Erilainen loma

Loma on nyt ohi.

Tyynen päivän heijastuksia.

Kolme viikkoa möllötystä mökillä. Kaksi päivää Tukholmassa. Yksi murtunut varvas. Neljä ylösalaisin olevaa unirytmiä.

Ei siis mitään ihmeellistä. Mutta tämä kesä jää silti mieleen. Nimittäin ensimmäistä kertaa moneen vuoteen ei ollut helpottunut olo, kun työt alkoivat. Olisi tehnyt mieli jatkaa lomaa.

Aikaisemmin näin ei ole ollut. Olen ollut täysin valmis arjen alkamiseen sen jälkeen kun olen toiminut neljän viikon ajan taaperoiden ohjelmatoimiston pomona, esiintyvänä artistina ja kirjanpitäjänä. Tänä kesänä ei tuskastumisen tunnetta ehtinyt tulla.

Bodyguard-vaihe on kuopuksenkin osalta ohi. Molemmat osaavat ilmaista tarpeensa selkeästi. Kukaan ei pissaa housuun eikä herää ennen kahdeksaa. Mukelot tulevat erinomaisesti toimeen keskenään. Reissaaminen on helppoa, koska mukaan ei tarvitse pakata aivan koko kotia. Olemmeko ehkä taas uudessa elämänvaiheessa?

Varsinkin 1- ja 3-vuotiaiden serkkulasten tohinaa seuratessa tajusin, että meidän elämämme on helpottunut aivan valtavasti. Niskakakat, katoavat tutit, tuttipullojen tiskaus ja päiväuninukutukset ovat historiaa. Ollutta ja mennyttä.

Minulla oli lomalla jopa omaa aikaa, spontaanisti. Kun koti-insinööri kävi lenkillä ja ipanat lukivat leikkimökissä sarjakuvia, sain möllöttää aivan yksikseni. Tuli omituisen irtonainen olo. Enkä tietenkään keksinyt mitään tekemistä tälle pyytämättä ja yllätyksenä koittaneelle luppoajalle.

Samalla kuitenkin tavoitin hetkeksi sen fiiliksen, josta monet puhuvat: lapset ovat pieniä vain hetken. Saatan jopa kaivata kesää 2015.

Kuukuppi nurin

Kun terveyskyselyissä tiedustellaan, syönkö mitään lääkkeitä säännöllisesti niin pitäisi oikeastaan vastata, että syön. Kerran kuussa menee muutama nappi kipuun.

Jonkun tilaston mukaan 90% naisista kärsii kuukautiskivuista. Minulla oireet ja kivut vaihtelevat - ja tuntuvat pahenevan iän myötä. Yleensä olen turvoksissa, sattuu sekä vatsaan että selkään, enkä saa unta. Olen myös hemmetin äreä pari päivää ennen kierron alkua. Tiedän, että voisi olla huonomminkin. Joillekin eivät käsikauppalääkkeet auta.

Tämä Hesarin juttu kuukautisten hyödyttömyydestä olikin tavallaan kiinnostava. Jutussa eräs lääkäri toteaa, että säännölliset menkat ovat lähinnä modernin naisen vitsaus sillä ennen muinoin naiset olivat aina paksuna tai imettivät -- sen lisäksi että kuolivat paljon nuorempina. Lisäksi joka kuukausi iskevä rasite, josta ei ilmeisesti ole terveyshyötyjä, on täysin turha naiselle, joka ei halua enää raskaaksi.

Varmasti näin. Miksi en sitten hoida asiaa pois päiväjärjestyksestä?

Ongelma on status quoon kajoaminen. En uskalla. Vaihtoehdot ovat aika radikaaleja. Kohdunpoisto ja säännöllinen hormonien käyttö ovat isoja asioita.

Tiedän monen vuoden kokemuksella, mitä ehkäisypillerit tekevät pääni sisällä. Siihen en lähde (en kertakaikkiaan voi lähteä) enää ikinä - vaikka kuinka korostetaan ehkäisypillereiden hyötyjen ylittävän haitat. Vaikka hormonikierukka vaikuttaa paikallisesti, en ole vakuuttunut.

Otan siis mieluummin kuukautisten aiheuttaman rasitteen, vaikka olen sata ja lapsiluku on tapissa. Ainakin siihen asti jos elämä hankaloituu vielä lisää tai lääketiede keksii jotain muuta helpotusta. Jospa vaikka se tieto, että naisten ja miesten kipuaistimus syntyy eri tavalla johtaisi tehokkaampaan kivunlievitykseen naisille.

Ja voiton puolella toki ollaan. Oletan, että tämä paska loppuu 10 vuoden sisään.

Kolme ajatusta kesäleireistä

Koululaiset ovat nyt vaihtaneet kesälomalle - sille 10 viikon pituiselle painajaismaiselle setille, jolloin ei ole päivisin ohjattua toimintaa valtion puolelta, vaikka vanhemmat ovat töissä.

Pienestä paniikista huolimatta (tai juuri siksi) kaikki järjestyi, kun oli haukkana aamukahdeksalta sormi enterillä. Skidi on kesäkuun aikana liikuntaleirillä kaksi viikkoa ja WeeGeen kesäleirillä viikon. Sitten seuraakin jo leiriviikko maalla Mummin apulaisena, jossa ainakin mullataan perunoita, pestään ikkunoita ja leikitään kahvilaa.

Olen tässä kevään aikan käynyt läpi muutaman ajatuksen aiheesta, tässä kolme.

1. Kolme viikkoa = 478 euroa

On ihan selvää, että ekaluokkalainen on vielä liian pieni viettämään päivänsä yksin kotona (tosin minä en usko, että missään iässä yksinäisyys on hyvä vaihtoehto). Kesän ohjelma on hyvin vahvasti vanhempien aktiivisuuden varassa ja leirien hintahaitari on huima. Joitakin leirejä saa muutamalla kympillä, mutta esimerkiksi viiden päivän tanssileiri maksaa 255 euroa.

Ymmärrätte yskän: tulotasoja ja vanhempia on hyvin moneen junaan. Kuinkahan moni jää ilman paikkaa hinnan takia? Ja mitä ne lapset tekevät kesän? Onko tämä ongelma vai kuvittelenko vain?

Kuukausibudjetti on keskituloisellakin kovilla tällaisissa pesukoneen rikkoutumista vastaavissa paukuissa. Espoon kaupungilla (incl. seurakunnat) on tarjolla kesäaktiviteettejä vähän edullisemmin, mutta löysin nämä palvelut liian myöhään ja lisäksi moni leiri on vanhemmalle lapselle kuin ekaluokkalaiselle.

2. Tuleeko rahalle vastinetta?

Olin palveluiden suhteen aina ennakkoluuloinen. Lapsille järjestettävä kesätoiminta kuulostaa kyllä mukavalta paperilla, mutta ei ole mitään tapaa tarkistaa, vastaako käytännön toteutus myyntipuhetta. Kokemusta ei ole yhtään ja suomalaiset eivät ole mielestäni palvelutuotannossa tai tapahtumajärjestäjinä erityisen lahjakkaita. Lisäksi suhtautuminen lapsiin on joskus väärällä tavalla kunnianhimotonta.

Onneksi ainakin liikuntaleirin suhteen voin jo todeta olleeni turhan ennakkoluuloinen: päivät ovat olleet viihdyttäviä ja monipuolisia (tästä todisteena niskasta poimittu punkki). Ehkä yrityksen toimintahistoria on avainasemassa: jos maine merkitsee yrittäjälle mitään, ohjelmaan ja ohjaajiin täytyy panostaa.

3. Haluan aikuisten kesäkurssille!

Kurssitarjonta hämmästytti laajuudellaan. Oli majanrakennusta ja tähtitiedettä, eri urheilulajien treenamista, kuvataidetta, koodausta ja uimahyppyjä. Puhumattakaan sitten niistä yön yli leireistä, joihin ei ihan ekaluokkalaisella rohkeus riitä: vaellusta, ratsastusta ja arkeologiaa (!).

Hitto vie, yhtä lailla minäkin kaipaisin lomalla jotain ohjattua toimintaa. Ruuhkavuosipaahteessa tekisi todella hyvää ottaa edes päivä aikaa itselle, kokeilla oppia jotain uutta tai verestää vanhoja taitoja. Mitähän sitä keksisi? Löhötä nimittäin jo osaan.

