Mitä itse valitsisit?

Vietin viime lauantain Espoon talousarvion parissa. Kotikaupungissani - kuten koko Suomenniemellä - on taloudellisesti huono meininki: kunta saa rahansa veroista ja verotulot ovat tässä taloustilanteessa romahtaneet. Lainamääräkin on tapissa, kun asukasmäärien kasvun takia rahaa tarvitaan myös kaiken uuden rakentamiseen.

Koska maltillinenkin veronkorotus on Espoossa jonkinlainen tabu, poliitikkojen eteen lätkäistään leikkauslistat. (Anteeksi: tuottavuus-, tasapainotus- ja sopeuttamisohjelmat.)

Lapsiperheisiin leikkaukset osuvat monella tavoin, lapsiperheet kun ovat palveluiden suurkuluttajia. Budjetissa on sellaisia menoeriä kuten kouluavustajia, iltapäiväkerhoja, perhetyön resursseja, perusopetuksen ryhmäkokoja ja Espoo-lisää (= kunnan itsensä määrittelemä vapaaehtoinen korvaus alle kolmivuotiaiden lasten hoitamisesta kotona), sekä erilaisia investointeja: koulukorjauksia ja uusia päiväkoteja.

Leikkauslistat paljastavat lakisääteisyyden merkityksen. Hyvinä aikoina annettuja vapaaehtoisia etuja karsitaan heti kun tilanne tiukkenee. Näihin pitäisi nyt sitten vetää rukseja päälle, kukin prioriteettiensa mukaan.

En ole ikinä tehnyt mitään yhtä vittumaista. Vähiten kurjan säästön hakeminen on perinteistä parhaan valitsemista paskasta.

Eniten julkishaloota on aiheuttanut Espoo-lisän leikkaus. Moni epäilee sen tuomia säästöjä, mutta esimerkit kertovat toista. Vantaalla vastaavan lisän leikkaus ei tuonut päiväkoteihin lapsiryntäystä. Samaan lopputulokseen on tullut Espoo.

En itse kuulu Espoo-lisän varauksettomiin faneihin. Olen ideologisesti päivähoidon puolestapuhuja, en kotihoidon. Olisi epäoikeudenmukaista säilyttää Espoo-lisä ennallaan, kun kaikesta muusta höylätään.

Pidän Espoo-lisää muutenkin epätasa-arvoisena järjestelynä: rahan saa vain, jos *kaikki* perheen alle kouluikäiset lapset hoidetaan kotona. En olisi mistään hinnasta ottanut sosiaalista nelivuotiasta pois mahtavasta perhepäivähoidosta katselemaan, kun imetän viisi tuntia päivässä. Naurettava ajatus.

Minä pistän pelimerkkini mieluummin kaikille niille toimenpiteille, jotka edistävät ja tukevat vanhempien työssäkäyntiä: laadukasta ja monenlaisiin tarpeisiin sopivaa päivähoitoa ja kerhoja, koululaisten iltapäiväkerhoja tokaluokkaisillekin, lähipalveluja kuten asukaspuistoja ja kirjastoja sekä turvallisia kouluteitä. Sama pätee myös muihin perheen hoitovastuisiin kuten iäkkäisiin omaisiin.

Isommassa mittakaavassa on myös pakko pitää kiinni perusopetuksen tasosta. Meillä ei ole mitään muuta tässä pohjoistuulen, tihkusateen ja sysipimeyden potkimassa maassa kuin sivistyneet ihmiset. Laadukas peruskoulu on maamme ainoa kilpailuvaltti. Jos se sössitään, sössitään kaikki.

Näillä priorisoinneilla Espoo-lisä häviää perinteisin luvuin.

Näissä kunnalliskuvoissa näkyy suoraan se, että monet lastenhoidolliset kysymykset pitäisi linjata valtakunnallisella tasolla. Espoo-lisää tarvittaisiin vähemmän, jos käytössä olisi 6+6+6 -malli. Sama pätee toiseenkin suuntaan: pienille lapsille sovelias perhepäivähoito romutettiin lähes täysin työaikalain takia: kun hoitaja on kuukauden välein viikon lomalla, ei hoitoaika riitä mitenkään työssäkäyvälle pariskunnalle.

Hyvät uutiset ovat, että nämä vaalit ovat edessä keväällä.

Leikkikääpä hetki poliitikkoa: vilkaiskaa kaupunginjohtajan linjausta ja kertokaa minkälaisilla arvoilla lähtisitte itse leikkauksia tekemään ja milloin olisitte valmiita veronkorotuksiin?

Koululaisen puhelin - uhka vai mahdollisuus?

Koululainen ja ensipuhelin ovat nyt eläneet yhteiseloa kesäkuusta lähtien. Ihan hyvillä tuloksilla, mutta läpihuutojuttu se ei ollut. Muutama havainto matkan varrelta.

1. Onko ekaluokkalaisella ylipäätään oltava puhelin?

Ei tietenkään. Eihän se ole pakollinen aikuisellakaan ja maailman sivu on pärjätty ilman mobiililaitteita. Kuulun myös siihen paskamutsiryhmään, jonka mielestä kaikilla muilla on ei ole mikään painava perustelu. Mutta jos ipana kulkee jo itsenäisesti kouluun, harrastuksiin ja kavereille tai kuuluu ryhmään ajantajuttomat vaeltelijat, puhelimesta on ihan kiistatonta hyötyä.

2. Onko ekaluokkalainen valmis puhelimen omistajaksi?

Jos lapsi pystyy ja haluaa pitää tavaroistaan huolta, puhelimenkin voi hankkia. Huolenpito edellyttää kypsyyttä, sillä puhelimen omistusoikeuteen liittyy muutakin kuin hukkaamisen (kts. Find My Phone -palvelu...) ja rikkomisen välttämistä: luottamusta. Vaikka käytössä olisi peruspuhelin, on opeteltava ja kunnioitettava uusia sääntöjä (esim. puhelinta ei saa pitää koulussa päällä ja koulumatkalla pitää keskittyä liikenteeseen), muistettava salasana ja ymmärrettävä palveluiden maksullisuus.

Lisäksi puhelinyhteyksien varaan ei voi laskea kaikkea vaan on oltava varasuunnitelmia. Lapsi ei ole yhtä neuvokas kuin aikuinen, jos puhelin on unohtunut kotiin tai akku tyhjä.

Toisaalta puhelimesta myös oppii pitämään huolta, kun sellainen on. Viestintätaidot myös kasvavat kohisten: treffien sopiminen on yllättävän vaikea juttu ekakertalaiselle.

3. Karvalakki vai älyfööni?

Tässä on paljon ideologisia eroja ja valinta liittyy myös kohtaan kaksi. Lisäksi on ikävä hukata kallis puhelin heti.

Jos haluaa laitteen vain puhumiseen ja tekstaamiseen, kannattaa valita karvalakkimalli. Jos haluat mitä tahansa muuta, valitse äly. Edulliseenkin älypuhelimeen saa pelien lisäksi myös erilaisia yleishyödyllisiä sovelluksia kuten paikannuksen, karttoja, musiikkia, piirustusohjelmia ja jopa Wilman.

Tärkein valintakriteeri liittyy kuitenkin vanhempaan: hanki lapselle puhelin, jota osaat itse käyttää. Käyttöliittymät eivät ole yhdessäkään laitteessa intuitiivisia, vaikka mainosmaakarit niin väittävät. Lisäksi älypuhelin on tietokone. Dataliittymän mukana tulee internet ja sen käyttö vaatii mediakasvatusta, opastusta ja pelisääntöjä, myös aikuiselta. Yksikään lapsi ei äidinmaidossa sisäistä digitaalisen sisällön pelisääntöjä kuten kuvien jakamista, ne pitää opetella.

4. Näprääkö se sitten puhelinta kaiket illat?

Yhtä paljon kuin syö karkkia kaiket päivät. Säännöt tarvitaan tähänkin. Me sovimme, että pelejä ei saa asentaa itse, vaan ne asentaa aina aikuinen. (Huom. Kannattaa myös lukea pelien kuvaukset tarkkaan. Ilmaista juustoa on vain hiirenloukussa.) Meillä myös puheluihin ja viestittelyyn pitää toistaiseksi pyytää lupa.

5.  Millainen liittymä puhelimessa pitää olla?

Kun operaattorille kertoo puhelinmallin ja käyttötarkoituksen, myyjä osaa kyllä esitellä fiksuimmat ratkaisut tietoturvapaketteineen. Lisäpalveluista kannattaa miettiä ainakin saldorajoitinta (= kun raja ylittyy, liittymän lähtevä liikenne estetään, eikä puhelimesta voi soittaa muualle kuin hätänumeroon) ja palvelunumeroestoa. Suoramarkkinointikiellot kannattaa aktivoida, löydät tietoa täältä.

Ja viimeiseksi: mihin malliin me sitten päädyimme? 

Mun FairPhone.

