Jänis jumpassa

Menin tänään jumppaan tarkoituksena ottaa rauhallisesti. Olin kumonnut eilen illalla pari skumppalasillista liikaa ja jalatkin olivat vähän jumissa lenkistä. Ei siis tuntunut kovin skarpilta ja rehkiväiseltä, mutta yllätin itseni raahautumalla kiertoharjoitteluun. Senhän voisi vetää ihan omaan tahtiin.

Kuinka ollakaan, tunnille osallistui myös nuorehko mieshenkilö. Hän oli paidan selkämyksestä päätellen juossut alkulämmittelyksi maratonin, joka taas oli kropan perusteella ollut viikon rennoin suoritus.

Arvioni ei mennyt ihan vikaan. Hän aloitti treenin naruhyppelyllä, siis sillä versiolla, jossa vedetään kaksi kierrosta yhdellä hypyllä. Sama tahti jatkui. Hän teki jännehyppyjä painot harteilla, hyppypunnerruksia kahvakuulan kanssa ja roikkui lopuksi ohjaajan kauhuksi kattopalkissa nostellen jalkoja olkapäiden tasolle.

Jesus. Maria. Rodriguez.

Voin kertoa, että lupaukseni rennosta, palauttavasta verryttelystä meni vessasta alas. En yksinkertaisesti kehdannut lusmuilla. Ja nähdäkseni tyyppi lietsoi koko ryhmän sydäriä kolkuttelevaan suoritukseen.

Vaikka "naisjumpasta" usein puhutaankin halventavaan sävyyn, ei tuntien sisällössä ole loppujen lopuksi mitään vikaa. Kyse on vain omasta mielentilasta. Laiskalla fiiliksellä ei synny kovin tehokasta suoritusta.

Tulinkin siihen tulokseen, että minä tarvitsisin jäniksen. Juoksukilpailuissakin on tyyppi, joka pitää tahtia yllä. Miksei sitten ohjatuilla tunneilla? Kun ohjaajan tehtävänä on lähinnä säätää tekniikkaa ja huudella väliaikatietoja, se räkä poskella riuhtova vieruskaveri on ainoa mikä saa nostettua tsempin tasoa.

Että kiitos vaan Mr. Teräsmies. Täti ei meinannut päästä hallin ovista ulos, mutta toivon että olet paikalla seuraavallakin kerralla.

Ketä pitäisi äänestää?

Eduskuntavaalit lähestyvät. Tuskailu ehdokkaan valinnasta on aiheuttanut sen, että toimin tällä hetkellä kavereille yhden naisen konsulttitoimistona. Laitanpa siis aivoitukseni (maraton)postaukseksi.

Tämä kunnallispolitiikassa vietetty aika on tehnyt minut aika sniiduksi sekä puolueiden että ehdokkaiden suhteen.

On ollut hyödyllistä nähdä, miten muut puolueet äänestävät. Tuloksista näkee, että puheet ja teot eivät kohtaa. Toisaalta olen huomannut olevani ihan oikeassa ryhmässä. Minä näen, että turvallisen kermaperse-elämäni takaavat ympäristön (incl. ihmiset) hyvinvointi, jota rakennetaan laadukkailla julkisilla peruspalveluilla. Ja koska palvelut rahoitetaan veroilla eli työllä, kaikki paukut pitää laittaa suomalaisen työn edistämiseen ja rakenteiden uudistamiseen tehokkaammiksi. Neliraajajurrutus on paitsi spedeä, myös haitallista.

Törmään usein ennakkoluuloihin, että kaikki vihreät ovat luomulantulla eläviä hipsterihörhöjä. Tähän voin vain todeta, että jokaisessa ryhmässä on friikkejä ja hörhöjä. Vihreillä on toki omansa, mutta ehdoton enemmistö ei erotu markettijonossa muista. Päinvastoin, tarjolla on harvinaisen järkevää, avarakatseista ja asiansa osaavaa porukkaa, jotka eivät peittele vaikuttimiaan, edes mahdollista hörhöyttään.

Sitä paitsi tällä kertaa Vihreillä on niin konkreettiset ja selkeät teemat, että äänestäminen ei hävetä yhtään. Minä arvostan selkeää visiota, sillä haluan tietää, mitä me yhteiskuntana tavoittelemme. Jos säästäminen on ainoa arvo, maa kannattaa antaa johdettavaksi tilitoimistolle.

Lisäksi vaalikoneissa esiintyvä kiistelty kysymys kilpailukyvyn ja ympäristöasioiden marssijärjestyksestä on erittäin relevantti. Keski-Mongoliassa on nimittäin nähtävillä kohtuullisen yököttävä esimerkki tilanteesta, jossa talous sanelee kaiken.

Mutta kukas sitten olisi sen äänen arvoinen? Kolme pointtia.

1. Kyseessähän on luottamustehtävä. Äänestä siis ihmistä, johon luotat. Äläkä liikaa takerru vaalikoneisiin sen enempää kuin sukupuoleenkaan. Paras ehdokas ei välttämättä ole kaikissa asioissa samaa mieltä kuin sinä ja syy saattaa olla hyvä. Kannattaa kysyä perusteluja.

2. Toiseksi ehdokkaan pitää saada suunsa auki ja viestinsä perille. Hänen pitää pystyä keskustelemaan ja neuvottelemaan ihmisten kanssa, jotka ovat mahdollisesti aivan eri linjoilla, ylimielisiä, provosoituneita tai täysin kuistilla. Toiseksi ehdokkaan pitää pitää myös yleisö luupissa. Aktiivinen ja avoin viestintä kertoo, että muu maailma on edelleen läsnä.

3. Kolmanneksi, aktiivinen ja verkostoituva luonne on etu. Enemmän tai vähemmän likainen työ tehdään aivan muualla kuin äänestysnapin ääressä. Harvaan asiaan on yksinkertainen vastaus. Asioita pitää selvittää monipuolisesti ja käyttää hyväkseen olemassa olevaa asiantuntemusta.

Pari hyvää tyyppiä

Kuulun Uudenmaan vaalipiiriin. Espoon valtuustossa toimivasta ryhmästä, jonka siis tunnen henkilökohtaisesti, on ehdolla peräti seitsemän tyyppiä - eikä ihme. Kaikki aivan loistavia hahmoja, joten esittely päähänpälkähtämisjärjestyksessä.

Tiina Elo (44 v., MMM) on ehkä Skandinavian asiallisin ihminen ja nähdäkseni tietää kaikesta kaiken. Hän tuntee virkamiehet ja politiikan dynamiikan yli 10 vuoden poliittisella kokemuksellaan ja osaa rakentaa käsillä olevista palikoista parhaan mahdollisen lopputuloksen. Tiinan paras puoli onkin sinnikkyys - hänellä ei lopu usko siihen, että maailmasta on tehtävissä parempi versio. Niin ja Tiina on myös - ärsyttävää kyllä - oikeasti reipas ja fillaroi läpi talven.

Saara Hyrkkö (27 v.) on valmistumaisillaan oleva dippainssi, mutta nuoresta iästään huolimatta (tai ehkä juuri siksi) hiton positiivinen, jämäkkä ja erinomainen keskustelija. Jos Saara päättäisi argumentoida, että maapallo on litteä, kaikki olisivat ennen pitkää samaa mieltä. Onneksi hän puhuu mieluummin avoimuudesta ja tasa-arvosta. Minä sanon, että tämä mimmi nähdään eduskunnassa (tai presidenttinä) enemmin tai myöhemmin.

Mari Nevalainen (45 v, VTM) on ryhmän väriläiskä, jonka valtuustopuheiden aikana kaikki nostavat katseensa kännykästään. Mari on yhdistelmä terrieriä ja muumimammaa ja on kovaääninen pehmeiden arvojen, suvaitsevaisuuden ja eläintenoikeuksien puolustaja. Ja hei, hän osaa puhua ilman paperia! Liikunta-alan yrittäjänä Mari on luontaisesti kiinnostunut ihmisten hyvinvoinnista ja terveydestä.

Jyrki Kasvi (51v., TT) on sanalla sanoen letkeä tapaus. Ryhmän propellipää (ja tohtorismies) on taustansa ansiosta erittäin perehtynyt ATK-asioihin, jopa siinä määrin, että hänen ehdokasnumeronsakin on ykkösiä ja nollia. Toivon lämpimästi Jyrkin läpimenoa, sillä tietotekniikan kehityksen ymmärtämistä ja tulevaisuuden visiointia eduskunnassa todella tarvitaan - sen huumorintajun lisäksi.

Susanna Rahkonen (46 v., Oik. kand.) on varatuomari, yrittäjä ja politiikassa sen verran kokenut konkari, että hänen ohitseen ei saa juuri mitään. Susanna on täysiverinen haukka, mitä tulee lainsäädännön kiemuroiden ja julkishallinnon prosessien tuntemiseen. Diplomaattinen ja äärijärkevä Susanna osaa katsoa asioita myös kansainvälisestä näkökulmasta: hän osaa puhua oikeusvaltion merkityksestä kansalliseen turvallisuuteen ja harmaan talouden globaaleista vaikutuksista.

