Vanhempainvapaiden myytit murrettuna

Olin viime viikolla tasa-arvon päivän kunniaksi puhumassa työelämän tasa-arvosta Emma Karin, Jani Toivolan ja THL:n erikoistutkija Johanna Lammi-Taskulan kanssa. Kun samassa lauseessa on sanat työelämä ja tasa-arvo, puhutaan aina vanhemmuuden vastuunjaosta. Ja näin vaalien alla 6+6+6 -mallista.

Kuvassa pousaavat vasemmalta Johanna Lammi-Taskula, kansanedustajaehdokkaat Emma Kari ja Jani Toivola
sekä bloggaajanne ryppyisessä paidassa.

Olimme kaikki yhtä mieltä siitä, että vapaiden kiintiöimiseen liittyy paljon ennakkoluuloja ja myyttejä. Listasinkin muutaman suositun väitteen, joilla isän osallistumista vanhemmuuteen vastustetaan.

1. "Naiset ansaitsevat miehiä vähemmän, joten heidän on pakko jäädä kotiin."

Tämä on sekä miesten että naisten suosituin argumentti, joka perustuu ilmeisesti väärinkäsitykseen. 6+6+6 -mallissa ansiosidonnainen eli palkkaan perustuva päiväraha jatkuu koko 18 kuukauden ajan eikä siis muuta perheen tuloja merkittävästi, toisin kuin kotihoidontuki. Konkurssi ei uhkaa.

Sukupuolten välisiä tuloeroja on toki olemassa (jos gender pay gap kiinnostaa tämä Forbesin analyysi oli aika hyvä), mutta pointti on siinä, miten mittavia ne ovat esim. isän puolen vuoden jaksolla? Väitän, että vain aniharva on oikeasti laskenut, mitä järjestely rahallisesti tarkoittaisi (laskuri löytyy täältä).

Verottajan uusimpien tietojen mukaan miehet ovat kyllä naisia suurituloisempia, mutta ero ei ole valtava: naisten osuus ansiotuloista oli 45% ja miesten 55% (luku on samansuuntainen muissakin tuloluokissa, vain osinkotuloissa naiset ovat täydellisiä altavastaajia).

Toki on tapauksia, joissa vanhempien välillä on valtavat tuloerot, mutta tahto ratkaisee niissäkin. Jos mies kuittaa vuodessa 100K€, hän voi valmistautua vapaaseensa säästämällä rahaa - samalla tavalla kuin naisen pitämiin vapaisiin varaudutaan etukäteen, esim asuntolainan lyhennysvapaalla.

(Lisäksi voi aina pohtia, miksi tämä sukupuolten välinen tuloero on olemassa. Suomen työmarkkinat ovat eurooppalaisessa vertailussa korostetun sukupuolittuneet ja perhe kampittaa naista uralla sekä rekrytoinnin, työsuhteen vakinaisuuden, palkkauksen että etenemisen kautta. Koska epätasa-arvo.)

2. "Naiset haluavat hoitaa lapsia, miehet eivät."

Joku voisi väittää, että nykytila heijastaa todellista valinnan vapautta - naisethan aivan selvästi haluavat hoitaa lapsia hinnalla millä hyvänsä, seurauksista välittämättä. Mutta kun tämä sama biologinen "fakta" ei päde muissa Pohjoismaissa, joissa isien vapaita on kiintiöity. Suomessa vanhempain- ja hoitovapaat pitävät käytännössä vain naiset, vaikka kulttuurimme ovatkin muuten hyvin samanlaisia. Miksi? Meillä valinnat tehdään agraariyhteiskunnan ja äitimyytin arvojen kautta.

Jos katsotaan julkista keskustelua, tunteet näyttäisivät kuohuvan enemmän siitä, että isät eivät osallistu lastenhoitoon kuin siitä, että osallistuvat. Voisiko syynä olla se, että kun ei tarvitse, ei opi?

Insipiraatioksi voi vaikka vilkaista tämän Johan Bävmanin kuvasarjan isistä vanhempainvapaalla. Kyllä ne haluavat ja osaavat. Ja jopa superhoivaviettisten naisten kannattaa olla järkeviä ja opetella jakamaan hoitovastuu isän kanssa ihan vakuutuksena sille, että lapset eivät joudu huostaan, jos äidille tapahtuu jotain.

3. "Miehen ura vaarantuu."

Tämä on todellinen ongelma: joidenkin miesten työnantajat todella uhkailevat työntekijöitään uran vaarantumisella. Ongelma kuitenkin poistuu vain sillä, että vanhat kaavat rikotaan laajalla rintamalla ja lainsäädännöllä. Työhön nimittäin palaa motivoitunut isä.

4. "Perheiden pitää saada itse valita."

Tässä ollaan koko idean suhteen väärillä jäljillä. Kiintiöissä ei ole mitään epäreilua, päinvastoin. Isälle kiintiöity osuus on toimivaksi todettu panostus miesten vanhemmuuteen, isyyteen ja tasa-arvoon, jolla on vaikutuksia paitsi lapsen ja isän suhteeseen myös parisuhteeseen ja naisten työllistymiseen. Jostain syystä vain Suomessa katsotaan, että se mikä isän ja lapsen suhteen eteen budjetoidaan, on jollain tapaa äidiltä pois.

Absurdeinta on se, että valinnanvapauden vaatimus koskee vain naisia. Tällä hetkellähän naisen valinta on myös miehen valinta.

Nekin, joiden mielestä lapsen pitää saada olla kotona mahdollisimman pitkään, voittaisivat kun äiti saisi olla kotona ansiosidonnaisella vuoden putkeen, eli kolme kuukautta pitempään kuin nykytilanteessa. Lasten ei siis tarvitsisi koskaan mennä alle yksivuotiaana päivähoitoon, vaikka vain vain äiti pitäisi vapaat. Ja äiti saa toki jatkaa lastenhoitoa kotihoidontuella tämän jälkeen.

Mutta fakta on, että ei ole mitään järkeä tukea pelkkää kotiäitiyttä näin kalliilla yhteiskunnallisella investoinnilla. Äitimyyttiä voi sitten kannatella ihan omalla ajalla.

5. "Ei ole työtä mihin palata."

Jos naisella ei ole työtä, vaikka hän sellaisen haluaisi, hän on työtön ja oikeutettu työttömyyskorvaukseen. Naisen työttömyys ei korjaudu kotiäidiksi jättäytymisellä, vaikka valinta onkin naiselle henkisesti helppo.

Ainoa, mistä tätä mallia voi arvostella on sen hinta. Ansiosidonnainen korvaus näin pitkäksi aikaa on iso investointi perheisiin ja tasa-arvoon. Onneksi siitä seuraa myös säästöjä, inhimillisestä hyvästä puhumattakaan.

