Riehukaa sisällä! 8 vinkkiä lasten liikunnan lisäämiseksi

Kun eräänä syysperjantaina tulin duunista kotiin, löysin olohuoneesta neljä tyttöä heittelemästä palloa. Matot olivat rullalla, lamput heiluivat ja kirjovehkasta oli jo yksi lehti lattialla.

Onnistuin kuulostamaan aivan Mutsiltani, kun hätistelin tyttöjoukon ulos. "Sisällä ei saa riehua, menkää ulos jos haluatte heitellä palloa!"

Kun katselin syksyiselle niitylle kirmaavaa laumaa, mietin että jotain pitäisi tehdä. Kohta koittaisi aika kun uloslähtö ei ole ihan näin helppoa. Jos lunta ei tule, talvi on ankeista ankeinta aikaa.

Tutkimusten mukaan lapset viettävät aikaa ruudun edessä enemmän kuin koskaan (liikkumattomuus näyttäisi korreloivan erityisesti poikien oppimistuloksiin) ja juttuun haastateltu vanhempi toteaa, että sää vaikuttaa ruutuajan pituuteen. Niin meilläkin!

Entäs jos Mutsi oli väärässä? Entäs jos sisällä pitäisikin saada riehua?

Tein pienen kartoituksen, miten saan olohuoneesta jumppasalin pienellä vaivalla. Tässäpä muutama vinkki erilaisiin tiloihin!

1. Kokoontaittuva jumppamatto on olennainen hankinta. Matto mahdollistaa sirkustemppu- ja akrobatiatreenit ja sen saa piiloon sohvan alle kun sitä ei tarvita. Päällä- ja käsilläseisontaa on huomattavasti mukavampi harjoitella, kun mätkähdys on pehmeä.

2. Voimavanteen pyöritys voi kuulostaa tylsältä, mutta siihenkin saa halutessaan vaikeusastetta suunnanvaihdoilla ja erilaisilla liikkeillä. Liike on joillekin täysin luonnollinen ja helppo ja toisille sitten vähemmän.

3. Perinteiset puolapuut vaativat hieman seinätilaa, mutta ovat aikuisellekin hyvä kapine roikkumiseen ja lihaskuntoharjoituksiin. Puolapuihin saa myös lisäosan, josta saa hyvin pienellekin lapselle jumppatangon.

4. Oven karmien väliin sijoitettavaa leuanvetotankoa voi käyttää myös lasten korkeudella, jolloin se toimii rekkinä. Kannakkeita voi tilata parikin kappaletta, jolloin aikuisille voi asentaa toiset ylemmäs.

5. Voimistelurenkaat / trapetsi kiinnitetään kattoon, joten näiden kanssa tarvitaan lähinnä ilmatilaa. Kukaan alle 65-vuotias ei pääse ohi ilman kokeilua. Nuo renkaat muuttivat meille elokuussa ja trapetsi tulee joululahjaksi. Snadi viettää niissä 50% valveillaoloajastaan. Typpi on tehnyt renkaista itselleen vapaa-ajan keskuksen, josta hän myös katsoo telkkaria ja lukee. Suosittelen mustia renkaita ja alle sitä jumppamattoa.

6. Kiipeilyseinä taas on ollut Satun pelastus. Projekti on loppujen lopuksi aika yksinkertainen kun kiipeilyotteet (joita saa mm. täältä) kiinnittää vaneriin ja pulttaa vanerin seinään. Värikäs seinä sopii lastenhuoneeseen kuin nakutettu.

7. Twist-naru sopii sisällekin. Hyppäsin itse twistiä käytännössä koko ala-asteen, mutta olin täysin unohtanut tämän jalkatreenin ennen kuin Skidi löysi lajin pari vuotta sitten. Hyppynary vaatii huonekorkeudelta usein liikaa, mutta kuminauhan voi virittää helposti huonekalujen ympärille. Hyppääjille tarvitaan sisätossut, jotta jalka ei lipeä.

8. Liikkumaan kannustavat pelit ja sovellukset. En ole itse konsolipeleistä koskaan innostunut, mutta kehitys kehittyy: kun huidoin taannoin virtuaalilasit silmillä ananaksia puoliksi ja piirsin kuvia kolmiulotteiseen tilaan niin hikihän siinä tuli. Twisterin ja Pokémon Go'n väliin mahtuu nykyään valtavasti pelejä. Sovellusten kautta lapsille voi opettaa joogaa, tanssimuuveja tai vetää jumpan (esim. Sworkit Kids on ilmainen lasten jumppasovellus).

Eivät nämä tietenkään pää punaisena niityllä juoksemista korvaa, mutta lihaskunto, tasapaino ja ketteryys ovat tärkeitä osasia liikkumisen mielekkyydessä. Ja tämähän pätee ihan kaiken kokoisiin perheenjäseniin. Mutta ole varovainen: kuperkeikka voi olla aikuiselle yhtä epämiellyttävä kokemus kuin liukumäki.

Miltä nyt tuntuu?

Ymmärrän hyvin, että jotkut turvautuvat juoksuradalla autoon.

- Täällä Rymättylän urheilukenttä ja perinteinen äiti-tytär -maaottelu. Meillä on täällä haastattelussa 400 metrillä toiseksi jäänyt kilpailija. Pystytkö jo puhumaan?
- Juuri ja juuri.
- Niin, kisastahan alkaa olla jo puoli tuntia. Tyttäresi voitti sinut tällä matkalla - kuinka siinä näin kävi?
- Noo, 400 metrin sileä ei ole koskaan ollut bravuurini. Harjoittelukausikin on ollut hieman rikkonainen, joten valmistautuminen ei ole mennyt aivan nappiin. Lisäksi täytyy muistaa, että annoin hänelle tasoitusta ja päästin hänet sisäradalle. 
- Niin, hänhän on tosiaan 9-vuotias.
- Kaksi viikkoa yli yhdeksän kuitenkin. Ja tämä pehmeä alusta suosii kevyitä kilpailijoita.
- Oliko osuutta sillä, että tyttäresi juoksi paljain jaloin?
- Juu, täytyy myöntää, että nämä omat mökkisämpylät eivät tuoneet riittävää lentoa pohkeisiin. Ja loppukirissä hän oli lyömätön.
- Täältä selostamosta näytti, että hänen loppukirinsä alkoi jo ensimmäisen sadan metrin jälkeen?
- Kyllä vain, sitä juuri tarkoitan, pelkkää loppukiriä koko tyyppi. Vaikea kilpailla tällaista raskasta taktikointia vastaan.
- Hänen taktiikkanaan näytti olevan vain juosta sinua nopeammin alusta loppuun?
- Siitä ei varmaankaan ollut kyse.
- Näin lopuksi klassikkokysymys: miltä nyt tuntuu?
- Siltä, että palautuminen tapahtuu siinä puisessa ikkunattomassa yksiössä.
- Millä eväillä jatkoon?
- Täytyy vielä keskustella valmennusjohdon kanssa, mutta muutama ratkaisu tähän olisi tarjolla. Tyttären yleisurheiluharrastuksen lopettaminen olisi selkeä seuraava steppi ja toiseksi kisan alkuvaiheessa myös töniminen tai kamppaaminen voisi auttaa. Hän on kuitenkin aika kevyt. Lisäksi tuo hemohes on vielä kokeile...
- Kiitos, täältä urheilukentältä tähän.

Miten toimii kaunis aktiivisuuskoru?

Olin ystäväni kanssa pitkällä kävelyllä. Hän tarkisti lenkin päätteeksi, paljonko askelia oli kertynyt. Hän kaivoi puhelimensa esille ja napautti rintapielessä komeilevaa koruaan.

Pakkauksessa tulee nahkaranneke ja kaulaketju, klipsi on lehdessä kiinni.

Mitä! Hänellä oli maailman nätein aktiivisuusvekotin! Kyseessä oli jenkkiläisen start-upin Bellabeatin Leaf, jota käytetään suoraan mobiililaitteella sovelluksen kautta. Korussa itsessään ei siis ole mitään toiminnallisuusnappuloita.

Laite mittaa aktiivisuutta eli rekisteröi liikkeitä, myös unen aikana. Siihen saa tallennettua erilaisia hälytyksiä, tavoitteita ja hitto vie kuukautiskiertonsa. Ja jos on mindfulnessiin päin kallellaan, ohjelman kanssa voi tehdä hengitysharjoituksia.

Pyhä jysäys.

Tykkään datasta ja analytiikasta, mutten ole perinteisten rannetietokoneiden ystävä. En ole ammattiurheilija. Olen tavallinen keskivartalo-ongelmista kärsivä persjalkainen, jonka harjoittelu on tempoilevaa, katkonaista ja tavoitteetonta. Mitä ihmettä teen treenin teho- ja palautumistiedoilla? En yhtään mitään. Naaman väristä näkyy onko ollut tehokasta.

