Tietoa mainostajalle ›

23.9.2014

40 vuotta ydinperheellä päähän

Törmäsin tähän Ylen arkistoista löytyneeseen, hienoon tallenteeseen 70-luvulta. Päivänpolttavana puheenaiheena oli uusi sukunimilaki.



Suomessa valmisteltiin 1970-luvun lopulla sukunimilain uudistusta, jonka yhtenä tavoitteena oli, että nainen voisi halutessaan säilyttää sukunimensä solmiessaan avioliiton.

Oikeusministeriö perusteli uuden lain tarvetta seuraavasti:

"Uusi sukunimilaki turvaa sukunimen pysyvyyden ja muuttumattomuuden. Se toteuttaa puolison ja lapsen sukunimen määräytymisessä tasa-arvoa riippumatta puolison sukupuolesta ja lapsen sukuasemasta. Se edistää ja suojaa kansallista nimistökulttuuriamme. Se keskittää ja yksinkertaistaa sukunimeä koskevat säännökset."

Kuten kaikki uudistukset, tämäkin kohtasi vastustusta. Jutussa siteerataan vastatustajien argumentteja:
  • "meillä on pitkä, hyvä perinne, joka palvelee hyvin kansan tarpeita, emmekä halua tuoda perheisiin uutta riidanaihetta."
  • "sittenhän tyttönä pääsisi rouvaksi."
  • "SMP haluaa kunnioittaa Suomen kansan valtaenemmistön mielipidettä elikkä nimiperinne säilyy ja kansallinen omaleimaisuus säilyy. Ja tuemme perheiden eheyttä ja avioliittoa tälläkin tavalla."
  • "Jos lapsella on pääsääntöisesti äidin sukunimi, aviottomat lapset ja avioliitossa syntyneet lapset eivät millään tavoin erottuisi toisistaan."
  • "paljon puhutaan isien ja lasten suhteiden parantamisesta ja siinä sukunimen määräytymisellä on tärkeä asema. Lisäksi ns. avoperheissä oleva nimisekamelska ulottuisi myös koskemaan ehjiä perheitä".
Jakamisen arvoiseksi tämän tallenteen tekee sen ajankohtaisuus. Kun näitä argumentteja kuuntelee, ei voi olla vetämättä yhtäsuuruusmerkkejä nykypäivään. Me käymme edelleen keskustelua tasa-arvosta ja oikeudenmukaisuudesta.

Käytössä ovat samat argumentit. Pyhä perhe on vaarassa edelleen. Ydinperheellä ja lapsen edulla päähän lyöminen pitää pintansa, vuosikymmenestä toiseen.

Pilvellä voi onneksi nähdä myös hopeareunuksen. Sukunimilaki meni läpi 1985.

Nyt 30 vuotta myöhemmin lapsillani on minun sukunimeni eikä ketää kiinnosta pätkääkään, ovatko lapseni aviossa syntyneitä. Tulevaisuudessa on toivoa.

57 kommenttia:

  1. Meidän lapsilla on minun sukunimeni ja olen törmännyt siihen, että virallisissa yhteyksissä oletetaan, ettei tuo mies joka meillä asuu ole varmaan lasten isä tai on kysytty asuuko isä samassa osoitteessa. Vai kysytäänkö samasukunimisiltäkin perheiltä näitä kysymyksiä? Lapsemme ovat muuten syntyneet aviossa, toisin kuin ennen tuota vuotta 1985 syntyneet vanhempansa. :) -Emmi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Me olemme hyvin pieni vähemmistö. Suomalaisparisjunnat valitsevat perheen sukunimeksi miehen nimen 70 %:sti. Koko perheen nimeksi naisen sukunimen valitsee 3%. :) Onneksi kukaan ei kyseenalaista kuinka ehyt perheemme on tämän takia.

      Poista
    2. Minun avioliitossa syntyneellä ja edelleen samassa syntymäydinperheessä elävällä lapsellani on minun sukunimeni. Mutta koska puolisoni on tummaihoinen maahanmuuttaja, mikä luonnollisesti vaikuttaa myös lapsen ulkonäköön, mua on useasti ihan virallisissakin yhteyksissä pidetty yksinhuoltajana.

