Pilkkuja ja savea lastenhuoneeseen

Snadin huone oli remppaprojektin kinkkisin. En kertakaikkiaan keksinyt sinne mitään. Haasteena oli, että pienessä huoneessa pitäisi säilyttää ilmavuus.

Arvoin tapetin ja maalin sävyn kanssa kuukauden päivät kunnes remppa jo läheni loppuaan ja deadline hengitti niskaan. 

Ja sitten kävi niin kuin joskus käy: lukija otti yhteyttä.  

Suvi Villecosta ehdotti, josko olisin kiinnostunut savesta muutenkin kuin kasvonaamiona. Piti ihan tarkistaa, että hän todella puhui siitä soossista, mitä Suomenkin maaperästä ja kersojen kurahaalareista löytyy kilokaupalla - tosin täällä ei ilmeisesti kukaan ole keksinyt valmistaa kyseisestä aineesta mitään järkevää.

Hänen firmansa maahantuo savimateriaaleja ja toteuttaa niistä seinäpintoja. Savipinnan saa aikaiseksi aika helposti, joko laastilla rappaamalla tai savimaalilla maalaamalla. Kiinnostuin erityisesti, koska kyseessä on täysin puhdas ja myrkytön materiaali, joka myös tasapainottaa sisäilman kosteutta ja parantaa akustiikkaa.

Hiottua ja rapattua seinää. Värisävy on tumma koska laasti on märkää.

Kuivuneen laastin sävy.

Kun katselin saven kauniita sävyjä, koko projekti selkisi. Vaaleankeltainen savirappausseinä ja pilkullinen tapetti olisivat nappyhdistelmä. Iloinen kuten asukkinsa, mutta ei liian räikeä, jotta huoneessa voi hengittää.

Eikä kaduta! Savipinnasta tuli kaunis, pehmeän nupukkinen. Koska kyseessä oli lastenhuone, pinta vielä "lasitettiin" vähän kestävämmäksi viinietikkakäsittelyllä! Ja jos savipintaan tulee kolo, se on helppo paikata teelusikallisella veteen sekoitettua jauhetta.

Läpinäkyvä, valkoinen metallinen vaatekaappi imee sisänsä melkoisen määrän kamaa. Kerrossänky huoneeseen vielä tarvitaan, mutta tällä siskon vanhalla mennään nyt muutama vuosi.

Sain muuten Suvilta pienen purkin harmaansävyistä savimaalia. Koska en itse ehdi sitä mihinkään käyttää, voisin arpoa sen jollekulle teistä! Kuka haluaisi kokeilla johonkin pieneen kohteeseen? Laitan purkin tulemaan parhaalle selitykselle!

5:2 dieetti: toinen viikko

Toinen viikko pätkäpaastoa takana! Päällimmäinen ajatus sama kuin viime viikolla: tämä ei voi olla näin helppoa. Paino jatkaa putoamistaan ja minä olen edelleen ihan täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Tällä viikolla grammamääräinen romahdus oli jopa suurempi kuin viime viikolla.

Lounas: puuro 140 kcal, hapankorppu 37 kcal, tomaattisiivu 10 kcal raejuusto 30 kcal.

Muutama lisäpointti.

1. Vedenjuonti pitää opetella. Ruoan mukana tulee yllättävän paljon nestettä. Jos et syö, pitää juoda paljon enemmän kuin mihin on tottunut. Jos kuulut kaltaisiini kameleihin, joiden päivän nestetankkaukseen kuuluu lähinnä kuppi mustaa kahvia, vesipullon tyhjentämiseen pitää keskittyä ihan kännykkähälytyksillä.

2. Paastoaminen muuttuu helpommaksi. Fyysisesti tuntuu kuin elimistö oppisi, että nyt on tällainen päivä, tänään ei kannata murista. Henkisesti aamu on pahin, koska skippaan aamupalan kokonaan. Olen tottunut syömään puuroa samalla kuin ipanatkin syövät, appelsiinimehun tuoksu käy nenään ja matkan varrelta haettu latte saa jäädä. Loppupäivä meneekin omalla painollaan.

Normaalipäivien syöminen on myös pysynyt aisoissa.

3. Kaloreiden laskeminen on edelleen vaikeaa. 500 kaloriin voi mahtua periaatteessa määrällisesti yllättävän paljon ruokaa, mutta siihen pitää keskittyä. Kalorilaskurit eivät juurikaan auta kotikokkia, joka haluaisi tietää, minkä kokoisen annoksen voi tomaattikastikkeesta ja riisistä ottaa, lounasravintolan annosten kalorit taas ovat pelkkää arvailua. Einekset pelastavat.

Ravitsemustiede on alkanut kiinnostaa sen verran, että aion perehtyä aiheeseen vähän paremmin kirjaston ja avulla.

4. Pari kiloa näkyy muillekin. Kaverit huomauttelevat. Ensimmäiset housut ovat jääneet löysiksi. Toisissa on vyötärönappi lakannut kiristämästä. Viime viikolla oli myös aamu, jolloin paino alkoi kuutosella. Viimeksi 7 vuotta sitten!

5. Motivaatio on hyvä - niin kauan kuin paino putoaa. Jossain vaiheessa tulee takuulla stoppi, mutta se on sen ajan murhe.

Paino: - 2 kg.

Muusikon nelikymppiset

Koti-insinööri ei ikinä puhu autoista, pelaa pleikkaa tai lähde kalareissulle.

Minun todellisuudessani miehet puhuvat säröpedaaleista, roudausaikatauluista ja siitä lähteekö joku biisi aasta vai deestä. Housun taskuista löytyy ruutupaperille töherrettyjä riimejä, ja tyyppi saattaa rynnätä kesken ruokailun jotain melodiaa mumisten pianon ääreen. Ja jos radiosta tulee hieno biisi, häntä alkaa itkettää.

Muusikkoihmisellä on tietenkin bändi ja muusikkokavereita, joilla on mopo pysyvästi satama-altaassa. Kun on kyse musiikista, ikinä ei mennä siitä, mistä aita on kaatunut. Päinvastoin. Ne villitsevät toisiaan tekemään kaikesta taidetta.

Ihan vertailun vuoksi. Kun minä täytin neljäkymmentä, kutsuin kymmenisen ihmistä kanssani lasilliselle ja buukkasin pöydän ravintolasta.

Kun Koti-insinööri täyttää neljäkymmentä, hän liittoutuu kaverinsa kanssa, kutsuu sata ihmistä, buukkaa koko ravintolan, puhuu paikalle bändin ja miksaajan, järjestää live-karaoken tekstityksineen, treenaa biisejä viikon yöhön asti ja soittaa koko illan rumpujen takana. Luonnollisesti tapahtumasta tehdään tallenne.

Mutta olipa helvetin siistit bileet. Kuten joku asian ilmaisi, muunlaisia bileitä ei oikeastaan tässä iässä enää kaipaa. Enkä ole ennen vetänyt karaokea livebändin kanssa.

Intohimoinen tekeminen on aina hatunnoston arvoinen asia. Tällaisen tyypin tapasin 12 vuotta sitten eikä ole pulssi yhtään laantunut. Kantanee seuraavatkin 40 vuotta.

Vetoomus valon puolesta

Pyöräilykausi alkaa olla omalta kohdaltani ohi. Ei niinkään kylmyyden vaan pimeyden takia.

Työmatkallani on kolme huonosti valaistua kohtaa. Viime viikolla yhdessä tällaisessa kohdassa kaksi teinityttöä käveli rinnakkain - ilman heijastimia. Sydänkohtaus. Onneksi vauhti oli hiljainen, jarrut toimivat eikä ollut liukasta.



Tällaisilla magneettisilla lampuilla voisi valaista aika kivasti fillarinsa. Tai jääkaappinsa.

Ohut, hihassa roikkuva heijastimenläpyskä on onneton suojavaruste, kun märkä asvaltti kiiltelee ja vastaantulijoiden valot häikäisevät. Mustaan villakankaaseen päästä varpaisiin kääriytynyttä ihmistä ei huomaa kuin vasta puolen metrin päästä.

Miten hitossa olemme näin surkeita näkymisessä? Jatkuvassa pimeydessä elävät syvänmeren kalatkin tuottavat bioluminenssia. Suomalaisen evoluutio on varmasti menossa samaan suuntaan, mutta sitä odotellessa pitäisi skarpata.

Ihmiset, pyydän, valaiskaa itsenne rohkeasti! Mikään määrä heijastimia, otsalamppuja tai hihavilkkuja ei ole tässä vuodenajassa liioittelua, noloa tai mautonta. Olen myös erikseen pysähtynyt kiittämään ihmisiä, jotka ovat laittaneet koirilleen valoliivit.

Vaatevalmistajat, älkää ujostelko heijastavien materiaalien käyttöä!

Suomalaiset fillari- ja retkikamavalmistajat: innovaatioita kehiin! Pyörissä pitäisi olla valoa hohtavat rungot ja lamput vakiona. Lisäksi reppuihin pitäisi laittaa isot heijastuspinnat ja mahdollisuus saada roikkumaan kunnon lyhty.

Ja kaupungin virkamiehet: valaisimia mieluummin liikaa kuin liian vähän.

Päätinkin ripustaa sekä Skidiin että potkulautaansa heijastinten lisäksi myös kunnon jouluvalot. Toiseen käteen vilkkuvalolla varustettu hihanauha, toiseen taskuun roikkumaan pieni led-lamppu ja potkulautaan kunnon etuvalo.