Toiseksi ne ovat rumia. Insinöörilähtöisyys näkyy liikaa käyttöliittymässä ja designissa: kellot ovat poikkeuksetta isoja ja rumia ja käyttökokemus epäselvä. Eivätkä sykemittarit koskaan saa sykettäni oikein - vaikka muistaisinkin kostuttaa ja laittaa sykevyön paikoilleen ja aloittaa vielä mittaamisenkin.

Ihastuinkin tämän älylaitteen yksinkertaisuuteen. Koska kyseessä on pieni ja huomaamaton koru (jota voi pitää kolmella eri tavalla), sitä voisi kantaa vuorokauden ympäri ilman asennuksia, kostuttelua ja kellon venkslaamista.

Yllätin itseni ja tilasin itselleni Leafin uuden elämän aloittamisen huumassa.

Anteeksi jos too much info, mutta tässä sovelluksen kolme päänäkymää, jotka
synkataan bluukan kautta mobiililaitteeseen.

Dataa on nyt kertynyt parisen viikkoa. Leaf ei ole sekunnintarkka, se ei mittaa sykettä tai kaloreita, sitä ei voi pitää uidessa eikä sekään ymmärrä fillarointia. Lisäksi sovelluksen hassut kannustukset tuntuvat turhan amerikkalaisilta. Aktiviteetit (ja hei listassa on mm. leikki lasten kanssa ja seksi!) lisätään sovelluksen kautta.

Mutta silti vehje on jo viikossa osoittanut, että se mitä kuvittelen tietäväni itsestäni, ja se, mikä on totuus, ovat kaksi eri asiaa.

Esimerkiksi nukkuminen. Näen selvästi, miksi kannattaisi hankkia mökille parempi patja ja miten päiväunet vaikuttavat nukahtamiseen. Ja vaikka kuvittelen tarvitsevani paljon unta, se ei pidä paikkaansa: jos saan vähintään kolme syvän unen pätkää, 7 tuntia riittäisi.

Niin, ja nukun pisimmän syvän unen pätkäni siihen aikaan, kun osa jengistä nousee ylös. Olen ihan oikeasti iltavirkku, minkä toki jo tiesin ennestäänkin.

Sitten aktiivisuus. Osasin aavistaa, että toimistopäivät eivät ole erityisen aktiivisia. Mutta että askelien määrä jää pariin tuhanteen. Iik! Olen todellakin riippuvainen työmatkapyöräilystä. Nyt ranteessa surisee, jos unohdun istumaan liian pitkäksi aikaa.

Koska kyseessä on naisille suunniteltu tuote, siihen saa naputeltua kuukautiskiertonsa - ja siitä löytyikin sellainen ahaa-elämys, että teen siitä oman postauksensa. Kierrossa näytetään syötetyn datan perusteella oletetut menkat, hedelmällisyyspäivät ja ovulaatio. Myös raskauden voi lisätä kalenteriin. Koti-insinööri pyysi jakamaan erityisesti pms-päivät.

Summa summarum: kiinnostava tuote sohvaperunoille. Joskus kannattaa mittailla asioita eikä vain luulla ja olettaa.

Sunnuntailenkkeilijä vs. tosilenkkeilijä

Kävin taannoin Koti-insinöörin kanssa lenkillä. Siinä matkan varrella ehdin pohdiskella sitä, miten juoksijat voi helposti jakaa kahteen ryhmään.

1) Tosijuoksijoihin, jotka rakastavat juoksemista. Heidän kroppansa on suorastaan tehty kyseistä liikuntamuotoa varten ja he ovat varustautuneet mittavalla laitteistolla ja satelliittiyhteyksillä.

Ja sitten ovat 2) ne, jotka aloittavat lajin vastentahtoisesti ruuhkavuosien ajanpuutteen pakottamana. He tuntevat joka askeleella tekevänsä väärin itseään kohtaan.

Koti-insinööri kuuluu ensimmäiseen ja minä jälkimmäiseen ryhmään.

Vaikka harrastus on näennäisesti sama, näillä kahdella ryhmällä on selkeä ero. Ja se näkyy muussakin kuin vain ajassa, jonka kympin lenkillä saa kulumaan.

Onkin kuumottavaa lähteä lenkille tosijuoksijan kanssa. Siinä on vitsit vähissä. Empiiristen havaintojeni mukaan tosijuoksija ei koskaan...

• keksi valtavaa määrää tekosyitä lenkille lähtöön (= on liian kuuma / kylmä / tuulista / sateista / tai aurinkoista, aikaista / myöhä, menkat tulossa / menossa, kurkku kipeä, vatsa täynnä / vatsa tyhjä jne.)
• tarkista lähtöhetkellä, pitäiskö sittenkin unohtaa koko juttu ja lukea vaikka kirjaa tämäkin aika,
• tiedustele kilometrin välein, joko pitäisi pikkuhiljaa lähteä takaisinpäin,
• pysähdy siksi, että tienlaidassa on metsämansikoita (sieniaika on vielä pahempi), näyteikkunassa hyvännäköiset popot tai pellolla kurkia,
• keskustele omista tuntemuksistaan (pistää, hengästyttää, hiertää, jalat tuntuvat tönköiltä ja ötökkä meni suuhun),
• jää ottamaan selfietä upeankeltaisen rypsipellon edessä,
• pysähdy lässyttämään vastaantulevalle koiranpennulle,
• koe tarvetta somejakoihin kaikilla yli viiden kilometrin lenkeillä,
• ehdota oikoreittiä tai
• naura vitseille gps-laitteen tarjoamien koordinaattien hyödyllisyydestä Medihelin kutsumisessa.

Näin ei voi jatkua. Haluan pikimmiten sen koiran. Ehkä sekään ei naura vitseilleni, mutta eipä se myöskään aloita keskustelua siitä, miten joku voi fyysisesti juosta näin hitaasti.

Ei enää ikinä bikinikunnossa

Joku personal trainer oli sanonut jotain äitiyskiloista. Siitä tuli mieleen eräs anekdootti.

Juhlistimme taannoin ystävän synttäreitä kylpylässä. Mietin jo etukäteen pakosuunnitelmaa, ellei tarjolla olisi kylpytakkia. En kertakaikkiaan esiinny enää ihmisten ilmoilla bikineissä, ikinä, saati jossain spa-osastolla. Mummouikkarissani kehtaan juuri ja juuri kipittää altaaseen.

Syynä on vatsalihasten erkauma ja venynyt vatsakalvo, mikä tekee vyötäröstä perunapellon. Ja se ei tule takaisin laihduttamalla. Kirurginen korjausoperaatio taas olisi iso ja kallis.

Kaikki synnyttäneiden naisten kokema vartaloepätoivo ei siis johdu raskauden aikana syödyistä berliininmunkeista. Vaan siitä kaikesta muusta.

Raskaus, synnytys ja imetys ovat fysiikalle yleensä helvetinmoinen urakka, jossa ei protskupirtelön imeminen auta.

Kroppa voi ottaa osumia monella tapaa. Jollain repeää kymmenen sentin railo vatsalihasten väliin ja napa ajelehtii irtonaisena, jollekin tulee rypäleet sääriin, toiselle jää lörpsäkkä vyölaukku, kolmannelle hienot tiikeriraidat ja notkoselkä ja jollakin taas c-kuppi vaihtuu teepusseihin. On varmasti joku, joka on kerännyt koko suoran.

Palautuminen on yksilöllistä. Osa naisista palautuu paremmin, osa huonommin - ja siihen vaikuttaa niin synnytystapa kuin perimä, ikä, kunto ja ihotyyppikin. Ei ole kyse mistään tietoisesta no excuses -päätöksestä.

Olosuhteet - kuten se perhe - eivät ole mikään tekosyy vaan sanelevat omat ehtonsa: koliikkivauvan yksinhuoltajalla ei ole yhtä hyvät mahdollisuudet hoitaa itseään kuntoon kuin unelmavauvan äidin, jolla on tukiverkkoja muille jakaa.

Ja sitten on niitä, joille sillä kiinteytymisellä ei ole niin väliksi. Jos elimistöön on jäänyt kremppaa, joka aiheuttaa muutakin kuin esteettistä haittaa, paranemiseen menee aikaa. Pään sisäisestä tilasta nyt puhumattakaan.

Tasan eivät käy onnenlahjat tässäkään asiassa.

Hiihtokilpailun makua

Taas on saavutettu yksi perhehistorian merkkipaalu: olemme tänä talvena olleet ensimmäistä kertaa ladulla koko perheen voimin.