Voisi kuvitella, että matkapuhelimissa jos missä riittää valinnanvaraa, mutta paskanmarjat. Olin kohtuullisen pettynyt puhelintarjontaan. Markkinoilla ei ole lapsen käteen sopivaa, turvallista, kevyttä ja kolhuja kestävää mallia, johon voisi itse ladata haluamansa sisällön. 

Olin alkuun vakaasti peruspuhelimen kannalla, kunnes tajusin, että oletan ja toivon saman puhelimen olevan käytössä useamman vuoden. Kun haastattelin myyjää mallien kestävyydestä, korjausmahdollisuuksista ja varaosista, aloin myös miettiä, mitä kuudesluokkalainen puhelimeltaan kaipaa.

Päädyimme vähän kolhoon mutta vettä ja käsittelyä kestävään Samsungin Galaxy XCoveriin. Lähinnä siksi, että itselläni on käytössä Samsungin tabletti ja puhelimena Androidilla toimiva FairPhone. (Ja kyllä, olen jo kysynyt Skidiltä neuvoa oman puhelimeni käytössä.) Tässä puhelimessa on "kasvunvaraa". Yllättäen kuvaamisesta on tullut ihan Skidin suosikkiharrastus.

Summa summarum. Puhelin sekä helpottaa että vaikeuttaa elämää, mutta toistaiseksi hyödyt ovat olleet vastoinkäymisiä suuremmat. Ja on erittäin viihdyttävää saada tekstiviesti, jonka on signeerattu "T. Kersa".

Toivon kautta

Seuraan tiiviisti tiedeuutisia. Eilen silmääni osui HS:n kirjoitus lumelääkkeistä. Lumelääkkeiden on nimittäin osoitettu toimivan ihan oikean lääkkeen tavoin. Kirjoituksessa voisi puuttua moneenkin asiaan, mutta puutun vain yhteen. Toivoon.

Turun yliopiston integratiivisen neurotieteen ja psykiatrian professori Hasse Karlsson kertoo jutussa aivojen kuvantamistutkimusten osoittavan, että lumevaikutus on totta.

"Vahvin oletus on, että systeemiä ohjaavat potilaan omat odotukset oireidensa helpottumisesta. Monet tutkimukset ovat osoittaneet, että hoito tehoaa paremmin, jos potilas luottaa siihen.

Pilleri tai pistos voi vahvistaa jo sinänsä potilaan odotuksia, mutta Karlsson arvelee, että lumevaikutuksen ytimessä on potilaan ja lääkärin välinen hoitosuhde. Plasebotutkijat puhuvat jopa hoidon rituaaleista, joita ihmiskunta on soveltanut aikojen alusta asti.

Karlsson käyttää termiä toivoefekti: kun lääkäri pitää yllä potilaan toiveikkuutta ja saa potilaan tuntemaan, että tämä on osaavissa käsissä, hän samalla tukee toipumisjärjestelmien käynnistymistä." -HS

Tämä toivoefekti on kiinnostava ilmiö. Mehän käytännössä elämme toivosta. Muutama ajatus.

Olin tällä viikolla ikäkausitarkastauksessa ja täytin lomaketta, jossa kartoitettiin työkykyindeksiäni. Yksi kysymys koski toivorikkautta. Miten ihmeessä se liittyy työkykyyni? Terveydenhoitaja totesi, että masentunut ja uupunut ei usko tulevaisuuden tuovan mitään hyvää, hän on menettänyt toivonsa.

Noh, tällä hetkellä näkymät ovat suhteellisen kirkkaat, mutta muistan hyvin toivottomuuden tunteen seitsemän vuoden takaa. Musta imetyssuojan kokoinen, vanhempainvapaaksi kutsuttu aukko, jossa sai selviytyä enimmäkseen yksin, vailla mitään mainittavaa osaamista ja liian vähillä unilla. Brrrh.

Toivorikkaus siis tunnistetaan kyllä hyvän elämän osatekijäksi, mutta tunnetta käytetään aika vähän hyväksi. Esimerkin sovelluskohteesta löytää hyvinkin läheltä.

Suomalaiseen kasvatusmentaliteettiinhan on kuulunut ennemminkin latistaminen ("etkö sinä ikinä opi") kuin toivon kautta kannustaminen. Uusien asioiden opettelu toki vaikuttaa välillä toivottomalta niin lapsesta kuin vanhemmasta, mutta luottamuksen valaminen pitää sentään yllä kiinnostusta yrittää vielä uudelleen. Jos sen perusjäpätyksen voisi siis joskus edes joskus vaihtaa toivon viljelemiseen: "Minä tiedän että joku päivä sinä osaat solmia kengännauhat. Ajan kysymys!"

Hyvä puolihan tässä on se, että toivonsa voi repiä mistä haluaa. Siedän talvea, koska tiedän riemastuttavan kevään koittavan - toisaalta pidän kunnallispolitiikka ankeana, koska en näe, miten tämä meno voisi ikinä muuttua, mutta joku näkee siinäkin toivoa.

Ehkä seuraan tiiviisti tiedeuutisia senkin takia, että niissä on usein toivoa. Akkuteknologian kehittyminen edistää sähköautoilua, vaaleilla aurinkopaneeleilla voi päällystää rakennuksia ja levästä voi rakentaa monikäyttöisiä bioreaktoreita.

Valoa kohti.

Mádara: luonnonkosmetiikan Volvo alennuksessa

Olen ruikuttanut luonnonkosmetiikan yhteistyökampanjaa jo jonkun aikaa ja nyt se vihdoin toteutui: Mádaralla alkaa torstaiyönä 24h ystävämyynti.

Olen kirjoittanut luonnonkosmetiikasta useita kertoja aikaisemminkin. Olen onnellinen sekakäyttäjä. Dödöä, hammastahanaa ja ripsiväriä lukuunottamatta löydän kaikki tuotteet luonnonkosmetiikkamerkkien valikoimista. Suosikkimerkkejä on useita ja Mádara on niistä yksi.

Mádaraa voisi luonnehtia luonnonkosmetiikkamerkkien Volvoksi. Merkki on ansainnut kylppärin kaapissani vakiopaikan luotettavuudellaan: tuotteet ovat kautta linjan toimivia, tasalaatuisia ja hinta miellyttävä. Tuotteissa on tuoksua, mutta ei häiritsevästi. Mietoja lastentuotteita käytän ipanoihin silloin kun pelkkä vesi ei riitä.

Uutuuksiakin löytyy. Erityisen ihastunut olen kasvoöljyihin. Heti kun keskuslämmitys napsahtaa päälle, ihoni alkaa hilseillä ja naama ritisee hymyillessä. Talvi onkin tuplavoitelun aikaa: suihkun jälkeen ensin kasvoöljy ja hetken päästä suomalaisihoon sävytettyä päivävoidetta, jota olen käyttänyt jo useamman vuoden tasoittamaan naamassani olevaa sateenkaaren kirjoa.

Myös vartaloöljyä kannattaa testata. Kosteuttavaa ja nopeasti imeytyvää öljyä levitän pöliseviin kinttuihin joka aamu. Riittoisaa öljyä ei tarvita kuin pieni loraus.

Sen, jolle luonnonkosmetiikka on uutta ja jännittävää, kannattaa aloittaa perusmarkettikaman vaihtamisella: valitse hiustyypillesi sopiva shampoo, suojaava huulivoide, kasvoille supersuosittu Pihlaja-voide ja vaikka suihkusaippua. Niillä pääsee alkuun.

Ystävämyynti alkaa huomenna keskiyöllä (6.11. klo 0:00) ja kaikki verkkokaupan tuotteet ovat -40% alessa. Tuotteita on rajoitettu määrä. Kun verkkokaupasta tilaa ystävämyynnin aikana
- yli 30 eurolla, saa ilmaisen toimituksen ja
- yli 60 euron ostoksista saa ilmaisen toimituksen lisäksi vielä Regenerating Night Cream -voiteen (50 ml, arvo 32€).

Siitä vaan ostoksille siis!

Ps. Jos et ole vielä vakuuttunut ja asut pk-seudulla, voit piipahtaa Mádaran pop-up liikkeessä Makkaratalossa (jota myös CityCenteriksi kutsutaan) ja tutustua tuotteisiin ihan henkilökohtaisesti. Liike löytyy kyseisestä paikasta vuoden loppuun asti.

Marraskuinen seikkailupuisto

Vihaan tätä vuodenaikaa, mutta on yksi paikka, josta siitä voi nauttia. Metsä.

Lapset ovat parhaimmillaan metsässä. Metsä nimittäin vaatii keskittymään. Kannot, risukot, kaatuneet puut, juurakot, jäkälät ja kivet ovat temppurata, jonka suorittamiseksi silmät pitää pitää auki ja jalansija valita tarkasti. Välillä tulee helpompia osuuksia, jolloin on riehunta-aika. Seikkailupuisto vailla vertaa.