Enkä olisi pannut pahakseni, jos niistä olisi kuulunut myös vähän jingle bellsiä.

Hyllytetyn kolumnin analyysi

Kolumnini jäi eilen ilmestymättä. Hesari hyllytti sen aihevalinnan takia. Avioliittolaki oli liikaa.

Päätoimittaja lähetti pahoittelunsa.

"Helsingin Sanomat ottaa kantaa tasa-arvolakiin pääkirjoituksessaan. Ihan kansanvaltaa kunnioittaaksemme haluamme aivan äänestyksen alla pidättäytyä muista, esim. yksittäisten toimittajien kannanotoista, jotka voidaan tulkita mielipiteelliseksi kyseisessä asiassa.

Tiedostamme, että tilanne on herkkä, ja puhutaan paitsi ihmisoikeuksista, myös omantunnonkysymyksistä tai sellaisiksi koetuista. Siksi haluamme antaa niin lukijoiden kuin kansanedustajienkin päättää ihan itse kannastaan, ilman että he kokevat lehden ajavan jommankumman puolen näkemyksiä tai jopa kampanjoivan puolesta tai vastaan."

Tällä viikolla sattui saman teeman alla toinenkin mediakohu.

Ylen uutisten päätoimittaja Atte Jääskeläinen sai täyslaidallisen niskaansa ohjeistettuaan toimittajia käyttämään avioliittolaista sanaa sukupuolineutraali avioliitto tasa-arvoisen avioliiton sijaan.

@MikaelJungner Linjamme on entinen. Emme ota kantaa lakiin käyttämällä nimeä, joka on suunniteltu luomaan positiivisia mielikuvia.
— Atte Jääskeläinen (@attesakari) 20. marraskuuta 2014

Nämä molemmat tapaukset alleviivaavat sitä, miten tulenarka tämä aihe oikeasti on. Mediatalojen on pakko käsitellä tärkeää ja ajankohtaista aihetta, mutta toisaalta ne yrittävät olla provosoimatta liikaa. Kävijöitä ei haluta karkoittaa ei konservatiivi- eikä liberaalisiivestä.

No, yrittäjää päätös tietenkin pännii. Linja tuli puskista. Mitään tabuvaroitusta ei etukäteen annettu,  HS:n mielipidepalstalla aihetta käsitellään jatkuvasti ja arkkipiispaakin on haastateltu. Tein turhaa työtä.

Minun kuplaani ristiriita ei edes näy, sillä en tunne ketään, joka ei kannattaisi perusoikeuksien toteutumista. Tunnen henkilökohtaisesti monta homoseksuaalia ja yhden kahden äidin perheen. Mutta jos asia ei kosketa henkilökohtaisesti, "muunlainen liitto on seksiliitto"-ajattelu saattaa jäädä ainoaksi tulkinnaksi.

Ymmärrän molempien päätoimittajien linjanvetoja. Neutraalina pysyminen tällaisessa tunteita herättävässä aiheessa on törkeän vaikeaa.

Näen kuitenkin tässä yhtymäkohtia ilmastonmuutoskeskusteluun, jossa astutaan näennäisen tasapuolisuuden ansaan. Suomalaisten enemmistö kannattaa tasa-arvoista avioliittolakia samalla tavalla kuin tutkijoiden enemmistö on yhtä mieltä ilmastonmuutoksen aiheuttajasta. Silti kannattajat ja vastustajat pääsevät ääneen yhtä paljon, tasapuolisuuden nimissä.

Toimittajaystäväni mielestä tämä yliherkkyys kertoo myös siitä, että jotain isoa kulttuurillista muutosta on tapahtumassa suomalaisessa yhteiskunnassa. Ihmiset ovat avoimempia, puolustavat arvojaan, uskaltavat ja haluavat ottaa kantaa oikeudenmukaisuuden puolesta - samalla kun sadan vuoden hiljaisuuden jälkeen opettelevat argumentoinnin alkeita. Mediatalot yrittävät sitten sompailla tämän uuden keskustelutulvan kanssa.

Jännä päivä huomenna. Ehkäpä asiat etenevät ilman minun panostani. Kuten HS siinä pääkirjoituksessaan totesi, lakimuutos on oikeastaan vain tekninen manifesti jo tapahtuneesta muutoksesta. 

Ps. Ohjeet profiilikuvaan täällä. Kysytte kuitenkin.

5:2 dieetti: Ensimmäinen viikko

Koska 5:2 dieetti herätti niin paljon keskustelua, ajattelin palata asiaan nyt astetta kokeneempana. Kolme paastopäivää on takana. Ekasta viikosta jäi seuraavia havaintoja käteen.

1. Pätkäpaastoaminen on mun juttu. Kuten arvelinkin, minulla ei ole vaikeuksia jättää energiansaantia kahtena päivänä viikossa 500 kaloriin. Täysin ongelmatonta se ei ole, mutta en tunne fyysistä heikotusta, pahoinvointia tai mielialanvaihtelua. Vain pientä palelua on esiintynyt, mutta johtunee enemmän marraskuusta. Vaikein pala on syömisen sosiaalinen puoli: syö siinä lounaaksi puuro kun muut vetävät kermapastan. Sheesh. Lisäksi en ole tajunnutkaan, miten paljon kaikkea pientä syön siellä sun täällä!

2. Viikko pitää suunitella etukäteen. Mental note: vilkkaat toimistopäivät ovat helppoja paastopäiviä, mutta sen sijaan rento päivä kotitoimistolla on kamala! Onneksi paastopäivien pitämiselle löytyy joustoa, vaikka viikonlopun pyhittäisikin normaalielämälle.

3. Olen hemmetin huono laskemaan kaloreita. Onko tähän jotain älypuhelinappia? Minulla ei ole mitään käsitystä, paljonko energiaa on yhdessä kananmunassa, kourallisessa mustikoita tai puolikkaassa leipäviipaleessa. Ja millainen määrä on 100 gr papuja? Pakkausten kylkiä olen sentään tottunut kyttäämään piilosokeria vältellessä ja onneksi pakastehyllyssä on valmisaterioita, joiden kalorit on selkeästi esitetty. Lisäksi löysin tämän Syö hyvää -tuotevertailusaitin, jossa on melkein 2000 elintarvikkeen tiedot.

4. Minun on helpointa skipata aamiainen. Selviän helposti puolille päiville kupilla teetä. Sitten kevyt keitto- tai puurolounas ja päivälliseksi salaatti-/valmisruoka. Siinä se. Jos tuntuu, että ei saa nukutuksi ilman iltapalaa, kannattaa säästää kaloreita vielä pieneen iltapalaan kuten riisikakkuun, jonka päällä on tomaattia.

5. Paastopäivää edeltävää iltaa ei kannata vetää kevyesti. Päivällisen pitää olla muuta kuin salaatti eikä iltapalaa ei kannata jättää väliin.

6. Pelko normipäivien sikailusta oli tarpeeton. En kompensoinut paastopäivää ylensyömällä seuraavana päivänä, vaan päinvastoin: mahalaukku tuntui olevan seuraavana päivänä aivan täynnä parista punajuuripihvistä. Voi jopa olla, että tämä on vastaus toiseenkin ongelmaani, joka koskee liian isoja annoskokoja.

7. Jaksan pyöräillä paaston jälkeen. On jopa kummallisen kevyt olo. Paastopäivänä en ole vielä pyöräillyt, mutta jotkut selviävät siitäkin. En ole niin seikkailunhaluinen, vielä.

8. Nälkä on ohimenevä tunne. Ruokaa tulee ajatelleeksi usein, vaikka ei olisikaan nälkä, mutta kuppi teetä hoitaa valenälän. Ja ihan kuin näläntunteeseen jotenkin henkisesti tottuisi: pitää oppia että kyseessä ei ole tila, joka vaatii välitöntä korjausta.

9. Mene nukkumaan. Hiton hyvä tapa selvitä paastopäivästä on lyhentää sitä menemällä hyvissä ajoin nukkumaan. Ps. Ei ehkä kannata juoda paastopäivän iltana isoa lasia vettä tyhjään vatsaan. Vatsa nimittäin metelöi niin, että puolisokin kuolee nauruun.

10. Paino todella laskee. Tulee hiton hyvä fiilis, kun kerrankin onnistuu jossain, varsinkin laihdutukseen liittyvässä. Nähtäväksi jää, ovatko tavoitteet liian vaativat.

Paino: - 0,8kg.

Tasa-arvossa ei ole edelleenkään mitään epäselvää

Otan lyhyesti kantaa päivän epistolaan. Päivi Räsänen (kd) nimittäin kertoi Radio Helsingille, että tasa-arvoinen avioliitto on YK:n ihmisoikeuksien julistuksen vastainen.

Kyseinen 16. artiklahan kuuluu seuraavasti:

"Täysi-ikäisillä miehillä ja naisilla on oikeus solmia avioliitto ja perustaa perhe ilman minkäänlaisia rodusta, kansalaisuudesta tai uskonnosta johtuvia rajoituksia. Heillä on yhtäläiset oikeudet avioliittoon, avioliiton aikana ja sen purkamisen jälkeen."

Räsäsen näkemyksen mukaan artiklassa on nimenomaan haettu sitä, että avioliitto tarkoitetaan miestä ja naista koskevaksi.

Luonnollisesti perustelu ontuu.

