Istumalakko

Elämäntapatuunauksen aikana olen keskittynyt tekemään pieniä muutoksia. Olen rukannut ateriarytmiä ja siirtynyt hyötyliikkumaan. Viime viikosta lähtien olen kokeillut aivan uutta hyötyliikunnan muotoa: seisomista.

Ei ole vaikea löytää musta kuvaa istumassa.

Normipäivänä istun aivan koko ajan. Teen hommia tietokoneen ääressä (kuten edellisen postauksen kommenttien perusteella moni muukin). Istun siis joka jumalan minuutti. Istun aamupalalla, bussissa (ellen pyöräile), työpaikalla, kokouksissa, valtuustossa, päivällisellä, satuja lukemassa ja legoja rakentamassa. Viimeistelen päivän istuntoputken viettämällä myöhäisillan kirjoittamassa blogeja, kolumneja ja kirjaa - istuen, totta kai! Jösses. En edes uskalla laskea, montako tuntia päivässä vietän perseelläni.

Olisi nimittäin ihan fiksua rajoittaa. Uuden tutkimuksen mukaan ihmiset, jotka istuvat 11 tuntia päivässä tai enemmän, kuolevat 40 prosenttia todennäköisemmin seuraavan kolmen vuoden aikana riippumatta siitä, kuinka paljon he liikkuvat muuten tai olivatko he normaalipainoisia. Lenkkeily ei siis auta. Vyötärö leviää.

Mikä nolointa: minulla on työpöytä, jonka korkeutta voi säätää! Ei ole tullut säädeltyä. Koska työpöydän ääressä on tapana istua. Nettipiuhaan kompastuu. Seisominen näyttää dorkalta. Seisten ei pysty kirjoittamaan. Ja muita päteviä perusteluja.

Nyt olen seisoskellut reilun viikon. Veikkasin etukäteen, että jalat väsyvät, mutta eniten väsyykin keskivartalo. Seisaallaan tulee tasapainoiltua aika paljon enemmän. Jaloissa on päivän jälkeen jopa treenattu fiilis. Ensimmäisinä päivinä en edes jaksanut seistä koko päivää!

Eikä ihme:

• Seistessä lihasaktiivisuus on noin kaksinkertainen verrattuna istumiseen.
• Seisominen tehostaa insuliinin käyttöä ja rasvanpolttoa.
• Ihminen on yhtä nälkäinen (tai kylläinen) istuen kuin seisten, vaikka seistessä kulutetaan enemmän energiaa. Istumisen vaihtaminen seisomisasentoon ei siis lisää ihmisen näläntunnetta.

Nyt seuraakin haaste: armahda hanuriasi, vähennä istumista! 

Listaa, missä kaikkialla päivän aikana istut ja napsi pois turhat kökötykset. Jos et voi vähentää istumista sitä töissä, vähennä vapaa-ajalla - ja päinvastoin. Kokeilemalla ei häviä mitään eikä aikaakaan vaadita. Ja jos haastat esimiehesi mukaan, kuumottaminen säädettävän pöydän hankinnasta muuttuu paljon helpommaksi.

Nyt istumalakkoon, eiks jeh?

Aamuhässäkkäkalorit

On päiväkotiaamu. Seisomme pihalla valmiina lähtöön, minä ja kakarat, kaikilla kypärät päässä. Tuijotan pyöräkatosta. Skidin pyörää ei näy missään.

Soitto Koti-insinöörille vahvistaa epäilyt: pyörä on volvon takaluukussa Helsingissä. Kiroan. On siis pakko mennä jalan ja ottaa rattaat, joten minunkin fillarini jää kotiin. Jos haluamme myöhästyä maltillisesti, on pakko myös juosta. Päätän minimoida vinkumisen, joten pakkaan molemmat kersat rattaisiin ja toivon, että runko jaksaa päiväkodille asti. En ehdi enää vaihtaa omia pyöräilykamoja pois. Vaihtovaatereppu on otettava selkään.

Hölkkään rattaiden kanssa sata metriä. Tajuan kuopuksen hoitokassin jääneen pihalle kaikessa hässäkässä. Parkkeeraan kersat puskan juureen, käsken pysymään paikallaan kaksi minuuttia ja juoksen tukka putkella takaisin kotiin reppu selässä.

Kun lapset on kiikutettu sisätiloihin, lähden kohti bussipysäkkiä. Muistan, että bussikortissa ei ole pennin jeniä. Juoksen vajaan kilometrin matkan Tapiolaan etsimään pankkiautomaattia (huom. vaihtokamat edelleen repussa). Bussipysäkillä hiki valuu. Näytän eksyneeltä tunturioppaalta.

Katson kelloa. Huomaan, että sykemittari on mennyt päälle. Taulussa on 25 minuuttia treeniä keskisykkeellä 135, kaloreita on palanut yli 200.

Ei huono. Miten tämä merkitään Heia Heiaan?

Beautiful body ja minä

Tällä viikolla mammablogeissa on levinnyt haaste, joka on saanut ihmiset poseeraamaan alkkareissa.

Ei hätää, voitte poistaa hiiren selaimen sulkemisnappulalta. En aio tehdä niin.

Arvostan kyllä kampanjan konseptia. Kauneusihanteiden sörkkiminen totuutta alleviivamalla on tehokasta. On ihan fakta, että tavisnaisen vartalo ei juuri koskaan muistuta mallikroppaa. Ihan siitä syystä, että mallimittaisia on vain muutama prosentti naisista ja niitäkin vielä tuunataan kuvissa paremmiksi.

Alkkariomakuvassa on kuitenkin teknis-motivaatiollisia haasteita.