      Tää on niin tätä. Olen ottanut tavaksi kysyä tuoreilta aviomiehiltä "mikäs sun sukunimesi nyt onkaan?"

      a

      Poista
    3. Menin vuosi sitten naimisiin, ja aina ihan hämmennyn kun joku kysyy että oonko vaihtanut nimeä tai mikä mun nimi nyt on. Vastaan yleensä, että enpä kokenut mitään tarvetta vaihtaa. Joskus lisään, että meillä sitten varmaan lasten syntyessä keskustellaan, mitä tehdään, ja siinä saa kyllä sitten hämmästelyä osakseen - moni esim. kysyy, että mitä mun mies siitä tykkäisi tai eikö se pahastuisi. No mutta mä pahastun jos niille tulee miehen nimi, että jompi kumpi nyt sitten joutuu pettymään.
      Oikeesti odotan, keksiikö mies yhtään kunnon perustetta sille, että lapsille pitäs tulla sen nimi. Mulla on toistaseksi puolellani se, että meistä molemmat taitaa myöntää, että mä kuitenkin oon esim. pidempään kotona ja tuun sitten esim. viemään lapsia neuvolaan jne, eli oon enemmän niissä tilanteissa, joissa vois ajatella olevan etua yhteisestä nimestä. En tosin tiedä, onko sillä oikeesti noissakaan tilanteissa mitään väliä.

      - Jenni

      Poista
    4. Mun yksi kaveri vaihtoi sukunimensä kolmekymppisenä äitinsä tyttönimeen ihan vaan siksi, että oli ollut tietyn osan elämästään isänsä niminen ja toivoo elävänsä ainakin ihan yhtä kauan myös äitinsä nimisenä. Musta aika kiva idea :)

      Poista
  2. Kylläpä on tutun kuuloista argumentaatiota, huoh. Meillä (avio)lapsella on isänsä sukunimi, valinta tosin on tehty nimien kauneus/harvinaisuusperiaatteella, jotka ylittivät omalla kohdalla tasa-arvotaistelumentaliteettini. Omasta (isäni) sukunimestä pidän kiinni, sehän on mun identiteettini jo kauan, sormustakaan ei pidetä ulkoisena merkkinä, joten taitaapi lapsemme näyttäytyä yleisesti kauhistuttavasti aviottomana ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jännä, että vaikka tilanne sukunimien kanssa onkin näin pahasti räjähtänyt käsiin, käsite nimeltä perhe on silti olemassa. :)

      Poista
  3. Me ollaan nimisekamelskassa elävä avoperhe ;), lapsilla on isän sukunimi. Oikeastaan, koska se oli hänelle tärkeää, ja jos joskus naimisiin mennään, niin mäkin varmaan otan miehen nimen. Se mistä mä olen todella ihmeissäni, on se että parikin kaveria ja tuttua, siis ihan tavallisia kolmekymppisiä naisia, on kommentoineet asiaa niin, että 'mä en kyllä voi oikein kuvitella että mulla olisi eri sukunimi kuin lapsilla, koska nehän on mun lapsia'. What, siis ei kai sukunimi mitenkään muuta sitä asiaa, että mä olen lasten äiti, kuka tuollaisia edes ajattelee (tai sanoo) nykypäivänä? Mutta ilmeisen moni, siis.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en olisi missään tapauksessa suostunut olemaan lasteni kanssa eriniminen kun minä tässä kroppani räjäytän ja eläkekertymiä pienennän. :D Puitteko yhtään syvemmin sitä, miksi asia oli miehellesi tärkeä?

      Poista
    2. Mä luulen, että sillä on jotain tekemistä senkin kanssa, että kun ei olla naimisissa niin mies joutuu muutenkin erikseen lapset tunnustamaan jne. Ehkä hän kokee, että sitä erinimistä miestä pidetään jotenkin helpommin jonain ulkopuolisena, jos lasten nimestä ei heti näe että hänen ovat. Mutta ihan tosissaan, ei me tästä olla kovin syvällisesti keskusteltu, koska mulle taas nimi on vain nimi. Jos se siis hänelle on tärkeää, niin en nähnyt mitään syytä jyrätä (tässä asiassa, heh). Sama juttu mulla on oman sukunimen kanssa, vaikka meitä on vaan muutama maailmassa, niin naimisiin mennessä ottaisin kyllä varmaankin miehen nimen. Oikeastaan, mä olen vähän kyllästynyt joka paikassa kirjain kirjaimelta aina tätä nykyistä nimeä luettelemaan! :'D Mutta joo, muita perusteluja mulla ei ole esittää. Mun mielessä nimi on vain nimi, se ei liity sen kummemmin omaan identiteettiin, enkä koe tässä mitään uhkaa kumpaankaan suuntaan. Parastahan on se, että jokainen saa nykyisellään valita juuri sen nimen kuin haluaa. :)

