitten, että siinä on vielä toinenkin aika pieni lapsi kuvioissa.

    Kiinnostaisi tietää, alkoiko anonyymin kuvailema parisuhdeongelma toisen lapsen synnyttyä vai onko tämä ollut tilanne jo vuosia. Jos se on alkanut vasta nyt, niin musta olisi hyvä pitää mielessä yksi "sääntö", eli ekan vauvavuoden aikana ei kannata erota, jos tilanne ei ole ihan akuutti. Sen ekan vuoden jälkeen alkaa taas aurinko paistaa ja parisuhdekin muodostua uudestaan.

    VastaaPoista
  3. Mun tekis mieli sanoa tähän samaa kuin muutkin. Puolivuotias on vielä pieni, ja kolmevuotiaankin kanssa äitiys on tuoretta ja elämä hakee uusia uriaan.

    Oma kokemus on se että oma seksuaalisuus muuttui lasten synnyttyä paljon. Siitä tuli jotenkin pehmeämpää ja vähemmän villiä ja vapaata. Vaimosi itsekin varmasti totuttelee vielä uuteen itseensä.

    Meillä parisuhteelle alkoi löytymään tilaa vasta siinä vaiheessa kun kuopuksetkin oli täyttäneet sen kolme vuotta.

    Puhua kuitenkin pitäis. Syyttämättä ja silti niin että kokee tulleensa kuulluksi. Puhumiseen sanoisin että, puhua kannattaa silloin kun sillä vastaanottavalla puolella on se hyvä hetki, ei silloin kun se on väsynyt ja susta tuntuu että nyt kannattais jutella.

    VastaaPoista
  4. Puhuminen on tosi tärkeää, ja se että yrittää budjetoida laadukasta parisuhdeaikaa. En usko onko sillä niinkään merkitystä että katsoo tv:tä yhdessä vaikka joka ilta, kuin että oikeasti on läsnä toiselle vaikka vain kerran viikossa.

    Täytyy kuitenkin sanoa että oman parisuhteen yhtenä kulmakivenä on ollut polyamoria, ja tämän merkitys on vaan korostunut lastenmyötä. Aiemmin ajattelin voivani ihan mielelläni olla monosuhteessa. On mahtavaa että ei tarvitse olla yksin tai kaksin, vaan että suhteessa on muitakin osapuolia. Päästiin esimerkiksi kahdestaan hääpäivänä syömään kun toinen kumppanini hoiti lasta ja toisaalta tuntuu että omaan pieneen seksuaaliseen kuolemaan auttoi pieni ihastus taannoin. Lapsesta on ihanaa kun kotona on usein paikalla enemmän leikittäjiä eikä vain väsyneitä vanhempia. Tää ei kuitenkaan varmasti sovi kaikille, ja etenkään parisuhdekriisissä ei kannata syöksyä parisuhdetta avaamaan eikä etenkään pettämään. Lisää ihmisiä tuo lisää draamaa - mutta jos oma parisuhde on lujalla pohjalla voi kuitenkin lisäihmiset tuoda elämään lisärakkautta (niinhän sitä sanotaan lastenkin kohdalla, toinen lapsi ei vähennä rakkauden määrää ensimmäistä kohtaan vaan tuplaa rakkauden määrän).

    VastaaPoista
  5. Tilanne kuulostaa tutulle ja olisi ollut ihan kamalaa jos mieheni silloin olisi halunnut erota tai pettänyt minua. Tai no - ainakaan en tiedä sellaista tapahtuneen. Kun on yöt ja päivät saatavilla kahdelle pikkulapselle, joista puolivuotias luultavasti vielä syö öisin, niin seksiin ei helposti riitä voimia, vaikka haluja olisikin. Mutta lapset kasvaa, asiat korjaantuu. Omalla kohdallani tuntui kuin olisimme rakastuneet uudelleen kun asiat yhtäkkiä, vihdoin, kloksahti kuntoon. Lapset muuttaa parisuhdetta, kyllä, mutta kun vauvavaihe on ohi, sieltä luultavasti löytyy se sama intohimo ja rakkaus kuin ennen lapsia.

    VastaaPoista
  6. Asia on juurikin näin, miten täällä on kommentoitu - eli aika auttaa sekä se puhuminen... Eli ei päästä toista ihan ulottumattomiin silloin vauva-aikanakaan. Rankkaa on, mutta kyllä siitä selviää. Ymmärrystä molemmin puolin ja lujaa tahtoa tarvitaan kyllä.

    Sitten kun ne lapset alkaa olla viittä vaille pesästä lähteviä ja pariskuntana on rämmitty kaikki ikäkaudet ja talonrakentamiset sun muut kriisit, niin sitten tää vasta onkin mukavaa ;)

    VastaaPoista
  7. Meillä on ollut toisin päin. Mies muuttui lähinnä isäksi ja minä kaipasin läheisyyttä ja seksiä myös lapsen syntymän jälkeen. Väsyneenä melkein enemmän - lohduksi. Nyt meillä on 1,5-vuotias lapsi ja toinen syntyy kesällä. Pelastus on ollut parisuhdeterapia ja huippu terapeutti. Ja sen myötä korostunut se, mitä tuossa yllä on mainittu: puhuminen. Ollaan löydetty ihan uudella tavalla samalle taajuudelle ja mun on paljon helpompi "sietää" tätä tilannetta, kun on tunne, että soudetaan samaa venettä ja samaan suuntaan. Vaikka kuinka välillä tuntui, että haluan erota, niin olen ihan hurjan onnellinen tästä tilanteesta. Haluan kyllä käydä toisen lapsen koko vauvavuoden tuolla parisuhdeterapeutilla kerta kuussa. Niin hyvää tekee ja antaa molemmille uusia välineitä luovia tässä.