Lasten myötä joutuu kohtaamaan kaikenlaisia oman lapsuutensa kokemuksia, myös talviurheilun saralla. Toiset tykkää, toiset ei. Kuumalla mehulla poishuuhdottu hiihtokilpailujen verenmaku lienee kitkerä sukupolvikokemus.

Onhan tässä toki oma hommansa. Kahden lapsen välineet ovat käytettynäkin kalliit ja monot täytyy uusia melkein joka vuosi, vaikka parina viime talvena hiihtopäiviä on ollut etelässä yksi. Kamojen ronttaaminen kouluun täyden repun kanssa on raskasta. Perheen yhteiseksi harrastukseksi tästä ei ole moneen vuoteen, sen verran hidasta kehitys on.

Miksi siis vaivautua?

Hiihto ja luistelu ovat niin itsestäänselvä osa suomalaiskansallista kulttuuriperintöä, että harva kyseenalaistaa opetuksen tarpeen. Vaikka asumme pohjoisessa, ei hiihtäminen (sen enempää kuin luisteleminenkaan) ole nykyään mikään välttämätön taito, mutta tavallaan se kuuluu yleissivistykseen siinä missä koripallokin.

Minut peruskoulu opetti lähinnä vihaamaan hiihtoa. Susihuonoilla välineillä kerran talvessa läpisudittu hiihtokilpailu, johon meitä ei tietenkään valmennettu millään tavalla, oli mielestäni silkkaa kidutusta.

Löysin hiihdon uudelleen parikymppisenä monen vuoden ehdottomuuden jälkeen. Muutin lähelle merenrantaa ja silloinen poikaystävät usutti jäälle hiihtämään. Tasaisella hangella, auringonpaisteessa ja ilman kiirettä oli oikein mukavaa sivakoida. Syke nousi, mutta niveliin ei sattunut. Treeni otti koko kroppaan, mutta vauhdin sai määrätä itse. Taukojakin sai pitää. Mikäs siinä istuskellessa kaakaon ja voileipien kanssa.

Aloin lämmetä lajille ja ostin ensimmäisen suksuparini. Sen jälkeen kilometrejä on kertynyt tasaiseen tahtiin. Nykyään hiihto on ainoa postiivinen asia, jonka talvesta löydän.

Ei ongelma ollut hiihto, vaan se hiihtämisen tarjoiluehdotus, jossa nautinto ja mukavuus eivät olleet missään roolissa.

Tätä yritän myös omallekin jälkikasvulle saada läpi: ulkoilun ja liikkumisen pitäisi olla kivaa ja rentoa. Kaikki kompuroivat ladulla alkuun ja oppimiseen menee aikaa.

Ja sitten pitää vain hyväksyä se, että jotkut haluavat mieluummin piirrellä sauvalla kukkia lumeen. Ja se, että kun kysyy kumpi on kivempaa hiihtäminen vai luistelu, vastaus on "pulkkailu".

Ps. Jos hiihto ei maistu, tsekkaa nämä:

1. Ovatko sukset ajan tasalla? Jos vanhat hikilaudat ovat ajalta, jolloin olit 20 kiloa kevyempi, pohjat ovat täynnä naarmuja ja kyljissä on murtumajälkiä, kannattaa setti päivittää uuteen. Sukset valitaan painon ja potkun mukaan, joten osta ne ammattilaiselta, joka mittaa pitoalueen.
2. Panosta sopiviin monoihin. Monon pitää tuntua siltä kuin jalassa ei olisi mitään, yleensä puoli numeroa isompi koko jeesaa. Ja huom kaikki räpyläjalat: löysin täydelliset monot Salomonin leveän lestin malleista.
3. Voitele: suksesta riippuen tarvitset pitoa ja luistoa. Huonon luiston kanssa voi jotenkin elää, mutta lipsuminen pilaa kaiken.
4. Tekniikka kunnossa? Hiihtokoulu ei ole huono ajatus jos suksi ei luista. Suomen latu auttaa alkuun.

Laihduttamisen psykologiaa

Jatkoa rapakunto-postaukseen.

Ongelma on tiedostettu ja nyt on aika aloittaa uusi elämä. Olenkin siirtynyt sitkuttelemaan, pitäisi-moodiin. Siirrän aloituksen deadlinea koko ajan eteenpäin.

Oikein naurattaa tämä etukäteen lannistunut olo. Usko onnistumiseen puuttuu eikä mitenkään jaksaisi. Olisi niin paljon mukavampaa ja helpompaa olla tekemättä mitään.

Entäs jos ei tekisi? Keksin tekosyitä ryhtiliikkeen lykkäämiselle vaikka kuinka paljon.

En stressaannu kovin helposti, mutta syyskuu on sille otollista aikaa. Vähenevän valon (josta muuten kärsivät erityisesti iltavirkut) lisäksi syyskuu on minulle vuoden kiireisin kuukausi, mikä aiheuttaa paitsi keskimääräistä pahempaa kalenterisäätöä myös huonoja yöunia.

Ryhdistäytyminen sopii todella huonosti väsymykseen, koska siihen pitää motivoitua ja keskittyä - viiskakkosellakin pitää muistaa rytmi ja suunnitella paastopäivän eväät.

On selvää, että huonoista yöunista johtuva väsymys on ihan oikea fysiologinen tila, joka ei katoa kahvilla tai positiivisella ajattelulla. Jos ei jaksa, ei jaksa. Silloin on laitettava kaikki paukut siihen, että tunnelin päässä näkyisi valoa.

Mutta sitten on epämääräistä energiattomuutta, aloitekyvyn puutetta ja epäonnistumisen pelkoa - sellaista psykologista vellontaa. Jos motivaatio puuttuu, ei mitään tapahdu. Vaikka tiedän ihan hyvin, että kun saan sen ensimmäisen askeleen otettua, alan taas uskoa pystymiseen, mikä motivoi.

Mutta mikä on se tapa, jolla saa sen ensimmäisen askeleen otettua?

Minulle toimii itseni yllättäminen.

Pääsin jumppaan, kun pinkaisin hetken mielijohteesta aamutunnille.

Toiseksi päätin viime viikolla, että viimeinen irtispussini on nyt ostettu. En kieltäydy sokerista kokonaan, mutta karkkien syömislakko saa nyt jäädä toistaiseksi voimassaolevaksi tilaksi. Aika paha, mutta näillä mennään.

Virallinen rapakuntopostaus

Menimme viikonloppuna Skidin kanssa käymään urheilukentällä.

Ei enää tätä.

Ehdotin, että ottaisimme alkuun sellaisen reipasvauhtisen kierroksen kentän ympäri. Sata metriä ennen maalia huikkasin (vitsinä!), että nyt voisi ottaa vaikka loppukirin. Skidi ei ymmärtänyt huumoria vaan tihensi askeltaan niin, että olin muutamassa sekunnissa jäänyt useita metrejä.

Eikä siinä kaikki. En saanut sitä enää kiinni. Vaikka yritin.

Yritin esittää maalissa, että pystyn puhumaan ihan normaalilla äänellä, mutta todellisuudessa olin aivan puhki.

Sama kävi myös 50 metrillä. Valmiiksi väsyneet etureidet kramppasivat jo parinkymmenen metrin jälkeen, mutta en sentään hävinnyt kuin pari metriä. Aika vähän jäi enää selitettävää.

Enemmän tätä.

Tsiisas, miten karseaa. Jos häviää 125 senttiselle, reilusti alle 30 kiloiselle nyypälle voi virallisesti julistaa olevansa täydellisessä rapakunnossa.

Eikä se nyt loppujen lopuksi ole ihme.

Kesä on todellakin mennyt varvasta lepuuttaessa. Kesän ainoa sykettä kohottava rutistukseni oli eteisen maalaus (ja sekin johtui siitä, että maali loppui kesken). Ja voihan olla, että olen ehkä hiukan syönyt vähän turhan paljon jäätelöä (kiitos Jymyn), joka on siirtynyt suoraan kuorrutukseksi vyötärönseudulle.

Nyt olenkin taas sen saman totuuden edessä, että joudun aloittamaan kaiken alusta. Pelkkä työmatkafillarointi ei riitä, alkuunkaan. Pitää myös katsoa syömiset uudelleen. Miten hemmetissä voinkin aina unohtaa, että kunto pysyy tekemättä mitään yhtä hyvin kuin halpa laastari kylvyssä.

Eipä siis muuta kuin lähtöruutuun. Lenkkarit esiin, jumppakorttiin kertoja ja syviä vatsalihaksia joka ilta. Lounaaksi salaattia. Kaikki turha makea pois (ilmoittaudun mielelläni johonkin sokeriaddiktiotukiryhmään!!) ja irtokarkkeihin en koske syksyllä lainkaan. Ja jos tämä ei auta, niin 5:2 kehiin.