Ehkäpä laajennan ensi kesänä yritystoimintaani. Project Mama -sertifioituja leiriotsikoita voisivat olla vaikkapa

• Huoneensiivousleiri (sisältää välineet), 
• Kamojen paikannuksen digitaaliset apuvälineet (yöleiri Nuuksiossa) ja  
• Kello - mitä hyötyä siitä on.

Sana on vapaa: millaisia kokemuksia teillä on koululaisten kesätoiminnasta? Onko ollut onnistumisia vai floppeja, rahastuksen makua vai täydellistä timanttia?

Päiväkoti tekee myös vanhemmille hyvää

Aina, kun puheenaiheena on lasten hoitojärjestelyt, tulee se kommentti. Se, jossa todetaan, että lasten on parasta kasvaa kotona. Ja että ainoa hyvä ja oikea hoitaja on äiti. Oletetaan, että nämä kommentoijat eivät trollaa, vaan ovat vakavissaan.

Äitimyytti voi Suomessa ilmeisen hyvin. Edelleen äitiyden oletetaan sujuvan yhtä luonnollisesti kuin hengityksen - se vain alkaa, itsestään. Synnyttäneen naisen katsotaan olevan sukupuolikromosomiensa ja hormoniensa perusteella täydellinen vanhempi, joka osaa antaa lapselleen parhaat eväät hyvään kasvuun. Automaattisesti.

Tämähän on tietenkin täyttä huuhaata.  

Vanhemmuuden edellytykset eivät ole kaikille samat. Miten voisivat olla?

Kukaan ei tarkista vanhemmuustaitojen tasoa ennen lisääntymistä. Kokemusta lastenhoidosta voi olla pyöreä nolla eikä lapsuuden perheestäkään saatu malli ole välttämättä ollut turvallinen ja virikkeellinen (itse olen kokenut, että on ollut jopa fiksua luopua suuresta osaa vanhempieni kasvatusperiaatteista). Vertaistukiverkostokin saattaa puuttua kokonaan.

Ponnista siitä sitten tasapainoiseksi varhaiskasvattajaksi.

Äitimyyttiin liittyy myös se, että lapsensa päiväkotiin kuskaava äiti on piittaamaton julmuri, joka on enemmän kiinnostunut omasta kuin lastensa parhaasta verrattuna kotiäitiin, joka taas on asialleen vihkiytynyt ammatilainen.

Asia voi tietenkin olla juuri päinvastoin. Äiti voi todeta, että päiväkoti tarjoaa lapselle kotia paremman kasvuympäristön, ja että saa sieltä itsekin tukea vanhemmuuteen.

Päiväkodin työntekijät kohtaavat liudan lapsia vanhempineen joka päivä. He näkevät objektiivisesti, miten lapsella menee -- vahvuudet ja heikkoudet, uhat ja mahdollisuudet. Varhaiskasvatussuunnitelmien säännöllinen läpikäynti pitää myös kartalla siinä, mitä lapsen pitäisi ikätasoonsa nähden osata. Samalla voi yhdessä miettiä keinoja, joilla tavoitteisiin päästään.

Päiväkoti kasvattaakin paitsi lapsia myös vanhempia, mutta kotiäidin osaamista ei välttämättä sparraa tai kyseenalaista kukaan. Olisi ehkä aika sanoa ääneen, että kotiäitikin saattaisi hyötyä vanhemmuusohjauksesta, varsinkin jos on kotona olosuhteiden pakosta eikä palavasta kutsumuksesta. Ehkä jopa siksi, että on kuullut hyvien äitien tekevän niin.

Ylipäätään parempi lähtökohta kasvatusfilosofisille keskusteluille olisi se, että me kaikki tarvitsemme apua, poikkeuksetta. Varsinkin kun tiedon tarpeen tunnistamiseen, etsimiseen ja soveltamiseen meillä on hyvin vaihtelevat eväät.

Vanhemmaksi saa oppia ja päiväkoti on tässä opetustyössä avainasemassa - nostamassa paitsi niitä heikoimpia lapsia, myös heikoimpia (ja ehkä niitä keskinkertaisiakin) vanhempia. Tärkeämpää tehtävää ei ehkä yhteiskunnassa ole.

Setätrio päivähoidon kimpussa

Päivän sana on hallitusohjelma. Näin lapsiperheellisenä piti nielaista pari kertaa kun lueskelin setätrion ideaverstaan satoa. Hyväksyn asuntolainan korkovähennysten leikkaamisen sekä kallistuvan pantteripussin ja kaukolämmön, mutta lapsilta -- päivähoidosta ja peruskoulutuksesta -- leikkaaminen on idioottien puuhaa.

Tavoitteena on mm. kasvattaa päiväkoti-ikäisten ryhmäkokoa samalla kun maksuja nostetaan. Lisäksi HS:n mukaan myös selvitetään, miten päivähoidon ilmaisuus pienituloisille vaikuttaa kannustinloukkuihin. Voi siis olla, että pienituloisimmillekin tulee jonkinlainen päivähoitomaksu.

Koska kansalle kerrottiin hyvissä ajoin, että kaikilta leikataan, osasin odottaa tylyä kohtelua. Hyväksyn ajatuksen. Lapsiperheidenkin pitää osallistua.

Mutta kun tuijotin listaa jonkin aikaa, huomasin, että ihan kaikilta ei leikattukaan. Lapsilisiä ja kotihoidontukea ei mainita. 

Arvovalinnat näkyvät.

Tämä hallitus haluaa pitää naiset kotona, joten siihen kannattaa tarjota maksimirahoitus. Silloin on myös pakko työntää leikkaukset työssäkäyvien vanhempien ongelmaksi ja kurjistaa vain päiväkodeista - sillä sitähän ryhmäkokojen kasvattaminen tarkoittaa. Isompi määrä lapsia yhdellä hoitajalla, stressiä, kiirettä, täydemmät päiväkodit.

Olen suuri laadukkaan varhaiskasvatuksen ystävä. Miksi? Koska varhaiskasvatus hyödyttää ihmistä enemmän kuin mikään muu myöhempi koulutus. Lisäksi varhaiskasvatuksesta hyötyvät nimenomaan huono-osaiset. Sosioekonominen tausta kun selittää menestystä ja terveyttä paljon selkeämmin kuin esimerkiksi taaperoimetys.

Hyvätuloisena voisin periaatteessa tinkiä jopa siitä varhaiskasvatuksesta (koska minulla on edellytyksiä roudata lapsia kulttuurientoihin, harrastuksiin ja ostaa kotiin askartelutarvikkeita) mutta tällä setupilla on myös se turvallinen säilytys vaarassa. Se ei käy.

Miksi ihmeessä haluaisin maksaa lisää siitä, että ryhmäkokoja kasvatetaan ja lapselleni riittää yhä vähemmän huomiota? Tässähän kannattaa ottaa lapsi pois päiväkodista ja järjestää hoito muulla tavalla. Niihin isoihin ryhmiin jäävät sitten niiden vanhempien lapset, joilla ei ole valinnavaraa.

Paitsi jos pienituloiselle lyödään hoitomaksu, hän säästää tietenkin ottamalla lapsensa kotihoitoon - pois sieltä lasta hyödyttävästä varhaiskasvatuksesta. 

Mutta pitäisi varmaan olla kiitollinen siitä, että hallitus haluaa tarjota minulle uuden auton vähän edullisemmin. Ihanaa.

Tekisitkö useamman lapsen jos hoitaminen olisi helpompaa?

Välillä se iskee. Yleensä silloin, kun kotona on rauhallinen hetki, jonka rikkoo vain keskenään sulassa sovussa leikkivien lasten kikatus. Olisiko se kolmas lapsi sittenkään ihan mahdoton ajatus?

Tätä lisää.

Tätä vähemmän.

Tässähän me saamme jo olla ihan omissa touhuissamme ilman että tarvitsee toimia erotuomarina, henkivartijana, kokkina, lääkärinä, viihdekeskuksena, stylistinä, kampaajana jne.