      Poista
    3. Mun perheessä on käytössä tuo viiskytluvun nimisysteemi "kaikilla sama sukunimi ja olen ottanut mieheni nimen". Syy: olen itse elänyt lapsuudessani nimisekamelska-perheessä jossa kaikki aikuiset oli moneen kertaan eronneet ja karanneet. Koin että meillä sukunimet oli kiristyspeli: joku piti exänsä nimen kun se lapsillakin oli, avioliiton ulkopuolella syntyneet saivat äitinsä nimen ja kun uudelleen taas naimisiin niin uutta sukunimeä peliin. Lopulta olin ainoa perheessäni jolla oli tämä tietty sukunimi ja se oli kyllä omiaan vahvistamaan ulkopuolisuutta. Eli mulla taitaa siis olla just se trauma, jolla videossa peloteltiin, mutta ei se lainsäädännön syy ole vaan vanhempien sekoilujen :)

      Poista
  4. Mulla on oma sukunimeni, koska pidän sukunimestäni enkä jaksanut tehdä nimenmuutokseen liittyvää rumbaa ulkomailta (passi, ajokortti, kaikki muut kortit). Plus mieheni kulttuurissa naiset pitävät omat sukunimensä. Hän oli aivan kauhistunut siitä, että meillä edes voisi olla sama sukunimi: "Sittenhän me oltaisiin kuin sisko ja veli!" :D Lapsi sai sukunimen harvinaisuusperiaatteella. Mun sukunimellä varustettuja ihmisiä on maailmassa 160, sen alle 100.
    Mä en ole kohdannut ennakkoluuloja, mutta varmuuden vuoksi pidän lapsen syntymätodistusta (ja suomalaista passia) mukana jos matkustan kahdestaan hänen kanssaan. -Sari-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä suunnilleen sama tilanne. Pidin oman (suomenruotsalaisen) sukunimeni, koska olin tottunut siihen. Lapsi sai isänsä sukunimen, koska se yksinkertaisesti on se helpompi kirjoittaa sekä ääntää täällä. Ja jos Suomeen myöhemmin muutetaan, se varmaan sielläkin on se helpompi :-)
      Lapsen sukunimi ei ollut mulle muutenkaan kovin tärkeä, pidin ja pidän etunimeä paljon tärkeämpänä ja siinä en olisi antanut periksi. -henrika-

      Poista
    2. Eka Ano, saako tiedustella, missä kulttuurissa naiset pitävät oman sukunimensä?

      Poista
    3. En ole hän, mutta ainakin Espanjassa ymmärtääkseni on näin.

      Poista
    4. Unkarissa. Siellä tyypillisin on esim. äiti Virág Anna (koska sukunimi kirjotietaan eka), sitten isä Kovács Bela ja lapset (yleensä Kovács). Äidin nimi lukee myös passissa, ajokortissa yms ja se on yleinen tunnistusväline (koska noita Kovácseja eli Seppiä on aika paljon).
      Löytyy sieltä sitten muitakin versioita sukunimistä. Tässä repertuaari:
      tyypillisin: Virág Anna
      moderni: Virág-Kovács Anna
      60/70-luvun versio yhdysnimestä: Kovácsné Virág Anna (Kovácsin vaimo Anna Virág)
      vanha: Kovács Bélané Virág Anna (eli Béla Kovácsin vaimo Anna Virág)
      übervanha: Kovács Bélané (eli Béla Kovácsin vaimo!!! Ilman omaa etunimeä!! Passissakin lukee etunimen kohdalla Bélanvaimo - tätä löytyy yleensä enää tosi vanhoilla tai konservatiivisilta).
      Mutta siis Kovács Anna on kaikkein harvinaisin. Sitä jotenkin kartetaan, koska siitä ei näy tuo sukulaisuuden puute (lol!). Plus ennen vanhaan siellä annettiin tyttärelle äidin etunimi, joten siellä olisi saattanut olla kaksikin samannimistä henkilöä taloudessa jos olisi vielä sama sukunimikin.