    VastaaPoista
  8. Meillä on kaksi lasta, 7v ja kohta 6v. Vähän ennen kuopuksen 5v synttäreitä tunsin, että hormonaalinen toimintani alkaa olla jokseenkin normalisoitunut raskauksien ja synnytysten jäljiltä. Sitä ennen se kävi koko ajan joko yli- tai alikierroksilla. Jokseenkin samoihin aikoihin alkoi normalisoitua myös oma seksualisuus. En enää ollut yhtä hukassa. Viimeisen vuoden aikana seksielämä onkin ollut parempaa kuin ikinä ennen. Lasten jälkeen siihen asti kerta kuukaudessa oli jokseenkin liioittelua meidän tapauksessa. Törmäyksiä silti halujen ristiriidoista tuli, mutta niistä selvittiin. Tunnistan itseni kyllä täysin tuosta "rakkaus ja intohimo on täysin kadonnut" lausahduksesta. Juuri siltä itsestänikin tuntui. Ja samalla se ahdisti, että sen tunnisti itsessään. Ja samaan aikaan toinen vonkasi vieressä. Voin vain siis todeta saman kuin muut. Anna aikaa, mutta odottaessa ole läsnä.

    VastaaPoista
  9. Meillä tilanne melkein sama kuin tuon kommentin jättäneellä miehen parisuhteessa. Tosin kuopus on uniongelmainen 10kk ja esikoinen 3. Olen ollut useamman vuoden tosi väsynyt omien vaikeiden raskauksien ja pikkulapsiarjen kanssa. Parisuhteeseen panostaminen on tosiaan jäänyt taka-alalle sekä minulta, että mieheltä. Mieheni sitten päätti ratkaista ongelman hankkimalla sivusuhteen hiljattain. Ei tämä ratkaisu elämästämme ainakaan helpompaa tehnyt. Kun sain asian selville, se sattui ja loukkasi ihan helvetisti. Tuntui, että toinen petti juuri vaikeimmalla hetkellä. Jos jotain positiivista haluaa tästä hakea, niin ainakin pettäminen on pakottanut meidät puhumaan parisuhteestamme ja tarpeistamme. Aika näyttää miten tässä käy, nyt olen vuoroin varovaisen toiveikas tai vastaavasti suunniltani raivosta.

    VastaaPoista
  10. Meillä on kaksi lasta, 3v9kk ja 1v. Ongelmat alko kun esikoinen lähenteli vuoden ikää. Ei puhuttu, ei harrastettu seksiä, minä haastoin riitaa koko ajan, en välittänyt parisuhteesta enää ollenkaan, raskaus oli tuonut lisää kiloja +20, eikä niillekkään kiinnostsnut mitään tehdä. Siinä sivussa hävisi myös miehen kiinnostus. Kun esikoinen oli täyttämässä kaksi mies petti. Siinä vaiheessa kolahti ja pahasti, toki viha miestä kohtaan oli kova, mutta tajusin myös mihin olin omalta osalta parisuhteen ajanut. Olin halunnut toista lasta jo vuoden verran, nyt "pakotin" miehen suostumaan. Ajatuksena että haluan lapset samalle isälle. Kävimme pariterapiassa,mutta kun olin rv10 tienoilla mies sanoi että haluaa erota. Maailma romahti. Jatkoin terapiassa käyntiä, välit mieheen pysyi ihan hyvinä. Puhuttiin enemmän kuin koskaan, suorempaa kuin koskaan. Synnytyssalissa mies oli maailman paras tuki ja turva. Sen jälkeen pikkuhiljaa suhde alkoi rakentumaan uudelleen. Puhumista, tunteiden näyttämistä. Enää ei väsymys estä seksiä tai puhumista, enää ei istuta puhelimet/koneet nokan edessä iltaisin vaan katsellaan sylikkäin telkkaria. Käymme myöskin kerran kuussa treffeillä ihan vain kahdestaan. Suhde vaatii töitä ja tahtomista, mikään ei ole enää itsestäänselvyys. Mutta tiedän, että yhteinen tulevaisuus loistaa valoisana eikä suhdetta enää kumpikaan laiminlyö.

    VastaaPoista
  11. Mukavaa, että joku toi edellä esiin sen, että tilanne voi mennä myös toisin päin. Sille, että äitiys muuttaa naisen seksuaalisuutta (ainakin väliaikaisesti) löytyy sentään hyvät fysiologiset syyt, mutta entäs kun mies ei enää halua vaimoaan, kun tästä on tullut äiti. Näin kävi meille, ja eroonhan se lopulta johti. Kymmenen vuotta jaksoin toivoa, että miehen hormonitoiminta normalisoituisi synnytysten jälkeen, mutta niin ei koskaan tapahtunut. Ei auttanut terapia eikä puhuminen. Pitkäaikainen torjutuksi tuleminen jätti syvät jäljet, uusi parisuhde ei vaikuta kohdallani todennäköiseltä. Mies kyllä löysi uuden (lapsettoman) rakkaan melko pikaisesti.

    VastaaPoista
  12. Puolivuotias viettää niin paljon aikaa äidin iholla, että ainakaan minä en tuossa vaiheessa kaivannut enää miehen kosketusta. Nyt kun kuopus on puolivuotias, tilanne on taas jo ihan toinen.

    Eli sanoisin, että kyllä se siitä.

    VastaaPoista
  13. Meillä lapset 3 v. ja 5 v. ja nyt uskallan varovasti todeta,että vähitellen alkaa se lasten syntymien jälkeinen hurlumhei helpottaa. Joku totesi joskus, että pariskuntien pitäisi sopia ennen lasten syntymää, että ihan sopimuksella ei erota ennen kuin lapsi täyttää kolme vuotta. Ymmärrän tuon lausahduksen nyt. Siihen saakka lapsi vie ihan kaikki, mitä vanhemmista irti lähtee. Meillä esikoinen nukkui puolen tunnin pätkissä ensimmäiset 6 kk, kaikki vähänkin eroottinen toiminta tuona aikana lasketaan varmaan yhden käden sormilla.

    Puhukaa, puhukaa, puhukaa, mutta juuri kuten Katja sanoi: yritä muodostaa ensin itsellesi käsitys siitä, mikä hiertää ja pue se sanoiksi, "minusta tuntuu...". Jos paukkuja riittää, myös ulkopuolista apua voi hakea! Usein täysin ulkopuolinen ammattilainen näkee tilanteessa asioita, joille itse on jo sokeutunut. Minun mielestäni seksikumppanin "hankkiminen" tähän tilanteeseen ei olisi mikään ratkaisu.

    VastaaPoista
  14. Pelottavaa, että tuo kommentoinut mies jo harkitsee pettämistä, huh. Lapset tuon ikäisiä, varmasti väsy painaa ja halut on nollissa. Voisko asiasta puhua sen vaimonkin kanssa eikä vaan netissä nimettömänä?