Inka Hopsu (38v., KTM) on ryhmämme ylikärsivällinen puhis, jonka zeniläistä tyyneyttä eivät hetkauta mitkään provosointiyritykset. Partiossa ja uusperheen arjen yhteensovittamisessa treenatuista ongelmanratkaisukyvyistä on apua, kun hän taistelee syksyn talousneuvotteluissa vähän oikeudenmukaisempaa tulonjaon puolesta. Hän on opettajana ja opetuslautakunnan varapuhiksena erityisen perehtynyt peruskoulun tarpeisiin ja tavoitteisiin.

Johanna Karimäki (DI ) on ryhmän ainoa istuva kansanedustaja ja kokenut vaikuttaja. Johanna istuu vieressäni valtuustossa ja kyselen häneltä joka kerta eduskunnan kuulumiset, päätösten ison kuvan ja taustat. Johanna jos kuka tietää piinallisen tarkkaan, että helppoja voittoja ei ole: vaikuttamistyö on pitkä projekti ja joskus on jopa vaikea nähdä mikä asia lainsäädännöllä oikeastaan pitää korjata. Viimeksi hän on nostanut esille ympäristörikosten tutkinnan tehostamisen tarpeen. Hatunnosto Johannan paneutumiselle ja perusteellisuudelle.

Ja sitten vain koppiin, joko nyt heti tai sitten varsinaisena vaalipäivänä. Muistakaa vaalikalja!

Sähköpyörällä lisää aikaa elämään?

*Yhteistyössä Helkaman kanssa.

Saan usein kehuja reippaudestani, koska pyöräilen töihin suurimman osan vuodesta. Mutta valinnassani ei valitettavasti ole ollenkaan kyse hienosta luonteenlaadustani.

Arvostan sitä, että saan hyötyliikuntaa työmatkan hinnalla ja samalla karistan luonnonvalossa turhat melatoniinit pois systeemistä, mutta fillaroin töihin ennen kaikkea siksi, että olen pyörällä nopeammin perillä kuin millään muulla vehkeellä. 

Matkaa Tapiolasta Pasilaan kertyy noin 10 kilometriä, mikä on fillarilla (liikennevaloista ja vastatuulesta riippuen) noin puolen tunnin keikka, mutta vilkaiskaapa reittiprofiilista kahta viimeistä kilometriä. Kun grande finale on pelkkää nousua, perillä on aina naama punainen ja selkä hiessä. Matka-aikaan pitää siis laskea myös repun pakkaaminen + vaatteidenvaihto + suihku.

Ruuhkavuosissa rimpuilijaa kiinnostaakin sähköpyörässä erityisesti ajan säästö. 

Säästän nimittäin aikaa,

• jos voin valita pyörän myös silloin, kun tarjolla on 12m/s puuskittaista vastatuulta (kuten tänään!), 
• jos voin pyöräillä koko viikon, kun jalat eivät ole loppuviikosta väsyneet ja
• jos voin nipistää vartin suihkuajan molemmissa päissä ja pyöräillä normivaatteissa.

Ihastuin sähköavusteisuuteen jo Bakfiets-laatikkopyörän kanssa, joten olin jo pehmitetty, kun Helkama ehdotti yhteistyötä. Aloitankin sähköfillarin testauksen tässä kuussa. Samalla ajattelin testata myös uusia lastenroudausvaihtoehtoja: peräkärryäkin on huomattavasti helpompi käyttää kun lastia vetää myös moottori.

Sähköpyörät tai oikeammin sähköavusteiset pyörät (nämähän lopettavat avustamisen tietyssä nopeudessa) ovat hiljalleen saamassa polkimensijaa Euroopassa, mutta Suomessa käyttö on vielä vähäistä. Tähän kuitenkin toivotaan muutosta ihan julkiselta puoleltakin: Liikennevirasto ja Trafi haluavat yhdessä edistää sähköavusteista pyöräilyä Suomessa, ja tätä tarkoitusta varten on laadittu oma edistämisohjelma.

Sähköpyörää on helppo pitää pyöräilykulttuurin tuhoavana turhakkeena, mutta asia on oikeastaan päinvastoin: jos fillaroinnista tulee enemmän liikkumista kuin liikuntaa, pyörä valitaan alle useammin ja käyttäjäryhmä laajenee. Raportissa todetaankin seuraavaa:

"Sähköavusteisella pyörällä tehty keskimääräinen matka on ulkomaisten kokemusten mukaan noin 10 km. Kaikista suomalaisten päivittäisistä matkoista kolme neljännestä on nykyisin alle 10 kilometrin pituisia, ja näistä 70–80 prosenttia tehdään henkilöautoilla."

Miettikää, jos näistä matkoja tehtäisiin edes viidennes pyörällä! Vaikutus olisi aika valtava.

Sähköpyörän ei tarvitse näyttää ET:n suunnittelemalta.

Nyt vain pitäisi tietää, minkä fillarin näistä ostan. Onko teillä kokemuksia?

Helkama pärjäsi ihan hyvin Kuningaskuluttajan testissä viime vuonna mutta nyt olisi vielä uudempiakin malleja tarjolla. Lisäksi haluan ehkä miesten mallin. Ne kun tuntuvat jostain syystä paljon vakaammilta kuin naisten pyörät.

Sähköpyörän ostajan opas siis luvassa seuraavassa fillaripostauksessa!

Kevään tuparit on vuoden paras juhla

Olen joskus miettinyt, mikä on vuoden paras juhlapyhä. Kaikissa on puolensa, ja juhla on aina juhla. Mutta joissain pyhissä on enemmän fiilistä kuin toisissa.

Joulu on monelle ehdoton ykkönen ja ihan syystä, siinä on oma vahva tunnelmansa. Mutta jotenkin joulu oli parempi lapsena, nykyään painopiste on ruoassa.

Uusi vuosi taas on tavallaan ihan riehakas, mutta ei erityisemmin kosketa ja rakettien paukuttelu on kotieläimille ja pikkulapsille yhtä tuskaa. Vappukin profiloituu turhan paljon krääsään ja älämölöön enkä oikein jaksa vappuperinteitä (siis haloo, yhdeksältä jonnekin mäelle värjöttelemään, ei kiitos). Sääriippuvainen juhannus on tietenkin parhaimmillaan aivan loistava, mutta se pääsee jotenkin aina yllättämään ja menee siksi vähän ohi.

Melkeinpä pääsiäinen vie voiton. Uskonnottomalle kyseessä on kevään tuparit. Mökkikauden voi korkata, jäiden lähdön jälkeen myös ulkouintikauden voi korkata, kurjet huutavat ja uutta elämää pukkaa joka kolosta. Lapsetkin tahtovat ulos ihan oma-aloitteisesti.

Ja mikä parasta, alkaa saada kunnon kuvia.

Tervetuloa vaan!

Naapuritilan kavioeläinduokin tarkenee jo ulkona. Näille raastetaan pihasta kaikki vuohenputken alut
ja pöllitään vihanneslaatikosta vähän porkkanaa. Ja koska hanska lähti pariin kertaan mukaan, siirryimme tarjottimeen.

En yhtään tiedä mitä nämä ovat, mutta lajittelimme ne oransseiksi miniruusuiksi.

Rannassa oli kylmän yön jälkeen kaunista riitettä.

Kun keräsin risuja, jalkani juuressa vilahti jotain. Putsasin kohmeiselle kaverille lämmittelypaikan.

Perheen pääsiäistraditio on suklaamunasuunnistus a.k.a munapolku. Järjestää lauantaina munapolun henki, joka on hammaskeiujun veroinen hahmo. Kätkövihjeet ovat runomitassa. Juu, menee sairaasti aikaa, mutta on hauskaa itsellekin.

Sitruuna-voisilmäpullataikina ei meinannut kohota joko minun läsnäoloni tai vetoisan tuvan takia,
mutta lopputulos maistui mainiolle.

Ensimmäinen ulkobanaani ja -kahvihetki. Se tunne kun hanuri ei jäädy.

Tästä se lähtee. Uimakausi.

Parisuhdetta pelastamassa vol 2

Postaukseen, meneekö parisuhde perheenlisäyksestä väistämättä pilalle, tuli paljon kommentteja, omilla kokemuksilla höystettynä. Suurin osa tuntui olevan sitä mieltä, että kyllä, aluksi menee. Siksipä jatko-osa.

Syitä akuuttiin pilaantumiseen monia.

Yleistäen voisi sanoa, että pienen lapsen äiti ei välttämättä tunne oloaan kovin hyväksi. Harvemmin pikkulapsiaika - synnytyksen jälkeiset krempat, jatkuva vastuu asiasta, josta ei tajua mitään, vyötäröllä hyllyvä makkara, krooninen univelka ja maailman pieneneminen yksipuoliseksi - lisää kenenkään hyvää oloa. Ja jos tuntee koko ajan itsensä väsyneeksi, riittämättömäksi ja apeaksi, miten se voisi olla vaikuttamatta parisuhteeseen?