Myös minä olen parhaimmillani metsässä. Olen läsnä, ilman wifiä. Hengitän sisään sammalen tuoksua, ajattelen hajottajia, kuuntelen (ajoittaista) hiljaisuutta, välillä miekkailen ja punttaan pepusta, jos tarvis.

Ja metsä, se on parhaimmillaan aina. Marraskuinen retki tarjoilee yllättäviä tuoksuja, makuja ja värejä ja ihan ilman ötököitä.

Musta vesi, keltaiset järviruo'ot.

Katukiveyskivet ovatkin luonnontuote.

Kääpä tekeytyy näkymättömäksi punavihervärisokealle.

Halloween-lehti irvisteli meille.

Mustikat oli tosi kylmiä ja vetisiä.

Ensin näytti siltä että punaisia palloja leijuu ilmassa.

Kun lähtee metsään ilman koria.

Sataa pihlajanmarjoja.

Menkää metsään. Ette pety.

Aikuisten välisestä ystävyydestä

Tapasin viime viikonloppuna pitkästä aikaa kirjailija- ja bloggaajakollegaani Satua. Oli ollut ihan ikävä! Vaikka tapaamme aika harvoin, meistä on tullut ystäviä.

Muistelin siinä viinilasin äärellä tapausta nuoruudestani.

Kuuntelimme Mutsin kanssa autoradiosta haastattelua. Mutsi tunnisti, että toinen ohjelman haastateltavista oli hänen hyvä ystävänsä Hämeenlinnan tyttölyseon ajoilta. Kun kysyin, miksi he eivät enää pitäneet yhteyttä, Mutsi totesi ykskantaan, että elämä vei eri suuntiin.

Tajusin, että hänellä ei muutenkaan ollut ystäviä riesaksi asti.

Konsepti oli tietenkin minulle absurdi. Olinhan teini-ikäinen. En voinut käsittää, miten jollain ei ole ystäviä. Ystäväthän olivat se koko elämä!

Toki se elämä alkoi ajallaan viedä minuakin. Koulut loppuivat, uudet koulut alkoivat, poikaystävät ja asuinpaikkakunnat vaihtuivat ja elämäntilanteet muuttuivat. Osa ystävistä jäi jonnekin matkan varrelle, mutta osa pysyi. Lisäksi tuli uusia.

Vaikka en ole kovin helposti ystävystyvää sorttia, sosiaalinen verkostoni on moninkertainen omiin vanhempiini verrattuna. Siinä missä oman äitini ystäväpiiri vain kapeni ajan myötä, minun on kasvanut. 

Tämä näkyy juuri laatimastani tuparien kutsulistastakin. Ystäviä on monesta eri elämän kerroksesta. Paras kaverini yläasteella on edelleen yksi parhaista ystävistäni. Kutsulistalla on myös opiskeluaikoina tapaamiani kavereita. Ja sitten mukaan ovat tulleet aikuisena saadut ystävät, kuten työkaverit, uudet sukulaiset, hiekkalaatikkomammoja, naapureita ja bloggaajakollegoita. Oikeastaan vain harrastuskaverit puuttuvat.

Onko se tosiaan näin - ovatko minun sukupolveni vanhemmat olleet vähän turhan yksinäisiä? Onko heillä ollut ketään, jolle puhua, jos vaikka vanhemmuus on tuntunut raskaalta?

Satu komppasi. Hänenkin vanhempansa ovat olleet vähäisten ja yksipuolisten ihmissuhteiden varassa.

Sähköposti, facebook, skypet ja kännykät tekevät yhteydenpidosta naurettavan helppoa. Lähin ystävä asuu 500 metrin päässä ja kaukaisin Islannissa, mutta puhun heidän kanssaan yhtä paljon!

Hyvillä, tasaveroisilla ystävillä on ihmistä jalostava vaikutus. Jos siis omat vanhempasi vaikuttavat hiukan kylähulluilta, se todennäköisesti johtuu vain siitä, ettei heidän ajatuksiaan ole pahemmin sparrailtu. Toivoa sopii, että pojasta/tytöstä polvi paranee.

Mikä vanhemmuudesta tekee vaikeaa?

Osallistuin sunnuntaina Kirjamessujen vanhemmuuspaneeliin. Paneelissa oli kirjailija-bloggajakollega Satun ja minun lisäkseni ihan oikeita tietokirjailijoita kuten Anna Rotkirch Väestöliitosta, lastenpsykiatri Janna Rantala ja sosiaalipsykologi Janne Viljamaa.

Yksi panelisteille esitetty kysymys oli hieman haastava. Miksi vanhemmuus on niin vaikeaa?

Vastasin ihan lonkalta ja omasta törkeän subjektiivisesta näkökulmastani, että suomalaisen perusluonteessa voi olla muutamia solmuja, jotka tekevät vanhemmuudesta vaikeampaa kuin sen tarvitsisi olla.

Vaikka meillä on vanhempainvapaat, valtavat vaippavalikoimat, neuvolat ja koulut, moni on vanhemmuudessaan aivan yksin.

Miksi? No koska:

1. Avun pyytäminen on vaikeaa.
Tämä kouluaineeksi. Kun on lapsesta asti kannustettu pärjäämään itsenäisesti, ei välttämättä osaa pyytää apua - eikä varsinkaan tunnista, milloin sitä itse tarvitsee. Se, että ei pärjääkään lapsen kanssa yksin kotona (maailman luonnollisin olotila hei!), ei ole henkilökohtainen epäonnistuminen ja häpeän aihe. Se on normaalia. Pitäisi lähteä siitä, että jokaisella äidillä olisi joku nimetty tukihenkilö, jolta pitäisi kerran viikossa pyytää apua johonkin asiaan oli se sitten kaupassakäynti tai vauvan kärrylenkki.

2. Avun tarjoaminen on vaikeaa.
Suomalaisten tapa olla puuttumatta muiden asioihin aiheuttaa myös sitä, että avun tarjoaminen saattaa tuntua tuppautumiselta. Että annetaan nyt ihmisten suoriutua ja pidetään huoli omista asioistamme. Ja kun se kulttuurikin korostaa pärjäämistä, apua ei viitsi tarjota.

3. Sosiaalisessa tyhjiössä puuttuu vertaistuki.
Koin äitiysloman esikoisen kanssa epäreiluna asetelmana. Kaikki vastuu täysin uudesta tilanteesta oli yhtäkkiä minulla, ja yksin minulla. En halunnut mennä perhekahvilaan, koska olin varma, että päätyisin äitiyteen hurahtaneiden, erilaisia kasvatus-ismejä toteuttavien mammojen seuraan. Halusin puhua kaikesta muusta paitsi lapsesta, mutta kun omat ystäväni olivat töissä, vaihtoehtona oli olla himassa. Olen vasta ajan myötä oppinut suhtautumaan luontevasti muihin vanhempiin ja lapsiin, etsimään ja antamaan vertaistukea. Ja hyvä niin: kun lapsi kasvaa, kontakteja muihin vanhempiin on (onneksi) hyvin vaikea välttää, ihan sen lapsenkin sosiaalisten suhteiden takia.

Näin jälkikäteen on helppo viisastella, että nämähän ovat kaikki itsetuntokysymyksiä. Kun identiteetti äitinä on hataralla pohjalla, on vaikea toimia loogisesti ja rationaalisesti.

Mitäs te vastaisitte?

Caramba, mikä soppa!

Koti-insinöörin kummityttö ja vakituinen lastenhoitoenkelimme vietti vaihto-oppilasvuoden Meksikossa. Kielitaidon lisäksi mukaan tarttui aika mainioita reseptejä. Tämä tulinen soppa näytti instagramissa niin hyvältä, että vaadin ohjeen.

Mexicolainen tortillasoppa "Sopa Azteca"

• vettä (reilu litra)
• kanafondia/-liemikuutio
• kanan rintafileitä noin 3-4 kpl
• maissitortilloja (tässä alleviivattuna sana maissi)
• tölkki la casteña salsa mexicana caseraa
• pirkka chilpotle salsaa (muutama rkl)
• tomaattipyrettä 2 rkl
• kirsikkatomaatteja
• makea sipuli
• avokado
• fetaa
• creme fraichea
• korianteria

Laita uuni lämpeämään 200 asteeseen. Leikkaa saksilla muutama tortillalätty ohuiksi suikaleiksi (minä tein neliöitä). Sivele suikaleet reiluhkolla rypsiöljyllä ja paista niitä uunissa noin 8-10min. Huom. suikaleet palaa helposti, joten tarkkana.

Laita vesi kiehumaan ja lisää sekaan kanafondi ja tomaattipyre. Keitä kanan rintafileitä hiljalleen kunnes ovat kypsiä. Siirrä rintafileet jäähtymään.

Sekoita sauvasekoittimella tölkillinen la casteña salsa caseraa ja pari ruokalusikallista chipotle salsaa (tulisuutta voi säätää näitä vähentämällä). Lisää soossi kattilassa olevaan liemeen. Keiton liemi on valmista, kun se on kuumaa ja maistuu hyvältä.