Ajatukseen yleensä auttaa se, että kelaa tilanteen eteenpäin maanantaiaamuun. Siihen ei voi laittaa enää yhtä ainutta liikkuvaa osaa lisää ilman henkisiä tappioita - ei, vaikka lapset ovat jo näinkin isoja.

Olen lueskellut Satun hyväntuulista kirjaa Islantilainen voittaa aina. Opuksessa on hauskasti kerrottuna tarinoita Islannin erikoisuuksista maahanmuuttajan näkökulmasta, kiinnostavia faktoja unohtamatta.

Yksi detalji pisti silmään erityisesti: islantilaiset saavat lapsia keskimäärin aikaisemmin ja enemmän kuin Suomessa. Siis nuorempina kuin suomalaiset ja lukumääräkin on isompi.

Miksi? Miten juuri heillä on halua / uskallusta / aikaa / rahaa ryhtyä moiseen? Ei kai piskuisen kansakunnan pääluvun nostamiseen nyt noin sitoutuneita olla?

No ei, mutta turvaverkot ovat aivan omaa luokkaansa. Islannissa kaikki tuntevat toisensa (ja suurin osa on vielä sukuakin jollain tapaa), joten yhteenkuuluvuuden tunne lienee voimakas. Sukulaislapsista ollaan kiinnostuneita (koska suku!) ja koska miehetkin ovat tottuneita lastenhoitajia, turvaverkot ovat paljon vahvemmat. Ja ehkä karuissa oloissa toisten auttaminen on jonkinlainen dna:han kirjoitettu itsestäänselvyys.

Suomessa perhe-elämä taas on hyvin yksityistä, pärjäämiskulttuurin sanelemaa ja äitikeskeistä. Aina on näin tehty. Pidetään huoli omista asioista eikä tartte auttaa. Toisaalta välimatka tai isovanhempien terveydentila saattaa olla esteenä osallistumiselle vaikka muuten yhteisöllisyyttä löytyisikin.

Onkohan kukaan insinööri koskaan laskenut suomalaisten perheiden turvaverkkoindeksiä? Siis lukua, kuinka monta ihmistä keskimäärin perheellä on käytettävissään lastenhoitoon syystä riippumatta a) heti ja b) parin päivän varoitusajalla. Olisipa kiinnostavaa dataa.

Meidänkin perheessämme voisi olla kolmas lapsi, jos se haittaisi muuta elämääni vähemmän. Voin hyvin olla raskaana ja synnyttää, jopa imettää sen oman maksimini, jos vastapainoksi saisin paitsi käydä työssä myös viettää paljon enemmän vapaa-aikaa sekä puolison kanssa että aivan ilman ketään. Mikä tarkoittaa väkisinkin sitä, että rutiineja olisi säännöllisesti jakamassa joku muukin kuin toinen vanhempi.

Mutta au pairista ei kai kukaan normaali ihminen kehtaa hiiskua sanallakaan, vaikka se voisi synnyttää aivan uudenlaisia työmahdollisuuksia ja asuntoratkaisuja opiskelijoille.

Mitäs sanotte: kelpaisiko apu?

Parisuhdetta pelastamassa vol 2

Postaukseen, meneekö parisuhde perheenlisäyksestä väistämättä pilalle, tuli paljon kommentteja, omilla kokemuksilla höystettynä. Suurin osa tuntui olevan sitä mieltä, että kyllä, aluksi menee. Siksipä jatko-osa.

Syitä akuuttiin pilaantumiseen monia.

Yleistäen voisi sanoa, että pienen lapsen äiti ei välttämättä tunne oloaan kovin hyväksi. Harvemmin pikkulapsiaika - synnytyksen jälkeiset krempat, jatkuva vastuu asiasta, josta ei tajua mitään, vyötäröllä hyllyvä makkara, krooninen univelka ja maailman pieneneminen yksipuoliseksi - lisää kenenkään hyvää oloa. Ja jos tuntee koko ajan itsensä väsyneeksi, riittämättömäksi ja apeaksi, miten se voisi olla vaikuttamatta parisuhteeseen?

Totta kai se vaikuttaa. Parisuhteesta vanhemmuuteen siirtyminen on ihan uusi, vaativa vaihe parisuhteessa. On ihan tutkittu juttu, että vanhemmaksi tulo vaikuttaa vanhempien parisuhteeseen. Odotukset leppoisasta vauva-arjesta ja omasta roolista vanhempana saattavat romuttua karvaalla tavalla eikä tilannetta osaa nähdä kovin objektiivisesti. Ja kuten Maaret Kallio kirjoittaa, puolisosta voi tulla vihollinen.

Ongelma on myös siinä, että me emme ole varustettuja kovin hyvillä parisuhdetaidoilla (Kts erityisesti s 38 eteenpäin). Niitä ei opeteta missään ja omien vanhempien malli saattaa olla aivan katastrofi.

Ja koska kukaan ei näe etukäteen, mitä tapahtuu, tilannetta pitää käsitellä samalla kun olisi kaikkea muutakin. Mikä siis avuksi?

Terapia. Kyllä. Parisuhdeterapia. Ennakkoluuloisen korviin se kuulostaa aivan järjettömän kiusalliselta lässytykseltä, mutta oman lähipiirin mukaan aika harva sieltä on tullut täysin tyhjin käsin pois - päinvastoin. Muutos on mahdollista. Ihmiset ovat kameleontteja: erilaiset ihmiset ja ympäristötekijät saavat meistä erilaisia puolia esiin. Jos mukaan saa eväitä kohdata konflikteja ja näkökulmaa omiin (mahdollisesti sairaan typeriin) maneereihin, muutos on mahdollinen.

Aito vertaistuki. Asioista puhuminen samassa tilanteessa olevien ihmisten kanssa tuo perspektiiviä ja kehittää myötätuntoa omaa itseä kohtaan eli kykyä pohtia omia tunteitaan ja ajatuksiaan hyväksyvästi. Vertaistukea on turha etsiä vauvapalstoilta, jossa trollit ja muut lähinnä loppuunpalaneilta vaikuttavat ihmiset kilpailevat mielensäpahoittamisesta. Kun omia tuntemuksiaan osaa käsittellä tutkien eikä arvottaen, pääsee helpommin kriiseistä yli.

Vastuunjako. Vanhemmuus kuuluu lähtökohtaisesti molemmille vanhemmille, vaikka projektipäällikön salkkua edelleen tungetaan naisille varsin voimallisesti. Minun nähdäkseni tämä "valinnanvapaus" onkin täysin näennäistä. Agraariyhteiskunnan perinteistä voi kieltäytyä mutta se vaatiikin pokkaa. Ei ole mitään muuta tapaa ymmärtää toisen osapuolen roolia paremmin kuin ottamalla sen. Tämä pätee myös työelämään: töihin lähtö on helppo nähdä perhearjen pakenemisena, mutta harvemmin se yhtä riemulomaa on.

Moni kommentoija oli myös sitä mieltä, että tilanne paranee kun lapset kasvavat. Tärkeintä olisikin pidättäytyä tekemästä mitään radikaalia ja peruuttamatonta, kun tilanne on sekaisin. Kaikki perheet eivät eroa, vaikka se joskus ihmeeltä tuntuukin. Jaxuhali on ehkä toivotuksena vitsi mutta siinä on vinha perä.

Vanhempainvapaiden myytit murrettuna

Olin viime viikolla tasa-arvon päivän kunniaksi puhumassa työelämän tasa-arvosta Emma Karin, Jani Toivolan ja THL:n erikoistutkija Johanna Lammi-Taskulan kanssa. Kun samassa lauseessa on sanat työelämä ja tasa-arvo, puhutaan aina vanhemmuuden vastuunjaosta. Ja näin vaalien alla 6+6+6 -mallista.

Kuvassa pousaavat vasemmalta Johanna Lammi-Taskula, kansanedustajaehdokkaat Emma Kari ja Jani Toivola
sekä bloggaajanne ryppyisessä paidassa.

Olimme kaikki yhtä mieltä siitä, että vapaiden kiintiöimiseen liittyy paljon ennakkoluuloja ja myyttejä. Listasinkin muutaman suositun väitteen, joilla isän osallistumista vanhemmuuteen vastustetaan.

1. "Naiset ansaitsevat miehiä vähemmän, joten heidän on pakko jäädä kotiin."

