40 vuotta ydinperheellä päähän

Törmäsin tähän Ylen arkistoista löytyneeseen, hienoon tallenteeseen 70-luvulta. Päivänpolttavana puheenaiheena oli uusi sukunimilaki.

Suomessa valmisteltiin 1970-luvun lopulla sukunimilain uudistusta, jonka yhtenä tavoitteena oli, että nainen voisi halutessaan säilyttää sukunimensä solmiessaan avioliiton.

Oikeusministeriö perusteli uuden lain tarvetta seuraavasti:

"Uusi sukunimilaki turvaa sukunimen pysyvyyden ja muuttumattomuuden. Se toteuttaa puolison ja lapsen sukunimen määräytymisessä tasa-arvoa riippumatta puolison sukupuolesta ja lapsen sukuasemasta. Se edistää ja suojaa kansallista nimistökulttuuriamme. Se keskittää ja yksinkertaistaa sukunimeä koskevat säännökset."

Kuten kaikki uudistukset, tämäkin kohtasi vastustusta. Jutussa siteerataan vastatustajien argumentteja:

• "meillä on pitkä, hyvä perinne, joka palvelee hyvin kansan tarpeita, emmekä halua tuoda perheisiin uutta riidanaihetta."
• "sittenhän tyttönä pääsisi rouvaksi."
• "SMP haluaa kunnioittaa Suomen kansan valtaenemmistön mielipidettä elikkä nimiperinne säilyy ja kansallinen omaleimaisuus säilyy. Ja tuemme perheiden eheyttä ja avioliittoa tälläkin tavalla."
• "Jos lapsella on pääsääntöisesti äidin sukunimi, aviottomat lapset ja avioliitossa syntyneet lapset eivät millään tavoin erottuisi toisistaan."
• "paljon puhutaan isien ja lasten suhteiden parantamisesta ja siinä sukunimen määräytymisellä on tärkeä asema. Lisäksi ns. avoperheissä oleva nimisekamelska ulottuisi myös koskemaan ehjiä perheitä".

Jakamisen arvoiseksi tämän tallenteen tekee sen ajankohtaisuus. Kun näitä argumentteja kuuntelee, ei voi olla vetämättä yhtäsuuruusmerkkejä nykypäivään. Me käymme edelleen keskustelua tasa-arvosta ja oikeudenmukaisuudesta.

Käytössä ovat samat argumentit. Pyhä perhe on vaarassa edelleen. Ydinperheellä ja lapsen edulla päähän lyöminen pitää pintansa, vuosikymmenestä toiseen.

Pilvellä voi onneksi nähdä myös hopeareunuksen. Sukunimilaki meni läpi 1985.

Nyt 30 vuotta myöhemmin lapsillani on minun sukunimeni eikä ketää kiinnosta pätkääkään, ovatko lapseni aviossa syntyneitä. Tulevaisuudessa on toivoa.

Koska olet muovin arvoinen

Kunkulla oli hieno juttu kosmetiikan sisältämästä muovista. Jutussa kerrotaan, että kosmetiikan sisältämät muovirakeet (mikrokuulat, mikrorakeet tai erilaiset kristallit) ovat osa ympäristöongelmaa, jonka laajuutta on vasta alettu tutkia.

Kuvan huulipunat eivät liity tapaukseen.

Muovittoman syyskuun kunniaksi kirjoitan itsekin muutaman sanan, ärsyyntyneenä.

Kosmetiikkavalmistajat ovat harva se kuukausi peuroina ajovaloissa. Milloin ovat syynä tuotteiden aiheuttamat allergiset reaktiot, milloin epäselvyydet eläinkokeista, tuomiot harhaanjohtavasta markkinoinnista tai turhien tarpeiden luominen. Aiheita riittää.

Mikromuovia irtoaa monista tuotteista, mutta kosmetiikkateollisuuden valinta pistää kuluttajat hieromaan muovia naamariin on erityisen omituinen.

Ensinnäkin, nämä "kristallit" sun muut kökkäreet eivät kuulosta mitenkään välttämättömiltä raaka-aineilta. Miksi niitä on keksitty laittaa tököttien joukkoon?

Saanko arvata?

Käänteentekevät mikrokuulat stimuloivat ihosi pintaverenkiertoa ja saavat näin luonnollisen kauniin hehkun kasvoillesi koko päiväksi!

Uusi tuote, uusi slogan. Olisihan se ikävä sanoa, että suolalla, sokerilla ja kahvinporoilla saa aikaan saman efektin. Bonuksena valkoisen mömmön saa kivan näköiseksi heittämällä sekaan kiiltäviä muovinpaloja. Jee!

Toiseksi, eikö kukaan ihan aikuisten oikeasti uhrannut tälle ympäristöriskille ajatustakaan etukäteen?

Miten helvetissä tuotekehittäjälle on tullut edes mieleen tunkea viemäristä alas huuhdeltaviin tuotteisiin veteen liukenematonta muovia? Ei ole hirveän vaikeaa matikkaa, että kaikki mitä ympäristöön tuuttaamme, osuu jotain kautta omaan nilkkaamme. Pätee niin torjunta-aineisiin, kemikaaleihin, hiilidioksiin kuin muovipalleroihinkin.

Voihan tämä olla myös ihan tietoinen valinta. Vaakakupissa vain painoi enemmän se, että muovi on halpaa. Tavoitteena on tehdä rahaa niin kauan kunnes tämäkin hupi kielletään.

No mitäs nyt sitten pitäisi tehdä?

Eipä juuri mitään! Kun paska osuu tuulettimeen, kosmetiikkateollisuuden etuja lobbaavan Teknokemian yhdistyksen kanta on, että tilannetta "ryhdytään selvittämään" (lue: pelaamaan aikaa) komiteamietinnöillä ja odotellaan, että lainsäädäntö joskus muutaman vuoden päästä kertoo, mikä on oikein.

Mitä helvetin selvittämistä tässä on? Vaihtoehtonahan olisi sen ennen tätä käänteentekevää muovikuulainnovaatiota myydyn tuotteen käyttöönotto!

Olen tököttien suhteen luonnonkosmetiikkapainotteinen sekakäyttäjä. Enää hammastahna, dödö ja ripsiväri ovat normikamaa. Taitaa olla aika omistaa yksi iltapäivä tutkimukselle, olisiko kehitys jo kehittynyt niin paljon, että pääsisin eroon näistäkin. L'orealin (et al.) pellenä oleminen alkaa nyt riittää.

Palveluksessanne, ikuisesti

Kanssamutsi oli eräänä iltana laskenut, kuinka monet iltapalaleivät oli äitielämänsä aikana jälkikasvulleen väsännyt. Summa yllätti. Laskutoimituksen jälkeen hän oli tullut siihen tulokseen, että ehkäpä kouluikäiset lapset selviäisivät jatkossa paahtoleipänsä voitelemisesta ihan itsenäisesti.

Tunnistan fiiliksen. Palveleminen jää päälle, ihan vahingossa.

Kyvykkäiden lasten ylipalvelemiseen sortuu, vaikka hoivavietti olisikin korvameduusan tasoa. Meidät autetaan kyllä hienovaraisesti vanhemmuuden palveluammattiin, mutta kukaan ei oikeastaan sano, milloin saa lopettaa. Pikkuhiljaa niin lapset kuin aikuisetkin tottuvat omiin rooleihinsa: ruoat laitetaan ja syötetään, vaatteet pestään ja puetaan ja jäljet korjataan pyyteettömästi.

Asian voi todentaa vaikka käymällä moikkaamassa omaa mutsia. Tuleeko kenellekään mieleen ruveta keittämään siellä kahvia?

Juu ei. Minä ainakin istuin aina valmiiseen pöytään, ihan viimeiseen visiittiin. Koska niin olin aina tehnyt. Ja niin Mutsikin oli aina tehnyt. Eteeni tuotiin aina teemuki ja leipä, pyysin sitä tai en.

Ipanoiden kyvyt karttuvat kolmevuotiaan tienoilla ihan vaivihkaa. Hienomotoriikan kehittyminen edesauttaa sitä, että kamat eivät suorilta tipu käsistä, paidat eivät tuhriinnu pastakastikkeeseen ja vetoketjut ja napit sujahtavat kiinni.

Jos ei ole ihan varma, mikä ipanalta onnistuu, kannattaa kysyä päiväkodista. Viime viikolla kävi ilmi, että Snadi kiikuttaa kengät aikuisen laitettavaksi vain kotona.

Sitäpaitsi pieni niukkuus kannattaa. Saat uuden aseen kiristysarsenaaliin, kun palvelu ei olekaan vastikkeetonta. Koska kaikkihan tietävät, että äidin tekemä voileipä on ihan paras.

Lapset on lapsia

Hesarin mielipideosastolla oli tänään loistava kirjoitus lempiaiheestani: lasten näkymisestä suomalaisessa yhteiskunnassa. Tohtorikoulutettava Siri Lindholm huomautti kirjoituksessaan, että jos lapset siivotaan pois julkisilta paikoilta, samalla rajoitetaan myös naisten sosiaalista tilaa.

Lpsi ihaili erämaajärveä kuin pieni aikuinen.

Toki sosiaalisen tilan kaventumisesta kärsijänä on koko perhe, mutta olen hemmetin iloinen, että joku muukin jaksaa melskata tästä asiasta.