Pilko kirsikkatomaatit, sipuli, avokado ja korianteri sekä murenna fetajuusto. Näitä sekä creme fraichea saa lusikoida sopan pinnalle maun mukaan, jokainen omalle lautaselleen.

Revi kananfileitä "pulled chickeniksi" ja aseta pieni kanakeko syvälle soppalautaselle. Lisää kanojen päälle rapeita tortillasuikaleita ja kaada kuuma liemi perään. Mausta lisukkeilla ja purista lopuksi koko komeuden päälle limeä.

Tähän kyytipojaksi olut ja avot! Täydellinen talvisoppa, joka on niin kevyt, että saa hyvällä omatunnolla santsata. Se, ken haluaa kasvisversion, käyttää broilerin sijaan vaikkapa valkopapuja tai panostaa fetaan.

Anna mun kaikki lajitella

Uusi asunto toi mukanaan erään ison muutoksen, jota en etukäteen arvannut. Yllätys majaili taloyhtiön roskakatoksessa. Keräysastioita on vain sekajätteelle, paperille ja biojätteelle.

Koska entisessä asunnossamme oli keräysastiat näiden lisäksi lasille, metallille, energiajätteelle ja kartongille, olin lievästi sanottuna järkyttynyt. Koko perhe, kersoja myöten, oli koulutettu erittelemään materiaalit hyötykäyttöön ja pistämään sekajätteeksi vain välttämättömin. Kaatopaikalle läjitettävää tavaraa syntyikin todella vähän.

Kun yhtäkkiä piti joko lopettaa lajittelu tai roudata roskapusseja yhteisiin keräyspisteisiin, jätteen kanssa oli helisemässä. Vitutti.

No sitten Hesarin sedät menivät kirjoittamaan jutun ensimmäisen maailman ongelmista otsikolla "naapuri laittoi banaaninkuoret sekajätteeseen". Gambiassa ei kuulemma valitettaisi moisesta.

Tämähän särähti korvaan kuin vekkari viideltä aamulla.

Haluaisin ihan ideologisista syistä, että tämä avaruudessa kiitävä kivi olisi myös seuraavien sukupolvien käytössä. Henkilökohtaisen jätejalanjäljen vähentäminen on yksi konkreettisimmista keinoista osallistua tämän tavoitteen saavuttamiseen. Minulla ei ole juurikaan valtaa vaikuttaa epäkestävän kehityksen, ilmastonmuutoksen tai sukupuuttoaallon pysäyttämiseen, mutta lompakkoni ja jätteeni minulla vielä on. Saan ostaa yrityksiltä, jotka toimivat vastuullisesti, lahjoittaa rahaa järjestöille ja saan lajitella, jos haluan. Ja minähän haluan.

Lisäksi kolmannen maailman käyttäminen esimerkkinä tässä suhteessa oli erityisen irvokas.

Voi hyvin olla että gambialaiset eivät maindaa banaaninkuorista. Heille suurempi asia saattaa olla vaikka se, että länsimaat dumppaavat kolmansiin maihin elektroniikkajätettä, koska se on halpaa ja mahdollista. Ja toisaalta Nairobissa saa ihan vapaasti kipata kaikki jätteet kadulle, koska infra ei ole kovin kehittynyt. Tämä kaikki tietenkin ruokkii merissä lilluvia jätepyörteitä.

Toki banaaninkuoret ovat tässä mittakaavassa pikkujuttu. Ensimmäisen maailman ongelmia löytyy tietenkin lähempää Euroopasta että ihan täältä koto-Suomesta. Asenteestahan se kaikki lähtee. Jos kukaan ei puutu banaaninkuoriin sekajätteessä, ei mikään ikinä muutu.

Että terkut vaan Narrien laivaan. Periaatteessa ihan hyvä kolumni, ja olen melkein kaikesta samaa mieltä, mutta älkää saatana enää sanoko, että jätteet ovat joku vähäpätöinen ensimmäisen maailman ongelma. Olisivatkin.

Ps. Soitto kiinteistöyhtiöön auttoi. Asiasta oli jo puhuttu ja keräysastiat ovat tulossa.

Go kirjasto!

Tiesin, etten ole ainoa! Tämä oli fiilis kun luin tutkimuksesta, jonka mukaan pienyrittäjät tekevät töitä kirjastoissa.

"Etätyön lisääntyessä erityisesti työnteko on siirtynyt julkisiin tiloihin kuten kirjastoihin. Aalto-yliopiston selvityksessä huomattiin, että kirjastoilla on vieläkin suurempi merkitys yrittäjille.
– Teimme useissa kirjastoissa haastattelututkimuksia. Mielenkiintoinen havainto oli, että kirjastoja käyttävät nimenomaan freelancerit ja pienyrittäjät. Kirjasto tarjoaa lämpimien tilojen lisäksi usein wifi-yhteyden ja tulostusmahdollisuuden. Siellä voi työskennellä keskittyneesti useita tunteja päivässä."

Kun jäin työttömäksi, päätin perustaa yrityksen. Alkuvaiheessa, kun ei ollut tietoa asiakkaista ja säännöllisestä kassavirrasta, minulla ei ollut varaa mihinkään hankintoihin, eikä tietenkään työhuoneeseen. Koska kotona ei voinut keskittyä milloin mistäkin syystä, pakenin kirjastoon.

Ihmettelin jo silloin, eikö minunkaltaisilleni tyypeille tosiaan ole mitään paikkaa mihin mennä. Olisin kuitenkin hyvin voinut maksaa vähän työtuolista, sähköstä, nettiyhteyden käytöstä, puhelinkopista, neukkarista, printtausmahdollisuudesta, pienestä tallelokerosta - ja niistä verkostoista. Olisin voinut lainata myös myös taloushallinnon ja markkinoinnin palveluja!

Jos kirjasto ottaa minut avosylin vastaan, voisiko tätä puolta kehittää ihan tarkoituksella? Suuntaus ei näytä siltä, että pienyrittäjien, freelancereiden ja muiden kummallistyöntekijöiden määrä ainakaan vähenisi.

Espookin väläyttelee säännöllisesti kirjastojen sulkemista, onneksi kulttuurilautakunnassa on oltu hereillä. Espoonlahden asukaskyselyssä tuotiin esille, että kirjasto on ipanoillekin turvallinen oleskelutila.

"Lapsille kirjasto on kodin ja koulun jälkeen ns. kolmas tila. Lapset arvostavat sitä, että kirjasto on paikka, jossa ”voi vaan olla” He haluavat myös tehdä kirjastossa (tai kirjaston kanssa) erilaisia itselleen tärkeitä asioita. Jos lapset saisivat päättää, kirjastossa olisi rentoa, mukavaa ja kodikasta, ja siellä olisi leikkipaikka. Luku- ja juttelupaikkoina olisi pehmeitä sohvia ja lattiatyynyjä. Vaikka kirjastossa olisi paljon tekemistä, siellä olisi kuitenkin hiljaista, ei huudettaisi, eikä ketään kiusattaisi."

Kirjasto edustaa harvinaisuutta, helposti lähestyttävää julkista tilaa, vähän niin kuin puisto. Kun pohtii kirjastoa yhteisen tilan näkökulmasta, alkaa ideoita tulla enemmänkin. Mitä kirjasto voisi tarkoittaa nuorille? Eläkeläisille? Sinkulle? Vanhempainvapaiden viettäjälle? Kaupunginvaltuutetuille? Lähidemokratialle? Kierrättäjälle?

Ihmisten kohtaaminen mahdollistaa kaikenlaisen jakamisen, tekstien, tavaroiden, ideoiden ja verkostojen. Kirjastojen puolesta kannattaa siis korottaa äänensä, vaikka ei lukutoukka olisikaan.

Puolustuspuhe jäähylle

Aika moni tuttu jakoi Ylen jutun jäähyn problematiikasta: jenkkitutkimuksien mukaan se on tehoton ja jopa vahingollinen.

Kuvan lapsi ei ole jäähyllä kiipeilyseinällä. Henkilö on ollut edellisen kerran jäähyllä useampi vuosi sitten.

"Jäähyistä lapselle jää pääasiassa mieleen eristäminen. Jopa silloin, kun se selitetään kärsivällisesti ja lempeästi, jäähy opettaa lapselle, että kun hän tekee virheen tai kun hänellä on vaikeaa, on hänen selvittävä siitä yksin – joka varsinkin nuorilla lapsilla johtaa helposti hylätyksi tulemisen tunteeseen.

Lisäksi jäähy kertoo lapselle: "Olen kiinnostunut olemaan kanssasi ja käytettävissäsi vain, kun sinulla on kaikki kunnossa", yhdysvaltalaistutkijat esittävät." -Yle

Kumpikin kersa on ollut jäähyllä alle kymmenen kertaa, mutta pidän puolustuksen puheenvuoron. Sen lisäksi, että jutussa oli muutama väärinkäsitys, haluan kertoa oman näkemykseni. Joka on se, että jäähy on oikein käytettynä hyvinkin tehokas.