Tämä on sekä miesten että naisten suosituin argumentti, joka perustuu ilmeisesti väärinkäsitykseen. 6+6+6 -mallissa ansiosidonnainen eli palkkaan perustuva päiväraha jatkuu koko 18 kuukauden ajan eikä siis muuta perheen tuloja merkittävästi, toisin kuin kotihoidontuki. Konkurssi ei uhkaa.

Sukupuolten välisiä tuloeroja on toki olemassa (jos gender pay gap kiinnostaa tämä Forbesin analyysi oli aika hyvä), mutta pointti on siinä, miten mittavia ne ovat esim. isän puolen vuoden jaksolla? Väitän, että vain aniharva on oikeasti laskenut, mitä järjestely rahallisesti tarkoittaisi (laskuri löytyy täältä).

Verottajan uusimpien tietojen mukaan miehet ovat kyllä naisia suurituloisempia, mutta ero ei ole valtava: naisten osuus ansiotuloista oli 45% ja miesten 55% (luku on samansuuntainen muissakin tuloluokissa, vain osinkotuloissa naiset ovat täydellisiä altavastaajia).

Toki on tapauksia, joissa vanhempien välillä on valtavat tuloerot, mutta tahto ratkaisee niissäkin. Jos mies kuittaa vuodessa 100K€, hän voi valmistautua vapaaseensa säästämällä rahaa - samalla tavalla kuin naisen pitämiin vapaisiin varaudutaan etukäteen, esim asuntolainan lyhennysvapaalla.

(Lisäksi voi aina pohtia, miksi tämä sukupuolten välinen tuloero on olemassa. Suomen työmarkkinat ovat eurooppalaisessa vertailussa korostetun sukupuolittuneet ja perhe kampittaa naista uralla sekä rekrytoinnin, työsuhteen vakinaisuuden, palkkauksen että etenemisen kautta. Koska epätasa-arvo.)

2. "Naiset haluavat hoitaa lapsia, miehet eivät."

Joku voisi väittää, että nykytila heijastaa todellista valinnan vapautta - naisethan aivan selvästi haluavat hoitaa lapsia hinnalla millä hyvänsä, seurauksista välittämättä. Mutta kun tämä sama biologinen "fakta" ei päde muissa Pohjoismaissa, joissa isien vapaita on kiintiöity. Suomessa vanhempain- ja hoitovapaat pitävät käytännössä vain naiset, vaikka kulttuurimme ovatkin muuten hyvin samanlaisia. Miksi? Meillä valinnat tehdään agraariyhteiskunnan ja äitimyytin arvojen kautta.

Jos katsotaan julkista keskustelua, tunteet näyttäisivät kuohuvan enemmän siitä, että isät eivät osallistu lastenhoitoon kuin siitä, että osallistuvat. Voisiko syynä olla se, että kun ei tarvitse, ei opi?

Insipiraatioksi voi vaikka vilkaista tämän Johan Bävmanin kuvasarjan isistä vanhempainvapaalla. Kyllä ne haluavat ja osaavat. Ja jopa superhoivaviettisten naisten kannattaa olla järkeviä ja opetella jakamaan hoitovastuu isän kanssa ihan vakuutuksena sille, että lapset eivät joudu huostaan, jos äidille tapahtuu jotain.

3. "Miehen ura vaarantuu."

Tämä on todellinen ongelma: joidenkin miesten työnantajat todella uhkailevat työntekijöitään uran vaarantumisella. Ongelma kuitenkin poistuu vain sillä, että vanhat kaavat rikotaan laajalla rintamalla ja lainsäädännöllä. Työhön nimittäin palaa motivoitunut isä.

4. "Perheiden pitää saada itse valita."

Tässä ollaan koko idean suhteen väärillä jäljillä. Kiintiöissä ei ole mitään epäreilua, päinvastoin. Isälle kiintiöity osuus on toimivaksi todettu panostus miesten vanhemmuuteen, isyyteen ja tasa-arvoon, jolla on vaikutuksia paitsi lapsen ja isän suhteeseen myös parisuhteeseen ja naisten työllistymiseen. Jostain syystä vain Suomessa katsotaan, että se mikä isän ja lapsen suhteen eteen budjetoidaan, on jollain tapaa äidiltä pois.

Absurdeinta on se, että valinnanvapauden vaatimus koskee vain naisia. Tällä hetkellähän naisen valinta on myös miehen valinta.

Nekin, joiden mielestä lapsen pitää saada olla kotona mahdollisimman pitkään, voittaisivat kun äiti saisi olla kotona ansiosidonnaisella vuoden putkeen, eli kolme kuukautta pitempään kuin nykytilanteessa. Lasten ei siis tarvitsisi koskaan mennä alle yksivuotiaana päivähoitoon, vaikka vain vain äiti pitäisi vapaat. Ja äiti saa toki jatkaa lastenhoitoa kotihoidontuella tämän jälkeen.

Mutta fakta on, että ei ole mitään järkeä tukea pelkkää kotiäitiyttä näin kalliilla yhteiskunnallisella investoinnilla. Äitimyyttiä voi sitten kannatella ihan omalla ajalla.

5. "Ei ole työtä mihin palata."

Jos naisella ei ole työtä, vaikka hän sellaisen haluaisi, hän on työtön ja oikeutettu työttömyyskorvaukseen. Naisen työttömyys ei korjaudu kotiäidiksi jättäytymisellä, vaikka valinta onkin naiselle henkisesti helppo.

Ainoa, mistä tätä mallia voi arvostella on sen hinta. Ansiosidonnainen korvaus näin pitkäksi aikaa on iso investointi perheisiin ja tasa-arvoon. Onneksi siitä seuraa myös säästöjä, inhimillisestä hyvästä puhumattakaan.

Toki kaikille perusteluille voi viitata kintaalla, ja todeta jumalan haluavan naisten olevan kotona tai lasten menevän pilalle kaikkien muiden paitsi äidin hoidossa. Mutta näitä väitteitä ei sitten enää faktoilla kumotakaan.

Ps. Puolueista Kristilliset, Persut ja Keskusta eivät kannata vanhempainvapaiden tasa-arvoa. Äänestämällä vaikutat.

Mukavuuspyöräilijän manifesti

Fillarikausi on korkattu! Aloitin pyöräilyn jo helmikuun puolella, heti kun kauhuindeksi (pimeys+kylmyys+liukkaus) alkoi laskea.

Ensimmäisinä pyöräilykertoina muistuu aina mieleen, että pyöräilyn tuotekehitys on jäänyt jotenkin kesken - tai sitten se on väärien ihmisten käsissä. Kun puhutaan kehityksestä, puhutaan yleensä tekniikasta: vaihteista, rungon materiaaleista ja levyjarruista.

Mutta kun minä en ole kilpa-ajaja. Viis veisaan härpäkkeistä ja vauhdin maksimoinnista, olen pullamössöpyöräilijä ja kiinnostunut oikeastaan vain mukavuudesta.

Esimerkiksi.

Kypärä. Hyvännäköinen kypärä on ilmeisesti mahdottomuus, mutta päähän hyvin istuva ja helposti säädettävä malli olisi jo turvallisuusnäkökulmastakin poikaa. Ihmisten päät ovat hyvin erimuotoisia ja säätöjä / pehmusteita pitäisi olla moneen lähtöön. Lisävarusteeksi katupölyaikaan kaipaisin myös integroitavaa raitisilmasuodatinta.

Tuulilasi. Eräänä iltana taivaalta satoi puuskaisen tuulen mukana pieniä nauloja. No ehkä se oli vaan jotain jäähilettä, mutta on hemmetin vaikea polkea silmät kiinni ja kasvot taaksepäin käännettynä. Arvostaisin jonkinlaista naaman eteen tulevaa suojaa. Eikä ollenkaan haittaisi jos sen voisi myötätuulella kääntää purjeeksi.

Suuntavilkku. Reitilläni on kohta, jossa pitää kääntyä autotien suuntaiselta kevyen liikenteen väylältä ajoradan yli vasemmalle. Joudun kurkkimaan olkani yli 180 astetta samalla kun jarrutan ja valmistaudun kääntymään. En mitenkään voi irrottaa toista kättä näyttääkseni suuntamerkkiä tai olen jontkassa.Tämä olisi myös pimeällä erittäin toivottava ominaisuus.

