Tietoa mainostajalle ›

10.10.2013

Elämän tuhlaamisesta

Olen tällä viikolla lukenut juttuja parisuhteen panttivangeista. Siitä, kuinka miehet tuhlaavat naisten elämää. Ja sitten siitä, kuinka naiset tuhlaavat miesten elämää. Koko keskustelu vaikuttaa absurdilta.


(En aio nyt käsitellä sitä, että lapsen haluaminen ei ole mikään on/off -asetus: vain jos lisääntymisvietti on voimakas, päätöksenteko on helppoa -- kaikille muille se on arpomista. Äitimyytti, oma työtilanne ja lapsiperhe-elämän rankkuus ovat vauvan pelottava kylkiäinen. Omien kykyjen subjektiivinen analysointi on helvetin vaikeaa, riskit on punnittava itse. Siihen menee aikaa, joskus kahdeksan vuotta.)

Jäin pohtimaan tuhlaamisen käsitettä, kolmen vakavan (ja useamman ei niin vakavan) parisuhteen ponnekkuudella.

Havainto lisääntymisristiriidasta on tietenkin ihan oikea: naisilla arpomisaikaa on vähemmän kuin miehillä. Mutta ei kai ihan oikeasti kukaan voi syyttää elämän tuhlauksesta muita kuin itseään? Vika on vain paljon helpompi löytää siitä toisesta.

Parisuhde on kahden aikuisen ihmisen välinen sopimus yrittää elää yhdessä toistaiseksi voimassaolevalla sopimuksella. Eikö niin? Jos ison mittakaavan toiveet ja tavoitteet eivät kohtaa, sopimuksen saa irtisanoa. Jos ei uskalla, osaa tai kehtaa niin sitten on ehkä enemmän oman itsensä panttivanki. Silloin diagnoosi on läheisriippuvuus tai surkea itsetunto.

Ongelmallisinta on toiveiden piilottelu tai väistely. Kumppani, joka kieltäytyy puhumasta yhteisestä tulevaisuudesta, ei ole mikään kumppani - hän on keskeneräinen yksilö, jonka kanssa kohtuullisen vaativaa lapsiperhearkea ei kannata edes yrittää.

Aikuisiän parisuhteet ovat pitkiä, monimutkaisia ja joskus rankkojakin oppitunteja siitä, millaiseksi itse jonkun ihmisen seurassa muuttuu. Ihmiset oppivat. Ja jopa kasvavat. Väärä kumppani ei ole tuhlausta tai ajanhukkaa. Se on vain elämää.

43 kommenttia:

  1. Itsekin seurasin hämmennyksellä tätä elämän tuhlaamiskeskustelua. Minä (ehkä) haluaisin lapsia ja puolisoni (mitä luultavimmin) ei. Ei tulisi silti mieleenikään syytellä HÄNTÄ elämäni tuhlaamisesta! Jos itse roikun rinnallansa kuitenkin perhe-elämästä haaveillen seuraavat 10 vuotta, voin onnitella hedelmällisen ajan tuhlaamisesta ihan itseäni. Sen sijaan jos pysymme yhdessä siksi kuin tähänkin asti: koska rakkautta on, koska tällaisista vaikeistakin asioista voi hyvässä hengessä keskustella, koska useimmissa asioissa molempien haaveille on tilaa ja koska on huippuhauskaa yhdessä ja ollaan toistemme mielestä yhä niin ylisöpöjä -- ei tarvitse syytellä ketään.

    Vaikea paikka se (tämä) on, kun aviokumppani ei jaa unelmia lapsiperhe-elämästä. Juuri siksi, että vanhemmuus on lapsia haluavallekin (ainakin minulle) pelottava ajatus ja ehkäisyn pois jättäminen hyppy tuntemattomaan. Kyllä niihin jännityksiin haluaisi sen kumppanin rinnalleen! Päätöksen tekeminen siitä, tavoitellako enemmin kestävää parisuhdeonnea ihanaksi tuntemansa ihmisen rinnalla vai teoreettisia lapsia teoreettisen uuden puolison kanssa on himputin vaikea. Mutta ihan itse se on tehtävä ja kannettava vastuu omista elämänvalinnoistaan ilman kenenkään muun syyttelyä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Todella hyvä kommentti, kiitos tästä! Nämä ovat ihan kohtuuttoman vaikeita kysymyksiä.