Huoh. Onneksi edes tähän uudelleen aloittamiseen on syntynyt jo rutiini.

Kun äiti varpaan mursi

Tämä murtunut varvas on yksi halvatun riesa.

Sandaalit ja sukat. Ainoat jotka mahtuvat jalkaan.

Kaikki alkoi uimareissusta. Onnistuin sääreen kietoutuvia ahvenvitoja nyhtäessäni potkaisemaan itse itseäni varpaaseen. Illan mittaan varpaasta tuli sairaan kipeä, kuuma ja turvonnut enkä pystynyt varaamaan jalalle yhtään painoa. Jouduttuani konttaamaan aamupalalle, päätin testata, miten hyvinvointiyhteiskunta suhtautuu ulkopaikkakuntalaiseen mökkeilijään.

Ja hyvinhän se suhtautui. Löytyi lääkäri, löytyi röntgen ja löytyi diagnoosi: vasemman isovarpaan toisessa nivelessä on tarkkarajainen murtuma. Kepit, kolme viikkoa urheilukieltoa ja lepoa kinttu ylhäällä. Paranee parissa kuukaudessa entiselleen.

Pieni juttu, iso haitta. Mutta on tästä hyötyäkin (kuten melkein aina kaikesta paskasta on).

1. Kun äiti poistetaan käytöstä, lapset oppivat uusia taitoja. Skidi osaa nyt lisätä puita saunan kiukaaseen, pesee itse tukkansa ja pistää mökin wifin päälle. Nelivuotias availee ovia ja juoksee erilaisten kamojen perässä kuin kultainen noutaja. Ja huutaa kaupassa, että varokaa äiti tulee.

2. Pottuvarvas on nähdäkseni aivojen veroinen ruumiinosa. Kävelemisen lisäksi murtuneeseen varpaaseen sattuu kaikki, tiskaaminen, housujen pukeminen, pöydässä istuminen, leivän paahtaminen, kyykkiminen ja keinuminen. Perkele. Tietäkää, että isovarvasta pitää varjella henkensä uhalla! My precious.

3. Esteettömyysasioista ei nillitetä ihan suotta. On ihan selvää että saaristossa sijaitseva kallioinen ja mäkinen mökkitontti on kepeillä kävelyyn mahdollisimman epäsopiva. Mutta että kauppakeskuksestakin saadaan ihan helvetin sekava porras-hissi-liukuporras-viidakko on pelkästään huonoa suunnittelua. Pitäisikö jonkun arkkitehdinkin joskus kokeilla liikkumista vammautuneena?

4. Kenkä. Lääkäri käski käyttää kovapohjaisia kenkiä. Mitä ne sellaiset ovat? Puukkarit? Joku raksatöissä käytettävä turvakenkä? Hyvä idea kyllä sinänsä: jos olisi käyttänyt kyseistä kenkää myös uidessa, tätä vahinkoa ei olisi ikinä tapahtunut!

5. Mökissä on räjähdys. Se näkymätön työ muuttuu hiljalleen näkyväksi: siivoan nähtävästi päivän mittaan merkittävän määrän pikkujuttuja paikoilleen. Nyt kun en tee sitä, vaatteiden ja muun kaman juhlaliputus on mittava.

6. Ajattelin ensimmäistä kertaa asiaa nimeltä osteoporoosi. Koska eihän kukaan voi potkaista itseltään luuta rikki. Kun katsoin netistä, miten luutuminen tapahtuu, törmäsin tietoon että nainen menettää noin puolet luuston huippumassastaan 80 vuoden ikään mennessä. Oho. Pelkkää laihtumista tiedossa!

7.  Kepeilä kävely on sairaan hyvää hartiajumppaa. Hiki tulee ja lavat liikkuu. Syvät vatsatkin on oltava jäykkinä jos meinaa kinkata eteenpäin hallitusti, ilman että ajautuu siihen taaperoiden alamäkiongelmaan, jossa vauhti vain kiihtyy mutta jarruja ei ole.

8. Murphyn laki. Nyt kun pottua pitäisi erityisesti varoa, Skidi on tallannut sen päälle eilen kaksi kertaa ja Snadi tänään kerran. Lisäksi potkaisin sen itse saunan lauteeseen ja lopuksi vielä kainalosauva kaatui päälle. Hienoa. Juuri mitä lääkäri määräsi. Jos varpaat ovat tällaisessa pommituksessa ihan normaalielämässä, miksi enemmän ei ole varvasvammaisia, kysyn vaan.

9. Äiti ja lepo. Lääkäreiden pitäisi ymmärtää, että lapsiperheessä aikuisten "lepo" on aika näennäistä, ja keskittyä kertomaan, miten minimoidaan vahingot, jos ei kuitenkaan lepää.

10. Kesää ei voita mikään. Vaikka helteet häipyivät, sataa harva se tunti, riippumatossa ei saa hyvää asentoa ja liikun ketterästi kuin sahapukki, vituttaa yllättävän vähän. On tässä nyt valoa, tuoksuja, kukkia, mettisiä, grilli ja iloisia kersoja kuitenkin. Ja lupa passuuttaa.

Ensimmäinen viikko sähköpyöräilijänä

*Yhteistyössä Helkaman kanssa

Sain sähköavusteisen Helkamani jo pari viikkoa sitten, mutta karseasta flunssasta johtuen fillari on ollut aktiivikäytössä vasta viime viikosta. Pidin ensimmäisen viikon ajan päiväkirjaa havainnoista - ja kas, päiviin mahtui kaikenlaista.
 

Maanantai

Aamu helvetistä. Sää +8, tuulee ja sataa. Illalla valtuuston kokous, joten reppu painaa tonnin kun läppäri piuhoineen on mukana, lapsen ja päiväkotirepun lisäksi. Bonuksena karsea yskä, päänsärky ja menkat - biorytmijackpotista puuttuu vain krapula.

Jos pyörässä ei olisi sähköä, olisin aivan salettiin valinnut bussin. Tartun kuitenkin ohuen toiveikkaana fillariin. Päiväkodin pit stopin jälkeen tajuan, että tarvitsen lisää kerroksia yläkroppaan - koska en hikoile! Olen myös ennätyksellisestä vatuloinnista (omasta ja kersojen) huolimatta jo varttia yli yhdeksän konetta käynnistelemässä, koska suihkukeikkaa ei tarvita. Woohoo!

Matka-aika ei merkittävästi muuttunut, mutta ratkaisevaa oli keveys. On kummallinen tunne siirtyä suoraan pyörän selästä työpöydän ääreen. Tukka on kyllä koko päivän huonosti.

Illalla pyörä jää töihin, kun siirryn junalla Espoon keskukseen, joten otan akun irti. Ehkä mahdollinen pölliminen olisi vähemmän kiinnostavaa, kun kallein osa puuttuu.

Miehet ovat erittäin kiinnostuneita lähtemään testiajolle.

Tiistai

Kokous päättyy 00:10. Kotona olen puoli yksi, nukkumassa yhdeltä. Koko perhe yskii yön. Töttöröö. Menen töihin bussilla, joten en oikeastaan herää koko päivänä.

Kotimatkalle säntään sairaassa kiireessä, sillä päiväkodin kevätjuhla alkaa 15:30. Olisin saanut takuuvarmasti sydärin 10 m/s vastatuuleen, mutta pistän avustuksen täysille. Kiitollisuuteni akkua kohtaan kohoaa uusiin sfääreihin kun kaarran pihaan vain 10 minsaa myöhässä.

Samalla tajuan, että olen ihan turhaan mennyt sähköpyörällä vanhaa reittiä. Alunperinhän suunnittelin pyöräilyreittini siten, että kierrän Tapiolan törkeimmän ylämäen. Voisin mennä nyt suoraan kun ei tarvitse pelätä maitohappoja reisissä ekan viiden minuutin jälkeen. Hassua, etten edes muistanut, miksi aikoinaan valitsin pitemmän kiertoreitin.

Keskiviikko

Pienestä tihkusta huolimatta pyöräilypäivä. Mutta jumankekka: Otaniemen kohdalla näytön valot alkavat vilkkua. Iiik. Toden totta, en ole ladannut akkua vielä kertaakaan ja eilinen meno taisi kuluttaa aika paljon energiaa! Ei auta itku markkinoilla, poljen duuniin ilman avustusta. Onneksi on vaihtopaita mukana.

Kotimatkalla helpottaa alamäki ja se, että uusi pyörä on aina uusi pyörä. Kun renkaat on täynnä ja ketjut ei-mutaiset, polkeminen on sujuvaa, vaikka painoa onkin enemmän.