Jutusta saa käsityksen, että jäähy olisi ensisijainen rangaistusmetodi. Harvemmin kai näin. Jäähytuomiota edeltää meillä kimara erilaisia uhkauksia, lahjontaa ja kiristystä, äänensävyjen kiristymistä ja myös varoituksia tulevasta jäähystä.

Olen ihan samaa mieltä siitä, että jäähy on raskas rangaistus. Sen tietää jokainen jostain porukasta suljettu. Jäähyä ei meidän perheessä koskaan "selitetä lempeästi". Päinvastoin. Se on ns. maksimirangaistus, jota on edeltänyt voimakas suuttuminen.

Vanhemmilta vaaditaan rangaistuspolitiikassa pelisilmää. Annostelu ja loogisuus on tärkeää. Lapset ovat myös erilaisia, joten oveluuttakin tarvitaan.

Perheen sääntöjen pitää olla kaikille kristallinkirkkaat: meillä ihmisten potkiminen, raapiminen, töniminen, läpsiminen, nipistely tai muu tahallisen vahinkohakuinen toiminta johtaa niskalenkkiin ja jäähytuomioon. Suorilta, ilman neuvotteluja. Ja viesti on nimenomaan se, että olemme kiinnostuneita olemaan jäähyilijän ystäviä sitten, kun hän pystyy olemaan vahingoittamatta muita.

Sen sijaan tavaroiden paiskominen, muu (turha) uhmaaminen ja nimittely eivät johda välittömästi jäähyihin - pitkittyessään kyllä. Myös väsyneet, sisällä koko päivän olleet ja/tai nälkäiset lapset saavat siimaa.

Jos tunnekuohu iskee, saa huutaa ja parkua. Sohvaa saa hakata, maahan heittäytyä ja jalkaa polkea. Kilarit otetaan vastaan ihan normaalisti: hammasta purren mutta sovitellen. Hermonsa menettäneelle lapselle ehdotetaan aina ensin syliä: "haluatko tulla rauhoittumaan?". Kersat valitsevat tämän melkein aina.

Joskus se syli ei kuitenkaan kelpaa eikä sitä väkivalloinkaan voi tarjota. Silloin umpisolmua voi ratkaista hetkellisellä aikalisällä. Jäähynhän voi määrätä myös itselleen.

Toki jäähy voi olla tehotonkin. Eihän sinne pidä iloiten mennä. Ja toisaalta jos jäähylle joutuu raahaamaan saman päivän aikana kymmenen kertaa, voi olla, että pelote ei ole kovin iso.

Minun nähdäkseni uhmaikäisten kanssa voi neuvotella tiettyyn rajaan asti ja uhkaukset on syytä joskus toteuttaa. Kannustan kuitenkin monipuolisuuteen. Joillekin pelikielto on paljon parempi kuin jäähy. Olen myös yhden tarrakirjan kertaalleen roskiin sullonut kun kymmenistä maanitteluista huolimatta Skidi ei suostunut tulemaan iltapuurolle tarrojen äärestä. Ei sitä ole tarvinnut toista kertaa tehdä.

Mitä mieltä te olette artikkelista? Millaiset säännöt ja rangaistukset teillä on käytössä?

Capris-keittiöt: kaunis ja käytännöllinen

Yhteistyössä: Capris-keittiöt

Remppasarjassa seuraa keittiöesittely!

Alusta pitäen oli selvää, että uudessa asunnossa on edessä keittiöremontti. Pienehkö keittiö oli uusittu joskus 80-luvulla. Kaapit olivat huonokuntoiset, kertaalleen päällemaalatut ja koneet aikansa eläneet. Lattia oli lonksuvaa koivujäljitelmälaminaattia.

Todistusaineistoa:

Pohja oli kuitenkin periaatteessa tilaan sopiva, joten sähköihin ja putkiin ei tarvitsisi puuttua. Ainoastaan ikkunan edessä olevaan tyhjään tilaan piti saada kunnon työtaso, ruokapöytä kun olisi olkkarin puolella. Lisäksi tavoitteena oli laittaa ruokaa, mikä edellyttää laskutilaa.

Koska keittiö on muutakin kuin kalustelevyä, keittiötoimittajaksi valikoitui pieni suomalainen Capris-keittiöt. Mielessä oli muutamia toiveita.

Simppeliä.
Kestävää.
Käytännöllistä.

Toiveena oli myös säilytystilan maksimointi.

Lopputulos oli seuraava.

Capris-keittiöiden vetimettömät ovet, vaaleana yläkaapeissa ja tummanharmaana alakaapeissa, tasot massiivikoivua ja koneet Smegin paitsi liesituuletin, joka on Faberin. Seinän sävynä on Tikkurilan banaani ja lattia on mustavalkoista Marmoleum click linoleum-laattaa.

Tiskone nostettiin ylemmäksi. Jospa astiat löytäisivät helpommin sinne sisään, kun täyttäjän ei tarvitse kyyristellä lattian rajassa!

Työtason materiaali oli vaikea valinta. Laminaatti on tylsä, mutta käytännöllinen, massiivipuu kodikas, mutta työläs ja kivi kaunis mutta kallis.

Päädyimme massiivipuuhun. Kun kahteenkin kertaan öljytty massiivikoivu vielä imaisi sulaneen mustikan itseensä, käsittelin pinnan OsmoColorin valkoisella puuvahalla. Pinnasta tuli kyllä hieno, mutta kovin kolhuvarma ratkaisu se ei ole. Tätä täytyy siis vielä miettiä käsittelyä vähintään toisen kerroksen verran. Massiivipuussa on onneksi työstövaraa.

Yksi iso virhe päätettiin välttää yhteistuumin: ei enää ikinä ovellista, syvää hyllykaappia, jonka perälle kaikki kama arkistoituu ikuisiksi ajoiksi. Melkein kaikki säilytystilat muuttuivatkin laatikoiksi (joskin matalia laatikoita olisi voinut olla enemmän).

Lisäksi ratkaisimme jääkaapin viereen jäävän kapean mutta käyttökelpoisen tilan korkealla apteekkarinkaapilla. Kun hyllyn saa vedettyä ulos, yksikään raesokeripakkaus ei unohdu takariviin.

Liesituulettimeksi valkkasimme lieriön mallisen "pömpelin", joka valaisee lieden kunnolla. Induktioliesi on supernopea, mutta siihen ei sopinut kattiloista kuin puolet...

Mutta ihmettä tekisimme välitilalle? Siihen piti tulla lasi, mutta sähköjen takia ratkaisu ei oikein toiminut. Terästä? Laattaa? Jotain muuta, mitä? Tarvitaanko sitä ollenkaan?

 

Kun kaappien sisältö vielä suunniteltiin niin, että astiksen tyhjennys, kahvinkeitto ja aamupuurojen valmistus sujuvat ilman edestakaisin ramppaamista, aika vähän jää valittamista.

Hassua ajatella, että tällä keittiöllä pärjännee eläkeikään!

Ps. Jos sinulla on keittiöremppa edessä, tsekkaa Capriksen (joka toimi myös tämän postauksen sponsorina) facebook-ryhmästä lisää kuvia. Suunnitteluajan varanneet saavat lahjaksi massiivipuisen leikkuulaudan.

Erään raivokohtauksen anatomia

Eteisessä levytti eilen yksi huutava kolmevuotias. Miten näin pääsi käymään?

Noh. Raivarin aiheena oli syysloma. Ekaluokkalaisella on kesken syksyn vapaapäiviä, joita minun tai Koti-insinöörin lomapäiväkalenterissa ei ole. Vaihtoehtoja oli aika vähän.

Mummi tuli hätiin ja lupasi ottaa Skidin mukaansa maalle. Snadi ei pääsisi mukaan, sillä kolmevuotias puliveivaaja vaatii vielä aika paljon valvontaa ja hoitotoimenpiteitä, jotka ovat lokakuisissa mökkiolosuhteissa 70 ikävuotta hätyytteleville isovanhemmille vähän turhan haastava rasti.

Joten BUAAAAAAH.

Puolen tunnin huuto. Mummi tietenkin pahoitti mielensä. Hän kun yrittää aina olla tasapuolinen ja jakaa aikaansa auliisti kaikkien lastanlastensa kesken.

Kolmevuotiaan kiukkukohtausta ei kannata ottaa henkilökohtaisesti. Pikkusisko ei oikeasti edes vaadi tasa-arvoa. Hän vaatii prikulleen samaa kohtelua ja vielä prikulleen samalla kellonlyömällä - ja sehän ei useimmiten ole mahdollista. Neljän vuoden ikäerolla ihan kaikki harrastukset eivät ole yhteisiä ja olisi yhtä epäreilua laittaa isompi joustamaan vauvojen juttuihin tai yksin kotona kököttämiseen.