      Poista
  2. Elämä voi katkeroittaa monella tapaa. Me olemme mieheni kanssa tuhlanneet itse omaamme, sekä toistemme elämää reippaat kymmenen vuotta. Mies halusi lapsia, ja niin minäkin, mutta en siihen asuntoon, jossa asuimme. Kaupungin vuokra-asunnossa ja rapun kaikki muut asukkaat olivat juoppoja ja narkkareita. Poliiseja kävi n. kerran viikossa, naapurissa ukko hakkas vaimoaan, myös rapussa, kaiteet vaan kolisi, oli juoppojen ryhmätappeluita jne. Pelkäsin lähteä töihin aamuisin. Mies kuitenkin äitinsä tukemana intti että lapsen voi tehdä mihin vaan, eikä lapsi tarvitse mitään ja hänhän ei tästä muuta, eikä tule koskaan maksamaan sen enempää asumisesta. Siihen alistuin. Vasta kolmenkympin jälkeen sain rohkeutta oikeasti asettua äijää vastaan ja tajusin että oma elämäni valuu hukkaan. Tulin raskaaksi ja muutimme ihanaan asuntoon. Miten äijä siihen sitten siinä vaiheessa suostui, en tiedä. Kaikki tapahtui nopeasti. Isyys oli hänelle kuitenkin rankka paikka ja vauvan syntymän jälkeen mies muuttui kertaheitolla. Entisestä nallekarhusta tuli vaarallinen hyökkäävä karhu. Alkoi haukkuminen, vähättely, hakkaamisuhkaukset jne. Lasta ei osannut hoitaa yhtään. Vasta nyt lapsen ollessa koulussa, hän osaa jotenkuten olla lapsen kanssa. Asumme siis edelleen yhdessä, vaikka olemme erossa. Kumpikaan ei halua tätä suhdetta, mutta ei myöskään uutta. Yhdessä pitää taloudelliset seikat, pitkä yhteinen historia ja lapsi. Katkera olen siitä että olin niin äärimmäisen alistuva suhteen ekat vuodet. Siihen taas vaikuttaa kotikasvatus ja alistettu asema kotona. Jo pienestä opin, että minä en ole mitään, eikä sillä ole mitään väliä mitä haluan, kun en kuitenkaan sitä saa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämäkin oli ihan loistava kommentti! Itsetunto-ongelmiin pitäisi kiinnittää paljon enemmän huomiota.

      Poista
    2. Voi että. Mulla on samanlainen lähtötilanne lapsuuden kodissa, alkoholilla oli osuutta asiaan. Enkä koskaan oikein osannut olla itsenäinen, ikää kohta 30 v. Lasta uskalsin yrittää vasta muutama vuosi sitten, vaikka on ollut haaveena koko aikuisiän. Mutta kun ei ollut itsetuntoa. Lapsen onneksi sain, ja on tärkeintä maailmassa. Parisuhde voi ehkä paremmin kuin koskaan, vahvistuin sen verran ihmisenä äidin roolin myötä. Tuskin olen valmis vieläkään tässä asiassa, mutta vahvempi edes vähän.

      Poista
    3. Miksiköhän tästä "nallekarhusta jääkarhuksi"-ilmiöstä vaietaan? Mitään yleistä keskustelua ei käydä, vaikka ilmiö tuntuu olevan melko yleinen. Takanapäin kyllä ihmetellään ja jopa taivastellaan miksi jotkut parit ovat ylipäätään tehneet lapsia, vaikka (yleensä) mies käyttäytyy aggressiivisesti tai välinpitämättömästi perhettään kohtaan. Kukaan ei tule ajatelleeksi, ettei näin ole aina ehkä ollut.

      Poista
  3. Tämä oli ihana kirjoitus ja juurikin tuo kohta, että väärä kumppani ei ole tuhlausta tai ajanhukkaa. Minusta ei ole olemassa vääriä kumppaneita, ne on omia valintoja ja perustuu hyvin pitkälle omiin lapsuuden aikaisiin kokemuksiin/esimerkkiin parisuhteesta. Huomaan itse tehneeni valintani aikoinani juurikin perheenperustamisvietin vimmalla ja siltikin, vaikka sain lapsen ja elin hetken miehen kanssa, joka osasi loistavasti jonkun aikaa näytellä tunteitaan ja sitten tuli romahdus ja kuolema. Olen tällä hetkellä kertakaikkisen kiitollinen tuosta ajasta ja katson elämää nyt eteenpäin. Perheenperustamisviettiä ei enää ole, joten seuraava mahdollinen parisuhde perustuu ihan muihin asioihin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, valintoja tekee aina kulloisenkin tarpeen pohjalta. Ihmissuhteissa menee aina aikaa ja ihmiset muuttuvat niiden aikana. Tässä iässä painolastia on jo itse kullakin.