      Poista
    5. Myös Italiassa nainen pitää sukunimensä.

      Poista
    6. Näin myös Kreikassa, mutta sitten lapsille tulee usein isän sukunimi ja isovanhemmilta etunimi. Tämä on omasta mielestä todella tylsää kun vanhemmat eivät saa päättää lapsensa etunimestä ainakaan vanhoillisissa perheissä ilman sukuriitoja.

      Poista
    7. Islannin systeemi on minusta hieno. Kun jälkimmäinen nimi (sukunimihän se ei ole) on sorvattu vanhemman (ja enenevässä määrin myös äidin) nimestä, sitä ei voi mitenkään vaihtaa naimisiin mennessä - muutenhan morsiamesta tulisi miehensä veli. Toisaalta islantilaiset kuulemma elävät todella usein avoliitossa...

      Poista
  5. Mua ihan pikkuisen kaduttaa, että vaihdoin avioliiton myötä miehen nimeen. Ihan turhuutta! Eikä meillä ole edes lapsia joilla "selittää tätä", eikä taida tullakaan. Uusi sukunimi on hieno ja erittäin harvinainen, jotka olivatkin suurimmat syyt vaihtooni... Eli täysin pinnallisista syistä. Satuhan tätä juuri Kotiliedessä ruoti, ja ihan oikeassa oli.

    Mietin muuten, että toivottavasti 30-40 vuoden päästä naureskellaan saman sukupuolen avioliittolain vaikeuksille ("jopas olivat tyhmiä silloin 2014) kuten teemme nyt tälle jo absurdin kuuloiselle nimilaille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivon tosiaan että naureskellaan. :)

      Poista
  6. "Jos lapsella on pääsääntöisesti äidin sukunimi, aviottomat lapset ja avioliitossa syntyneet lapset eivät millään tavoin erottuisi toisistaan."

    herra isä. olen järkytetty. oon syntynyt -81, eikä ollut aavistustakaan että tästä aiheesta on käyty tällaista ala-arvoista keskustelua aikanaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä! Kelaa että tosta ei ole "ikuisuus"!

      Poista
    2. Kyllä minä muistan nämä keskustelut oikein hyvin. Äidilläni oli yhdysnimi ja hän harkitsi tuolloin miehen nimen jättämistä pois. Yhdysnimi hänellä edelllen on: kai se pelkän tyttönimen ottaminen takaisin olisi vaatinut "ei me olla erottu, en vaan koskaan olisi halunnut nimeäni vaihtaa" selittelyä.

      Poista
  7. Meille tulee yhteinen sukunimi, joka ei ole kummankaan alkuperäinen. Aateltiin et tää olisi reilua, kun molemmat joutuu vaihtamaan, mutta koko perhettä yhdistäisi sama sukunimi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä vaihtoehto on selkeästi yleistymässä! Miten löysitte uuden nimen?

      Poista
  8. Ehkä silloin ennen ei ole ollut kovin paljon muita ongelmia pinnalla (ehkä vasta pinnan alla), kun lukee tuota argumentointia asiaa vastaan. Perhe-käsite on tässä avioerojen ja uusperheiden luvatussa maassa joutunut venymään ja paukkumaan ihan kunnolla. Ja näistä aiheutuneet ongelmat ovat jo ihan eri tasolla kuin, että jos perheenjäsenillä ei ole samaa nimeä niin voi voi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä näkökulma! Ehkä se pelätty ydinperheen tuho onkin vain kehitystä oikeudenmukaisempaan ja tasa-arvoisempaan suuntaan.

      Poista
  9. Isäni miespuolinen serkku kuoli kolmekymppisenä joskus 80-luvun lopulta. En muista hautajaisista juuri mitään muuta kuin sen, että isäni suri sitä, että suvun nimi ei nyt jatku (serkku ei ehtinyt saada lapsia ja isälläni on vain tyttäriä, muita miespuolisia suvun nimellä varustettuja ei ollut). Tämä jäi jotekin todella vahvasti pienen tytön mieleen. Mutta kiitos sukunimilain, kolmekymmentä vuotta myöhemmin niin vaan suvun nimi jatkuu, koska siskoni piti avioliitosta huolimatta oman nimensä ja lapset saivat äitinsä sukunimen. (Omat lapseni kulkevat isänsä sukunimellä, vaikka naimisiin asti ei olla koskaan ehditty.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, lapsen näkökulmasta varmasti todella kummallinen toteamus - eihän lapsi edes tajua miksi jonkun nimen pitäisi "jatkua". Ja go sisko!