Totta kai se vaikuttaa. Parisuhteesta vanhemmuuteen siirtyminen on ihan uusi, vaativa vaihe parisuhteessa. On ihan tutkittu juttu, että vanhemmaksi tulo vaikuttaa vanhempien parisuhteeseen. Odotukset leppoisasta vauva-arjesta ja omasta roolista vanhempana saattavat romuttua karvaalla tavalla eikä tilannetta osaa nähdä kovin objektiivisesti. Ja kuten Maaret Kallio kirjoittaa, puolisosta voi tulla vihollinen.

Ongelma on myös siinä, että me emme ole varustettuja kovin hyvillä parisuhdetaidoilla (Kts erityisesti s 38 eteenpäin). Niitä ei opeteta missään ja omien vanhempien malli saattaa olla aivan katastrofi.

Ja koska kukaan ei näe etukäteen, mitä tapahtuu, tilannetta pitää käsitellä samalla kun olisi kaikkea muutakin. Mikä siis avuksi?

Terapia. Kyllä. Parisuhdeterapia. Ennakkoluuloisen korviin se kuulostaa aivan järjettömän kiusalliselta lässytykseltä, mutta oman lähipiirin mukaan aika harva sieltä on tullut täysin tyhjin käsin pois - päinvastoin. Muutos on mahdollista. Ihmiset ovat kameleontteja: erilaiset ihmiset ja ympäristötekijät saavat meistä erilaisia puolia esiin. Jos mukaan saa eväitä kohdata konflikteja ja näkökulmaa omiin (mahdollisesti sairaan typeriin) maneereihin, muutos on mahdollinen.

Aito vertaistuki. Asioista puhuminen samassa tilanteessa olevien ihmisten kanssa tuo perspektiiviä ja kehittää myötätuntoa omaa itseä kohtaan eli kykyä pohtia omia tunteitaan ja ajatuksiaan hyväksyvästi. Vertaistukea on turha etsiä vauvapalstoilta, jossa trollit ja muut lähinnä loppuunpalaneilta vaikuttavat ihmiset kilpailevat mielensäpahoittamisesta. Kun omia tuntemuksiaan osaa käsittellä tutkien eikä arvottaen, pääsee helpommin kriiseistä yli.

Vastuunjako. Vanhemmuus kuuluu lähtökohtaisesti molemmille vanhemmille, vaikka projektipäällikön salkkua edelleen tungetaan naisille varsin voimallisesti. Minun nähdäkseni tämä "valinnanvapaus" onkin täysin näennäistä. Agraariyhteiskunnan perinteistä voi kieltäytyä mutta se vaatiikin pokkaa. Ei ole mitään muuta tapaa ymmärtää toisen osapuolen roolia paremmin kuin ottamalla sen. Tämä pätee myös työelämään: töihin lähtö on helppo nähdä perhearjen pakenemisena, mutta harvemmin se yhtä riemulomaa on.

Moni kommentoija oli myös sitä mieltä, että tilanne paranee kun lapset kasvavat. Tärkeintä olisikin pidättäytyä tekemästä mitään radikaalia ja peruuttamatonta, kun tilanne on sekaisin. Kaikki perheet eivät eroa, vaikka se joskus ihmeeltä tuntuukin. Jaxuhali on ehkä toivotuksena vitsi mutta siinä on vinha perä.

Roskaretkellä

Teemme Snadin kanssa aina sunnuntaikävelyn. Yleensä menemme metsään mutta viime sunnuntaina suuntasimme kävelytielle tai oikeastaan ojaan, muovipussin kanssa.

Joltain oli pudonnut kultainen cocktailviuhka.

Minua ei nimittäin keväisin niinkään kiristele lumen alta paljastuva koirankakka - se on maatuvaa tavaraa, josta ei ole parin vuoden päästä jäljellä yhtään mitään  -  mutta ne roskat.

Muovipusseja, karkkipapereita, lätkämatsilippuja, kahvi- ja limsamukeja, kyniä, suunnistuslappuja, kokelma erilaisia elintarvikepakkauksia, hampurilaispapereita, rakettikeppejä, stendareita, kaksi tuttia ja yksi xylitolpastilliaski. Lisäksi viereisen jäähallin rakennustyömaalta oli myös lentänyt isoja styroxpaloja ja erilaisia pakkausmuoveja ympäristöön. Sellaista sata vuotta ympäristössä säilyvää kamaa.

Vaikutimme varmasti vähän kylähulluilta pusikkoja penkoessamme, mutta saimme vajaassa tunnissa kassin täyteen.

Jälkeenpäin pohdin, että miten tämä on ihmisille niin vaikeaa. Roskiksia on joka puolella. Osa roskista putoaa varmasti vahingossa, osa ei. Tarvitaanko valistusta materiaalien maatumisesta? Pitäisikö koulujen tai jäähallin järjestää lähiympäristön siivoustalkoita, jotta roskat huomaisi jatkossakin? Pitäisikö kehittää siivousrobotteja? Miksi ihmeessä suklaa pakataan kääreeseen, joka säilyy kymmenen kertaa pitempään kuin itse tuote?

Roskaamisestahan saisi sakottaa. Vinkki poliiseille: tervetuloa vaan kerryttämään pottia seuraavan konsertin tai lätkämatsin aikaan.

Virvon varvon

Palmusunnuntai löi pöytään kaksi kriisiä.

Ensinnäkin päiväkodissa ei oltu tänä vuonna tehty virpomisvitsoja. Koska järkytys paljastui minulle liian myöhään ja askarteluvastaava oli yökylässä, jouduin itse hommiin.

Hätä kuitenkin keinot keksi: löysin Skidin askartelulaatikosta kangastilkkuja ja sitä karvaista rautalankaa. Niistä sai aikaan rusetteja. Sanoisin, että vitsoista tuli aika tyylikkäitä jopa.

Toiseksi, kukaan ei tullut meille virpomaan! Ei vaikka olin varautunut noin kolmella kilolla erilaisia sokeripitoisia tuotteita, joita nyt yritän olla syömättä itse. Edellisessä asunnossa virpojia riitti ruuhkaksi asti, mutta tässä uudessa kämpässä kukaan ei edes kävellyt ohi. Hemmetti! Tarvitaanko joku kännykkäsovellus, jossa voisi ilmaista, että tähän osoitteeseen saa tulla toivottamaan tuoreutta ja terveyttä tulevaksikin vuodeksi?

Tämä ehkä auttaisi myös siihen, että jokainen joka kerrassaan loukkaantuu trulliperinteen ja virpomisen sekoittamisesta voisi merkata itsensä kartalle.

Erikoisjoukot lähdössä liikkeelle.

Kertokaapa, miten te virpomiset hoidatte? Sovitteko etukäteen reitin tuttujen kanssa vai käyttekö hutkimassa myös tuntemattomia?

Vanhempainvapaiden myytit murrettuna

Olin viime viikolla tasa-arvon päivän kunniaksi puhumassa työelämän tasa-arvosta Emma Karin, Jani Toivolan ja THL:n erikoistutkija Johanna Lammi-Taskulan kanssa. Kun samassa lauseessa on sanat työelämä ja tasa-arvo, puhutaan aina vanhemmuuden vastuunjaosta. Ja näin vaalien alla 6+6+6 -mallista.

Kuvassa pousaavat vasemmalta Johanna Lammi-Taskula, kansanedustajaehdokkaat Emma Kari ja Jani Toivola
sekä bloggaajanne ryppyisessä paidassa.

Olimme kaikki yhtä mieltä siitä, että vapaiden kiintiöimiseen liittyy paljon ennakkoluuloja ja myyttejä. Listasinkin muutaman suositun väitteen, joilla isän osallistumista vanhemmuuteen vastustetaan.

1. "Naiset ansaitsevat miehiä vähemmän, joten heidän on pakko jäädä kotiin."

Tämä on sekä miesten että naisten suosituin argumentti, joka perustuu ilmeisesti väärinkäsitykseen. 6+6+6 -mallissa ansiosidonnainen eli palkkaan perustuva päiväraha jatkuu koko 18 kuukauden ajan eikä siis muuta perheen tuloja merkittävästi, toisin kuin kotihoidontuki. Konkurssi ei uhkaa.

Sukupuolten välisiä tuloeroja on toki olemassa (jos gender pay gap kiinnostaa tämä Forbesin analyysi oli aika hyvä), mutta pointti on siinä, miten mittavia ne ovat esim. isän puolen vuoden jaksolla? Väitän, että vain aniharva on oikeasti laskenut, mitä järjestely rahallisesti tarkoittaisi (laskuri löytyy täältä).

Verottajan uusimpien tietojen mukaan miehet ovat kyllä naisia suurituloisempia, mutta ero ei ole valtava: naisten osuus ansiotuloista oli 45% ja miesten 55% (luku on samansuuntainen muissakin tuloluokissa, vain osinkotuloissa naiset ovat täydellisiä altavastaajia).

