Hei isä, vielä yksi syy jäädä kotiin

Kun aloitin tämän blogin pitämisen 10 vuotta sitten, en tiennyt, että tästä tulisi yksi lempiaiheistani. Isän jääminen kotiin hoitamaan lastaan oli silloin vielä aika marginaalinen juttu. Vaikka 2000-luku oli pitkällä, kovinkaan monen käytännön elämä ei ollut vielä muuttunut asenneilmaston mukana.

Meillä oli Koti-insinöörin kanssa alusta asti sopimus vanhempainvapaiden jakamisesta. Sopimus realisoitui syksyllä 2008. Kun sitten kerroin, että mies jäisi kotiin lasta hoitamaan, moni nyökytteli, mutta totesi sitten heti perään, että ei tämä meillä vaan toimisi. Kuulin kaikki perinteiset argumentit siitä, kuinka miehen palkka on niin valtava että tähän ei ole varaa, miehen työ on niin tärkeä eikä pienituloisella äidillä ole muutakaan työtä ja what not.

Tämä pätee osittain edelleen.

Ongelma näyttää edelleen olevan siinä, että isyysvapaata ei nähdä investointina, josta olisi jollain aikavälillä hyötyä, vaan sitä pidetään vieläkin puuhasteluna, äidin tontille tunkemisena. Hankalaksi ja mahdollisesti kalliiksi koetun järjestelyn tulopuolella ei nähdä olevan mitään niin arvokasta, että äidin kannattaisi jättää kapula isälle (tai edes laskea mitä se oikeasti tarkoittaisi). Sitten kun isyyteen ei sen kummemmin työnantajien kuin yhteiskunnan puoleltakaan tule mitään kannustusta, on helppo tehdä niin kuin on aina tehty ja puhua "valinnanvapaudesta".

Keskustelu naisten työelämän esteistä oli ensimmäinen kerta kun aihetta käsiteltiin mediassa isommin hyvinvointiyhteiskunnan näkökulmasta. Tämä aspekti kiinnosti tietenkin naisia, jotka toivoivat saavansa mielenkiintoisia töitä sukupuolestaan huolimatta, mutta suurelle yleisölle tämä tavoite jäi ehkä vähän turhan ylätasolle vaikuttaakseen käyttäytymiseen.

Nyt vihdoin on keskiöön nostettu isät itse.

THL:n 2016 alkaneessa Isä hoitaa -hankkeessa on selvitetty isien perhevapaiden käyttöä ja esteitä. Tulokset eivät tosin ole yllättäneet: isät vetoavat työkiireisiin. Se taas johtuu siitä, että isien muutaman kuukauden poissaolot töistä kuormittavat muuta työyhteisöä, sillä isien töiden järjestelyyn ei panosteta. Lisäksi korvamerkkaamattomien perhevapaiden katsotaan kuuluvan äideille ("miksi jäisin kotiin, kun äiti on siellä?").

Mutta tässä kytee toivo: molempiin asioihin voidaan vaikuttaa!



Ja kun Guardianin toimittaja kysyi minulta, mitä vanhemmuuskeskustelussa seuraavaksi tapahtuu, veikkasin, että on alkamassa aika, jossa myös isät haluavat kaiken. Heti kun isät eivät enää suostu kompromissiin perheen ja työelämän kanssa ja lopettavat äitien assaroinnin, he määrittelevät isyyden merkityksen uudelleen.

Hyviä syitä ottaa isyys vakavasti on vaikka kuinka: se tasa-arvo (joka ei ole lähtenyt käsistä), parisuhde, tiivis suhde lapseen, lapsen kehityksen vahvistuminen ja breikki työelämästä, mutta aika uutena asiana esiin on noussut esiin isän oma hyvinvointi.

Isän kannattaakin pitää hoitojaksonsa ihan oman itsensä takia. Samalla tavalla kuin isä vaikuttaa lapsensa kehitykseen, lapsi vaikuttaa isän kehitykseen. Lastenpsykiatri Jukka Mäkelän mukaan hoitovastuuta ottava isä sopeutuu uuteen rooliinsa niin fyysisesti kuin henkisesti. Isän hormonitasapaino muuttuu: testosteronin määrä laskee ja aivoissa tapahtuu muutoksia, empatiakyky lisääntyy ja tunneside perheeseen paranee.

Työnantajien taas kannattaa tukea isyyttä, sillä perhe on miehen hyvinvoinnin olennainen elementti. Ja lienee ihan selvää, että missä tahansa työyhteisössä on etua tunneälykkäistä työntekijöistä.

Minulle merkityksellisintä isän hoitovuorossa oli parisuhteessa samaan veneeseen pääseminen ja parempi yhteisymmärrys. Tämä pätee myös työpaikalla.

Kun toimiston aulassa eräänä aamuna haahuili hieman sekavan oloinen mieshenkilö, kävin kysäisemässä, voinko auttaa. Kyseessä oli vanhempainvapailta palaava isä. Jes! Tiesin hyvin miltä hänestä tuntui. Ensin näytin mistä saa kupillisen tummaa paahtoa ja sitten juteltiinkin hetki vuoden ikäisen ipanan yöunista. Väitän, että oli hyvä alku.

Ei, tasa-arvo ei ole edelleenkään lähtenyt käsistä

Kokki ei voi olla mutta keittäjä kyllä.

Jaha, internetissä ollaan taas vaihteeksi huolestuneita siitä, että "tasa-arvo on lähtenyt käsistä". Kun on tätä liikennemerkkiuudistusta ja, hyvänen aika, suomalaisesta sotaleffan filmatisoinnistakin on menty keskustelemaan. Että eikö ole isompia ongelmia ja mihin tämä kaikki hapatus nyt johtaa.

No katsotaanpa.

Maailman talousfoorumin mukaan tasa-arvokehitys on ensimmäistä kertaa pysähtynyt.

Kuusivuotiaat tytöt uskovat, että fiksuus on puhtaasti miehinen ominaisuus.

Elämäkertoja ilmestyy tänä syksynä 62. Niistä kuusi on naisten.

Me too -kampanjassa näkyi kivasti naisten kokeman ahdisteluongelman laajuus.

Myös suomalaiset työmarkkinat ovat edelleen aivan supersukupuolittuneet. Suomea eriytyneemmät työmarkkinat ovat vain Virossa, Slovakiassa ja Latviassa. Huippukokkikin on sitä mieltä, että naiset eivät voi edetä, koska kuka muka hakee kersat päiväkodista. Naisethan tosiaan hoitavat paitsi duuninsa myös 60-70 % kotitöistä, koska naisellisuus edellyttää paidansilitystä.

Että ei hätää! Oletettu yliläikkynyt tasa-arvokriisi, jossa olemme kaikki rintamalla nimettömiä ja sukupuolettomia muumeja, on peruttu. Ehkä myös siksi, että kukaan ei sitä halua.

Onneksi sentään otetaan edes niitä pieniä edistysaskeleita. Kuten nyt tämä liikennemerkistön uudistaminen, jossa mieshahmo korvataan ihan vain hahmolla. Tavallaan on jopa omituista ettei näin ole ollut aina, koska ihan saatanan samat liikennesäännöt koskevat kaikkia ihmisiä.

Mikä näissä pikkuviilauksissa muka on tasa-arvon näkökulmasta tärkeää? Se, että ne eivät ole pikkuviilauksia. Kieli, kuten sanavalinnat, ja kuvasto, kuten liikennemerkit, muokkaavat mielikuvia ja ajattelua, niin tyttöjen kuin poikien. Yhteiskunnassa vallitsee edelleen voimakas miesoletus. Mikä tarkoittaa sitä, että mies on se neutraali oletussukupuoli ja nainen hassu poikkeus, joka täytyy osoittaa nais-etuliitteellä. Jotkut nyrjäyttävät aivonsa sillä, että Lassie on tyttö, samoin Pupu Tupuna. Muumien mörkö on tyttö. Enid Blyton on nainen. Ja ketkä Puolen Hehtaarin metsästä ovat tyttöjä?



Tasa-arvon sijaan on toki asioita, jotka ovat karanneet käsistä.

Yksi on median klikkiahneus. Tasa-arvosta on hyvä tehdä paska vitsi, koska sivulatausbisneksessä sillä saa display-mainosrahaa. Tasa-arvosta voi kirjoitella kaikenlaisia syvästi järkyttäviä otsikoita, joiden perusteella voidaan vetää johtopäätös, että nyt on yhteiskunta täysin pois raiteiltaan. Kliketiklik. Viis siitä, onko nyt sanottu sitä vai tätä vai ei mitään. Toimittajakaan ei vaatinut sotaleffaan rintamalle naisia, mutta siitä oli kiva pillastua.