      Poista
    2. Muistan kyllä ajatelleeni siinä tilanteessa, että kyse oli jostain tosi tärkeästä asiasta, kun siitä kerran hautajaisissa puhuttiin. Itse en ole pitänyt asiaa aikuisiällä kuitenkaaan tärkeänä, varsinkaan kun kyse ei ole mistään kovin harvinaisesta nimestä. Mutta isäni on varmasti nyt tyytyväinen. Ja oman sukunimeni pitäisin, vaikka miehen kanssa joskus naimisiin erehdyttäisiinkin.

      Vanhemmille sukulaisille nämä sukunimiasiat tuntuvat olevan vähän vaikeita. Meille on tullut esimerkiksi joulukortteja mitä mielenkiintoisimmilla nimillä. Joskus kaikilla on mun sukunimi, joskus miehen. Onhan se tila tietysti siinä kortissa ahdas, eikä aina voi muistaa kenen sukunimellä lapset kulkee ;).

      Poista
  10. En ole mieheni kanssa naimisissa ja meille syntyi kesällä lapsi. Mieheni piti tärkeänä, että lapsilla on hänen sukunimensä. Itselle sukunimi ei ollut niin tärkeä, mutta periaatteen vuoksi asiasta keskusteltiin siihen saakka, että oli maistraatille pakko ilmottaa lapsen nimi. Mies yritti argumentoida asiaa siten, että olisi vaan tärkeää että lapsella on sama sukunimi kuin hänellä. Lopulta myönnyin, kun tunnusti, että asia on hänelle tärkeä sen takia, että kokee suvussaan jotenkin noloutta tai miehistä alemmuuden tunnetta, jos lapsella ei ole hänen sukunimensä ja kaikille muille suvun lapsille on annettu isän nimi. Noh, sinänsä syy ei mielestäni ole järkevä, mutta varmasti suurimmalla osalla miehistä totta, vaikkeivät sitä myöntäisikään. Muissa asioissa meillä ei sitten niin perinteisiä ollakaan, joten tässä kohtaa tein myönnytyksen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hienoa, että kävitte tän keskustelun!

      Poista
  11. Tyttönä pääsisi rouvaksi! Ei vois erottaa, kuka on naimisissa (=kunnollinen) ja kuka ei! Kyllä, se on niin kauheeta.

    Voitko Katja kirjottaa sellasen sydäntäriipaisevan tarinan siitä, kuinka perheenne selviää tuon NIMISEKAMELSKAN keskellä ja miten raskasta on, jos joku ajattelee, että oot ehkä saanut lapsia avioliiton ulkopuolella?

    Jep, tää todellakin asettaa hyvään kontekstiin ne sukupuolineutraalin avioliiton vastustajien argumentit.

    - jenni

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No onhan tässä haasteita! Esim kun meidän perheeseen viitataan niin ei voi käyttää yhtä sukunimeä! Pitää muodostaa pitkä lause! :D

      Poista
  12. Onhan siinä nimisekamelskaa, kun pitää joulukortteihin kirjoittaa luontevasti monta eri nimeä. Itsekin aiheutan tätä sekamelskaa, kun pidin naimisiin mennessäni oman nimeni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta! Jos kaikilla perheenjäsenillä olis myös sama *etunimi*, olisi joulukorttien signeeraus sairaan helppoa! ;)

      Poista
  13. Sisareni lapsenlapsen perheessä on neljä eri sukunimeä ja oman ammattini kautta tiedän, ettei ole mikään ainutlaatuinen perhe.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh! Näen haasteen et miten ne mahtuu postilaatikon nimikenttään?

      Poista
  14. Minulla on eri sukunimi kuin lapsillani ja kun olen hoitanut yksin lapseni asioita, on tullut uusi juttu vastaan. Minulta kysytään, onko lapsen isä vielä kuvioissa. Ensimmäisellä kerralla häkellyin, koska olimme juuri viettäneet kymmenvuotishääpäivää. Seuraavalla kerralla sanoin, että avioliitto on kestänyt jo yli kymmenen vuotta ja että koen tällaisen kysymyksen loukkaavaksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oho, aika hämmentävää - eihän toi nyt niiiiiin harvinaista ole.