Toki kaikille perusteluille voi viitata kintaalla, ja todeta jumalan haluavan naisten olevan kotona tai lasten menevän pilalle kaikkien muiden paitsi äidin hoidossa. Mutta näitä väitteitä ei sitten enää faktoilla kumotakaan.

Ps. Puolueista Kristilliset, Persut ja Keskusta eivät kannata vanhempainvapaiden tasa-arvoa. Äänestämällä vaikutat.

Nainen, salkku ja media

Todettakoon heti alkuun, että en ole mikään Kokoomus-fani enkä tunne Sanni Grahn-Laasosta pätkän vertaa. Kirjoitanpa silti sanasen eilen nimitetystä ympäristöministeristämme - tai oikeastaan hänen kohtelustaan mediassa.

Nimitystä on arvosteltu monella tapaa.

Kuppini kaatui kun näin, että Maikkari oli haastatellut Grahn-Laasosen isää. Isältä oli myös kyselty että mitä ohjeita hän antaisi tulevalle ympäristöministerille.

Mitä h e l v e t t i ä?

Miksi Stubbin tai Rinteen vanhemmille ei soitettu vaikka heidän jälkikasvunsa saivat vielä merkittävämmät salkut? Olisihan Antin äiteellä voinut olla annettavanaan painavaakin ohjetta pojalleen kansakunnan taloudenpidosta.

Ja toivottavasti soitettiin myös aviomies Laasoselle ja kyseltiin tunnelmia, kyseessähän on nimittäin tuore äiti. Olisi ollut hyvä tarkistaa, ettei vaan olisi vähän hormoonihuuruja sotkemassa työn tekoa. Ja tietenkin pyytää ne neuvot.

Toinen raskaasti nyppivä seikka on iällä hutkiminen. Tämä tytön typykkä on herttaisesta ulkomuodostaan huolimatta täyttänyt kolmekymmentä.

Hän on ollut isän kertoman mukaan politiikassa mukana lukioiästä saakka. Se, että patakonservatiivien puolueessa pääsee noin pitkälle, edellyttää kohtuullista henkistä kypsyyttä, kärsivällisyyttä ja päättäväisyyttä.

Ja onko hän nyt loppuviimeksi niin hirveän nuori? Suomen nuorin ministeri oli aikoinaan Ulf Sundqvist. Hän oli 27-vuotias ottaessaan opetusministerin tehtävät vastaan.

Lisäksi yrittäjä Elina Yrjölä laskeskeli, että alle nelikymppisiä ministereitä - sikäli kun se on merkittävää - on paljon muitakin. Matti Ahde, Ahti Karjalainen, Paavo Arhinmäki, Jyrki Katainen (joka valittiin jopa pääministeriksi 40-vuotiaana) ja Ville Niinistö. Varmasti lisääkin löytyy.

Kokemattomuuden alleviivamistakin kannattaa vähän miettiä. 

Olisihan se toki ollut kiva, että tuore ministeri olisi ehtinyt perehtyä ympäristöasioihin vaikkapa valiokunnassa. Toisaalta täysin "puhtaalta pöydältä" voi nousta paljon vaativimpiinkin ministerintehtäviin kuten Antti Rinne teki.

Voitaisiinko siis keskittyä olennaiseen?

Grahn-Laasosen näkemykset "turhan sääntelyn purkamisesta" ovat paljon kiinnostavampia kuin hänen isänsä mielipide tyttären uudesta duunista. Annetaan siis Sannin näyttää, millaisia hänen arvonsa ovat. Ja punnitaan sitten keväällä, mitä valinta kertoo Kokoomuksen ympäristöosaamisen tasosta.

Tasa-arvoa päiväkotiin

Olen lueskellut sivustoa tasa-arvoisesta varhaiskasvatuksesta. Ja huokaillut syvään. Vähän hommaa näyttäisi vielä olevan.

Sivusto on osa Opetus- ja kulttuuriministeriön rahoittamaa hanketta "Sukupuolisensitiivisyys varhaiskasvatuksessa – tasa-arvoinen kohtaaminen päiväkodissa". Aineisto kerättiin mm. videoimalla kolmen pääkaupunkiseudun päiväkodin arkea.

Valkkasin havainnoista kolme kohtaa, jotka tuntuivat erityisen pahoilta. (k) = kasvattaja.

Aloitetaan klassikolla. Tämän olen kohdannut kertaalleen myös kuopuksen päiväkotiryhmässä (sijainen).

"Lapsiryhmän nuorin, Oona, harjoittelee hoivaleikkiä yhdessä Saritan (k) kanssa. He ovat kotileikkihuoneessa, jossa on muun muassa leikkikeittiö ja nuken sänky sekä muita leluja. Oona pyrkii kuitenkin toistuvasti viereiseen huoneeseen, jossa Kimmo ja Sami leikkivät autotalolla. Sarita ohjaa Oonan jokaisella kerralla takaisin hoivaleikkiin paitsi sanallisesti, myös kädestä pitäen taluttamalla."

Jatketaan perinteikkäällä apulaisroolituksella.

"Jumppatuokio salissa on päättymässä. Kaikki lapset ovat leikkineet niin isoilla kuin pienillä palloilla. Pirjo (k) kutsuu lapsia kanssaan siivoamaan jälkiä. Emmi ja Kaisa aloittavat siivoamisen samalla kun Benjamin ja Simo ryntäävät puolapuille kiipeilemään. Pirjo toteaa Emmille ja Kaisalle: ”No pojat voi kiipee viel sil aikaa ku me siivotaan nää”."

 Lopuksi vielä pukemistilanne.

"Päiväkodin eteisessä ollaan pukemassa. Sari (k) istuu tuolilla ja auttaa Kimmoa pukemaan. Laura tulee jonottamaan vuoroaan Kimmon taakse. Kun tulee Lauran vuoro, on Sarin toiselle puolelle ilmestynyt Ilkka, jota hän ryhtyy auttamaan. Sari pyytää Lauraa hakemaan kengät eteisestä ja sanoo auttavansa häntä sen jälkeen. Laura poistuu pikkueteiseen hakemaan kenkiä. Sillä aikaa Sari auttaa jonossa ensimmäisenä ollutta Kimmoa uudestaan sekä jatkaa Ilkan auttamista. Verneri lähestyy kasvattajaa. Sari kurottautuu jo häntä kohti auttaakseen, mutta kääntää sitten suuntansa kohti Lauraa, joka odottaa kenkiensä kanssa. Sari kuitenkin kääntyy takaisin ja alkaa auttaa Verneriä. Sen jälkeen hän auttaa Lauraa."