Lapset ovat lapsia, keskenkasvuisia aikuisia. Jos lapset eivät saa olla lapsia, vanhemmilla ei juuri ole muita vapaa-ajanviettovaihtoehtoja kuin oma olohuone ja HopLop. Kummassakaan ei opi elämään muiden ihmisten kanssa.

Lindholm toteaa:

"Aikuisten häiriöttömän nautiskeluoikeuden varmistaminen on johtanut epähumaaniin ratkaisuun, jossa seuraava sukupolvi poistetaan normaalista sosiaalisesta kanssakäymisestä."

Tämä häiriöttömyyden vaatimus on kiinnostava ilmiö. Vaatijoissa on sekä lapsettomia että vanhempia.

On niitä, joille täydellisyyden tavoittelu on elämäntapa. Siinä ei sinänsä ole mitään väärää - kukin tyylillään. On kuitenkin täysin mahdotonta - ja ennen kaikkea ylimielistä - vaatia, että muu maailmaa pidättäisi hengitystään, kun tällainen henkilö päättää lähteä ovesta ulos.

Toki myös vanhemmat osaavat valittaa. He perustelevat lounasravintolassa häiriöttömyyden tarpeensa sillä, että kotona joutuvat sietämään lasten aiheuttamaa häiriötä. Ihan kuin häiriön määrälle olisi joku henkilökohtainen kiintiö.

Valittajaryhmät perustelevat usein kantaansa sillä, että lapsiperheille on omat ravintolat.

Vastaan, että lapsiperheessämme asuu myös kaksi aikuista. Haluan valittajien kanssa saman vapauden: syödä juuri siinä ravintolassa kuin mieli tekee. Ei nähdäkseni kovin epäoikeudenmukainen toive.

Nautin itse valtavasti hiljaisuudesta ja yksinäisyydestä, mutta en vaadi elämää utopiassa. Olen valinnut asua kaupungissa ja käyttää palveluita, joissa väkisinkin altistuu ihmisille - myös niille täysin sietämättömille ihmisryhmille. Mutta jos ei kestä ihmisiä - olivat nämä sitten minkä ikäisiä tahansa - kannattaa pysyä omassa kodissa. Siellä voi totuutensa fotaroida juuri sellaiseksi kuin haluaa.

Porin villa ja peite: yöseikkailijalta täysi kymppi

Purin täällä muutama kuukausi sitten akuuttia lastenpatja-ahdistusta. Olen itse panostanut patjaani ison summan rahaa, mutta molemmat ipanat pötköttävät ei-kovin-uusilla vaahtomuovipatjoilla. Kun kyselin teiltä vinkkejä lasten patjoihin, aika moni suositteli futonia. 

Futon oli itselleni aika tuntematon patjafilosofia. Mielsin futonin vähän liian kovaan ja painavaan patjaan, jolle pitää tehdä jotain taikatemppuja säännöllisin väliajoin.

Kun yritin selättää ennakkoluulojani ja googlailin aihetta, satuin löytämään Porin villa ja peitteeltä lasten futonsetin.

Futonin idea on luonnonmateriaaleista kootuissa kerroksissa: futon-patja on napakka ja hengittävä, mutta lämmin. Tämän valmistajan patjoihin kerroksia saa niin puuvillasta, villasta, hevosen jouhista kuin kookoksestakin.

Mikä lasten patjassa on erona aikuisten versioon verrattuna? Lasten Villa-Futonissa on huomioitu kevyt nukkuja, jolloin patjaan on laitettu enemmän pehmeyttä tuplavillakerroksilla. Patjan puuvillasydän pitää tuntuman riittävän kiinteänä.

Kun futonin rullaaminenkin kerran kuussa kuulosti aika helpolta hoitotoimenpiteeltä, päätin kokeilla.

Uuden patjan käyttöönotto ajoittui kohtuuhaastavaan ajankohtaan, koulunaloitusviikkoon. Vaihto osoittautui kuitenkin erittäin hyväksi vedoksi.

Ensinnäkin koululainen oli vain tyytyväinen päästessään isojen tyttöjen sänkyyn. Homma meni siirtymäriitistä!

Toiseksi heti patjan käyttöönoton jälkeen huomasin yhden merkittävän muutoksen: yöseikkailut loppuivat. Kaikenlaiseen yöaktiviteettiin vaeltelusta ja hölisemistä lähtien erikoistunut Skidi tuntuu nukkuvan nyt paljon sikeämmin. Toki vilkkaat koulupäivätkin väsyttävät, mutta ehkä unenlaatu on parantunut (myös minulla, kun ei tarvitse ohjailla unissakävelijää takaisin sänkyyn!). Niinä kasin aamuinakin sängystä siis kömpii ylös virkeä ipana, jolla ei ole mikään paikka puuduksissa eikä pää hikinen.

Iloitsen tästä yörauhakäänteestä myös siksi, että Skidi vaihtoi samalla parvisänkyyn. Toistaiseksi pelkäämiäni putoamisia ei ole tapahtunut.

Kolmanneksi uusi patja on huomattavasti mukavampi kuin vanha. Skidin saa illalla helpommin petiin, kun sängyssä on kiva köllötellä vaikka kirjaa lukien. 

Skidi antoikin patjalle täyden kympin, joten kehtaan suositella. Tällä patjalla tyyppi myös pärjää aikuiseksi asti.

Koska markkinoin mielelläni suomalaisfirmoja, saimme bloggaajakollegani Nooran kanssa houkuteltua Porin villan ja peitteen yhteistyöhön! (Noora jo kirjoittikin aiheesta huomattavasti laveammin kuin minä). Jos siis arvotte parhaillaan patjan vaihdon kanssa, tsekatkaa tämä: Porin Villa ja Peite tarjoaa nyt 20% alennusta villafutoneista ja vuodevaateseteistä - ja ilmaiset kotiinkuljetukset.

Hyviä unia!

Sänkyni on linnani

Eräs ystäväni lanseerasi termin "patjapäivä". Hän kertoi, että sillä tarkoitetaan viikon yhtä yötä, jonka perheen lapset saavat viettää patjalla vanhempien sängyn vieressä.

Patjapäivä on lanseerattu, jotta lapset pysyvät omissa sängyissään loppuviikon. Kompromissi.

Tajusin, että en ole tämän öisen naamaanpotkimisproblematiikan kanssa juuri painiskellut, muutamaa satunnaista hotelliyötä lukuunottamatta. Meidän taloutemme ipanat nukkuvat omissa sängyissään, aamun asti. Olemmeko ihan friikkejä?

Esikoisen kanssa yritin kuuliaisesti pitää ihokontaktia 24/7, mutta kuusi viikkoa valvottuani päätin, että nyt saa riittää. Kuopusta en edes yrittänyt ottaa viereen samalle patjalle, vaan hän nukkui vieressäni omassa kopassaan ensimmäisen vuoden. Sitten tyyppi siirtyi omaan huoneeseensa.

Voin tehdä kompromisseja melkein missä muussa asiassa tahansa paitsi nukkumisessa.

En yksinkertaisesti pysty nukkumaan kenenkään kanssa kylki kyljessä. Nukunkin parhaiten yksin, pimeässä, hiljaisessa ja viileässä huoneessa. Unifanatismini on siinä mittaluokassa, että harkitsen tarkkaan, lähdenkö mökkireissuille, jos en tiedä, millaiset patjat vieraille on tarjolla, ja joudunko jakamaan nukkumatilan esimerkiksi kuorsaavan henkilön kanssa. Missään tapauksessa en nuku teltassa, retkipatjalla tai riippukeinussa. Jyrkkä ei.

Tuleeko sitten ipanoista jotenkin kiintymysongelmaisia ja tunnevammaisia, kun pidän sänkyni tiukasti yksityisalueena?

Kersat eivät ainakaan näin subjektiivisesti arvioituna näytä kovin psykoottisilta.

Kun kysyin Skidiltä, miksi hän ei ikinä tule yöllä viereen (unissakävelyt eivät suuntaudu meidän makuuhuoneeseemme), hän totesi, että ei pelota. Snadi taas nukahtaa viidessä sekunnissa ja nukkuu kuin tukki aamuun asti. Oletettavasti sitäkään ei pelota.

Perhe-elämä(kin) on erilaisten mieltymysten, persoonien ja reunaehtojen sillisalaatti. Friikkejä ollaan kaikki tyynni.

Keittiö ei ole pelkkää kalustelevyä

Tänään on yrittäjän päivä. Sen kunniaksi yhteistyöpostaus, jonka pohjana on kesän aikana kokemani asiakaspalveluvalaistuminen.

Uuteen asuntoon piti hankkia keittiö kesäkuussa.

Ensimmäinen keittiöliike sulki ovensa nenäni edestä, tuntia aikaisemmin kuin netissä luvattiin. Kesäajat, ei muistettu päivittää. Naapuriliikkeen kanssa pääsimme jo suunnitteluvaiheeseen, mutta sitten kävi ilmi, että toimitusajat venyvät lokakuulle. Kauppa jäi siihen.

Kontaktoin hätäpäissäni kaikki suomalaiset keittiövalmistajat, jotka tiesin - huonolla menestyksellä. Puhelimeen ja tarjouspyyntöihin vastattiin laiskasti - lomat painoivat päälle - ja verkkosivustot olivat köyhät: hinnoista ei ollut mitään mainintaa (toimitusajoista puhumattakaan), tuotekuvia oli tarjolla vähän (turhia fiilisvideoita sitäkin enemmän) eikä suunnittelutyökaluja tarjonnut kukaan.