Artiklassa nimenomaan todetaan, että mm. uskonnoista johtuvat rajoitukset eivät saa estää oikeutta avioliittoon.

Toiseksi artiklassa ei sanota, että täysi-ikäisillä miehillä ja naisilla on oikeus solmia avioliitto vain vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa. Oikeus vain on, sukupuoleen katsomatta.

Kolmanneksi Räsäsen kannattaa lukea tuo mainio ihmisoikeuksien julistus ihan kokonaan. Silloin hän olisi ehkä huomannut kiinnittää huomionsa vaikkapa artikloihin 2, 6 ja 7. Niistä sopimuksen henki ehkä parhaiten käy ilmi. Eli se, että ihmisoikeudet koskevat ihan kaikkia ihmisiä. Ja kaikilla tosiaan tarkoitetaan ihan kaikkia.

Tässä asiassa ei edelleenkään ole mitään epäselvää.

Kiusaamisen rajanvetoa

Mietin pitkään, kirjoitanko tästä vai en. Mutta tapahtuipa päiväkodin eteisessä seuraavaa.

Tulemme Snadin kanssa sisälle. Eteisessä leikkii kaksi tuttua lasta. Moikkaamme heitä, mutta toinen vastaa kutsumalla Snadia tyhmäksi. Totean ykskantaan, että päivät aloitetaan yleensä ihan toisenlaisilla tervehdyksillä. Tuloksena saan itse kuulla olevani tyhmä Snadin äiti. Snadi itse ei sano enää mitään.

Lopetan noteeraamisen. Ei jaksa. Riisumme päällysvaatteet ja siirrymme sisätiloihin jossa ei tarvitse kuunnella meitä edelleen nimittelevää ja hihittelevää kaksikkoa.

Kun tulen takaisin eteiseen, huomaan lasten ottaneen uuden tyhmä-uhrin: eteisessä on riisumassa toinen ryhmän lapsi vanhempansa kanssa. Nämäkin yrittävät olla noteeraamatta tyhmittelyä.

Verenpaineeni alkaa kohota. Jätänkö tämän tähän vai en? Onko tyhmäksi nimittely nyt niin vakavaa, vai nostanko äläkän pikkuasiasta? Hakevatko ipanat vain huomiota ja tällä tavalla saavat sitä? Mitä kaikkea pitäisi vain sietää ja kasvattaa sitä kuuluisaa luonnetta?

No, tutkija Laura Repo määrittelee kiusaamisen tahalliseksi ja toistuvaksi ilmiöksi, joten siitä ei (ehkä) ole kyse, mutta joku tässä ärsyttää.

Meillä on kotona tiukat säännöt. Nimittelyä ei hyväksytä, mistään fyysisestä tappelemisesta nyt puhumattakaan. Minkälaisen kuvan annan Snadille, jos sisko ei saa sanoa tyhmäksi mutta muut saavat?

Lisäksi meillä aikuisen sana on laki. Me vanhemmat päätämme päiväjärjestyksestä, ruokavaliosta, vaatteista ja säännöistä, koska se on meidän tehtävämme. Näsäviisasteluun ja tahalliseen silmille hyppimiseen ei voi antaa siimaa yhtään. (Huom. Tunne-elämän kasvukivuista johtuvat uhmakohtaukset ovat ihan eri asia.)

Päätän hakea paikalle hoitajan, vaikka mittakaava onkin pieni. Tutkimusten mukaan kiusaaminen opitaan eikä hyssyttely ole ratkaisu. Mitä aiemmin roolit saa kitkettyä pois sen parempi.

Jälkikäteen pohdin, että jos kiusaamisen tunnistaminen ja toimiminen on näin vaikeaa aikuiselle, miten vaikeaa se on lapselle?

Tokihan se lapsi joka tapauksessa joskus oppii, että maailma onkin irrationaalinen viidakko eikä aikuisena ole mitenkään turvassa kiusaamiselta. Mutta siinäpä se vaikeus onkin: jokainen joutuu ihan itse vetämään rajan siihen, missä vitsissä haluaa olla osapuolena. Toleranssissa on yksilöllistä vaihtelua.

Kiusaamisesta - tai ihan vain huonosta käytöksestä - ei kannata omalla käytöksellään tehdä tabua. Oman päiväkodin johtajalta tai lapsen kehityskeskusteluissa voi kysyä, miten tässä päiväkodissa ehkäistään kiusaamista. Siinä pääsee ainakin alkuun.

Nelikymppinen viiskakkoselle

Pukukoppiselfie parin viikon takaa.

Nelikymppisenä sitä alkaa olla jo tietoinen omasta kuolevaisuudestaan, varsinkin kun molemmat vanhempani ovat kuolleet paljon ennen aikaansa. Olen ylittänyt geenini, jos elän yli seitsemänkymppiseksi, hyväkuntoisena. Otinkin ilolla vastaan työpaikan tarjoaman ikäkausitarkastuksen.

Juttutuokiota terveydenhoitajan kanssa pohjustettiin parilla putkella verta ja mittauksilla paikan päällä.

Verenpaine 105/72. Juu, välillä huimaa.
Syke 65. Ihan ok.
Hemoglobiini 145. Ei en syö punaista lihaa.
Kolesteroli yli viisi, kuten tavallista. Mutta ei hätää, koska HDL/LDL-suhde on ihan ok.
Maksa-arvot buenot. En syö juurikaan lääkkeitä ja alkoholiannoksista pitää huolen niin hirveä krapula, että yhden lasillisen ylittäminen edellyttää vakavaa puntarointia.
Paastosokeri ok.

Mutta paino. Voi perkele. Ottaen huomioon, että liikun paljon enemmän kuin kaksi vuotta sitten työhöntulotarkastuksen aikaan, olisi voinut olettaa, että en olisi lihonut kiloa. Okei, puntarille sattui ehkä se kuukauden paksuin päivä, mutta silti.

Terveydenhoitaja lohdutti, että olin silminnähden hyväkuntoinen (lihon tasapaksusti) ja pystyn juoksemaan sen maratonin. Mutta kun. En aio ottaa yhtä kiloa per vuosi hamaan tappiin. En. On pakko ryhtyä järeämpiin toimenpiteisiin.

Ja kas kummaa: kirjahyllystäni löytyi tällainen kirja!

Viimeisen kimmokkeen antoi eilen kyläilemään tullut tuttavapariskunta. Molemmat olivat pudottaneet parissa kuukaudessa useita kiloja 5:2 dieetillä. Tämän paastoon perustuvan hittidieetin säännöt ovat kaltaiselleni sluibaajalle helpot: kahtena päivänä viikossa pitää rajoittaa energiansaanti 500 kaloriin, muut päivät saa ottaa normaalisti.

Tämä vaikuttaa todella hyvältä. Melkein mikä tahansa dieetti toimii, jos sitä vain jaksaa noudattaa. Ja ongelmani on nimenomaan se, että jonkun tietyn ruoka-aineeseen perustuvan ruokavalion noudattaminen on tässä elämäntilanteessa vähän liikaa vaadittu. Motivaatio puuttuu.

Aterioiden skippaamisessa sen sijaan olen luontaisesti hyvä. Minulla on kuningasboan aineenvaihdunta: kokonainen tapiiri kerran viikossa olisi se hyvä ruokailutahti. Pääni kestää hyvin pitkät ateriavälit. Mikä on juurikin 5:2:n pointti.

Uskoni on vahva: huomenna on ensimmäinen 500 kalorin päivä. Saa silti toivottaa onnea.

Auttamisen ammattilaiset

Sähköpostiini putkahti taannoin kohtuullisen omituinen kysymys: "Haluaisitko lähteä käymään meidän varastolla?"

Minttu, Phocahispida ja meikkis

Kysyjänä oli UNICEFin Suomen toimisto, joka halusi esitellä Kööpenhaminassa sijaitsevaa keskusvarastoa muutamalle suomalaiselle perhebloggaajille. Koska lennot kuitattiin UNICEFille lahjoitetuilla Finnair-pisteillä eikä yksikään lapsi jäisi ilman poliorokotusta matkani takia, ilmoittauduin mukaan. Mukava bonus oli, että matkaseuranani olisivat iloiset Ilman sinua olen lyijyä -blogin Phocahispida (juttu reissustamme täällä) ja Mami Go Go:n Minttu.

Perille päästyämme huomasin aika nopeasti, että kyseessä ei ollut mikä tahansa verkkokellari. Oletin näkeväni meluisan, paniikissa laatikoita pakkaavia ihmisiä täynnä olevan hallin. Ei sinnepäinkään. Vaikka tällä hetkellä maailmassa on käynnissä jopa viisi pahimman luokan kriisiä, tunnelmaa loi lähinnä pakkausrobottien ja trukkien unelias hurina.

Mies töissä lyhyellä pakkauslinajstolla.

Pitkälle automatisoitu ja viimeisen päälle suunniteltu tuotantolinjasto, jonka avulla vihkot, hygieniatrvikkeet, huovat ja vesikanisterit löytävät tarvitsijansa, on saksalaisen prosessiosaamisen taidonnäyte: toisesta päästä tulee sisään tasaisella tahdilla erilaisia tarvikkeita ja toisestä lähtee ulos avustuspaketteja, yhteensä 40:ä erilaista. Lähin mielikuva oli eräänlainen hätäavun Ikea - mutta laadusta tinkimättä.

Suosikkini on metallilaatikosta ilmestyvä koulu!