    VastaaPoista
  15. Kommenttini on omakohtainen, painokelvoton ja kamala. Ja niin kamala että pakko kirjoittaa anonyymina.
    Mitäs sitten jos meitä ei ole tarkoitettu kaikkia elämään loppuelämäämme onnellisina parisuhteessa, josta lapset ovat?
    Jos se lasten tekeminen ja kasvattaminen syö suhteesta sen parhaan terän? Kuinka moni voi rehellisesti, ilman minkäänlaisia selityksiä, todeta että keskinäisestä suhteesta ilman kontekstia lapsiin, tuli parempi? Tiedän itsekin, että sain lapsista niin paljon iloa ja onnea, että parisuhde ei ollut huono lasten jälkeen, mutta paremmaksi se ei kyllä muuttunut. En kadu päivääkään, mutta kyllä vuodet vanhempina muuttivat suhdettamme aivan liikaa tiimiksi, äidiksi ja isäksi ja kavereiksi. Tänä päivänä, eronneina, eksä on minulle enemmän kuin veli, on huippua nähdä ja kuulla. Meistä jäi hyvät ystävät kuitenkin, ja miks ei koska olimme sitä lasten syntymän jälkeen parikymmentä vuotta.
    Minä kasvatin lapset ja lähdin. Nyt yli neljäkymppisenä, lapsettomassa suhteessa, minä nautin hävyttömästi siitä, etten ole äiskä vaan nainen miehelleni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Mitäs sitten jos meitä ei ole tarkoitettu kaikkia elämään loppuelämäämme onnellisina parisuhteessa, josta lapset ovat?"

      Tähän olen itsekin alkanut uskoa. Ehkä ihminen on luotu pikemminkin sarjamonogamiaan, ehkä jokaiseen elämänvaiheeseen on olemassa se oikea suhde? Toivon totisesti, että minullekin vielä suodaan tuollainen "aikuisten ihmisten suhde", mitään uusperhekuvioita en haikaile.

      Poista
    2. Varmaan on näinkin ja joskus ero on hyväksi kaikille osapuolille. Mutta näin yli nelikymppisenä, 20 v naimisissa saman miehen kanssa olevana minulla on kokemusta myös siitä, että kun lapset kasvaa, niin myös ne omat roolit isänä ja äitinä muuttuu. Enää ei olla niin kiinni lapsissa ja jos sen puolison kanssa on vielä yhteistä tekemistä ja puhumista, niin on tosi kiva aloittaa uudelleen kahden aikuisen ihmisen yhteiselämä sen "vanhan" kumppanin kanssa :)

      Poista
  16. Mitä tähän edes sanoisi? Meillä soppaa on kiehuttanut esikoisen syntymän lisäksi erittäin haastava vauva-aika ja se, että olen ollut lapsen syntymästä saakka hyvin paljon yksin miehen työn takia. Välissä oli kokonainen puoli vuotta, kun mies oli kotona vain viikonloppuisin. Minä taas olin yksin kotona paljon itkevän ja vähän nukkuvan vauvan kanssa. Haluan uskoa, että meidän tilanne olisi parempi, jos mies olisi kotona niin kuin normaalit isät, ja yritän luottaa tilanteen lähtevän nousuun, kun syksyllä miehes jää vuorostaan kotiin hoitamaan lasta.

    Lapsen syntymä mullistaa koko elämän. Siinä saa ja joutuu etsimään itsensä täysin uudelleen. Lisäksi olisi omaksuttava roolit äitinä ja vanhempana. Seksuaalisuuden muutos on massiivinen. Hyvin pitkään elin symbioosissa vauvan kanssa, pidempään ehkä kuin useammat, sillä olin niin paljon lapsen kanssa kahdestaan. Siihen kuvioon ei miestä mahtunut, seksistä nyt puhumattakaan. Yritimme harrastaa sitä, mutta mielestäni se oli aina jollain lailla epämukavaa. Olin väsynyt, yksin ja sekaisin oman kropan kanssa. Miehen ehdottelut ja "lääppimiset", niin rakkaudella kuin ne olikin tarkoitettu, ahdistivat. Mitä enemmän aikaa kului ja mitä enemmän seksiä olisi "pitänyt" harrastaa, sitä vähemmän sitä halusin. (Ennen lapsen syntymää seksielämämme oli erittäin hyvää ja aktiivista ja parisuhteemme mutkaton.)

    Lopulta tilanne oli niin kriisissä, että olin miehelleni jatkuvasti vihainen. Menimme pariterapiaan, jossa käymme edelleen, ja siitä olikin kovasti hyötyä. Opimme kommunikoimaan paremmin, emmekä riitele enää niin paljon. Kodin ilmapiiri on paljon kevyempi pariterapian myötä. Seksin suhteen edistystä en näe tapahtuneen. Tunnen, että minut ajettiin niin nurkkaan seksiin painostamisen suhteen, että olen pudonnut johonkin haluttomuuden kuiluun. En halua seksiä yhtään - en mieheni kanssa, en jonkun muun kanssa, en edes itsetyydytyksen muodossa. Halimme ja suukottelemme (silloin harvoin kun näemme), mutta siihen se jää. En halua, että mieheni koskee minuun yhtään sen enempää, sillä heti sisuksista kumpuaa se ahdistus - että pitäisi harrastaa seksiä.

    Olen itseasiassa aika sinut sen kanssa, että nyt en ole kiinnostunut seksistä. Ajattelen, että tämä on vaihe, joka kestää sen ajan kun kestää. Aikaa se vain vaatii, sillä tuli tässä jo todettua, että kaikenmaailman keinot halukkuuden nostamiseen saavat minut haluamaan sitä yhä vähemmän. Minua ei seksittömyys haittaa. Mutta ongelma on se, etten usko miehen olevan samaa mieltä. Pitäisi tästäkin vain puhua, mutta se on vaikeaa. Tuleeko mieheni hyväksymään sen, että seksitöntä kautta saattaa kestää pitkänkin aikaa? Minä hyväksyn, mutta jos mieheni ei, voi se johtaa lopulliseen välirikkoon, mikä olisi taas aika kamalaa. Ajatuskin, että muuten hyvä ja toimiva suhde kariutuu siihen, että toinen osapuoli "kärsii" haluttomuudesta, on naurettavan typerä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivoa on! Faktat eivät täsmää, mutta tunteisiisi samastun täysin. Olen itse kokenut aivan samanlaisia tunteita ja kuvannut niitä ihan samoin sanoin omalle miehelleni.