Luovuttaminen oli lähellä. Saahan näitä Ikeastakin. Mutta kun en jaksaisi. En halua olla vastuussa mittaamisesta, teknisistä ratkaisuista, tilaamisesta, tavaroiden roudaamisesta, pakettiauton vuokraamisesta, kokoamisesta ja asentamisesta. Haluan keittiön, en sivutoimiseksi remonttiproikkariksi!

Tein vielä yhden yrityksen Googlen avulla ja sain puhelimen päähän pienen keittiöyrittäjän. En ollut ikinä kuullutkaan Capris-keittiöistä, mutta yrittäjä tuli tapaamiseen kesälomaltaan ja alkoi hommiin: suunnitelmat ajan tasalle, tarkistusmittaus, huonojen ideoiden torppaaminen, parempien ratkaisujen esittely, materiaalipäätökset tiettyyn päivään mennessä, koneet ja rungot tilaukseen heti.  Tsäp tsäp tsäp.

Hän tuntui ymmärtävän sen klassisen esimerkin, että poran ostaja ei oikeastaan halua poraa vaan reiän seinään. Yhtä lailla minäkään en ollut kalustelevyn perässä vaan halusin mahdollisuuden säilyttää ja laittaa ruokaa syyskuun alusta.

Toimitus tuli ajallaan ja keittiöstä tuli kerrassaan hieno.

Olen ihan avoimesti kallellani Suomessa valmistettuihin tuotteisiin. Etenkin vaikeina talousaikoina on ihan oman edun mukaista miettiä, voisiko euronsa käyttää kotimaisen valmistajan elättämiseen.

Suomalaisen tuotteen ostaminen on kuitenkin monella tapaa vaikea päätös.

Suurimman osan kuluttajista pudottaa heti pois pelistä hinta. Korkea hinta ei takaa luksuslaatua vaan sen, että tuotteiden tekijöillä on elämiseen riittävä palkka, äitiyslomat ja eläkemaksut.

Ei varsinaisesti auta, jos ostopäätöstä koetellaan vielä surkeiden nettisivujen, verkkomaksamisen ongelmien, työssäkäyvän näkökulmasta mahdottomien aukioloaikojen tai myymälän kummallisen sijainnin takia. Tuoreita kokemuksia löytyy näistä kaikista.

Ainoa syy ostaa suomalaista onkin (syvän kansallistunnon lisäksi) asiakaspalvelu. "Ihan hyvä" tuote ei riitä, asiakaskokemus on tärkeämpi. Tarvitsen tuotteen päälle tunteen, että kaikki järjestyy eikä minun tarvitse huolehtia mistään. Kun yhteydenpito on sujuvaa ja aikataulut pitävät, voin relata. 

Hintaero on sillä kuitattu.

Ehkä siinä onkin se ongelma. Suomessa on totuttu tee-se-itse-asiakkaisiin. Niihin, jotka eivät halua relata. Asiakkaisiin, jotka ostavat mieluummin viisi metriä kalustelevyä, pari kiloa ruuveja  ja nikkaroitsevat autotallissaan juuri sellaisen teoksen kuin haluavat - tai osaavat. He eivät kaipaa asiakaspalvelua.

Maailma on kuitenkin muuttumassa. Oman vapaa-ajan arvostus pistää väkisinkin painoarvoa myös sille aineettomalle ostokselle: miten homma hoituu.

Hyvää yrittäjän päivää, suomalainen yrittäjä. Halvin ei onneksi aina ole paras.

Muutto

Anteeksi radiohiljaisuus, mutta tilanne on ollut suht hektinen. Olemme muuttaneet.

Sammakko nimeltä "Peppujässikkä" tuijotti minua muuttolaatikosta tyrmistyneenä.

Lapsiperheenä muuttaminen oli ihan uusi kokemus. Töistä saa yleensä neuvoteltua muuttovapaata yhden päivän - tähän settiin olisi tarvinnut viikon.

Viime perjantaina ilmestyi 75 muuttolaatikkoa himamme oven eteen. Elämää paketoidessa meni muutama päivä. Ja yö.

Tiistaina tuli muuttoauto. Sen jälkeen ollaankin ihmetelty mihin kaikki kamat oikeasti laitetaan, etsitty sukkia, vaihdettu veitsilaatikon paikkaa kolme kertaa, pohdittu miten mikro toimii, yritetty liittää pesukonetta vesi- ja viemäriverkostoon (siinä onnistumatta) ja koottu huonekaluja. Lisäksi ovesta lappaa erilaista asentajaa vielä muutaman päivän.

Luonnollisesti selkä on romuna, olen täynnä mustelmia ja kynnet ovat katkenneet. Kädet ovat rutikuivat kaikesta jynssäämisestä. Enkä edelleenkään ole löytänyt sukkiani.

Mutta eipä haittaa.

Uudesta himasta tuli jopa odotuksia parempi. Sohva ei sovi mihinkään mutta kaikki remonttiratkaisut sentään onnistuivat. Ja internetkin toimii.

Nyt istun tässä sohvalla ja kuuntelen kuinka ainoa ääni keskellä Suomen toiseksi suurinta kaupunkia on kypsien omenoiden kopse takapihan terassille. Sukista viis.

Miksi rakastan pyöräilyä

Kaatosadeselfie.

Lueskelin tänään Nytin fillarointiartikkelia, jossa esiteltiin kolme pyöräilyyn hurahtanutta henkilöä.

Tyypit vaikuttivat jutun perusteella enemmän adrenaliininarkkareilta (mikä sinänsä on ihan ookoo jos tykkää) kuin fillarifaneilta.

Haluankin tuoda esiin vielä neljännen tavan hurahtaa.

Katson nimittäin olevani hurahtanut pyöräilyyn, vaikka en ole ollut pyöräilyonnettomuuden takia sairaalassa, jätä miestäni harrastuksen takia tai polje velodromia ympäri fiksillä.

Minulla ei ole viittätoista viimeisintä huutoa olevaa maantiekiituria vaan ihan tavallinen monelle alustalle sopiva rumahko hybridi, joka sekin on viisi vuotta vanha. Pyöräilen päivittäin Tapiolasta päiväkodin kautta Pasilaan ja takaisin, n. 20 km.

Perustelen hurahdukseni seuraavasti.

Tänä kesänä olen ensimmäistä kertaa viitannut kintaalla säille. Olen valinnut pyörän vaikka taivaalta olisi satanut Guggenheimeja. Viimeksi eilen suhasin kotiin täydessä kaatosateessa. Vettä tuli niin paljon, että silmiä ei voinut pitää auki. Kengistä purskahteli vettä joka polkaisulla, vaatteet liimaantuivat ihoon. Ja tiedättekö: minua vain nauratti, ripsarit poskilla.

Kiskon fillarointitrikoot jalkaan vaikka takana olisi erittäin huonosti nukuttu yö. Viime viikonloppujuhlinnan jälkeen väsytti aivan sairaasti ja olo oli muutenkin hutera (kuten yli 4 alkoholiannosta nauttineella keski-ikäisellä voi olla), mutta tiesin, että bussissa nököttäminen saisi minut vain entistä väsyneemmäksi. Olin siis järkevä ja varmistin työkuntoni fillaroimalla.

Euforian tunteitakin löytyy. Kun ensimmäisenä lämpimänä kevätaamuna käänsin etupyörän päiväkodin pihasta kohti itää, sain itseni kiinni ajatuksesta, että ihanaa, matkaa on jäljellä vielä 10 kilometriä. Jalat olivat täynnä voimaa ja juuri huollettu fillari rullasi äänettömästi asvaltilla.

Satulassa ehtii välillä pysähtyä ja napata kuvan lähestyvästä ukkosrintamasta.
Ja sitten saakin polkea ihan hiki hatussa himaan.

Okei, ehkä olen hurahtanut vain säännöllisen liikunnan aiheuttamaan hyvään kuntoon, nopean matkanteon ja hyötyliikunnan myötä ajankäytön optimointiin, bussilippurahojen säästöön, aivojen säännölliseen tuulettamiseen ulkoilmassa, hetkiin ilman mitään elektronisia laitteita ja kauniiseen, merenrantaa seuraavaan reittiin. Enkä pane ollenkaan pahakseni, että olen muutenkin pirteämpi (ehkä liikunnan, ehkä aamun valoaltistuksen takia) enkä ole juurikaan sairaana.

Bonuksena lähipiiri saa seurakseen paljon relamman mutsin.

Että suosittelen kyllä kaikille pyöräilyyn hurahtamista. Ihan ilman adrenaliinia.

Itsestään selvää

Kysäisin Skidiltä ohimennen, jännittääkö muutto. Sain kummallisen, kiertelevän vastauksen. Tyyppi vaikutti olevan hiukan surullinen.

Maailma on täynnä epäselviä viestejä, myös aikusilta.

Selitin, että emme muuta kauas, käytämme samoja kauppoja, ravintoloita ja bussipysäkkejä ja että paras ystäväkin asuu edelleen muutaman minuutin matkan päässä. 

"Mutta kun tulee ikävä leluja." Lisäksi uusi hima oli kuulemma vähän tyhjä. Kuten remontoitavat asunnot tuppaavat olemaan.

Tyypille oli jäänyt muuton konsepti täysin epäselväksi. Hän kuvitteli, että jätämme paitsi rakennuksen myös kaikki kamamme tulevalle omistajalle. Eikä Skidi halunnut tätä epämiellyttävää kohtaloa puheeksikaan ottaa.