Kiva. Piti ihan ottaa yhteyttä tekijäryhmään ja kysyä, ovatko nämä esimerkit nyt vain ne pahimmat kärjistykset? Että eihän tilanne nyt oikeasti ole tällainen? Tutkija (VTM) vastasi, että esitetyt havainnot vastaavat noin puolta siitä havaintomäärästä, jonka voi luokitella toiminnan kehittämiskohteiksi. Ja tietysti tässä oli vain kolme päiväkotia.

Video on armoton työkalu. Vähän jäi karmimaan, mitähän kaikkea - epätasa-arvoa sun muuta epä-alkuista - videolle tallentuisi meidän perheemme elämästä? Emmehän ole kumpikaan kasvattamisen ammattilaisia. Vedän vanhemman roolia korvakuulolta, omasta kodista omaksutuilla malleilla, omilla traumoilla ja subjektiivisilla uskomuksilla höystettynä. Kahta samaa sukupuolta olevaa lastakin voi kohdella epäreilusti.

Lisäksi heräsin siihen, etten ole koskaan vielä kasvatuskeskusteluissa älynnyt ottaa puheeksi ryhmädynamiikkaa ja tasa-arvoa. Sivuston linkin lähettäminen päiväkodinjohtajalle oli hyvä alku.

Naistenpäivä nakkisuojassa

Naistenpäivässä on aina ollut jotain häiritsevää. Vasta tänä vuonna tajusin, mikä minua konseptissa häiritsee.

Se juhla. Naistenpäivää juhlitaan, konserteilla, ruusuilla ja ilmapalloilla.

Olen näissä asioissa aika tosikko. Huomio kiinnittyy kukkiin ja spa-lahjakortteihin, vaikka päivän viesti on pohjimmiltaan vakava. Keskusteluun tarjoiltiin kyllä tuoreita aiheita.

Lisäksi naistenpäivänä yleensä enemmän tai vähemmän leikillään hörähdellään, että millonkas se miestenpäivä on. Tähän kuuluu vastata, että miestenpäivä on joka päivä.

Huoh. Naistenpäivän tavoitteena on puhua naisten oikeuksista (eli ihmisoikeuksista) ja tasa-arvosta, erityisesti kehitysmaissa. Koska yhteiskunta on myös miesten asia, naistenpäivä on yhtä lailla myös miestenpäivä.

Samalla tavalla kuin vanhemmuuskeskustelua(kin) käyvät pääosin naiset, miehet jätetään (tai he jättäytyvät) tasa-arvoaiheistakin sivuun. Keskustelu oikeuksista ja oikeudenmukaisuudesta on sukupuoleen katsomatta keskustelua vallasta. Valta näkyy rekrytointeina, investointipäätöksinä, kansamurhina ja ilmastonmuutoksena.

On väitetty, että miehet kokevat vallasta keskustelemisen kiusalliseksi. Ehkä siksi, että parhaimmillaan valta on kasvotonta ja näkymätöntä, jolloin sitä vastaan on vaikea kapinoida. Vallanpitäjän ääni kuuluu - jos hän niin haluaa. Nakkisuojassa kannattaa olla hiljaa.

Suomalaisten johtajien vaikenemisesta on hyviä esimerkkejä. Stora Enson pääjohtaja Jouko Karvinen ei ole kommentoinut julkisuudessa, miksi lapsityövoiman käyttö on yrityksessä hyväksytty - joutuisivatko nelivuotiaat kaatopaikkalapset todella prostituoiduiksi? Myös Shellin hallituksen puheenjohtajalta Jorma Ollilalta on monesti kysytty, mitä hänen firmansa tekee ilmastonmuutoksen eteen. (Eipä juuri mitään.)

Ehkä yritän sanoa, että tällä konseptilla kumpikin sukupuoli pääsee liian helposti ruusujen, ilmapallojen ja muiden naisille sopivien vaaleanpunaisten asioiden taakse piiloon ikäviltä aiheilta. On paljon kivempi juhlia kuin olla tosissaan ja yrittää saada aikaiseksi muutosta. Hyvä alku olisi laittaa ne ruusurahat vaikka tyttöjen koulutusprojektiin.

Elämän tuhlaamisesta

Olen tällä viikolla lukenut juttuja parisuhteen panttivangeista. Siitä, kuinka miehet tuhlaavat naisten elämää. Ja sitten siitä, kuinka naiset tuhlaavat miesten elämää. Koko keskustelu vaikuttaa absurdilta.

(En aio nyt käsitellä sitä, että lapsen haluaminen ei ole mikään on/off -asetus: vain jos lisääntymisvietti on voimakas, päätöksenteko on helppoa -- kaikille muille se on arpomista. Äitimyytti, oma työtilanne ja lapsiperhe-elämän rankkuus ovat vauvan pelottava kylkiäinen. Omien kykyjen subjektiivinen analysointi on helvetin vaikeaa, riskit on punnittava itse. Siihen menee aikaa, joskus kahdeksan vuotta.)

Jäin pohtimaan tuhlaamisen käsitettä, kolmen vakavan (ja useamman ei niin vakavan) parisuhteen ponnekkuudella.

Havainto lisääntymisristiriidasta on tietenkin ihan oikea: naisilla arpomisaikaa on vähemmän kuin miehillä. Mutta ei kai ihan oikeasti kukaan voi syyttää elämän tuhlauksesta muita kuin itseään? Vika on vain paljon helpompi löytää siitä toisesta.

Parisuhde on kahden aikuisen ihmisen välinen sopimus yrittää elää yhdessä toistaiseksi voimassaolevalla sopimuksella. Eikö niin? Jos ison mittakaavan toiveet ja tavoitteet eivät kohtaa, sopimuksen saa irtisanoa. Jos ei uskalla, osaa tai kehtaa niin sitten on ehkä enemmän oman itsensä panttivanki. Silloin diagnoosi on läheisriippuvuus tai surkea itsetunto.

Ongelmallisinta on toiveiden piilottelu tai väistely. Kumppani, joka kieltäytyy puhumasta yhteisestä tulevaisuudesta, ei ole mikään kumppani - hän on keskeneräinen yksilö, jonka kanssa kohtuullisen vaativaa lapsiperhearkea ei kannata edes yrittää.

Aikuisiän parisuhteet ovat pitkiä, monimutkaisia ja joskus rankkojakin oppitunteja siitä, millaiseksi itse jonkun ihmisen seurassa muuttuu. Ihmiset oppivat. Ja jopa kasvavat. Väärä kumppani ei ole tuhlausta tai ajanhukkaa. Se on vain elämää.