Tasa-arvon karkaaminen käsistä ei siis vaikuta ihan valtavalta ongelmalta. Sillä välin larppaan naista enkä pidätä hengitystä.

Ps. Tajusin juuri, että olen kirjoittanut shokeeraavan someraivolastenkirjan, jossa kuuntelija / lukija saa itse tehdä päässään herkän mutta seikkailunhaluisen päähenkilön sukupuolen. Törkeää! Miten meidän käy???!!!111

Me too, tietenkin

Tämä me too -kampanja on herättänyt paljon huomiota, kansainvälisesti ja Suomessa. Kamala aihe mutta helvetin hyvä. En ole koskaan nähnyt näin avointa puhetta niistä tilanteista, jotka on koettu häirinnäksi tai ahdisteluksi. Tieto on lisääntynyt valtavasti.

Osallistuin kampanjaan itsekin, koska #metoo. Eniten epäasiallista käytöstä ja suoranaista ahdistelua tuli nuorempana. Noin 14 vuoden iästä muistan ensimmäiset hämmentävät läpät, joita en osannut laittaa kontekstiin. Parikymppisenä oli kaikenlaisen häirinnän kulta-aikaa.

Ei näistä asioista kotona puhuttu. Vanhemmat toki varoittelivat, että ei saa nousta vieraaseen autoon tai lähteä namusetien matkaan, mutta ei kukaan sanonut, että erityisesti työelämässä pitää olla varuillaan. Että älä mene miespuolisen johtajan huoneeseen tai asiakkaan kanssa samaan taksiin. Tai istu miehen viereen palaverissa. Onneksi olin fyysisesti vahva ja luonteeltani äkäinen.

Noh, enää ei ole pitkään aikaan tarvinnut painimalla puolustautua. Ikä kai suojelee.

Politiikassa sen sijaan tuli kaikenlaisia epäasiallisia yhteydenottoja. Parisen vuotta sitten tajusin, että ahdistelusta ei voi vaieta. Timo ei ole ottanut enää yhteyttä. Ehkä hän hämmästyi yhteydenottoani, ehkä hän etsi uuden uhrin. Kuka tietää.

Nyt mietin, että minä sanon omille tytöilleni. Mitä heidän pitäisi osata varoa?

En osaa vetää yhtäsuuruusviivoja minkään tietyn miestyypin ja ahdistelijan välille, sillä nämä eivät ole mikään homogeeninen sakki. Ylikorostunut oikeutuksen tunne tai narsismi eivät näy päällepäin. Olen ollut isoissa ja pienissä yrityksissä, nais- ja miesvaltaisissa työpaikoissa, mutta pahimpia ovat nähdäkseni voimakkaan hierarkiset ja konservatiiviset organisaatiot, joissa on selkeä nokkimajärjestys. Veikkaan että niissä työpaikoissa, joissa esiintyy työpaikkakiusaamista esiintyy myös häirintää.

Olen kertonut likoille jo itsemääräämisoikeudesta. Juttua kannattanee jatkaa siitä, miten pitää toimia, jos tällaiseen tilanteeseen joutuu. Pitää tunnistaa tilanne ja ymmärtää, että häirinnästä pitää kertoa eteenpäin ja ahdistelu on rangaistavaa. Siitä ei ole syytä vaieta, ja häpeällekin on aivan toinen osoite.

Se isoin juttu, mitä toivon tämän kampanjan myötä tapahtuvaksi, onkin oikeustajun kehittyminen. Että syyllinen on aina ja yksiselitteisesti ahdistelija.

Jumissa pikkulapsivaiheessa

Anteeksi tauko! Oli kiireinen ajanjakso Taivaan lintu -retriitissäni eli yksin kotona.

Vaikka murtunut sormi piti huolen siitä, että en päässyt reväyttämään itseäni kotitöillä (kävin kertaalleen kyllä kaupassa), hommaa oli jokaiselle illalle aivan sutena. Havahduin tällä kertaa siihen, miten paljon to do -listalla on sitä henkistä itsestään huolehtimista. Saan kyllä hoidettua arjessa kohtuullisen helposti pakolliset rastit kuten täsmäostokset, kampaajakäynnit ja jumpat.

Mutta oman ajan leiriviikko näytti, että normiarjessa jää edelleen tekemättä paljon asioita.

Tästä retriitistä tuli ystävien tapaamisviikko. Joka päivä oli lounas- tai iltatreffit jonkun kanssa enkä todellakaan edes ehtinyt treffata kaikkia, joita olisin halunnut. Jäi fiilis, että olisi kiva tehdä ystävien tapaamisesta vähän kevyempi ponnistus kuin yhteinen urheiluviikonloppu. Se olisi ihan mahdollista, arkena.

Pikkulapsivaiheeseen on helppo jäädä jumiin monella tapaa. Unohtuu, että ei meillä enää asu niitä. Skidi on jo jonkin aikaa ollut helppohoitoinen ja nyt Snadikin on alkanut itsenäistyä kovaa vauhtia ja luuhaa illat ympäri kyliä ellei kikata kaverinsa kanssa omassa huoneessaan. Palveleminen voi jäädä päälle mutta niin jää myös kokemus omasta ajankäytöstä ja velvollisuudesta.

Olen oppinut juoksemaan kotiin heti kun pääsen töistä.
Jaamme ja vaihdamme edelleen vahtivuoroja minuutin tarkkuudella.
Hommaan hoitajia vaikka iltamenot voisi kuitata myös yökyläilyillä.

On uudelleenkouluttautumisen aika. Kyllä sitä aikaa on myös ystäville kun vaan päästää irti turhasta päivystyksestä, jota kukaan ei oikeasti kaipaa.

Voisin ottaa helposti ohjelmistoon arki-iltatapaamiset ystävien kanssa. Liukumavaraa on päällekkäisiinkin menoihin sillä lapset osaavat olla itsekseen kotona. Parasta olisi yhdistää ystävät ja keski-ikäisyys eli pitkät kävelylenkit tai visiitit alppiruusupuistoon, jalkahoitoon tai kulttuuririentoon.

Johonkin väliin voi sitten aikatauluttaa sitä siunattua joutilaisuutta, koska sitäkin tarvitaan. Kyllä sitä pyykkiä ehtii pestä myöhemminkin.

Onko vanhemmuus todella erilaista lapsen sukupuolen takia?

Somessa törmää aina välillä kummallisiin käsityksiin pikkupojista. Erityisesti leukani loksahti väitteestä, jonka mukaan pyykkivuorikin on asia, jonka vain poikien äidit tietävät. Mitä ihmettä? Mistä lähtien vain pojat likaavat vaatteensa?

Meillä kun on kaksi tyttöä. Ja pyykkivuori, taskut täynnä kiviä ja pihalla lojuu jedikeppejä. Lelulaatikosta löytyy pikkulegoja ja jalkapalloja, mutta myös barbeja, hyppynaru ja katuliidut. Molemmat ovat säännöllisesti mustelmilla eivätkä pelkää hämähäkkejä eivätkä kastematoja. Vanhempi juoksee 60 metriä reilusti alle kymmeneen sekuntiin, toinen taas juoksi päin seinää, koska leikki "nukkumista". 

Jäin miettimään, että liittykö tuo pyykkivuorikäsitys ennakkoluuloihin tytöistä vai pojista? Vai molempiin? Siihen, että tytöt ovat siistejä JA pojat sotkevat. Ja mitä seuraa siitä, jos oikein odotetaan että pojat sotkevat?

Stereotypiaongelmat tyttöjen kohdalla ovat ihan kansantaloudellisestikin karmivat, mutta niin ovat poikienkin ongelmat. Syrjäytyneistä 2/3 on miehiä. Haluaisin kuulla puheenvuoroja siitä, mikä näiden poikien elämässä on mennyt pieleen.

Jo kuusivuotiaat tytöt uskovat, että fiksuus on puhtaasti miehinen ominaisuus, mikä estää tyttöjä hyödyntämästä todellisia kykyjään. Syntyy itseään ruokkiva stereotypia: kun kokee olevansa huono, päätyy huonoksi. Miksi sama ei pätisi poikiin? Huonouden tunne vain tulee eri asioista.

Mutta mistä? Kehittyvätkö poikien sosiaaliset taidot hitaammin? Tuputetaanko pojille edelleen normaalina sellaista elämänmenoa, jossa väkivalta on ihan ok, mutta itkeminen noloa? Puuttuuko harrastusmaailmassa kuvataiteista ja musiikista vetovoimaa?

Minä väitän, että stereotypiat pyykkivuorista ja pikkuautoista estävät näkemästä, mikä poikaperheissä oikeasti on toisin.