Minun vikanihan se oli. En edelleenkään tajua selittää asioita riittävästi vaan pidän monia asioita itsestäänselvyytenä. Sama tyyppi, joka osaa rakentaa paperista mitä vain, ei ymmärrä, että koko irtaimistoa ei kannata eikä voi ostaa uusiksi siksi että osoite vaihtuu.

Kirjoitin juuri Hesarin kolumniini puhumisen vaikeudesta. Vaikka kuopus saikin neuvolasta sanavaraston osalta normaalisti kehittyneen kersan paperit, sisältö on sekakäyttäjän. Symboleiden merkityksen tunteminen ei riitä. On opittava tulkitsemaan kontekstit, käytännöt, tavat, piilomerkitykset, näkökulmat, tyyli- ja vivahde-erot.

Sitten vielä pitäisi saada suu auki.

Syystavoitteita

Koti-insinööri yllätti tässä taannoin. Hän ilmoitti juhlallisesti päättäneensä ottaa syksyn tavoitteeksi pataruokien valmistamisen.

Hitto. Syksyn tavoite? Tuli epämiellyttävä olo, että minullakin pitäisi olla elämässä jotain päämääriä. Yleensä näitä lupauksia pohditaan alkuvuodesta, mutta ehkä sitä voisi ottaa myös syyspuoliskolle jotain kehitysprojektia. Voihan sitä vaikka freesata niitä vanhoja tavoitteita ja lyhentää sitä pitäisi saada aikaiseksi -listaa.

Tavoitelistastani muodostui seuraavanlainen.

• Jatkan sokerisotaa. Vähemmän, harvemmin ja pienempinä annoksina.
• Korjaan kipeän selkäni. Ilmoittauduin vesijumppaan ja varaan ajan fyssarille. Vähennän edelleen istumista ja kehitän uuteen himaan seisomatyöpisteen.
• Opettelen käyttämään hattuja. Nyt kun ponnari ei ole tiellä, voin ehkä oikeasti pitää kaikkia niitä hattuja, joita olen säilönyt vaatekaapissa pahan päivän varalle.
• Kirjoitan lisää. Meilasin vihdoin kustantajalle uuden kirja-ideani speksit (Vuoden mutsille ei ole vielä tulossa koululaisjatkista, mutta tämäkin on vanhemmille tarkoitettu). Pohdin uudistumista myös blogipuolella. Olenko jumittunut joihinkin maneereihin?
• Luen enemmän. Otin ensimmäisenä lukulistalle jo kauan sitten ostetun 5:2 dieetistä kertovan kirjan. 

Ja sitten yritän selättää talvifobiani. En tiedä vielä miten. Ehkä niillä pataruoilla.

Yhdeksän on uusi kahdeksan

Kahdeksan-fucking-aamut. Ekaluokkalaisella oli niitä lukujärjestyksessään kolme.

Luokanvalvojalla ei ole juurikaan valtaa lukujärjestyksen suhteen, mutta yhden kahdeksan aamun sain pois sillä, että Skidi sai vaihtaa jakotunnin ryhmää. Arvostan.

Silti jää kaksi aamua. Paitsi, että en ole tietenkään herännyt vapaaehtoisesti seitsemältä herran aikoihin, joudumme käytännössä palkkaamaan jonkun saattamaan kersan kouluun. Minä en ehdi, sillä kuopuksen hoito-aika alkaa 8:30 (ja täysin eri suunnassa) enkä voi jättää sitä vielä itsekseen kotiin odottelemaan. Koti-insinööri taas lähtee töihin jo 7:30, jotta ehtii hakea kuopuksen klo 17:00.

Vastustan kahdeksan aamuja niin aikuisille kuin lapsillekin sekä ideologisista (olen iltavirkkujen suurta sukua ja niin ovat lapsetkin) että tutkimustietoon perustuvista syistä (opetustakin kannattaa antaa vain virkeille lapsille). En käsitä, kuka näitä myyttejä ylläpitää. Ja koska iltavirkut jaksavat paasata, paasaan.

Myytti 1. Lapset ovat aamutunneilla pirteitä.

Iltapäivällä tietenkin väsyttää, jos aamulla on herännyt liian aikaisin. Edellisen postauksen kommenteissa tuli myös esiin, että aikainen herääminen on "rangaistus", joita pitää jakaa kaikille tasapuolisesti.

Myytti 2. Riittävän unen saamiseksi on vain mentävä aikaisemmin nukkumaan.

Riittävän unen saamiseksi voi myös nukkua pidempään.

Myytti 3. Kun herää aikaisin, ehtii enemmän.

Laskutoimitus: kun vuorokauden 24 tunnista vähennetään nukkumiseen kuluva aika (yleensä 7-8 h), jäljelle jää valveillaoloaika riippumatta siitä, sijoittuuko se aamuun vai iltaan. Se aika kannattaa ehtimisen suhteen optimoida oman luontaisen vireystilansa mukaan. Ainoastaan ihminen, joka selviää hyvin lyhyillä yöunilla, ehtii enemmän.

On muodikasta syyttää lasten unenpuutteesta tietokonepelejä ja netissä roikkumista, vaikka teini-iässä unirytmi myöhentyy ihan biologisista syistä. Mitäs jos ihan ensiksi kokeiltaisiin poistaa viikonlopun aiheuttama jetlag aloittamalla koulupäivä myöhemmin? Kun unirytmi pysyy suht samana läpi viikon, maanantai ei ole murhaa.

Haluaisin myös ihan demokratian nimissä tutkia, ovatko aamuvirkut selvä enemmistö vai miksi näitä kahdeksan aamuja edelleen viljellään. Jotenkin tuntuu, että yhden ryhmän tarpeiden mukaan ei kannata ihan koko yhteiskunta suunnitella.

Tapettivalintoja

Väitän, että tapettien valitseminen on remontin vaikein tehtävä. Jostain syystä olen aina onnistunut maalisävyn valinnassa ja lattian olen aina valinnut suht konservatiivisesta mallistosta.

Skidi sai koivumetsän.

Mutta tapetti.

Käytän tapettia vain korostuselementtinä, jolloin pliisu on huono vaihtoehto, mutta räväkkä taas vaikea valita. Kuviot pitäisi nähdä sielunsa silmin ja osata hahmottaa muihin pintoihin, kalusteisiin ja yleisilmeeseen nähden. Ja koska en ikinä ehdi mihinkään perinteisiin remonttiliikkeisiin näytepaloja hakemaan, ne sielun silmät hakevat ratkaisua verkossa noin 20x20 pikselin kokoiselta alueelta.

Lastenhuoneen tapetin valinta vaatii vielä lisävääntöä. Haluan pitää kiinni periaatteestani, että minkä tahansa huoneen käyttötarkoitus pitää voida muuttaa ilman pintaremonttia. Kompromissin hakeminen on haastavaa, kun pitää yrittää neuvotella lopputulos, joka ei yrjötä aikuisia mutta toisaalta miellyttäisi huoneen omistajaa.

Sitten kun vaivalla neuvoteltu vaihtoehto onkin yhtäkkiä loppu (Kukot-tapettia aletaan painaa vasta elokuun lopussa), iskee paniikki.

Google ohjasi Photowalliin, josta en ollut ennen kuullutkaan. Ruotsalainen verkkokauppa tekee tapetteja (ja canvas-tauluja) asiakkaiden omista kuvista, mutta valikoimassa on heidän omien suunnittelijoidensakin luomuksia, myös lastentapetteja. Tykkäsin paitsi kivoista kuoseista myös siitä, että verkossa on kunkin tapetin kohdalla mallikuva huoneesta. Kuva on ihan pakollinen apuväline, jotta voi hahmottaa, saako seinästä vain migreenin.

Nyt onkin yhtäkkiä runsauden pulaa. Noi valaat on pakko saada johonkin.

Kertokaa, jos tiedätte kivoja suomalaisia tapettiverkkokauppoja.

Koulun alku väsyttää

Aika monelta kanavalta on muistutettu, että koulun alku saattaa väsyttää lasta.

Noh. Perheessämme on kyllä ollut väsymystä liikkeellä, mutta Skidi on elämänsä kunnossa.

Ekaluokkalainen on aivan fiiliksissä. Tyyppi on ollut lähinnä pahoillaan siitä, että koulussa vain leikitään. Hän olikin äärimmäisen tyytyväinen, kun kuuli, että vihdoin perjantaina saadaan lukujärjestys ja ensi viikolla on jo aineita. Hän meni kouluun, ei pelaamaan lapsellisia nimileikkejä.

Hän siis nukkuu sikeästi 10 h putkeen ja yöseikkailutkin ovat vähentyneet.

Minä sen sijaan olen aivan kanveesissa.

On kirjojen päällystämistä, erilaisia lomakkeita, kellon opettamista, Wilma-tunnuksia, vanhempainiltoja, kerhoilmoittautumisia, läksyjen tarkistamista, uuden aamurutiinin sisäistämistä ja koulumatkan opettelua. Lisäksi jaamme Koti-Insinöörin kanssa vitutuksen vienti- & hakukeikasta kahteen eri mestaan, jotka ovat aivan eri suunnissa. (Kukaan ei ilmeisesti ole pohtinut sekuntiakaan koulun, päiväkodin ja työelämän yhteispeliä.)