Tekniset haasteet liittyvät itse kuvaamiseen. Meinasin kuolla nauruun jo pärstähaasteessa. Jotkut osaavat napsia itsestään mainiota fotoja. Minä en. Ja ei, en todellakaan pyydä Koti-insinööriä. Sehän soittaisi paikalle Medihelin. Saatte tyytyä tähän kuvaan, jossa olen juuri hyppäämässä pois tavarafillarin satulasta. Bonuksena myös urpo ilme.

Toiseksi, kampanjassa on kyse hyväksynnästä. Siitä, millaisena itsensä näkee. Minulla on se projekti kesken.

Ei sillä tavalla, että olisin jotenkin alhossa maallisen temppeli(raunio)ni takia. Minä koen, että tämä kahden lapsen hyväksikäyttämä laukaisualusta elämään ei ole minun kroppani, vielä. En ollut ennen raskauksia mitenkään erityisen laiha, mutta lihaksikas olin. Minulla on aina ollut paksut käsivarret ja pohkeet, vaikka koko oli M. Lapsiperhe-elämä murskasi urheilurutiinini ja toi tullessaan tunnelin, josta sukelsin ulos vasta viime keväänä. Keskivartalo oli muuttunut aladobiksi ja lihakset kadonneet. Joka paikkaan oli tullut kerros lisää.

Vuonna 2003 oli vielä vyötärö.

Silloin päätin, että en aio hyväksyä itseäni tällaisena tasapaksuna löllöpallona. Ryhdyin hommiin personal trainerin kanssa. Kehitystä on tapahtunut, mutta riitelen edelleen parin jämäkilon kanssa. Odotan, että syksyn raivoisa duunifillarointi ja yksi kokeilussa oleva safkamuutos hoitavat ne päiviltä. Kroppani ei tietenkään palaa ikinä vuoden 2003 tilaan, mutta muuttaa takaisin minun hallintaani.

Nelikymppiseen mammaan ei oikeastaan kohdistu ulkopuolisia ulkonäköpaineita - tai sitten en vain ymmärrä niitä. Ehkä teille riittää, että auliisti myönnän lörppänän vyölaukun ja raskausarpien läsnäolon. Todisteita tarjoan vain mökkilaiturilla.

Hyvä naiset!

Tänään se tapahtui, Mutsien kymppi! Koska valmistautumiseeni oli kuulunut lähinnä niistämistä ja yskimistä, tavoitteet oli pudotettu takaisin sinne maaliskuun tasolle: toivottavasti jaksan juosta maaliin. Ihme kyllä jaksoin! Ja niin jaksoivat muutkin, vaikka vastoinkäymisiä oli ollut yhdellä sun toisella.

Skool!

Olin maalissa vieläpä verrattaen hyvävoimainen. En ole loppuajasta ihan varma, sillä a) käynnistin mittarin ennen kuin pääsin lähtöalueelta ulos ja b) unohdin hybriksessäni sammuttaa sykemittarin maaliin tulon jälkeen. Veikkaan, että tunti ja 10-15 minuuttia päälle saattoi olla lähellä totuutta.

Ylh. vas. Leena, Tessa, Kata, Hanne, Paula, Sara
Alh. vas. Hanne, Dorit, Satu, meitsi, Liina.

Jännitys piti vireänä, keli oli miellyttävä, reitti kiemurteli läpi alkukesään pukeutuneen kaupungin ja hyvässä seurassa kilometritolpat vilahtelivat ohi ihan huomaamatta (paitsi viimeinen kilometri, joka sisälsi karsean ylämäen ja neverending maalisuoran). Kannustajiakin riitti. Jossain viiden ja kuuden kilometrin välillä kuulin pienen pojan äänen huutavan vierestäni, että hyvä naiset. Meinasi ihan mennä roska silmään.

Mutsien kymppi -projektin yksi tavoite oli saada tämä ryhmä ja sen avulla muutkin äiti-ihmiset innostumaan juoksemisesta. Piknikillä juoksun jälkeen kuulin jo kysymyksen, että mitäs seuraavaksi. Mutta mitenkäs te - onko hölkkäilyni (tai jonkun muun juoksuharrastaus) saanut teitä sovittamaan lenkkareita jalkaan? Vastaa kyselyyn oikeassa palstassa!
EDIT: Googlen kysely on näköjään ihan paska ja nollaa säännöllisin väliajoin vastausten määrän. Great. Vaihdoin systeemiä!

Fillarilla!

Korkkasin fillarikauden. Testasin uuden duunireittini Tapiolasta Pasilaan - kerrassaan upea reitti! Mutta muistin myös, miksi fillarointi ei ole niin mahtavaa kuin se voisi olla.

Nooralla on ylimahtava Dahonin taittofillari, joka on suunniteltu
toimimaan erityisen hyvin julkisen liikenteen kaverina.

Joskus pyörätie vain päättyy eikä missään kyltissä lue, missä tie jatkuu. Jalankulku ja pyöräkaista ovat tien toisella puolella vaihtaneet paikkaa - havaitset sen merkin sijaan siitä, että jalankulkija pui nyrkkiä.

Tietöiden ja kevyen liikenteen väylälle parkkeerattujen autojen takia jouduin kaksi kertaa ajoradalle. Noin 15 sentin päästä niistävä kuormuri meinaa vetää imussaan Pietariin asti. Puhumattakaan siitä, että joka juuttaan liikennevalot on optimoitu nahkapenkillä nautiskelevan yksityisautoilijan eduksi. Muut ehtivät kyllä odottaa useita minuutteja valon vaihtumista - toki pyöräilijöille ja jalankulkijoille se valo palaa noin kolme sekuntia, ettei autoilija vain pitkästy.

Korpeaa. Jos autoilijoille vittuiltaisiin tällä tavalla, käynnissä olisi jonkinlainen yleislakko. Painotuksia pitääkin vähän miettiä, etenkin kun Helsingin kaupungin selvityksen mukaan euron panostus pyöräilyyn tuo kahdeksan euron säästöt, enimmäkseen terveysvaikutuksista. Aika vahva viesti.