Juttelimme Valeäiti-blogin Hannen kanssa Valeäidin nauhoituksissa  sukupuolesta. Missä viipyy poikien ja miesten vapautusliike?! Tämä podcast vie elämästäsi n. 26 minuuttia.

Naisille, jotka silittävät miestensä paidat

Haa, kotityöexcelimme oli käsittelyssä tämänpäiväisessä Hesarissa. Kuten jotkut täällä ehkä muistavat, kypsyimme muutama vuosi sitten kotitöistä riitelemiseen (parempiakin aiheita on), joten duunasimme kotitöistä taulukon. Taulukossa listattiin, mihin hittoon kaikki lastenhoitoon liittymätön vapaa-aika menee.

Super-Snadi lähettää silmistään lasersäteitä kaikille, jotka määrittelevät naiseutta helvetin kotitöiden kautta.

Näkyväksi tehty kotityö paljasti meillä sen, että lastenvaateprojekti on näillä leveysasteilla lähellä puolipäiväduunia. Kyllähän selkeä jako vähensi riitelyä. Tehtävät ovat myös koko perheelle selvät. Nykyään kolme muijaa tuijottaa äkäisesti Koti-insinööriä, jos aamupalapöydässä appelsiinimehu on loppu. Yhtä lailla katseet kääntyvät minuun, jos vaatekaapissa ei ole yhtään puhtaita pikkareita. Minulle kuuluvat myös lumityöt, fillareiden huolto ja haravointi.

Tälläkin viikolla on monessa kotitöistä käydyssä kiihkeässä keskustelussa nidottu mukaan sukupuoli. Joku on toimitusjohtaja ja silittää miehensä paidat, joku taas kokee olevansa nainen kun hoitaa kotia.

Minulla olisikin viesti kaikille niille naisille, jotka pitävät jonkinlaisena sukupuoleen sidottuna kunnia-asianaan silittää miestensä paitoja: silittäkää ihmeessä. Vaikka joka päivä. Se, mihin ihminen vapaa-aikaansa käyttää, on aivan henkilökohtainen asia. Ei se ole minulta pois.

Mutta siinä vaiheessa kun kotitöistä aletaan puhua jonkinlaisena naiseuden mittarina, nostan käden ylös.

Haistakaa huuhteluaine.

Se todellakin on minulta pois, jos kaikkia naisia pidetään sukupuolensa takia paidansilittäjinä ja lastenhoitajina. Yhtä lailla itse paitansa silittävä ja ruokansa laittava mies on mies. Sukupuolensa saa määritellä ihan oman fiiliksen mukaan myös se ihminen, joka syö ravintolassa, vaihdattaa renkaat palvelupisteessä ja vie vermeensä pesulaan. Sukupuolikokemuksella ei ole mitään tekemistä kotitöiden kanssa.

Ihmisten lokerointi sukupuoliin sen mukaan, mitä kotitöitä he vapaa-ajallaan tekevät, on aivan järjettömän perseestä. Lopettakaa siis se. Silittämistä voitte jatkaa.

Ja tosiaan, minäkin olen nainen, tissit ja kaikki. Minun ja silittäjän välinen ero on se, että haluan käyttää vapaa-aikani kirjoittamiseen. Se ei tee minusta sukupuolineutraalia. Se tekee minusta vain kirjoitustyöläisen.

Onko maailma valmis, Minna Canth?

Kun Minna Canthista puhutaan, nostetaan yleensä esille hänen saavutuksensa kirjailijana.

Syystäkin. Hän oli ensimmäinen merkittävä suomenkielinen naistoimittaja ja kirjailija, mutta hän oli myös yrittäjä ja yhteiskunnallinen vaikuttaja. Canth teki työtä tyttöjen koulutusmahdollisuuksien parantamiseksi ja häntä voidaan pitää yhtenä suomenkielisen koulutuksen uranuurtajista. Tasa-arvon lisäksi hän nosti esiin muitakin yhteiskunnallisia ongelmia kuten köyhyyttä.

Ei ihme, että hänen kirjoituksensa olivat aina jonkinlaisia skandaaleja ja aikalaisvastaanotto pöyristynyttä.

Minna Canthin biografiasta paistaa hänen merkittävin ja poikkeuksellisin piirteensä: vankka oma tahto ja haluttomuus ottaa vastaan naisille edelleen tarjottua sivustakatsojan roolia. 1800-luvulla oli ihan oikeasti tapana valita joko työ tai perhe.

Minna Canth olikin ensimmäinen merkittävä sekä-että -äiti. Canth ei suostunut joko-tai -malliin vaan halusi kaiken. Ja vielä kaveritkin päälle.

Canthin suhde vanhemmuuteen oli varmasti ristiriitainen, kun ottaa huomioon, että hänet kasvatettiin kristilliseen vakaumukseen, ja tyttökoulussa opeteltiin lähinnä koruompelua. 1800-luvulla ei ollut ehkäisyä eikä vanhempainvapaita. Äidin rooli vei mennessään niin duunarit kuin akateemikot, valinnanvapautta ei ollut. Canth kuitenkin kieltäytyi olemasta yksiulotteinen nainen. Hän meni naimisiin, synnytti seitsemän lasta, jäi yksinhuoltajaksi ja rupesi yrittäjäksi, mutta jatkoi kirjoittamista. Koska halusi.

"Hullu työtä tekee, viisas elää vähemmälläkin. Mutta työ se sentään on hauskinta elämässä – ei siitä mihinkään pääse."

Mitä Canth sanoisi nykymaailmasta? Onko se valmis?

Veikkaan, että hän ilahtuisi siitä, että peruskoulu on ilmainen ja päivähoidon ansiosta sekä-että -vanhemmuus on mahdollista. Ja että yhä enenevässä määrin isätkin osallistuvat lapsiperhearkeen.

Mutta kyllä hänelle pamflettien aiheita jäisi.

Naisnäkökulmasta vanhempainvapaiden epätasainen jakautuminen (jonka eteen arvokonservatiivihallitus ei tee mitään) samalla kun suomalainen työelämä on räikeän sukupuolittunutta ovat edelleen tasa-arvon kuuma peruna. Naiset vapauttanutta päivähoitojärjestelmää rapautetaan ennemminkin kuin kehitetään. Stereotypioiden viljeleminen ja misogynia on yleistä. Lisäksi naiset ja miehet jakautuvat monissa isoissa arvokysymyksissä eri leireihin.

Ja mitähän Canth sanoisi siitä, että edelleen kuulee näkemyksiä, että naisten pitäisi keskittyä perheeseen ja hoitaa lapsia kotona. Ja että vapaaehtoisesti lapseton nainen on itsekäs friikki.

Voin arvata.

Kiitos siis Minnalle keskustelunavauksesta. Siitä on ollut hyvä jatkaa.

Kiusaajan hyväksyntää on turha hakea

Tulipa tästä Maria Veitolan ulkonäkökohusta johtuen puhuttua Skidin kanssa kiusaamisesta. Skidi nimittäin näki lööpit ja ihmetteli, miten aikuisetkin tekevät tuollaista. Hän rakastaa Veitolan rohkeaa tyyliä. Jep.

Olen muutaman kerran törmännyt sellaiseen ajatteluun, että enkö pelkää, että lastani aletaan kiusata, jos teen / en tee asiaa X. Eli enkö pelkää, että Skidiä kiusataan, koska olen luokan WhatsApp-ryhmässä, enkä suostu ostamaan niitä mulkosilmäisiä pehmoeläimiä tai kallista puhelinta, saati anna ladata kaikki pelit.

Veitolan keissi vahvisti sen, mitä olen oppinut kiusaajista.

Jos kiusaaja haluaa kiusata, hän löytää kyllä siihen syyn. Ihan oman käden kokemukseni mukaan kaikki kelpaa: harrastukset, ulkonäkö, vaatteet, vanhemmat, sisarukset, koulumenestys, allergia, reppu, ihan mikä vain. Hän sanoo kaunista rumaksi, fiksua tyhmäksi, menestynyttä luuseriksi ja rohkeaa nynnyksi. Kiusaaja on valeuutinen ihmisen muodossa.

Ymmärrän kyllä ajatuksen varomisen takana. Siinä on vähän sama logiikka kuin neuvossa, että naisten ei pitäisi ehdoin tahdoin käyttää minihametta ettei vaan joudu rikoksen uhriksi. Toki olisi varmaan jollain tavalla fiksua ennakoida, olla antamatta kiusaajille ilmiselviä "täkyjä". Mutta enhän minä voi tyttärilleni kertoa, että elämässä pitää yrittää sopia muottiin, varoa näkymästä ja kuulumasta, ettei vaan kukaan ala kiusata.