      Olen itse onnekseni saanut jättää nuo tunteet taakseni ja löytänyt seksuaalisuuden uudelleen. Pikkuhiljaa ja ajan kanssa. Ehkä jopa entistä voimakkaampana. Ja saman miehen kanssa ;) Toivoa siis todellakin on!

      Sanoisin, että puhuminen on tärkeää. Itse sinuna ehkä näyttäisin tämän tekstisi miehellesi :) Itse kerroin hyvin raadollisesti ja rehellisesti kaikista tunteistani miehelleni, korostaen kuitenkin aina, että vika ei ollut mitenkään hänessä. Ehkä vaikeinta asian käsittelyssä olikin juuri se, että kuten sinäkin, olin itse melko sinut asian kanssa, mutta mieheni koki samanaikaisesti riittämättömyyden ja turhautumisen tunteita. Aivan ymmärrettävästikin tietysti.

      Noista miehen tunteista puhuminen oli meillä todella tärkeää. Ja myös niiden hoitaminen; osoittaminen miehelle muilla kuin seksin keinoin, että hän on tärkeä. Että hän riittää ja kelpaa, vaikkei saanutkaan minun halujani nousemaan, ja vaikka hänen kosketuksensa tuntui välillä todella ahdistavalta. Haluan ajatella asian niin, ettei kyse ole naisen ongelmasta tai miehen ongelmasta, vaan yhteisestä haasteesta parisuhteelle.

      Tsemppiä!

      Poista
  17. Joskus mies ei ole ihan kartalla mitä siellä synnytyksessä oikein tapahtui. Pieni lapsi vie kaiken huomion ja naisen kunto voi jäädä läheisilleen huomaamatta jos äiti ei puhu asiasta. Varsinkaan ensisynnyttäjät eivät puhu, kun se vauva on siinä etusijalla ja äitiys on uusi asia. Miehelle se ei ole niin konkreettista kun se oma alapää ei ole riekaleina jonkun kätilöopiskelijan paikkaamaan. Kolmannen asteen repeämiä parannellaan puolivuotta jopa vuosi. Yleensäkään ei puhuta niistä arvista mitä synnytys saattaa jättää. Juu, repeämä saattaa kuulua asiaan mutta siitä jää arpi. Miten seksuaalisuuteen suhtautuu kun arvet saattavat vähentävät tuntoherkkyyttä tai aiheuttaa kipua yhdynnässä. Neuvolapalveluihin pitäisi kuulua seksuaaliterapiaa kaikille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näihin kahteen edelliseen yhteinen jatko.
      Mie niin toivon, että jossain vaiheessa raskautta tai HETI vauvan syntymän jälkeen joku kertoisi miehelle noista repeämisistä ja arvista. Meillä oli kolmas maailmansota pystyssä heti vuodon loputtua synnytyksen jälkeen. Miulla SATTUI seksi joka kerta esikoisen jälkeen. Mies ei uskonut, ei alkuun, vielä vähempi vuoden jälkeen. Tästä seurauksena mie en lopulta enää kestänyt, kun mies tuli iholle. Varsinkin nukkumaanmennessä se oli ahistavaa. Joskus neljän vuoden päästä tästä sain vastaukseksi, että emmie tiiä miksi en uskonu, miulla teki mieli niin mahoton. Toinen lapsi on nyt kahden ja vieläkin olen niin kuiva, että ilman liukuvoidetta paikat on hieraunu rikki. Juu ei tee mieli seksiä.

      Poista
    2. Todella kannattaisin ajatusta, että kaikille lapsen saaneille pareille tarjottaisiin seksuaaliterapiaa...

      Poista
  18. Yllä erittäin hyviä kommentteja. Varsinkin Yksis lausui viisaasti: "puhua kannattaa silloin kun sillä vastaanottavalla puolella on se hyvä hetki, ei silloin kun se on väsynyt ja susta tuntuu että nyt kannattais jutella." Eli puhumisessa on tyylin (ei syyllistävää, mahdollisimman rakentavaa, ilman osoittelua kumpaankaan ja vieläpä varsinkin imettävän äidin kanssa mahdollisimman hellävaraisesti) lisäksi tärkeää myös ajoitus.

    Toinen hyvä pointti, joka isänä lienee vaikeampi ymmärtää (koska omaa kokemusta aiheesta ei niin 110%:sesti ole kuin äidillä) ja hahmottaa on useammankin mainitsema: Puolivuotias vauva on yleensä vielä niin fyysisesti kiinni äidissä, ja molemmat lapsenne ovat vielä niin pieniä, että ovat hyvin paljon "iholla", että koko päivän heidän "kiinni roikkumisensa" jälkeen äidin päivän ihokontakti saattaa olla hyvinkin täynnä ja ylittynyt. Minulle kävi samoin: kaipasin iltoihin oman henkilökohtaisen tilani ilman että kukaan koskee tai on iholla kiinni. En halunnut mieheltä edes halauksia saati mitään muuta, enkä kyennyt edes rapsuttelemaan lemmikkejämme tai hyväksymään heitä syliini. Halusin vain sen hetken olla aivan yksin omassa kehossani, kunnes yöimetys jälleen toisi jonkun toisen iholle roikkumaan.

    Mutta, avoimesti asiasta puhuminen auttaa aina. Ja pikkuvauvakausikin loppuu aikanaan. Huolestuisin enemmän tilanteesta vasta jos tilanne jatkuu ennallaan tai pahenee vauvavuoden jälkeen - olettaen että yksivuotiaana lapsi ei enää heräilisi öisin tai muutoinkaan roikkuisi niin paljon äidissä kiinni. Vasta tuon jälkeen alkaisin harkitsemaan ymmärtämisen ja puhumisen lisäksi muita keinoja - toki mieluummin vaikka pariterapiaa kuin ulkopuolista suhdetta.