Tuotekehitys on kiinteä osa toimintaa

Oletko kuullut UNICEFin innovaatioista? En minäkään. Emme ole kohderyhmää.

Hätäapupakettien lisäksi on tarvittu muitakin täsmätuotteita, joita vapaa markkinatalous ei spontaanisti synnytä. UNICEF onkin kehittänyt itse monia kohdemaissa tarvittavia tuotteita.

Osa tuotteista on vanhoja klassikkoja, kuten vesipumppu, osa taas edustaa modernia teknologiaa.

Lähtökohtana on aina ongelmanratkaisu kuten esimerkiksi tilanne, että kaikki rokotteet vaativat katkeamattoman kylmäketjun, mutta siinä vaiheessa kun maan sähköverkko on murskana, jääkaapit lopettavat toimintansa. Piti siis kehittää aurinkopaneelilla toimiva jääkaappi.

Tuotekehitystä voi nähdä myös pakkausdesignissa. Kuvitelkaapa itse tilanne, jossa apupaketteja pitää olla mahdollista jakaa ja annostella nopeasti, kaoottisissa oloissa ja mahdollisesti lukutaidottomien tai täysin eri kieltä puhuvien ihmisten toimesta. On kohtuullisen vaativa viestintähaaste saada paketeista universaalisti ymmärrettyjä.

Tuotekehityksen hienoin kulminoituma on kuitenkin vuosikymmenten saatossa hioutunut palveluketju.

Kriisiprotokolla on kristallinkirkas. Kun maanjäritys halkaisee saaren tai taifuuni pyyhkäisee satatuhatta kotia perheineen mereen, aikaa kauhisteluun ei ole. Kun hätäapupyyntö saapuu, on toimittava.

Ensimmäiset 72 tuntia keskitytään saamaan kohteeseen puhdasta vettä (=vedenpuhdistustabletteja ja vesiastioita) ja terveyspakkauksia, jotka sisältävät muun muassa antibiootteja ja muita lääkkeitä, saippuaa, suolasokeriseosta sekä hygieniatarvikkeita.

Kahden viikon sisään roudataan paikalle teltat, hätäapuravinto, rokotteet ja koulutarvikkeet. Koska arki on saatava alkamaan uudestaan.

Reilun kuukauden jälkeen alkaa jälleenrakennus. UNICEF osallistuu erityisesti koulujen rakentamiseen ja kunnostukseen sekä vesihuollon järjestämiseen. Tässä vaiheessa paketit eivät enää riitä, tarvitaan insinöörejä ja koulutusta.

Hallinto maksaa - ja se onkin koko pointti

Usein kuulee arvostelua siitä, että avustusjärjestöjen kautta apu ei mene lyhentämättömänä perille. Tämä tarkoittaa, että jos lahjoitan UNICEFille kympin, vain 7,5 euroa menee kohteeseen. Epistä?

Vaatimus nollakuluista on absurdi. Jos haluan lahjoittaa polio-rokotteen aasialaiselle lapselle, en voi marssia apteekkiin, ostaa rokotetta, postittaa sitä Kuala Lumpurin Matkahuoltoon ja pyytää virkailijaa toimittamaan sitä jonnekin, jossa ehkä joku paremman tiedon puutteessa söisi sen. Mutta pääasia, että ei mennyt kuluja?

Organisaatiolla on tarkoitus. Se on koko tehokkaan avun edellytys!

Ensinnäkin on oltava valmiudessa: neuvoteltava alihankkijoiden kanssa ja pidettävä yllä varastoa. Unicef on yleensä ensimmäisenä paikalla, koska he ovat melkein kaikissa maissa pysyvästi paikalla. Tämän ansiosta katastrofeista saadaan tilannekartoitus valtiolle ja medialle aikailematta.

Ja kun katastrofi tapahtuu, kaikki on valmista: arvioidaan ja kommunikoidaan tarpeet, paikannetaan avuntarvitsijat, lähetetään paikan päälle oikeanlaisia apupaketteja ja aloitetaan jakelu. Tavoitteena ei ole pelkästään pitää lapsia hengissä. Tavoitteena on saada romahtanut, kriisissä rypevä maa takaisin jaloilleen, huolehtimaan itse lapsistaan. Kuntoutus tähtää tässäkin toimintakyvyn palauttamiseen.

Oikea auttaminen vaatii kovan luokan tuotekehitystä sekä prosessi- ja johtamisosaamista, josta suomalaisinsinööri lentäisi persiilleen.



Paras tapa auttaa ja samalla vähentää hallintokuluja on ryhtyä kuukausilahjoittajaksi. Ebola-uhrit eivät tarvitse villasukkia vaan ammattimaista apua. UNICEFilta sitä saa, vieläpä pikkurahalla.

Säännöllisen kassavirran merkitys on jokaiselle yrittäjälle itsestäänselvä: kun rahoitus on kunnossa, voin keskittyä työhön. Säännöllisyys lisää hankintojen suunnitelmallisuutta ja ennustettavuutta, parantaa neuvottelumahdollisuuksia ja vähentää markkinointikampanjoiden tarvetta.

Kaiva siis kuvetta, hyväosainen länkkäri. Se on ainoa, mitä voit tehdä.

Toimiiko kissaympyrä lapsiin?

Somessa on jaettu paljon videoita, joissa esitellään, kuinka katti menee aina lattialle rajatun ympyrän sisään. Vastaus otsikon kysymykseen on ei, mutta Project Mama -instituutin tutkimusten mukaan lapsilla on paljon samantyyppisiä maneereja lattialla olevia asioita kohtaan.

Tässä setä yrittää ottaa nokoset lattialla.

1. Laita lattialle käsilaukkusi. 
Ja katso: lapsi painelee hippulat vinkuen kassille! Käsilaukusta katoaa sadan prosentin varmuudella ainakin luottokortti, avaimet, puhelin ja kulkukortti. Myös muuttolaatikko toimii samaan tapaan: lapsi purkaa tarmokkaasti tavarat pois ja postittaa ne salaisiin paikkoihin eri puolille asuntoa.

2. Kaada lattialle mustikkakeittoa.
Tämä vetää erityisesti pieniä lapsia puoleensa magneetin lailla. Eipä aikaakaan kun jo tulevat pienet kädet lätkyttämään keittolätäkköä ja kehittämään siitä abstraktia lattiataidetta. Keitossa voi myös uittaa jalkojaan ja hiuksiaan. Rohkeimmat istuvat siihen.

3. Mene itse lattialle.
Lue lehteä, venyttele, tee vatsalihasjumppaa - pääasia, että yrität rentoutua. Kaikki välilevysi luiskahtavat paikoiltaan, kun kimppuusi käy kaikkien aikojen mahdollisuusikkunan riehannuttama taapero: aikuinen iskuetäisyydellä. Geronimo!

Kissaympyrä toimii myös toisinpäin. On nimittäin myös muutama lapsia voimakkaasti karkoittava esine. Kokeilepa laittaa lattialle nämä!

1. Lastentuoli. 
Lyhyelle ihmiselle täydellisesti suunniteltu lastentuoli on lapsen mielestä lapsille, jollaisena hän ei itseään pidä. Lapsi istuu mieluummin paljaalla lattialla (tai siinä mustikkakeitossa), pöydällä, hyllyssä tai naamasi päällä, mutta ei missään tapauksessa hänelle tarkoitetulla tuolilla.

2. Potta.
Tehoaa erityisesti vaippaikäisiin. Lapsen näkökulmasta potalla ei missään tapauksessa voi istuksia puolta sekuntia kauempaa. Saattaisi vaikka vahingossa lirahtaa hyvät pissat muualle kuin housuihin!

3. Parsakaali.
Parsakaalin voi oikeastaan laittaa minne vain, mistä haluaa pitää lapset poissa. Tuo pahinta mörökölliäkin pelottavampi kasvis on vaaninut pikkulapsia kautta aikojen sadististen aikuisten kasaamissa ruoka-annoksissa - ei ole mitään karmivampaa kuin tavata myrkynvihreä röpelösieni esimerkiksi sieltä käsilaukusta!

Kokeilkaa toki vapaasti! Ja jakakaa ehdottomasti omat lapsitemppunne - videon kera tai ilman!

Mitä itse valitsisit?

Vietin viime lauantain Espoon talousarvion parissa. Kotikaupungissani - kuten koko Suomenniemellä - on taloudellisesti huono meininki: kunta saa rahansa veroista ja verotulot ovat tässä taloustilanteessa romahtaneet. Lainamääräkin on tapissa, kun asukasmäärien kasvun takia rahaa tarvitaan myös kaiken uuden rakentamiseen.

Koska maltillinenkin veronkorotus on Espoossa jonkinlainen tabu, poliitikkojen eteen lätkäistään leikkauslistat. (Anteeksi: tuottavuus-, tasapainotus- ja sopeuttamisohjelmat.)

Lapsiperheisiin leikkaukset osuvat monella tavoin, lapsiperheet kun ovat palveluiden suurkuluttajia. Budjetissa on sellaisia menoeriä kuten kouluavustajia, iltapäiväkerhoja, perhetyön resursseja, perusopetuksen ryhmäkokoja ja Espoo-lisää (= kunnan itsensä määrittelemä vapaaehtoinen korvaus alle kolmivuotiaiden lasten hoitamisesta kotona), sekä erilaisia investointeja: koulukorjauksia ja uusia päiväkoteja.