Minun mielestäni on suurempi virhe lähteä tavoittelemaan kiusaajan hyväksyntää. Ensinnäkin se on mahdotonta, ei sitä voi saada. Joukkoon ei voi koskaan sulautua niin, ettei oma olemassaolo ärsyttäisi ketään. On ihan turha laihduttaa, lihottaa, meikata, ostaa merkkifarkut tai viimeisin pelikonsoli. Kiusaaja jatkaa kyllä, jos haluaa.

Kiusaamisen tunnistaminen ja esiinnostaminen on vaikeaa, koska kiusaajaa on helppo uskoa, erityisesti jos kyseessä on isompi porukka. Kiusaamisesta seuraa häpeää. Olennaista onkin selvittää itselleen, millainen käytös on väärin. On pakko muistaa sekin, että ihan kaikki arvostelu, konflikti tai palaute, josta tulee paha mieli, ei ole kiusaamista.

Jotkut lapset ovat myös mieluummin kiusattuja kuin yksin. Näennäisesti reippaastakaan lapsesta (tai aikuisesta) ei välttämättä ole tomeraksi rajanvetäjäksi, vaikka hyvin tietäisi, että käytös häntä kohtaan ei ole reilua eikä oikein.

Mutta vain avoimuudella ja puhumalla me näytämme, miten kiusaamiseen pitää suhtautua. Siinähän ei loppujen lopuksi ole kyse kiusatusta, hän on syytön. Kiusaaminen on aina osoitus kiusaajan ongelmista, kuten keskenkasvuisuudesta, itsehillinnän puutteesta, huomionkipeydestä tai oman identiteetin heikkoudesta. Häpeä kuuluu hänelle, ei kiusatulle. Samalla logiikalla kiusaamisesta on puhuttava, koska kiusaaja tarvitsee apua. Erityisesti jos kyseessä on lapsi.

Lapsille on joskus vaikea selittää abstrakteja asioita, mutta "onneksi" aikuisten maailma tarjoaa konkretiaa lööppien kautta. Toivottavasti nämä tarinat hiljalleen muuttuvat historiaksi.

10+1 lausetta, joita naisille ei ikinä sanota

"Kuinka tylsää olisi olla mies!" Katselin eräässäkin gaalassa miesten smokkirivistöä ja pohdin miksi vain superboheemeilla miehillä on pokkaa / lupa rikkoa juhlapukeutumissääntöjä.

Eivätkö miehet halua vai kehtaa emansipoitua pukeutumisen suhteen? Vaatiiko vaaleanpunainen paita edelleen sellaista itsetuntoa ja rohkeutta, jota on vasta aikuisena?

Pojilla on paineita siinä missä tytöilläkin, mutta hieman eri twistillä. Jotkut poikien vanhemmat ovat sitä mieltä, että siinä missä naisten ja tyttöjen lokerot on jo aika tarkkaan kartoitettu ja julistettu vanhanaikaisiksi, poikien maailmassa kehitys on vasta alkanut. Voi hyvin olla.

Kun Valeäiti duunasi pätevän listan lauseista, joita miehet eivät ikinä kuule, tuli mieleeni tehdä lista asioista, joita naiset eivät ikinä kuule. TOP 10 lista tekeytyi niin nopeasti, että oli pakko validoida se lähipiirin miehillä.

1. "Harrastatko ratsastusta/taitotuistelua/tanssia? Ootsä joku lesbo vai?"

2. "Kunnon nainen ei ole absolutisti/kasvissyöjä/sivari!"

3. "Miksi lapsen isä ei tullut mukaan neuvolaan?"

4. "Meidän firmassa ei ole ollut tapana pitää vanhempainvapaita, mikäli urakehitys kiinnostaa."

5. "Heitähän tyttö lisää löylyä, ettei lämpötila laske alle sadan."

6. "Et lähde meidän kanssa baariin? Sä oot niin miehesi tossun alla!"

7. "Painitaan!"

8. "Eikö sinua haittaa, että ansaitset vähemmän kuin miehesi?"

9. "Itketkö sä? Ryhdistäydy."

10. "Miksi sä et ikinä vie mua ulos syömään?"

Bonus: "Ei varmaan halata!"

Listasta jäi vielä puuttumaan paljon asioita kuten miehen sukunimen vaihtaminen, väkivallan normalisointi ja ulkonäköpaineet. Ehkä myös asiat, joita he eivät ikinä kuule, vaikka pitäisi.

Tästä tuli jotenkin surullisempi kuin kuvittelin. Vai mitä mieltä olette?

Leikitkö poikien kanssa?

Snadilla on muutama poikapuolinen ystävä, joiden kanssa järjestetään leikkitreffejä.

Kyselen myös päiväkotipäivän jälkeen, keiden kanssa hän on leikkinyt, ja yritän kannustaa leikkimään monipuolisia leikkejä kaikkien lasten kanssa. Snadi yllättikin kerran minut vastakysymyksellä:

- Leikitkö sä äiti poikien kanssa?

No, tavallaan.

En ole koskaan ollut naisvaltaisella alalla, joten minulla on ollut miehiä työkavereina ihan ensimmäisestä kesätyöpaikasta lähtien. Facebook-ystävistäni olevista miehistä suurin osa on työperäisiä.

Sitten on tietenkin veliosasto. Niitä piisaa useampi kappale. Veljet ovat siitä hyviä, että heidän kanssaan voi puhua suoraan raskaista ja ikävistäkin asioista. Lisäksi ainakin osa sijoittuu oman kuplani ulkopuolelle, joten kuulen näkemyksiä, joita ei lähiystäväpiirissäni jaettaisi. 

Opiskeluaikoina ja reissuillani maailmalla olen tavannut muutamia aivan erityisen hauskoja miehiä, joiden kanssa oli hauskaa kälättää tuopin ääressä, mutta nykyään kaikki parhaat ystäväni ovat naisia. Totuus on, että nykyään minulla ei enää ole yhtä ainutta miespuolista ystävää, jota tapaisin ystävänä työajan ulkopuolella. Eikä ole nopean gallupin perusteella monella muullakaan.

Tästä kuulemma pitää syyttää evoluutiota, miehet ja naiset kun eivät jonkun tutkimuksen mukaan voi koskaan olla ystäviä. Ystävyyssuhteita ei ole ollut tapana muodostaa kuin samaan sukupuoleen. Lisäksi naiset ja miehet vielä tulkitsevat toistensa signaaleja väärin.

Mutta se on tosi sääli, monella tapaa. 

Erityisesti Snadin huomio pisti pohtimaan, onko tämä miesten ja naisten kohtaamattomuus ongelma yhteiskunnallisesti? Varsinkin kun suomalainen työelämäkin on suhteellisen sukupuolittunutta. Entä jos olisin hoiva-alalla eikä minulla olisi veljiäni? Kuulisinko yhtä ainutta miespuheenvuoroa siippaani lukuunottamatta?

Lisäksi haluaisin feministinä edistää myös miesten tasa-arvoasioita, mutta tiedänkö oikeasti, millaisia ongelmia miehillä on? Miten voin puolustaa yhdenvertaisuutta, jos osaan argumentoida vain yhden näkökulman?

Mitä mieltä olette: ovatko ajat muuttumassa ja miesten ja naisten ystävyyssuhteet yleistymässä? Onko teillä vastakkaista sukupuolta olevia ystäviä - miten se toimii? Pitäisikö naisten ja miesten vuorovaikutusta lisätä - vai kuvittelenko koko ongelman?

Tiedoksi kaikille nännibongareille

Yritin olla ottamatta osaa nännikeskusteluun. Mutta kun en voi!

Ihmisestä näkyy vaatteiden läpi kaikenlaista. Kuten jenkkakahvat, kainalohiki, liikavarpaat ja liian mataliksi leikatuista farkuista perse. Jostain syystä kuitenkin vain nännit aiheuttavat kohun, myös silloin kun ne ovat ihan siveellisesti katseilta piilossa. Sinänsä nännikohussa ei ole mitään uutta. Naisten odotetaan monissa kulttuureissa peittävän itsensä jotta kenenkään mielenrauha ei häiriintyisi.

Paheksunta koskeekin sitä, että naiset eivät käytä rintaliivejä.

Ajattelin hieman valaista nännien elämää, koska tuntuu, että muutama innokas nännibongari ei aivan ymmärrä mistä puhuu. Siis sen lisäksi että rintaliviit eivät ole jokaiselle yli 11-vuotiaalle lakisääteiset.

Tissithän ovat siis läskiä paitsi juuri nännin kohdalta, jossa sijaitsee ainoa lihas. Tämä lihas joutuu aikamoiseen koettelemukseen eräässä monen naisen elämään liittyvässä vaiheessa.