Toki on tapauksia, joissa vanhempien välillä on valtavat tuloerot, mutta tahto ratkaisee niissäkin. Jos mies kuittaa vuodessa 100K€, hän voi valmistautua vapaaseensa säästämällä rahaa - samalla tavalla kuin naisen pitämiin vapaisiin varaudutaan etukäteen, esim asuntolainan lyhennysvapaalla.

(Lisäksi voi aina pohtia, miksi tämä sukupuolten välinen tuloero on olemassa. Suomen työmarkkinat ovat eurooppalaisessa vertailussa korostetun sukupuolittuneet ja perhe kampittaa naista uralla sekä rekrytoinnin, työsuhteen vakinaisuuden, palkkauksen että etenemisen kautta. Koska epätasa-arvo.)

2. "Naiset haluavat hoitaa lapsia, miehet eivät."

Joku voisi väittää, että nykytila heijastaa todellista valinnan vapautta - naisethan aivan selvästi haluavat hoitaa lapsia hinnalla millä hyvänsä, seurauksista välittämättä. Mutta kun tämä sama biologinen "fakta" ei päde muissa Pohjoismaissa, joissa isien vapaita on kiintiöity. Suomessa vanhempain- ja hoitovapaat pitävät käytännössä vain naiset, vaikka kulttuurimme ovatkin muuten hyvin samanlaisia. Miksi? Meillä valinnat tehdään agraariyhteiskunnan ja äitimyytin arvojen kautta.

Jos katsotaan julkista keskustelua, tunteet näyttäisivät kuohuvan enemmän siitä, että isät eivät osallistu lastenhoitoon kuin siitä, että osallistuvat. Voisiko syynä olla se, että kun ei tarvitse, ei opi?

Insipiraatioksi voi vaikka vilkaista tämän Johan Bävmanin kuvasarjan isistä vanhempainvapaalla. Kyllä ne haluavat ja osaavat. Ja jopa superhoivaviettisten naisten kannattaa olla järkeviä ja opetella jakamaan hoitovastuu isän kanssa ihan vakuutuksena sille, että lapset eivät joudu huostaan, jos äidille tapahtuu jotain.

3. "Miehen ura vaarantuu."

Tämä on todellinen ongelma: joidenkin miesten työnantajat todella uhkailevat työntekijöitään uran vaarantumisella. Ongelma kuitenkin poistuu vain sillä, että vanhat kaavat rikotaan laajalla rintamalla ja lainsäädännöllä. Työhön nimittäin palaa motivoitunut isä.

4. "Perheiden pitää saada itse valita."

Tässä ollaan koko idean suhteen väärillä jäljillä. Kiintiöissä ei ole mitään epäreilua, päinvastoin. Isälle kiintiöity osuus on toimivaksi todettu panostus miesten vanhemmuuteen, isyyteen ja tasa-arvoon, jolla on vaikutuksia paitsi lapsen ja isän suhteeseen myös parisuhteeseen ja naisten työllistymiseen. Jostain syystä vain Suomessa katsotaan, että se mikä isän ja lapsen suhteen eteen budjetoidaan, on jollain tapaa äidiltä pois.

Absurdeinta on se, että valinnanvapauden vaatimus koskee vain naisia. Tällä hetkellähän naisen valinta on myös miehen valinta.

Nekin, joiden mielestä lapsen pitää saada olla kotona mahdollisimman pitkään, voittaisivat kun äiti saisi olla kotona ansiosidonnaisella vuoden putkeen, eli kolme kuukautta pitempään kuin nykytilanteessa. Lasten ei siis tarvitsisi koskaan mennä alle yksivuotiaana päivähoitoon, vaikka vain vain äiti pitäisi vapaat. Ja äiti saa toki jatkaa lastenhoitoa kotihoidontuella tämän jälkeen.

Mutta fakta on, että ei ole mitään järkeä tukea pelkkää kotiäitiyttä näin kalliilla yhteiskunnallisella investoinnilla. Äitimyyttiä voi sitten kannatella ihan omalla ajalla.

5. "Ei ole työtä mihin palata."

Jos naisella ei ole työtä, vaikka hän sellaisen haluaisi, hän on työtön ja oikeutettu työttömyyskorvaukseen. Naisen työttömyys ei korjaudu kotiäidiksi jättäytymisellä, vaikka valinta onkin naiselle henkisesti helppo.

Ainoa, mistä tätä mallia voi arvostella on sen hinta. Ansiosidonnainen korvaus näin pitkäksi aikaa on iso investointi perheisiin ja tasa-arvoon. Onneksi siitä seuraa myös säästöjä, inhimillisestä hyvästä puhumattakaan.

Toki kaikille perusteluille voi viitata kintaalla, ja todeta jumalan haluavan naisten olevan kotona tai lasten menevän pilalle kaikkien muiden paitsi äidin hoidossa. Mutta näitä väitteitä ei sitten enää faktoilla kumotakaan.

Ps. Puolueista Kristilliset, Persut ja Keskusta eivät kannata vanhempainvapaiden tasa-arvoa. Äänestämällä vaikutat.

Koululainen 1 - Äiti 0

Skidin ensimmäisestä kouluvuodesta on nyt takana kolme neljännestä. Olen valmis nostamaan paniikkinappulan pohjasta. Meillä asuu täysverinen koululainen, jolle ei kilahtele Wilma-merkintöjä enää viikoittain unohtuneista liikkakamoista ja tekemättä jääneistä kotitehtävistä.

Olisi sillä oma huonekin, jossa on kirjoituspöytä ja tuoli ja jopa lukemiseen tarkoitettu säkkituoli.
Mutta ei, eteisen lattia on hyvä.

Jopa se kammoamani koulumatka on sujunut yllättävän hyvin - ipana osaa ihme kyllä liikkua yksin suhteellisen turvallisesti - jopa silloin kun muut menevät punaisia päin, hän ei (ainakaan vielä) mene. En osannut arvata, että tunnollinen ja vastuullinen puoli korostuu näin paljon. Ilmeisesti myös keskittymiskyky on paljon parempi kuin arvelin.

Lisäksi koulu vaikuttaa moitteettomalta. Vaikka oppilaita on paljon, luokkakoot ovat pieniä, luokanopettaja on osoittautunut tolkun ihmiseksi, joka osaa ottaa huomioon eri tasoiset oppilaat, iltapäiväkerho on laadukas ja bonuksena koulussa toimii aktiivinen vanhempainyhdistys, joka järjestää säännöllisesti erilaista ohjelmaa. Vanhempia pidetään hyvin luupissa siitä, mitä teemoja koulussa milloinkin käsitellään.

Kun kuulin, että opettaja jää kesällä äitiyslomalle, kysyin Skidiltä, haluaisiko hän vielä hakea siihen toiseen kouluun, johon kaikki eskarikaverit menivät. Vastausta ei tarvinnut kauan miettiä. Kuulemma ei ole väliksi, elleivät kaksi tyttökaveriakin hae sinne.

Koulun vaihto ei olisi enää paluu vanhaan vaan uusi muutos. Ja taas viesti siitä, että lasten sosiaaliset suhteet ja toiveet eivät merkitse mitään. Juurtuminen uuteen kouluun on jo tapahtunut, joten tällä setillä mennään.

Jos muutos päiväkotinappulasta koululaiseksi onkin sujunut hienosti, metamorfoosi koululaisen vanhemmaksi on vaatinut vähän enemmän voimia. 

Aamulla on oltava skarppina - kasiin vai ysiin? Onko tänään liikkaa? Sisä vai ulko? Luistinten sijainti on pidettävä passiivisessa muistissa ja lukupassin kuittaukset ajan tasalla. Ja jos pyydän soittamaan kouluunpääsyvahvistuksen koulun pihalta, olisi hyvä muistaa laittaa omaan puhelimeen äänet päälle. Muuten inboxiin tulee hyvin marailusävyinen viesti. Ja tärkein sääntö on se, että koulun pihalla ei enää pussata.

Seuraava koulupaniikki onkin näköpiirissä kolmen vuoden päästä, kun Snadi aloittaa reppuelämän. Ja siinäpä saakin sitten pohtia, että haetaanko tuohon niityn toiselle puolelle vai samaan kouluun siskon kanssa. Ja se uuvatti nyt ei ainakaan selviä ikinä ajoissa minnekään.

Tässähän onkin hyvää aikaa kehitellä ennakkoluuloja ja paniikkia, kun heti aloittaa!

Muista nojata sillankaiteeseen

Viime viikolla meitä hemmoteltiin niin kevätpäiväntasauksella, revontulilla kuin auringonpimennykselläkin. Ystävä totesi, että on hauska huomata, miten luonnonilmiöt edelleen pysäyttävät ihmiset ja luovat jopa yhteisöllisyyttä.

Yksi jäävesi, kiitos

Sen takia rakastan kevättä: erilaiset suuremmat ja pienemmät luonnonilmiöt ovat jatkuvasti läsnä, ihmiset heräävät eloon luonnon mukana. Yhtä lailla kuin toisilleen tuntemattomat ihmiset pysähtyvät juttelemaan kadulla keskenään auringonpimennyksen valosta, kiireiset työmatkan taittajat pysähtyvät nojailemaan sillankaiteeseen ja ihastelemaan ensimmäisiä joutsenia. 