En kuitenkaan kanna kaunaa.

Duunimatkani kesti vaivaiset puoli tuntia. Vaikka paluumatkalla eksyinkin Keskuspuistoon, saavuin silti himaan historiallisesti päivälliselle. Koska treeni oli jo plakkarissa, jäi koko ilta kakaroille.

Huomaan, että minusta on kuoriutumassa täysverinen fillarihullu. Luen sähköpyörävertailuja, syynään taittopyörätestejä, kuolaan Lähiömuden Babboeta ja näköjään kuvaan tuntemattomien ihmisten laatikkopyöriä.

Duunin fasiliteetitkin ovat mainiot: fillarin saa lukkojen taakse katokseen ja ilmastoidut, siistit suihkutilat löytyvät samasta talosta. Ja koska olen jo vähän treenannut kevään mittaan, en ollut kretliininen kuin puoleen päivään asti.

Perse toki on hellänä ja selkä mudassa, kuten asiaan kuuluu.

Kilpailumielen nostatusta

Juoksufilosofoinnin määrä kasvaa sitä mukaa kun projekti Mutsien kymppi etenee. Seuraava treenisetti Esportin juoksuvalmentajan kanssa on parin viikon päästä ja agendalla on vauhtikestävyys ja kilpaileminen. Wot?!

Ilmastosyistä takanani on vasta neljä lenkkiä. On jotenkin pöyristyttävää vaatia kilpailuhenkeä juuri kun alan alan jäädä henkiin tunnin jolkottelusta! Eihän tämä edes ole mikään kilpailu!

...Vai onko? Ja miksei saisi olla?

Mutsit juoksukoulussa - Kuva Dorit Salutskij

Piti tarkistaa asia. Naisten Kympin polkaisi pystyyn lenkkeilyä harrastava naisporukka, joka nimenomaan koki juoksukilpailut tylsiksi ja ryppyotsaisiksi tapahtumiksi. He kaipasivat juoksemiseen iloa ja viihdettä. Ajatukselle löytyi tukea: Naisten kymppi on 25 vuodessa kasvanut muutaman sadan naisen ryhmästä parinkymmenen tuhannen naisen massatapahtumaksi.

Tottahan se on. Kilpaileminen menee välillä överiksi. Lähtöviivalla on stressaantunutta porukkaa eikä maalissakaan hymyilytä.

Olin nuorempana kohtuullisen lahjakas yleisurheilija, mutta pidin kilpailutilannetta enimmäkseen rasittavana. Kilpailut olivat jo junnutasolla masentavan suorituskeskeisiä tilaisuuksia, joissa ei itsetunto kohentunut. Vastustajien kanssa ei ollut tapana puhua, oma suoritus jännitti ja häviämisen pelko oli vähintään yhtä suuri kannustin kuin voittamisen halu.

Kun Skidi halusi osallistua talvella lasten hiihtokilpailuihin, toppuuttelin. Epäilin, että tyyppi menettäisi kiinnostuksensa hiihtoon, jos kilpailu ei tarjoaisikaan onnistumisen kokemusta vaan lähinnä tosissaan olevia aikuisia niin lähdössä kuin maalissakin. Olin muutenkin hämmentynyt siitä, että täysin kilpailuvietitön tyttö, joka mielellään jää ladun varteen katselemaan talventörröttäjiä ja eläinten jälkiä, ylipäätään halusi kisoihin. Skidi kuitenkin totesi, että ei haittaa vaikka hän häviäisi, hän haluaa vain hiihtää.

Niin. Oma, hyvä suoritus on riittävä päämäärä. Naisten kympissä kilpailu on häivytetty taka-alalle ihan tarkoituksella.

Kuulun kuitenkin nykyään siihen jengiin, jonka mielestä pisteitä voi laskea ilman kyyneleitä. Kilpailemisessa ei ole mitään pahaa, jännite pitää vain pitää miellyttävänä ja käyttää hyödyksi. Kilpailuun valmistautuminen, tavoitteen asettaminen ja yhdessä treenaaminen pitää huolen siitä, että perse nousee sohvalta treeniohjelman mukaisesti, vaikka laiskuusgeeni muuta kuiskiikin.

Tässäkin juoksussa on maali. Ja joku ylittää sen ennen minua. Ei haittaa, haluan vain katsoa mihin minusta on. Toivon olevani maalissa n. 70 minuuttia lähdön jälkeen, mutta aion tarjoilla itselleni cavaa, vaikka tossujen pohjissa olisi ollut liisteriä ja keuhkoissa kärpäspaperia. Ensi vuonna uusi yritys.

No huhhuh

Mutsien kymppi konkretisoitui tänään. Ensimmäinen Esport Arenan järjestämä juoksukoulu on takana. Kymmenen kunnianhimoista (ja snadisti pelokasta) naista ahtautui juoksutrikoisiin, kuunteli luentoa peruskestävyydestä, juoksi juoksuradalla ja esitteli vatsamakkaroitaan kahden kierroksen välein sykettä mittavalle pikkupojalle (no oli se varmaan 20 mut silti).



Tästä illasta jäi mieleen ainakin viisi kohtaa.

1. Naiset reagoivat harjoitteluun nopeammin kuin miehet. Noin teoriassa. Meillä on ihan mainiot mahdollisuudet pärjätä kympillä. Tulkitsen tämän myös niin, että naiset olisivat siis halutessaan paljon parempia urheilijoita kuin miehet! Hähä.

