Pistä pukinkonttiin todellinen yllätyslahja

Kävin tirauttamassa pari kyyneltä Tukholmassa. Nuoruusvuosieni merkittävin bändi lopetti, joten varasimme liput vihonviimeiselle keikalle, kuten 38000 muutakin ihmistä.

Paluumatkalla mietin suhdettani taiteeseen yleensä. Lopputulema on aina sama: Minun pitäisi altistaa itseäni säännöllisesti muullekin kuin uutisille. Tapasin tämänkin bändin aivan sattumalta.

En harrasta musiikkia (ellei satunnaista karaokea lasketa). En käytä Spotifyta enkä juurikaan käy festareilla tai keikoilla. Innostun hirveän harvoista artisteista enkä raivofanita edes niitä, joiden musiikista pidän. En nähnyt nuorempana mitään syytä lähteä sifonkihuivi ranteessa kirkumaan sen enempää Dingon kuin minkään muunkaan bändin perään.

Tutustuinkin bändiin ihan vahingossa, kun uhmasin vihaani telttamajoitusta kohtaan ja lähdin Ruisrockiin 1996, koska kaveritkin lähtivät.

Kuuntelin keikan ja kiinnostuin. Olen hitaastilämpeävä. Ei se ollut rakkautta ensisilmäyksellä, mutta nimi jäi mieleen. Tunneside bändin musiikkiin syntyi pitkän ajan kuluessa. Näitä oman elämän mukanakulkijoita, bändejä, joiden biisit ovat soineet kaikissa merkityksellisissä tapahtumissa, ja joiden takia jaksan vaivautua Tukholmaan joulukuussa massaitkemään, ei ole kovin monta. 

Jos siis vielä mietitte, mitä sinne pukinkonttiin laitatte, niin harkitkaa yllätyslahjaa: performanssit, elämykset, kokemukset, tiede. Myös ja jopa erityisesti lapsille. Lapset ovat erittäin vastaanottavaisia ja avoimia kulttuurikokemuksille, jopa niille, joista ei itsekään tiedä, mitä tästä tulee. Saattaa se keski-ikäinenkin samalla liikuttua.

Tarjonnasta ei nimittäin enää jää kiinni. Minun nähdäkseni lasten kulttuuritarjonnassa on tapahtunut ketsuppipulloilmiö.

Musiikkitalossa järjestetään säännöllisesti lastenkonsertteja, Oopperatalossa on aina koko perheen näytöksiä ja teattereilla on järjestään lapsille suunnattuja esityksiä (ja lastenteattereissa viihtyvät ne pienimmätkin). On Talvisirkusta, taidenäyttelyiden työpajoja, Heurekaa ja Luonnontieteellistä museota, joka on lapsen näkökulmasta aina vähän erilainen.

Näissä yllätyslahjoissa on parasta se, että ikinä ei voi ikinä tietää, millaisen vaikutuksen ne tekevät tai muistijäljen jättävät. (Ja että paketoiminen on helppoa.) Vahingossa voi osua kohdalle elämänmittainen ystävyys, joka tarjoaa sekä inspiraatiota että lohdutusta. Mitä nyt sattuu tarvitsemaan.

Nyt ei kyllä joulurauhoituta enää yhtään

Meillä asuu nykyään jouluihmisiä.

Kysyin lapsilta, minkä seuraavista he jättäisivät pois, jos olisi pakko: joulun, synttärit vai lomareissut. Snadi ilmoitti heti jättävänsä pois joulun, mutta Skidi vastasi harkinnan jälkeen synttärit. Hän ei ole valmis luopumaan joulusta mistään hinnasta.

Skidille joulu edustaa vuoden kohokohtaa, vaikka joulupukki paljastettiin näytelmäksi jo viime vuonna. Hän on tunnelmaihminen: haluaa koristella, sytyttää kynttilöitä ja nauttii musaluokkalaisena joululaulukeikoista. Joulun odotus on koko homman pointti.

Toki Snadikin on jo pari viikkoa tiedustellut, tuleeko meille kuusta OLLENKAAN (koska sitä ei hankittu heti joulukuun alussa) ja tietääkö joulupukki VARMASTI aattoillan osoitteemme.  Lisäksi kertaalleen tyyppi on hiipinyt jättämään ulko-oven auki tontuille (tänä vuonna hän ei ole tunkenut kalenteriin vastalahjaksi sukkia). Että varsinaisesta välinpitänmättömyydestä ei voi puhua, mutta hänen innostuksensa on vielä lahjakeskeistä.