Myös Snadi on täysin kypsä. Hän raivoaa joka aamu, että sisko menee KOKO päiväksi johonkin ERI paikkaan kuin HÄN. Ja lähtee puolimatkasta sinne vielä YKSIN. Tästä kriisistä on seurannut vaihe, jossa jokaiseen asiaan vastataan ei. Ja silloin kun ei vastata ei, tiedustellaan "milloin minä pääsen kouluun?"

Sitten olisi vielä remontin loppusuora ja parin viikon päästä muutto. Sitä varten tarvinnee pakata. Lisäksi lapset ovat kesän aikana kasvaneet järkyttävästi, joten kaikki leggingsit ovat capri-mallia, sukat ovat kadoksissa ja molempien jalka on kasvanut numerolla. Tiedossa on siis akuutti lastenvaatesäätö.

Että juu, koulun alku voi väsyttää. Ekaluokkalaisella kuitenkin menee aivan loistavasti muuhun perheeseen verrattuna.

Monta vaaraa ompi eessä

Istuin pari vuotta sitten kahvilla Ranskassa sypressipuiden varjostaman kahvilan terassilla. Yhtäkkiä kadulta kuului kauheaa ryminää - ja sen jälkeen äänekästä kiroilua. Merde!

Punainen pikkuauto oli rysäyttänyt suoraan mataliin terästolppiin, joita en ollut huomannut vielä hetki sitten. Kuuntelin paikalle saapuneen poliisin selostusta vajavaisilla ranskan kielen taidoillani: katu muuttuu iltapäivisin kävelykaduksi - aivan kuten liikennemerkissä ilmoitetaan.

Tosiaan. Maasta nousevat tolpat nousevat tietyllä kellonlyömällä automaattisesti kieltoa tukemaan. Oma moka!

Olen muistellut terästolppia, kun olemme Skidin kanssa treenanneet koulumatkaa ohjeiden mukaan. Koulumatkaan sisältyy pahamaineisen, viiden kaistan risteyksen ylitys. Valot vaihtuvat hitaasti eikä vihreän valon odottaminen edes riitä. Pitää varmistaa, että ne oikeasti ovat aikeissa pysähtyä - myös sillä auton taakse jäävällä viereisellä kaistalla, jonne ei 120 senttinen tyyppi edes näe - mutta kuitenkin niin että ehtii vihreillä tien yli.

Ja nyt on valoisa kesä. Puolet vuodesta olisi syytä pukeutua vilkkuviin ja soiviin jouluvaloihin.

Skidi kysyi ihan aiheellisesti, miksi sitten ylipäätään on jalkakäytäviä, liikennesääntöjä ja suojateitä, jos kuitenkin koko ajan on pelättävä, että joku ajaa päälle.

Vahinkoja sattuu, aikuisillekin. Suurin osa autoilijoista on kuuliaista ja varovaista porukkaa, mutta hyvilläkin kuskeilla on huonoja päiviä. Tragedia on siinä, että huolimaton autoilija tekee ruumiita.



Vähintään yhtä iso ongelma on itse ekaluokkalainen. En tiedä teistä, mutta meillä asuu omissa ajatuksissaan tallustava, hajamielinen hattivatti, joka saattaa milloin tahansa unohtaa, että seisoo liikennevaloissa.

Lisäjännitystä tuovat punaisia päin kulkevat aikuiset pyöräilijät ja jalankulkijat, joiden mukana lapsi lähtee epähuomiossa ylittämään tietä, vaikka valo ei ole vaihtunut. Lapsi kun luottaa siihen, että kyllä aikuinen tietää, milloin yli saa mennä.

Automaattitolpat olisivat ratkaisu epäskarppien kuskien pysäyttämiseksi, mutta koululaisen liikennesilmän ja keskittymiskyvyn puutteeseen auttaa vain aika.

Tarvitaan uusia ideoita kaupungininsinöörien käsiteltäväksi. Tuli mieleen esimerkki (jälleen) ulkomailta.

Pieniä koululaisia voisi auttaa Kööpenhaminan malli. Jalankulkijoiden valot olivat poikkeuksetta lyhyet, mutta eräässä risteyksessä jalankulkijoille näkyi vieläpä digitaalinen laskurikello, josta näkee, miten monta sekuntia odotusta kestää. Lisäksi liikkuva laskuri kiinnittäisi ehkä huomion siihen, mihin pitääkin.

Toinen aika kiva olisi koululaisen opaskoira.

Lyhyt

Leikkasin tukkani lyhyeksi viikko sitten. En tosin omasta aloitteestani.

Kaikki lähti siitä, että vietimme helteisen kesäloman kokonaan mökillä. Huuhtelin permanenttikäsiteltyä kuontaloani päivittäin useita kertoja sekä meri- että kaivovedellä ja annoin auringon hoitaa kuivattamisen.

Kun kampaaja sitten katsoi osin vihertävää, osin valkoiseksi hapertunutta tukkaani, hän totesi ettei uskalla laittaa siihen minkäänlaista käsittelyä, ettei se katoa savuna ilmaan.

Vaihtoehdot olivat aika vähissä. Koska lyhyt tukka oli itänyt mielessä jo jonkin aikaa, annoin tyypille vapaat kädet ja vain yhden rajoitteen: mallin pitää olla minuutin laittamisella valmis.

Sitten vain kuuntelin saksien klipsuntaa. Tunnin päästä tukastani oli jäljellä enää kolmasosa.

Kymmenen havaintoa viikon ajalta.

1. Niskassa on neitseellistä ihoa, joka palaa auringossa.

2. Hiusten peseminen tuntuu lähinnä päänahan hinkkaamiselta. Shampoota tarvitsee viiden sentin kolikon kokoisen läntin ja kuivaus hoituu päätä vähän ravistamalla.

3. Luulin, että kuuppani on jotenkin tasaisen muotoinen. Ei ole.

4. Minulla on pyörteitä myös niskassa (kaksi otsalla ja kaksi päälaella ei siis riittänyt).

5. Lyhyen tukan valtava laittamistarve on myytti. Kaikki riippuu mallista. Tämän sukiminen paikoilleen on yhtä helppoa kuin ponnarin kieputtaminen - jos lenksu löytyy nopeasti.

6. Tökötit ovat parantuneet sitten yläasteaikojen. Enää ei ole pakko näyttää siltä, että on vetänyt kilon voita päähän.

7. Aamufrisyyri on sarjaa "ikkunaan lentänyt töyhtöhyyppä". Kersat repeilevät.

8. Pyöräilykypärän laittaminen on helppoa, kun ponnaria ei tarvitse ujuttaa niskalenkin raosta.

9. Tajusin, miten paljon näytän Faijalta.

10. Jämähtäminen on helppoa. Olin yrittänyt vuosikausia etsiskellä referenssikuvaa kivasta lyhyestä tukkamallista, mutta vahvasti meikatut ja photaroidut Hollywood-starat eivät tarjonneet uskottavaa pohjaa mallaamiselle. Ei minusta saa Halle Berryn näköistä pelkällä hiusmuotoilulla, naamahan siinä pitää vaihtaa! Ja koska kuvaa ei löytynyt, en mallin muutosta ikinä tohtinut ehdottaa.

Kiitos heinäkuu 2014. Odotan päivää, kun pystyn katsomaan peiliin hämmästymättä.

Ajatuksia hyppytornin juurelta

Olin eilen ulkoaltaalla vanhemmuuden ytimessä. Skidi halusi hypätä kolmosesta. En kannustanut, todellakaan. En ole itse kokenut mitään vetoa hyppiä uima-altaaseen yli 30 cm korkeudelta, mutta ipana vaikutti päättäväiseltä ja suoritti sovitut kymmenen treenihyppyä matalammalta.

Se kiipesi määrätietoisesti torniin, mutta reunalla iski epäröinti. Se katsoi ensin tyttökaveriaan ja sitten minua. Nyökkäsin. Sitten se otti nenästä kiinni ja hyppäsi. Molskis.

Hieno hyppy. Ja riemu: "Äiti, NÄITKÖ???? Minä keräsin rohkeuteni!"

Näinhän minä. Veden läiskähdellessä tasaiseen tahtiin pohdin kaikenlaista rohkeuteen liittyvää.

Minäkin olin kerännyt rohkeuteni ja päästänyt sen hyppäämään. Pitääkö ipanaa opettaa pelkäämään mahaplätsiä vain siksi, että minä pelkään? Pitäisikö mieluummin opettaa välttämään mahaplätsi? Tai että mahaplätsin jälkeen iho menee aivan punaiseksi, mutta kyllä se siitä. Että yritä vaan, koska se onnistumisen aiheuttama euforia on sanoinkuvaamaton.

Lapsista onneksi tulee sellaisia ihmisiä kuin tulee, persoonan, kasvatuksen ja ympäristön yhteisvaikutuksena. Äiti, uimataito, tyttökaveri, oma tahto - kaikkia tarvitaan. Voin yrittää opettaa impulsiivista harkitsemaan ja arkaa rohkaisemaan mielensä, mutta valinnan on oltava oma. Milloin uskaltaa hypätä korkealta, maistaa uutta ruokaa tai kieltäytyä tekemästä niinkuin äiti sanoo.

Hyppyjä kolmosesta tulee matkan varrella itse kullekin. Minun osani on odottaa altaan reunalla kusi sukassa, saanko käydä sukeltamassa pohjasta mahaplätsillä veteen laskeutuneen kersan.

Joskus pitää pistää silmät kiinni ja joskus tulee mahaplätsi. Mutta toisaalta saa kiljua riemustakin. Korkeita hyppytorneja sulle, Skidi.