    VastaaPoista
  19. Toivottavasti alkuperäisen kommentin jättäjä lukee nämä viestit! Harkitsen täällä keskustelun kääntämistä erikieliselle miehelleni. Meillä lapset 3 v ja 5 kk ja voisin kuvitella, että huonona hetkenä mieheni kirjoittaisi samanlaisen viestin. Ja itse taas tarvitsen vain aikaa ja no, vähän tilaa olla välillä huonolla tuulella, kun vain väsyttää koko ajan ja lapset tarvitsevat kaiken saatavilla olevan energian. Ihanaa, että tuet vaimoasi hoitamalla lapset iltaisin, hän varmasti tarvitsee sitä. Muista myös kertoa, kuinka paljon rakastat, kuten mieheni tekee. Se tuntuu ihanalle ja kantaa monta päivää eteenpäin, vaikka en sitä(kään) taida tässä tilanteessa miehelle muistaa kertoa.

    VastaaPoista
  20. Monta todella hyvää kommenttia.

    Ulkosuomalaisena tätä toista kulttuuria katsoessani toteaisin myös, että *hankkikaa kotiin ulkopuolista apua*! Kun vaimon (ja miehen) ei tarvitse olla se, joka aina siivoaa, tai silittää, tai kokkaa, väsymys helpottaa ja ennen kaikkea omat ajatukset, oma itse saa tilaa. Varatkaa kalenteriin yhteisiä iltoja, jolloin hankitte lapsenvahdin ja menette kahdestaan ulos - edes kahdeksi tunniksi, vaikka lounaalle jos illallinen on vauvan kanssa vaikea järjestää.

    Olkaa lähekkäin. Sohvalla toistenne kainalossa. Sopikaa, että tänään mies hellii naista fyysisesti ilman yhdyntää. Sopikaa, minä päivänä nainen hellii miestään. Jutelkaa siitä, milllä tavoin haluaisitte toisianne hellittävän juuri tässä tilanteessa, tänään. Ainakin sitä voi kokeilla?

    VastaaPoista
  21. Jos toinen lapsista on 6kk niin hmm...ehka kannattaisi nyt ottaa viela ihan iisisti ja jutella, puolivuotiaan lapsen aiti on ihan kiinni monesti vauvassa eika vaan jaksa. Kommentissa mies kirjoittaa etta hoidan vauvaa iltaisin töiden jalkeen kun vaimo kay harrastuksissa ja tapaamassa ystaviaan, ehka kannattaisi tassa tilanteessa pohtia kuinka olisi mahdollista saada jotain perheen yhteista aikaa kun ihan vaan ollaan eika suoriteta ja harrasteta, molemmin puolin. Sita miehena ja naisena oloa kannattaa hakea ihan suunnitelmallisesti, taalla valimeren rannalla esim. anopit tms. usein patistaa pariskuntia siihen ja ottavat lapset hoitoon, pitaa hakea niita fiiliksia miksi aikoinaan mentiin yhteen.

    VastaaPoista
  22. Joku on joskus sanonut, että maailmassa ei olisi lainkaan sotia, jos kaikki saisivat seksiä silloin kun haluavat. Nelikymppisenä, kolmen lapsen äitinä, 20 vuotta saman miehen kanssa avioliitossa olleena, yhdyn tähän lauseeseen täysin. En osaa sanoa koskeeko tuo lause maailmansotia, mutta ainakin kotisotia. Itselläni on ollut periaate, että annan aina. Vaikka ei aina niin tekisikään mieli, tai väsyttäisi, niin en torju. Sillä torjutuksi tuleminen on yksi maailman kamalimmista tunteista. Ja sama miehelläni. Jos minun tekee mieli, minulle annetaan. Sana "antaminen" on kyllä sikäli väärä, että seksissä sekä annetaan että saadaan. Seksistä tulee helposti valtapeliä, ja se johtaa aina vääjäämättä umpikujaan. Siitäkin on kokemusta, ja silloin yhdessä päätettiin, että koska molemmat nautimme seksistä, pyrimme sitä harrastamaan silloinkin kun vain toinen on halukas. Ja arvatkaapa miten on käynyt...? Vaikka itse ei tekisi mieli juuri sillä hetkellä, niin kylläpä tekee vähän ajan päästä :) Välillä riittää pikaiset kodinhoitohuoneessa, välillä sitten pidemmän kaavan mukaan sängyssä. Yksinkertainen neuvo: anna aina. Samalla saat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hienoa, että tuo periaate on toiminut teidän suhteessa. Mutta en silti usko, että se toimii kaikilla. En usko, että "väkisin" seksiä harrastamalla tulee kovin hyvät fiilikset, kokemustakin siitä on ja myös useat seksuaaliterapeutit suosittelee, ettei nii tehtäisi.

      Poista
    2. Noudatin tuota neuvoa ja nyt en halua lainkaan. Jopa miehen kosketus kavahduttaa. Perseestä koko neuvo.

      Poista
    3. Minäkin olen ajoittain noudattanut tätä sääntöä, jotta seksitön väli ei venyisi enempää. Kyyneleitä pidätellen, miestä sillä hetkellä inhoten. Epätoivoisessa väysymyksessä olen joskus suostunut olemaan vain katsottavana masturbaation avuksi. Koko miehinen seksuaalisuus on kyllä kärsinyt mun silmissä inflaation, inho!
      Normaalitilannehan se on, että toinen tekee aloitteen ja toinen lämpeää siihen hiljalleen mukaan. Kyllä siitä nauttii sitten useimmiten molemmat. Pienten lasten äitinä, joka on ollut koko päivän vain toisia varten hormonit vinksallaan, en ole tähän kyennyt. Nyt kun kuopus on 2,5v olen alkanut taas tuntemaan kiihottumista ja haluamaan seksiä, en kylläkään mieheni kanssa joskin hänen kanssaan sitä tulee harrastettua.

      Poista
  23. vähän jäävi sanomaan mitään kun ei ole lapsia, eikä sitä parisuhdettakaan, mutta teoriassa oon aina aatellut et ne lapset on vaan lainassa, ja vääjäämättä alottavat oman elämänsä, ja se parisuhde on se mikä lasten aikuistumisen jälkeen on jäljellä. ja jos sitä ei ole aikoinaan hoitanut niin kyllä siellä toisella parisängyn puolikkaalla varmaan noin 20 vuoden päästä makaa lähinnä tuntematon ihminen, eikä todellakaan se sama tyyppi jonka kanssa ne lapset tuotiin synnäriltä kotiin.
    but then again, what do i know.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. tavallaan ja melko paljon samaa mieltä!