Ja onhan tämä ihan mieletöntä. Elämme tällä avaruudessa kiitävällä kivenmurikalla, joka sattuu sijaitsemaan vyöhykkeellä, jolla on juuri otolliset olosuhteet monipuoliselle elämälle.

Kaikki järjestyy. 

(Kokeilen tässä kevään mittaan paria uutta juttutyyliä. Haluaisin kirjoittaa enemmän, mutta en ehdi. Täytyy siis treenata ainakin lyhyt viiden minuutin formaatti, jossa keskityn sanomaan tasan yhden asian, ja sitten petrata kuvakerrontaa.)

Dieetti 5:2: Mitä sitten tapahtui?

Ajauduin yllättäen vaikeuksiin 5:2 dieetin kanssa, kun aloitin työmatkapyöräilyn.

Olen krooninen palelija. Naiset palelevat muutenkin herkemmin kuin miehet, mutta minä olen kävelevä jääpuikko. Käteni ja varpaani ovat aina jäässä, paitsi silloin kun ulkona on yli 25 astetta lämmintä. Vaatekaappini on täynnä erilaisia lämpökerrastoja, villatakkeja ja huppareita ja alkuraskaudessa olisin halunnut muuttaa asumaan saunaan. Myös talviulkoilusta normaalilämpöön "toipuminen" kestää kauan enkä mielelläni lähde uudestaan ulos, kun olen siitä kertaalleen palautunut. 

Pyöräilyn ja paastopäivän yhdistäminen osoittautuikin haastavaksi. Talvikaudella paastopäivät olivat paljon helpompia, pysyttelinhän tapojeni mukaisesti mahdollisimman paljon sisätiloissa. Mutta aamun fillaroinnin jälkeen toimistossa olisi pitänyt pukeutua pilkkihaalariin, jotta olisin kestänyt vilunväristykset, joita paastotessa aina ilmenee jonkun verran.

Toki polkeminenkin auttaa kalorien polttoon, mutta liikunta itsessään on huono laihdustuskeino, kropalla kun on taipumus vaatia poltettuja kaloreita takaisin lisäruoan muodossa. 

Joku ravitsemustutkija totesi taannoin, että pääasiallinen syy 5:2 dieetin epäonnistumiseen on se, että normaalipäivien syöminen menee överiksi. Sen paastopäivän jaksaa siis sinnitellä, mutta viitenä päivänä viikossa syöminen ei pysy normaalissa vaan kalorivaje tulee kompensoitua. Tällöin ei tietenkään laihdu - jos ei lihokaan. 

Minulle se ei ollut ongelma, päinvastoin: olen saanut annoskokoa pienennettyä kaikilla aterioilla ja oppinut, että ihan jokaiseen vatsan esittämään vaatimukseen ei tarvitse vastata välittömästi. Nelisen kiloa näyttäisi olevan ja pysyvän poissa ja pääsinkin jo ostamaan tuumakokoa pienemmät farkut. 

Toki tekisi mieli vielä nipistää pari turhaa voipakettia pois vyötäröltä, mutta hyötyliikunta on mielenterveyteni peruspilari. Ehkä yritän sitä sitten, kun tämä kivenmurikka kääntyy vähän otollisempaan asentoon aurinkoon nähden.

On tarkoituskin unohtaa

Puhisin eräänä aamuna töissä lempiaiheestani, aamusta.

Olimme railakkaasti myöhässä aikataulusta. Skidiltä putosi hammas puuroon, reppu ei ollut pakattu, tie oli hiekan ja jään muovaama perunapelto, johon ei käynyt ei pulkka eikä kärryt, ja Snadin hanskat olivat edelleen märät eilisestä läträämisestä. Päiväkodin eteisessä valui tuttu hiki selkää pitkin ja hermot kärysivät avotulella.

Työkaveri nyökytteli kohteliaasti. Hänellä oli yläasteikäisiä lapsia. Hän totesi että oli jo ehtinyt ihan unohtaa tuon. (Hän lähettää nykyään lapset kouluun ja käy itse vielä puoleksi tunniksi pötkölleen.)

Kuulosti absurdilta. Eihän näitä voi unohtaa!

Melkein heti perään juttelin ystävän kanssa, jolla on tuore vauva. Perhe oli valvonut jo pari viikkoa putkeen sairastelukierteessä. Yritin muistella, mitä konsteja vauvan nuhaan ja nukkumiseen olin itse käyttänyt.

Ööö... hetkinen. Muistikuvani olivat hyvin hataria. Olinko antanut nenätippoja vai suihketta? Oliko höyryhengitys auttanut? Oliko pääpuolen korotuksen kanssa käynyt niin, että vauva oli vain valunut jalkopäähän?

En tiennyt, mikä on totta ja mikä kuvitelmaa. Olin täydellisesti unohtanut. Parempi olla neuvomatta kun ei ole yhtään varma mistä puhuu.

Jos on itsesääliin vaipuvaista sorttia, pitäisi olla joku vitriini muistuttamassa, mitä kaikkea on jo jättänyt taakseen. Siellä voisivat olla esillä synnytyksen jälkeiset maksisiteet, imetysliivit, nenäfriida, ylivuotovaippa, tutti ja se haalari, jossa ipana veti maksimiraivarit kiinalaisessa ravintolassa.

Se ehkä konkretisoisi, että tilanne elää. Kohta ollaan jo seuraavassa vaiheessa. Jonain kauniina päivänä kyynärpää ei ole enää tulehtunut vaunujen heijaamisesta kylmässä. Enkä ole pessyt pitkiin aikoihin kenenkään (muun) peppua.

Erään tutkijan mukaan shampanjan juominen kuulemma parantaa muistia. Ehkä pikkulapsiaikana olisi hyvä pysytellä turvallisesti punaviinissä. Kun kriisi on ohi, unohtaminen on tärkeää.

Miten parisuhde pelastetaan?

Satu herätteli taannoin Vuoden mutsin puolella keskustelua siitä, miten parisuhde voi lasten saamisen jälkeen. Suosittuun postaukseen tulee edelleen kommentteja. Viimeksi tällainen:

"About 10v yhdessä ja lapset 3v ja 6kk. On raskasta sanoa että parisuhdetta ei oikeastaan enää ole ja seksiäkin on harvoin... n. 1kerta /kk. Rakastan vaimoa ja lapsia ihan älyttömästi, mutta samalla kaipaan vaimoni kosketusta ja tunnetta olla haluttu. Ollaan vaimon kanssa keskusteltu tästä asiasta useasti, mutta tuntuu että vaimoani ei vaan kiinnosta. Onko eroaminen pitkällä tähtäimellä ainoa oikea ratkaisu vai onko olemassa jotain muita fiksuja ratkaisuja. Käyn päivät töissä ja hoidan lapsia iltaisin kun vaimo käy urheilemassa ja mahdollisuuksien mukaan tapaamassa ystäviään. Olen yrittänyt antaa mahdollisimman paljon omaa aikaa ja tehdään asioita myös yhdessä paljon, mutta rakkaus ja intohimo on vaimoni puolelta kadonnut kokonaan. Olen jopa harkinnut seksisuhdetta avioliittoni rinnalle, jos se pelastaisi perheemme, mutten ole vielä halunnut sitä tehdä, koska epäilen sen hajottavan perheemme. Voisko joku ystävällinen ihminen auttaa mut pois tästä umpikujasta?"

Tekisi mieli sanoa jotain fiksua, mutta kun en osaa. Lähinnä mietin, että tuhoavatko lapset vääjäämättä parisuhteen jollain tasolla? Ja millaisia kompromisseja perheen nimissä kannattaa tehdä? Lasten takia kun ei kannata sinnitellä huonossa suhteessa. Lasten hyvä elämä vaatii vanhempien hyvää elämää.

Kelasin 8 vuotta taaksepäin. Minulle isoin yllätys oli vanhemmuuden tuoma identiteettimuutos. Luulin, että meille tulisi lapsi, mutta meille tulikin uusi elämä. Äitiyslomalla arkeni tutuista peruspilareista - työstä, parisuhteesta, ystävistä ja harrastuksista -  ei ollut jäljellä juuri mitään.

Uutta identiteettiä saa ehkä kasata liian yksin. Mies ei välttämättä näe, millaiset paineet äitimyytti naiselle asettaa. Toisaalta nainen voi nähdä tilanteen niin, että mies saa jatkaa elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Nykyään tilanne on enemmän tai vähemmän stabiili, ja arki kestää vähän lisävääntöäkin.

Yleispäteviä neuvoja on aika vähän.

Asioista pitäisi osata puhua. Mutta kun se voi olla maailman vaikein tehtävä. Ensin pitäisi ymmärtää, mikä itseä hiertää. Sitten pitäisi osata sanoa se niin, että se ei kuulosta syytökseltä. Lopuksi pitäisi osata neuvotella joku ratkaisu.