Huomasin jo viime vuonna, että jouluhöpsähdys on tarttuvaa. En ole koskaan ollut suuri jouluihminen (ja Koti-insinööri vielä vähemmän), mutta alan päästä nyt keski-ikäisenä vauhtiin. Vaikea sanoa miksi, mutta ehkä se johtuu tuosta Skidin sparrauksesta.

En muista, olinko itse pienenä ihan yhtä täpinöissäni joulusta. Minulle jouluun liittyi lapsena muita ilon aiheita: kävimme yleensä sukuloimassa ja tapasin serkkuani, mikä oli mahtavaa vaihtelua metsän keskellä elämiseen.

Koti-insinöörin suvun perinteinen jälkkäri o superyksinkertainenn luumuhillo-kermavaahtojutska. Tykkään.

Ehkä joulusta nauttiminen tapahtuu niiden omien rituaalien muodostumisen kautta. En oikeastaan yritä toistaa äitini jalanjäljissä lapsuuteni joulua (muuten kuin niiden vetisten herneiden osalta) vaan rakennan ihan omaa perinnettä.

Minulla ei ole suvun lanttulaatikkoreseptiä, perinteisiä jouluastioita, perintökoristeita eikä jouluverhoja, mutta käsikirjoitus alkaa jo olla: täytettävä joulukalenteri on toteutettu jo monena vuonna (ja siihen kuuluu olennaisena osana se että tonttu vähän sekoilee), toispuoleinen, meidän olkkariin sopiva kuusi pitää hakea koko perheen kanssa, aattoon kuuluu riisipuurolounas vähintään kymmenellä mantelilla ja Mummilaan lähdetään jo päivällä joulusaunaan. Ja Tapaninpäivänä onkin kalenterissa veljestapaaminen.

Toistaiseksi käymme aattona Mummilassa, mutta jossain vaiheessa tulee se hetki, kun minä olen jouluvastaava. Olisikohan siinä se viimeinen aikuisuuden virstanpylväs. Alan kyllä olla valmis.

Joulutorttutikkari on paras keksintö ikinä

Ensimmäisen adventin jälkeen on ihan turha pidätellä jouluhöyryjä enää hetkeäkään. Oli siis jo perinteeksi muodostuneen joulutorttuprojektin lähtölaukauksen aika!



 

Tausta: rakastan joulutorttuja, mutta muu perhe haraa vastaan. Myönnän, että joulutorttu vaatii tiettyä sitoutumista. Se on hyvin hankala leivonnainen: kuivat sakarat karisevat ensimmäisellä haukkauksella rinnuksille ja hilloklöntti keskellä on miljoona-asteinen. Kersojen näkökulmasta tortut ovat myös aika isoja ja hillopalkintoon on liian pitkä esityö.

Ryhdyin parantelemaan formaattia jo pari vuotta sitten.

Ensin tein korvapuustijoulutorttuja. Kokemus parani merkittävästi. Hillo oli nyt tasaisesti ympäri torttua, mutta paistaminen oli hankalaa (ne aukeavat sikahelposti) ja torttu oli silti aika iso.

Sitten tein superyksinkertaisia voileipäjoulutorttuja. Tämä oli paremman kokoinen, mutta sai kritiikkiä siitä, että hilloa oli liian vähän ja suutuntuma väärä.



No hyvä. Jäljellä oli enää yksi tapa: jos ne eivät muuten syö niin laita tikkuihin. Ja kas! Tapahtui Sotkamon ihmettä astetta kovempi ylläri: niistä tuli täydellisiä! Joulutorttutikkarit kävivät kaupaksi kuin ilmaiset ämpärit! Kersat kehuivat kosteutta, hilloisuutta ja pienuutta.

Minä kiitän tikkua, koska paljon vähemmän pyyhittiin rasvanäppejä housuihin.

Joulutorttutikkarit valmistuvat seuraavasti:

Otat (valmistaikina)levyn, levität hilloa (meillä oli luumun lisäksi myös aprikoosia, vadelmaa ja mustaherukkaa) koko leveydeltä, rullaat pitkältä sivulta tiukaksi pötköksi ja sen jälkeen leikkaat n. 2cm leveiksi kiekoiksi. Saumakohtaa kannattaa vähän nipistellä kiinni. Sitten vain kiekot uuniin ja valmiit cocktail-tikkuihin (auennneet omaan suuhun). Mikä parasta, koska kyseessä ovat tikkarit, näihin voi tomusokerin lisäksi täysin epäortodoksisesti pursottaa myös kuorrutetta.