Käytös on tietenkin ihan luonnollista. Kolmevuotiaan ongelmanratkaisukyky on yhtä rajoittunut kuin oikeustaju. Kun tulevaisuuden aikajänne ulottuu kahden tunnin päähän, on parempi vaatia kaikki asiat tapahtuvaksi heti, hyvin suuriäänisesti. Tänään kaikki on ollut jo ihan jees. Hänhän saa himassa vanhempien jakamattoman huomion.

Sitäpaitsi raivarin voi ottaa myös kohteliaisuutena. Anopin kanssa vietetty aika on selkeästi kolmevuotiaan mielestä kadehdittavaa, arvokasta. Mummin huomio on huutolankutuksen arvoinen juttu.

Snadi on toki luonteeltan erityisen muutosvastarintainen. Kaikki yllätyksenä tulevat asiat kokoluokasta riippumatta ovat lähtökohtaisesti väärin. Tämän kersan kohdalla olen kantapään kautta oppinut ennakoinnin varsinaisen merkityksen. En ole pahoillani, jos tämä piirre jossain vaiheessa vähän laimenee.

Vanhemmuuden keskeinen taito on huudon kuuntelemisen lisäksi hiljaiseksi lahjominen. Nimimerkki Huomenna HopLopiin.

Project mama meni Instagramiin

Kuulkaas, uuden älyföönini myötä minusta on tullut myös Instagram-sisällöntuottaja. Tiedetään, tiedetään. Kaikki muut ovat olleet siellä jo ikuisuuden, mutta minkäs minä sille voin, että nämä nykyajan kotkotukset eivät olleet yhteensopivia vuonna 2006 hankitun luurini kanssa.

Olin muutenkin vähän skeptinen. Pakkoko siellä nyt kaikkien on olla? En missään tapauksessa ole mikään vahva visuaalinen tyyppi ja kuvani ovat keskinkertaisia. Mitä ihmettä postaan, jos en jaksa herkistellä syksyn väriloistoa tai taltioida lounaitani? (Lapsiperheen ruokapöydästä harvemmin saa kovin herkullista kuvaa).

Ja miten ihmeessä nyt mitään uutta kanavaa ehdin päivittää, kun aika ei muutenkaan meinaa riittää?

Sitten kersat hajottivat viime viikonloppuna ikkunan. Kun tuijotin säröille mennyttä ruutua tajusin, että tästähän se kuvamateriaali syntyy, kuten blogikin. Arjesta. Asioista, jotka minua naurattavat (tai itkettävät). Kuvan nappaaminenkin on onneksi nopeaa eikä sanoja välttämättä tarvita.

Ja yleensä visiitit mukavuusalueen ulkopuolelle opettavat jotain. Kuka tietää, ehkä minustakin kuoriutuu visuaalinen tyyppi kunhan aivot kalibroituvat uudelleen.

Kertokaapa instakonkarit, kenen kuvavirta on seuraamisen arvoinen? Myös itsensä saa mainita.

Ps. Jos sosiaalisen median strategiasi on mallia jyrkkä ei, kuvafiidi löytyy tuolta oikeasta sivupalkista.

Päikkärit neukkarissa

Monet vanhempainvapailta palaavat valittavat työelämässä yhtä asiaa: päiväunien poistumista. Yöt saattavat edelleen olla rikkonaisia, jolloin viimeistään iltapäivällä alkaa ramaista. Kotona voi laittaa lastenohjelmaa ruutuun ja kellahtaa itse sohvalle, mutta toimistolla harvemmin kehtaa kopsauttaa otsaa näppäimistöön.

Tässä harvemmin saa itse loikoilla.

Vaikka päikkäröinti liitetään pikkulapsiperheiden touhuksi, on myös olemassa ihmistyyppi, jolle luontainen unirytmi edellyttää päivänokosia. Olen itse huono nukkumaan päiväunia, mutta kesälomalla leppoisa mökkirytmi sisältää tasaisia lepohetkiä. Nukkumisesta harvemmin on kyse - koska kumpikaan lapsi ei enää nukahda -, mutta tässä HS:n jutussa on hyvä pointti: kaikki lepo virkistää, myös se silmien kiinnipitäminen.

Väsymyksen käsittely muilla keinoin kuin levolla on jopa kyseenalaista.

Itse annostelin pitkään (ja käsittelen joskus edelleen) iltapäivän nuupahdukseen sokeria. Kun silmä alkoi luppaista, kävin noutamassa kahviosta jonkun sokeripommin, yleensä irtiksiä. Siinähän ei tietenkään ole järjen hiventä, sillä sokeri ei virkistä paskan vertaa, mutta sainpahan turhien kaloreiden lisäksi ohjelmanumeron. Rimpuilin eroon tästä tavasta vuosi sitten kun aloitin aktiivisen kahvin juonnin. Kahviakin fiksumpaa olisi tietysti käydä ulkona altistumassa päivänvalolle.

Tulevaisuudessa töissä pitäisi jaksaa pitempään, työtehoa kaivataan lisää ja samalla terveyttä pitäisi vaalia. Tämä asettaa aikamoisia paineita työelämän uudistumiselle. Olisikohan jo kymmenen vuoden päästä autopaikan tilalla työsuhdefillari tai -lenkkarit, palaverit lenkkipolulla ja tarpeettomaksi jäänyt neukkari pötkötystilana?

Kuinka moni teistä kaipaisi vartin päikkäreitä työpäivän aikana? Onko joku firma, joka tähän jo kannustaa?

Ikävä pikkuasia

Puhelin piippaa takin taskussa. Nousen pyörän selästä ja avaan tekstiviestin reissun päällä olevalta ukolta.

"Perillä ollaan. Ikävä pikkuasia. Ja vähän isompiakin. Soittele."

Jatkan polkemista aivot savuten. Kiva cliffhangeri! Mikähän ikävä juttu nyt on. Olenko mä tyrinyt jotain? Varmasti olen. Mitä?

Saakeli, se haluaa avioeron. Ei, ei sittenkään. Eihän se nyt ole kenenkään mielestä pikkuasia eikä edes vähän isompi. Eikä se nyt avaisi mitään parisuhdekeskustelua tekstarilla. Tämä on jotain muuta. Mutta MITÄ?

Hitto, olisko tää jotain lapsiin liittyvää. Oonko mä unohtanut jonkun lapsen jonnekin? Ei, ne on kyllä molemmat ihan ookoo.

Paitsi että. Meidän päiväkotipaikka on varmaan irtisanottu, koska mä en ole muistanut palauttaa jotain lappua! Uuh. Ei, kyllä sekin on aika helvetin iso asia ja tästäkin se olisi soittanut.

Pikkuasia? Vähän isompi? Mikä ihme nyt on yhtäaikaa iso ja pieni?! Mikä tässä elämässä ylipäätään on pikkuasia? Ja miksi sitä ei voi kirjoittaa suoraan viestiin?

Ehkä sen lompakko on viety ja joku on nyysinyt kaikki rahat yhteiseltä taloustililtä? Ei, sekin olisi iso asia, josta olisin kyllä ansainnut puhelun, vähintäänkin pankilta tai vakuutusyhtiöltä.

Joku rikos? Sakko? Ylinopeussakko? Jonka takia pitää perua reissu. Joo, varmasti se. Huh. Sehän se on. Ei avioero.

- Haloo, ei voi hei laittaa tollasia viestejä! Saitko sakot?
- ...Mmmitäh? Miksi oot noin hengästynyt?
- Pyysit soittamaan!
- Niin siis tarkoitin, että normaalisti soitellaan. Ei tässä nyt mikään kiire ole.
- Mutta mutta mikä se ikävä asia on?
- Niin mikä?
- Se pikkuasia! Ja vähän isompi!
- Nyt en kyllä yhtään ymmärrä mitä sä horiset, ootko juonut liikaa kahvia tänään?
- Ei kun se tekstari! Mitä ikäviä asioita sulla on? Kakista ulos!
- Niin siinä tekstarissa luki, että ikävä pikkuisia.

Nämä älypuhelimet. Fontti liian pienellä ja muutenkin älyttömiä.

Kun isä hoitovapaata piti

Viikonloppuna oli lapsiperhetreffit. Eteisessämme pyöri yhtä aikaa neljä metriheikkiä etsimässä releitään. Atmosfääri oli kauniisti sanottuna sekava.

Ei. Enää. Koskaan.

Skidi katseli sähellystämme ja kysyi, olisiko kiva, jos perheessämme olisi neljä lasta.

Minä ja Koti-Insinööri parahdimme yhteen - tarpeettoman kovaan - ääneen että hyvänen aika, ei.

Kiirehdimme heti perään loiventamaan lausuntoamme.

Lapsissa itsessään ei ole mitään vikaa. Nyt kun niiden kanssa on tottunut elämään ja sielunelämää oppinut tulkitsemaan, niin lapsethan ovat varsin viihdyttäviä tapauksia.