Pippelikerhon vallankäyttö

Keskiviikkokerho oli minulle aivan uusi tuttavuus. HS:n kolumnisti Elina Grundström toi tietoisuuteeni perinteikkään verkoston, johon kuuluu huippupoliitikkoja, toimittajia, elinkeinoelämän edustajia ja suuryritysten johtajia. Heitä kaikkia yhdistää pippeli.

Klubin johtajana toimii Johannes Koroma. Koroman mukaan kerholla ei ole oikeaa valtaa, koska siellä ei varsinaisesti päätetä mitään. (Öh, se nyt vielä puuttuisi, että siellä päätettäisiin jotain!) Pojat vain käyvät "laveaa keskustelua ja pyrkivät luomaan ymmärrystä yhteiskunnallisista asioista." Keskustelu on kuulemma myös monipuolista. No, ainakin niin monipuolista kuin yhden sukupuolen, talousnäkemyksen ja sukupolven edustuksella vaan voi olla.

Valtaväitteestä olen erityisen eri mieltä. Tämä ei ole mikään futisjengi.

Ensinnäkin verkostot ovat valtaa. Sen tietää jokainen duunia hakenut. Jos kaipaa uusia uramahdollisuuksia, on asiasta helppo jutella vaikutusvaltaisten kontaktien kanssa. On arvokasta omistaa nimekkäitä suosittelijoita. Rekrytointi on vallankäyttöä mitä suurimmassa määrin.

Toiseksi, sananvalta on valtaa.  Jos kerhoon kuuluu mm. virkaatekevä pääministeri, mediatalojen edustajia ja toimittajia, on saman katon alle koottu aika paljon valtaa puheenaiheistaa tiettyjä teemoja. Se, mitä lehteen, nettiin ja telkkuun laitetaan, on vaikuttamista.

Kolmantena voidaan nostaa esiin henkinen vallankäyttö. On surullista ymmärtää olevansa sukupuolensa takia nimekkäiden suomalaismiesten näkökulmasta "yhteiskunnallisen keskustelun" ja "perinteikkyyden" ulkopuolella. Jos mielipiteilläni ei oikeasti ole väliä, voin kai sitten jäädä himaan lapsia hoitamaan. Maksakoon elinkeinoelämä.

Olisi tosi kiva, jos joku mies siellä pippelikerhossa kysyisi, onko tämä reilua, perinteikästä tai edes jonkun etu. Heitänkin pallon eteenpäin. Joukkoon on nimittäin viime aikoina kelpuutettu myös yksi kiintiövihreä, Osmo Soininvaara.

Osmo, ole herrasmies. Näytä, että sinulla on pippelin lisäksi moraali.

Aivan sairasta

Ruotsalaisessa lelukuvastossa näkyy nukkea pitelevä poika. Tämä radikaali asetelma luonnollisesti kauhistuttaa maailmalla:

"Aivan sairasta", konservatiivisen Daily Mail –lehden verkkokeskustelija kommentoi katalogia, jossa kuvataan poikaa leikkimässä nukella. "Hulluus on levinnyt läpi lännen", päivitteli toinen. Samanlaisia arvioita esitettiin Venäjällä.

Kanadassa ja Yhdysvalloissa taas arveltiin kuvien heijastavan Ruotsin poliittisesti ylikorrektiksi ja äärivasemmistolaiseksi iskostettua yhteiskuntaa. - HS.fi

KUVA: Flickr / Repoort

Mielestäni ei ole uutinen, että pahveja nettikommentoijia löytyy myös ulkomailta. Toimittajan olisi kannattanut vilkaista ihan oman mediansa keskustelupalstoja mistä tahansa sukupuoleen liittyvästä aiheesta.

Kiinnostavampaa on se, että täällä Ruotsin naapurissa kukaan ei kuulemma ole toivonut katalogeihin vähän vähemmän rajoittavaa otetta. Olemmeko Suomessa niin suvaitsevaisia, että annamme jo lasten valita leikkinsä? Vai ainoastaan niin uunoja, että luulemme edelleen sukupuolineutraalin ja transseksuaalin olevan vähän sama, epäilyttävä asia? Tai ehkä emme vain pidä asiaa kovin tärkeänä.

Vaikka se on. Jotenkin toivoisin, että katalogimaakarit tajuaisivat itsekin, että lasten systemaattinen ohjaaminen stereotyyppisiin rooleihin on tyhmää. Lapsille kannattaa viestittää, että vääriä valintoja ei ole.

Niin ja kuvissa voi myös ihan hyvin näyttää, että tytöt että pojat leikkivät keskenään. Sillä niinhän ne tekevät. Jopa ilman leluja.

Lapsen paras oikeus

Ruotsissa on nyt sitten oma lapsikohunsa (Suomessa näin ei kuulemma kävisi). Ruotsin maahanmuuttovirasto oli jo kertaalleen päättänyt karkottaa äitinsä jo pikkuvauvana hylkäämän kaksivuotiaan tytön Ranskaan, jossa olettavat äidinkin asuvan. Päätöstä kuitenkin lykättiin siksi aikaa, kunnes sosiaaliviranomaiset ovat löytäneet vanhemmat.

Lasta oli tietenkin myös pahoinpidelty, kun hänet sitten nelikuisena tuotiin sairaalaan. Nyt hän on kunnossa, puhuu äidinkielenään ruotsia ja asuu tyytyväisenä ruotsalaisessa sijaisperheessä, joka haluaisi adoptoida hänet. Expressenin mukaan maahanmuuttovirasto on kuitenkin tiukkana: lapsella on oikeus biologisiin vanhempiinsa ja päinvastoin.

Just.

Mikä ihme on oikeus ilman velvollisuutta? Ei oikeutta voi tyrkyttää, eikä sen taakse voi piiloutua. Äiti hylkäsi lapsensa ja lähti maasta -- syystä tai toisesta. Ja se syy täytyy selvittää ennen kuin mitään biologista oikeutta aletaan jakaa. 

YK:n lapsen oikeuksien sopimuksessa onkin määritelty se ainoa inhimillinen oikeus, jota tässä tulee seurata: lapsen oikeus terveyteen, koulutukseen, tasa-arvoon ja turvaan. Äiti ei ehkä näistä ole saanut nauttia, mutta olisi hienoa, jos tytär saisi.

Verkon ulkopuolella

Suosittelen lämpimästi tutustumaan Sadun postaukseen YLE:n Pörssiklubia käsittelevästä artikkelista, joka herätti itsessäni suunnatonta vitutusta. Kun aloin silmänilokommentin kohdalla kirkua ääneen, Koti-Insinööri erehtyi toteamaan, että mitäs sitten. Kyllä herrakerhoja on aina ollut ja tulee aina olemaan - se ei ole kiellettyä.