Kyllä on kersan tehdasasetukset pielessä, jos ei maistu!

Yksi vika tässä on. Suupalan kokoisia kiekkoja on helppo syödä kymmenen. Plus ne auenneet. Kaksi pellillistä torttuja ei ole ikinä kadonnut näin nopeasti.

Nyt on hieman ristiriitainen olo sen suhteen, että jätin tämän takia jumpan väliin. Mutta sentään ruokakultturin puolesta tämä uhraus. Hyvää adventtia!

Luksus-yökylä on loistava lahja ystävälle

Skidi kärvisteli taannoin pahan ongelman edessä: piti keksiä synttärilahja jo hiekkalaatikkoajoilta vierellä kulkeneelle ihanalle BFF:lle, joka täyttäisi ensimmäisen kerran pyöreitä.

Tämä oli oikeastaan ensimmäinen kerta kun Skidi heräsi siihen tosiasiaan, että ystävättärellä on jo kaikkea. Leluista, koruista, kynistä, vihkoista, leivontaseteistä, kirjoista ja vaatteista ei ole puutetta. Ja kymmenvuotiaalle Skidi halusi antaa jotain ikimuistoista.

Ehdotin varovaisesti jonkinlaista aineetonta elämyslahjaa. Kymmenvuotias kun ei enää ole aivan niin pakettifriikki kuin puolet nuorempi. Aikansa ideoita pyöriteltyään Skidi kehitti oman konseptinsa: luksus-yökylä.

Todellakin! En tiedä itsekään parempaa lahjaa kuin aika ystävien kanssa, ja senhän voi viedä pienellä vaivannäöllä seuraavalle levelille.

Lahjakortti meni heti työn alle. Jotta varmasti kaikki olennaiset ohjelmanumerot ehdittäisiin kahlata läpi, show täytyi aikatauluttaa tarkasti. Skidillä on tulevaisuus tapahtumatuottajana, sen verran vakavissaan hän järjestelyt otti.



Juhlakalulle ojennettiin heti käsiohjelma.Täydellinen yökyläily piti sisällään noudon koti-ovelta ja kamojen kantoavun, kikattelua, lettikampauksia, kalapuikkohampurilaisia, leffa, popparia ja jätskiä, vaahtokylpyä, lautapelejä, lisää kikattelua, valvomista (tämä luki omana kohtanaan) ja videoidut (minut pestattiin kuvaajaksi) akrobatiatreenit. Yhteistä aikaa kaikilla mausteilla.

Tänä viikonloppuna se sitten toteutettiin ja ilta oli ihan napakymppi. Kävi ihan kateeksi, kun ne pelasivat pyjamat päällä yatzya ja välillä kuului hullua hihitystä. Superhauskaa!

Mietin näin Lapsen oikeuksien päivänä erityisesti sosiaalista kehittymistä, oikeutta leikkiin. Lasten ystävyyssuhteet ovat pitkään riippuvaisia vanhemmista, mutta hiljalleen vastuu yhteydenpidosta ja suhteen vaalimisesta siirtyy heille itselleen. Tukea tarvitaan siinäkin. Skidi on oppinut peruskoulun myötä yhtä ja toista ystävyydestä. Juuri tällä hetkellä olen iloinen siitä, että Skidillä on elämässään ihminen, jolle hän haluaa antaa kuun taivaalta.

Voidaan olla meillä

Olemme asuneet tässä asunnossa nyt parisen vuotta.



Kun asunnon ostopäätös piti tehdä, epäröin erityisesti huoneiden kokoepäsuhtaa: makuuhuoneet ja kylppärit olivat aika pienet mutta yhdistetyssä ruokailutilassa ja olohuoneessa sen sijaan mahtui säilyttämään jumbojettiä. Samasta ratkaisusta johtuva sokkeloisuus tuntui omituiselta.

Noh, jokaisessa asunnossa on puolensa ja joskus niiden löytämiseen menee hieman aikaa. Tämä on paljastunut hyväksi juhlakodiksi. Ja se taas auttaa ruuhkavuosi-ihmistä kutsumaan ystäviä kylään.