Leikkauslistat paljastavat lakisääteisyyden merkityksen. Hyvinä aikoina annettuja vapaaehtoisia etuja karsitaan heti kun tilanne tiukkenee. Näihin pitäisi nyt sitten vetää rukseja päälle, kukin prioriteettiensa mukaan.

En ole ikinä tehnyt mitään yhtä vittumaista. Vähiten kurjan säästön hakeminen on perinteistä parhaan valitsemista paskasta.

Eniten julkishaloota on aiheuttanut Espoo-lisän leikkaus. Moni epäilee sen tuomia säästöjä, mutta esimerkit kertovat toista. Vantaalla vastaavan lisän leikkaus ei tuonut päiväkoteihin lapsiryntäystä. Samaan lopputulokseen on tullut Espoo.

En itse kuulu Espoo-lisän varauksettomiin faneihin. Olen ideologisesti päivähoidon puolestapuhuja, en kotihoidon. Olisi epäoikeudenmukaista säilyttää Espoo-lisä ennallaan, kun kaikesta muusta höylätään.

Pidän Espoo-lisää muutenkin epätasa-arvoisena järjestelynä: rahan saa vain, jos *kaikki* perheen alle kouluikäiset lapset hoidetaan kotona. En olisi mistään hinnasta ottanut sosiaalista nelivuotiasta pois mahtavasta perhepäivähoidosta katselemaan, kun imetän viisi tuntia päivässä. Naurettava ajatus.

Minä pistän pelimerkkini mieluummin kaikille niille toimenpiteille, jotka edistävät ja tukevat vanhempien työssäkäyntiä: laadukasta ja monenlaisiin tarpeisiin sopivaa päivähoitoa ja kerhoja, koululaisten iltapäiväkerhoja tokaluokkaisillekin, lähipalveluja kuten asukaspuistoja ja kirjastoja sekä turvallisia kouluteitä. Sama pätee myös muihin perheen hoitovastuisiin kuten iäkkäisiin omaisiin.

Isommassa mittakaavassa on myös pakko pitää kiinni perusopetuksen tasosta. Meillä ei ole mitään muuta tässä pohjoistuulen, tihkusateen ja sysipimeyden potkimassa maassa kuin sivistyneet ihmiset. Laadukas peruskoulu on maamme ainoa kilpailuvaltti. Jos se sössitään, sössitään kaikki.

Näillä priorisoinneilla Espoo-lisä häviää perinteisin luvuin.

Näissä kunnalliskuvoissa näkyy suoraan se, että monet lastenhoidolliset kysymykset pitäisi linjata valtakunnallisella tasolla. Espoo-lisää tarvittaisiin vähemmän, jos käytössä olisi 6+6+6 -malli. Sama pätee toiseenkin suuntaan: pienille lapsille sovelias perhepäivähoito romutettiin lähes täysin työaikalain takia: kun hoitaja on kuukauden välein viikon lomalla, ei hoitoaika riitä mitenkään työssäkäyvälle pariskunnalle.

Hyvät uutiset ovat, että nämä vaalit ovat edessä keväällä.

Leikkikääpä hetki poliitikkoa: vilkaiskaa kaupunginjohtajan linjausta ja kertokaa minkälaisilla arvoilla lähtisitte itse leikkauksia tekemään ja milloin olisitte valmiita veronkorotuksiin?

Koululaisen puhelin - uhka vai mahdollisuus?

Koululainen ja ensipuhelin ovat nyt eläneet yhteiseloa kesäkuusta lähtien. Ihan hyvillä tuloksilla, mutta läpihuutojuttu se ei ollut. Muutama havainto matkan varrelta.

1. Onko ekaluokkalaisella ylipäätään oltava puhelin?

Ei tietenkään. Eihän se ole pakollinen aikuisellakaan ja maailman sivu on pärjätty ilman mobiililaitteita. Kuulun myös siihen paskamutsiryhmään, jonka mielestä kaikilla muilla on ei ole mikään painava perustelu. Mutta jos ipana kulkee jo itsenäisesti kouluun, harrastuksiin ja kavereille tai kuuluu ryhmään ajantajuttomat vaeltelijat, puhelimesta on ihan kiistatonta hyötyä.

2. Onko ekaluokkalainen valmis puhelimen omistajaksi?

Jos lapsi pystyy ja haluaa pitää tavaroistaan huolta, puhelimenkin voi hankkia. Huolenpito edellyttää kypsyyttä, sillä puhelimen omistusoikeuteen liittyy muutakin kuin hukkaamisen (kts. Find My Phone -palvelu...) ja rikkomisen välttämistä: luottamusta. Vaikka käytössä olisi peruspuhelin, on opeteltava ja kunnioitettava uusia sääntöjä (esim. puhelinta ei saa pitää koulussa päällä ja koulumatkalla pitää keskittyä liikenteeseen), muistettava salasana ja ymmärrettävä palveluiden maksullisuus.

Lisäksi puhelinyhteyksien varaan ei voi laskea kaikkea vaan on oltava varasuunnitelmia. Lapsi ei ole yhtä neuvokas kuin aikuinen, jos puhelin on unohtunut kotiin tai akku tyhjä.

Toisaalta puhelimesta myös oppii pitämään huolta, kun sellainen on. Viestintätaidot myös kasvavat kohisten: treffien sopiminen on yllättävän vaikea juttu ekakertalaiselle.

3. Karvalakki vai älyfööni?

Tässä on paljon ideologisia eroja ja valinta liittyy myös kohtaan kaksi. Lisäksi on ikävä hukata kallis puhelin heti.

Jos haluaa laitteen vain puhumiseen ja tekstaamiseen, kannattaa valita karvalakkimalli. Jos haluat mitä tahansa muuta, valitse äly. Edulliseenkin älypuhelimeen saa pelien lisäksi myös erilaisia yleishyödyllisiä sovelluksia kuten paikannuksen, karttoja, musiikkia, piirustusohjelmia ja jopa Wilman.

Tärkein valintakriteeri liittyy kuitenkin vanhempaan: hanki lapselle puhelin, jota osaat itse käyttää. Käyttöliittymät eivät ole yhdessäkään laitteessa intuitiivisia, vaikka mainosmaakarit niin väittävät. Lisäksi älypuhelin on tietokone. Dataliittymän mukana tulee internet ja sen käyttö vaatii mediakasvatusta, opastusta ja pelisääntöjä, myös aikuiselta. Yksikään lapsi ei äidinmaidossa sisäistä digitaalisen sisällön pelisääntöjä kuten kuvien jakamista, ne pitää opetella.

4. Näprääkö se sitten puhelinta kaiket illat?

Yhtä paljon kuin syö karkkia kaiket päivät. Säännöt tarvitaan tähänkin. Me sovimme, että pelejä ei saa asentaa itse, vaan ne asentaa aina aikuinen. (Huom. Kannattaa myös lukea pelien kuvaukset tarkkaan. Ilmaista juustoa on vain hiirenloukussa.) Meillä myös puheluihin ja viestittelyyn pitää toistaiseksi pyytää lupa.

5.  Millainen liittymä puhelimessa pitää olla?

Kun operaattorille kertoo puhelinmallin ja käyttötarkoituksen, myyjä osaa kyllä esitellä fiksuimmat ratkaisut tietoturvapaketteineen. Lisäpalveluista kannattaa miettiä ainakin saldorajoitinta (= kun raja ylittyy, liittymän lähtevä liikenne estetään, eikä puhelimesta voi soittaa muualle kuin hätänumeroon) ja palvelunumeroestoa. Suoramarkkinointikiellot kannattaa aktivoida, löydät tietoa täältä.

Ja viimeiseksi: mihin malliin me sitten päädyimme? 

Mun FairPhone.

Voisi kuvitella, että matkapuhelimissa jos missä riittää valinnanvaraa, mutta paskanmarjat. Olin kohtuullisen pettynyt puhelintarjontaan. Markkinoilla ei ole lapsen käteen sopivaa, turvallista, kevyttä ja kolhuja kestävää mallia, johon voisi itse ladata haluamansa sisällön. 

Olin alkuun vakaasti peruspuhelimen kannalla, kunnes tajusin, että oletan ja toivon saman puhelimen olevan käytössä useamman vuoden. Kun haastattelin myyjää mallien kestävyydestä, korjausmahdollisuuksista ja varaosista, aloin myös miettiä, mitä kuudesluokkalainen puhelimeltaan kaipaa.

Päädyimme vähän kolhoon mutta vettä ja käsittelyä kestävään Samsungin Galaxy XCoveriin. Lähinnä siksi, että itselläni on käytössä Samsungin tabletti ja puhelimena Androidilla toimiva FairPhone. (Ja kyllä, olen jo kysynyt Skidiltä neuvoa oman puhelimeni käytössä.) Tässä puhelimessa on "kasvunvaraa". Yllättäen kuvaamisesta on tullut ihan Skidin suosikkiharrastus.

Summa summarum. Puhelin sekä helpottaa että vaikeuttaa elämää, mutta toistaiseksi hyödyt ovat olleet vastoinkäymisiä suuremmat. Ja on erittäin viihdyttävää saada tekstiviesti, jonka on signeerattu "T. Kersa".

Toivon kautta

Seuraan tiiviisti tiedeuutisia. Eilen silmääni osui HS:n kirjoitus lumelääkkeistä. Lumelääkkeiden on nimittäin osoitettu toimivan ihan oikean lääkkeen tavoin. Kirjoituksessa voisi puuttua moneenkin asiaan, mutta puutun vain yhteen. Toivoon.