Annan vinkin: se äidin ja lapsen "herkkä" hetki.

Alkaako raksuttaa? Niin, se asia, mihin ne tissit on suunniteltu! Jälkikasvun imettäminen tarkoittaa sitä, että niitä perkeleen nännejä veivataan, jäystetään, venytetään ja purraan alkuun noin parikymmentä kertaa päivässä, lähes koko vauvan hereilläoloaika. Se tietenkin sattuu aivan saatanasti (eikä se kipu todellakaan lopu alle viikossa), sillä iho menee rikki, arpeutuu ja paksuuntuu.

Kun siis on imettänyt hampaat irvessä pari kersaa, eivät ne nännit ole kovin pehmeät ja siloiset. Ne ovat teräsbetonia. Ne näkyvät paitsi rintsikoiden, myös paitojen läpi.

Ainoa tapa piilottaa nännit on käyttää 5mm neopreenista valmistettua kuivapukua ja sen päällä löysää collegepaitaa. Tai frakkia. Miesten nännit eivät peltisen paidan ja sarkakankaan alta näy. 

Että jos näette naisihmisellä paidan läpi nännit niin suhtautukaa niihin kuin mihin tahansa sota-arpiin. Ei osoitella, ei paheksuta, eikä varsinkaan tehdä osoittelupaheksuntalööppejä. Naisen kroppa joutuu kestämään kaikenlaista, mutta urpoilua ei jaksaisi.

Sukupuolikokemukselle ei ole tehdasasetusta

Snadi oli saanut keväällä päiväkodissa moitteita. Tällä kertaa syynä oli ollut riehuminen. Kun tiedustelin tapahtumien kulkua Snadi ilmoitti, että hän oli tempautunut tunnelmaan, kun pojilla oli ollut niin hyvät riehut.

Ymmärrän. Tulee ihan oma ekaluokka mieleen. Aloitin koulun pystymetsästä, ilman päiväkotia ja eskaria, joten en ihan purematta niellyt hiljaa paikallaan istumisen konseptia. Konttasin mieluummin pulpettien alla poikien kanssa.

Löydän Snadista muutenkin paljon itseäni. Innokkuus ylittää usein harkinnan, pinna on lyhyt ja rakkaus eläimiin suuri. Hyökkäys isosiskon kimppuun nujuamaan on parasta mahdollista ajanvietettä.

Hän on tyttö, joka tykkää kaikesta fyysisestä ja uskaltaa toteuttaa itseään samalla kun rakastaa paljetteja, kynsilakkaa, glitteriliimaa ja poneja.

Nyt kun tämä sukupuolikeskustelu taas pyörähti käyntiin (kai tätä vaan pitää jaksaa käydä) on suurin haaste se, miten kaikille sukupuolientusiasteille saisi kaaliin, että nämä eivät ole sen kummemmin viisivuotiaalta kuin aikuisiltakaan mitään valintoja. Yhtä lailla herkkä ihminen ei tee tietoista päätöstä ryhtyä herkäksi, hän on syntynyt sellaiseksi. 

Olen yrittänyt survoa itseäni ensin tyttömuottiin, sitten naismuottiin ja nyt viimeksi äitimuottiin, mutta kokemus on sama kuin vetäessä xs-koon slim fit farkkuja jalkaan. Ei sujahda. 

Kuulenkin säännöllisesti olevani miesmäinen. Erityisen epäherkkä mutkien oikoja, joka ei huomaa onko kollegalla uudet silmälasit ja joka nauraa kovaan ääneen huonolle huumorille. Jopa aamu-unisuus on kuulemma tyypillistä miehille. Olen fyysisesti vahva ja olin yläasteelle koulun nopein juoksija, myös pojista. Mutta en minäkään yritä vimmaisesti olla mikään "hyvä jätkä".

Että siinä vaiheessa kun Räsäspäivi kertoo olevansa huolissaan siitä, että sukupuoli irrotetaan biologiasta, persunuoret pyytävät miettimään, kumpi lippalakki omaan päähän kuuluu ja jengi pillastuu siitä, että kouluissa lapsista voisi puhua etunimillä, naurattaa ihan saatanasti.

Oli todella vapauttavaa ymmärtää, että sukupuolikokemus ei voi olla väärä tai mennä vikaan. Sukupuolikokemukselle ei ole olemassa virallista tehdasasetusta, eikä poikkemaa pidä vaieta kuoliaaksi sen enempää kuin korjata se vastaamaan jompaa kumpaa lippalakkia. Eihän se edes ole jana, jonka toisessa päässä on äärifeminiini nainen ja toisessa äärimaskuliininen mies. Siitäkin puuttuu ulottuvuuksia.

Vasta nelikymppisenä osaa jo tunnistaa ja ajoittain viis veisata yhteiskunnan sukupuoliodotuksista, vaikka niihin onkin kasvatettu.

Ei tarvitse kuulua seksuaalivähemmistöön tunteakseen välillä olevansa mukana jossain kummallisessa larppaustapahtumassa. Ja minä sentään isossa kuvassa solahdan seksuaalienemmistöön kuuluvaksi naiseksi. Joillain on sitten kertaluokkaa raskaampaa.

Meidän perheessä pienet ja isot tytöt on tehty kaikenlaisista jutuista, jotka sattuvat kersoja kiinnostamaan. Mustelmista, auringonlaskujen ihailusta, Rainbow Dashista, valomiekoista, tyhjistä konvehtipapereista, tikeistä ja pupunpapanoiden syömisestä. Joissain perheissä sitten inkivääristä ja kanelista. Ihan normaaleja ihmisiä kaikki.

Miten tyttöjä pitää kasvattaa?

Juttelin taannoin lapsettoman ystäväni kanssa jälkikasvusta. Häntä pelotti vanhemmuudessa erityisesti tyttölapsen kasvattaminen. Hän pelkäsi olevansa niin omien traumojensa kyllästämä, että siirtäisi vain ulkonäköpaineensa suoraan tyttärelleen.

Olisi varmaan itsekin pitänyt pelätä samaa. On totta, että pikkulapsielämä hieroo luonteenheikkoudet naamaan: kärsimättömyys, tunnetaidot ja käyttäytymismallit riitatilanteissa. Mutta jos lisääntymishaluisten pitäisi käydä suorittamassa joku soveltuvuuskoe, kuka siitä pääsisi läpi? En minä ainakaan. Jokainen kantaa mukanaan jonkinlaista painolastia, lisäksi meillä on hyvin vaihtelevat eväät toimia terveen itsetunnon roolimallina ja antaa lisäksi päihdekasvatusta, medialukutaitovalmennusta ja rohkaista lasta identiteettinsä löytämisessä.

Mutta onko tyttöjen kasvattaminen sitten jotenkin erityisen vaikeaa? Onko ylipäätään tyttöjen ja poikien kasvattamisessa jotain merkittävää eroa?

Muistan itse jännittäneeni, miten osaisin olla pojan äiti, mutta enää se ei pelottaisi.

Oli lapsi sitten kumpaa sukupuolta tahansa kaikkiin pätee sama sama sääntö: anna lapselle siimaa itse päättää, mikä häntä kiinnostaa. Hyvä itsetunto syntyy aika yksinkertaisista palikoista sukupuolesta riippumatta. Vaikka tässäkin maassa stereotypioiden kanssa tekemistä riittää, tytöille löytyy mielestäni monenlaisia vertaistukitarinoita ja esikuvia, mikä auttaa taklaamaan sitä rajoittavinta tyttö-poika -jakoa.

Ulkonäköpaineet saattavat tyttöjen osalta olla suuremmassa osassa kuin poikien vanhemmilla, mutta voisin kuvitella, että tämä aihe nousee nykyään myös pojilla esiin. En ole itsekään niistä vapaa.

Se, mikä on yllättänyt, on, että ulkonäkökeskusteluja joutuu käymään jo viisivuotiaan kanssa. Vaikka hän ei itse kommentoinnille altistuisikaan, lapset ovat tarkkanäköisiä. Yleensä keskustelut ovat itsellekin ihan antoisa, kun joutuu selittämään, miksi minä meikkaan tai jätän suklaakakun syömättä, onko kauneus tärkeää ja saako muiden ulkonäköä arvostella. Ja mikä ero on siinä, että kehuu jonkun paitaa?

Vaikka äitiä on tapana syyllistää kaikista kasvatusasioista, kääntäisin tässä itsetuntoasiassakin valokeilan ihan muualle: isään. Vanhempia on yleensä kaksi, mutta jostain syystä tyttöjen kasvatuksessa tuijotetaan vain äitiä. Totta kai itseään arvostava äiti on tytölle tärkeä roolimalli, mutta miksi isä ei olisi vähintään yhtä merkittävä? Se, että vanhemmuuden päävastuu sysätään naisille ei tarkoita, että se olisi kasvatuksen kannalta optimaalista.