2. Lenkkitossut pitäisi uusia kahden kolmen vuoden välein, vaikka niillä ei juoksisikaan kovin montaa kilometriä. Tai yhtään. Muovimateriaalit haurastuvat ajan myötä ihan itsestään ja kimmoisuus katoaa, jolloin sämpylät lähinnä suojaavat jalkaa pikkukiviltä. Jos siis haluaa tossuistaan kestävän kehityksen tuotteen, on syytä sutia pururadalla useammin kuin kaksi kertaa vuodessa.

3. Juoksumatto on aloittelijan ystävä (kuten videosta näkee). Tasainen vauhdinpito on helppoa, eteenpäin vievään liikkeeseen ei tarvitse panostaa itse ja matto joustaa enemmän kuin asvaltti. Tällä hetkellä se myös pitää paremmin kuin Fennoskandiaan ilmeisesti elokuuhun asti juuttunut ikirouta.

4. Juoksija tarvitsee myös lihaskuntoharjoituksia. Voimaa eteenpäin suuntaavaa lihaskuntoa ja keskivartalon pitoa. Body pumpissa pyllistely tai kiertoharjoittelussa itsensä laitteisiin telominen ei kuulemma kannata olla ainoa lihaskuntotreeni.

5. 10 kilometriä on helvetin pitkä matka. Olisi kiva päästä perille ennen kuin järjestävät ovat lähteneet. En oikeasti selviä ellen treenaa. Tästä tulee kaltaiselleni "kokeilen kerran ja jos ei heti suju voitte pitää kiparinne" -persoonalle oikein kiva kevät.

Ps. Jos haluatte nähdä kuvia ja lukea lisää raportteja, mukana olevat bloggaajat löytyvät täältä.

Kahden kilon teesit

Laihdutusprojektini on ajautunut ahtojäähän. Syksyllä lähti neljän kilon tavoitteesta kaksi kiloa, mutta joulukuussa hyvä kehitys stoppasi. Sain duunia ja kaupan päälle tunnin työmatkan suuntaansa. Kun puoli seitsemältä tulee kotiin, ei ole enää raaka-aineita salille (ainakaan tällä valomäärällä) ja viikonloppu-urheilu ei riitä.

Olisi kehitys hyvin voinut stopata muutenkin, laihduttaminen kun ei ole kovin yksinkertaista pelkän liikunnan avulla. Koska kuitenkin haluan räjäyttää ne kaksi jäljelle jäänyttä kiloa taivaan tuuliin, on pakko korottaa panoksia.

Vaikka viagrasta on jo havaittu kiinnostavia sivuvaikutuksia, ajattelin kuitenkin turvautua siihen ruokaremonttiin. Äh ja voih.

Olen aina ollut hyvin huoleton syöjä. En ole koskaan jaksanut kytätä kaloreita enkä jaksa nytkään. Motivaatio ei riitä erikoisdieetteihin. Muutoksen täytyy tulla pienistä korjausliikkeistä.

Helmikuun teesit ovat tässä.

• Irtokarkit kokonaan pois. Siis kokonaan. Pulla ja keksit eivät ole koskaan olleet suuri ongelma, mutta en ole ihan varma, haluanko elää ilman irtiksiä ja suklaata. Olen aina silloin tällöin pyristellyt irti sokerikoukusta (se on olemassa!), mutta tällä kertaa vedän nollatoleranssilla kokonaisen kuukauden. Pelottaa jo etukäteen.
• Ateriarytmi uudelleen tarkkailuun. Säännöllisesti urheillessa ateriarytmi pysyi ihan huomaamatta tiheänä, kun aineenvaihdunta piti huolen näläntunteesta. Nyt pitäisi muistaa syödä välipaloja, vaikka ei yhtään tekisi mieli, jotta se yhtäkkinen himo pysyisi poissa. Työpöydällä ja käsilaukussa pitää siis olla hedelmiä (iso blaah), pähkinöitä ja kuivattuja marjoja.
• Kaikki turhat juomisen kalorit pois. Aamupalalla tuoremehun sijaan vettä ja viiniä on lupa lorottaa lasiin vain kolmena iltana viikossa.
• Annoskoko pienemmäksi. Yksi annos ruokaa riittää ihan hyvin, varsinkin kun salaattia mättää helvetillisen satsin lounaan kylkeen.
• Lopetan illalla leivän mussuttamisen. Jos tekee mieli vetää puolikas paahtoleipäpaketti kymmenen uutisten jälkeen, on päivän ruokailussa ollut jotain päin persettä.

Lisäksi lupaan ja vannon, että huhtikuussa alan pyöräillä duuniin vähintään kaksi kertaa viikossa.

Muuta en tähän hätään keksi. Keksittekö te?

Terve keski-ikäinen

Minut kutsuttiin työhöntulotarkastukseen. Pakettiin kuului verikokeet ja kaikki.

Pelkäsin tuloksia jo etukäteen. Mutkia oikova perhe-elämä tuskin on vaikuttanut suotuisasti terveydentilaani. Lisäksi karjalaisperimästä ammentavat kolesteroliarvoni olivat jo 15 vuotta sitten tehdyssä mittauksessa koholla. Suvustani löytyy muutenkin ihan kaikkea: verenpainetta, sydän- ja verisuonitautia, kakkostyypin diabetesta, alkoholismia, dementiaa ja syöpää. (Vain hulluksi ei ole kukaan tullut, mutta se nyt on ihan veteen piirretty viiva.)

Edamame-pavut ja keski-ikäisyys for the win.

Olin ihan varma, että terveydenhoitaja kertoo minun oikaisevan koipeni hyvissä ajoin ennen seitsemääkymmentä, mutta kas: olen terve kuin pukki! Kaikki arvot ovat normaalit - jopa hyvät-, sokerit, rasvat ja verenpaine. Leposykekin oli 65 vaikka jouduin juoksemaan paikalle. Kolesterolitasoni on kyllä korkeahko (5.4), mutta erityistä syytä huoleen ei kuulemma ole, koska hyvän ja huonon kolesterolin määrä on balanssissa.