      Poista
  4. "Jos ei uskalla, osaa tai kehtaa niin sitten on ehkä enemmän oman itsensä panttivanki. Silloin diagnoosi on läheisriippuvuus tai surkea itsetunto."

    "Kumppani, joka kieltäytyy puhumasta yhteisestä tulevaisuudesta, ei ole mikään kumppani - hän on keskeneräinen yksilö, jonka kanssa kohtuullisen vaativaa lapsiperhearkea ei kannata edes yrittää."

    Erinomaisesti muotoilit sen, miten minäkin tämän nään.

    Tämänkin aihepiirin puitteissa viime päivinä käyty keskustelu etsii syyllisiä itsen ulkopuolelta. Helpompaahan se toki on kuin vastata itse omista valinnoistaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, ja se on ihan inhimillistä. Toisen ongelmat on paljon helpompi nähdä, mutta siihen muutokseen täytyy olla oma motivaatio selvillä.

      Poista
  5. Olisipa elämä noin ihanan yksinkertaista ja kaikki ihmiset varustettu samanlaisella itsetunnolla ja toimintatarmolla. On hyvä muistaa, että välillä kaikki ei ole ihan yksinkertaista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuka on väittänyt että elämä on yksinkertaista? Ei todellakaan ole. Mutta toisen syyttäminen ei ole mikään ratkaisu.

      Poista
  6. Kyllä tuo Väestöliiton blogimerkintä on suunnattu nimenomaa niille naisille, jotka roikkuvat epätyydyttävässä lapsettomassa parisuhteessa ja haaveilevat perheestä: "Nainen, ole proaktiivinen, tee valintoja. Kun mies sanoo, “en ole valmis” ja puhuu sinut ympäri neljänteen vuoteen e-pillereitä, mieti tarkkaan."

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Karvani nousivat pystyyn monesta muustakin oletuksesta kuin tuosta varkaustematiikasta...

      Poista
    2. Mun mielesta on hyva, etta naisia kannustetaan harkitsemaan tarkkaan. Omasta kokemuksestani tiedan paljon "hyvauskoisia" naisia, jotka pelkaavat yksinoloa niin paljon, etta uskovat vuositolkulla "sitten joskus lupauksiin" ja jopa luopuvat lapsihaaveista, pahimmassa tapauksessa taydellisen idiootin vuoksi. Rakkauden huumassa tai siina yksinjaamisen pelossa on vain hyva jos joku ulkopuolinen pystyy vahan nayttamaan peilia ja muistuttamaan naisen omien toiveiden tarkeydesta. Tama ei tietenkaan koska niita naisia, jotka todella tietavat mita haluavat. He yleensa saavatkin sen, oli se sitten perhe, lapset, mies tai se tyo. Kaikkia ei kuitenkaan ole varustettu hyvalla itsetunnolla ja paattavaisyydella.

      Poista
  7. Mä kyllä silti ymmärrän sitä roikkumistakin. Siinä mielessä, että jos on jo 30+, haluaisi lapsia ja on parisuhteessa. Onko todennäköisempää saada se nykyinen mies haluamaan lapsia kuin löytää ennen vaihdevuosia joku parempi isäehdokas vapailta markkinoilta? Että entäs jos lopputulema onkin, että on tahtomattaan yksin kun jätti muuten hyvän miehen, joka ei vain halunnut niitä lapsia. Tositosi vaikeita kysymyksiä. Onneksi en itse joutunut vastaavaan tilanteeseen.