Minipainepesuri. Kuraisilla keleillä fillari kehotetaan pesemään, jotta maalipinta ja ketjut eivät ruostu. Anteeksi, mutta missä? Meillä ei ole ulkona vesipistettä enkä aio raahata fillaria kylpyammeeseen. Pienen vaahtosammuttimen oloinen hanasta täytettävä painepesuri ratkaisisi akuutin rapakriisin.

Satula. No onhan mulla toki satula. Mutta toiveena olisi mukava satula. Tuhto on ensimmäisten pyöräilykertojen jälkeen tulessa (ja tätä ilmiötä on tutkittu ihan lääketieteessäkin) kunnes se ilmeisesti turtuu. Mitä järkeä siinä on? Kuka autoilija suostuisi istumaan penkillä, josta tulee perse kipeäksi?

Pumppu. Tajusin vasta viime syksynä erään pyöräilyharrastajan opastamana, miten täynnä renkaiden pitäisi olla, jotta pyörä rullaa kevyesti. Renkaita pitäisikin pumpata säännöllisin väliajoin, mutta se on niin hirveä projekti, että välttelen sitä viimeiseen asti. Kädet ovat mustat, selkä kipeä ja se musta korkki häviää aina - ja lopputuloksena kumi saattaa olla tyhjempi kuin aloittaessa.

Mitäs mieltä olette - pääsisikö näillä alkuun? Ja kertokaa ihmeessä, jos nämä keksinnöt ovat jo olemassa!

Ps. Olen tänä keväänä aloittamassa yhteistyöprojektia Helkaman (!) kanssa ja testaan mm. sähköpyörää! Pyöräilyaiheista juttua siis tulossa enemmänkin.

Ps. Tiedoksi kaikille fillaroitsijoille, että Hesarissa on aloittanut pyöräilyä sekä liikuntana että liikkumisena käsittelevä blogi Veloelo. Ottakaa seurantaan jos aihe kiinnostaa.

Outo, oudompi, työpaikkailmoitus

Vuosi 2015 tuo tullessaan yhden varman jutun: määräaikainen työsuhteeni on katkolla elokuussa. Koska Pasilan toimistolla oli juuri kohtuullisen raskaat yt:t, on lähes satavarmaa, että pesti ei jatku. Pitää siis alkaa katsella työpaikkailmoituksia.

Olen määrätietoinen ja kekseliäs arjen ammattilainen.

Mutta kun en kestä niitä!

Media-alan sekatyöläiselle on periaatteessa aika paljon vaihtoehtoja auki, mutta aika hyvällä itsetunnolla saa ihminen olla varustettu, että kehtaa yhtäkään paikkaa hakea. Pätevyyskriteerit ovat järjestään aikamoiset.

"Edellytämme valittavalta henkilöltä laajaa kokemusta ja näyttöä yhteiskunnallisesta vaikuttamistyöstä ja työmarkkinatoimijoista."

Hyvänen aika. En ole ollut presidenttinä. Onko bloggaaminen riittävä näyttö yhteiskunnallisesta vaikuttamistyöstä? Mitä hemmetin laajaa kokemusta voi olla "työmarkkinatoimijoista"? Elämäni tärkein työmarkkinatoimija on päiväkoti. Ilman sitä työtilanteeni näyttäisi heikolta.

"Arvostamme hyviä esimiestaitoja."

Haluaisin tietää, miten esimiestaitoja mitataan? Kokemusta kyllä on, mutta en valitettavasti tiedä, olenko hyvä. Ylipäätään omien johtamistaitojen subjektiivinen analyysi menee kategoriaan nollatieto. Vahvin referenssini on se, että kaksi pikkukakaraa tottelevat aina kun eivät uhmaa. Puutteeksi voidaan katsoa, etten ole 10 vuoden sitkeästä yrittämisestä huolimatta saanut Koti-insinööriä täyttämään astianpesukonetta niin että astiat oikeasti puhdistuisivat.

"Katsomme eduksi kokemuksen laajojen kokonaisuuksien johtamisesta sekä asiantuntemuksen työn ja perheen yhteensovittamisen kysymyksissä. "

Jos laajojen kokonaisuuksien johtamiseksi käy nelihenkisen perheen muutto ja remontti yhtäaikaa koulun aloituksen kanssa niin kertokaa vain milloin aloitan. Siinä joutui nimittäin vähän sovittelemaan työtä ja perhettäkin yhteen. (Kiitos vaan työnantajalle ymmärryksestä.)

"Tehtävä edellyttää tietoteknisiä valmiuksia ja kokemusta tietojärjestelmistä."

Ookoo. "Tietoteknisillä valmiuksilla" varmaankin haetaan sitä, että olen suorittanut ATK-ajokortin vuonna 1999. Mitä tulee kokemuksiin tietojärjestelmistä, voisin kertoa vaikka siitä kun yritin kerran ostaa netistä junalippua.

Lisäksi löysin yhden ilmoituksen, jossa pääasiallisten työtehtävien listassa oli 22 ranskalaista viivaa. Nähdäkseni tämä uusi tyyppi joutuisi tekemään kaikki firman duunit.

Kuka hemmetti näitä laatii? Ilmoitukset ovat liian jyrkkiä, prioriteetit epäselviä ja/tai niistä on vaikea tulkita millainen henkilö riittää. Pieni inhimillisyys ei olisi pahitteeksi kun kuitenkin ihmistä haetaan.

Äiti, sä näytät pojalta

Kun leikkasin tukkani lyhyeksi puolisen vuotta sitten, lapset olivat aluksi järkyttyneitä. "Äiti, sä näytät ihan pojalta!"

No juu, kieltämättä huomasin itsekin kuinka paljon muistutan isääni.

Kärsin alkuun muutenkin kulttuurishokista. Koko hiustenhoitorutiinini meni uusiksi: piti oppia käyttämään ihan pikkutilkka shampoota, hiusharja ja hiuslenksut jäivät tarpeettomaksi, mutta hiusmuotoilu sen sijaan muuttui äärimmäisen tarpeelliseksi.

Odottelin imetyksen jälkeen vuoden verran, että hormonitoiminnan palautuminen palauttaisi myös kuontalon ennalleen. Mutta ei. Ennen tuuhea ponnarini oli muuttunut surkean ohueksi suikaleeksi, pysyvästi. Paluuta pitkään ei ole eikä tule.

Alkuvuodesta aloin kuitenkin kaivata vaihtelua. Halusin erilaisen lyhyen. Ongelma oli siinä, että en löytänyt hyvää referenssiä millainen tukan pitäisi olla. Tästä lasimaisesta höyhenestä ei ihmeitä tehdä. Eikä minusta saa Claire Underwoodia vaikka kuinka toivoisin. 

Annoinkin tänään kampaajalle vapaat kädet.

Noh, tällä kertaa Snadi ihasteli ja Skidi tyytyi toteamaan, että edelleen näyttää pojalta, mutta ei enää Anton Siiliseltä.

Ok. Kehityssuunta on oikea. Jos pitää näyttää pojalta, on parempi näyttää ihmispojalta kuin salaperäisiä mysteerejä ratkovalta siililtä.

Voiko lapsen unen määrään vaikuttaa?

Wilmaan kilahti viesti, että läheisellä koululla olisi parin viikon päästä tutkimusprofessori Timo Partonen puhumassa lasten unesta: "Miten paljon unta lapsi tarvitsee, entä voiko unen määrään vaikuttaa?"

Merkkasin kalenteriin. Tykkään tutkijasta (hän on puhunut mm. iltavirkkujen terveysriskeistä ja harrastusten merkityksestä uneen). Lisäksi kiinnostaa vähän vanhemman lapsen näkökulma.

Vauva-aikaan unesta puhutaan paljon ja ihan syystä. Sitä ei kukaan kerro, että koko perheen unenlaatu saattaa pysyä heikentyneenä vuosikaudet, jos perheeseen syntyy huonouninen ihminen. Osa kärsii vuosia päiväkoti-ikäisen ja koululaisenkin huonosta unenlaadusta, heräilystä, painajaisista, unissakävelystä ja -höpöttämisestä.

Meillä ei ole juuri tällä hetkellä isoa unikriisiä menossa, mutta koululaisen nukkumaanmeno tuottaa joskus ongelmia.