Olin lievästi hämmästynyt. Jäin miettimään, ovatko elämäntapani muuttuneet johonkin suuntaan. Urheilenko enemmän vai vähemmän? Syönkö terveellisemmin vai epäterveellisemmin?

Terveysfriikiksi olen aivan liian leväperäinen, selkärangaton ja mukavuudenhaluinen, mutta listasin, missä kohtaa muutosta on tapahtunut.

1. Nukun vähemmän, mutta riittävästi. Vietän kauttaaltaan paljon säännöllisempää elämää. 
2. Olen kiireinen, mutta en tunne olevani stressaantunut enkä masentunut. Paitsi vientivuoroaamuina.
3. Syön nykyään aamiaista joka aamu (kaurapuuro voisilmällä).
4. Hedelmistä en pidä edelleenkään, mutta olen löytänyt avokadon. Jouluisin myös mandariinit.
5. Olen paljon sokeritietoisempi: olen lopettanut kokonaan keksien syömisen ja vähentänyt irtokarkin ja piilosokerin kulutusta (siirtynyt maustamattomaan jogurttiin ja jättänyt ylisokeroidut murot ja myslit).
6. Vaikka liikkumiseen on paljon vähemmän aikaa, todennäköisesti liikun saman verran, ehkä jopa enemmän. Kuulin muuten, että HDL-arvoa suurentaa liikunta ravintoa enemmän.
7. Juon enemmän vettä ja vähemmän maitoa.
8. Eineksiin turvaudun arvatenkin yhtä usein, mutta take-away on vaihtunut pizzasta sushiin. Mäkkärissä en käy juuri koskaan.
9. Vaikka punaviinilasi löytyy nytkin vierestä, krapula oli viimeksi nelisen kuukautta sitten. Ja sekin täysin kohtuuton alkoholimäärään suhteutettuna. Annoksia menee viikossa max viisi.
10. Kiinnitän enemmän huomiota kasvisten saamiseen. Valitsen paljon useammin lounaaksi salaattia. 
11. Painoa on se 4 kg enemmän. Mutta se asia on työn alla.
12. Olen aloittanut herneiden, linssien ja palkokasvien käytön proteiinien lähteenä.

Hyvänen aika.

Näyttää siltä, että perhe-elämä on antanut enemmän kuin ottanut. Keski-ikä on myös tuonut tullessaan paremman tulotason, mutta valintani eivät ainakaan listan perusteella näytä olevan kovin ansiosidonnaisia, paitsi ehkä sen sushin suhteen.

Muistatko millaista elämää elit 15 vuotta sitten? Miltä sinun listasi näyttäisi?

Se elämänmuutos

Ei mun tarvii enää tältä näyttää, mut yrittäähän aina voi.

Se putoaa. Paino nimittäin. Vyölaukku kyllä retkottaa edelleen housunkauluksen päällä, mutta huomattavasti pienempänä kuin ennen. Naama on kaventunut puolella. Ja ihme kyllä, vaaka on samaa mieltä. Kutosella alkaviin kiloihin ei ole enää pitkä matka.

Miten se nyt sitten tapahtui? Laihduttaminenhan on tunnetusti vaikeaa.

Kun soitin personal trainerille toukokuussa, tavoitteenani ei ollut kiskoa jalkaan 28-tuumaiset farkkuja ilman oliiviöljyä. Halusin ennen kaikkea keskivartalon kondikseen. Jos ryhtiliikkeessä samalla pari kiloa lähtisi niin eihän se tietenkään haittaisi, mutta kalorien kyttääjäksi minusta ei olisi. Yritin tilata vyötäröä jo kesäkuuksi, mutta PT markkinoi elämänmuutosta. Että pitäisi aloittaa liikunnan säännöllisyydestä, syvistä vatsalihaksista ja kävelylenkeistä ja syksyllä sitten laittaa uudet tavoitteet. Gnääh.

Päätin kuitenkin tehdä niin kuin sanotaan. Kävin keskivartalon ja sen puuduttavan peruskunnon kimppuun punttien, lenkkarien ja sykemittarin kanssa.

Lokakuussa lönköttelyt oli lönkötelty. Sain luvan laittaa isomman vaihteen päälle, juosta kovempaa ja lisätä painoja. Olin ekan tehosalikerran jälkeen jumissa kolme päivää. Ensimmäinen kovan sykkeen lenkki veti naaman niin punaiseksi, että kersat säikähtivät kun tulin himaan. Huomasin kuitenkin pitäväni riuhtomisesta. Jotain oli muuttunut. Enää ei pistänyt, ahdistanut, puristanut eikä vihlonut. Eikä ylämäkiäkään tarvinnut kävellä, päinvastoin: ylämäkeenhän voi ottaa spurtin!

Lopputulos: kuukaudessa miinus kaksi kiloa - eikä se ole tällä kertaa pelkkää nestevaihtelua. Nähdäkseni tähän tarvittiin useampi asia.