    Mä olen aina tiennyt haluavani lapsia, joten selvittelin kyllä nykyisen mieheni ja lasteni isän kanssa ihan alkumetreillä haluaako se niitä lapsia, mieluummin ennen 30 vuotta täytettyään kuin sen jälkeen. Mutta olen hämmentynyt kyllä siitäkin havainnosta, että jengi menee ihan naimisiin asti ilman että on keskustellut mitään näinkin perustavaa laatua olevasta asiasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toki niitäkin varmasti on, mutta ei se, että lapsentekoasiasta ollaan kolmen kympin korvilla eri mieltä välttämättä tarkoita sitä, ettei aiheesta ole ikinä keskusteltu. Kirjoitin oman tarinani edellä ensimmäisessä kommentissa. Meillä ko. tilanteeseen on päädytty niin, että itse olen yksinkertaisesti muuttanut mieleni. Ensitreffeillä olimme yhtä mieltä, ettei lapsia tarvittaisi. Syy mieleni muuttumiseen on miehessäni: aloin haluta lapsia juuri HÄNEN kanssaan, ja vasta sen jälkeen, kun olimme jo avioituneet. Puolisoni onneksi ymmärtää, etten kiusallani muuttanut mielipidettäni eikä rakkauteni häntä kohtaan ole vähentynyt. (Näinhän ei useinkaan ymmärtääkseni ole silloin, jos jompi kumpi muuttaakin mieltään päinvastaiseen suuntaan.)

      Artikkelista tosin tuli sellainen kuva, ettei parisuhteessa oikein ole keskusteluyhteys kunnossa, jos lapsentekokysymys tosiaan ohitetaan vuosikausia. Silloin ovat puhumattomuuteen syyllisiä tasapuolisesti molemmat.

      Poista
    2. Pilami, pelottavaa on tosiaan se, että aihe on joissain suhteissa niin tabu, että siitä ei oikein uskalleta puhua - pelätään että toinen säikähtää tai ahdistuu, mikä on ihan loistava katkeruusresepti, kun ne omat tunteet täytyy piilottaa.

      Riimi, just näin, tilanteet muuttuvat, mieli muuttuu - ja sitten yritetään taas elää sen muuttuneen tilanteen kanssa. Mä rauhoituin kun Koti-insinööri totesi että lapsia ei tarvitse tehdä, minä riitän. Uskalsin mennä naimisiin, jopa lisääntyä, koska luottamus oli sen verran vahva.

      Poista
    3. (edellinen anonyymi jatkaa) Pilami, ma ymmarran taydellisesti tota roikkumista, varsinkin niiden naisten kohdalla jotka todella kokevat olevansa muuten tyytyvaisia parisuhteeseen. Ma aloin seurustelemaan 19-vuotiaana eika sen ikaisena todellakaan puhuta mistaan lasten hankkimisesta. Oltiin todella onnellisia, mutta taman aiheen suhteen oltiin lopulta eri mielta.

      Sitten varsinkin +30 alkaneissa parisuhteissa miehet saattavat myos kayttaa tata lapsiasiaa ihan torkeasti hyvakseen. Jos nyt tehdaan nain, niin sitten voin harkita. Jos, jos, jos... Kylla kai jokainen sen ikainen mies jo tietaa, etta lapsia kuumeisesti haluavat yli kolmikymppiset sinkkunaiset voivat olla ihan epatoivoisia. Asia on tietty aivan eri, jos niita lapsia ei valttamatta halua, mutta onko tama sitten oma paatos vai hormonaalista, tieda hanta.

      Poista
  8. Minä otin kohtalon omiin käsiini ja "hankin" lapset yksin hedelmöityshoidoilla. Tämä tapa ei sovi kaikille, eikä ole kaikille tietysti taloudellisesti mahdollistakaan, mutta itse olen kovin tyytyväinen valintaani. Parisuhteen rakentamisesta puuttuu nyt kokonaan lisääntymispaineet ja mies saa vaikka vähän jahkaillakin! :D Tiedän, että pärjään yksinkin lasteni kanssa ja voimme olla onnellisia ja turvassa pienperheessämme. Ah, mikä vapaus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kas, tällainenkin ratkaisu, hienoa! Saanko udella minkä ikäisenä päätit tuohon hedelmöityshoitoon lähteä?

      Poista
    2. Olin 31-vuotias esikoisen syntyessä, eli toki hedelmällisiä vuosia olisi ollut vielä jäljellä. Koin ennen hoitoihin lähtöä, että vahva lisääntymisviettini häiritsi suunnattomasti kaikkia parisuhde-yrityksiä (itselläni siis kamala kiire ja painostus miestä kohtaan lapsiasioissa), joten päätin päästää miehet pahasta jättämällä heidät rauhaan! :D Mielestäni kestävän parisuhteen pitää perustua ihan muihin asioihin kuin järjettömään vauvakuumeeseen ja biologisen kellon tikittämiseen. Olen myös sitä mieltä, että isättömyys on lapsille pienempi trauma kuin huono isä, joten senkin takia olen onnellinen, etten tehnyt hourupäissäni mitään typerää.