Ei olekaan. Saa niitä silti vastustaa.

No miksi pitäisi?

Koska tämä Pörssiklubi ei ole mikä tahansa työttömien peräkammarinpoikien moponrassauskellari, jonne akat ei voi tulla, kert ne kieltää kaljoittelun.

Miten niin ei ole - harrastus se on rahankin kerääminen?

Koska nämä tyypit ovat keskimäärin viisikymppisiä, toistensa tuntemia, hyvätuloisia setiä, jotka satavarmasti rekrytoivat. Ja sitten ne kysyvät klubilla suosituksia hyvistä työntekijöistä, kun pomon pesti aukeaa. Jos yhtään naista ei ole näköpiirissä kuin kahvinkeittäjänä, tuleeko sitä ihan vahingossa ajatelleeksi vain miestä?

Ehkä aliarvioin miehiä. Voihan olla, että siellä naisten nimiäkin varmasti vilahtelee - tarvitaanhan firmoihinkin meitä niitä silmäniloja respaan.

Turhanpäiväistä itkua, perustakaa oma klubi? Joo, mahtava idea! Näitä vaikutusvaltaisia naisia onkin Suomessa jo ainakin... No, wait...

Saatana.

Nopea poliittinen jälkipuhe

Vaikka olisitte kuinka kyllästyneitä vaaleihin, pidän pienen jälkispekulaation. Hesarin mukaan Niinistö sai kansalta vahvan valtakirjan ja Soini kiirehti julistamaan, että vihreät arvot "lyötiin lättäjalaksi". Vaikka konservatiivi voitti vaalit, häneltä taitaa unohtua, että näissä vaaleissa lyötiin ihan ensimmäisenä lyttyyn Soinin edustamat perussuomalaiset arvot - hänhän jäi Haaviston kannatuksesta valovuoden päähän. Taisi olla kiire pelastautua voittajien puolelle. Toiseksi valtakirja ei ole kovin vahva.

Äänestysprosenttia voi kuvailla surkeaksi. Millainen valtakirja oikeasti on, kun kolmannes äänestäjistä jää himaan samalla kun tehdään hylättyjen äänien ennätys? Lisäksi pääkaupungin ja muun Suomen välinen näkemysero valtakirjasta on huima. Helsingissä kisa oli jopa tiukka.

Haaviston kampanjassa puhuttiin moniäänisen Suomen puolesta. Kampanjan aikana heränneen keskustelun ja kevään eduskuntavaalien valossa miljoona ääntä vihreälle sivarihomolle kertoo, että ei Suomesta moniäänisyyttä ainakaan puutu. Mutta onko se jotenkin hieno asia? Ja miten tällaista moniäänistä Suomea hallitaan?

Onnea vaan koko kansan presidentille. Toivottavasti et jää tyhjänjauhajaksi.

Legojen salattu sukupuolielämä

En jätä teitä rauhaan "lelut ja sukupuoli" -aiheesta! Törmäsin tällaiseen Legon tuotelanseeraukseen liittyvään videoon.



Muutama ajatus asiasta ja asian vierestä.

En itse ole ollut mikään suuri legofani. Isoveli pölli aina kaikki kiinnostavat palat eikä hänen rakentamiaan kyhäelmiä saanut rikkoa (tietenkin rikoin). Pelkän muurin rakentaminen erikokoisista muovitiilistä ei ollut minun teekuppini. EVVK. Olen kuitenkin aina arvostanut legoja leluna per se*: silmän ja käden koordinaatio yhdistetynä avaruudelliseen hahmotuskykyyn on kädelliselle tärkeä taito.

Piipahdimme kersojen kanssa muutama kuukausi sitten kylässä ystävättären luona, jonka samanikäisen pojan legovarastot (ja rakennustaidot) tekivät vaikutuksen. Kaikkiin. Tajusin, että (flopiksi jääneet) duplot eivät ole ihan sama asia. Skidin mielestä legot olivat siisteintä ikinä. Jep: Barbi 0 - Lego 6.

Kummisedältä joululahjaksi saatu ensimmäinen setti oli merkitty yli 7-vuotiaille, mutta Koti-insinöörin kärsivällisellä avustuksella Skidi pääsi alkuun: oppi lukemaan ohjeita, etsimään oikeat palat ja onnistui. Muuta ei tarvittu. Meillä on nykyään iltaisin aika hiljaista, kun se rakentaa itsekseen kolmikerroksisia taloja grillikatoksineen ja istutuksineen nelikymmensivuista ohjevihkoa lukien, us-ko-mat-to-man kärsivällisesti. En tiedä, kuinka paljon ohjeiden mukaan rakentaminen kehittää legon mainostamaa luovuutta, mutta sama se. Luovuutta voi kehittää muilla leikeillä.

Skidi on jo ehtinyt ilmoittaa vaihtaneensa haaveammattiaan merenneidosta arkkitehdiksi. Kiitos tästä - minun törkeän subjektiivisen mielipiteeni mukaan - fiksummasta uravalinnasta ei kuulu legolle, vaan kummisedälle, joka lahjomattomasti valitsi setin, jonka olisi itsekin halunnut. Minä olisin varmaan ostanut hampaat kirskuen videossa mainittuja cupcakeja leipovia legotyttöjä. Koska ne muut ovat poikien. Fail.

Ps. Kannattaa muuten vilkaista noita Feminist Frequency-videoblogin muitakin videoita, jos on taipumusta rintsikoiden poltteluun.

*Viljelen latinankielistä per se ilmausta aina kun voin. Koska saa kirjoittaa perse ja vaikuttaa silti fiksulta.

Kuppikunnat my ass

Rakastan Diiliä. Eikä tietenkään pitäisi provosoitua, kun Hjallis valittaa, että naisilta eivät ryhmätyöt suju. Kysehän on vain ohjelman markkinoinnista, sillä ihmiset haluavat katsella tappeluita. Olen kuitenkin kyllästynyt näihin stereotypioita rakentaviin lausuntoihin, että naiset muodostavat kuppikuntia ja olisivat pikkuasioista mieltään pahoittavia tunneihmisiä, selkäänpuukottajia ja kateellisia paskoja. Hohhoijaa. Kas vain, olen seurannut myös miesten välistä vittuilua, marailua ja nokittelua. Pahin työpaikkakiusaaja, jonka olen tavannut, oli mies.