Turun yliopiston integratiivisen neurotieteen ja psykiatrian professori Hasse Karlsson kertoo jutussa aivojen kuvantamistutkimusten osoittavan, että lumevaikutus on totta.

"Vahvin oletus on, että systeemiä ohjaavat potilaan omat odotukset oireidensa helpottumisesta. Monet tutkimukset ovat osoittaneet, että hoito tehoaa paremmin, jos potilas luottaa siihen.

Pilleri tai pistos voi vahvistaa jo sinänsä potilaan odotuksia, mutta Karlsson arvelee, että lumevaikutuksen ytimessä on potilaan ja lääkärin välinen hoitosuhde. Plasebotutkijat puhuvat jopa hoidon rituaaleista, joita ihmiskunta on soveltanut aikojen alusta asti.

Karlsson käyttää termiä toivoefekti: kun lääkäri pitää yllä potilaan toiveikkuutta ja saa potilaan tuntemaan, että tämä on osaavissa käsissä, hän samalla tukee toipumisjärjestelmien käynnistymistä." -HS

Tämä toivoefekti on kiinnostava ilmiö. Mehän käytännössä elämme toivosta. Muutama ajatus.

Olin tällä viikolla ikäkausitarkastauksessa ja täytin lomaketta, jossa kartoitettiin työkykyindeksiäni. Yksi kysymys koski toivorikkautta. Miten ihmeessä se liittyy työkykyyni? Terveydenhoitaja totesi, että masentunut ja uupunut ei usko tulevaisuuden tuovan mitään hyvää, hän on menettänyt toivonsa.

Noh, tällä hetkellä näkymät ovat suhteellisen kirkkaat, mutta muistan hyvin toivottomuuden tunteen seitsemän vuoden takaa. Musta imetyssuojan kokoinen, vanhempainvapaaksi kutsuttu aukko, jossa sai selviytyä enimmäkseen yksin, vailla mitään mainittavaa osaamista ja liian vähillä unilla. Brrrh.

Toivorikkaus siis tunnistetaan kyllä hyvän elämän osatekijäksi, mutta tunnetta käytetään aika vähän hyväksi. Esimerkin sovelluskohteesta löytää hyvinkin läheltä.

Suomalaiseen kasvatusmentaliteettiinhan on kuulunut ennemminkin latistaminen ("etkö sinä ikinä opi") kuin toivon kautta kannustaminen. Uusien asioiden opettelu toki vaikuttaa välillä toivottomalta niin lapsesta kuin vanhemmasta, mutta luottamuksen valaminen pitää sentään yllä kiinnostusta yrittää vielä uudelleen. Jos sen perusjäpätyksen voisi siis joskus edes joskus vaihtaa toivon viljelemiseen: "Minä tiedän että joku päivä sinä osaat solmia kengännauhat. Ajan kysymys!"

Hyvä puolihan tässä on se, että toivonsa voi repiä mistä haluaa. Siedän talvea, koska tiedän riemastuttavan kevään koittavan - toisaalta pidän kunnallispolitiikka ankeana, koska en näe, miten tämä meno voisi ikinä muuttua, mutta joku näkee siinäkin toivoa.

Ehkä seuraan tiiviisti tiedeuutisia senkin takia, että niissä on usein toivoa. Akkuteknologian kehittyminen edistää sähköautoilua, vaaleilla aurinkopaneeleilla voi päällystää rakennuksia ja levästä voi rakentaa monikäyttöisiä bioreaktoreita.

Valoa kohti.

Mádara: luonnonkosmetiikan Volvo alennuksessa

Olen ruikuttanut luonnonkosmetiikan yhteistyökampanjaa jo jonkun aikaa ja nyt se vihdoin toteutui: Mádaralla alkaa torstaiyönä 24h ystävämyynti.

Olen kirjoittanut luonnonkosmetiikasta useita kertoja aikaisemminkin. Olen onnellinen sekakäyttäjä. Dödöä, hammastahanaa ja ripsiväriä lukuunottamatta löydän kaikki tuotteet luonnonkosmetiikkamerkkien valikoimista. Suosikkimerkkejä on useita ja Mádara on niistä yksi.

Mádaraa voisi luonnehtia luonnonkosmetiikkamerkkien Volvoksi. Merkki on ansainnut kylppärin kaapissani vakiopaikan luotettavuudellaan: tuotteet ovat kautta linjan toimivia, tasalaatuisia ja hinta miellyttävä. Tuotteissa on tuoksua, mutta ei häiritsevästi. Mietoja lastentuotteita käytän ipanoihin silloin kun pelkkä vesi ei riitä.

Uutuuksiakin löytyy. Erityisen ihastunut olen kasvoöljyihin. Heti kun keskuslämmitys napsahtaa päälle, ihoni alkaa hilseillä ja naama ritisee hymyillessä. Talvi onkin tuplavoitelun aikaa: suihkun jälkeen ensin kasvoöljy ja hetken päästä suomalaisihoon sävytettyä päivävoidetta, jota olen käyttänyt jo useamman vuoden tasoittamaan naamassani olevaa sateenkaaren kirjoa.

Myös vartaloöljyä kannattaa testata. Kosteuttavaa ja nopeasti imeytyvää öljyä levitän pöliseviin kinttuihin joka aamu. Riittoisaa öljyä ei tarvita kuin pieni loraus.

Sen, jolle luonnonkosmetiikka on uutta ja jännittävää, kannattaa aloittaa perusmarkettikaman vaihtamisella: valitse hiustyypillesi sopiva shampoo, suojaava huulivoide, kasvoille supersuosittu Pihlaja-voide ja vaikka suihkusaippua. Niillä pääsee alkuun.

Ystävämyynti alkaa huomenna keskiyöllä (6.11. klo 0:00) ja kaikki verkkokaupan tuotteet ovat -40% alessa. Tuotteita on rajoitettu määrä. Kun verkkokaupasta tilaa ystävämyynnin aikana
- yli 30 eurolla, saa ilmaisen toimituksen ja
- yli 60 euron ostoksista saa ilmaisen toimituksen lisäksi vielä Regenerating Night Cream -voiteen (50 ml, arvo 32€).

Siitä vaan ostoksille siis!

Ps. Jos et ole vielä vakuuttunut ja asut pk-seudulla, voit piipahtaa Mádaran pop-up liikkeessä Makkaratalossa (jota myös CityCenteriksi kutsutaan) ja tutustua tuotteisiin ihan henkilökohtaisesti. Liike löytyy kyseisestä paikasta vuoden loppuun asti.

Marraskuinen seikkailupuisto

Vihaan tätä vuodenaikaa, mutta on yksi paikka, josta siitä voi nauttia. Metsä.

Lapset ovat parhaimmillaan metsässä. Metsä nimittäin vaatii keskittymään. Kannot, risukot, kaatuneet puut, juurakot, jäkälät ja kivet ovat temppurata, jonka suorittamiseksi silmät pitää pitää auki ja jalansija valita tarkasti. Välillä tulee helpompia osuuksia, jolloin on riehunta-aika. Seikkailupuisto vailla vertaa.

Myös minä olen parhaimmillani metsässä. Olen läsnä, ilman wifiä. Hengitän sisään sammalen tuoksua, ajattelen hajottajia, kuuntelen (ajoittaista) hiljaisuutta, välillä miekkailen ja punttaan pepusta, jos tarvis.

Ja metsä, se on parhaimmillaan aina. Marraskuinen retki tarjoilee yllättäviä tuoksuja, makuja ja värejä ja ihan ilman ötököitä.

Musta vesi, keltaiset järviruo'ot.

Katukiveyskivet ovatkin luonnontuote.

Kääpä tekeytyy näkymättömäksi punavihervärisokealle.

Halloween-lehti irvisteli meille.

Mustikat oli tosi kylmiä ja vetisiä.

Ensin näytti siltä että punaisia palloja leijuu ilmassa.

Kun lähtee metsään ilman koria.

Sataa pihlajanmarjoja.

Menkää metsään. Ette pety.

Aikuisten välisestä ystävyydestä

Tapasin viime viikonloppuna pitkästä aikaa kirjailija- ja bloggaajakollegaani Satua. Oli ollut ihan ikävä! Vaikka tapaamme aika harvoin, meistä on tullut ystäviä.

Muistelin siinä viinilasin äärellä tapausta nuoruudestani.

Kuuntelimme Mutsin kanssa autoradiosta haastattelua. Mutsi tunnisti, että toinen ohjelman haastateltavista oli hänen hyvä ystävänsä Hämeenlinnan tyttölyseon ajoilta. Kun kysyin, miksi he eivät enää pitäneet yhteyttä, Mutsi totesi ykskantaan, että elämä vei eri suuntiin.

Tajusin, että hänellä ei muutenkaan ollut ystäviä riesaksi asti.

Konsepti oli tietenkin minulle absurdi. Olinhan teini-ikäinen. En voinut käsittää, miten jollain ei ole ystäviä. Ystäväthän olivat se koko elämä!

Toki se elämä alkoi ajallaan viedä minuakin. Koulut loppuivat, uudet koulut alkoivat, poikaystävät ja asuinpaikkakunnat vaihtuivat ja elämäntilanteet muuttuivat. Osa ystävistä jäi jonnekin matkan varrelle, mutta osa pysyi. Lisäksi tuli uusia.