      Poista
    3. Kiitos vastauksesta! Kuulostaa samaan aikaan kauhean rationaaliselta ja täysin irrationaaliselta - mutta ihan mahtavaa, että näit ja uskalsit tehdä tällaisen ratkaisun. Yleensä paine siihen perinteiseen menoon on niin voimakas, että ei tällainen tule edes mieleen.

      Poista
  9. Minulla oli taannoin juuri tuo pilamin kuvaama ongelma. Ikää oli yli 30, oli pitkään kestänyt, onnellinen parisuhde ja kiva, yhdessä remontoitu koti. Mutta mies ei halunnut lapsia, "ainakaan vielä".

    Reilun vuoden verran pohdin tosissani, olisinko valmis kestämään eron ja luopumaan kaikesta hyvästä sen teoreettisen mahdollisuuden vuoksi, että onnistuisin vielä löytämään lapsia haluavan miehen.

    Sitten asia ratkesi itsestään. Mies rakastui ja huolella valitut kattilat laitettiin jakoon. Kohta kuului iloisia vauvauutisia. Osoittautui, että "ei ainakaan vielä" tarkoitti oikeasti "ei ainakaan sinun kanssasi". Pakko sanoa, että ajatus varastetuista vuosista vilahti mielessä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja kanttiahan se aina vaatii tehdä isoja ratkaisuja, joissa voi jäädä paskaa käteen joka tapauksessa. Tää onkin mielenkiintoista: jos ei pysty kuvittelemaan lisääntyvänsä kumppaninsa kanssa, onko suhde lähtökohtaisesti tuhoon tuomittu?

      Poista
    2. Seurustelin hyvin lyhyen aikaa sellaisen miehen kanssa joka halusi lapsia, mutta josta en itse halunnut lapsilleni isää. Aika nopsaan pistin suhteentapaisen poikki juuri sillä ajatuksella, että ei ole reilua toista kohtaan antaa tämän elätellä toiveita.

      Poista
  10. Minä olen sivusta seurannut suhdetta, jossa kyllä tuntui, että varastettiin toiselta mahdollisuus saada ne haluamansa lapset. Läheisriippuvainen oli sivusta katsottuna se lapsia haluamaton osapuoli, joka kyllä vähän vihjasi, että ehkä ei kaipaa lapsia, mutta aina kun asia tosissaan nostettiin puheeksi, olikin mielipide "ehkä kuitenkin". Koska lapsia haluava osapuoli oli satsannut suhteeseen hyvin paljon, vaihtanut maatakin toisen takia, ei kuvio ollut ihan yksinkertainen. Lopulta se lapsia haluamaton älysi panna pisteen omalle jahkaamiselleen ja lähteä, mutta toinen on nyt edelleen kymmenen vuotta myöhemmin lapseton tahtomattaan. Elämä ei aina mene niin kuin suunnittelisi.

    Itse panin lusikat jakoon, kun viiden vuoden suhteen jälkeen hyvinkin kypsässä iässä otin lapsiasian puheeksi ja miesystävä silloin sanoi ettei halua keskustellakaan aiheesta ainakaan X vuoteen. Minulle sellainen odottaminen oli sula mahdottomuus ihan biologisessa mielessä. ja erosimme sulassa sovussa. Onneksi en koe, että ne vuodet olisivat mitenkään hukkaan menneet ja onneksi nyt siis olen onnellisesti kahden lapsen äiti ja hyvässä suhteessa ja liitossa. Tuo exäni on pysynyt lapsettomana. Oli todella hyvä ratkaisu erota "ajoissa", heti kun eriävät toiveet paljastuivat. Mutta niistä pitää olla rehellinen eikä toista saa roikottaa löysässä hirressä kertomatta, jos syvällä sisimmässään tuntuu ettei toivo samanlaista tulevaisuutta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elämä ei tosiaan aina (ikinä?) mene niin kuin suunnittelee! Tuli mieleen, että ajat ovat varmasti muuttuneet aika nopeasti. Ihmisillä on enemmän vapautta valita muitakin ratkaisuja kuin perinteinen perhemalli.