Hot or not?

Aloitan tällä päivämäärällä remontti- ja sisustuskirjoitusten sarjan (tunniste on remppa). Elän nimittäin valintojen aikaa. Remontteeraajan pitää tehdä valtavasti kauaskantoisia päätöksiä ja yleensä vielä mahdottomassa aikataulussa (miten tämä yhtäkkiä kuulostaakin ihan kunnallispolitiikalta??).

Eteisen väliovessa on hauska "pullonpohjalasi". Ovi itse on maalattu ihonväriseksi. Maalata vai ei?

Päänvaivaa piisaa monesta näkökulmasta.

Ensinnäkin on balanssin hakeminen. Sisustuslehtien korkeakiiltovalkoinen maailma on minun makuuni liian kliininen, joten paremmat ideat pitää kaivaa omasta päästä. Se on aina vähän riski, etenkin kun sisustussilmälasini ovat vähän huurteessa.

Tekisi mieli olla räväkkä, mutta isojen pintojen kanssa ei tee mieli kokeilla: jos olohuoneen turkoosi seinä onkin suoraan sirkuksesta, korjaaminen on kallista ja muutto viivästyy. Jos taas valitsen jonkun pliisun värin, ottaa koko loppuiän päähän, etten uskaltanut edes kokeilla.

Eteisen lattia on kiiltävää ruskeaa laattaa, mutta saumat huonossa kunnossa. Räjäyttää vai saumata uudelleen?
Päätin saumata.

Sitten on huonekalujen sovittaminen uusiin huoneisiin. Olen käynyt mittaamassa jotain koloa tahi seinää joka juuttaan ilta. Mille seinälle kirjahylly? Kummin päin sänky? Mahtuuko sisäleikkimökki? Ja sitten on vielä kaikki se, mitä ei tule ajatelleeksi. Yllätykset. Aurinko paistaa suoraan telkkariin tai tuuletusikkuna ei mahdu aukeamaan. Asunnossa pitäisi asua hetki, jotta tietäisi, miten mikin tila otetaan parhaiten haltuun

Olohuoneessa oli hieno kirjahylly, jota emme itse tarvinneet. Onneksi tälle löytyi täydellinen ostaja ja hylly lähti kokonaisena uuteen kotiin. Ostaja lupasi jopa kuvat kun saa koottua.

Vaikeinta on kuitenkin päättää, mitä ei uudistaisi. Puskutraktori-fiiliksessä ei välttämättä ajattele loppuun asti. Onko ruskea klinkkerilattia kamala vai ihana? Entä säkkikangaspinnoitteinen seinä ruokailutilassa? Eteisen puupaneelit ovat jotain harvoinaista puulajia - kehtaanko maalata ne valkoisiksi? Miksi ihmeessä ruokailutilan ja olohuoneen välissä on liukuovi?

Mihin kaikkeen tottuu ja mihin ei? Sen lisäksi, että vanhat seinä- ja lattiamateriaalit ovat usein paljon laadukkaampia kuin nykyiset, edellisellä asukkaalla on pitkä kokemus juuri tässä kämpässä asumisesta - teenkö tyhmästi jos jyrään hänen ratkaisunsa?

Säkkikangasseinä jää. Seinä on akustisesti todella miellyttävä. Ja mitä kaikkea taideteosta tähän seinään
saisikaan rakennettua ihan vain nuppineuloilla. Tässä pyydän apua ystävältäni Riikalta, joka on suunnitellut bannerini.

Huomaan yhä useammin sanovani "katsotaan tätä sitten keväällä". Kriisi kerrallaan. Kuulostan ajoittain jopa kärsivälliseltä.

Ihme juttu. Oli se sitten perhe-elämän tai yleisen keski-ikäisyyden ansiota, olen iloinen, että saan kunnostaa tätä ihanaa asuntoa vähän rauhallisempana ihmisenä kuin 10 vuotta sitten.

Vanha tammiparketti hiotaan ja lakataan. Mutta onko valkolakkaus tällaisen parketin halveksuntaa?

Näin juokset maratonin

Kuten jo edellisessä postauksessa rehvastelin, juoksin tänä kesänä ensimmäisen maratonini! Kyllä. Kuulostaa uskomattomalta juoksuvihaajataustani tuntien, mutta totta se on. Jos sinäkin haluat maratoonariksi, lukaise pettämättömät vinkkini!

Exhibit A

1. Kisan valinta. 
Voit toki mennä New Yorkin tai Tukholman juoksukisoihin, mutta totta puhuen, siellä on aivan liikaa ihmisiä, törkeät pääsymaksut, kauheasti katsojia ja lisäksi sinulle tyrkytetään matkan varrella ties mitä suihkua ja suolakurkkua vaikka pitäisi ihan vaan juosta. Kannattaakin valita konstailematon lähimaraton. Tärkeintä on, että kukaan ei tunne sinua ja mikä hienointa matkavalikoima on paljon tylsiä perinnetapahtumia monipuolisempi: tarjolla oli 13, 6 ja 1,1 kilometriä. Erinomaista! Valitsin kuutosen, koska kilsan pituinen mikromaraton oli kuulemma lapsille.

2. Treenaus
Pidä treeni monipuolisena. Ota ohjelmaan ainakin halonhakkuuta, yrttipenkin kitkemistä, kaislojen niittoa ja mustikoiden keräämistä. Voit käydä juoksemassakin, mutta muista jättää paukkuja itse kisaan.

3. Kunnon kengät
Näin pitkällä matkalla kenkiin kannattaa panostaa. Jos kuitenkin käy niin, että unohdat bränikät neonväriset poposi himaan, voit toki hyväksyä jalkineiksi myös mökin ullakolta löytyneet 20 vuotta vanhat ritsat.

4. Kisapäivän aikataulu
Syö kevyt lounas ja suuntaa kisapaikalle hyvissä ajoin. Jos kisapaikalla käy ilmi, että netissä oli ilmoitettu väärä alkamisajankohta ja sinulla onkin melkein pari tuntia luppoaikaa, käytä se järkevästi valmistautumiseen. Juokse lämmittelyksi vaikka paikalliseen kahvilaan, koska nälkähän tässä jo tulikin.

5. Tankkaus
Nauti kahvilassa yksi sihijuoma ja jykevä pantterituutti. Kunnon eväillä jaksaa kirmata! Älä vaan mitään vettä juo. Se saa tuutin hölskymään ikävästi mahassa.

6. Juoksuseura
Samantasoinen juoksukaveri on onnistuneen kisan tae. Jos kaverisi osoittautuukin hysteeriseksi aropupuksi, teeskentele, että tämä on sinunkin normivauhtisi ja pystyisit kyllä puhumaan jos haluaisit. Mutta ei ole asiaa.

7. Juoksustrategia
Pyri tasaisuuteen. Jos kaipaat lisäpotkua juoksuun, vedä juomapisteellä täysi muki mehua huikalla naamariin - pieni pistos siivittää vähintään yhtä hyvään vauhtiin kuin hikiseen selkääsi liimautuva valtava paarma. Kirittäjänä toimii hyvin myös sihijuomasta aiheutunut järkyttävä pissahätä.

8. Palautuminen
Käy välittömästi juoksun jälkeen tilaamassa vohveli ja kolmostuoppi, jotta saat naaman värin tasaantumaan, puhekykysi takaisin ja pystyt unohtamaan lainatossujen jäljeltä muussiksi menneet jalkapohjat. Pysy tyynenä kun huomaat tuloslistasta ylittäneesi kaikki odotukset ja harmittele, että helle hiukan verotti kilometriaikaa.

Sisäisesti voit karjua riemusta ja tituleerata itseäsi "maratoonariksi". Ensi vuonna uudestaan!

Jatkuu!

Arki. Neljän viikon ajan toiminut pop-up lomaohjelmatoimisto sulkee ovensa tänään. Huomenna pitäisi löytää kulkukortti, aikaistaa unirytmiä noin kolmella tunnilla, nyppiä kulmakarvat ja pakata päiväkotikassi.

Tästä kesästä muodostui hyvien säiden myötä puhtaasti kotimainen (pari viimeistä viikkoa olen halunnut ojentaa Nobelin rauhanpalkinnon ilmalämpöpumpun keksijälle). Saaristomökkimme palveli revohkaamme ennätysajan. Merivesi oli helteiden ansiosta kylpyvettä, pieni futiskenttä oli kerrankin kuiva ja uusi leikkimökki tarjosi sateisen päivän puuhapaikan.

Millaisista palasista tämä kesä tehtiin? Antaa kameran kertoa.

...Laiturilla istuskelusta ja pikkukalojen katselusta.

...Lenkkeilystä! Osallistuin maratonille. Siitä lisää tuonnempana.
Ps. Voiko joku kenkädisaineri kertoa, mitä vikaa olisi mustissa lenkakreissa?

...Turun kauppahallista. Ja tähän sydän.

...Metsän antimista. Myös niistä kaatuneista kupeista.

...Työnteosta. Kersa perusti maalle hyvään bisnesrakoon Matiketo-pesulan.

...Lähimatkailusta.

...Plutaamisesta. Aamulla, päivällä ja illalla.

...Luontokohtaamisista.

...Viljapelloista.

Kesäöiden ihailusta osa 1/2. Vasemmalta hiipii merisumu,

(osa 2/2) ...kun oikealta nousee jo aurinko.