1. Liikunnan säännöllisyys. Liikuntainspiraation sovittaminen perheen aikatauluihin on mahdotonta ilman jonkinlaista suunnitelmaa ja aikataulua, jonka kaikki tietävät. Joustojen lisäämiseksi oli pakko totutella käymään kuntosalissa ja lenkillä. Liikun nyt neljä kertaa viikossa, parintuhannen kalorin verran.
2. Ateriarytmi. Ruokavalioon en koskenut, mutta aterioiden rytmittäminen oli iso muutos. Jos ei istu pöytään ylinälkäisenä, yksi annos ruokaa riittää. Olen myös opetellut syömään ennen ja jälkeen treenin, jotta jaksan riehua. Jostain syystä myös pätkispussihimokohtauksia tulee nykyään paljon harvemmin. 
3. Ammattiapu. Vaikka kuvittelin tietäväni omasta kropastani kaiken, en tosiaan tiennyt. Piti nöyrtyä uskomaan, että joku muu tietää paremmin. 
4. Releet. Uudet lenkkitossut toivat juoksemiseen ihan uudenlaista mukavuutta -- varpaiden ei ilmeisesti kuulukaan puutua juostessa. Kunnon urheiluliivit ja paidat betonoivat hyllyvän keskivartalon paikoilleen. Sykemittari oli alkuun tarpeellinen, jotta treeni pysyi sillä peruskuntoalueella eikä karannut liian vauhdikkaaksi.
5. Edistyminen ja hyvä fiilis motivoivat! Silloin aikaiseksi saaminen helpottuu. Olen alkanut löytää liikkumisesta sitä kuuluisaa iloa. Ja siisteintä ikinä on omistaa perslihakset. Koska joudun kyykkimään joka päivä noin tuhat kertaa erilaisten kersapalveluiden ja tavaroiden takia, auttaa tosi paljon kun kyykystä pääsee ylös ilman valtavaa ähkintää ja tuen haparointia.

Niihin 28 tuuman farkkuihin tuskin on enää koskaan asiaa, mutta viis siitä. Mittarissa on kohta nelkyt ja tarakalla kaksi kersaa. Se saa näkyä, mutta ei yhtään enempää kuin on pakko.

Riehukaa itse

Esikoinen tuli tanssitunnilta ulos pää punaisena ja silmät loistaen. Oli kuulemma ollut sairaan hauskaa. Tunnilla oli tanssittu "riehurokkia". Muistaakseni minunkin mielestäni lapsena parasta oli ryhmässä riehuminen. Teininä myös, mutta vähän eri konseptilla.

Tämä keskinkertainen mutsi ilahtuikin kovasti, kun Jari Sinkkonen ilmoitti Savon Sanomissa, että lasten tehtävä on säntäillä metsässä räkä poskella ilman päätä ja häntää. Tähän yhdistyy nimittäin kivasti se, että lapset tarvitsevat myös riittävän uuvuttavaa liikuntaa kasvaakseen terveiksi aikuisiksi. Lapset on suunniteltu riehumaan, sekä fyysisesti että psyykkisesti.

Jäin miettimään, että missä vaiheessa ihmisen riehumistarve sitten loppuu? Tarvitsevatko aikuiset uuvuttavaa liikuntaa?

Tarvitsevat! Nyt kun peruskestävyys on kunnossa, olen päässyt vetämään viikon verran korkeasykkeistä, elimistöä kuormittavampaa treeniä. Joka on sanalla sanoen riehumista. Ja se on kuulkaa hauskaa, kun jaksaa! Naama on punainen kolme tuntia, mutta olen helvetin hyvällä tuulella.

Suosittelen riehumista lämpimästi. Sisällä ja ulkona, yksin ja yhdessä. Sitäpaitsi kersojen sekoilu ja möykkääminen ei ole läheskään yhtä ärsyttävää, jos siihen syyllistyy itsekin.

Entinen kotletti, nykyinen atleetti

Olen alkanut urheilla. Tällä kertaa aktiivisesti ja säännöllisesti. Kimmokkeena toimi jumppakorttifiaskojen klassikko = viimeisenä voimassaolopäivänä kortissa kaikki 10 kertaa käyttämättä. Tajusin, ettei tällaisella satunnaisella rykimisellä saa tuloksia, ei kunnon eikä vyölaukun suhteen. Koti-insinööri seurasi pelihousujen repimissessiotani ja totesi, että olen juuri sellainen tyyppi, joka hyötyisi personal trainerista. Tarvitsen jonkun, joka pitää huolen siitä, että ilmestyn salille ja teen siellä järkeviä asioita.

Totta. Tarvitsin apua. Koska Koti-insinöörillä on joskus ihan hyviäkin ideoita ja hän oli varma, että valmennukseen pääsevät myös tavalliset ihmiset, näppäilin lähiurheilukeskuksen numeron. Tavoitteeni oli selkeä: haluan olla taas se hyväkuntoinen, vahva ja vyötäröllinen ihminen, joka olin kuusi vuotta sitten. Sain ajan mieshenkilölle, joka on kuulemma "ennenkin tehnyt töitä raskaana olleiden naisten kanssa". Ai, enkö olekaan ainoa löysäilijämutsi, joka joutuu turvautumaan ammattiapuun?

Nahjusäitien korjaamon pitäjä osoittautui mukavaksi, normaaliksi ihmiseksi, joka ei vetänyt aamujumpaksi triathlonia. Ekoilla treffeillä ei tuhlattu aikaa vaan käytiin heti käsiksi ongelmaan. Minuun. Tyyppi laittoi minut jännittämään, taivuttamaan, aktivoimaan, koukistamaan, ojentamaan ja venyttämään. Tuli hiki, tuli epätoivo. Syvät vatsalihakset olivat aladoobia. Fiilis oli kuin ponnistusvaiheen puolivälissä: Ei tämä ikinä onnistu, perkele.

Tyyppi ei ollut kuulevinaan valitustani, vaan teki to do -listan: nouda sali- ja kotitreeniohjelma huomenna vastaanotosta, lopeta lapsen toispuoleinen kantaminen, ota käyttöön jokin sähköinen raportointipalvelu ja varaa lastenhoitaja seuraavan viikon tapaamista varten. Tein tytötä käskettyä. Tokille treffeille saapuikin jo vähän vähemmän kulahtanut mamma. Viiden minuutin varastaminen vuorokaudesta vatsalihaksille ei ollut edes vaikeaa.