      Poista
  11. Minä kuvittelin ex-mieheni rinnalla vuosia eläessäni, etten halua lapsia lainkaan. ME emme halua lapsia, sanottiin. Kunnes tuli päivä, jolloin tajusin että kyllähän minä lapsia haluan, mutta en tuon miehen kanssa. Vuoden tuhlasin kuitenkin keräten rohkeutta siihen, että lähden. Siihen ei kukaan ympäri puhunut tai painostanut, vaan omaa tyhmyyttä oli tuhlata sekin aika.
    Nykyään miehen kanssa kutsumme aiempia liittoja harjoituskierroksiksi. Ja nyt on se mukulakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niitähän ne juuri ovat, hyviä oppitunteja joka tapauksessa. En itse olisi älynnyt Koti-insinöörin hienoutta ilman kahta karilleajoa!

      Poista
    2. Sepä just. En olisi ikinä päätynyt mieheni kanssa yhteen, ellei siitä ns. tavoittelemastani elämästä olis kertynyt karvaita kokemuksia.

      Poista
    3. Koin itsekin ihan täysin samanlaisen herätyksen kuin sinä Johanna. Pitkien suhteiden jälkeen, joissa kuvittelin etten vain ole äitimatskua, huomasin etten vaan ollut halunnut juuri niiden ihmisten kanssa lasta. Nykyisen miehen kanssa se oli siitä sekunnista selvää kun päädyimme yhteen, että lapsiakin tulee.

      Kirjoittelin omassakin blogissa ko. aiheesta äskettäin. Vaikka joskus tuntuu siltä että aikaa on "tuhlattu" turhaan väärien ihmisten kanssa, olen onnistunut näkemään asian ennemminkin niin että ne ovat olleet valmistelevia kokemuksia siihen että osaan olla elämässäni onnellinen nyt.

      Poista
  12. Mitä sanoisin! Hieno artikkeli! Menin itse naimisiin juuri niinkuin nyt voisi sanoa, koska kiihkeästi tarvitsin hyväksynnän ja ennen kaikkea, miehen, joka vannoi rakkautta. Olin varma ja oikein innostunut omasta perheestä ja miehestä, joka hoitaa minua. Kun 3 lasta hyvin suunnitellusti oli tullut, en voinut käsittää kuinka paljon idiotismia, itsekeskeisyyttä, isättömyyttä,perheensä ja Minun hylkäämistä voikaan mahtua 183 senttiin,joka maksaa asuntolainaa minun kanssa. Ei ollut alkoholi, tai väkivalta ongelmaa. Mies ei vain ollut paikalla, vaikka olisi istunut sohvalla tai ruokapöydässä. Tahdoin kuitenkin edes yrittää. En todellakaan rakastanut, en edes välittänyt. Mutta meillä oli kohtalaista ja 3 toivottua ja suunniteltua lasta ja Se asuntolaina. Päätin. Päätin, että selvitellään tämä siihen asti kun nuorin menee kouluun. Nyt. Mies. On elämäni ilo! On murkkuikäisten tuki ja ilo, on rakastaja ja talonmies. On Isä. Olen sitä mieltä että avioliitto tai muu sitoutuminen on päätös, kun varsinkin lapset astuu kuvioon. Olen päättänyt Sitoutua. En nyt kyllä tiedä,kuinka tämä liittyi lapsien hankkimiskeskusteluun. Mutta, voi elämä mennä niinkin, että tuntuu, tämän kaiken menneen hukkaan, ja Se ei mennytkään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä liittyi mitä suuremmassa määrin tähän keskusteluun! Siis juuri siihen, että se mitä luulee yhdessä vaiheessa tuhlaamiseksi ei olekaan sitä - eikä varsinkaan kenenkään syy.

      Poista
  13. Vau. Mahtava keskustelu. Mahtavia pointteja!

    Olen samaa mieltä, että alkuperäinen keskustelu on aivan päätön.

    Erityisen hieno on tuo katin esimerkki siitä, että aina ei siemenestä näe, millaista hedelmää se lopulta kantaa! Ja miten sitä ei koskaan saa tietää, jos ei jaksa odottaa ja katsoa. Respect.

    Haluaisin vielä lisätä, vaikka tämäkin menee ehkä vähän sivuun: kahdeksan vuoden elämän järjestelyn jälkeen, kun ollaan päästy onnelliseen yhteisymmärrykseen siitä, että NYT on se oikea aika molemmille ja lapselle, sekään ei aina riitä. Joskus pitää olla vielä valmis kestämään vuosien hoitorumbaa, fyysistä kipua ja pettymyksiä, nöyryytystä, sitkeää taistelua ja tämä kaikki ennen kuin vauvaa on saatu edes alulle. Eikä mitään vauvaa välttämättä koskaan tulekaan.