Mutta se duunin määrä.

Siinä missä toinen koira tuntuu menevän siinä samassa missä yksi, jokainen esikoista seuraava ihmislapsi tuntuu vaativan vanhemmiltaan vähintään 1,25 kertaa enemmän huomiota.

Puhumattakaan raskaanaolosta, napatyngästä (ikuinen trauma), imetyshiestä, huudon kuuntelemisesta, pulautustahroista, yökanniskelusta, pottakoulutuksesta ja hoitopaikan metsästyksestä. Ja päälle vielä kaikki kamasäätö. Aina oli joku liivinsuoja-, imetyspaita-, sose- tai vaippakriisi.

Tulimme tilanteen jälkipohdinnassa siihen tulokseen, että mieltämme ei muuttaisi edes se, että saisimme kolmen ensimmäisen vuoden ajaksi kotiapulaisen käyttöömme. Emme halua siihen menoon enää ollenkaan. Kolmas kerta kyllästyttää jo etukäteen ja stressitaso nousee pelkästä ajatuksesta.

Oli todella kiva huomata, miten liikuttavan yksimielisiä olimme tässä asiassa. Kiitän tästä vanhempainvapaiden ja vastuun jakoa. Kummallekaan ei ole epäselvää, kuinka paljon aikaa ja vaivaa lapset vaativat. Ja kuinka pieni vaiva ehkäisy tähän kaikkeen nähden on.

Kertokaapa kokemuksianne: miten isän itsenäinen vanhempain-/hoitovapaajakso näkyy parisuhteessanne? Onko teillä ollut samanlaisia konsensuksen hetkiä vai onko isän vetovuoro tuonut uusia riidanaiheita?

Puh pah pelistä pois

Ruuhkavuodet. Olen kirjoittanut aiheesta muutamankin kerran, eilen aiheesta avautui Ylellä Sari Helin. Hänen mukaansa Suomessa jää jatkuvasti pois työelämästä yllättävän suuri määrä kaaosvuosissa eläviä naisia, koska perhe ja kodin ulkopuolinen työ on mahdoton yhtälö.

Helinin teoria oli, että nainen syyllistyy helpommin alisuorittaessaan sekä töissä että kotona ja valitsee kodin.

Väkisinkin tuli mieleen, miksi juuri nainen kokee ruuhkavuodet raskaiksi? Miksi kolumneissa ei koskaan puhuta isästä? Ja miksi miehet eivät putoa pois työelämästä perheen takia?

Tunnistin kyllä kirjoituksesta itseni, osittain. On helppo ymmärtää, miksi juuri työssäkäyvä nainen syyllistyy. Äitimyytti voi edelleen hyvin. Käsitys, jonka mukaan vain äiti osaa antaa jälkeläisilleen näiden tarvitsemaa hoivaa - syliä, imetyksen aikaista katsekontaktia, kurahanskoja ja xylitol-pastilleja - vähintään lapsen kolme ensimmäistä vuotta, on vahva. Naisella on myös ääneenlausumaton lupa luovuttaa oravanpyörästä perheen tähden, kotiin jääminen on naiselle sosiaalisesti helpompi vaihtoehto.

Minun näkökulmastani yhtälö ei ole mahdoton. Mutta se, että on koko valveillaoloaikansa töissä, on mahdotonta.

Äitimyytistä seuraa se, että nainen päätyy kotonakin projektipäälliköksi. Vastuut eivät käytännössä jakaudu vanhempien tasan. Se, että Helinin puoliso on meppi (eli oletettavasti fyysisesti paljon poissa kotoa) tukee teoriaani.  

Tiiminvetotehtäviin päätyy ihan vaivihkaa.  Siinä vaiheessa kun pissii tikkuun kaksi viivaa, pitää olla ihan pirun tarkkana, ettei elämänmuutos koske vain itseä. Sukupuoliodotukset, joille ei välttämättä ole aikaisemmin altistunut, hyökkäävät puskista. Toinen vanhemmista jatkaa elämäänsä samoissa sosiaalisissa ympyröissä kuin aiemminkin. Toinen laittaa uusiksi työnsä, vapaa-aikansa ja sosiaalisten suhteidensa lisäksi identiteettinsä.

Vetovastuu tuupataan yhteiskunnassamme äidille aika voimallisesti heti lapsen synnyttyä. Vaatii aika voimakastahtoisen isän, että siinä pystyy ottamaan ohjat.

Mikä tähän sitten auttaisi? Äitimyyttiä täytyy tökkiä, vanhempainvapaita uudistaa (olen edelleen vakaasti 6+6+6 hoitomallin kannalla), päiväkotipalveluja parantaa ja erilaisia ratkaisuja jakaa. Odotan myös markkinatalouden jeesaavan: uusia, arkea helpottavia palveluita tarvitaan kipeästi.

Tärkeintä olisi lopettaa se iänikuinen höpötys siitä, että miehen työ ei jousta. Kyllä se joustaa siinä missä naisenkin. Muuten hyväksymme maailman, jossa mies ei ole pätevä vanhempi, ja että on töitä, joita nainen ei voi tehdä.

Facebook-ryhmässäni syntyi tästä vilkas keskustelu ja myös Aamu-tv sekä Puheen iltapäivä tarttui aiheeseen. Kertokaapa tunnistitteko kirjoituksesta itsenne?

Valkolakattu tammiparketti onnistui

Palaan remppa-asioihin! Hima alkaa pikkuhiljaa näyttää himalta eikä työkalu- ja laatikkovarastolta, joten muutama sisustuspostaus tähän väliin. Otan ensimmäisenä käsittelyyn lattian.

Lattia oli yksi päänvaivaa aiheuttaneista valinnoista. Olohuoneessa ja ruokailutilassa sekä kahdessa makuuhuoneessa oli paksu, hieno tammiparketti 60-luvulta. Parketin kunto oli periaatteessa hyvä, mutta väri oli kellastunut ja tummunut ja joissain kohdissa sauvojen välissä oli rakoja.

Lisäksi halusin maalata yhden seinän turkoosiksi, joka tulisi paremmin esiin, jos lattia olisi vähän vaaleampi. Valkolakkaus siis kiinnosti.

Lähtötilanne oli tämä: 60-luvulla asennettu parketti, jota tuskin oli koskaan hiottu.
Kunto oli pääosin hyvä, muutamia halkeamia löyty.

Parkettimies oli kuitenkin epäileväinen. Hän ei ollut erityisen ihastunut valkolakkaustrendiin, sillä lopputuloksesta olisi vaikea saada tasaista. Suurimpana ongelmana hän piti sitä, että joihinkin kohtiin jäisi "harjan" jäljet. Sovimme pohtivamme asiaa uudelleen hionnan jälkeen.

Jo hionta muutti sävyä huomattavasti vaaleampaan suuntaan, mutta lakka kostuttaisi puun ja tummentaisi sävyä uudestaan. Sovimme, että hän vetää yhden kerroksen valkolakkaa ja katsomme, mitä siitä seuraa.

Siitä seurasi tämä.

Makuuhuoneen lattia luonnon valossa

Harjan jälkiä läheltä.

Yksi sävykerros riitti toivomaani vaalennukseen. Huoneista tuli aivan mahtavan avaria! Pieniä epätasaisuuksia tosiaan jäi, mutta ei häiritsevästi. Puun pinta on muutenkin elävä ja lattiaa harvoin tulee tuijotettua puolen metrin päästä (paitsi jos on kersa, mutta ne eivät maindaa).

Lattia keinovalossa.

Olen siis tyytyväinen! Arvokas, vanha lattia on edelleen arvokas, mutta pienellä puuteroinnilla vähän modernimpi. Tällä seuraavat 60 vuotta.

Lääkkeet talvifobiaan

Lokakuu lähestyy. Sitä mukaa angsti kasvaa (Fok_it:in vuodenaika-analogia on tarkkanäköinen).

Ei, tämä ei ole mustavalkoinen kuva.

Yritin viime syksynä selättää talvifobiani henkilökohtaisella positiivisuuskampanjalla. Päätin, etten valita säistä, pimeydestä enkä mistään vaan jatkan elämääni normaaliin malliin, hyviin puoliin keskittyen. Havaitsin, että niitä hyviä puolia ei juuri ollut. Se yleisin puolustuskaan ("talvella voi hiihtää!") ei viime talvena ollut mahdollista.

Viimeistään siinä vaiheessa, kun valot sammuvat ennen kuin ehdin lähteä töistä kotiin, huumorintajuni loppuu. Elämä vaikeutuu.

En pysty suhtautumaan talveen asenne- ja pukeutumiskysymyksenä, koska talvella voin huonommin ihan fyysisesti. Paitsi, että kesällä elämä on paljon helpompaa, rikkaampaa ja palkitsevampaa, myös päivissä tuntuu olevan enemmän tunteja. On energisempi fiilis!