Tämä voi olla joku harvinainen neljänkympin kriisin oire, mutta minusta on nykyään jopa kiva järjestää koko perheen pippaloita. Mutta kuten Satu juuri kirjoitti, tässä elämäntilanteessa ei ole kovin helppoa saada kokoontumista järjestymään. Päivämäärää on vaikea saada sopimaan kaikille, ravintolaa ei saa varattua isolle porukalle tai lapsille ei löydy hoitajaa. Yleensä jostain palelee.

Mutta jos on tila, kaikki muu kyllä järjestyy jotenkin. Buukataan päivämäärä hyvissä ajoin, mutta ilman sitovia varauksia, peruutuksista ei marailla. Pääsee kuka pääsee. Syödään mitä syödään. Pääasia, että voidaan vähän nauraa itsellemme. Sille yleensä löytyy tarvetta.

Ja meille voi tulla. Olohuoneessa mahtuu riehumaan, leikkimään, seurustelemaan ja syömään parikymmentä aikuista ja saman verran lapsia. Akustiikka kohtelee tärykalvoja pehmeästi ja sokkeloissa voi mainiosti leikkiä piilosta. Avotakan alle piiloutuva tenava pyyhkii sieltäkin pölyt.

Isojen tyttöjen puvut olivat niin hurjia että pienemmiltä jäi suu auki.

Hämähäkit onnistuivat viime vuotta paremmin: silmät olivat nyt oikean kokoiset ja päälle tuli vielä koristeita.

Emansipaatiohuumassa pihalle pyörähti Jackie O'Lantern.

Ensi vuonna en enää aiheuta itselleni jännetuppitulehdusta jäätelökauhalla vaan hankin jonkun järkevän työkalun.

Käsibooli oli taas suosikkiällötys. Mutta vielä jäi parannettavaa: sormet sulavat liian nopeasti!

Tämän vuoden uutuutena olivat silmämunat eli jätskipallot, joissa on pantterit iiriksinä ja lakunapit mustuaisina.
Verisuonet on pursotettu tuubista. Ensi vuonna täytyy keksiä näille joku ihonvärinen astia.

Mandariinien menekki on aika hyvä kun niille piirtää naaman.

En tiedä, ajatteliko arkkitehti juuri tätä ruuhkavuosinäkökulmaa pohjapiirrosta luonnostellessaan, mutta sellainen tästä nyt on muodostunut, juhlakoti.

Seuraavaksi sitten juhlasesongissa jouluhöpsähdys. Tipe, tipe!

Melonipizzaa ja fantasianaamioita

Isompien lasten juhlatkin saatiin juhlittua. Ja mitä supermainioita tyyppejä yhdeksänvuotiaat ovat! Sanavalmiita, iloisia, vitsikkäitä, empaattisia, energisiä - ja keskustelevia! Pöydässä käytiin läpi niin nukkuma-asennot kuin harrastukset, whatsappailun säännöt ja ällö- / herkkuruoat.

Koska kyseessä oli fantasiabileet, ensin tehtiin fantasianaamiot. Ostin askarteluliikkeesta (olisiko ollut Askarelli) blankoja naamioita, jonka jokainen sai värittää tusseilla mieleisekseen.

Tarjolla oli kahta erilaista pizzaa. Tämä jälkiruokapizza on yksinkertaisuudessaan melonisiivuja, jotka on koristeltu pensasmustikoilla, banaaninpaloilla, mansikanviipaleilla, strösselillä ja suklaakastikkeella.

Sitten käytiin riehumassa lähiniityllä ja nappaamassa kuvat - muistoksi siitä, kuinka riehakkaissa merkeissä juhlittiin aikuisuuden puoliväliä.

Lisäksi oli kiva tallentaa nämä kesäiset hetket ystävien kanssa muistoksi yhden elämänvaiheen päättymisestä. Syksyllä alkavat nimittäin uudet haasteet uuden koulun, koulumatkan ja kavereiden myötä. Mutta sitä ei todellakaan pohdita vielä. Nyt otetaan yhdeksänvuotiaista mallia ja eletään tämä kesä täysillä, satoi tai paistoi.

Kauan eläköön kotisynttärit!

Kesäkuun lopussa taloudessamme on hieman hässäkkää. Molemmat likat täyttävät vuosia viiden päivän sisään, joten juhlat pitää järjestää vähintään kahteen otteeseen.

Toistaiseksi ideani siitä, että synttärit voisi viettää myös muuhun aikaan vuodesta ei ole saanut suurta kannatusta. Ymmärrän kyllä. Kavereista pääsee lomakaudesta huolimatta suurin osa. Olen aina salaa kadehtinut kesällä syntyneitä: heidän juhlissaan on tuoreita mansikoita ja herneitä, ulkoleikkejä ja hellemekkoja. Eteisestä ei tarvitse raivata tilaa toppatakeille ja talvisaappaille ja kamerassa ei tarvita salamaa.