    Siksi tuntuu kovin vaaralliselta ajatus, että joku tietty ihminen (puoliso, lapsi) toimii välineenä siihen, että voimme elää hyvän elämän.

    VastaaPoista
  14. Nyt sä oot aivan asian ytimessä! Kyllä ihminen saa syyttää ihan vain itseään jos jää suhteeseen, josta ei saa irti sitä mitä toivoisi/tarvitsisi. Silti, se on vain elämää. Sanomasi asiat pätevät kaikkiin parisuhteisiin, ei vain lapsellisiin tai niistä haaveileviin.

    Niiden epäkypsien ihmisten kanssa taas ei ole olemassa edes parisuhdetta, utopiasuhde enemmänkin.

    VastaaPoista
  15. Näitä lukiessa tuntuu, että itse on päässyt tosi helpolla. Mulla on aina ollut täysin selvää, että äidiksi haluan. Tapasin lapsen isän jo rippikouluikäisenä, ja hänelle homma oli myös jo silloin täysin selvä, aikuisena halusi lapsia ja perheen. Tehtiin sitten lapsi 24-vuotiaina, kun koettiin että oltiin riittävän kypsiä siihen ryhtymään. Opiskelut olivat molemmilla kesken, vuokralla asutaan ja kaikki muutenkin keskeneräistä, mutta lapsi on parasta mitä meille kummallekaan on koskaan tapahtunut. Koko asia oli vaan, no, itsestäänselvyys.

    Tuntuu hirveän pahalta, kun yksi ystävä on haudannut lapsihaaveen miehen takia. En ymmärrä, enkä usko että hän ihan itsekään ymmärtää mistä luopuu. Se, ettei hanki hirveästi toivomaansa lasta toisen takia on mun silmissä aika varma menolippu katkeraan tulevaisuuteen. Ja aikamoinen painolasti parisuhteeseen. :/

    VastaaPoista
  16. Mä uskon, että tohon katkeroitumiseen vaikuttaa pitkälti se, mikä motiivi on olla siinä suhteessa. Onko kyse omasta tahdosta vai tarvitsevuudesta? Jos parisuhteen lähtökohta on se, että molemmat osapuolet haluavat olla toistensa kanssa, ei eron sattuessa yhteiset vuodet tunnu turhilta, koska ne on olleet aikanaan sitä mitä on halunnut ja tietoisesti valinnut. Se mitä haluaa saattaa joskus vaan muuttua.
    Jos sen sijaan kyse on siitä, että tarvitsen tuota toista, jotta voisin perustaa perheen tai olisin rakastettu ja hyväksytty, voi erotessa tulla helpommin se fiilis, että tuo ihminen ei tarpeitani täyttänyt vaikka kaikki nämä vuodet sitä odotin. Ja se ymmärrettävästi katkeroittaa.

    VastaaPoista
  17. Minä ilmoitin nykyiselle aviomiehelleni hyvissä ajoin, että jos minut nait, niin en voi taata, että koskaan tulen lapsua tekemään. Silloin, ja monta vuotta sen jälkeenkin tuntui, että en halua koskaan lapsia. Tiesin, että mieheni halusi, mutta hän sanoi, että yhdessä pysytäön ja uskon, että meillä tulee olemaan hyvä elämä yhdessä ilman lapsiakin. Ja uskon edelleen, että niin olisi ollutkin. Mitään lisääntymisviettiä mulla ei ollut, mutta jossain vaiheessa sitten päätettiinkin ihan yhdessä kokeilla, että tulisikohan niitä lapsia. Ja tulihan niitä, kolmekin. Tänä päivänä rakastan lapsiani ja sitä miestä edelleen valtavasti. Mutta ratkaisevaa mulle oli, ettei mieheni missään vaiheessa painostanut lapsien hankintaan. Jos olisi, olisin todennut olevani väärä ihminen hänelle ja lähtenyt lätkimään. Jotenkin se vakuutti mulle, että minä riitän ja hän rakastaa minua silti, vaikkei lapsia tulisikaan.
    Mietin tässä vielä ajatusleikkinä viimeaikojen menestyskirjan juonta: mitä jos maailman geeniperimä olisikin manipuloitu niin, että vain joka kolmas olisi lisääntymiskykyinen? Mitä kävisi rakkausavioliitoille, kun ihmiset tietäisivät syntymästään saakka, ovatko he lisääntymskykyisiä vai eivät?