Kaipaisinkin tietoa kouluikäisten unenlaadusta perusliturgian ulkopuolelta. Entäs jos lapsi on yökukkuja, vaikka ei omistaisi yöllä joikaavaa älypuhelinta tai pelaisi illalla pädillä ennen nukkumaanmenoa. Onko kyseessä feature vai bugi? Voiko asiaan vaikuttaa? Ja miten paljon viikonloppuna saa univajetta kompensoida?

Skidi sai onneksi levottomiin öihinsä avun patjasta. En ole kertaakaan villafutonin lanseerauksen jälkeen löytänyt tyyppiä istumasta tyhjästä kylpyammeesta eikä hän ole pudonnut parvisängystään. Mutta yksi ongelma pysyy: Skidi on iltavirkku, kuten minäkin, ja arkisin nukkumaanmeno menee välillä puliveivaukseksi. Toinen ongelma on se, että aamulla pitkään nukkuminen näyttäisi laukaisevan migreenikohtauksen.

Snadi on täysi murmeli, jolle kelpaavat unet missä vain ja milloin vain. Tyyppi on aina nukkunut pitkään ja sikeästi, mutta möyrintää ja kääntyilyä esiintyy selvästi vähemmän viileässä huoneessa. Alle 20 asteen huone näyttäisi olevan optimi.

Minun vuorokausirytmiäni taas helpottaa näin kevään korvilla fillaroinnin aloittaminen, jolloin saan luonnollisen valoaltistuksen kautta kropan heti hereille ja liikunnan työmatkan hinnalla. Tämä toimii myös siihen ainoaan yöherättäjään: selkäkipuun.

Ajattelin mennä ja tehdä luennosta jutun. Mitä kysymyksiä te haluaisitte esittää Partoselle? Pistäkää kommenttikenttään niin katsotaan löytyisikö vastauksia!

Wilma on syytön

Koulun ja vanhempien yhteydenpitoon tarkoitettu tietojärjestelmä Wilma saa välillä kuulla kunniansa. Viimeksi asialla oli Sari Helin. Tämä järjestelmä kuulemma pilaa koulun ja kodin välit.

Anteeksi, mutta minua alkaa pikkuhiljaa nolottaa olla vanhempi.

Juu, onhan se Wilma ruma. Kyllä, käyttöliittymä on mallia karvalakki. Silti olen onnistunut löytämään sieltä kaiken tarvittavan - toisin kuin epämääräisistä, repun pohjalle unohtuneista heippalapuista tai viiden sadan ihmisen sähköpostilistoilta. Väitän, että vain teknisesti poikkeuksellisen rajoittunut ihminen ei osaa käyttää Wilmaa - ja sitten lienee ongelmia muidenkin tietojärjestelmien kanssa.

Järjestelmä on syytön myös viestien sisältöön. Ihan yhtä älykästä olisi syyttää sms-teknologiaa ikävistä tekstareista.

Se, millaista palautetta kanavaa pitkin tulee liittyy opettajaan ja vanhempaan, ei järjestelmään. Kukaan ei kiellä puhumasta opettajan tai rehtorin kanssa kanssa, jos kokee palautekäytännön epäreiluksi, negatiiviseksi tai liian yksityiskohtaiseksi. Kyseessähän saattaa olla jopa väärinkäsitys.

Ja se taas, miten palautetta käsittelee ja tulkitsee, liittyy vanhempaan itseensä, ei järjestelmään.

Siinäpä se meidän pihvimme höyryää.  

Olemme aivan armottoman huonoja ottamaan vastaan mitään palautetta oman lapsemme toiminnasta ja käytöksestä, oli kyseessä sitten tarjoilija tai opettaja. Huonolla itsetunnolla varustettu ihminen kokee kaiken kritiikin hyökkäykseksi omaa identiteettiään kohtaan.

Mokat ovat alkuun yhteisiä, tietenkin. Syyllistyminen siitä, että ekaluokkalainen unohtaa liikkakamansa kuuluu asiaan. Toivon, että yläasteella ipanan voi jo olettaa muistavan itsekin jotain.

Maa kutsuu. Ihan kaikesta ei tarvitse sydänjuuriaan myöten loukkaantua eikä tietojärjestelmän viestejä tarvitse dramatisoida tai ylitulkita. Läksyt tekemättä -merkintä tarkoittaa, että tiedoksi, ipanasi läksyt olivat kyseisen tunnin osalta tänään tekemättä. Ja vastavuoroisesti Läksyt tekemättä -merkintä ei tarkoita, että lapsesi on idari kuten sinäkin.

Sitten tuppaa unohtumaan myös se, että eivät ne opettajat niitä merkintöjä huvin vuoksi lähettele. Niitä lähtetetään, koska meidän odotetaan puhuvan kotona koulun säännöistä: jos puhelin on päällä luokassa, voidaan kotona vielä kerrata miksi se pitää laittaa pois päältä. Ja onhan se nyt ihan todella hyvä, että saan tiedon, jos olen lähettänyt ipanan kouluun liian myöhään. Huomenna sitten skarpataan.

Olen itse erittäin tyytyväinen tähän "reaaliaikaiseen rikosrekisteriin". Haluaisin päiväkoti-ikäisillekin kunnon tietojärjestelmän, jossa olisi kaikki akuutti info: kevään muistettavat päivämäärät, meneillään olevat epidemiat, allergiat, päiväunet ja varhaiskasvatustavoitteet.

Wilman käyttö on loppujen lopuksi ihan helppoa. Poteroista poistuminen on paljon vaikeampaa.

Joulupukki ja valhepukki

Ipanoiden elämässä on paljon mielikuvitushahmoja. Osa on omakeksimiä (kuten Povipointti), osa klassikoita. Hammaskeijun taika katosi jossain neljännen hampaan kohdalla. Ipana oli tajunnut, että minä ne hillot sinne tyynyn alle tyrkkään.

Pukin sylissä vuosi sitten. Vähän jännää.

Mutta Joulupukki. Partaveikko pitää pintansa. Olin jo viime vuonna päättänyt, että en väen vängällä enää yritä pitää kulisseja pystyssä. Jos minulle esitetään suora kysymys, kerron kylmät faktat.

Lähestyimme tätä totuuden hetkeä tällä viikolla kahdesti.

Ensin erehdyin ruokapöydässä möläyttämään Koti-insinöörille, että "Ai niin, Esa pääsee pukiksi." Koti-insinöörin ilme oli näkemisen arvoinen, mutta lapset eivät noteeranneet lausetta millään tavalla. Aikuisten pölinää. Yhtä hyvin olisin voinut sanoa, että tietokantojen etu on indeksoinnissa.

Sitten eräänä aamuna Skidi näytti miettiväiseltä.
- Äiti, miten se tonttu pääsee meille sisälle kalenteria täyttämään kun ovi on lukossa?
- No, tontuthan ovat vähän sellaisia satuhamoja että niitä ei sillä tavalla tarvitse...
- Siis mitä, satuhahmoja? Eikö tonttuja ole olemassa? Äiti, kerro!"

Skidi oli järkyttynyt. Höpötin siihen hätäisesti jotain puolivillaista siitä, kuinka tontuilla on keinonsa. En yksinkertaisesti raaskinut kertoa totuutta. Kun siihen on näköjään vielä pitkä matka.

Tyyppi vaikuttikin helpottuneelta.

"Niin, mistä ne kalenteriyllätykset muka tulisi jos ei tontuilta!"

Jotenkin sympaattista. Skidi, joka ei usko siihen, että hammas vaihtuu yön aikana rahaksi, uskoo siihen, että parrakas, pönäkkä heppu lentävine poroineen jakaa kaikille maailman lapsille lahjoja yhdessä yössä.

No, joulukonseptia pönkittää tietenkin koko yhteiskunta, en vain minä, mutta lapsen halu uskoa pukkiin on paljon kovempi kuin realiteettien taju. Uskottavuudesta viis, tarina on hauska.

Päätin, että minä en aio joulua latistaa ennen kuin hän itse on valmis asian kohtamaan. Leikkiähän tämä on ja minä leikin nyt mukana. Lohduttaudun sillä, että en tiedä kenenkään hoidattavan joulupukkitraumojaan enää keski-ikäisenä.