Vaikka en ole kovin helposti ystävystyvää sorttia, sosiaalinen verkostoni on moninkertainen omiin vanhempiini verrattuna. Siinä missä oman äitini ystäväpiiri vain kapeni ajan myötä, minun on kasvanut. 

Tämä näkyy juuri laatimastani tuparien kutsulistastakin. Ystäviä on monesta eri elämän kerroksesta. Paras kaverini yläasteella on edelleen yksi parhaista ystävistäni. Kutsulistalla on myös opiskeluaikoina tapaamiani kavereita. Ja sitten mukaan ovat tulleet aikuisena saadut ystävät, kuten työkaverit, uudet sukulaiset, hiekkalaatikkomammoja, naapureita ja bloggaajakollegoita. Oikeastaan vain harrastuskaverit puuttuvat.

Onko se tosiaan näin - ovatko minun sukupolveni vanhemmat olleet vähän turhan yksinäisiä? Onko heillä ollut ketään, jolle puhua, jos vaikka vanhemmuus on tuntunut raskaalta?

Satu komppasi. Hänenkin vanhempansa ovat olleet vähäisten ja yksipuolisten ihmissuhteiden varassa.

Sähköposti, facebook, skypet ja kännykät tekevät yhteydenpidosta naurettavan helppoa. Lähin ystävä asuu 500 metrin päässä ja kaukaisin Islannissa, mutta puhun heidän kanssaan yhtä paljon!

Hyvillä, tasaveroisilla ystävillä on ihmistä jalostava vaikutus. Jos siis omat vanhempasi vaikuttavat hiukan kylähulluilta, se todennäköisesti johtuu vain siitä, ettei heidän ajatuksiaan ole pahemmin sparrailtu. Toivoa sopii, että pojasta/tytöstä polvi paranee.

Mikä vanhemmuudesta tekee vaikeaa?

Osallistuin sunnuntaina Kirjamessujen vanhemmuuspaneeliin. Paneelissa oli kirjailija-bloggajakollega Satun ja minun lisäkseni ihan oikeita tietokirjailijoita kuten Anna Rotkirch Väestöliitosta, lastenpsykiatri Janna Rantala ja sosiaalipsykologi Janne Viljamaa.

Yksi panelisteille esitetty kysymys oli hieman haastava. Miksi vanhemmuus on niin vaikeaa?

Vastasin ihan lonkalta ja omasta törkeän subjektiivisesta näkökulmastani, että suomalaisen perusluonteessa voi olla muutamia solmuja, jotka tekevät vanhemmuudesta vaikeampaa kuin sen tarvitsisi olla.

Vaikka meillä on vanhempainvapaat, valtavat vaippavalikoimat, neuvolat ja koulut, moni on vanhemmuudessaan aivan yksin.

Miksi? No koska:

1. Avun pyytäminen on vaikeaa.
Tämä kouluaineeksi. Kun on lapsesta asti kannustettu pärjäämään itsenäisesti, ei välttämättä osaa pyytää apua - eikä varsinkaan tunnista, milloin sitä itse tarvitsee. Se, että ei pärjääkään lapsen kanssa yksin kotona (maailman luonnollisin olotila hei!), ei ole henkilökohtainen epäonnistuminen ja häpeän aihe. Se on normaalia. Pitäisi lähteä siitä, että jokaisella äidillä olisi joku nimetty tukihenkilö, jolta pitäisi kerran viikossa pyytää apua johonkin asiaan oli se sitten kaupassakäynti tai vauvan kärrylenkki.

2. Avun tarjoaminen on vaikeaa.
Suomalaisten tapa olla puuttumatta muiden asioihin aiheuttaa myös sitä, että avun tarjoaminen saattaa tuntua tuppautumiselta. Että annetaan nyt ihmisten suoriutua ja pidetään huoli omista asioistamme. Ja kun se kulttuurikin korostaa pärjäämistä, apua ei viitsi tarjota.

3. Sosiaalisessa tyhjiössä puuttuu vertaistuki.
Koin äitiysloman esikoisen kanssa epäreiluna asetelmana. Kaikki vastuu täysin uudesta tilanteesta oli yhtäkkiä minulla, ja yksin minulla. En halunnut mennä perhekahvilaan, koska olin varma, että päätyisin äitiyteen hurahtaneiden, erilaisia kasvatus-ismejä toteuttavien mammojen seuraan. Halusin puhua kaikesta muusta paitsi lapsesta, mutta kun omat ystäväni olivat töissä, vaihtoehtona oli olla himassa. Olen vasta ajan myötä oppinut suhtautumaan luontevasti muihin vanhempiin ja lapsiin, etsimään ja antamaan vertaistukea. Ja hyvä niin: kun lapsi kasvaa, kontakteja muihin vanhempiin on (onneksi) hyvin vaikea välttää, ihan sen lapsenkin sosiaalisten suhteiden takia.

Näin jälkikäteen on helppo viisastella, että nämähän ovat kaikki itsetuntokysymyksiä. Kun identiteetti äitinä on hataralla pohjalla, on vaikea toimia loogisesti ja rationaalisesti.

Mitäs te vastaisitte?

Caramba, mikä soppa!

Koti-insinöörin kummityttö ja vakituinen lastenhoitoenkelimme vietti vaihto-oppilasvuoden Meksikossa. Kielitaidon lisäksi mukaan tarttui aika mainioita reseptejä. Tämä tulinen soppa näytti instagramissa niin hyvältä, että vaadin ohjeen.

Mexicolainen tortillasoppa "Sopa Azteca"

• vettä (reilu litra)
• kanafondia/-liemikuutio
• kanan rintafileitä noin 3-4 kpl
• maissitortilloja (tässä alleviivattuna sana maissi)
• tölkki la casteña salsa mexicana caseraa
• pirkka chilpotle salsaa (muutama rkl)
• tomaattipyrettä 2 rkl
• kirsikkatomaatteja
• makea sipuli
• avokado
• fetaa
• creme fraichea
• korianteria

Laita uuni lämpeämään 200 asteeseen. Leikkaa saksilla muutama tortillalätty ohuiksi suikaleiksi (minä tein neliöitä). Sivele suikaleet reiluhkolla rypsiöljyllä ja paista niitä uunissa noin 8-10min. Huom. suikaleet palaa helposti, joten tarkkana.

Laita vesi kiehumaan ja lisää sekaan kanafondi ja tomaattipyre. Keitä kanan rintafileitä hiljalleen kunnes ovat kypsiä. Siirrä rintafileet jäähtymään.

Sekoita sauvasekoittimella tölkillinen la casteña salsa caseraa ja pari ruokalusikallista chipotle salsaa (tulisuutta voi säätää näitä vähentämällä). Lisää soossi kattilassa olevaan liemeen. Keiton liemi on valmista, kun se on kuumaa ja maistuu hyvältä.

Pilko kirsikkatomaatit, sipuli, avokado ja korianteri sekä murenna fetajuusto. Näitä sekä creme fraichea saa lusikoida sopan pinnalle maun mukaan, jokainen omalle lautaselleen.

Revi kananfileitä "pulled chickeniksi" ja aseta pieni kanakeko syvälle soppalautaselle. Lisää kanojen päälle rapeita tortillasuikaleita ja kaada kuuma liemi perään. Mausta lisukkeilla ja purista lopuksi koko komeuden päälle limeä.

Tähän kyytipojaksi olut ja avot! Täydellinen talvisoppa, joka on niin kevyt, että saa hyvällä omatunnolla santsata. Se, ken haluaa kasvisversion, käyttää broilerin sijaan vaikkapa valkopapuja tai panostaa fetaan.

Anna mun kaikki lajitella

Uusi asunto toi mukanaan erään ison muutoksen, jota en etukäteen arvannut. Yllätys majaili taloyhtiön roskakatoksessa. Keräysastioita on vain sekajätteelle, paperille ja biojätteelle.

Koska entisessä asunnossamme oli keräysastiat näiden lisäksi lasille, metallille, energiajätteelle ja kartongille, olin lievästi sanottuna järkyttynyt. Koko perhe, kersoja myöten, oli koulutettu erittelemään materiaalit hyötykäyttöön ja pistämään sekajätteeksi vain välttämättömin. Kaatopaikalle läjitettävää tavaraa syntyikin todella vähän.

Kun yhtäkkiä piti joko lopettaa lajittelu tai roudata roskapusseja yhteisiin keräyspisteisiin, jätteen kanssa oli helisemässä. Vitutti.

No sitten Hesarin sedät menivät kirjoittamaan jutun ensimmäisen maailman ongelmista otsikolla "naapuri laittoi banaaninkuoret sekajätteeseen". Gambiassa ei kuulemma valitettaisi moisesta.

Tämähän särähti korvaan kuin vekkari viideltä aamulla.

Haluaisin ihan ideologisista syistä, että tämä avaruudessa kiitävä kivi olisi myös seuraavien sukupolvien käytössä. Henkilökohtaisen jätejalanjäljen vähentäminen on yksi konkreettisimmista keinoista osallistua tämän tavoitteen saavuttamiseen. Minulla ei ole juurikaan valtaa vaikuttaa epäkestävän kehityksen, ilmastonmuutoksen tai sukupuuttoaallon pysäyttämiseen, mutta lompakkoni ja jätteeni minulla vielä on. Saan ostaa yrityksiltä, jotka toimivat vastuullisesti, lahjoittaa rahaa järjestöille ja saan lajitella, jos haluan. Ja minähän haluan.