Johtuneeko siitä, että oma isäni oli läsnä vain osan lapsuuttani (ja suhteemme korjaantui vasta hänen kuolinvuoteellaan), mutta pidän turvallisen ja luotettavan isän täysipainoista vanhemmuutta yhtenä tärkeimmistä roolimalleista, mitä tyttärelle voi antaa. Isä, joka hoitaa sairasta lasta, löytää sormikkaan parin ja kantaa ruoanlaiton päävastuun näyttää omalla esimerkillään, että hän ei ole mikään äidin jatke ja naisen rooli ei ole vetää koko showta.

Koti-insinööri viettää aikaa ipanoiden kanssa myös ilman minua. Mökkireissut isin kanssa nauttivat suurta suosiota, se on heidän oma juttunsa. Silloin syödään kerrosjogurttia, tehdään musiikkia ja kerrotaan prinsessatarinoita.

Lisäksi Koti-insinööri on minua huomattavasti herkempi, lempeämpi ja pitkämielisempi ihminen, joka pyyhkii pöytää myös perinteisen miehen stereotypialla. Jotkut pojat nimittäin eivät halua painia ja kalastaa, edes isoina.

Voisin kuvitella, että tällainen esimerkki olisi ihan hyödyllinen myös pojalle.

Byggmax kertoi vitsin

Osuipa silmiini aiemminkin hulvattomana mainostajana mainetta niittäneen Byggmaxin kamppis. Siinä suomalainen mies on tehnyt kansalaisaloitteen, että tekstiilityön tunnit pitäisi korvata rakentamisen ja remontoinnin oppitunneilla.




Kuinka hassua! Kyllä se suomalainen mies vaan on sitten aina niin asioiden ytimessä! Heh heh.

Kyllähän nyt voi aivan hyvin pientä hevosenleikkiä jonkun tekstiilityön kustannuksella laskea. Pikkutyttöjen turhia juttuja kuten nyt vaikka kotitalous, ainekirjoitus ja piirustuskin. Siellähän siis opetellaan tekemään omin käsin asioita langoista ja kankaista. Kuinka naurettavaa! Sen sijaan omin käsin nauloista, laudoista ja sementistä tehdyt asiat ovat tarpeellisia ja hyödyllisiä.

Toivottavasti tämä miehen malli menee jakeluun myös pojille, jotka ovat valinneet tekstiilityön. Miehinen mies ei virkkuukoukulla muuta tee kuin kaiva korvaa. Järkevämpää olisi keskittyä saumaamiseen kuin sukkahommiin.

Noooo, leikki leikkinä, sanoohan tämän kunnon rehti suomalainen mies. Kaikki paitsi talonrakennus on turhaa. Heh heh! Ja onhan tässä asiaakin.

Saadaan nimittäin myös rautakaupan asiakaskuntaa vähän järkevämpään suuntaan, kun puikkoja kilisyttelevät kottaraiset ymmärtävät, että miesten hommia ovat nämä poraamiset sun muut. Kukas sinne kaipaa asiakkaita, jotka eivät muuta osaa kuin väkertää turhia patalappuja! Huh huh, niitä tyhmiä kysymyksiä. Kohta varmaan pitäisi rautakaupasta saada työlle tekijä! Kaikkea sitä.

Jos koulussa opetettaisiin vesieristystä ja puurakentamista, ei tarvitsisi pitää Perttiäkään koko päivää asiakaspalvelussa. Säästöjä tulisi.

Vielä niistä pannulapuista. Suomalainen mies ottaa 225 asteisen pakastepizzan pois uunista ihan paljain käsin. Kyllä. Tärkeintähän on, että peltikaton asennuksen teoria on hallussa. Ja ainahan voi ottaa vaimoksi sairaanhoitajan, jos vaikka tekevälle joskus sattuu ja rapatessa roiskuu ja niin ikään.

Vittu kun on lakannut naurattamasta jo kauan sitten.

Ps. Lisäksi Kansalaisaloite.fi-palvelun säännöt kieltävät julkaisemasta aloitteita, jotka sisältävät kaupallisia viestejä.

Lyhyt tukka pikkutytölle?

Kun kävin päiväkodin täitiedotteen jälkeen läpi naperoiden kuontaloita täikamman kanssa, sain luonnollisesti osakseni pelkkää kiljuntaa.

Vaikka Snadi on noin muuten aika räyhäkäs persoona, hänellä on akilleen kantapäänsä: hän on päänahkamimosa. Hiuksiin saa koskea vain yhdellä tietyllä harjalla ja selvityssuihkeen kanssa, muuten ulvomista ei kestä kukaan. Lisäksi hiukset ovat silkkiset ja ohuet - ja aina takussa.

Tukan raastaminen tiheällä kammalla olikin urakka helvetistä. Puhisin leikkaavani Snadille samanlaisen tukan kuin itselläni, mutta siitähän ipana innostui.

Snadi ilmoitti yllättäen, että on kampaajan tuoliin aivan valmis. "Haluan samanlaisen tukan kuin äidillä."

Toive pääsi yllättämään. Skidillä on ollut polkka jo pitkään (ja hän rakastaa sitä), mutta nyt puhutaan vielä lyhyemmästä mallista - niskani näkyy. Ihan oikeastiko Snadi haluaa näin lyhyen? Onko tämä vain nelivuotiaan uhoa, joka kaduttaa seuraavana päivänä? Ja sitten itketään kun ei ymmärretä että lyhyttä ei saa takaisin pitkäksi yhtä helposti.

Snadilla on perheen pisimmät hiukset - Koti-insinöörillä on kuvassa lainahöyhenet.

Pitkät hiukset ovat pitkään olleet länsimaisen naisellisuuden tavaramerkki yhtä lailla kuin lyhyt tukka kuuluu miehelle. Sukupuolten välistä tukkajakoa on selitetty mm. sillä että lapsen on ollut helppo pitää kiinni äitinsä hiuksista. Lyhyet hiukset ovat olleet metsästävälle ja sotivalle miehelle kätevämmät koska niihin ei tartu lika ja täit. Nykyään käytännön sanelemia syitä ei tietenkään ole.

Hiusten leikkuu oli kuitenkin vielä 1900-luvulla radikaali muutos ja jopa tapa häpäistä nainen, mutta tukkanormit ovat vapautuneet - ei kai kukaan enää ajattele, että lyhyt tukka naisella ei olisi kaunis. Ja vilkaiskaapa vaikka miltä Disneyn prinsessat näyttäisivät lyhyellä tukalla. Kalju Lumikki on todella asennemimmi ja Helinä Keiju kerrassaan hot! Myös suosikkiohjaajamme Hayao Miyazakin elokuvissa naishahmoilla on usein lyhyet hiukset.

Toimisikohan tällainen? Kuva Pinterestistä.

Silti melkein kaikilla pikkutytöillä on pitkät. Itse asiassa ihan kaikilla.

Jos pikkupojilla saa jo olla kiharat ponnarilla, miksei pikkutytöillä ole useammin lyhyttä pörröä? Sehän on varsin hauskannäköinen vaihtoehto - varsinkin jos kyseinen ipana ei suurin surminkaan halua mitään saparoita tai lettejä riesakseen.

Mutta millainen malli sitten toimisi? Tuttavapiirissä ei taida olla yhtä ainutta lyhyttukkaista nelivuotiasta tyttöä. Kyseessä on selkeä harvinaisuus, joten kokemukset ja referenssit puuttuvat.

Snadin toive siis toteutuu - jos ei muuta niin luvassa on arvokas oppitunti siitä että hiukset kasvavat.

Äiti hunningolla

Söin eilen päivälliseksi einesperunamuussia suoraan tölkistä. Sohvalla, telkkarin edessä. Kello oli puoli kaksitoista yöllä. Palan painikkeena oli roséta, kahvimukissa.

Alkoi vähän hymyilyttää.

Ei kestänyt edes kahta päivää, kun olin jo täysin hunningolla. En ole käynyt kaupassa tai tehnyt ruokaa kertaakaan. Valvon liian myöhään ja syön mitä sattuu, milloin sattuu - ja unohdan juoda vettä. Heilun porakoneen kanssa ne ajat, joita en istu sohvalla. Olen saanut aikaan ihan vertaansa vailla olevan kaaoksen. Mitään ei tarvitse siivota aamuksi.

Aivan ju-ma-lai-sen ihanaa. 

Vain työssäkäynti on pitänyt vuorokausirytmistäni jollain tavalla kiinni.