Koska tämä on jo yhdeksäs vuosi, kun järjestän lastenjuhlia, alkuaikojen kammo on poistunut. Kokemus pätevöittää ja tuo rohkeutta. Viime vuonna kokeilimme aikuisten ja lasten yhteisiä kertarysäyssynttäreitä, tänä vuonna pokka riitti jopa viisivuotiaiden kotisynttäreihin!

Miten tässä näin on päässyt käymään? On muutama nyrkkisääntö, joista pidän kiinni.

1. Juhlien aikaikkuna on lyhyt. Kirjoittamaton sääntö on, että lastenjuhlat kestävät 1,5 - 2h. Oletan että universumin juhlaevoluutiossa on havaittu, että tämä on aika, jonka pari aikuista kykenee huolehtimaan laumasta pikkulapsia suhteellisen turvallisesti. Kukaan ei yleensä kuole, vaikka aluksi siltä näyttää.

2. Kutsu maltillisesti vieraita. Vieraiden määrä voi kasvaa ikävuosien mukaan, mutta kerralla ei kannata ahnehtia liikaa (alle 10 joka tapauksessa). Viisivuotiaatkin, jotka uskaltavat jo pääsääntöisesti tulla synttäreille ilman vanhempia, tarvitsevat apua ruoan annostelussa, vessaan ohjauksessa, jälkien siivoamisessa ja mahdollisten kriisien selvittämisessä (uudenkarhea tiara hajoaa tai jalka jää jumiin patterin alle). Miten selviät, jos kaikki huutavat nimeäsi yhtä aikaa?

3. Klassikot toimivat aina. Jos mitään brändiin perustuvaa teemaa ei ole, säästät koristeissa ja hermoissa. (Ja kun bileet on peräkkäisinä päivinä, selviät yhdellä koristeluvaivalla kahdet kemut, jeh!) Kaksi kestoteemaa ylitse muiden: disco ja naamiaiset. Discoon tarvitset yhden hiukan pimennetyn huoneen, jossa on pöytälamppukokoinen discovalo. Musiikista huolehtii Spotifyssa etukäteen koottu soittolista (kysy lasten lempibiisit jo kutsuvaiheessa). 

Olafille nenä -projektissa käytin hyväkseni Skidiä, joka maalasi vanhaan rullaverhoon kyseisen lumiukon.
Näitä saa myös printteirstä.

4. Ohjelmaa ei kannata olla liikaa. Alun yleiseen hässäkkään menee jo puoli tuntia. Vieraiden vastaanoton jälkeen otetaan lahjojen jako pullonpyörityksen muodossa, jotta pysyy edes joku käry, kuka antoi mitäkin ja sankari saa kiitettyä kunnolla. Koska paikallaan istuminen on saatanasta, sen jälkeen on luvassa yleistä riehuntaa ja ruokailu. Ihan lopuksi oli vuorossa Olafin nenänkiinnitys. (Asiantunteva lukija vinkkasi, että vanhemmat ipanat voivat kokeilla kiinnittää nenän Voldemortille, joka sitä totisesti tarvitsee!)



5. Ruokailusta ei kannata ottaa paineita, less is more toimii. Lapset syövät mitä syövät: joku on allerginen,  joku ei halua syödä mitään muuta kuin karkkia ja joku ottaa kolme palaa kakkua. Ainoa nyrkkisääntö näyttäisi olevan, että jos haluat tarjota ensin suolaista (esim. siksi, että oma kersa on syönyt koko päivän lähinnä salaa keksejä ja muffinssikuorrutetta), älä laita makeaa samaan aikaan pöytään. Kakusta luovuimme viime vuoden jälkeen (söimme samaa kakkua kolme päivää), joten ne korvattiin minimuffinsseilla (jos laiskottaa, osta muffinssit valmiina ja tee vain kuorrute itse.)

• Hedelmävartaat: rypäle, mansikka, meloni, leipäjuusto
• Poppareita valmiissa annoskulhoissa
• Tuoreita herneitä
• Margaritapizzaa
• Frozen-minimuffinssit (keliaakikoille jätskiannos, jossa samat releet päällä)
• Keksilajitelma sankarin toiveiden mukaan
• Booli, johon laitetaan sekaan värillisiä jääkuutioita. 