Miesten hyvää ryhmätyökykyä perustellaan yleensä evoluutiolla: miehet ovat metsästäneet mammutteja yhdessä, jolloin hyvät ryhmätyötaidot ovat korostuneet, kun ei tarvitse käristää nuotiolla kanervia. Ovatko naiset sillä välin kököttäneet yksin luolassa toisilleen juonia punoen? Vaikea uskoa. Eiköhän ryhmätyötaidot ole olleet molempien sukupuolten etu. Tuskin naiset olisivat jaksaneet huolehtia lapsista, sairaista ja vanhuksista yksin. Onko kyse loppujen lopuksi motivaatiosta ja yhteisistä tavoitteista? Naisia kuitenkin arvostetaan esimiehinä, mutta työpsykologia ei tunnu käsittelevän tiimityöaihetta lainkaan. Onko jollain olemassa sukupuolten välisestä tiimityöstä faktaa? Vai onko kyseessä aihe, jota ei kukaan uskalla tutkia..

Neljän naisen toimituksessa joudumme joka päivä jakamaan toisillemme palautetta: onko jutussa kantti kateissa, onko kieliasu kunnossa, millaisia kuvia olemme valinneet. Olisihan se kiva vain kehua, mutta me kaikki tiedämme, että meidän kannattaa puuttua toistemme duuneihin, sillä niin saamme ulos hyvä juttuja. As simple as that.

Jos työmotivaatio on hyvä, ei tarvitse keskittyä perseilyyn. Ja eiköhän jokainen tajua, että jos oikeasti haluaa koota hyvin yhdessä töitä tekevän ryhmän, ei kannata laittaa yhteen seitsemää esiintymishaluista brand manageria.

Mainonnasta ja sukupuolirooleista

Ohjaan teidät tällä kertaa Arkitehdin blogiin, jossa on kiehtova postaus mainosmaailmasta.

Ihan ensiksihän tästä mainoksesta tulee mieleen, että tämän on pakko olla vitsi. No, onneksi nämä ovat vain mainoksia ja peruskoulun oppikirjoista viimeistään näkyy miten maailma oikeasti makaa.

Nimimerkki "kukkivathan perunatkin"

Ah, näitä YLEn dokumentteja. Hollantilaisen Sunny Bergmanin dokumentti käsittelee kauneutta, vanhenemista, naistenlehtiä, kosmetiikkateollisuutta ja kauneuskirurgiaa. Sitä, miksi kauneudesta on tullut epänormaalia. Mainosten ja lehtikuvien käsitelty kauneusihannepommitus aiheuttaa naisissa epävarmuutta (ja hyvästä syystä, sillä tavoiteltava ihanne on tavoittamattomissa), vaikka käsittelemättöminäkin mallit edustaisivat alle 5% naisista. Erään naistenlehden toimituksen mukaan ne, joita naistenlehtien käsitellyt kuvat kirpaisevat, ovat tyhmiä tai epävarmoja. Jees. Ja jos naistenlehdet saavat naiset tuntemaan itsensä epävarmoiksi, hehän ovat myös otollista maaperää kauneustuotteiden mainonnalle. Ja kas..

Suosittelen tätä kaikille naisille, tyttölasten äideille (haastattelussa muuten kiinnostava äiti ja tytär -kaksikko), ja niille, jotka kokevat että katselevat kauneusihanteiden perävaloja kolmekymppisinä.



Ps. Varoitus: sisältää aika hmh.. yksityiskohtaista materiaalia häpyhuulten muotoilusta, joka on olennainen osa ulkoista kauneutta.

Haloo, onko Rolffilla?

Jäin viimeisimmän Marian jälkeen miettimään kauneusleikkauksia. Ohjelmassa räjäytettiin taustatoimittajan reisistä rasvasoluja ultraäänellä tehtävällä kavitaatiohoidolla. Hoito on helppo ja kivuton, sillä se ei vaadi leikkausta.

Nyt kun toi 40v alkaa ihan oikeasti häämöttää taivaanrannassa niin huomaan yhä useammin, että
a) kaikkia ryppyjä ei voi enää kutsua pelkiksi ilmejuonteiksi. Hymykuopat näkyvät, vaikka en hymyile.
b) aineenvaihdunta ei ole enää palveluksessa yhtä tehokkaasti: turvotusta ja kiloja kertyy aivan naurettavista asioista (sama tendenssi krapuloissa).
c) unenpuutteen aiheuttamat mustat silmänaluset eivät poistu kunnon yöunillakaan.
d) aurinko aiheuttaa lähinnä luomia ja harmaita läiskiä.

Kun tähän lisätään se, että aikaa itsestään huolehtimiseen ei ole mitenkään liikaa, niin mitä vaihtoehtoja jää, jos haluaa säilyä työmarkkinoilla kilpailukykyisenä? Ulkonäön paranteluhan on ihan arkipäiväistä - kuka vetää rajan siihen mikä on luonnotonta? Kun botoxiakin tykittää nykyään kaikki, hampaisiin laitetaan kuorrutuksia ja timantteja, kynnet voi muotoilla akryylista, hiuksia on jo pitkään paranneltu värillä ja lisäkkeillä, piilareilla voi vaihtaa silmien väriä ja tissit saa töpäköiksi Tallinnassa parilla tonnilla. Way of the world! Visun viilauksen pitäisi kuulua kunnallisen terveydenhuollon palveluihin!

Mikä ero on kiinteyttävillä kasvovoiteilla ja rasvaräjäytyksellä noin niinkun moraalisesti? Mulla oli muistaakseni tähän vastaus vielä muutama vuosi sitten. Mikähän se oli.

KUVA: Time Out

Auts, Audi!

Hyvä Audin myyntijohtaja, diplomi-insinööri Esko Kiesi (hihi, ootsä huomannu et sun nimi sopii tosi hyvin tohon sun duuniin?),

Haluaisin vielä tarkistaa, olisiko "tallissasi" (oon aika hauska) vaimon paikka vapaana? Olen kohtapuoleen sulle oikean ikäinen, joskus 7cm koroillakin kekkaloiva humanisti drop-out. Mä oon kuitenkin kans johtaja, joten ymmärtääkseni sopisin mainiosti noihin silitys- ja miellyttämispuuhiin. Uskon olevani vahvoilla, koska et ehkä saa yhtä ainutta tarjousta DI naisilta, vaikka paskoja johtajia ovatkin, niillä kun tuppaa nuo liksat olemaan lähempänä kuutta tonnia tässä iässä ja luulen, että kotitöille ei jää riittävästi aikaa. 

Olisi kiva tavata, jotta näkisimme kohtaavatko arvomaailmamme ja tykkäätsä mun skidistä.. eiku, ai saatana. Mä olenkin jo naimisissa yhden diplomi-insinöörin kanssa, joka ajaa perhe-passatilla, luotsaa kahta firmaa ja yhtä bändiä ja ostaa paitoja, joita ei tartte silittää. Se käy kaupassa ja tekee ruokaa (välillä kyl aika erikoista) ja maksaa kiltisti siivousfirmalle kodin kunnossapidosta.