Toisaalta viestinnän opettelemisen lisäksi on ollut hemmetin tärkeää olla suuttuneena sanomatta kaikkea mitä ajattelee. Turpa tukkoon jos sieltä ei käsillä olevassa mielentilassa tule mitään rakentavaa. Sillä vaikka kuinka pyytäisi pahoja puheitaan anteeksi jälkeenpäin, eivät loukkaukset unohdu helposti, jos koskaan.

Ehkä tätä kommentoijaa voisi lohduttaa sillä, että noin pienten lasten kanssa tapahtuu muutoksia isoissa harppauksissa. Eräänkin parisuhteen pelasti paluu arkeen.

Mitä te sanoisitte?

Mukavuuspyöräilijän manifesti

Fillarikausi on korkattu! Aloitin pyöräilyn jo helmikuun puolella, heti kun kauhuindeksi (pimeys+kylmyys+liukkaus) alkoi laskea.

Ensimmäisinä pyöräilykertoina muistuu aina mieleen, että pyöräilyn tuotekehitys on jäänyt jotenkin kesken - tai sitten se on väärien ihmisten käsissä. Kun puhutaan kehityksestä, puhutaan yleensä tekniikasta: vaihteista, rungon materiaaleista ja levyjarruista.

Mutta kun minä en ole kilpa-ajaja. Viis veisaan härpäkkeistä ja vauhdin maksimoinnista, olen pullamössöpyöräilijä ja kiinnostunut oikeastaan vain mukavuudesta.

Esimerkiksi.

Kypärä. Hyvännäköinen kypärä on ilmeisesti mahdottomuus, mutta päähän hyvin istuva ja helposti säädettävä malli olisi jo turvallisuusnäkökulmastakin poikaa. Ihmisten päät ovat hyvin erimuotoisia ja säätöjä / pehmusteita pitäisi olla moneen lähtöön. Lisävarusteeksi katupölyaikaan kaipaisin myös integroitavaa raitisilmasuodatinta.

Tuulilasi. Eräänä iltana taivaalta satoi puuskaisen tuulen mukana pieniä nauloja. No ehkä se oli vaan jotain jäähilettä, mutta on hemmetin vaikea polkea silmät kiinni ja kasvot taaksepäin käännettynä. Arvostaisin jonkinlaista naaman eteen tulevaa suojaa. Eikä ollenkaan haittaisi jos sen voisi myötätuulella kääntää purjeeksi.

Suuntavilkku. Reitilläni on kohta, jossa pitää kääntyä autotien suuntaiselta kevyen liikenteen väylältä ajoradan yli vasemmalle. Joudun kurkkimaan olkani yli 180 astetta samalla kun jarrutan ja valmistaudun kääntymään. En mitenkään voi irrottaa toista kättä näyttääkseni suuntamerkkiä tai olen jontkassa.Tämä olisi myös pimeällä erittäin toivottava ominaisuus.

Minipainepesuri. Kuraisilla keleillä fillari kehotetaan pesemään, jotta maalipinta ja ketjut eivät ruostu. Anteeksi, mutta missä? Meillä ei ole ulkona vesipistettä enkä aio raahata fillaria kylpyammeeseen. Pienen vaahtosammuttimen oloinen hanasta täytettävä painepesuri ratkaisisi akuutin rapakriisin.

Satula. No onhan mulla toki satula. Mutta toiveena olisi mukava satula. Tuhto on ensimmäisten pyöräilykertojen jälkeen tulessa (ja tätä ilmiötä on tutkittu ihan lääketieteessäkin) kunnes se ilmeisesti turtuu. Mitä järkeä siinä on? Kuka autoilija suostuisi istumaan penkillä, josta tulee perse kipeäksi?

Pumppu. Tajusin vasta viime syksynä erään pyöräilyharrastajan opastamana, miten täynnä renkaiden pitäisi olla, jotta pyörä rullaa kevyesti. Renkaita pitäisikin pumpata säännöllisin väliajoin, mutta se on niin hirveä projekti, että välttelen sitä viimeiseen asti. Kädet ovat mustat, selkä kipeä ja se musta korkki häviää aina - ja lopputuloksena kumi saattaa olla tyhjempi kuin aloittaessa.

Mitäs mieltä olette - pääsisikö näillä alkuun? Ja kertokaa ihmeessä, jos nämä keksinnöt ovat jo olemassa!

Ps. Olen tänä keväänä aloittamassa yhteistyöprojektia Helkaman (!) kanssa ja testaan mm. sähköpyörää! Pyöräilyaiheista juttua siis tulossa enemmänkin.

Ps. Tiedoksi kaikille fillaroitsijoille, että Hesarissa on aloittanut pyöräilyä sekä liikuntana että liikkumisena käsittelevä blogi Veloelo. Ottakaa seurantaan jos aihe kiinnostaa.

Hyvästit lypsyajoille

Eilen kuultiin loistava uutinen kaikille, joiden mielestä kahdeksan aamut ovat murhaa: peruskoulun kehittämistä pohtiva työryhmä on yksimielisesti sitä mieltä, että kouluaamujen pitäisi alkaa aikaisintaan yhdeksältä.

Todellakin. Hienoa, että tämä sanotaan viimein ääneen valtakunnallisella tasolla. Onhan se yhdeksänkin liian aikaisin, mutta parempi kuin kahdeksan.

Pohdinta perustuu siihen faktaan, että yhteiskunnan rytmi on myöhentynyt. On myös epäreilua pakottaa kaikki lapset kouluun kahdeksaksi vain siksi, että aikaiset aamut sopivat joidenkin vanhempien työelämän tarpeisiin paremmin. Koulua ei ole tarkoitettu ratkaisemaan päivähoito-ongelmaa vaan tarjoamaan perusopetusta. Pidän lasten riittävää unensaantia kertaluokkaa tärkeämpänä perusteluna.

Toki työelämänkin soisi siirtyvän joustavampiin työaikoihin ihan työn tuottavuuden parantamiseksi. Väsynyt ihminen kun ei ole yhtä hyvä työntekijä kuin pirteä.

Työryhmän yhtenä pointtina onkin lisätä kouluissa järjestettävää harrastustoimintaa aamu-ja iltapäivisin. Sattuneesta syystä kouluissa on ollut yleisimmin tarjolla vain iltapäiväkerhoja. Nyt aamupäiväkerhoille tulisi kysyntää. Ja kun harrastukset hoidettaisiin kerhoissa / kerhoaikoihin, illalla voisi viettää aikaa perheen kanssa.

Suomen leveyksillä tämä päätös olisi myös turvallisuustekijä. Yhdeksän pintaan on myös paljon helpompi laittaa nappula koulutielle maassa, jossa on puolet vuodesta koko ajan yö.

Hienointa tässä on kuitenkin se, että alamme ehkä vihdoinkin jättää hyvästejä aamuvirkkuuteen perustuneelle agraariyhteiskunnan asenteille. Mitä seuraavaksi? Ehkä se, että isätkin voivat hoitaa lapsia.

Outo, oudompi, työpaikkailmoitus

Vuosi 2015 tuo tullessaan yhden varman jutun: määräaikainen työsuhteeni on katkolla elokuussa. Koska Pasilan toimistolla oli juuri kohtuullisen raskaat yt:t, on lähes satavarmaa, että pesti ei jatku. Pitää siis alkaa katsella työpaikkailmoituksia.

Olen määrätietoinen ja kekseliäs arjen ammattilainen.

Mutta kun en kestä niitä!

Media-alan sekatyöläiselle on periaatteessa aika paljon vaihtoehtoja auki, mutta aika hyvällä itsetunnolla saa ihminen olla varustettu, että kehtaa yhtäkään paikkaa hakea. Pätevyyskriteerit ovat järjestään aikamoiset.

"Edellytämme valittavalta henkilöltä laajaa kokemusta ja näyttöä yhteiskunnallisesta vaikuttamistyöstä ja työmarkkinatoimijoista."

Hyvänen aika. En ole ollut presidenttinä. Onko bloggaaminen riittävä näyttö yhteiskunnallisesta vaikuttamistyöstä? Mitä hemmetin laajaa kokemusta voi olla "työmarkkinatoimijoista"? Elämäni tärkein työmarkkinatoimija on päiväkoti. Ilman sitä työtilanteeni näyttäisi heikolta.

"Arvostamme hyviä esimiestaitoja."

Haluaisin tietää, miten esimiestaitoja mitataan? Kokemusta kyllä on, mutta en valitettavasti tiedä, olenko hyvä. Ylipäätään omien johtamistaitojen subjektiivinen analyysi menee kategoriaan nollatieto. Vahvin referenssini on se, että kaksi pikkukakaraa tottelevat aina kun eivät uhmaa. Puutteeksi voidaan katsoa, etten ole 10 vuoden sitkeästä yrittämisestä huolimatta saanut Koti-insinööriä täyttämään astianpesukonetta niin että astiat oikeasti puhdistuisivat.