Lisäksi kolmannen maailman käyttäminen esimerkkinä tässä suhteessa oli erityisen irvokas.

Voi hyvin olla että gambialaiset eivät maindaa banaaninkuorista. Heille suurempi asia saattaa olla vaikka se, että länsimaat dumppaavat kolmansiin maihin elektroniikkajätettä, koska se on halpaa ja mahdollista. Ja toisaalta Nairobissa saa ihan vapaasti kipata kaikki jätteet kadulle, koska infra ei ole kovin kehittynyt. Tämä kaikki tietenkin ruokkii merissä lilluvia jätepyörteitä.

Toki banaaninkuoret ovat tässä mittakaavassa pikkujuttu. Ensimmäisen maailman ongelmia löytyy tietenkin lähempää Euroopasta että ihan täältä koto-Suomesta. Asenteestahan se kaikki lähtee. Jos kukaan ei puutu banaaninkuoriin sekajätteessä, ei mikään ikinä muutu.

Että terkut vaan Narrien laivaan. Periaatteessa ihan hyvä kolumni, ja olen melkein kaikesta samaa mieltä, mutta älkää saatana enää sanoko, että jätteet ovat joku vähäpätöinen ensimmäisen maailman ongelma. Olisivatkin.

Ps. Soitto kiinteistöyhtiöön auttoi. Asiasta oli jo puhuttu ja keräysastiat ovat tulossa.

Go kirjasto!

Tiesin, etten ole ainoa! Tämä oli fiilis kun luin tutkimuksesta, jonka mukaan pienyrittäjät tekevät töitä kirjastoissa.

"Etätyön lisääntyessä erityisesti työnteko on siirtynyt julkisiin tiloihin kuten kirjastoihin. Aalto-yliopiston selvityksessä huomattiin, että kirjastoilla on vieläkin suurempi merkitys yrittäjille.
– Teimme useissa kirjastoissa haastattelututkimuksia. Mielenkiintoinen havainto oli, että kirjastoja käyttävät nimenomaan freelancerit ja pienyrittäjät. Kirjasto tarjoaa lämpimien tilojen lisäksi usein wifi-yhteyden ja tulostusmahdollisuuden. Siellä voi työskennellä keskittyneesti useita tunteja päivässä."

Kun jäin työttömäksi, päätin perustaa yrityksen. Alkuvaiheessa, kun ei ollut tietoa asiakkaista ja säännöllisestä kassavirrasta, minulla ei ollut varaa mihinkään hankintoihin, eikä tietenkään työhuoneeseen. Koska kotona ei voinut keskittyä milloin mistäkin syystä, pakenin kirjastoon.

Ihmettelin jo silloin, eikö minunkaltaisilleni tyypeille tosiaan ole mitään paikkaa mihin mennä. Olisin kuitenkin hyvin voinut maksaa vähän työtuolista, sähköstä, nettiyhteyden käytöstä, puhelinkopista, neukkarista, printtausmahdollisuudesta, pienestä tallelokerosta - ja niistä verkostoista. Olisin voinut lainata myös myös taloushallinnon ja markkinoinnin palveluja!

Jos kirjasto ottaa minut avosylin vastaan, voisiko tätä puolta kehittää ihan tarkoituksella? Suuntaus ei näytä siltä, että pienyrittäjien, freelancereiden ja muiden kummallistyöntekijöiden määrä ainakaan vähenisi.

Espookin väläyttelee säännöllisesti kirjastojen sulkemista, onneksi kulttuurilautakunnassa on oltu hereillä. Espoonlahden asukaskyselyssä tuotiin esille, että kirjasto on ipanoillekin turvallinen oleskelutila.

"Lapsille kirjasto on kodin ja koulun jälkeen ns. kolmas tila. Lapset arvostavat sitä, että kirjasto on paikka, jossa ”voi vaan olla” He haluavat myös tehdä kirjastossa (tai kirjaston kanssa) erilaisia itselleen tärkeitä asioita. Jos lapset saisivat päättää, kirjastossa olisi rentoa, mukavaa ja kodikasta, ja siellä olisi leikkipaikka. Luku- ja juttelupaikkoina olisi pehmeitä sohvia ja lattiatyynyjä. Vaikka kirjastossa olisi paljon tekemistä, siellä olisi kuitenkin hiljaista, ei huudettaisi, eikä ketään kiusattaisi."

Kirjasto edustaa harvinaisuutta, helposti lähestyttävää julkista tilaa, vähän niin kuin puisto. Kun pohtii kirjastoa yhteisen tilan näkökulmasta, alkaa ideoita tulla enemmänkin. Mitä kirjasto voisi tarkoittaa nuorille? Eläkeläisille? Sinkulle? Vanhempainvapaiden viettäjälle? Kaupunginvaltuutetuille? Lähidemokratialle? Kierrättäjälle?

Ihmisten kohtaaminen mahdollistaa kaikenlaisen jakamisen, tekstien, tavaroiden, ideoiden ja verkostojen. Kirjastojen puolesta kannattaa siis korottaa äänensä, vaikka ei lukutoukka olisikaan.

Puolustuspuhe jäähylle

Aika moni tuttu jakoi Ylen jutun jäähyn problematiikasta: jenkkitutkimuksien mukaan se on tehoton ja jopa vahingollinen.

Kuvan lapsi ei ole jäähyllä kiipeilyseinällä. Henkilö on ollut edellisen kerran jäähyllä useampi vuosi sitten.

"Jäähyistä lapselle jää pääasiassa mieleen eristäminen. Jopa silloin, kun se selitetään kärsivällisesti ja lempeästi, jäähy opettaa lapselle, että kun hän tekee virheen tai kun hänellä on vaikeaa, on hänen selvittävä siitä yksin – joka varsinkin nuorilla lapsilla johtaa helposti hylätyksi tulemisen tunteeseen.

Lisäksi jäähy kertoo lapselle: "Olen kiinnostunut olemaan kanssasi ja käytettävissäsi vain, kun sinulla on kaikki kunnossa", yhdysvaltalaistutkijat esittävät." -Yle

Kumpikin kersa on ollut jäähyllä alle kymmenen kertaa, mutta pidän puolustuksen puheenvuoron. Sen lisäksi, että jutussa oli muutama väärinkäsitys, haluan kertoa oman näkemykseni. Joka on se, että jäähy on oikein käytettynä hyvinkin tehokas.

Jutusta saa käsityksen, että jäähy olisi ensisijainen rangaistusmetodi. Harvemmin kai näin. Jäähytuomiota edeltää meillä kimara erilaisia uhkauksia, lahjontaa ja kiristystä, äänensävyjen kiristymistä ja myös varoituksia tulevasta jäähystä.

Olen ihan samaa mieltä siitä, että jäähy on raskas rangaistus. Sen tietää jokainen jostain porukasta suljettu. Jäähyä ei meidän perheessä koskaan "selitetä lempeästi". Päinvastoin. Se on ns. maksimirangaistus, jota on edeltänyt voimakas suuttuminen.

Vanhemmilta vaaditaan rangaistuspolitiikassa pelisilmää. Annostelu ja loogisuus on tärkeää. Lapset ovat myös erilaisia, joten oveluuttakin tarvitaan.

Perheen sääntöjen pitää olla kaikille kristallinkirkkaat: meillä ihmisten potkiminen, raapiminen, töniminen, läpsiminen, nipistely tai muu tahallisen vahinkohakuinen toiminta johtaa niskalenkkiin ja jäähytuomioon. Suorilta, ilman neuvotteluja. Ja viesti on nimenomaan se, että olemme kiinnostuneita olemaan jäähyilijän ystäviä sitten, kun hän pystyy olemaan vahingoittamatta muita.

Sen sijaan tavaroiden paiskominen, muu (turha) uhmaaminen ja nimittely eivät johda välittömästi jäähyihin - pitkittyessään kyllä. Myös väsyneet, sisällä koko päivän olleet ja/tai nälkäiset lapset saavat siimaa.

Jos tunnekuohu iskee, saa huutaa ja parkua. Sohvaa saa hakata, maahan heittäytyä ja jalkaa polkea. Kilarit otetaan vastaan ihan normaalisti: hammasta purren mutta sovitellen. Hermonsa menettäneelle lapselle ehdotetaan aina ensin syliä: "haluatko tulla rauhoittumaan?". Kersat valitsevat tämän melkein aina.

Joskus se syli ei kuitenkaan kelpaa eikä sitä väkivalloinkaan voi tarjota. Silloin umpisolmua voi ratkaista hetkellisellä aikalisällä. Jäähynhän voi määrätä myös itselleen.

Toki jäähy voi olla tehotonkin. Eihän sinne pidä iloiten mennä. Ja toisaalta jos jäähylle joutuu raahaamaan saman päivän aikana kymmenen kertaa, voi olla, että pelote ei ole kovin iso.

Minun nähdäkseni uhmaikäisten kanssa voi neuvotella tiettyyn rajaan asti ja uhkaukset on syytä joskus toteuttaa. Kannustan kuitenkin monipuolisuuteen. Joillekin pelikielto on paljon parempi kuin jäähy. Olen myös yhden tarrakirjan kertaalleen roskiin sullonut kun kymmenistä maanitteluista huolimatta Skidi ei suostunut tulemaan iltapuurolle tarrojen äärestä. Ei sitä ole tarvinnut toista kertaa tehdä.

Mitä mieltä te olette artikkelista? Millaiset säännöt ja rangaistukset teillä on käytössä?