Talvella taas olen rauhaton, väsynyt, lyhytpinnainen ja stressaantunut - ja mieliala vetelee routaisissa pohjamudissa. Jos en paremmin tietäisi, sanoisin, että olen masentunut.

Luulin alakulon ja saamattomuuden johtuvan pimeydestä ja d-vitamiinin puutteesta, mutta tämä Tiede-lehden artikkeli herätti huomaamaan toisenkin merkittävän asian. Talvella liikun huomattavasti vähemmän.

"Kun luustolihakset joutuvat töihin, niissä muodostuu tavallista enemmän proteiinia nimeltä PGC-1 alfa 1. Sen on jo aiemmin todettu liittyvän liikunnan terveyshyötyihin, ja nyt tehdyissä kokeissa selvisi, miten se osallistuu masennuksen torjumiseen. Kyseinen proteiini nimittäin siivoaa verestä kynureeniiniksi kutsuttua aminohappoa, jota erittyy stressin yhteydessä."

Ööh. Samalla kun vuodenajan aiheuttamat haasteet lisäävät stressiä, arjen isoin, säännöllinen liikuntalohko jää pois: työpaikkaliikunta vaihtuu pyörästä bussiin ja spontaani liikkuminenkin jää kun yritän välttää ulkoilma-altistusta. Tällä on tietysti vaikutusta vaikka mihin.

Helvata. Millä mooseksen motivaatiolla saan itseni liikkeelle? Taidan hommata duuniin tämän.



Tai sitten voi ulvoa susien kanssa. Kun kysyin Koti-insinööriltä, että millä tästä talvesta taas selvitään, niin vastaus oli, että samalla tavalla kuin aina ennenkin: "järjetön kiire jouluun asti ja sitten alkaakin jo valostua."

Kirje äidille

Tartun Puoli seitsemän -ohjelman blogihaasteeseen.

"Terapiassa käytetään yhtenä menetelmänä kirjoittamista: päiväkirjan pitämistä tai kirjeen kirjoittamista. Terapiassa kirjoitettua kirjettä ei ole tarkoitus lähettää, joten siinä voi puhua asioista, joista ei koskaan puhuta. Yksi suosituimmista on kirje äidille."

En enää voi äitini kanssa puhua, mutta kirjoittaa voin. Koska Mutsi, tulit taas mieleeni viime viikolla.

"Äiti. Kakkahätä."

Kuopus (se lapsi, jota sinä et ehtinyt nähdä) tuijotti minua marketin kassajonossa - ja niin tuijotti muukin jono. Kärry oli täynnä ostoksia, edellämme oli vielä pari ihmistä, takana toinen mokoma. En todellakaan tiennyt, missä on vessa. Aikaa reagointiin oli kolmevuotiaan kanssa sentään muutama minuutti.

Ipana ei kyseenalaistanut hetkeäkään, ettenkö minä jotenkin tilanteen selvittäisi.

Ja selvitinhän minä. Palautin pakasteet, parkkeerasin esikoisen kärryjen ja rusina-askin kanssa sivummalle ja juoksin ipana sylissä marketin toiselle puolelle henkilökunnan vessaan.

Olen varmasti itse tuijottanut sinua vähän samaan malliin, paljon vaikeampienkin kysymysten äärellä.

Ehkä silloin, kun ekaluokkalaisena olin unohtanut reppuni jonnekin (enkä tietenkään yhtään muistanut, missä olin sen viimeksi nähnyt) koulumatkan varrelle. Tai vähän myöhemmin kun poliisit toivat minut kotiin. Olin 17-vuotiaana matkustanut lastenlipulla (mukana olivat 18-vuotiaan paperit - koska olin yrittänyt alaikäisenä baariin), joten valehtelin ikäni. Satuin esittämään valheeni poliisille, joka päätti tarkistaa asian.

Kun tihrustin olohuoneessa itkua, tiesin jossain takaraivossa, että sinä taikoisit tämänkin painajaisen pois. (Varmasti äitiyden tähtihetkiä.)

Kun pääsimme takaisin kassajonoon, minulle juolahti mieleen, että olitkohan sinä ihan yhtä kuutamolla kuin minä tunnen olevani? Veikkaan, että olit.

Vaikutit kyllä siltä, että tiesit mitä teet, vaikka luotsasit perhettä vaikeassa taloustilanteessa, yksinhuoltajana, ilman tukiverkostoja ja vertaistukea.

Kasvatusmenetelmäsi - ja perheemme tavat ylipäätään - olisi toki murskattu vauvapalstojen keskustelussa. Isäni ei nähnyt syntymääni - ei ollut tapana. Äitiyslomaa oli kolme kuukautta - se siitä täysimetyksestä. Et auttanut läksyissä tai ollut arjessani läsnä, koska teit kahta työtä. Lisäksi annoit meidän juosta pikkuveljen kanssa metsässä ilman gps-paikannusta ja goretex-suojakalvoja eikä autossamme ollut turvavöitä.

Tunsit varmasti syyllisyyttä - turhaan. Pidän lapsuuttani onnellisena. Olit parhaimmillasi ihan loistava mutsi, rento ja hauska, pystyimme helposti puhumaan puhelimessa parikin tuntia.

Lapsuus on paljon muutakin kuin vanhemmuuden tekoja. Ja maailma oli 40 vuotta sitten aivan erilainen paikka olla äiti.

Ihmiset, niin äidit kuin isätkin, ovat oman aikansa, traumojensa ja perheensä kasvatusfilosofian tuotteita. Erehtyväisiä, epävarmoja ja hämmentyneitä kummajaisia, jotka yrittävät pitää luottamuksen kulissia pystyssä. "Ei hätää, kaikki järjestyy."

Äitiys ei ole mikään oikotie suurempaan ymmärryksen tasoon, mutta yhden asian se tekee. Sinut minä olen alkanut nähdä myös ihmisenä.

Ehkä minutkin jonain päivänä nähdään.

Nainen, salkku ja media

Todettakoon heti alkuun, että en ole mikään Kokoomus-fani enkä tunne Sanni Grahn-Laasosta pätkän vertaa. Kirjoitanpa silti sanasen eilen nimitetystä ympäristöministeristämme - tai oikeastaan hänen kohtelustaan mediassa.

Nimitystä on arvosteltu monella tapaa.

Kuppini kaatui kun näin, että Maikkari oli haastatellut Grahn-Laasosen isää. Isältä oli myös kyselty että mitä ohjeita hän antaisi tulevalle ympäristöministerille.

Mitä h e l v e t t i ä?

Miksi Stubbin tai Rinteen vanhemmille ei soitettu vaikka heidän jälkikasvunsa saivat vielä merkittävämmät salkut? Olisihan Antin äiteellä voinut olla annettavanaan painavaakin ohjetta pojalleen kansakunnan taloudenpidosta.

Ja toivottavasti soitettiin myös aviomies Laasoselle ja kyseltiin tunnelmia, kyseessähän on nimittäin tuore äiti. Olisi ollut hyvä tarkistaa, ettei vaan olisi vähän hormoonihuuruja sotkemassa työn tekoa. Ja tietenkin pyytää ne neuvot.

Toinen raskaasti nyppivä seikka on iällä hutkiminen. Tämä tytön typykkä on herttaisesta ulkomuodostaan huolimatta täyttänyt kolmekymmentä.

Hän on ollut isän kertoman mukaan politiikassa mukana lukioiästä saakka. Se, että patakonservatiivien puolueessa pääsee noin pitkälle, edellyttää kohtuullista henkistä kypsyyttä, kärsivällisyyttä ja päättäväisyyttä.

Ja onko hän nyt loppuviimeksi niin hirveän nuori? Suomen nuorin ministeri oli aikoinaan Ulf Sundqvist. Hän oli 27-vuotias ottaessaan opetusministerin tehtävät vastaan.

Lisäksi yrittäjä Elina Yrjölä laskeskeli, että alle nelikymppisiä ministereitä - sikäli kun se on merkittävää - on paljon muitakin. Matti Ahde, Ahti Karjalainen, Paavo Arhinmäki, Jyrki Katainen (joka valittiin jopa pääministeriksi 40-vuotiaana) ja Ville Niinistö. Varmasti lisääkin löytyy.

Kokemattomuuden alleviivamistakin kannattaa vähän miettiä. 

Olisihan se toki ollut kiva, että tuore ministeri olisi ehtinyt perehtyä ympäristöasioihin vaikkapa valiokunnassa. Toisaalta täysin "puhtaalta pöydältä" voi nousta paljon vaativimpiinkin ministerintehtäviin kuten Antti Rinne teki.

Voitaisiinko siis keskittyä olennaiseen?

Grahn-Laasosen näkemykset "turhan sääntelyn purkamisesta" ovat paljon kiinnostavampia kuin hänen isänsä mielipide tyttären uudesta duunista. Annetaan siis Sannin näyttää, millaisia hänen arvonsa ovat. Ja punnitaan sitten keväällä, mitä valinta kertoo Kokoomuksen ympäristöosaamisen tasosta.