"Katsomme eduksi kokemuksen laajojen kokonaisuuksien johtamisesta sekä asiantuntemuksen työn ja perheen yhteensovittamisen kysymyksissä. "

Jos laajojen kokonaisuuksien johtamiseksi käy nelihenkisen perheen muutto ja remontti yhtäaikaa koulun aloituksen kanssa niin kertokaa vain milloin aloitan. Siinä joutui nimittäin vähän sovittelemaan työtä ja perhettäkin yhteen. (Kiitos vaan työnantajalle ymmärryksestä.)

"Tehtävä edellyttää tietoteknisiä valmiuksia ja kokemusta tietojärjestelmistä."

Ookoo. "Tietoteknisillä valmiuksilla" varmaankin haetaan sitä, että olen suorittanut ATK-ajokortin vuonna 1999. Mitä tulee kokemuksiin tietojärjestelmistä, voisin kertoa vaikka siitä kun yritin kerran ostaa netistä junalippua.

Lisäksi löysin yhden ilmoituksen, jossa pääasiallisten työtehtävien listassa oli 22 ranskalaista viivaa. Nähdäkseni tämä uusi tyyppi joutuisi tekemään kaikki firman duunit.

Kuka hemmetti näitä laatii? Ilmoitukset ovat liian jyrkkiä, prioriteetit epäselviä ja/tai niistä on vaikea tulkita millainen henkilö riittää. Pieni inhimillisyys ei olisi pahitteeksi kun kuitenkin ihmistä haetaan.

Suutu, sisko

Kasvattaminen on välillä haastavaa puuhaa. Erityisen haastavaa se on kun perheessä kasvaa kaksi aivan erilaista tyttöä.

Isosisko on tunnollinen, harkitseva ja rauhallinen, pikkusisko villi, impulsiivinen ja fyysinen. Syntymäjärjestys korostaa vielä entisestään asetelmaa. Neljän vuoden ikäerosta huolimatta nämä kaksi tulevat yleensä erinomaisen hyvin toimeen keskenään, mutta välillä leikki keskeytyy siihen, että nuoremmalla menee hermo. Ja se purkautuu yleensä lyöntinä.

Skidi ei lyö takaisin. Hän loukkaantuu ja lähtee pois.

Suuttuminen jää meille vanhemmille. Vaikka pikkulapsen iskut eivät satu, ne on karsittava pois. Kolmevuotias ei ole enää ihan tunteidensa vietävänä oleva barbaari ja hän tietää säännöt jo varsin hyvin. Ja perheen tärkein sääntö on, että kehenkään ei käydä käsiksi - ei läpsitä, potkita, purra eikä millään muullakaan tavalla kajota.

Mutta kun ei meinaa mennä perille millään. Minun suuttumiseni ei tehoa.

Oikeasti tekisi mieli sanoa isosiskolle, että suutu sinä. Suutu kerrankin niin, että riiviö tajuaa ylittäneensä soveliaan käytöksen rajan. Huuda edes! Mutta hitto vie, jos on onnistunut saamaan aikaan lempeän ja kärsivällisen ihmisen, on pakko vain arvostaa että noitakin on. Ei väkisin voi suuttua.

Monet koulukiusatut sanovat, että kiusaaminen loppui siihen kun antoi samalla mitalla takaisin. Snadille tulee vääjäämättä hetki, jolloin hänen on opittava hillitsemään itsensä, mutta pitääkö myös suuttumaan opetella? Tuleeko tilanne, jolloin pitäisi osata antaa vihan nousta? Ja miten sellaista opetellaan?

Toisaalta kun pikkusisko tulee pyytämään anteeksi, Skidi halaa ja jatkaa leikkiä siitä mihin jäätiin. Asia on käsitelty ja sillä hyvä, annetaan menneiden olla. Siinä tulee sellainen fiilis, että eipä minulla tuolle lapselle mitään opetettavaa ole. Päinvastoin.

Äiti, sä näytät pojalta

Kun leikkasin tukkani lyhyeksi puolisen vuotta sitten, lapset olivat aluksi järkyttyneitä. "Äiti, sä näytät ihan pojalta!"

No juu, kieltämättä huomasin itsekin kuinka paljon muistutan isääni.

Kärsin alkuun muutenkin kulttuurishokista. Koko hiustenhoitorutiinini meni uusiksi: piti oppia käyttämään ihan pikkutilkka shampoota, hiusharja ja hiuslenksut jäivät tarpeettomaksi, mutta hiusmuotoilu sen sijaan muuttui äärimmäisen tarpeelliseksi.

Odottelin imetyksen jälkeen vuoden verran, että hormonitoiminnan palautuminen palauttaisi myös kuontalon ennalleen. Mutta ei. Ennen tuuhea ponnarini oli muuttunut surkean ohueksi suikaleeksi, pysyvästi. Paluuta pitkään ei ole eikä tule.

Alkuvuodesta aloin kuitenkin kaivata vaihtelua. Halusin erilaisen lyhyen. Ongelma oli siinä, että en löytänyt hyvää referenssiä millainen tukan pitäisi olla. Tästä lasimaisesta höyhenestä ei ihmeitä tehdä. Eikä minusta saa Claire Underwoodia vaikka kuinka toivoisin. 

Annoinkin tänään kampaajalle vapaat kädet.

Noh, tällä kertaa Snadi ihasteli ja Skidi tyytyi toteamaan, että edelleen näyttää pojalta, mutta ei enää Anton Siiliseltä.

Ok. Kehityssuunta on oikea. Jos pitää näyttää pojalta, on parempi näyttää ihmispojalta kuin salaperäisiä mysteerejä ratkovalta siililtä.

Elämää migreenin kanssa

Muistan lapsuudestani erityisen hyvin yhden tunnelman: Mutsin migreenikohtauksen.

Talo muuttui huopatossutehtaaksi. Mutsi makasi pari päivää pilkkopimeässä makuuhuoneessa sängyn pohjalla eikä puhunut kenellekään mitään. Eikä kukaan muukaan saanut puhua kenellekään mitään. Myös ruoanlaitto oli kiellettyä, ettei mikään haju pahentaisi tilannetta.

Skidillä on ihan pienestä pitäen ollut taipumus reagoida esim. nousevaan kuumeeseen päänsäryllä. Kestikin vähän aikaa ennen kuin tajusin, että Skidillä aina silloin tällöin esiintyvät päänsärkykohtaukset voivat myös olla migreeniä. Kaikki sopi: pahoinvointi, tarve olla pimeässä, väsymys.

Vaikka kummallakaan vanhemmalla ei tätä vaivaa ole, molemmilla isoäideillä on. Ilmeisesti taipumus voi hypätä yhden sukupolven yli.

Lasten päänsärkykohtaukset ovat aina jännä paikka, vaikka lasten migreeni ei ole erityisen harvinaista. Diagnoosin löytäminen kuitenkin helpotti elämää: aloimme pitää kirjaa siitä, millaiset tekijät kohtauksen laukaisevat. Iltajuhlat, pitkät rantapäivät, helle. Eli myöhään valvominen, liian pitkään nukkuminen, kirkas valo ja nestehukka. Ja ehkä lakritsi.

Diagnoosi helpotti myös potilasta itseään ja omahoitoa. Kun päänsärky alkaa nousta, ei aikailla hetkeäkään: kipulääke naamaan, tyttö vaakatasoon, silmät kiinni ja kylmä kääre otsalle. Parin tunnin nukkumisen jälkeen tyyppi palautuu ennalleen.

Nyt kohtausta ei ole ollut pitkään aikaan. Ehkä hyvä patja on helpottanut nukahtamista, ehkä elämä on muutenkin tasaantunut. Mutta kiinnostaisi tietää, löytyykö lukijoista migreenilapsia? Miten tilanne on edennyt lapsen kasvaessa? Ja onko tämä erityisherkkien lasten juttu?

Mádara: tahdon sulle olla hyvin hellä

Kaupallinen yhteistyö Madaran kanssa

Saunaillat tarjoavat loistavan tilaisuuden kavereiden ihonhoitorutiinien kyttäämiseen. Ja koska yleensä unohdan oman kosmetiikkapussini kotiin, saan myös testata muiden tuotteita. Viimeksi lainasin kaverilta meikinpoistoainetta.

Tällä setillä mennään föhn-tuulia odotellessa.

Puhdistuksen jälkeen tuntui, että iholta oli lähtenyt paitsi meikki myös orvaskesi - edes kosteusvoide ei meinannut lopettaa kiristelyä. Muistin taas, miksi ne omalle iholle sopivat tuotteet ovat olennainen osa yleistä hyvää oloa.

Olen ollut Mádara-fani jo pitkään. Olen tykästynyt sarjan tasalaatuisuuteen, mutta saunaillassa tajusin, että taviskosmetiikkaan verrattuna luonnonkosmetiikka voi olla myös hellävaraisempaa. Ihoni ei ole tottunut siihen, että lika räjäytetään pois.