Sori, ei mitään sittenkään. Pidä kiesis.

Ps. Go Anna-lehti! :D

Bara Bröst, jättehejsan

Tuota. Kai näitte uutisen siitä että malmölaisessa uimahallissa saa nyt uida rinnat paljaana? Koska sukupuolten tasa-arvoa ajava Bara Bröst -liike haluaa kertoa kaikille että tissit ovat vain tissit (kuten kaikki naiset tietenkin tietävät) ja niitä ei tarvitse peittää edes uimahallissa. Nähtäväksi jää tekeekö joku ruotsalainen uimapukuvalmistaja tätä varten ihan oman malliston.

"Tämä (päätös) on voitto meille", iloitsi Bara Bröst -aktivisti Sanna Ferm Dagens Nyheterin verkkosivujen mukaan.

Malmön vapaa-ajanlautakunnan puheenjohtaja Bengt Forsberg (sd) sanoi olevansa päätökseen tyytyväinen. Hän arvioi, että keskustelu aiheesta on ylittänyt mittasuhteet. [...] Paljasrintaisten naisten vyöryä ei ole uimahalleihin ole sen sijaan odotettavissa, Forsberg uskoo.

On tietenkin hienoa, jos malmölaisessa idyllissä ei ole tämän vakavampia tasa-arvo-ongelmia ja olen luonnollisesti erittäin iloinen siitä että idealismi ei ole maailmasta kadonnut. Mutta voitto kuuluu kyllä kyseiselle uimahallille. Bengt voi myhäillä tyytyväisenä, sillä harvoin saa näin monta pr-kärpästä yhdellä iskulla: sekä hyvän maineen naisasialiikkeen silmissä että ilmaista mediatilaa. Lisäksi hallissa alkaa rampata ihan pirusti miehiä.

Ps. Vaikka olenkin nainen ja pidän tissejä vaan tisseinä, en halua nähdä kenekään muun tissejä.

Ps2. Perse on ihan yhtä luonnollinen asia kuin tissit, mutta en halua nähdä kenenkään persettäkään.

Miehistä ja naisista

Olen äärimmäisen iloinen siitä, että ipanan kasvamisen myötä elämäämme ovat palanneet viikonloppujen aamiaisdebatit koti-insinöörin kanssa. Hesarissa oli nimittäin tänään taas pari mielenkiintoista juttua, joista löytyi puhuttavaa.

Tasa-arvosta ovat nyt alkaneet puhua miehetkin. Valitettavasti tällä hetkellä miesnäkökulman (tälle pitäisi keksiä joku feminismiä vastaava nimi) tasa-arvokeskustelua leimaa vahvasti armeijakeskeisyys, edustaahan yleinen asevelvollisuus miehelle sitä ainoaa pakollista, selkeästi sukupuoleen liittyvää rakennetta, josta ei enää nykyään ole hyötyä esimerkiksi työelämässä. Tällekin keskustelulle on paikkansa, sillä epäkohtia armeijan ideologiasta toki löytyy (siviilipalveluksesta rangaistaan, kieltäytymisestä tulee linnaa, naisilla erikoisoikeuksia) mutta minä itse näen - törkeän subjektiivisesti - paljon tärkeämpiäkin miestasa-arvokysymyksiä. Puolustusvoimat on työpaikkana suosittu, maanpuolustuskorkeakouluun tuli tänä vuonna ennätysmäärä hakijoita ja (en löytänyt yhtäkään tutkimusta teoriani tueksi vaan joudun luottamaan lähipiirin haastatteluihin) suurin osa tuntuu pitäneen armeija-ajastaan. Toivottavasti miesliike muistaa siis sen, että on olemassa miehiä laajemmin ja syvällisemmin sukupuolena koskettavia asioita kuten vanhempien tasavertainen kohtelu perhe- ja huoltajuusasioissa. Haluaisin myös kuulla puheenvuoroja miesten alkoholinkäytön suitsimisesta. Ei ole mikään salaisuus, että tasa-arvokeskustelussa vilahtelevat asiat kuten miesten vankilatuomiot, lyhyempi eliniänodotus, syrjäytymisriskit, huonompi elämälaatu jne voidaan liittää saumattomasti alkoholiin - mitä asialle pitäisi miesten mielestä tehdä?

On ehdottomasti kaikkien etu, jos tasa-arvokeskusteluun osallistuvat molemmat sukupuolet. Perinteisesti aihe on kuitattu "feminisminä", lisääntymisbiologiaan liittyvänä akkojen kitinänä, ja ongelmia on väheksytty milloin mihinkin perusteluun vedoten (Afganistanissa on vielä kurjempaa, 50 vuotta sitten ei ollut tätäkään jne). Syrjintää aiheuttavaa synnytys- ja lapsenhoitoeroa ei voi muuttaa (toisin kuin asepalveluslainsäädäntöä), mutta jos miehetkin alkavat nyt nähdä miesstereoypiaan ja sukupuolirooliinsa liittyviä ongelmia ja haluavat keskustella sekä tehdä asioille jotain, olen luottavainen, että naistenkin tasa-arvo-ongelmien käsittely saa lisää pontta. Vaikka miesnäkökulman esille nostamat ongelmat ovat toki aitoja, ne kaipaavat sekä särmää että fokusta - ja tässä olisivat naiset omiaan auttamaan pitkän kapinointikokemuksen kautta. Mielenkiintoista nähdä syntyykö synergiaa.

Loppupeleissä nimittäin kyse ei ole enää sukupuolen asettamien mahdollisuuksien ja rajoitteiden tutkimisesta vaan ylevästi arvoista - siitä mikä on oikein, ja mitä yhteiskunnassamme halutaan tukea. Otetaan esimerkkinä Kiina. Kiinan valtiojohtoa voi syyttää monesta asiasta mutta se on nähdäkseni hyvin johdonmukainen: valtio esimerkiksi suosittelee perheille yhden lapsen politiikkaa ja tukee sitä kaikin tavoin. Asia on kommunikoitu niin hyvin, että koko maailma tietää siitä. Meillä taas Vanhanen käskee lisääntyä (ja niin totisesti ihmiset ovat tehneetkin), mutta valtio ei erityisen johdonmukaisesti osoita, että se arvostaisi tätä ponnistusta.

Ei lapselle (epätasalaatuinen päivähoitojärjestelmä, jota alan johtavat tutkijat kritisoivat).
Ei vanhemmalle (sekava tuki- ja vanhempainvapaajärjestelmä, surkea hoitovapaaraha).
Ei perheelle (veroedut, kotitalousvähennysten lisääminen).
Ei työnantajalle (vanhempainvapaiden aiheuttamien kustannusten tasaaminen, työnantajan palkitseminen hyvästä perhepolitiikasta).