Lihasmuistiin jää tästä keikasta kuitenkin sen verran kirkas merkintä, että muistan helposti laittaa akun illalla lataukseen. Viikon anaerobinen treeni check.

Torstai

Alan tottua pyörään, painopisteeseen ja löydän ajotekniikan. Testaan täpinöissäni avustuksen ja eri vaihteiden roolia -- ja olen ajaa auton alle. Argh, tekniikasta huolimatta on keskityttävä liikenteeseen.

Huomaan olevani avustuksesta erityisen iloinen ylämäkien lisäksi matkan muissa hidasteissa kuten risteyksissä, työmaa-alueilla ja mutkissa - ja niitä on yllättävän paljon. Matka-ajassa ja hiki-indeksissä yksi iso muutostekijä on se, että kiihdytys takaisin matkavauhtiin sujuu nopeasti ja helposti. Pyörä suorastaan nykäisee matkaan valoista.

Perjantai

Yrittäjäpäivä, presentaatio kaupungilla joten läppäri mukana. Ilman sähköpyörää olisin mennyt taksilla. Nyt rullasin paikalle palaverivaatteissa tismalleen ajoissa ilman punaista naamaa, läikkää selässä ja läähätystä. Prese plakkariin ja takaisin kotiin. Paluumatkalla nautiskelen ja vedän kevättä henkeen täysin siemauksin. Parikymmentä kilsaa parin tunnin sisään ei tee heikkoakaan.

Summa summarum.

Kun kerron hankinnastani, ensimmäinen kommentti on yleensä se, että sähköpyörä vähentää liikuntaa ja leventää persettä. Voin jo yhden viikon perusteella todeta, että asia ei ole aivan niin mustavalkoinen. Kun kynnys pyöräilyyn madaltuu, pyöräily lisääntyy.

Ja kuten broidini totesi, tätäkin pitää polkea. Kalorivertailuun palaan vielä.

Jänis jumpassa

Menin tänään jumppaan tarkoituksena ottaa rauhallisesti. Olin kumonnut eilen illalla pari skumppalasillista liikaa ja jalatkin olivat vähän jumissa lenkistä. Ei siis tuntunut kovin skarpilta ja rehkiväiseltä, mutta yllätin itseni raahautumalla kiertoharjoitteluun. Senhän voisi vetää ihan omaan tahtiin.

Kuinka ollakaan, tunnille osallistui myös nuorehko mieshenkilö. Hän oli paidan selkämyksestä päätellen juossut alkulämmittelyksi maratonin, joka taas oli kropan perusteella ollut viikon rennoin suoritus.

Arvioni ei mennyt ihan vikaan. Hän aloitti treenin naruhyppelyllä, siis sillä versiolla, jossa vedetään kaksi kierrosta yhdellä hypyllä. Sama tahti jatkui. Hän teki jännehyppyjä painot harteilla, hyppypunnerruksia kahvakuulan kanssa ja roikkui lopuksi ohjaajan kauhuksi kattopalkissa nostellen jalkoja olkapäiden tasolle.

Jesus. Maria. Rodriguez.

Voin kertoa, että lupaukseni rennosta, palauttavasta verryttelystä meni vessasta alas. En yksinkertaisesti kehdannut lusmuilla. Ja nähdäkseni tyyppi lietsoi koko ryhmän sydäriä kolkuttelevaan suoritukseen.

Vaikka "naisjumpasta" usein puhutaankin halventavaan sävyyn, ei tuntien sisällössä ole loppujen lopuksi mitään vikaa. Kyse on vain omasta mielentilasta. Laiskalla fiiliksellä ei synny kovin tehokasta suoritusta.

Tulinkin siihen tulokseen, että minä tarvitsisin jäniksen. Juoksukilpailuissakin on tyyppi, joka pitää tahtia yllä. Miksei sitten ohjatuilla tunneilla? Kun ohjaajan tehtävänä on lähinnä säätää tekniikkaa ja huudella väliaikatietoja, se räkä poskella riuhtova vieruskaveri on ainoa mikä saa nostettua tsempin tasoa.

Että kiitos vaan Mr. Teräsmies. Täti ei meinannut päästä hallin ovista ulos, mutta toivon että olet paikalla seuraavallakin kerralla.

Mukavuuspyöräilijän manifesti

Fillarikausi on korkattu! Aloitin pyöräilyn jo helmikuun puolella, heti kun kauhuindeksi (pimeys+kylmyys+liukkaus) alkoi laskea.

Ensimmäisinä pyöräilykertoina muistuu aina mieleen, että pyöräilyn tuotekehitys on jäänyt jotenkin kesken - tai sitten se on väärien ihmisten käsissä. Kun puhutaan kehityksestä, puhutaan yleensä tekniikasta: vaihteista, rungon materiaaleista ja levyjarruista.

Mutta kun minä en ole kilpa-ajaja. Viis veisaan härpäkkeistä ja vauhdin maksimoinnista, olen pullamössöpyöräilijä ja kiinnostunut oikeastaan vain mukavuudesta.

Esimerkiksi.

Kypärä. Hyvännäköinen kypärä on ilmeisesti mahdottomuus, mutta päähän hyvin istuva ja helposti säädettävä malli olisi jo turvallisuusnäkökulmastakin poikaa. Ihmisten päät ovat hyvin erimuotoisia ja säätöjä / pehmusteita pitäisi olla moneen lähtöön. Lisävarusteeksi katupölyaikaan kaipaisin myös integroitavaa raitisilmasuodatinta.

Tuulilasi. Eräänä iltana taivaalta satoi puuskaisen tuulen mukana pieniä nauloja. No ehkä se oli vaan jotain jäähilettä, mutta on hemmetin vaikea polkea silmät kiinni ja kasvot taaksepäin käännettynä. Arvostaisin jonkinlaista naaman eteen tulevaa suojaa. Eikä ollenkaan haittaisi jos sen voisi myötätuulella kääntää purjeeksi.

Suuntavilkku. Reitilläni on kohta, jossa pitää kääntyä autotien suuntaiselta kevyen liikenteen väylältä ajoradan yli vasemmalle. Joudun kurkkimaan olkani yli 180 astetta samalla kun jarrutan ja valmistaudun kääntymään. En mitenkään voi irrottaa toista kättä näyttääkseni suuntamerkkiä tai olen jontkassa.Tämä olisi myös pimeällä erittäin toivottava ominaisuus.

Minipainepesuri. Kuraisilla keleillä fillari kehotetaan pesemään, jotta maalipinta ja ketjut eivät ruostu. Anteeksi, mutta missä? Meillä ei ole ulkona vesipistettä enkä aio raahata fillaria kylpyammeeseen. Pienen vaahtosammuttimen oloinen hanasta täytettävä painepesuri ratkaisisi akuutin rapakriisin.

Satula. No onhan mulla toki satula. Mutta toiveena olisi mukava satula. Tuhto on ensimmäisten pyöräilykertojen jälkeen tulessa (ja tätä ilmiötä on tutkittu ihan lääketieteessäkin) kunnes se ilmeisesti turtuu. Mitä järkeä siinä on? Kuka autoilija suostuisi istumaan penkillä, josta tulee perse kipeäksi?

Pumppu. Tajusin vasta viime syksynä erään pyöräilyharrastajan opastamana, miten täynnä renkaiden pitäisi olla, jotta pyörä rullaa kevyesti. Renkaita pitäisikin pumpata säännöllisin väliajoin, mutta se on niin hirveä projekti, että välttelen sitä viimeiseen asti. Kädet ovat mustat, selkä kipeä ja se musta korkki häviää aina - ja lopputuloksena kumi saattaa olla tyhjempi kuin aloittaessa.

Mitäs mieltä olette - pääsisikö näillä alkuun? Ja kertokaa ihmeessä, jos nämä keksinnöt ovat jo olemassa!

Ps. Olen tänä keväänä aloittamassa yhteistyöprojektia Helkaman (!) kanssa ja testaan mm. sähköpyörää! Pyöräilyaiheista juttua siis tulossa enemmänkin.

Ps. Tiedoksi kaikille fillaroitsijoille, että Hesarissa on aloittanut pyöräilyä sekä liikuntana että liikkumisena käsittelevä blogi Veloelo. Ottakaa seurantaan jos aihe kiinnostaa.

Ongelma ei ole kilpailu

Opetusvirasto on päättänyt lakkauttaa koulujen väliset urheilukilpailut. HS:n urheilutoimituksen esimies linjasi, että urheilukilpailut ovat kivoja vain niille, jotka osaavat urheilla. Koululiikunnassa ei kuulemma ole kyse kilpailemisesta.