6. Ja viimeinen neuvoni ei ole vähäisin: käytä apuvoimia. Koska en ole mikään leipuri, pizzan ja muffarit hoiti likkojen supertaitava serkkutyttö, joka samalla jeesaili myös tarjoiluissa, leikeissä ja keittiön entisöinnissä. Jo teini-ikäiset ovat jo halutessaan hyvinkin organisointitaitoisia, erityisesti jos luvassa on euroja - extrakäsiparin return of investment on korkea.

One down. Bileputki jatkuu tänään isojen tyttöjen kanssa.

Vapun muodonmuutos

Perheellistymisen myötä aika moni juhla hakee uusia uomiaan. Yksi suurimman muodonmuutoksen kokenut juhla on vappu.

Ensin mietin että kokeilisin tehdä ensi vuonna munkkeja itse, mutta sitten nämä
pakastekaapin rinkulat osoittautuivat aivan loistavaksi ja helpoksi vaihtoehdoksi.

Arvioiva koemaisto. Muovinen skumppalasi FTW.

Minulla on vappuun hyvin ristiriitainen suhde.

Pidän juhlista (edelleen) ja ystävien tapaamisesta, mutta viralliset akateemiset vappurituaalit olen aina kokenut vähän vieraiksi. En ole koskaan pitänyt patsaan lakittamisen seuraamista kamalassa tungoksessa vaivan arvoiseksi. Vappupäivän piknik Ullanlinnassa taas on täysin keliriippuvainen tilaisuus. Tänään siellä oli varmasti mahtavaa. Mutta jos lämpöä on viisi astetta ja merituulen mukana ripeksii jääpaloja, jätän mieluummin väliin.

Lisäksi vapun juhlintaan liittyi nuorempana spontaani ajelehtiminen. Etukäteisuunnitelmat olivat hatarat. Kun liikuimme isoissa porukoissa, aina joku tunsi jonkun, jolla oli bileet. Ihmisiä tuli ja meni, mikä oli tavallaan hauskaa, koska siinä tapasi uusia ihmisiä. Mutta koska en ole supersosiaalinen, en viihtynyt niissäkään.

Ja jossain vaiheessa oli kuitenkin lopetettava kuoharin lipittäminen ja lähdettävä kotiin, koska työpäivä.

Sairaan hyvä raikas, mintulla ryyditetty perunasalaatti. Ohje täällä.

Nykyään vapputraditiomme on perhekeskeinen. Aattona käymme perheen kesken ravintolassa syömässä ja toukokuun ensimmäisenä juhlistamme Vaarin synttäreitä. Yleensä mökillä.

On perunasalaattia, saksofonimusiikkia, munkkeja (ne tomusokerilla kuorruteut aivot eivät puhuttele ketään meistä), omatekoista simaa, serpentiiniä ja ilmapalloja. Ja aina samat tyypit, lähisuku.

Olen hylännyt jopa lakkitradition. Se sijaitsee eteisen ylimmällä hyllyllä ja sitä varten pitäisi hakea tikkaat. Ei jaksa. Lisäksi se on kohtuullisen kamalan näköinen, koska join siitä salmiakkikossua joskus silloin kun vaput olivat riehakkaampia.

Perhevappu on uusi normaali. Ja suomalaista työtä se tämä perhe-elämäkin vaatii, mitä suurimmassa määrin. Kippis sille!

Nainen parhaassa iässä

Olen aina pitänyt vitsailuna sitä, että aikuinen ihminen ei muka muista ikäänsä. Kunnes sitten viime viikolla en heti osannut vastata yksinkertaiseen kysymykseen: paljonko täytät?

Pienen laskutoimituksen jälkeen oikea numero löytyi, mutta vähän huvitti. Kai tämä on vain merkki siitä, että sillä vikalla numerolla ei ole enää niin hirveästi merkitystä. Vuosi sinne tai tänne. Elämä rullaa uomissaan ikääntymisestä huolimatta.

Tykkään tästä nelikymppisyydestä. Mistään kriisistä ei ole tietoakaan. Tämä on ihan kuin kolmekymppisenä mutta paljon vähemmällä vaivalla - vaipat on vaihdettu ja soseet syötetty. Ruuhkavuosi-indeksi on laskussa, joten tasapaino oman identiteetin ja perheen välillä on parantunut. Pölyttymässä ollut parisuhdekin on mahdollista nostaa entisöitäväksi.