      Vauva- ja pikkulapsivaihe ovat elämänvaiheina kovin hektisiä ja kaikin mahdollisin tavoin uuvuttavia. Niiden läpi täytyy vain uida, jollain konstilla. Ainakin itselleni ne olivat enimmäkseen selviytymisen vuosia: kunhan selviydyn taas yhdestä päivästä iltaan, ja kunhan kukaan ei koske minuun siinä vaiheessa kun olen ihan uuvuksissa.

      Muksut kuitenkin kasvavat, me itse kasvamme ja muutumme, ja jos hyvin käy, ,myös parisuhde kasvaa ja muuttuu. Ilman lapsiakin kasvu ja muutos olisivat väistämättömiä. Et itse - saati kumppani - ole se sama ihminen kuin ennen lapsia, tai parikymmentä vuotta sitten.
      En tiedä, millä tavoin suhde elää ja muuttuu, jos lapsia ei ole. Onko muutos yhtä ilmeinen? Jotain muutosta myös lapsettomissa suhteissa täytyy olla, koska myös vapaaehtoisesti lapsettomat ihmiset eroavat tai kärvistelevät parisuhdekriiseissä

      Joitakin vuosia sitten päätimme panostaa parisuhteeseen menemällä kurssille: oli mahtavaa huomata, että se, mikä meidät on aikoinaan tuonut yhteen, oli (on) vielä tallella, kaiken sen arkisen kuonan takana.
      Sen jälkeen oli helpompaa elää myös sitä arjen säästöliekkiä: kun kuitenkin huomasimme yhä katsovamme samaan suuntaan.
      Tulevastakin uskaltaa nykyään haaveilla :) - siitä ajasta kun ollaan joskus vaan kahdestaan, ei ollenkaan huono ajatus <3. Puhuttavaa ja yhteistä riittää luultavasti vielä silloinkin.

      Avioeloa takana kohta 17v, lapset nyt 16, 14 ja 11.

      ja ps. jos kuvittelette että seksielämä pikkulapsivaiheessa on haastavaa, niin arvatkaapa mitä se on, kun talossa on myöhään valvovia ja herkkäunisia teinejä, joita ei voi enää edes muiluttaa isovanhempien luo yökylään sillä varjolla että äiti ja isä menevät vähän ulos syömään. ("me osataan kyllä olla kotona ihan yksinkin")
      Ne eivät koskaan ole kaikki yhtäaikaa poissa kotoa...on kuulkaa ihmisen kekseliäisyys lujilla ;)


      Poista
    2. Ekalle anonyymille sanoisin, että lapset tulee aina olemaan (omia) lapsia, sitä ei muuta mikään - onneksi. Sen sijaan tilastollisesti todennäköisempää on, että mies/vaimo vaihtaa nuorempaan jossain vaiheessa - valitettavasti. Tuo mainitsemasi ajatus "lapsia ei voi valita, miehen voi" esiteltiin Kuinka kasvattaa bebe -kirjassa. Itsellä lapsi menee hetkeäkään epäröimättä aina ja kaiken edelle, myös miehen, jos pitäisi valita.

      Poista
    3. eka anonyymi tässä taas. tajuan toki pointin, mut mitäs sit jos ne lapset muuttaa vaikka aikuistuttuaan ulkomaille ja niitä näkee kerran-kaks vuodessa? onko sillonkin sen arvosta ollut jättää se parisuhde hoitamatta ja olla sit yksin, jopa ilman niitä lapsia?

      Poista
    4. Samaa mieltä. Tietenkin lapset on lainassa eikä lasten kautta saa ainoastaan elää elämäänsä, koska lapsilla on oma elämä, jonka kaikkiin osa-alueisiin ei jossain vaiheessa äiti enää mahdu.
      Kukaan ei tiedä miten lapsi suunnittelee tulevaisuutensa, mutta se oma puoliso tosiaan taivaltaa vieressä, jos suhdetta hoitaa ja toisen kanssa haluaa olla myös tulevaisuudessa.
      Tietenkin lapset menee edelle, mutta eihän se puoliso ja omien lasten isä/äiti ainakaan minun silmissä ihan merkityksetön ole "koska on todennäköistä, että jompikumpi vaihtaa "nuorempaan" jossain vaiheessa. Tuskin vaihtaa, jos ei ole tarvetta vaihtaa! :D

      Poista
  24. Minullakin kesti sen 3v kuopuksen syntymisen jälkeen (lapset nyt 6v ja 8v) ennen kuin alkoi olo olla oma itsensä kun oli sen puoli vuotta saanut yöt nukkua hyvin ja lapset sen verran itsenäisiä etteivät ihan koko ajan roikkuneet puntissa (toinen lapsista on erityislapsi ja vienyt voimia tosi paljon). Tosin silloin kun "löysi taas oman itsensä" mies oli löytänyt jo uuden, kun itse olisi jaksanut paneutua enemmän parisuhteeseen kun ei enää ollut horroksessa unettomuudesta ja väsymyksestä. Koen vieläkin olevani lasten isän hyväksikäyttämä. Sitten hän olisikin yht äkkiä halunnut leikkiä kotia meidän lasten ja tämän naisen kanssa (vaati lapsia itselleen), vaikka lasten hoitoon ei siihenkään mennessä kertaakaan osallistunut. Toiset miehet eivät vaan arvosta pienen lapsen äitiä. Ei voi mitään.

    Hienoa jos tämä mies jaksaa lapsiaan hoitaa ja yrittää selvittää parisuhdettaan, minäkin suosittelen ottamaan asian puheeksi kuitenkin. Itse yritin ja lopulta luovutin senkin suhteen kun mitään vastauksia ei saanut, syytöksiä vain, miten kaikki on minun vikani??