Naisten Kympillä 2013 Kuva: Dorit Salutskij

Noh, kaikissa kilpailuissa on tietenkin kamalaa, jos ei osaa. Tämä pätee myös muihin kilpailuihin, kokeisiin ja testeihin, oli sitten kyseessä inssiajo tai mantsan pistarit. Mutta ettäkö koululiikunnassa ei saisi olla kyse kilpailemisesta? Ei tunnilla tarvitsekaan olla, mutta eihän kilpailuihin pidäkään kaikkien mennä.

Kerron oman tarinani. Olin koulussa "ihan hyvä". Äikkä sujui, matikka ei. Bilsa oli kivaa, historia mälsää. Keskiarvo pyöri kahdeksan ja yhdeksän välillä.

Koululiikunta oli kuitenkin ainoa aine, jossa enimmäkseen onnistuin. Uinti oli kamalaa (kunnes opin uimaan) enkä voinut sietää joukkuelajeja, mutta pelasin kiltisti pesistä ja korista, koska pallosilmäni oli vireessä ja aina se matematiikan tunnilla uupumisen voitti.

Mutta yleisurheilussa suorastaan loistin. Olin kevyesti koulun nopein tyttö eikä ohitseni päässyt pojistakaan kuin pari vuotta vanhemmat. Koulujen väliset urheilukilpailut olivatkin vuoden kohokohta. Kävin napsimassa koululle kultaa satasella ja pituudessa (myös korkeudessa, heti kun tajusin että saan osallistua sinnekin) monta vuotta peräkkäin.

Urheilusaavutukset olivat silloiselle itsetunnolleni tärkeitä rakennuspalikoita. En ollut mikään erityisen suosittu tyttö vaan ihan perusnörtti, joka opiskelun ohella vältteli pahimpia kiusaajia siinä missä muutkin. Urheilukentällä olin kerrankin jossain hyvä, parempi kuin muut. Olin nopea ja vahva. Se ei ollut kovin tyttömäistä, mutta viis siitä. Vahvoille ei vittuiltu.

Kilpailuinnostus tyssäsi lukioikäisenä kun jäin kertaalleen toiseksi. Kisoihin alkoi osallistua aktiiviharrastajia, niitä jotka kävivät treeneissä. Kisoissa ei enää pärjännyt pelkällä lahjakkuudella. Olisi pitänyt oikeasti alkaa panostaa lajiin enemmän kuin kerran viikossa. Sen sijaan päätin lopettaa urheilemisen kokonaan.

Näin jälkikäteen olisin toivonut, että joku olisi siinä vaiheessa haastanut vähän ajatteluani. Minähän lopetin, koska yritin saada voittoa ilmaiseksi. Kukaan ei sanonut, että ei se niin mene, pitää osata paitsi lajinsa myös harjoitella ja kilpailla!

Noh, olisin todennäköisesti silti lopettanut, koska en ollut mukana palavasta intohimosta.  

Minusta tärkein viesti olisi se, että reilussa kilpailemisessa ei ole mitään pahaa - hullut vanhemmat tai pedagogisesti taitamattomat opettajat/valmentajat sen liikuntakokemuksen pilaavat. Kilpailemaan voi ja pitää oppia. Ja kilpailemaan opettamisen voi helposti nähdä jopa peruskoulun tehtävänä.

Kilpaileminen tarjoaa valtavasti henkisen kasvun paikkoja ja tuo meidät lähemmäksi omia heikkouksiamme.

Voiko kilpailuasetelmaa käyttää hyväksi? Miten asetetaan tavoitteita? Milloin on kiristämisen ja milloin luovuttamisen paikka? Voiko kilpailutilannetta oppia sietämään? Uskommeko, että tuloksia voi parantaa harjoittelemalla vai petymmekö tappiosta ja tulkitsemme että yrittäminen on turhaa?

Kilpailuissa on mukana myös sosiaalinen puoli.

Miten suhtaudumme voittajiin ja häviäjiin, onnistujiin ja epäonnistujiin? Onnittelemmeko reilusti parempiamme? Osaammeko kannustaa, lohduttaa ja motivoida hävinneitä? 

Eivät nämä kysymykset nyt kovin kaukana suomalaisen yhteiskunnan ongelmista ole.

Ps. Viime viikolla kävi niin, että Skidi tuli elämänsä ensimmäisistä pienimuotoisista yleisurheilukisoista kotiin mitali kaulassa. Rimppakinttu tuli kolmanneksi ikäluokkansa tyttöjen 40 metrillä. Ilman harjoittelua, paljain jaloin.

Olimme yllättyneitä, mutta yllättynein oli kuitenkin Skidi itse. Nyt vain pitäisi olla tekemättä ne samat virheet, jotka itse tein.

Oikea laji ei riitä

Olemme aloittaneet lasten harrastuselämän suhteellisen myöhään. En ole nähnyt päiväkoti-ikäisen aktiivisessa harrastamisessa pointtia (lajeja kun on ihan omasta takaa), mutta kouluikäisen jaksaminen on jo ihan eri tasolla. Koulu vie suurimman osan energiasta, mutta parille harrastukselle on jo tilaa.

Tarjontaa - sekä liikuntaa, musiikkia että taidetta - on runsaasti, mutta valinnan tekee tietenkin vanhempi, omista lähtökohdistaan.

Skidille on ollut vaikea löytää mieleistä liikuntaharrastausta. Joukkuepelit ja kilpailuhenkisyys eivät ole kiinnostaneet edes lähtökohtaisesti ja tanssiryhmäkokeilutkin ovat jääneet muutamaan kertaan.

Selkeitä syitä kiinnostuksen puutteeseen ei löytynyt. Lapset eivät ole järin osaavia tai halukkaita analysoimaan, mikä lajissa tökkii, mutta sivulauseesta se selvisi. Siellä ei ollut ketään kivaa.

Sen lisäksi, että kevätesityksen askelkuviot eivät jääneet päähän, tanssitunnilla ei ollut aikaa tutustua kehenkään.

Tosiaan. Ei ollutkaan kyse lajista, vaan seurasta. Tai sen puutteesta. On vaikea sanoa, kumpi on merkityksellisempää: sosiaalisuus vai itse laji.

Muistaakseni minä halusin pianotunnille vain siksi että paras kaverinikin oli menossa. En ollut pimputtamisesta kauhean kiinnostunut, joten se jäi vuoden sisään. Partiota taas kokeilin yksin. Toista kertaa ei ikinä tullut.

Koulun liikuntakerhosta (jonne tyyppi meni hyvin pitkin hampain) löytyi hyvä kombo. Ihan tavallisessa jumppasalissa liikkuminen oli leikkiä, joka ei erityisesti tähdännyt mihinkään, ja paikalla oli kavereita.

Toivoa on. Tästä rohkaistuneena palasin urheilun juurille. Skidi aloittaa keväällä samassa yleisurheiluseurassa, johon itsekin teininä kuuluin - yhdessä parhaan ystävänsä kanssa.

Yleisurheilu on siitä kummallinen laji, että siitä harvemmin on sellaisenaan aikuisiän harrastukseksi, mutta toisaalta se tarjoaa hyvän pohjan harrastaa jatkossa mitä vain. Hiekkakasaan pomppiminen, keppien heittäminen ja täysiä juokseminen kun on hauskaa ihan muuten vain.

Ja jos ei sekään nappaa niin ei väkisin. Kai sitä voi toistaiseksi harrastaa kavereitakin.

Kertokaapa, millä tavalla teidän perheessä on ne kiinnostavat lajit löydetty?

Veivaa, veivaa!

Tämä postaus on sinulle, joka tiedät, mikä on synnytyksen jälkeinen vyölaukku.

Lanseerasin vuodenvaihteessa uuden kuntoprojektin. Lainaan kokeilumielessä hiukan Skidin joululahjaa, jota on halunnut kokeilla lähes jokainen jouluvieras: hulavannetta.

Joku testanneista nimittäin totesi, että vanteen pyöritys tekee erittäin hyvää jäykkäselkäisille ihmisille, jotka ovat kadottaneet syvät vatsalihakset. Eli sen korsetin, joka vastaa tasapainosta, osittain ryhdistä ja selän kunnosta sekä alavatsan litteydestä. Lisäksi vanteen pyöritys kohottaa sykettä ihan huohotukseen asti ja sopii myös huonopolvisille ihmisille.

Tunnistin itseni välittömästi kohderyhmästä.

Noh, aluksi sykettä kohottaa lähinnä syvä myötähäpeä: jos aikaisempaa kokemusta vanteesta ei ole tai et ole kovin notkea, voi hyvin olla että saat vanteen pyörimään vain käsivoimin. Bonuksena naamallasi on keskimääräistä hölmömpi ilme (perustuu käyttäjätutkimukseen, jossa n=5).