Muutenkin on aika rentoa. Ryppyjen ja harmaiden ilmestyminen ei ole enää uutinen. Kukaan ei pakota nukkumaan teltassa eikä heräämään ennen seitsemää. Kengissä olevia jäärautoja ei tarvitse selitellä. Kaikki urheilusuoritukset ovat pelkkää plussaa ja kovakuntoisen maineen saa pyöräilemällä duuniin. Tiedän milloin mukavuusalueelta ei kannata poistua.

Kun katselen nuoruuden kuviani, olen vähän helpottunut. Yhtään ei käy kateeksi tyttöä, joka vasta aloittelee virheitään. Ja toisin kuin väitetään, jotkut rosot eivät ikinä siloitu. En ole yhtä ehdoton kuin nuorempana, mutta tärkeiden arvojen suhteen näkemykseni ovat vain kirkastuneet.

Ja vaikka olen monella tapaa omavarainen, elämän rajallisuuden ja ainutlaatuisuuden kanssa olen tullut tutuksi. Mikään ei ole itsestäänselvää.

Ei juurikaan valittamista. Tämä on Hyvää Elämää (TM).

Tänä vuonna

Vuosi vetelee viimeisiään. Miten meni noin niinkun omasta mielestä?

Kun pohdiskelin kuluvan vuoden henkilökohtaista tilinpäätöstä, huomasin, että en oikein muistanut mitään erityisiä tapahtumia. Viisi viimeistä vuotta ovat olleet sellaista haipakkaa kaikenlaisten perhe- ja urakäänteiden kanssa, että tämä vuosi taisikin olla sellainen ei-kovin-tapahtumarikas välivuosi.

Sitten muisti alkoi palailla. Onhan tässä taas ollut kaikenlaista. Isoa pientä ja pientä isoa. Raskasta ja kevyttä, ja kaikkea siltä väliltä - riippuu ihan siitä, millä vauhtia mittaa.

Vuonna 2015 tein ekaa kertaa simaa!

Tänä vuonna sain vakituisen työpaikan eikä minun tarvinnutkaan ryhtyä täyspäiväiseksi yrittäjäksi. Vaikka nykyään yrittäjyyttä hehkutetaan paljon, ei yksinyrittäminen kirjoittamalla ole erityisen hohdokasta. Tokihan siinä on vapaa kuin taivaan lintu, mutta kolumnistin leipä on epävakaata ja bloggaajan mainostuloriippuvaista, kirjailijana pärjää ainoastaan, jos on hyvä anomaan apurahoja (tai Sofi Oksanen). Lisäksi kaipaan työyhteisöä.

Tänä vuonna pyöräilystä tuli pääasiallinen kulkumuotoni. Olen porhaltanut sähköfillarillani enemmän kuin koskaan, helmikuun lopusta aivan jouluviikolle asti. Kun ensi vuonna metro alkaa kulkea ja erilaiset autonvuokrauspalvelut yleistyvät, voisi ihan oikeasti epäespoolaisittain miettiä omistusautosta luopumista.

Tänä vuonna huomasin, että pystyn kuin pystynkin karkkilakkoon ja uskalsin leikkasin tukkani ihan lyhyeksi. Molemmat päätökset olivat isoja, vaikka ne joillekin voivat olla pieniä.

Tänä vuonna tunsin ensimmäistä kertaa tajuavani kunnallispolitiikan kiemuroista jotain. Kysyn edelleen tyhmiä kysymyksiä, mutta päivähoitoryhmien koon säilyttäminen Espoossa ennallaan oli iso saavutus.

Tänä vuonna oli myös monta käännettä parempaan perhe-elämässä. Yhteiselo lasten kanssa on sujuvampaa kuin koskaan.

Vuonna 2015 teimme ensimmäiset vaellukset niin että kaikki kävelivät itse.

Vuonna 2015 eräs perheenjäsen aloitti kuvataidekoulussa - ja ra-kas-taa sitä.

Lisäksi tänä vuonna lähipiirissä oli yksi romahdus (diagnosoitu paniikkihäiriö), yksi syöpä (voitettu) ja yksi pallolaajennus (onnistunut). Ei kenenkään elämä ole pelkkää positiivisuutta ja onnistumisten sarjaa, vaikka sosiaalisessa mediassa ne korostuvatkin.

Elämässä ei ole välivuosia. Merkityksellisiä tapahtumia, pysähtymisiä, kohtaamisia ja käänteitä löytyy kyllä kun vähän penkoo. Jotkut muutokset vain etenevät hitaasti. Suunta näkyy etäisyyttä ottamalla. 