Töissä sain vertaistukea, kun eräs toinen äiti-ihminen tunnusti myös rikkovansa jokaista kodin sääntöä ollessaan yksin. Hänen tapansa kapinoida oli hillua yöpaidassa mahdollisimman pitkään ja mennä päiväunille heti aamiaisen jälkeen.

Siinä sitten pohdimme, että onkohan niitä sääntöjä liikaa, kun yksin ollessa tällä tavalla repsahtaa? Voisihan sitä ainakin joitain sääntöjä ottaa uudelleentarkasteluun. Jos vaikka syödään joskus tv:n ääressä ihan luvan kanssa (....sitten kun karvalankamatolle ei tipu mustikoita).

Arjesta ei kuitenkaan selviä ilman rutiineja, ja sehän siinä mutsin yksinolossa onkin houkuttelevaa. Rutiinien unohtaminen, pään tyhjentäminen. Että voi polttaa rintaliivit pariksi päiväksi ja huolehtia vain itsestään. Huonosti.

Huomenna palaan ruotuun kun lähden muun perheen luokse maalle. Sitä ennen pitäisi taputella kasaan vielä muutama kohta to do -listastani. Ja juoda pari roséta janoon.

Mitä tapahtuu, jos saat olla yksin himassa? Syötkö salaattia ja käyt jumpassa vai valtaako sinut kalsareissa hilluva alkuihminen, joka luukuttaa lempibändiään nupit kaakossa ja juo appelsiinimehua purkista?

Hei meillä lasketaan!

Elina Tanskanen kirjoitti HS:ssa viime viikolla lapsiperheessä tutusta tilanteesta: toisella vanhemmalla on jatkuvasti menoja ja kaikki kodin puhdetyöt lastenhoidon lisäksi kasautuvat toiselle osapuolelle.

Tanskanen toteaa, että ratkaisu on laskemattomuudessa:

"Rakkautta on antaa resursseistaan lahjaksi, ilman että odottaa vastavuoroisuutta. Joskus se vaatii myös sitä, että kieltäytyy jostain itselleen miellyttävästä toisen parhaan takia. "

Ratkaisu voi olla myös tarkemmassa laskemisessa. Minä väitän, että parisuhde ei kestä epätietoisuutta. Jatkuvaa riitelyä samoista arkisista asioista, lauseita, jotka alkavat aina sä.

Tunne epätasaisesti kasautuvista kotiötistä saattaa olla ihan aito. Jatkuva epäoikeudenmukaisuuden kokeminen taas aiheuttaa katkeruutta, joka on siitä ikävä tunne, että silloin on täysin mahdotonta tuntea kumppania kohtaan esimerkiksi empatiaa tai kunnioitusta.

Tanskanen uskoo, että asioilla on taipumus tasaantua. Varmasti joissain suhteissa onkin. Mutta miksi luottaa uskoon kun voi ihan hyvin laskea? Epätasaiseen työnjakoon voi lipsahtaa vaikkapa vanhempainvapailla, ja tilanne jatkuu vanhasta tottumuksesta, vaikka molemmat ovat töissä.  

Kun se sujuu niin näppärrästi ja puolihuomaamattomasti.

Kun seurasin kolumnista herännyttä keskustelua, huomasin että vastustus tällaista taulukointia kohtaan on yllättävän voimakasta.

Me laitoimme kotityöt exceliin reilu vuosi sitten. Laskutoimitus tehtiin ihan siksi, että loppuisi rasittava kinaaminen siitä, kuka tekee ja mitä tekee.  

Laskutoimitus on hyvin yksinkertainen: yhdessä sarakkeessa on kotitöiden nimikkeet (ruoanlaitto, pyykinpesu, lamppujen vaihto, roskien vienti...), toisessa tekijä ja kolmannessa arvioidaan niihin per viikko menevä aika. Näin saadaan aika selkeää kieltä puhuva summa.

Ja tästä on monia hyötyjä.

1. Taulukko näyttää, mihin vapaa-aika menee. Tasa-arvoisessa parisuhteessa saa lähteä siitä, että molempien vapaa-aika on yhtä arvokasta.

2. Taulukko tekee kotityöt näkyviksi. Otetaan vaikkapa se lastenvaatemanagerointi. Joka viikko saa olla jotain kersojen vaatepartta korjaamassa/etsimässä/nimikoimassa/kierrättämässä/korjaamassa jne. enkä todellakaan pidä sitä mielekkäänä harrastuksena vaan rasittavana pakkopullana. Lisäksi hoidin miljoona pientä asiaa (pölypussien oston, petivaatteiden vaihdon, jääkaapin inventaarion ja päiväkotikassin tarkistuksen), jotka Koti-insinöörin näkökulmasta eivät olleet olemassa.

3. Laskemisen ei tarvitse aiheuttaa toimenpiteitä. Taulukon laatiminen voi hyvin johtaa siihen, että pariskunta jatkaa samaan malliin, kuitenkin toistensa panoksen tiedostaen. Toimia kannattaa vain jos kotitöistä tulee jatkuvaa riitaa.

4. Taulukko osoittaa ajankäytön tehostamisen paikat. Verkkoruokakaupat ja valmiit annoskassit helpottavat ruoka-arpomista, astianpesukoneen pyörittämiseen ja kukkien kasteluun voi osallistua koko perhe, siivooja vaikka kerran kuussa helpottaa imurointivuorojen jakoa jne.

5. Laskelmaa ei tarvitse ottaa liian vakavasti. En laskenut simaprojektiani kotityöksi ja kokkailen muulloinkin vaikka ruoanlaitto periaatteessa kuuluukin Koti-insinöörin hommiin. Joustaminen aiheuttaa yllättävän hyvän mielen, molemmille.

No, loppuiko riitely? Ainakin aiheet vaihtuivat.

Ihan alkuun huomasimme, että laskutoimitus vaatii hermoja (suosittelen rauhoittavaa punvaiinilasillista) ja neuvottelut saattavat jatkua parikin päivää, kun muisti palailee pätkittäin.

Yllätyksiäkin seurasi, molemmille.

Ihme kyllä pyykinpesuun ja ruoanlaittoon menee viikossa yhtä paljon aikaa. Vessan ja keittiön siivous täytyy tehdä useammin kuin kuvittelin, samoin lasten roudaus vie yllättävän paljon aikaa. Toisaalta se, että vaihtaa talvirenkaat ja katsastaa auton kerran vuodessa ei alkuunkaan riitä kompensoimaan lastenvaatemanagerointia tai lumisen talven lapiohommia.

Ja nyt laskelmaa pitäisikin taas tarkistaa kun tehtäviä on tullut koulun ja kotiremonttien myötä lisää. Mutta emmepä vänkää enää pesemättömästä paistinpannusta.

Pitäkää siis tuntikirjanpitoa, hyvät ihmiset. Jos ei parisuhteenne tähden niin ihan vain siksi, että huomaatte hoitavanne hämmentävän pitkää listaa asioita sen palkkatyön lisäksi.

Kiitos viestistä, Timo!

Tästä Toimigatesta tuli mieleeni taannoinen ilta, kun puhelin piippasi. Sain viestin tuntemattomasta numerosta. Nimimerkki "Timo" halusi kertoa seuraavaa:

"Sinä olet kaunis... Hyvät rinnat. Mikä koko?"

Öööö. Tällaisen viestin jälkeen tällaisella tavallisella keski-ikäisellä akalla lyö hetken aikaa tyhjää. Mitä vittua, Timo? Oletko ihan sekaisin vai erehtynyt henkilöstä? Tuliko viesti väärään numeroon? Jos ei, oliko tämä mielestäsi hyvä keskustelunavaus?

Soitin numeroon kaksi kertaa takaisin, ei vastausta, ei viestimahdollisuutta. Sitten soitin numerotiedusteluun. Asiakaspalvelu köhi hetken ja totesi, että numero liittyy Seksitreffit-sivustoon.

Olin vielä enemmän pihalla, mutta oletin että kyseessä oli väärä numero. Laitoin Timolle kuitenkin viestin, että tähän numeroon ei kannata ottaa yhteyttä.

Havahduin siihen, että miksi minä, normaalilla itsetunnolla varustettu aikuinen ihminen, en tiedä, mitä tässä olisi pitänyt tehdä. Entä, jos Timo olisi jatkanut? Mikä pitää vain hyväksyä, vaikka tuntuukin inhottavalta?

Ja mitkä oikeuteni edes ovat? Kuinka moni kehtaa kertoa ahdistelusta edes parhaalle ystävälleen, saati puolisolleen tai poliisille? Kuinka moni tekee rikosilmoituksen? Uhrin syyllistäminen ja ahdistelun vähättely kun on edelleen yleistä.