Nyt nypin kulmakarvat, nautin omasta patjasta ja yritän muistaa, miten tätä blogia kirjoitetaan. Kamalasti on nimittäin asiaa!

Toivottavasti teilläkin oli leppeää.

Suosittu perhe-reality jatkuu syksyllä

Näin media-alalla työskentelevänä joutuu väkisinkin tekemisiin tuotantokausien kanssa. Kaikki sarjaohjelmat tehdään ja tilataan tuotantokausina. Draaman kaarta rakennetaan 8-12 jakson ympärille.

Tätä minun reality-tuotantoani on tehty jo kohtuullisen pitkään, peräti 14 tuotantokautta. Henkilöitä on poistunut yksi ja tullut lisää yksi, päähenkilöt ovat kokeneet niin työttömyyttä kuin matkakuumetta. Käsikirjoituksella ei ole juuri ollut roolia juonen kuljetuksessa.

Lapsiperheessä on aika turhaa yrittää käsikirjoittaa jotain. Sattumalla ja kaaoksella on merkittävä osuus arjen yleisilmeessä. Koko ajan saa olla paikkaamassa jotain aukkoa ja perumassa jotain sovittua, mutta jotain lupauksia voin kuitenkin antaa.

Syksyllä käsitellään vuorenvarmasti ainakin seuraavat teemat:

1. Uusi asunto

Huom! Huutakaa muuten pois tää 60-luvulta peräisin oleva,
puusepän tekemä kirjahylly!

Viimeistään syyskuussa koittaa muutto 200 metrin päähän.

On uusi asunto, uudet naapurit ja remonttiakin pukkaa! Miten 60-luvun arkkitehdin näkemys taipuu modernin perheen tarpeisiin? Haluaisin suomalaisen keittiön - mutta mitä se maksaa? Onnistuuko parketin valkolakkaus? Saanko takan toimimaan? Myös kevyempiä sisustusdilemmoja on luvassa.

Syksyn aikana toivottavasti realisoituu myös nykyisen kämpän myynti - kuka meille muuttaa?

2. Elämä koululaisen mutsina

Tässä asiassa olen totaalisesti uuden edessä. Jos hakemus toissijaisesta koulupaikasta ei mene elokuussakaan läpi, on jännitettävänä uusi koulumatka (ja miten se taitetaan?) ja uudet luokkakaverit. Onko luokanopettaja yhtä ikimuistoinen tyyppi kuin minulla aikoinaan? Mitä iltapäiväkerhossa tehdään? Ja mistä aion repiä syys- ja talvilomat?

Ja sitten on sitä kaikkea muuta.

Esimerkiksi harrastukset. Snadi aloittaa muskarin ja Skidi kuoron, mutta tarvitaanko myös askarteluvimman käsittelyyn joku aktivointi? Ja miten aika riittää, kun ipana innostui kiipeilykeskukseen ulkoistettujen synttäreiden myötä myös seinäkiipeilystä.

Lisäksi aion käsitellä myös Skidin oman puhelimen problematiikkaa. Luurin valinta ja käyttöehdot eivät olleetkaan ihan läpihuutojuttu.

Ja aina on olemassa kunnallispoliittinen runsaudensarvi. Tällä hetkellä käydään debattia siitä, miksi Angry Birds -puistoja rakennetaan kaupungin rahoilla..

Näillä. Päätän myyntipuheeni tähän ja hiljennyn muutamaksi viikoksi mökkielämän viettoon. Hyvää kesää tutut ja tuntemattomat, samanmieliset ja erimieliset, niin kesä- kuin talvi-ihmiset.

Jatkuu!

Hyvästit hoitolaukulle

Kun siivoilin kaappeja tulevaa muuttoa silmälläpitäen, löysin mustan kangaskassin. Kassista löytyi minivaippa, tutti, peppupyyhkeitä ja pieni pussukka, jossa on mm. silikonilusikka, talkkia ja sappisaippuaa. En edes muistanut, että kyseinen kassi oli joskus toimittanut hoitolaukun virkaa.

Kuopus täytti juuri kolme vuotta, joten hoitolaukkua ei oltu tarvittu hetkeen. Tavarat näyttivät ihan vierailta. Yritin muistaa, milloin kassia olisi viimeksi käytetty, mutta mitään ei tullut mieleen. Tunsin kuitenkin kummallista helpotusta siitä, että laukku oli nyt tarpeeton.

Havahduin siihen, miten täydellisesti olin nollannut sisäisen muistikorttini. Molempien ipanoiden vauva-ajasta oli olemassa enää vain kimara hyvin sekalaisia muistikuvia, joiden todenperäisyydestä ei ole takeita. Muistan tuijottaneeni digiboksin kelloa. Imetysmaratonit. Kanniskelut. Minuuttien laskeminen, kun sadepäivänä ei keksinyt mitään tekemistä.

Silloin kun vauva-aika oli päällä, se ei tuntunut loppuvan ikinä. Nyt siitä on vierähtänyt satojen päivien ikuisuus. Ihan yhtäkkiä.

En ole varsinaisesti kokenut haikeutta, kun olen palannut vanhempainvapaalta takaisin työelämään tai viikannut pieneksi menneitä vauvan nuttuja kierrätyslaatikkoon. On autuasta siirtyä eteenpäin, unohtaminen kuuluu asiaan. Fiiliksetkin vanhentuvat. Silloin tuntui tuolta, nyt tuntuu tältä.

Hoitolaukkua pakkasi aikoinaan eri ihminen kuin se, joka sen viimeistä kertaa purki.

Nyt on paremmin.

Heteroseksuaalinen omatunto on puhunut

Tänään on kuunneltu heteroseksuaalien omantunnon ääntä. Tasa-arvoinen avioliittolaki ei saanut taakseen lakivaliokunnan enemmistöä.

Kuva: Nyt-liite Tosin tämä data on virheellinen: kaikki homoparit eivät mene naimisiin senkään jälkeen.

En itsekään vielä pari vuotta sitten tiennyt, mitä tämä lakialoite oikeastaan pitää sisällään. Avioliitto tai rekisteröity parisuhde, mitä väliä? Sitten päätin perehtyä aiheeseen ja lukaisin läpi perusoikeudet.

"Ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä. Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella." 

Siinäpä se tarvittava info oli. Aika selkeää.

Millainen sitten olisi "hyväksyttävä peruste"? Jos lakeja säätävä poliitikko ihan tieten tahtoen äänestää sivistysvaltion henkeä vastaan, soisi perusteiden olevan painavia. Kuten arvata saattaa, vastustajien argumentit olivat raikas tuulahdus suoraan hapansilakkapurkista.

Hirvisaaren mielestä vakiintuneita käsitteitä ei pidä muuttaa.
Östman komppasi, että avioliitto on miehen ja naisen välinen instituutio.
Niikon mielestä taas adoptiotilanteessa lapsella pitää olla ensisijainen oikeus isään ja äitiin.

Noh. Tasa-arvon toteutumista on toki vastustettu maailman sivu millä tekosyyllä milloinkin, mutta lasten oikeuksiin vetoaminen oli mielestäni erityisen huteraa.

Ihanko aikuisten oikeasti lapsilla pitäisi olla erityinen oikeus pippelillä varustettuun isään ja pimpillä varustettuun äitiin? Että viis siitä vaikka tappaisivat toisensa, kunhan lapsen perheessä on vanhempina oikea kromosomiyhdistelmä? Eikö silloin ihan ensimmäiseksi pitäisi kieltää avioero ja yksinhuoltajuus? Ja hyvänen aika: mitä, jos toinen vanhemmista kuolee? Pitää äkkiä ujuttaa lesken käsikynkkään puuttuva sukupuoli!

Vai luulevatko nämä ydinperhehömelöt, että homopareille aletaan avioliitto-oikeuden myötä jakaa lapsia oikealta ja vasemmalta? Ehkä he eivät vain tiedä, millainen seikkailu adoptioprosessi on. Tässä monivaiheisessa ja pitkässä hakuprosessissa perhe joutuu raskaaseen syyniin. Kymmenen vuoden jonotus ei ole maailman kätsin tapa päästä leikkimään perhettä.

Jos omaatuntoaan ihan tosissaan kuuntelee, oikeus turvalliseen lapsuuteen on se kirkkaasti tärkein arvo. Ja sen voi tarjota mikä tahansa tasapainoinen, perheeksi luettava kokonaisuus, joka ei välttämättä koostu sukulaisista eikä varsinkaan riipu lisääntymisvälineistöstä.

Suomalaisilla on toki muutenkin vähän tuuletettavaa perinnetontilla. Kun vilkaisee tilastoja vanhempainvapaiden pitämisestä ja naisen sukunimen valitsemisesta perheen yhteiseksi nimeksi (saati lasten sukunimeksi) tai lukee havaintoja päiväkotien tasa-arvotilanteesta, näyttää siltä, että Suomi on dynaaminen edelläkävijä lähinnä stereotypioiden vaalimisessa.

Tasa-arvossa ei ole sijaa omantunnon tulkinnoille. Sitä joko kannattaa tai ei kannata. Toivottavasti syksyn käsittelyyn mennessä kansanedustajien heteroseksuaalinen omatunto olisi päivitetty nykyaikaan.

Asunnonmyyjän tärpit

Olen muutaman kerran myynyt asuntoni itse. Muistelen, että myyntiprojekti olisi ollut merkittävästi yksinkertaisempi vanhoina hyvinä aikoina.