Sitäpaitsi Joulupukkihan on ihan mahtava hahmo ja aika oikeudenmukainenkin. Valehtelevat vanhemmat saavat paljon vähemmän lahjoja kuin kiltit lapset.

5:2 dieetti: Kolmas viikko

Painoprojekti 5:2:n kolmas viikko on tähän astisista haastavin - ja mikä ärsyttävintä, se näkyy tuloksessa.

 

Haasteelliset periodit lapsiperheessä ovat armon aikaa, ihan kaikessa. Skidi oli mahtavat 6 päivää putkeen kuumeessa. Viikko oli rikkonainen ja stressaava, sillä duuniaikataulut olivat yhtä säätöä ja poikkeuksen poikkeusta. Eikä tämä viikko ei ole yhtään helpompi, sillä nyt tauti on tarttunut meihin muihinkin. Ihan hirveästi en jaksa nyt keskittyä kalorimääriin - eikä onneksi tarvitsekaan. Nuhassa on sentään normaalia kehnompi ruokahalu, ja toisaalta kun tiedän, että tämä toimii, on helppo ottaa sairaspäivät rennosti.

PMS. Tarvitseeko selittää? Olen tässä vaiheessa yleensä niin kypsä kaikkeen (myös itseeni), että varsinkaan mitkään ryhtiliikkeet karkkilakosta urheiluharrastuksiin eivät kiinnosta pätkän vertaa. Olisi kiva kuulla, miten kokeneemmat paastoajat tätä tilaa käsittelevät!

Laihduttaja kaipaa henkistä tukea. Oma selkäranka on helpompi säilyttää, jos perhe on edes jossain määrin mukana tsemppaamassa. 5:2 on siitä helppo metodi, että sen perheen yhteisen aterian voi jättää väliin, mutta jos puoliso vetää vieressä iltapaksi pizzaa ja glögiä, alkaa katkeruus kasvaa yhteismitallisesti kuolan määrän kanssa. Huom. Massiivisen perheriidan mahdollisuus, jos yhdistyy edellisen kohdan kanssa.

Kasvisproteiinit pelastavat. Linssimuhennokseen (linssi, tomaattimurska, sipuli, kesäkurpitsa, porkkana, chili) on jopa vaikea saada kaloreita, joten annoskoko pysyy reiluna. Myös uusi ystäväni quorn on osoittautunut mainioksi päivällismateriaaliksi. Tutustuin tähän tuotteeseen kesällä ja nyt yritän ujuttaa sitä perheelle säännölliseen käyttöön.

Ai niin, ravitsemusterapeutti Outi Nuutinen esitti tänään Hesarin mielipidepalstalla, että ruoan energiamäärien ilmoittaminen on tehotonta yhteiskunnan holhousta. En voisi olla enempää eri mieltä! En tiedä kaloreista ja energiantarpeista yhtään mitään, joten näin aloittelijana olen päivittäin toivonut, että luvut olisivat selkeämmin esillä - ja veikkaan, että en ole ihan ainut. Sehän olisi vain loistavaa asiaskapalvelua.

Paino: sama. Kävin kyllä taas kertaalleen kutosella alkavan luvun puolella, mutta sitten jämähti. Tajusin myös tarvitsevani uuden vaa'an. Kylppärissä asustava 80-luvun peli ei ehkä ole kovin luotettava. Onneksi farkut eivät petä.

Ps. Kokosin kaikki 5:2 postaukset tuonne ylävalikkoon, jos aihe kiinnostaa. Yritän duunata myös muutaman reseptin heti kun kykenen.

Pakkauksen käryä

Maria Nordinin juttu äitiyspakkauksen pahvilaatikon myrkyllisyydestä on herättänyt paljon keskustelua. Postauksen otsikossa annettiin suora ohje välttää vauvan nukuttamista kyseisessä laatikossa.

Myrkyttömyys on kaikissa tuotteissa - niin aikuisten kuin lasten - ihan pätevä toive, ja se näyttäisi olevan Kelallakin vaatimuksena. Kela onkin ollut ymmällään, sillä Nordinin haistama formaldehydi ei kuulu aaltopahvin valmistusprosessiin ja väriaineetkin ovat valmistajan mukaan vesiliukoisia. Valmistajalta on nyt pyydetty tarkempia selvityksiä.

Alan ehkä tulla vähän vanhaksi. Minun on vaikea uskoa kohua monestakin näkökulmasta.

Ensinnäkin äitiyspakkaus on valtavan suosittu tuote. Jos pakkaus sisältäisi vaarallisia määriä formaldehydiä ja aiheuttaisi vauvoille hengitystieoireita, meillä olisi varmaankin oireilevia vauvoja pilvin pimein. 

Ja samalla logiikalla: miksi hajusta ei ole valittanut kukaan muu? Ainakin HS:n haastattelun mukaan Nordinilla on erityisen herkkä hajuaisti. Tämä siis saattaa olla vain hänen kokemuksensa.

Viihtyvyystekijänä hajuttomuus olisi tietenkin suotava standardi, jonka soisin koskevan ihan kaikkia tuotteita, vaatteista ja astianpesukoneen nappuloihin. (Siinä vaiheessa kun suussa maistuu fairy syödessä, ollaan hajustamisessa menty liian pitkälle.) 

Tai sitten olen vain liian lepsu. En ole itse pakkausta haistanut, mutta sen verran olen kaalia keittänyt, että en pidä pelkkää pahaa hajua suoraan merkkinä siitä, että sisäilma on pilalla. Silmätulehduskin on koko päiväkotiryhmällä.

Asunnon kemikaalikuormasta olenkin enemmän huolissani vaikkapa sohvien palonestoaineista ja lelujen ftalaateista kuin äitiyspakkauksesta.

Väkisinkin tulee tästä kohkaamisesta mieleen, käymmekö me pikkulasten vanhemmat hiukan ylikierroksilla? Paniikkinappulaa tulee painettua vaikka olisi ihan tasapainoiseksi luokiteltavissa oleva ihminen.

Media ei auta yhtään. Hengenvaarassa oleva vauva on myyvä juttu, oli väitteessä perää tai ei.

Järki pitäisi silti yrittää pitää mahdollisimman lähellä kättä. Meillä on kaikki aika hyvin. Henki kulkee, laatikossa ei ole pakko nukkua ja asiat selviävät. Kunhan niitä vain selvitetään.

Toimiiko kissaympyrä lapsiin?

Somessa on jaettu paljon videoita, joissa esitellään, kuinka katti menee aina lattialle rajatun ympyrän sisään. Vastaus otsikon kysymykseen on ei, mutta Project Mama -instituutin tutkimusten mukaan lapsilla on paljon samantyyppisiä maneereja lattialla olevia asioita kohtaan.

Tässä setä yrittää ottaa nokoset lattialla.

1. Laita lattialle käsilaukkusi. 
Ja katso: lapsi painelee hippulat vinkuen kassille! Käsilaukusta katoaa sadan prosentin varmuudella ainakin luottokortti, avaimet, puhelin ja kulkukortti. Myös muuttolaatikko toimii samaan tapaan: lapsi purkaa tarmokkaasti tavarat pois ja postittaa ne salaisiin paikkoihin eri puolille asuntoa.

2. Kaada lattialle mustikkakeittoa.
Tämä vetää erityisesti pieniä lapsia puoleensa magneetin lailla. Eipä aikaakaan kun jo tulevat pienet kädet lätkyttämään keittolätäkköä ja kehittämään siitä abstraktia lattiataidetta. Keitossa voi myös uittaa jalkojaan ja hiuksiaan. Rohkeimmat istuvat siihen.

3. Mene itse lattialle.
Lue lehteä, venyttele, tee vatsalihasjumppaa - pääasia, että yrität rentoutua. Kaikki välilevysi luiskahtavat paikoiltaan, kun kimppuusi käy kaikkien aikojen mahdollisuusikkunan riehannuttama taapero: aikuinen iskuetäisyydellä. Geronimo!

Kissaympyrä toimii myös toisinpäin. On nimittäin myös muutama lapsia voimakkaasti karkoittava esine. Kokeilepa laittaa lattialle nämä!