    VastaaPoista
  18. Mulle oli aina itsestään selvää että haluan lapsia. Miehen kanssa puhuttiin muistaakseni jo aika alkuvaiheessa, että hänkin haluaa niitä joskus tulevaisuudessa. En osaa sanoa, miten suhde olisi jatkunut, jos mies olisi ilmottanut tiukasti ettei halua koskaan lapsia. Olin kyllä tosi rakastunut, ehkä olisin suostunut siihen tai sitten liian erilaiset toiveet olisivat kaataneet suhteen. Ainahan lapsia ei saa vaikka molemmat haluaisivatkin, onko se silloinkin ajan hukkaa? Onko parisuhteen ainoa funktio tuottaa jälkeläisiä? Aika vieraalta tuntuu. Olen itse perheen iltatähti ja päälle nelikymppisten vanhempien lapsi. Mulle oli aina selvää että haluaisin lapseni alle kolmekymppisenä edellyttäen että parisuhde on sellainen. Ajattelin että nuorempana jaksaa paremmin ja raskaaksikin tulee helpommin. Sain lapset 25v ja 28v. ja siitä ollaan monta kertaa molemmat oltu tyytyväisiä. Nyt lähempänä 40v on kiva saada nukkua yönsä, eikä murosikäkään tunnu ylitsepääsemättömältä haasteelta. Tottakai, jos mulla ei olisi lapsia yrittäisin niitä rvarmaan hikihatussa nyt tehdä. Nyt on päällimmäisenä tunteena helpotus ettei enää tartte..

    VastaaPoista
  19. Tama on tosi hyva keskustelu! Tuli mieleen kaksi tahan liittyvaa asiaa, nimittain perheiden ja suomalaisten voimakkaampi jakautuminen lapsettomiin ja lapsellisiin ja sen seuraukset. Asiasta oli vahanjuttua taalla: http://www.taloussanomat.fi/ihmiset/2013/06/03/kerran-hankimme-lapsia-nyt-uhkaa-vauvakato/20137607/12?&n=16#commentsHere

    Asuin ennen Saksassa ja siella on oman kokemukseni mukaan suuri ja alati kasvava joukko naisia, jotka eivat perusta perhetta. He panostavat taysilla uraan ja harrastuksiin. Sanomattakin on selvaa, etta nama naiset ovat hyvaksi naisten tyomarkkina-asemalle yleisella tasolla, mutta samalla he heikentavat perheellisten, varsinkin monilapsisten naisten asemaa tyomarkkinoilla ennestaan. Uraan panostavan naisen siis toisin sanoen odotetaan pysyvan lapsettomana. Tassa ei ole tarkoitus syyllistaa ketaan, vaan miettia millaisia seurauksia talla on.

    Jani Kaaro kirjoitti tanaan myos siita, kuinka perhe voi tarjota elamaan pysyvyytta ja korvaamattoman turvaverkon. Toki parisuhdekin voi sita tarjota, ihan ilman lapsia, mutta yksinaan parjaamista korostavassa yhteiskunnassa perheen suojaa kaipaavat eivat aina ole niin aanekkaita kuin velat, sinkut jne. Toisin sanoen perheettomyyden tuskaa ei ehka oteta niin kovin vakavasti, koska "kaikkien pitaa pystya parjaamaan omillaan".
    http://www.hs.fi/tiede/Mies+ilman+naista+ja+seksi%C3%A4+on+%C3%A4k%C3%A4inen+ampiainen/a1381713958228

    Tulipas vahan sekavaa tekstia. Mun pointti oli ehka se, etta tama vastakkainasettelu on ahdistavaa kun lisaantyminen kuitenkin on myos paljon sattumaa. Ja toisaalta lapset ja lasten asiat eivat kuulu vain heidan vanhemmilleen, vaan sukulaisille, ystaville ja koko yhteiskunnalle.

    VastaaPoista
  20. Miten sä voitkin osua aina näin ytimeen ja arkaan paikkaan tämän blogisi aiheilla? Mielettömän hyviä kommentteja. Terveisin yksi kolkytvee uraihminen joka miettii juuri tätä "en halua lasta nyt mutta haluanko ikinä, ja jos haluan/en halua niin johtuuko se nykyisestä puolisosta vai tästä huolimatta? En minä tiedä, mutta ainakin tässä on kaikki omat ajatukset nyt kommenttien muodossa tallessa...

    VastaaPoista

Nyt olis sun vuoro.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...