Vuoden koskettavin viisaus onkin tämä: "Everyone is fighting a battle you know nothing about. Be gentle always."

Joulu saa tulla, koska ei sitä kieltääkään voi

Joulu saa tulla! Ei sen puoleen, että sitä kieltääkään vois, mutta tilanne on hallinnassa.

Lahjat on paketoitu (ja vain yksi paperi repesi). Pukki on ajastettu. Kuusi on koristeltu (ja se juo!). Joulusaunassa on kuunneltu tulen rätinää. Jääkaapissa on glögiä, pähkinöitä, juustoja, mätiä ja leipätarvikkeita, koska joulu on iltavoikkarifiesta. (Ja kyllä, aion pitää myös karkkipäivän - yli kolmen kuukauden lakon jälkeen!)

Joulu saa tulla myös siksi, että muuten keskivaikeasta jouluhöpsähdyksestä kärsivät kersat ratkeavat liitoksistaan. Tämä on ensimmäinen joulu, kun kuopuskin tuntee konseptin joten täpinöinti on tapissa. Mutta olipa helppo saada ne nukkumaan: kun heräätte, on joulu. (Paitsi jos herääminen tapahtuu ennen kuutta, silloin on tupenrapinat.)

Joulu on erityisen tervetullut myös vessoihin, koska Skidi puunasi ne niin tunnollisesti kuin odottaa voi. Ylipäätään tämä lapsityövoiman käyttäminen on nousussa: naapurin mutsi oli pistänyt koululaisensa kirjoittamaan joulukortit. Neroutta.

Sen sijaan joulu ei saa tulla varastoon, jossa aiheutin täydellisen räjähdyksen kadonneen jatkojohdon takia. Ja liinavaatekaappiakin kannattaa välttää. Lakanoiden viikkaus ei ole ollut to-do listalla kovin korkealla.

Oikein hyvää kuusijuhlaa kaikille teille, olitte sitten valmiita tai vaiheessa, kotona tai sukuloimassa, norossa tai perusräässä. Päivä pitenee jo!

Jouluhöpsähdys

Oli taas aika kaivaa tämä anopin tekemä joulukalenteri esiin.

Ilahdun aina joulukuusta. Yleensä siksi, että katson olevani kaamoksessa voiton puolella: muutaman viikon päästä pallo alkaa kaartaa valoa kohti. Vaikka ennen lomaa on rutistettava vielä työtunteja kasaan eikä maassa ole edes kuuraa, aistittavissa on selvää joulufiilistä. Lapset ovat onnistuneet tartuttamaan jouluhöpsähdyksensä minuunkin, epäjouluihmiseen.

Skidille tunnustettiin jo syksyllä, että joulupukkipuvussa heiluu oikeasti sukulaismies ja tonttuna toimii sama tyyppi kuin hammaskeijunakin. Epäröin vähän kertoa totuutta sillä pelkäsin, että totuus romuttaisi Skidin jouluilon.

Vielä mitä.

Kävi ilmi, että hän oli epäillyt tarinan vedenpitävyyttä jo jonkin aikaa (ja tehnyt mm. omia savupiippututkimuksia takassamme), mutta ei oikeastaan välittänyt, oliko juttu totta vai ei. Skidi osallistuu edelleen täpinöintiin aivan yhtä suurella innolla kuin Snadikin. Joulupukkiin on hauska uskoa, realiteeteista viis.

Skidi onkin jo käsikirjoittanut pukille esitettäväksi joulunäytelmän, näperrellyt Snadille hienon joulukalenterin, jossa on erilaisia tehtäviä (mm. älä vingu), ja treenannut saksofonilla joululauluja. Molemmat ovat myös listanneet varsin maltilliset lahjatoiveet.

Taidanpa siis höpsähtää itsekin. Kerrankos sitä. Nyt vain täytyy skarpata kalenterin kanssa. Snadi olikin jo tunkenut sinne omat sukkansa. Kuulemma vastalahjaksi. Tontut varmasti arvostavat.

Ps. Ilahduin siitäkin, että löysin Clas Ohlsonilta ympäristömerkittyjä tuikkuja, 100% steariinia eli eivät nokea sisäilmaa! Refill-tuikut mahtuvat myös vanhoihin alumiinikuoriin, jos niitä sattuu kotoa löytymään. Ei ole pakko ostaa niitä tuikkujen kyljessä myytäviä pidikkeitä.