Nyt kolmessa viikossa eron huomaavat jo muutkin. Ryhti parantunut. Vatsa alkaa näyttää ja tuntua osalta keskivartaloa eikä jälkikäteen kehooni kiinnitetyltä nahkaessulta. Tenniksessä alkoi syöttö kulkea. Selkä ei ole enää kipeä. Ärsyttävää tässä on jälleen kerran se, miten pienistä asioista hyvinvointi on joskus kiinni.

Valmentajapalveluiden käyttäminen maksaa satoja euroja, mutta siinä on puolensa.

• Pääset alkuun. Jos kunto on päässyt huonoksi ja edellisestä salikerrasta on 10 vuotta, alkaa tekosyykerroin nousta. Aikaiseksi saamisesta tulee suurin este. Motivaatio pysyy itsestään, kun tulokset alkavat näkyä.
• Saat tehokasta opastusta. Moni kuvittelee tietävänsä oman kroppansa treenaustarpeen ja osaavansa treenata, niin minäkin. Olin luullut tehneeni vatsalihaksia, mutta totuus oli, että olin korkeintaan vähän heilutellut raskausarpia. Salilla olin vuosikaudet kitkuttanut samoja laitteita. Ei ihme, että oli tylsää.
• Saamattomuus ei ole enää vaihtoehto. Ammattilaista ei voi huijata. Eikä tuntemattomalle ihmiselle kehtaa tehdä ohareitakaan. Olet nalkissa.
• Saat tekemiseen suunnitelman. Kadonneen vyötärön metsästys on tavoite siinä missä maratonikin. Siitä voi jatkaa sille maratonille. Jos jostain syystä haluaisi. 
• Valmentaja ottaa sinut tosissaan, joten sinunkin on pakko. Itseensä uskominen on helpompaa kun joku toinenkin uskoo.
• Valmentajan palkkaaminen on merkki muille, että olet tosissasi. Perheenjäsenet osaavat ottaa huomioon treenisi - ainakin ekojen massiivisten "vittu mä myöhästyn" -kilarien jälkeen. 

Helvetti, että olen tyytyväinen. Sekä valmentajaani että itseeni. Syksyllä laitan tyypin toisen haasteen eteen: aion opetella lenkkeilemään.

Kahvat kipeänä ja kuula jumissa

Olen yrittänyt aloittaa uutta uljasta urheiluvuotta. Motivaattorina toimii helmikuuksi buukattu reissu eräälle lapsiperheiden suosimalle saariryhmälle Afrikan kupeessa (painin taas samanlaisen problematiikan kanssa kuin viime vuonna). Olen käynyt muutamaan otteeseen kahvakuulassa (englanniksi kettle bell eli teepannukello). Lähinnä siksi, että läheisellä urheiluhallilla ei juuri muuta ohjattua liikuntamuotoa löydy.

Kovin on vaikea laji.

Ensinnäkin pelkään joka kerta, että kuuden kilon painoinen, hiestä märkä kuula lipeää käsistäni ja lentää ensin jumppasalin kattoon (..tuskin lentää) rikkoen halogeenit ja pudoten sitten jonkin onnettoman päähän. Minulla ei tietääkseni ole vakuutusta tällaisen kuolemantuottamuksen varalle. Ja voi se livetä jonkun muunkin amatöörin käsistä. Valitsen aina paikkani niin, että edessä jumppaavalla on luottamusta herättävän pinkeät trikoot ja salihanskat.

Toiseksi, onko normaalia olla aivan mustelmilla tunnin jälkeen? Kun ohjaaja käski antaa kuulan heilahtaa ihan rennosti jalkojen välistä taakse, jysäytin sillä itseäni perseeseen. Myös ranteessa on mustelma samanlaisesta "rennosta kuulan kiepsautuksesta" kattoa kohti. Kuulan pyörittäminen lantion ympärikään ei suju ilman kivuliasta kohtaamista läskin kanssa. Muilla ei tunnu olevan samoja ongelmia.

Kolmanneksi, missään ei lukenut, että kahvakuula ei välttämättä ole paras mahdollinen starttilaji vatsalihaksensa kolmeksi makkaraksi taikoneelle käpylehmälle, jolla on F-kupin kannut. Joka helvetin liikkeessä tarvitsee keskivartalon hallintaa. Finns ej. Ensimmäisen tunnin jälkeen teki mieli soittaa paikalle mediheli.

Nöyryytys sinetöidään saapumalla tunnille viime tipassa, jolloin kaikki alle 12 kilon kuulat on varattu ja joudut spanielin katsein vetoamaan ajoissa tulleisiin, että voisiko joku kokeneempi armahtaa ja antaa sen pienimmän moukarinsa tälle suklaalla hauistaan ruokkineelle toopelle.

Eipä muuta. Tsemppiä.

Ps. Kuvassa ekokahvakuula.

Call 911

Olen aikaisemmin hehkuttanut murtomaahiihtoa parhaimpana mahdollisena paskapolvisen keski-ikäisen lajina ja tämän erinomaisen lumitilanteen myötä olemmekin päässeet Koti-insinöörin kanssa ladulle joka viikko.

Puolimaratoneja huvikseen juoksenteleva ukko on suhtautunut harrastukseemme hieman vakavammin: ottanut gps-satelliittiyhteyksiä, analysoinut harjoitteludataansa ja lukenut Juoksija-lehden rasitustutkimuksia.

Kyseinen aropupu on myös suuri sykemittarifanaatikko. Laite kuulemma auttaisi minuakin treenaaman niin, etten ajaisi itseäni piippuun (sehän on tarkoituskin!) ja jaksaisin täten kuntoilla useammin (as if). Lisäksi aktiviteettitasojen nousu motivoisi säännölliseen harjoitteluun (paitsi jos se vituttaa). Kiinnostuin vasta, kun Koti-insinööri mainitsi, että sykemittarin avulla voisin pitää treenin matalalla, rasvanpolttoon sopivalla sykealueella. Olin valmis antamaan laitteelle mahdollisuuden, kun sellainen paljastui syntymäpäiväpaketista.