Pehmeällä vaahtomuovilla vuorattu "aikuisten" vanne on painavampi kuin se muovinen,
mitä lapsena ketkutettiin. Helpottaa veivaamista, ihme kyllä.

Tämä laji kysyykin aloittelijalta kärsivällisyyttä. Vatsalihakset (siellä vyölaukun alla) saa aluksi puristaa kivikoviksi eikä hengittää juurikaan voi, mutta kyllä pyöriminen löytyy. Minä alan pikkuhiljaa olla kahden minuutin kunnossa. Heti kun pyöritys alkaa tuntua helpolta, vaihda pyörityssuuntaa ja tee pieniä hypähdyksiä pyörityksen lomassa.

Vanteen veivaus on oikeastaan laiskan ihmisen toiveuni: ei tarvitse poistua kotoa, laji ei vaadi vaatteiden vaihtoa (ota vain sukat pois jos lattia on liukas) ja vanteen saa pieneen tilaan, koska sen saa kuuteen osaan.

Aion veivata tätä riivatun rinkulaa 10 minsaa joka ilta. Katsotaan, miltä vyötärö näyttää kun on aika vetää biksut päälle helmikuussa.

Ps. Affimainos: Jos kiinnostuit, Pilateskauppa.fi:ssä on tarjouksessa voimavanne 19,90€. Ei paha.

Hyvinvointiostoksilla

Kuulun niihin ihmisiin, jotka ovat täynnä kauniita ja jaloja ajatuksia oman hyvinvointinsa lisäämisestä. Ongelmia tulee vasta sitten, kun ajatukset pitäisi konkretisoida toiminnaksi.

Kun aloitin lenkkeilyn, tajusin miten vähän ymmärsin esimerkiksi sykealueiden merkityksestä kuntoiluprojektissani. Toisaalta 5:2 dieetin myötä olen havainnut, että tajuan ruoan sisältämistä kaloreista todella vähän. Subjektiivinen arviointi on aina noh... subjektiivista ja täten mahdollisesti täysin pielessä. Vain selkeästi mitattavissa olevia asioita voi seurata.

Olenkin ollut kiinnostunut hyvinvointirannekkeista. Siis näistä ranteessa killuvista rinkuloista, joiden pitäisi auttaa elämään järkevästi piiskaamalla saavuttamaan liikuntatavoitteet, vaatimalla annosten raportointia, raportoimalla unenlaadusta ja hälyttämällä, jos istuminen kestää liian kauan. Olisiko unta, ruokailua ja liikkumista silmälläpitävästä kapineesta oikeasti hyötyä?

Pukki oli kuullut voivotteluni ja toi minulle ranteeseen viimeisintä teknologiaa.

Olin aluksi innoissani - tästä lähtä lähtisi uusi elämä!

Sitten iski realismi. Onhan minulla kalorilaskurit, heiaheiat ja sykemittarit olleet käytössä ennenkin. Jaksan raportoida tasan niin kauan kun kaikki menee hyvin. Kirjaaminen kosahtaisi ekaan koko perheen flunssaan. Kun alkuhuuma haihtuisi, alkaisin laiminlyödä koko kojetta. Lopuksi hukkaisin sen kuten hukkasin edellisenkin.  

Ikävä totuus on, että asenteesta se on kiinni. Olen yksinkertaisesti laiska. Tarvitsisin jatkuvasti PT:n potkimaan itseäni takapuolelle ja kokin lataamaan eteeni salaattia.

Enkä oikeastaan kaipaa dataa liikkumisen ja mielialan välisestä yhteydestä tai halua jakaa kaikille suoritteitani. Lisäksi tiedän oikein hyvin, milloin olen nukkunut päin persettä. Jos jostain kumman syystä olisin asiasta epävarma, voin aina kysyä puolisoltani.

Lisäksi näissä tietokoneissa on myäs ulkonäköongelmia. Vaikka tykkäänkin insinööreistä, en halua näyttää sellaiselta. Polarin möhkäle ranteessani näyttäisin siltä, että olen maastapoistumiskiellossa tai lomalla sairaalasta.

Minä kaipaan tekosyiden poistamista. Kävin vaihtamassa suomalaisen käsituotteen ruotsalaiseen jalkatuotteeseen: Icebugin nastalenkkareissa askel ei lipsu talvellakaan. Jos en enää uskallakaan pyöräillä, uskallan ehkä juosta. Käsituote kuuluu oikealle urheilijalle, jolla on tavoitteita. Minä en ole sellainen.

Mukaan tarttui myös unelmankevyt, sateen- ja tuulenpitävä kuoritakki ja jumppahousut, joissa näyttää laihalta. Jos joku tietää, miltä tiskiltä saa selkärangan, käyn heti noutamassa.

Kertokaapa, onko teillä näistä mitään kokemuksia? Teinkö oikein vai väärin?

Nelikymppinen viiskakkoselle

Pukukoppiselfie parin viikon takaa.

Nelikymppisenä sitä alkaa olla jo tietoinen omasta kuolevaisuudestaan, varsinkin kun molemmat vanhempani ovat kuolleet paljon ennen aikaansa. Olen ylittänyt geenini, jos elän yli seitsemänkymppiseksi, hyväkuntoisena. Otinkin ilolla vastaan työpaikan tarjoaman ikäkausitarkastuksen.

Juttutuokiota terveydenhoitajan kanssa pohjustettiin parilla putkella verta ja mittauksilla paikan päällä.

Verenpaine 105/72. Juu, välillä huimaa.
Syke 65. Ihan ok.
Hemoglobiini 145. Ei en syö punaista lihaa.
Kolesteroli yli viisi, kuten tavallista. Mutta ei hätää, koska HDL/LDL-suhde on ihan ok.
Maksa-arvot buenot. En syö juurikaan lääkkeitä ja alkoholiannoksista pitää huolen niin hirveä krapula, että yhden lasillisen ylittäminen edellyttää vakavaa puntarointia.
Paastosokeri ok.

Mutta paino. Voi perkele. Ottaen huomioon, että liikun paljon enemmän kuin kaksi vuotta sitten työhöntulotarkastuksen aikaan, olisi voinut olettaa, että en olisi lihonut kiloa. Okei, puntarille sattui ehkä se kuukauden paksuin päivä, mutta silti.

Terveydenhoitaja lohdutti, että olin silminnähden hyväkuntoinen (lihon tasapaksusti) ja pystyn juoksemaan sen maratonin. Mutta kun. En aio ottaa yhtä kiloa per vuosi hamaan tappiin. En. On pakko ryhtyä järeämpiin toimenpiteisiin.

Ja kas kummaa: kirjahyllystäni löytyi tällainen kirja!

Viimeisen kimmokkeen antoi eilen kyläilemään tullut tuttavapariskunta. Molemmat olivat pudottaneet parissa kuukaudessa useita kiloja 5:2 dieetillä. Tämän paastoon perustuvan hittidieetin säännöt ovat kaltaiselleni sluibaajalle helpot: kahtena päivänä viikossa pitää rajoittaa energiansaanti 500 kaloriin, muut päivät saa ottaa normaalisti.

Tämä vaikuttaa todella hyvältä. Melkein mikä tahansa dieetti toimii, jos sitä vain jaksaa noudattaa. Ja ongelmani on nimenomaan se, että jonkun tietyn ruoka-aineeseen perustuvan ruokavalion noudattaminen on tässä elämäntilanteessa vähän liikaa vaadittu. Motivaatio puuttuu.

Aterioiden skippaamisessa sen sijaan olen luontaisesti hyvä. Minulla on kuningasboan aineenvaihdunta: kokonainen tapiiri kerran viikossa olisi se hyvä ruokailutahti. Pääni kestää hyvin pitkät ateriavälit. Mikä on juurikin 5:2:n pointti.

Uskoni on vahva: huomenna on ensimmäinen 500 kalorin päivä. Saa silti toivottaa onnea.

Miksi rakastan pyöräilyä

Kaatosadeselfie.

Lueskelin tänään Nytin fillarointiartikkelia, jossa esiteltiin kolme pyöräilyyn hurahtanutta henkilöä.

Tyypit vaikuttivat jutun perusteella enemmän adrenaliininarkkareilta (mikä sinänsä on ihan ookoo jos tykkää) kuin fillarifaneilta.

Haluankin tuoda esiin vielä neljännen tavan hurahtaa.

Katson nimittäin olevani hurahtanut pyöräilyyn, vaikka en ole ollut pyöräilyonnettomuuden takia sairaalassa, jätä miestäni harrastuksen takia tai polje velodromia ympäri fiksillä.