Arvostukselle on olemassa helppo mittari, raha. Palkitseminen. Etuudet. Tulonsiirrot. Palkkaus. Josta päästään toiseen mielenkiintoiseen juttuun, joka perustuu suomalaistutkimukseen korkeakoulutettujen naisten tilanteesta työelämässä.

Työvoiman ulkopuolella olevien naisten osuus on suurin Suomessa, kun vertailussa ovat korkeakouluista viisi vuotta sitten valmistuneet yhdeksässä Euroopan maassa.

Kun suomalaisnaisilla osuus on 13 prosenttia, esimerkiksi Norjassa se on neljä, vaikka tuntuva osa korkeakoulutetuista on siellä perheellisiä.

Siinä missä suomalaisnaiset ovat kokonaan poissa työelämästä, norjalaiset onnistuvat yhdistämään työn ja perheen.

Tutkimuksista tehtyihin lehtijuttuihin on aina laskettava vähän lööppilisää, mutta tämä on mielenkiintoinen tutkimus, kun vertailussa on mukana sellaisia perinteisiä housewife-maita kuin Saksa, jossa ei ole erityisen vierasta käyttää siivoojaa ja lastenhoitajaa, vaikka nainen olisikin ei-työelämässä. Mukana on toisaalta myös Norja, jonka voidaan katsoa olevan suhteellisen samaa henkistä ilmastoa Suomen kanssa, vaikka luonnonvaroissa ollaankin vähän eri mittaluokassa. Suomalaiset akateemisetkin naiset ovat halukkaita jäämään kotiin, vaikka siitä ei erityisesti palkita. Miksi? Jutussa ei yritetäkään vastata kysymykseen, mutta rivien välistä löytyy totuuden siemen. Vain puolet naisista katsoo, että työn ja perhe-elämän yhteensovittaminen on sujunut odotetusti. Akateeminen loppututkinto ei automaattisesti tarkoita hyvää toimeentuloa, mutta lopulta juuri raha mahdollistaa kotiin jäämisen. Yhtäkkiä ollaankin hyvin kummallisen päätelmän juurella: onko kotiin jääminen luksusta? Lisäksi pitää ottaa huomioon, että tilastoja pitäisi aina peilata vallitsevaan kulttuuriin: mikä suomalaisessa yhteiskunnassa on oma valinta ja mikä sosiaalista painetta. Tämä on ajan henki. Matildan ajassa kaikki voi jo kaikki olla toisin.

Ajatuksia? Kaukaa tai läheltä haettuja.

Tyttöjenpäivä

Tämä aikuisten suunnittelema maailma on vaan välillä aivan kuvottava. Tämä pikkutyttöjen push-up rintaliiveistä kertova uutinen sai suorastaan voimaan pahoin.

Olisin valmis murskaamaan polvet siltä vaatesuunnittelijalta, joka idean keksi, mutta syyllisiä on lisää. Tuotteen myynnistä vetäminen on tietenkin vähintä, mitä kauppias voi tehdä, mutta kuka helvetin munapää ottaa kyseisen tuotteen edes valikoimiinsa? Kritiikkiä nyt peliin! Aloitetaan vaikka siitä, että alle 10-vuotiaalla ei ole pakko olla rintoja. Eikä muuten ole kolmikymppiselläkään, mutta se on jo toinen stoori.

Tämä on tietenkin vain jatkoa sille, mistä olen jo aikaisemminkin vaahdonnut: markkinat tuputtavat lapsille stereotypioita jo vauvaiästä. Tämä tytöille suunattu vaaleanpunaisen hötön mielivalta on luonnollisesti aika laimeaa verrattuna tähän rintaliiviepisodiin, mutta se on silti olemassa.

Ja se tuottaa tulosta: tyttöjä, jotka ovat aivopestyjä hakemaan huomiota ja hyväksyntää sillä, että ovat ihania ja kauniita prinsessoja, vaikka saisivat varmasti onnistumisen ja hyväksymisen tunteita muillakin keinoin. Mitään vaihtoehtoja ei tarjota: joko olet prinsessa tai sitten olet poika. Ja pojilla on varmasti ihan omat haasteensa, kertokaa esimerkkejä jos olette törmänneet!

Lisäksi tässä karsinassa saa viettää koko elämänsä. Torstaisessa seminaarissa nimittäin puhuttiin myös naisia tasapäistävästä mainonnasta, ja esitettiin lausunto, jonka mukaan se ärsyttää naisia. Kuitenkin kyseisestä tilaisuudesta sai mukaan vaaleanpunaisen paperikassin, jossa oli naistenlehtien lisäksi joku ryppyvoide ja mansikkamehua.

Mitä paskaa.

Naistenpäivä lähestyy. Alan päästä vauhtiin.

Kas, tissimainos

Ehdin tänä aamuna bussipysäkillä seisoskellessani perehtyä tähän Fisherman's Friend mainokseen.

Kamppiksessa promotaan tuoteperheen uutta sokeritonta lakritsanmakuista pastillia. Sloganiksi on väännetty "Se on lakuasia" (kylläpä on oivaltavaa) ja kuvassa on iloinen nainen, joka on sonnustautanut pelkkään tummaan puvuntakkiin ja kravattiin.

Uudessa makuvaihtoehdossa maistuu vahvasti lakritsin pehmeys ja pohjoisen puhurin raikkaus. Luonnetta antaa aavistus anista ja rahtunen mentholia.

Kertokaapa nyt mulle että mitä helvettiä tästä lakuasiasta pitäisi päätellä?

Että pastillit pistävät naisihmisen unohtamaan rintsikkansa ja pukeutumaan kummallisesti? Tai ehkä tällainen tissien vilauttelu kuvastaa "luonnetta". Voi myös olla, että tällä makuasia-teemalla halutaan tavoitella kuluttajasegmenttiä, joka pitää sekä lakun ja puolialastoman naisen yhdistelmästä. Vai muuttuuko pehmeä nainen kovaksi pohjoisen puhuriksi miesten vaatteissa? Ellei tämä "laku" sitten ole joku fallossymboli, josta päästäisiin etten sanoisi vähintäänkin uudenlaiseen viestiin.

Sitten voi tietenkin olla, että kyseistä tissipastillia mainostetaan miehille. Ja maku se on mauttomuuskin.

Ps. Lisäksi kamppiksessa kehotetaan: "Kysy sokeritonta lakua. Kaupasta." En tosiaan ajatellut niitä kirjastostakaan kysellä, mutta kiitos kuitenkin täsmennyksestä.