Halusin heti lähteä grillaamaan jenkkakahvoja kympin peruslenkillemme. Asensin releet ja testasin, että syke löytyy kaiken vararavinnon alta. Kyllä, levossa 68 eli hiki pintaan vaan.

Sykenoviisina yritin hiihtää tasaisesti ja kartoittaa olotilojani vilkuilemalla mittaria säännöllisesti. Huolestuin lievästi, kun heti ekassa ylämäessä mittari näytti yli 170 lukemia. Olin määritellyt maksimisykkeekseni 186 (yleisesti käytössä olevalla 220 miinus ikävuodet -kaavalla), joten epäilin, että nyt ei selluliitti katoa vaan ollaan piiputuksen tiellä. Seuraavan kerran kun tsekkasin tilanteen pienen ohitusspurtin jälkeen, taulussa oli jo 203. Huusin koti-insinöörille, että nyt on paskana joko kello tai pumppu. Koska oloni oli ihan normaali, jatkoimme lenkin loppuun.

Vehkeen antama lopputulos reilun tunnin ja 10 kilsan perussetistä: keskisyke 194, piikki 213 ja kalorikulutus oli 299. Saatana!? Sykkeeni oli kuin sikiöllä ja kulutus sama kuin löysällä kävelylenkillä. Vaikea kuvailla sitä dismotivaation tilaa, jonka tämä sessio aiheutti.

In my humble opinion: ihan turhaa. Mittarista ei ole mitään hyötyä ellei joku ammattilainen ole tulkitsemassa tuloksia tai toteamassa, että vehje on jotenkin epäkunnossa. En nimittäin nyt tiedä, pitäisikö lähteä olympialaisiin vai pallolaajennukseen - siitä optimaalisesta rasvanpolttoalueesta nyt puhumattakaan.

Toisaalta ei tarvitse koskaan enää hiihtää yksin. Kuolemanpelko on mukavaa kuntoiluseuraa.

Äiti käy jumpassa

On kaksi tapaa mennä jumppaan. Oikea ja vähemmän oikea.

1. Säännöllisyys. Sopikaa ystävän kanssa jumppatreffit tietyksi päiväksi molemmille sopivalle tunnille. Yhteinen lupaus on vahvempi kuin oma.

Vaihtoehtona on, että koodaat kaverillesi heti aamusta, että palaveria pukkaa pahasti ja kaverisi vastaa että viikonlopun baarikierros päättyi Mariaan sormea tikkaamaan. Koska jätitte viimekin viikolla väliin pms-oireisiin vedoten, joudut lunastamaan lupauksesi yksin.

2. Lähde tunnille hyvissä ajoin, jotta ehdit lunastaa lipun, vaihtaa rauhassa vaatteet ja täyttää vesipullon.

Jos kuitenkin valitset "ei helvetti, miten kello voi olla jo noin paljon!?" -lähdön duunista, saat kaupan päälle alkulämmittelyn Fredalla korkokenkäjuoksulla. Tukahduta matkalla mieleesi hiipivä epäilys siitä, oliko se Motivus Mix -tunti sittenkään ihan basic ei-koreografinen tunti. Kun epäilyksesi saa kassalla vahvistuksen, vaihda suunitelma lennosta 40min tehopace-tuntiin, joka alkaa kahden minuutin päästä.

3. Käyttäydy pukuhuoneessa rauhallisesti, vaihda vaatteet ja käy venyttelemässä.

Voit tietenkin myös rynniä lähimmälle vapaalle kaapille samaan tyyliin kuin ruuhkaisesta ratikasta poistutaan tarkastajien tullessa. Kiroile äänekkäästi, kun huomaat että et ole pakannut mukaasi hiuslenksua ja urheilutoppia. Vedä mustien urheilurintsikoiden päälle lauantaina ostamasi läpikuultavan valkoinen Filippa K:n pitkähihainen t-paita. yritä näyttää siltä että tämä on ihan tarkoituskin.

4. Siirry jumppasaliin muiden mukana, anna lipuke ohjaajalle ja valmistaudu alkuverryttelyyn.

Tai hyökkää täyteen saliin viitisen minuuttia myöhässä kesken alkulämmittelyn tukka silmillä potkaisten pohkeesi soutulaitteeseen ja kaatamalla jonkun hikarin vesipullo.

5. Aloita rauhallisesti, kuuntele kroppaasi ja tee tiukka, mutta rento treeni.

Tietenkin voit myös aloittaa ihan sairaan lujaa ja kokea huimausta kolmannen laitteen jälkeen, koska et ole juonut koko päivänä muuta kuin kahvia ja teetä. Löysäile sen jälkeen suurin osa ajasta mutta vedä loppuun apinan raivolla jännehyppyjä ihan vaan osoittaaksesi että tämä äippä onkin muuten kondiksessa.

6. Venyttele hyvin, käy virkistävässä suihkussa ja lähde reippaasti kotiin viettämään mukava ilta perheen kanssa.

Jos kuitenkin reitesi ja pohkeesi kramppaavat ja tukka on aivan hikiliisterissä sen hiuslenksun puuttumisen takia, lähde suoraan himaan ja toivo että viereesi ei istu bussissa kukaan. Kun saavut kotiin kuolleelta spurgulta haisten ja näyttäen, tervehdi iloisesti Maddea katsomaan tullutta kummisetää ja kehu treenillä. Vaikka käytit sen aktiiviseen unohtamiseen koko bussimatkan.