      Poista
  15. Meillä lapset saa mun sukunimeni, koska matkustan lasten kanssa ulkomailla, mies ei sellaista reissua yksin lasten kanssa tekisi. Näin on helpompi, että passeissa samat nimet mulla ja lapsilla, niin eipähän kukaan epäile kaapatuiksi tms :)
    + Asiaan vaikutti se, että minullakin on äitini sukunimi, joten perinne voipi jatkua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No ihan pätevät syyt! Saako udella, miksi sulla on äitisi nimi?

      Poista
    2. btw ystävältäni oli tosiaan ruvettu Briteissä rajalla kuulustelemaan, että miksi hänellä (äitinä) on eri sukunimet kuin lapsilla (isän nimellä), ja ovatko nämä tosiaan hänen lapsiaan! Nykyään matkustaa syntymätodistusten kanssa. No hyvähän se on, että rajavartijat pitävät huolen lapsimatkustajista mahdollisten kaappausten takia!

      Poista
    3. Olenkin ihmetellyt, että miksi lapsen passiin ei voisi merkitä huoltajien nimiä.

      Poista
    4. Multa ei ole vielä rajalla kysytty, tosin ei nyt niiin hirveästi olla matkusteltu, me ollaan molemmat kalkkilaivan kapteeneja mutta ihan erilaiset nimet. Mutta isän kanssa (ja sama nimi, mutta ulkonäkö on kuin yö ja päivä) kun lähtee niin pari kertaa rajavartiolaitokselta soitettu mun puhelimeen...mutta ei ollenkaan joka kerta eli aika hataraa tuo valvonta on, eivätkä kai ehdi (?) kaikkeen puuttumaan.

      Poista
  16. Minä olen aina yhtä ällistynyt siitä, että tuota miehen sukunimen ottamista on ylipäätään koskaan puolustettu sen perinteisyydellä. Kyllä minusta käytössä on ollut talon nimet, ei suvun nimet, ja sen tilan nimi on otettu, johon on asetuttu asumaan. Tai jos on irrotettu oma osuus vanhasta tilasta, siihen on lisätty joku etuliite. Ja luonnollisesti monilla ei ole ollut omaa tilaa eikä siten sukunimeäkään. Ihan keksitty ongelma joka tapauksessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Keksitty ongelma, todellakin. Nimiähän on myös suomennettu yhdessä vaiheessa, hassua että se on ollut ihan ok.

      Poista
    2. Länsi-Suomessa on ollut käytössä talon nimet, Itä-Suomessa jo varhemmin "henkilökohtaiset" sukunimet.

      Poista
  17. Hupaisaa, että 70-luvulla on puhuttu "pitkästä perinteestä", jos vuoteen 1930 asti nainen sai pitää oman sukunimensä, ainakin lain mukaan. Eli perinteen ikä oli reilu 40 vuotta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onhan se 40 vuotta käytännössä kaikkien keskusteluun osallistuneiden koko aikuisikä.

      Poista
  18. Mä olen aina ihaillut tanskalaista nimisysteemiä, jossa lapsella on sekä äitin että isän sukunimi. Vaikkakin äidin sukunimi on ikään kuin toinen nimi, sitä käytetään julkisissakin yhteyksissä (vrt Anders Fogh Rasmussen). Mä en oikein ymmärrä sitä, että naisen suku ei ikään kuin ole tärkeä lapsen kannalta, varsinkaan kun kaikkien tutkimusten mukaan naiset pääsääntöisesti hoitavat lapset ja kotityöt vieläkin.