Oman asunnon esittely vaatii myyjältä objektiivisuutta ja realismia, mutta lapsiperheenä eläminen aiheuttaa laifstailiinkin muutoksia, joille muuttuu aikaa myöten vähän sokeaksi.

Annan muutaman konkreettisen esimerkin.

1. Budjetoi ajallisesti vähintään puolen tunnin siivous ennen jokaista näyttöä. Kämppä ei pysy siistinä tuntia pitempään, jos perhe on läsnä. Aina on joku jättänyt kaljatölkin hyllylle, biojätepussin eteiseen tai lirittänyt lämpimän tervehdyksen pottaan.Ylipäätään perhe kannattaa ajaa puistoon, ettei kukaan kysy yhtäkkiä kovaan ääneen että "kuka pieraisi?"

2. Miltä välittäjä näyttää? Jos olet siivonnut kämppää taukoamatta kolme ja puoli tuntia, katso hyvä ihminen peiliin ennen kuin avaat oven. Saatat näyttää siltä, että olet juuri tullut himaan sekakäyttäjäien pikkujouluista.

3. Kun vaihdat paniikissa vaatteita, älä pistä päällesi ensimmäistä hupparia, joka naulakossa roikkuu. Koska se on juuri se, jonka hihaan kuopus on edellisiltana sylkäissyt hammastahnat. Ojasta allikkoon.

4. Jos ulkona sataa kaatamalla, sytytä kaikki valot. Kotinne maalisävyt näyttävät varmasti paremmilta luonnonvalossa, mutta ulkopuoliselle tilanne näyttäytyy niin, että olette hiilikaivoksessa elävä goottilarppaajaperhe.

5. Koita ehtiä tsekata muutama olennainen fakta *etukäteen*. Vaikka yhtiövastike on mennyt kymmenen vuotta tililtä suoraveloituksena ilman sen kummempia indeksikorotuksia, vastaus "öö, muutamia satasia" ei tyydytä suurinta osaa asunnonostajista. Sama pätee kysymykseen, "onko asunto kaapeliverkossa?"

6. Jos lapsesi leikkivät kylvyssä lääkärikummitädin lahjoittamilla kumikäsineillä ja kahdella jättimäisellä lääkeruiskulla, siirrä ne ammeen reunalta kaappiin. Vaihtoehtoisesti voit laittaa seinälle selventävän kyltin, että asunnon huoneilma ei aiheuta keskivaikeaa ummetusta, jota on ammeessa jollain tapaa helpotettu.

Tässä alkuun. Jossain vaiheessa voi ottaa sitten uudelleentarkasteluun sen väitteen, että kiinteistövälittäjät ovat kädettömille.

Missä kriteeri, siellä ongelma

Moni on pyytänyt koulupaikkatilanteen päivitystä. Tässä tulee.

Kööpenhaminassa oli liikennevalot jossa näkyi valojen jäljelläoleva aika.
Tieto, että kohta pääsee, teki odottamisesta huomattavasti miellyttävämpää.

Etenemislinjoja oli kaksi: valitus aluehallintovirastoon ja toissijainen haku haluttuun kouluun. Toissijaisen haun kautta ei paikkaa ole irronnut, joten jäin odottamaan päätöstä valituksesta. Se tuli viime viikolla.

Avi oli lausunnossaan selkeä: virhettä ei ole tapahtunut. Espoon asettamia kriteereitä, joiden perusteella lähikoulu oli osoitettu, oli noudatettu.

En ollut päätöksestä yllättynyt. Jo ensimmäisessä kontaktissa minulle kerrottiin, että valitukset eivät mene yleensä ikinä läpi. Ja miksi eivät mene?

Koska oppilaaksioton kriteerit ovat käytännössä ympäripyöreää diibadaabaa.

Tärkein kriteeri on turvallinen koulutie, mutta Espoossa ei kuulemma ole turvattomiksi luokiteltuja kouluteitä. Mikä tahansa koulutie on siis turvallinen. Jos kriteerinä olisi ollut turvallisin mahdollinen koulutie, meillä olisi ollut selkeä keissi.

Muutto lähemmäs toivekoulua ei auta. Vasta, jos olisimme joutuneet lähikoulusta yli kolmen kilometrin päähän, tilannetta olisi tarkasteltu uudestaan.

Kun koulupiirejä ei ole ja kriteerit ovat mitä ovat, jää virkamiehelle kaikki valta. Silloin saattaa käydä niin, että ihan samoilla kriteereillä samasta osoitteesta ohjataan eri kouluihin.

Ja koska päätöksenteko ei ole avointa, virkamies voi aina vedota "kokonaistilanteeseen". Sitähän minä en näe. En, vaikka pyysin saada nähdä, mistä osoitteista kyseiseen kouluun pääsee. Tietoja ei kuulemma voi antaa.

Sitten otin yhteyttä opetustoimen johtajaan Kaisu Toivoseen ja ehdotin seuraavia toimenpiteitä.

1. "Turvallinen koulupolku" ajatuksesta käytäntöön
Esikoulusta pitäisi poikkeuksetta päästä lähikouluun. Jos ehdotus pakollisesta esikoulusta toteutuu, koko kouluikäluokka on kaupungin tiedossa jo vuotta nykyistä aiemmin. Tässä vaiheessa viimeistään ei ole mitään estettä päättää jo vuotta aikaisemmin, mihin lähikouluun oppilas ohjataan.

Lisäksi päivähoitopalveluja käyttävät perheet (joita on Espoossa paljon) tietäisivät, mistä esimerkiksi perheen nuoremmille sisaruksille kannattaa hakea hoitopaikkaa. Tämä helpottaa varhaiskasvatuksen työtä.

2. Päätöksentekoa täytyy monipuolistaa. 
a) Tällä hetkellä vanhemmilta kysytään vain ensisijainen koulutoive. Toissijaisen toiveen (joka saattaa olla työ- tai opiskelukuvioiden takia joku ihan muu kuin se toiseksi lähin) lisääminen nopeuttaisi käsittelyä tungosalueilla.
b) Jos toissijaiseenkin kouluun on tungosta, pitäisi vanhempien kanssa keskustella henkilökohtaisesti ennen päätöksentekoa ja kertoa muutoksenhakuprosessista. Tämä todennäköisesti vähentäisi valitusten määrää.
c) Lasten sosiaaliset suhteet ovat tärkeitä. Oppilaan osoittaminen yksin toiseen kouluun on epäinhimillinen veto. Sen lisäksi, että parhaat kaverit ovat löytyneet, koko ryhmä on esikouluvuonna oppinut tuntemaan toisensa. Tämä vähentää kiusaamista ja koulunaloitukseen liittyvää jännitystä, varsinkin kun se turvallinen aikuinen taas vaihtuu.
d) Sisarusperustetta pitää katsoa perheen kaikkien lasten kannalta. Tällä hetkellä huomioidaan (jos huomioidaan) koulussa oleva sisarus, joka todennäköisesti jo liikkuu muutenkin itsenäisemmin. Sisarusperuste on kuitenkin tärkeä myös sen pienemmän, vielä päivähoidossa olevan sisaruksen osalta.

3. Koulureittien turvallisuus arvioidaan uudestaan
Pallo tekniselle toimelle: mitä "turvallinen" kriteerinä pitää sisällään? Monissa risteyksissä on parannettavaa etenkin jalankulkijoiden turvallisuuden kannalta: suojateillä ei ole korokkeita, liikennevaloja, kunnollista yleisvalaistusta tai hidasteita, valojen vaihtuminen kestää pitkään eikä alikulkua tai kiertotietä ole.

Koulureittien vaaranpaikoista voisikin teettää kartoituksen *oppilaan* (ei aikuisen virkamiehen) näkökulmasta. Tämä on helppo joukkoistaa nettiin karttaprojektiksi, johon saadaan perheet mukaan Wilman kautta.

Espoon turvallisuustavoitteet koulujen ympäristössä voisivat olla korkealla myös hyötyliikuntanäkökulmasta: mahdollisimman monen oppilaan pitäisi uskaltaa liikkua kouluun itsenäisesti pyörällä tai jalan.

Noh, Toivonen vastasi vain yhteen kohtaan:

"Edellinen varhaiskasvatus- ja opetuslautakunta pyysi selvitystä siitä, miten kriteerejä voitaisiin muuttaa niin, että koulun esiopetuksesta pääsisi aina samaan kouluun oppilaaksi. Asia valmisteltiin lautakunnalle, mutta se olisi tuottanut niin paljon lisää epätasa-arvoa, ettei silloinen lautakunta kriteerejä muuttanut. "

Kyseistä valmisteludokumenttia en ole vielä (pyynnöstäni huolimatta) saanut. Olisin halunnut tietää, mitä väitetty epätasa-arvo käytännössä tarkoitti.

Voihan olla niinkin, että tällaiset ehdotukset eivät ylipäätään ole tervetulleita. On helpompi vaieta ne kuoliaaksi. Toiminnan kehittäminen on aina raskasta. Nämä muutokset tekisivät prosessista inhimillisemmän mutta aiheuttaisivat uudistuspaineita paitsi työtapoihin myös koulurakennuksille, jos niiden pitäisi joustaa kysynnän mukaan. On paljon helpompi laittaa perhe pistämään arkensa uusiksi. Se ei maksa kaupungille mitään.

Käännän nyt kuitenkin kaikki kivet, kun kerran aloitin. Seuraavaksi sitten teknisen toimen kimppuun sen turvallisuusväitteen osalta. Ans kattoo.