Yksi, mitä ei-toivottua lähentelyä vähättelevät ihmiset eivät ilmeisesti ymmärrä, on tilanteen yllättävyys.

Olen kohdannut seksuaalista ahdistelua kaksi kertaa, kahdessa eri työpaikassa. Molemmat lähentely-yritykset tajusin törkeiksi vasta jälkikäteen, osaksi varmaankin siksi että olin 20 vuotta nuorempi. Niissä ei ollut mitään huvittavaa, vitsikästä tai säälittävää.

Kun kuumottava tilanne osuu omalle kohdalle, reaktio tulee selkäytimestä. Aivokuori tuottaa paniikkia, raivoa, häpeää, ällistystä, epäuskoa, pettymystä ja voimattomuutta. Epätietoisuutta lisää vielä entisestään, jos tekijä on tuttu - asiakas, työ- tai koulukaveri tai naapuri. Tyyppi, joka pitää pahimmassa tapauksessa kohdata päivittäin.

Suomalaisessa yhteiskunnassa naiset ovat esillä siinä missä miehetkin. Julkisissa viroissa, poliitikkoina ja asiakaspalvelutehtävissä toimii valtava määrä naisia. Siinä joutuu alttiiksi kaikenlaiselle puheelle. Mihin vedetään raja?

Toimigatet tulevat nykyään ihmi, koska me turhista loukkaantuneet mimosat osaamme jo vetää rajaa, miesten puolesta. Ja meille se sosiaalinen media on ystävä.

Että kiitän viestistä, Timo. Sainpahan taas ajattelemisen aihetta.

Ps. Niin ja Toimille terkut, että palaa nyt saatana takaisin töihin sieltä saikulta. Ettekös te ole huolissanne näistä työtuntien määrästä muutenkin?

Eläköön mum body!

Mum bodyn tunnistaa peittävistä kaavuista.

Vanhemmat - tai heidän vartalonsa - ovat olleet tällä viikolla uutisvirrassa, näennäisen positiivisessa valossa.

Ensinnäkin oli kuninkaalliset vauvauutiset. Pressikuvassa esiintyi 10 tuntia sitten synnyttänyt Catherine. Hän oli hämmästyttävän upean näköinen, meikattu ja kiharrettu, nilkat hoikat ja hymy huulilla. Oli keltainen leninki ja korkokengät.

Sitten isät saivat synninpäästön: muotiin on tullut ns. isävartalo, dad body. Miehen kropan ei tarvitse olla täydellisen trimmattu vaan pyöreälle, isälliselle vartalolle ollaan kuulemma suopeita.

Uutiset alleviivasivat hienosti toisiaan.

Perinteisesti synnyttänyt nainen on saanut olla standardien ulkopuolella, räjähtänyt ja väsynyt, mutta yhä useammin näkee uutisia, joissa perheenlisäysuutisen keskeinen sisältö onkin tuoreen äidin ulkonäköarvio.

Nihkeää. Leppoisa dad body -trendi tuskin ikinä laajenee koskemaan äitejä, vaikka nimenomaan äidin kuntoutuminen saattaa olla pitkä ja raskas projekti. Lisäksi osa maailman ihmisistä saa edelleen olla iloisia, jos jäävät kyseisestä toimituksesta henkiin. Vastaava pressitilaisuus olisi jäänyt minultakin tekemättä, ainakin esikoisen kanssa. Pyörryin synnytyksen jälkeen joka kerta kun yritin nousta seisomaan: verenpaineeni oli 100/50 ja hemoglobiini 95.

Ja vaikka miehiä kohtaan ollaankin näennäisen suvaitsevaisia, ei ole periaatteessa mitään hienoa siinä, että arvioiden ja luokittelujen ulkopuolelle ei jää enää mikään ihmisryhmä. Maailman menosta saavat osansa myös lapset.

Catherinea ei tietenkään voi edes rehellisesti kadehtia. Kuninkaallisen vauvan esittely on mediatapaus, josta ei voi kieltäytyä. Tulevalla kuningattarella on ollut ja on jatkossakin käytettävissään aivan erilaiset tukijoukot kuin normimutsilla - sen lisäksi, että hän on upea nainen, joka ei olisi näyttänyt hirveältä vaikka hänen päällään olisikin ollut marjapuuronpunainen sairaalakaapu ja hikiliiskaiset hiukset ponnarilla.

Nostetaan sunnuntaina malja mum bodylle - kaalinlehdille rintsikoissa, raidoille vyölaukussa, rypäleille pohkeissa ja maksisiteille pikkareissa. Iloitaan siitä, että meidän ei ole pakko hymyillä synnytyksen jälkeen kameroiden edessä, jos ei huvita.

Politiikkaa for dummies

Sain tuon äänestyspostauksen perään pari kiinnostavaa kommenttia.

Ihminen, jolla ei ole ääntä, mutta onneksi on taikasauva.

Yksi oli järkyttynyt siitä, että tässä blogissa käsitellään politiikkaa näin avoimin kortein. Tähän en voi muuta vastata kuin että politiikka on ollut mukana tässä blogissa ihan alusta lähtien ja se on ihan yhtä selkeä osa identiteettiäni kuin äitiys ja musta huumori.

Toinen kommentoija taas poti tunnontuskia siitä, että ei tajua politiikasta mitään. Tästä pitemmin.

Yksi syy, miksi pidän politiikkaa tässä blogissa esillä on se, että haluan kannustaa ihmisiä - ja varsinkin naisia - puhumaan politiikasta. Vain osallistumisen kautta herää kiinnostus siihen, mitä yhteiskunnassa eli meidän elämässämme tapahtuu. 

Lisäksi spontaani, vapaaehtoinen ja vapaamuotoinen osallistuminen on toimivan demokratian edellytys. Jos kansa lakkaa kiinnostumasta vallanpitäjien toiminnasta, kansanvaltaa ei ole. Joukkoäly, valvonta ja dialogi puuttuvat.

Moni nainen ujostelee poliittiseen keskusteluun osallistumista (tai kieltäytyy kokonaan osallistumasta). Politiikka koetaan yleisesti luotaantyöntäväksi, oma mielipide ei ole selkeä tai tiedot ovat hatarat. Jargonkin on vieraannuttavaa: kestävyysvaje ei sanana selitä itse itseään.

Media myös tukee tätä epätasapainoa. Naisten mielipidettä käydään kysymässä hiekkalaatikon reunalla vain jos kyse on kotihoidontuesta. 

Oikeudenmukaisuuden kaipuu etenkin johtamisessa on ihmisen dna:ssa. Apinatkin saavat kilarit, jos toiselle jaetaan kurkkua ja toiselle herkkuja.

Ei ole olemassa mitään ohjesääntöä, joka määrittelisi, millaisilla meriiteillä keskusteluun saisi osallistua. Asiat ovat valtavan monimutkaisia, joten yksiselitteistä oikeaa ja väärää ei ole.

Ei ole ikinä tyhmää keskustella asiasta, josta ei mitään tiedä. Siinähän sitä viisastuu. Tyhmää on inttää kuuntelematta, väittää mustaa valkoiseksi ja jättää ajattelematta itse. Moni pitää totuutena jotain mitä kaverilta snagarilla tai faijalta 60-luvulla kuuli.

Mitä politiikasta siis pitäisi tietää?

Perusjutut riittävät (ja tieto siitä, että oma kanta on osaksi pelkkää fysiologiaa). Poliittisella kentällä puhutaan oikeastaan vain kahdesta akselista: konservatiivi-liberaali ja oikeisto-vasemmisto. Puolueen ja oman ehdokkaansa sijoittumisen nelikentällä voi suodattaa tästä nelikentästä ja jutussa on kerrottu, mitä näillä arvoilla on tässä vaalidatassa tarkoitettu. 

Usein ihmiset, itseni mukaanlukien, eivät ole näissä kysymyksissä puhtaasti jotain mieltä - ruutupaikka on keskiarvo. Ja vain aniharva on linjakas itsensä kanssa. Mielipiteen muuttaminen uuden tiedon perusteella on jopa fiksua. 

Että terveiset vaan täältä valtuustosalista. Aika täällä on opettanut, että ei tässä ole mitään ihmeellistä.

Lukekaa päivälehtiä. Seuratkaa poliitikoita. Vaatikaa selkokieltä. Äänestäkää, vaikka se tuntuu epätoivoiselta.

Ai niin, ja matkustelkaa. Käykää maassa, jossa pitää asua piikkilangoilla ja muureilla suojatuissa taloissa, pelätä liikennevaloihin pysähtymistä, ja maassa, jossa äitiysloma kestää kolme viikkoa.

Tai maassa, jossa vaalien tulos on tiedossa etukäteen.