    Länsi-Suomessahan oli 1800-luvulla ja ennenkin se tapa, että taloilla oli nimet. Jos joku asui Mäkelän talossa, hänen sukunimensä oli Mäkelä. Muuttaessaan Turpelaan hän sai sen nimen. Näin kävi myös miehille. Ihmisillä saattoi olla useitakin sukunimiä elämänsä aikana. Myöhemminkin talon tyttären naineen ja siten isännäksi tulleen miehen sukunimeksi tuli talon nimi. Vasta torppareiden vapauttaminen (eli uusien sukunimien keksiminen uusille taloille) sukunimipakko stabiloi tilannetta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta. Jos katsoo meidänkin sukukirjoja niin useampi sukunimi on ollut ihan sadankin vuoden sisällä! Mitenkäs kamalaa se sitten on :D

      Poista
  19. Muakin jaksaa ärsyttää tämä iänikuinen "me ollaan sen verran vanhanaikaisia, että otan miehen nimen". Historiallisen ajan käsityksiä on tietysti monia, mutta alle sata vuotta "vanhanaikaisuutta" on minusta todella vähän. Sitä ennen ei tosiaan tarvinnut olla sukunimeä ollenkaan. Tuo tilan nimen ottaminen, johon joku aiemmin viittasi, oli länsisuomalainen perinne.

    Meillä on mieheni kanssa omat sukunimet, molemmilla todella harvinaiset. Siksi ei päästy millään sopuun lasten sukunimestä keskustelemalla, joten päätettiin heittää kolikkoa. Ainoa reilu tapa. Sovittiin, että molemmat tyytyy tulokseen. Miehen nimi tuli, vieläkin ottaa kupoliin. Mutta reilu peli, sitä mieltä olen edelleen.

    VastaaPoista
  20. Mä taas koen että ensimmäinen kerta kun itse sain päättää nimeni oli juurikin naimisiin mennessä, ja kannettuani alkupuolen elämää isäni mukaan tullutta nimeä on minulla nyt itse valittu, oma nimi. Tähän nimeen minulla on myös muodostunut paljon vahvempi identiteetti, tämä on oman perheeni nimi, sen kokonaisuuden jonka olen itse elämääni luonut. Minulle on tärkeää että meillä on sama nimi, ja koska miehelläni on selvästi paljon vahvempi identiteetti osana sukua kuin minulla oli luontevaa että hänen nimestään tuli yhteinen nimemme. Itselleni juuri se "sukulinja" jota kautta nimi on periytynyt on melko ristiriitainen eikä edusta ehjää ja turvallista perhettä. Miksi sen nimen pitäisi jatkua kauttani?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen pitkälti samaa mieltä, vaikken pidäkään kovin tärkeänä sitä, että kaikilla perheenjäsenillä olisi oltava sama nimi. Kukin tehköön, miten tykkää. Halusin kuitenkin itse ottaa mieheni nimen samasta syystä kuin sinäkin, eli koska se olisi nimi, jonka olen itse valinnut, ja vieläpä rakkaudesta.
      Minua ei mitenkään rassannut elää 31 ensimmäistä vuottani isäni sukunimen kanssa, mutta isäni on valitettavasti perinyt nimensä täysiveriseltä psykopaatilta, josta nyt koen päässeeni henkisesti täysin eroon.

      Poista
  21. Siis argh. Ensinnäkin tämä ei lähetä tekstiä, jos jostain syystä kirjoittaa tekstin ensin ja vasta sitten kysyy kirjautumista, tapahtui jo toisen kerran. Palaa vain tähän ja tekstiruutu tyhjänä. Noh, uudestaan ja toivottavasti ei tule toistamiseen.

    Huvittaa aina yhtä paljon täällä Suomessa tämä sukunimiasia. Egyptissä, jossa tuli asuttua, naiset pitävät oman nimensä. He ovat osa sukuaan eivätkä eroa siitä naidessaankaan. Siinä maassa voi olla montakin tasa-arvoasiaa ehkä vinksallaan, mutta monessakin asiassa on etuja naisille ollut jo kauan. Tosin jokin sukunimi nyt on MINUN mielestäni täysin merkityksetön pikkuasia (siis tässä nykytilanteessa kun saa valita, ehkä veetuttaisi jos pitäisi ottaa miehen nimi) ja ainakin siinä maassa. Se,että saa pitää oman nimensä ei ehkä ole varsinainen hulppea etu kun moni asia vaatii korjausta. Ja toisaalta olen puolueellinen, näen oman nimeni OMANA nimenäni enkä halua edes luopua siitä, joten siksi Egyptin käytäntö on ns. lähellä sydäntä. Minun sukunimeni on minun sukuni nimi. Ja minusta on myös samantekevää mikä on lapseni sukunimi. Etunimessä olikin jo enemmän puuhaa ;)

    VastaaPoista

Nyt olis sun vuoro.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...