Vaikka minulla on käynyt ihon geeniarvonnassa kohtuullisen hyvä tuuri, iho on pintakuiva ja kutisee helposti. Neljäkymmentä vuotta yhteiseloa on opettanut, että tätä nahkaa ei todellakaan kannata rassata kovin voimakkailla tuotteilla, seerumeilla, kuorinnoilla ja naamioilla. Jos ihon läsnäolon huomaa, siinä on jotain vialla.

Filosofiani onkin yksinkertainen: less is enough. Ihon tehtävä ei ole näyttää heleältä. Ihon tehtävä on aistia, suojata sisäelimiä, säädellä lämpötilaa, poistaa hikeä ja tuottaa d-vitamiinia. Muun muassa. Käytän siis mahdollisimman mietoja ja hoitavia tuotteita, jotka eivät järkytä status quoa. Pesen kasvot illalla, jos olen meikannut, pyöräilyaamuina viheltelen menemään suihkun voimin.

Tähän filosofiaan luonnonkosmetiikka istuu mielestäni hyvin. Mitä lyhyempi sisällysluettelo purkissa on, sen parempi.

Sain Mádaran estenomilta filosofialleni synninpäästön, sillä ihonhoidossa ei kuulemma ole muita nyrkkisääntöjä kuin puhdistus-kasvovesi-kosteutus -rituaali. Kaikki on yksilöllistä.

Minun kosmetiikkapussistani löytyy puhdistusvaahtoa miedompi maitomainen putsari, joka kuitenkin poistaa helposti tavisripsarin (en ole toistaiseksi luonnonkosmetiikasta löytänyt yhtä hyvää). Pesun jälkeen pyyhkäisen kamomillaa sisältävällä pehmentävällä kasvovedellä loput puhdistusaineen jämät pois. Sain vasta pari vuotta sitten tietää, että kasvovedellä on ihan funktionaalinenkin rooli: se palauttaa ihon ph:n luontaiselle tasolle. Tällöin se kosteutuskin onnistuu paremmin.

Kesällä saatan jättää prosessin tähän. Talvella lisään kosteutta pihlajatuubista ja jos patterit hohkavat täysillä, käytän myös superkosteuttavaa kasvoöljyä, johon olen aivan rakastunut. Monipuolisesti hoitavat kasvipohjaiset öljyt voittavat mineraaliöljyt mennen tullen.

On toki hienoa, jos iho näyttää heleältä, mutta näillä aamuilla paras hehku tulee fillaroinnista (tai kuohuviinistä). Terve ja toimiva iho riittää.

Nyt on sinun vuorosi: kerro oma kasvojenhoitofilosofiasi! Kaikkien vastanneiden kesken arvotaan superkosteuttava ja kaikille ihotyypeille sopiva Mádaran SOS*-kosteusvoide. Aikaa on perjantaihin klo 12:een!


EDIT 7.3.: Kiitos kaikille osallistujille! Arvonnan voitti KAISLA - ota yhteyttä mun gmailiin niin laitan purkin postiin!

Voiko lapsen unen määrään vaikuttaa?

Wilmaan kilahti viesti, että läheisellä koululla olisi parin viikon päästä tutkimusprofessori Timo Partonen puhumassa lasten unesta: "Miten paljon unta lapsi tarvitsee, entä voiko unen määrään vaikuttaa?"

Merkkasin kalenteriin. Tykkään tutkijasta (hän on puhunut mm. iltavirkkujen terveysriskeistä ja harrastusten merkityksestä uneen). Lisäksi kiinnostaa vähän vanhemman lapsen näkökulma.

Vauva-aikaan unesta puhutaan paljon ja ihan syystä. Sitä ei kukaan kerro, että koko perheen unenlaatu saattaa pysyä heikentyneenä vuosikaudet, jos perheeseen syntyy huonouninen ihminen. Osa kärsii vuosia päiväkoti-ikäisen ja koululaisenkin huonosta unenlaadusta, heräilystä, painajaisista, unissakävelystä ja -höpöttämisestä.

Meillä ei ole juuri tällä hetkellä isoa unikriisiä menossa, mutta koululaisen nukkumaanmeno tuottaa joskus ongelmia.

Kaipaisinkin tietoa kouluikäisten unenlaadusta perusliturgian ulkopuolelta. Entäs jos lapsi on yökukkuja, vaikka ei omistaisi yöllä joikaavaa älypuhelinta tai pelaisi illalla pädillä ennen nukkumaanmenoa. Onko kyseessä feature vai bugi? Voiko asiaan vaikuttaa? Ja miten paljon viikonloppuna saa univajetta kompensoida?

Skidi sai onneksi levottomiin öihinsä avun patjasta. En ole kertaakaan villafutonin lanseerauksen jälkeen löytänyt tyyppiä istumasta tyhjästä kylpyammeesta eikä hän ole pudonnut parvisängystään. Mutta yksi ongelma pysyy: Skidi on iltavirkku, kuten minäkin, ja arkisin nukkumaanmeno menee välillä puliveivaukseksi. Toinen ongelma on se, että aamulla pitkään nukkuminen näyttäisi laukaisevan migreenikohtauksen.

Snadi on täysi murmeli, jolle kelpaavat unet missä vain ja milloin vain. Tyyppi on aina nukkunut pitkään ja sikeästi, mutta möyrintää ja kääntyilyä esiintyy selvästi vähemmän viileässä huoneessa. Alle 20 asteen huone näyttäisi olevan optimi.

Minun vuorokausirytmiäni taas helpottaa näin kevään korvilla fillaroinnin aloittaminen, jolloin saan luonnollisen valoaltistuksen kautta kropan heti hereille ja liikunnan työmatkan hinnalla. Tämä toimii myös siihen ainoaan yöherättäjään: selkäkipuun.

Ajattelin mennä ja tehdä luennosta jutun. Mitä kysymyksiä te haluaisitte esittää Partoselle? Pistäkää kommenttikenttään niin katsotaan löytyisikö vastauksia!

Siinä kävi niin

Tunnustan. Olen ovienpaiskoja.

Modernin naisen raivolle - sellaiselle kämmenpohjissa kihelmöivälle, korvissa kohisevalle ja nielun kuivattavalle tykytykselle - on hirvittävän vähän soveliaita purkautumisteitä. Tavaroiden paiskominen on ikävää, sillä ne tuppaavat menemään rikki, ja huutamisessa taas pitäisi olla jotain asiaa. Joskus tarvitaan simppeli fyysinen toimenpide. Ovi.

Massiivipuiset ulko-ovet ovat paiskomiseen parhaimpia - riittävän raskaita, niissä on jämäkkä kahva ja loppupamauksessa on ääniraitoina ihanasti postiluukun metallista kolinaa että ovikellon helähdystä. Samalla pääsee poistumaan asunnosta ulos vetämään happea ja etsimään hallintaa kostoa vannovista liskoaivoista.

Sisäovissa efekti on paljon huonompi: kevyt ovi ei ehkä sulkeudu kunnolla ja lopputuloksena olet jumissa jossain huoneessa. Tärkeintä olisi yrittää saada mukaan vähintään läheisten taulujen tai verhojen heilahdus.

Kiitänkin Koti-insinööriä lämpimästi tämän biisin sanoituksesta.

 

Koska välillä siinä tosiaan käy niin, että ihminen löytää itsensä sieltä pihalta esimerkiksi ilman kenkiä. Ja avainkin on kaikessa tohinassa jäänyt sisälle. Sitten sitä joutuu muina miehinä pimpottelemaan ovikelloa ja pahimmassa tapauksessa pahoittelemaan omaa käytöstään, että pääsisi takaisin sisälle. Jos siis joku suostuu enää avaamaan.

Kyllä tästä biisi piti tehdä. On ilo tarjota taiteelle inspiraatiota!

Joka kerta erilainen museo

Tänään olimme lapsiperheen perusdilemman edessä. Räntäsunnuntai. Mitä tehdä, kun ulkona ei voi tehdä mitään?

"Mennäänkö me tuohon kirahvilinnaan?!"

Päätimme jakaantua. Koti-insinööri lähti Skidin kanssa leffaan ja minä vein Snadin Luonnontieteelliseen museoon. 

Paikka on perheemme vakiokohde: käymme siellä pari kolme kertaa vuodessa, Snadi oli mukana toista kertaa. Parasta luonnontieteellisessä museossa on se, että tällä pallolla esiintyvä elämä se vain jaksaa kiinnostaa kerta toisensa jälkeen.

Museo yllättää joka kerta, eri tavalla. Ei tarvita edes uutta kiertävää näyttelyä, kun lapsi tekee tauon jälkeen erilaisia havaintoja. Tällä kertaa luurangot kiinnostivat enemmän kuin täytetty leijona ja Suomen luonto -sali oli täynnä tuttuja eläimiä.

Museossa olikin paljon lapsia, täynnä kysymyksiä. Harvoin tungos lämmittää mieltä yhtä paljon. Vaikka luontosuhteen syntymiseksi kehotetaankin viemään lapset ulos lähiluontoon, sanoisin, että syntyy se näinkin. Ja vielä ilman räntäsadetta.