Tämä rajaus on mainio esimerkki siitä, kuinka monimutkaisia asiat ovat. Periaate kuulostaa helpolta: ne, jotka ovat syystä tai toisesta kotona, eivät saa kokopäiväistä päivähoitoa. Täysin loogista ja helppoa.
Paitsi silloin kun ei ole. Tähän väliin esimerkki elävästä elämästä.
Kun Snadi syntyi, Skidi oli jo nelivuotias. Meillä oli tien toiselta puolelta perhepäivähoitopaikka, jossa hän oli ollut puolitoistavuotiaasta lähtien - siellä oli tuttu pieni ryhmä, paras ystävä ja riittävästi toimintaa varhaiskypsälle ja lukemaan opettelevalle ipanalle. Jos luopuisimme paikasta emme ikinä pääsisi sinne takaisin.
Yritimme ihan vapaaehtoisesti pitää päivät lyhyinä, mutta Skidin palaute oli kylmää: tulette liian aikaisin - haluan leikkiä! Jep. Himassa vauva keskeytti leikit ja vei huomion.
Seuraavana syksynä elämä pisti jälleen pakan sekaisin: jäin työttömäksi. Luonnollisesti olimme hakeneet jo päivähoitopaikkaa ja saaneet sen käsittämättömällä hillolla samasta perhepäivähoidosta. Hohhoijaa. Taas olisi pitänyt ottaa molemmat lapset pois siitä hoitoryhmästä, koska työttömyyteni kesti yli kaksi kuukautta.
Kun sitten sain töitä, työt olisi pitänyt aloittaa jo seuraavan päivänä. Sain neuvoteltua kolmen päivän marginaalin, että ehtisin sopia käytännön järjestelyistä perheen toisen vanhemman kanssa.
Neljän vuoden ikäero on kehityksellisesti aika merkittävä. |
Keskusteluissa virkamiesten kanssa on yllättänyt se, miten paljon käytännön järjestelyissä on edelleen epäselvyyksiä (hoitoajat, päiväkodin päivärytmi, ryhmäkoot, yksityiset päiväkodit, hoitotarpeen arviointi) ja jopa eettisiä kysymyksiä (miten kunta saa tiedon perheen työllisyystilanteesta, miten eroperheiden lapsia kohdellaan ja pitääkö päiväkodin tietää esimerkiksi isän masennuksesta?). Valtava hässäkkä - miksi?
Ehkä tosiaan pitäisi vielä kerran miettiä, miksi hallitus näkee subjektiivisen päivähoidon rajaamisen ylipäätään tarpeelliseksi. Sehän taisteltiin läpi nimenomaan naisten voimin laajalla puoluerintamalla 90-luvulla.
Huonossa taloustilanteessa pitää säästää? Nyt on jo nähty, että hallituksen laskelmat eivät toteudu, ihan jo siksi, että käytännön järjestelyt tulevat eteen. Selkeät säästöt saataisiin vain sillä, että oikeus poistettaisiin kokonaan.
Sitten on se näkökulma, että lapsen on aina parempi olla kotona. Mutta jos katsotaan, että lapsilla on todella oikeus kotihoitoon, astutaan kiinnostavalle maaperälle työssäkäyvien vanhempien kannalta. Pitäisikö toiselta vanhemmalta kieltää työssäkäynti?
Onko ongelma sitten subjektiivisuudessa? Siinä, että vanhempien tekemiin päätöksiin ja arviointikykyyn ei voi luottaa? Tuskin, koska vanhemmilla on edelleen täysin subjektiivinen oikeus jäädä kotiin lasten kanssa.
Kesällä 2013 Skidi luki jo sujuvasti. |
Noh, tämä hyvin monitahoisesti kantaaottava pilakuva paljasti totuuden. Kun päivähoidon arvostus on nolla, on helppo unohtaa uudistukset ja keskittyä keppiin.
Jos päiväkotia käytetään viinanhakureissuihin, perheellä lienee muitakin ongelmia. Silloin lapsen etu olisi saada olla turvallisessa ympäristössä päiväkodissa. Jos taas kyseessä on herkkä lapsi, joka kärsii pitkästä päivästä päiväkodissa, tämä pitäisi ottaa esiin vasukeskusteluissa työllisyystilanteesta riippumatta: mitä vanhemmat voisivat tehdä, että päivät eivät venyisi? Ja yhtä lailla vastuu on päiväkodilla: miten päiväkotia voisi kehittää viihtyvyyden lisäämiseksi?
Ja uudistuksia kyllä kaivattaisiin.
Ihan ensimmäiseksi tarvitaan paljon enemmän viestintää päivähoidon mahdollisuuksista ja vaihtoehdoista (esim. neuvolakäynnillä) ja sitten lisää niitä vaihtoehtoja vanhemmille, joille riittäisi kevyempikin palvelutaso. Lisäksi tarvitaan joustavuutta sekä hoitoaikoihin että laskutukseen. Digitaalinen kulunvalvontaa säästää henkilökunnan työaikaa ja paljastaa tarkalleen, miten lapset päivähoitoa käyttävät. Me maksamme koko viikosta vaikka Snadi on perjantaisin melkein aina poissa muskarin takia. Niinä muutamana perjantaina kun muskaria ei ole, tarvitsemme päivähoitoa.
Ja paljon muutakin varmasti olisi tehtävissä kunhan vain ryhdyttäisiin keräämään ideoita ja testaamaan niitä. Keppiä ei tässä elämäntilanteessa tarvitse.
Jotta saataisiin Tallinnan viinavanhempien rinnalle todellisia perhetarinoita niin kertokaa te: millaisessa tilanteessa olette käyttäneet subjektiivista päivähoito-oikeutta?