Minulla ei ole viittätoista viimeisintä huutoa olevaa maantiekiituria vaan ihan tavallinen monelle alustalle sopiva rumahko hybridi, joka sekin on viisi vuotta vanha. Pyöräilen päivittäin Tapiolasta päiväkodin kautta Pasilaan ja takaisin, n. 20 km.

Perustelen hurahdukseni seuraavasti.

Tänä kesänä olen ensimmäistä kertaa viitannut kintaalla säille. Olen valinnut pyörän vaikka taivaalta olisi satanut Guggenheimeja. Viimeksi eilen suhasin kotiin täydessä kaatosateessa. Vettä tuli niin paljon, että silmiä ei voinut pitää auki. Kengistä purskahteli vettä joka polkaisulla, vaatteet liimaantuivat ihoon. Ja tiedättekö: minua vain nauratti, ripsarit poskilla.

Kiskon fillarointitrikoot jalkaan vaikka takana olisi erittäin huonosti nukuttu yö. Viime viikonloppujuhlinnan jälkeen väsytti aivan sairaasti ja olo oli muutenkin hutera (kuten yli 4 alkoholiannosta nauttineella keski-ikäisellä voi olla), mutta tiesin, että bussissa nököttäminen saisi minut vain entistä väsyneemmäksi. Olin siis järkevä ja varmistin työkuntoni fillaroimalla.

Euforian tunteitakin löytyy. Kun ensimmäisenä lämpimänä kevätaamuna käänsin etupyörän päiväkodin pihasta kohti itää, sain itseni kiinni ajatuksesta, että ihanaa, matkaa on jäljellä vielä 10 kilometriä. Jalat olivat täynnä voimaa ja juuri huollettu fillari rullasi äänettömästi asvaltilla.

Satulassa ehtii välillä pysähtyä ja napata kuvan lähestyvästä ukkosrintamasta.
Ja sitten saakin polkea ihan hiki hatussa himaan.

Okei, ehkä olen hurahtanut vain säännöllisen liikunnan aiheuttamaan hyvään kuntoon, nopean matkanteon ja hyötyliikunnan myötä ajankäytön optimointiin, bussilippurahojen säästöön, aivojen säännölliseen tuulettamiseen ulkoilmassa, hetkiin ilman mitään elektronisia laitteita ja kauniiseen, merenrantaa seuraavaan reittiin. Enkä pane ollenkaan pahakseni, että olen muutenkin pirteämpi (ehkä liikunnan, ehkä aamun valoaltistuksen takia) enkä ole juurikaan sairaana.

Bonuksena lähipiiri saa seurakseen paljon relamman mutsin.

Että suosittelen kyllä kaikille pyöräilyyn hurahtamista. Ihan ilman adrenaliinia.

Näin juokset maratonin

Kuten jo edellisessä postauksessa rehvastelin, juoksin tänä kesänä ensimmäisen maratonini! Kyllä. Kuulostaa uskomattomalta juoksuvihaajataustani tuntien, mutta totta se on. Jos sinäkin haluat maratoonariksi, lukaise pettämättömät vinkkini!

Exhibit A

1. Kisan valinta. 
Voit toki mennä New Yorkin tai Tukholman juoksukisoihin, mutta totta puhuen, siellä on aivan liikaa ihmisiä, törkeät pääsymaksut, kauheasti katsojia ja lisäksi sinulle tyrkytetään matkan varrella ties mitä suihkua ja suolakurkkua vaikka pitäisi ihan vaan juosta. Kannattaakin valita konstailematon lähimaraton. Tärkeintä on, että kukaan ei tunne sinua ja mikä hienointa matkavalikoima on paljon tylsiä perinnetapahtumia monipuolisempi: tarjolla oli 13, 6 ja 1,1 kilometriä. Erinomaista! Valitsin kuutosen, koska kilsan pituinen mikromaraton oli kuulemma lapsille.

2. Treenaus
Pidä treeni monipuolisena. Ota ohjelmaan ainakin halonhakkuuta, yrttipenkin kitkemistä, kaislojen niittoa ja mustikoiden keräämistä. Voit käydä juoksemassakin, mutta muista jättää paukkuja itse kisaan.

3. Kunnon kengät
Näin pitkällä matkalla kenkiin kannattaa panostaa. Jos kuitenkin käy niin, että unohdat bränikät neonväriset poposi himaan, voit toki hyväksyä jalkineiksi myös mökin ullakolta löytyneet 20 vuotta vanhat ritsat.

4. Kisapäivän aikataulu
Syö kevyt lounas ja suuntaa kisapaikalle hyvissä ajoin. Jos kisapaikalla käy ilmi, että netissä oli ilmoitettu väärä alkamisajankohta ja sinulla onkin melkein pari tuntia luppoaikaa, käytä se järkevästi valmistautumiseen. Juokse lämmittelyksi vaikka paikalliseen kahvilaan, koska nälkähän tässä jo tulikin.

5. Tankkaus
Nauti kahvilassa yksi sihijuoma ja jykevä pantterituutti. Kunnon eväillä jaksaa kirmata! Älä vaan mitään vettä juo. Se saa tuutin hölskymään ikävästi mahassa.

6. Juoksuseura
Samantasoinen juoksukaveri on onnistuneen kisan tae. Jos kaverisi osoittautuukin hysteeriseksi aropupuksi, teeskentele, että tämä on sinunkin normivauhtisi ja pystyisit kyllä puhumaan jos haluaisit. Mutta ei ole asiaa.

7. Juoksustrategia
Pyri tasaisuuteen. Jos kaipaat lisäpotkua juoksuun, vedä juomapisteellä täysi muki mehua huikalla naamariin - pieni pistos siivittää vähintään yhtä hyvään vauhtiin kuin hikiseen selkääsi liimautuva valtava paarma. Kirittäjänä toimii hyvin myös sihijuomasta aiheutunut järkyttävä pissahätä.

8. Palautuminen
Käy välittömästi juoksun jälkeen tilaamassa vohveli ja kolmostuoppi, jotta saat naaman värin tasaantumaan, puhekykysi takaisin ja pystyt unohtamaan lainatossujen jäljeltä muussiksi menneet jalkapohjat. Pysy tyynenä kun huomaat tuloslistasta ylittäneesi kaikki odotukset ja harmittele, että helle hiukan verotti kilometriaikaa.

Sisäisesti voit karjua riemusta ja tituleerata itseäsi "maratoonariksi". Ensi vuonna uudestaan!

Äitikin harrastaa

Kirjoittelin joku aika sitten lasten harrastuksista. Siis siitä, kuinka ne harrastavat kaikenlaista, vaikka niitä ei kyyditsisi mihinkään kerhoon. Olen huomannut itsekin harrastavani monia asioita, vaikka periaatteessa en harrastakaan mitään.

Juokse porosein!

Päiväkotitriathlon
Lähdet hakemaan ipanoita päivähoidosta. Pyöräiluosuus päättyy kahdeksan kilsan kohdalla kun takakumi puhkeaa, joten juoksutalutat loppumatkan. Saavut päiväkodin pihaan tummanpunaisena, solmuun menneen fillarin kanssa n. 16:59. Sitten uit hiessä loput 800 m kotiin.

Pikapyrähdykset
Juoksulajeja on muitakin. Tässä lajissa treenataan räjähtävää nopeutta yhdistettynä aistiherkkyyteen. Yläkerrasta kuuluva saksien klipsunta ("leikitäänkö kampaajaa?"), kolme vessanvetoa putkeen (putkimies tulee kalliiksi)  ja sohvan takaa kuuluva maiskutus edellyttävät ripeää toimintaa. Ja tietenkin kevätklassikko "Äiti, mulla on vähän paha olo..."

Mindfulness.
Missä mun pyöräilykypärä on? Onko Snadin villapuku pyykkikorissa? Pitikö päiväkotiin viedä rahaa tänään? Oliko aamun palaveri ysiltä vai kympiltä? Milloin kolumnin dedis on? Kuka soitti? Mitä kello on? Odotan sitä päivää, kun voin harrastaa mindemptynessiä. Nyt on vähän varattua.

Huonekalujen entisöinti
Olen erikoistunut tussi- ja kaurapuurotöihin. Osa projekteista on haastavampia kuin toiset, mutta kun sitkeästi hinkkaa, raaputtaa tai taltalla hakkaa niin kyllä se alkuperäinen kaluste sieltä esille tulee. Pintatyöt sitten vielä päälle.

Kahvakersa
Painot 12 ja 21 kg. Monipuolinen voimalaji, jossa nostellaan, kanniskellaan, raahataan, hyppyytetään, roikotetaan ja ojennetaan (rimpuilevaa) painoa kaikkiin ilmansuuntiin välilevy nitisten.

Mitäs te harrastatte?