    VastaaPoista
  25. Molempien kannattaisi astua toisen osapuolen kenkiin ja miettiä miltä tästä tuntuu? Ei tunnu hyvältä, jos on univajetta ja pienten lasten kanssa kädet täynnä töitä ja sitten toinen vain "vonkaa" ja ehkä uhkailee pettämisellä, kun oma ei "anna", mutta ei sekään tunnu hyvältä, jos tekee kaikkensa perheen eteen ja tulee jatkuvasti torjutuksi. On nimittäin ihan luonnollista haluta seksiä ja läheisyyttä omalta kumppanilta ja omien lasten äidiltä/isältä!
    Seksuaalisuus on monipuolista, joten jos yhdyntä on kivuliasta, on muitakin tapoja. Miksi muka ei voisi välillä tuottaa omalle kumppanilleen mielihyvää, vaikka ei itse olisikaan niin halukas. Jos oma seksuaalisuus on kadoksissa niin onko oikein, että myös puolison pitää rajoittaa seksuaalisuuttaan? Toki pienet lapset ovat paljon ihokontaktissa ja omaa rauhaa ja aikaa kaipaa, mutta onhan se puolison läheisyys hieman erilaista ja tavallaan ihmettelen miten ei ole aikaa omalle kumppanille, sille rakkaimmaille (lasten lisäksi) ihmiselle maailmassa?! Mikäli siis rakkautta vielä on.

    Kun luin nämä kommentit niin ehkä ymmärrän hiukan paremmin miksi pienten lasten isät tekevät paljon ylitöitä. Olen siis aina ihmetellyt eikö isät halua nähdä pieniä lapsiaan, mutta ehkä tunnelma kotona ei olekaan niin hyvä... Onneksi kuitenkin ajan kanssa helpottaa, mutta toki molempien pitää nähdä, että suhteella on tulevaisuus ja omalta osaltaan pitää suhdetta kasassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se että isät tekee ylitöitä paetakseen kotioloja ei ainakaan auta asiaa...

      On hassua, että äitien kroppa/työelämä/oma identiteetti/jopa ystävyyssuhteet menee raskauden ja lasten myötä enemmän tai vähemmän uusiksi ja silti pitäisi vaan jaksaa ymmärtää sitä miestä ja sen haluja. Kyllä se äitikin kaikenlaista haluaa, mutta joutuu väkisin tinkimään esimerkiksi kaikista em. asioista. Ei mikään ihme, jos alkaa pahimmillaan se 'vonkaava' puoliso ärsyttämään yli kaiken.

      Jos on luonnollista haluta seksiä ja läheisyyttä omalta kumppanilta niin kai se on ihan yhtä oikeutettua ja luonnollista olla joskus haluamattakin ilman, että siitä tarvitsee syyllistyä?

      Poista
    2. Kuulostaa siltä, että alkup. anonyymi syyllistää naisia pikkulapsivaiheen parisuhdeongelmista? Mihinköhän ne naiset pääsee pakoon sitä kotiolojen ei niin hyvää tunnelmaa?

      Poista
    3. En syyllistä vaan kerroin, että parisuhteessa on kaksi osapuolta. Ja ajattelin tässä kommentissa sellaista suhdetta, jossa mies jo tekee perheen eteen paljon ja antaa avo/vaimolleen omaa aikaa. Eikö hän saa odottaa mitään takaisin ja eikö tämä avovaimo itse asiassa halua antaa tälle mitään (vaikka sitä seksiä) takaisin?
      Arvasin kyllä, että sohaisin mehiläispesään kommentilla, mutta jos se mies oikeasti ymmärtää avo/vaimoaan ja huomoi hänen tarpeensa niin eikö ole ihan oikeus ja kohtuus, että myös häntä ja hänen tarpeitaan huomioidaan?
      Kuivat kaudet on täysin normaaleja pitkissä suhteissa ja varsinkin lapsiperheissä aivan kuten sekin että vain toinen osapuoli ei tästä kuivasta kaudesta niin välittäisi. Myös se on normaalia, että välillä toisen naama ärsyttää. Miksi tämän ääneen sanomisesta pitäisi syyllistyä?

      Tilanteet, joissa äiti on täysin kiinni lapsissa ja omaa elämää ei ole nimeksikään on aivan toisia ja silloin ehkäpä ylitöissä istuva ja myöhään illalla vain seksiä vonkaava mies ei minultakaan saa ymmärrystä.
      Mutta on myös toisenlaisia suhteita eikä se mies aina ole se, joka antaa vähemmän perhe-elämään. Jos suhde alkaa tuntua siltä, että molemmat osapuolet vain tappelevat omasta ajasta ja laskevat mitä toinen tekee niin ei näytä kovin lupaavalta. Katjan kannattama 6+6+6 malli ainakin näyttäisi miehelle kädestä pitäen mitä se kotona oleminen on, mutta se on jo asia erikseen. :)

      Poista
    4. Mie puhuin aiemmin tuola yhdynnästä ja kivusta. Joskus sille toiselle ei vaan kelpaa se mitä tarjotaan. Meillä miehelle oli jossain vaiheessa tosi tärkeää suihinotto. Mie sitten ihan suoraan tarjosin useamman kerran, että käykö näin. Ei käynyt, kun olis pitäny saaha sekäettä. Miehessä täyty olla jotain hyvää, koska mie jopa kaks lasta hänen kanssaan tein. Tällä hetkellä mie muistan enempi vähemmän hyviä puolia. Emmä asu enää yhessä ja kovin näyttää, että emmä asu tulevaisuudessakaan.
      Tunnustan, että vähän sylttäs ja kolahti tuo, ettei miehelle anna seksiä. Kiitos ja anteeksi.
      3x6 olis miunkin mielestä kokeilemisen arvosta. :)

      Poista
  26. Raskaudesta ja vauvoista on helppo googlata tietoa, mutta minut yllätti, miten vähän tietoa on äidin toipumisesta raskaudesta, synnytyksestä ja imetyksestä takaisin normaaliksi. Itselläni (lapset 2 ja 4 v.) kesti molempien kanssa fyysisesti 10 kk, hormonaalisesti 1v6kk, ja henkisesti, noh, prosessi on kesken...

    Eli vauvan, etenkin rintaruokitun, äiti elää todella suurta muutosvaihetta. Vähintään yhtä suurta kuin raskaus oli. Voi olla vaikea ymmärtää, että mahan katoaminen, eli näkyvistä muutoksista palautuminen, ei olisikaan yhtä kuin koko palautumisprosessi. Hormonaalinen ja psyykkinen sekamelska on melkoinen. Ja sillä on suora yhteys haluun ja kykyyn.

    Muistelen hämärästi Katjalla olleen joskus kirjoitus, jossa puhuttiin imetyksen lopettamisesta. Siinä taisi vilahtaa myös termi eunukki. :) Vai muistanko ihan väärin?

    Ps. Kiitos hienosta blogista ja perspektiivistä, jota se tuo pienten lasten vanhemmille.

    VastaaPoista
  27. Tosi hyvä kommentteja täällä, kiitos kokemusten jakamisesta! Mä en nähnyt tuossa alkuperäisessä kommentissa syyllistämistä vaan silkkaa epätietoutta: mitä vaimolle on tapahtunut? Miksi sitten miehet ja naiset ovat niin eri taajuuksilla? Raskaudenajan seuranta on pääsääntöisesti vain naisille, samoin neuvolassa käyvät vauvan kanssa äitiyslomalla olevat naiset. Miehet jätetään osittain tahattomasti kaikesta palautumista ja hormonitoimintaa valaisevasta keskustelusta ulkopuolelle. Miten he voisivat ymmärtää?

    Äitimytti on suorastaan vahingollinen tarjoamalla mielikuvan että nainen jotenkin "eheytyy" saadessaan lapsen ja kaikki on tosi kivaa jee. Imetys tosiaan teki täysin eunukiksi ja tuntui että aivotoiminta ylipäätään palasi normaaliksi vasta sen jälkeen.

    Onko sitten parempi että on hyvää seksiä harvoin vai vaihtelevaa seksiä usein - jokainen päättää itse. Toki toiselle voi tehdä palveluksen, mutta mun mielestä ei ole tarkoitus että seksi on koskaan suorastaan vastenmielistä. Miten ihmeessä se toinenkaan voi silloin siitä nauttia?

    Nainen voi siis mennä äitiyden takia täysin pilalle, monesta syystä. Kyllä kuopasta ylös pääsee mutta harvemmin ilman apua tai muutosta. Minä koin valtavaa helpotusta päästessäni takaisin töihin. Toisaalta mies alkoi tajuta paljon paremmin minun näkökulmaani jäädessään kotiin. Päiväkotiroudauksen aloitus alkoi syvässä yhteisymmärryksessä.

    VastaaPoista
  28. Unen puutteen yhteydestä naisten seksuaaliseen haluttomuuteen uutisoitiin juuri Hesarissa http://www.hs.fi/hyvinvointi/a1426653043541

    VastaaPoista

  29. Moi :)

    Esittelen meidän ruotsalaisia muotituotteita julkkiksille ja merkittävimmille bloggaajille.

    Koska tyylisi sopii yhteen tuotemerkkimme kanssa, haluaiimme sinun testaavan paria.

    Meilaa minulle niin lähetän lisätietoja.

    Hauskaa päivänjatkoa!!

    Carl@sudio.se

    VastaaPoista
  30. Erosin suhteesta kolmannen lapsen ollessa 1,5 vuotias. Tiesin jo hänen ollessa vastasyntynyt, ettei homma tule kestämään.. Ero ei kuitenkaan ollut päivässä taputeltu, vaan meni kuukausia kun siihen itseään valmisteli ja samalla halusi ehkä uskoa että asiat korjaantuisivat, kun kuitenkin oli yhteisiä lapsia ja elettyä elämää.. eron myötä elin vuosia lasten kanssa yksin, tosin löysin nykyisen mieheni vuosi eron jälkeen. Alkuun ristiriidat syntyivät siitä, kun parisuhteelle ei ollut samalla tavalla aikaa minun ollessa niin kiinni lapsissani. Suhde meinasi päättyä koska se oli vain hankalaa (muka).. Mies harmitteli etten ole niin vapaa liikkumaan ym.. No, muutama vuosi vierähti ja sitten hankimme yhteisen lapsen ja nyt niitä onkin kaksi.. Ja tilanne on aivan päinvastainen, minä harmittelen sitä kun ei ole aikaa olla kahdestaan ja mies ei ollenkaan ymmärrä :) Tilanne on tällä hetkellä niin ankea, että minua lähinnä ärsyttää toinen osapuoli, mutta onneksi olen elänyt jo vaiheen milloin lapset ovat pieniä, tiedän että he kasvavat ja jonain päivänä kulkevat itsekseen jo paljonkin.. Ja se aika tulee yllättävän nopeasti.. Luulen, että useinkaan ei tajuta sitä että vaiheita tulee ja menee.. Niin kauan kun puolison kanssa on puheyhteys, peliä ei ole menetetty.. Tosin en kadu omaa eroani aikoinaan, vaihtamalla parani, sekä puoliso että omani ja lasteni elämä :) eikä se ollut hätiköityä.. Joskus se ero on ainoa vaihtoehto, jos kaksi ihmistä ei saa elämää rullaamaan.. Jos arki rullaa, moni asia rullaa samalla. Jos arki tökkii, se saattaa vaikuttaa niihin muihinkin asioihin. Parisuhdetta ei saisi pitää itsestäänselvänä. Ja kyllä, se todella muuttuu lasten myötä ja onneks! En minä ainakaan jaksaisi olla koko ajan nuohoomassa nurkassa ja panemassa...

    VastaaPoista
  31. Tuorehko isä täällä. Mulla on vielä bensaa tankissa näin kahdeksan kuukauden seksittömyyden jälkee ja parisuhde nyt on mitä on mut oman osani sen parantamiseen mielestäni teen. Lapsi on niin ihana et kotona on kuitenki mieluiten kaikista paikoista. Elämä ois ns täydellistä ku ois ees pieniä välähyksiä rakkautta ja halua tuon valitun naisen kanssa. No, ehkä se tulee joskus.. Mut kyllä se joka päivä kalvaa, tekee katkeraks pikkuhiljaa vaik vastaa taistelen. Naista ei vaan kiinnosta minä tai seksi, mua ei pettäminen. Onneks on harrastus ees pienissä määrin. Jotenki vaa huomaa ajattelevan jo nyt et viikko äitillä viikko isällä olis niin ihanaa tähä synkkään negatiiviseen työleiri kotileikkiin verrattuna.. Mut kai ne on niitä pimeitä ajatuksia vaan.

    Sanonpa vaan että tää projisoitu kahden vuoden tauko seksistä ja todennäköisesti pysyvä liekin sammuminen parisuhteesta olisin halunnu tietää etukätee ku ei näistä ihmiset kehtaa avoimesti puhua (niin minäki joku nimetön jossain blogissa)

    Taistellaa veljet niin ehkä huomenna jo paistaa aurinko

    VastaaPoista

Nyt olis sun vuoro.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...