1. Lastentuoli. 
Lyhyelle ihmiselle täydellisesti suunniteltu lastentuoli on lapsen mielestä lapsille, jollaisena hän ei itseään pidä. Lapsi istuu mieluummin paljaalla lattialla (tai siinä mustikkakeitossa), pöydällä, hyllyssä tai naamasi päällä, mutta ei missään tapauksessa hänelle tarkoitetulla tuolilla.

2. Potta.
Tehoaa erityisesti vaippaikäisiin. Lapsen näkökulmasta potalla ei missään tapauksessa voi istuksia puolta sekuntia kauempaa. Saattaisi vaikka vahingossa lirahtaa hyvät pissat muualle kuin housuihin!

3. Parsakaali.
Parsakaalin voi oikeastaan laittaa minne vain, mistä haluaa pitää lapset poissa. Tuo pahinta mörökölliäkin pelottavampi kasvis on vaaninut pikkulapsia kautta aikojen sadististen aikuisten kasaamissa ruoka-annoksissa - ei ole mitään karmivampaa kuin tavata myrkynvihreä röpelösieni esimerkiksi sieltä käsilaukusta!

Kokeilkaa toki vapaasti! Ja jakakaa ehdottomasti omat lapsitemppunne - videon kera tai ilman!

Koululaisen puhelin - uhka vai mahdollisuus?

Koululainen ja ensipuhelin ovat nyt eläneet yhteiseloa kesäkuusta lähtien. Ihan hyvillä tuloksilla, mutta läpihuutojuttu se ei ollut. Muutama havainto matkan varrelta.

1. Onko ekaluokkalaisella ylipäätään oltava puhelin?

Ei tietenkään. Eihän se ole pakollinen aikuisellakaan ja maailman sivu on pärjätty ilman mobiililaitteita. Kuulun myös siihen paskamutsiryhmään, jonka mielestä kaikilla muilla on ei ole mikään painava perustelu. Mutta jos ipana kulkee jo itsenäisesti kouluun, harrastuksiin ja kavereille tai kuuluu ryhmään ajantajuttomat vaeltelijat, puhelimesta on ihan kiistatonta hyötyä.

2. Onko ekaluokkalainen valmis puhelimen omistajaksi?

Jos lapsi pystyy ja haluaa pitää tavaroistaan huolta, puhelimenkin voi hankkia. Huolenpito edellyttää kypsyyttä, sillä puhelimen omistusoikeuteen liittyy muutakin kuin hukkaamisen (kts. Find My Phone -palvelu...) ja rikkomisen välttämistä: luottamusta. Vaikka käytössä olisi peruspuhelin, on opeteltava ja kunnioitettava uusia sääntöjä (esim. puhelinta ei saa pitää koulussa päällä ja koulumatkalla pitää keskittyä liikenteeseen), muistettava salasana ja ymmärrettävä palveluiden maksullisuus.

Lisäksi puhelinyhteyksien varaan ei voi laskea kaikkea vaan on oltava varasuunnitelmia. Lapsi ei ole yhtä neuvokas kuin aikuinen, jos puhelin on unohtunut kotiin tai akku tyhjä.

Toisaalta puhelimesta myös oppii pitämään huolta, kun sellainen on. Viestintätaidot myös kasvavat kohisten: treffien sopiminen on yllättävän vaikea juttu ekakertalaiselle.

3. Karvalakki vai älyfööni?

Tässä on paljon ideologisia eroja ja valinta liittyy myös kohtaan kaksi. Lisäksi on ikävä hukata kallis puhelin heti.

Jos haluaa laitteen vain puhumiseen ja tekstaamiseen, kannattaa valita karvalakkimalli. Jos haluat mitä tahansa muuta, valitse äly. Edulliseenkin älypuhelimeen saa pelien lisäksi myös erilaisia yleishyödyllisiä sovelluksia kuten paikannuksen, karttoja, musiikkia, piirustusohjelmia ja jopa Wilman.

Tärkein valintakriteeri liittyy kuitenkin vanhempaan: hanki lapselle puhelin, jota osaat itse käyttää. Käyttöliittymät eivät ole yhdessäkään laitteessa intuitiivisia, vaikka mainosmaakarit niin väittävät. Lisäksi älypuhelin on tietokone. Dataliittymän mukana tulee internet ja sen käyttö vaatii mediakasvatusta, opastusta ja pelisääntöjä, myös aikuiselta. Yksikään lapsi ei äidinmaidossa sisäistä digitaalisen sisällön pelisääntöjä kuten kuvien jakamista, ne pitää opetella.

4. Näprääkö se sitten puhelinta kaiket illat?

Yhtä paljon kuin syö karkkia kaiket päivät. Säännöt tarvitaan tähänkin. Me sovimme, että pelejä ei saa asentaa itse, vaan ne asentaa aina aikuinen. (Huom. Kannattaa myös lukea pelien kuvaukset tarkkaan. Ilmaista juustoa on vain hiirenloukussa.) Meillä myös puheluihin ja viestittelyyn pitää toistaiseksi pyytää lupa.

5.  Millainen liittymä puhelimessa pitää olla?

Kun operaattorille kertoo puhelinmallin ja käyttötarkoituksen, myyjä osaa kyllä esitellä fiksuimmat ratkaisut tietoturvapaketteineen. Lisäpalveluista kannattaa miettiä ainakin saldorajoitinta (= kun raja ylittyy, liittymän lähtevä liikenne estetään, eikä puhelimesta voi soittaa muualle kuin hätänumeroon) ja palvelunumeroestoa. Suoramarkkinointikiellot kannattaa aktivoida, löydät tietoa täältä.

Ja viimeiseksi: mihin malliin me sitten päädyimme? 

Mun FairPhone.

Voisi kuvitella, että matkapuhelimissa jos missä riittää valinnanvaraa, mutta paskanmarjat. Olin kohtuullisen pettynyt puhelintarjontaan. Markkinoilla ei ole lapsen käteen sopivaa, turvallista, kevyttä ja kolhuja kestävää mallia, johon voisi itse ladata haluamansa sisällön. 

Olin alkuun vakaasti peruspuhelimen kannalla, kunnes tajusin, että oletan ja toivon saman puhelimen olevan käytössä useamman vuoden. Kun haastattelin myyjää mallien kestävyydestä, korjausmahdollisuuksista ja varaosista, aloin myös miettiä, mitä kuudesluokkalainen puhelimeltaan kaipaa.

Päädyimme vähän kolhoon mutta vettä ja käsittelyä kestävään Samsungin Galaxy XCoveriin. Lähinnä siksi, että itselläni on käytössä Samsungin tabletti ja puhelimena Androidilla toimiva FairPhone. (Ja kyllä, olen jo kysynyt Skidiltä neuvoa oman puhelimeni käytössä.) Tässä puhelimessa on "kasvunvaraa". Yllättäen kuvaamisesta on tullut ihan Skidin suosikkiharrastus.

Summa summarum. Puhelin sekä helpottaa että vaikeuttaa elämää, mutta toistaiseksi hyödyt ovat olleet vastoinkäymisiä suuremmat. Ja on erittäin viihdyttävää saada tekstiviesti, jonka on signeerattu "T. Kersa".

Ikävä pikkuasia

Puhelin piippaa takin taskussa. Nousen pyörän selästä ja avaan tekstiviestin reissun päällä olevalta ukolta.

"Perillä ollaan. Ikävä pikkuasia. Ja vähän isompiakin. Soittele."

Jatkan polkemista aivot savuten. Kiva cliffhangeri! Mikähän ikävä juttu nyt on. Olenko mä tyrinyt jotain? Varmasti olen. Mitä?

Saakeli, se haluaa avioeron. Ei, ei sittenkään. Eihän se nyt ole kenenkään mielestä pikkuasia eikä edes vähän isompi. Eikä se nyt avaisi mitään parisuhdekeskustelua tekstarilla. Tämä on jotain muuta. Mutta MITÄ?

Hitto, olisko tää jotain lapsiin liittyvää. Oonko mä unohtanut jonkun lapsen jonnekin? Ei, ne on kyllä molemmat ihan ookoo.

Paitsi että. Meidän päiväkotipaikka on varmaan irtisanottu, koska mä en ole muistanut palauttaa jotain lappua! Uuh. Ei, kyllä sekin on aika helvetin iso asia ja tästäkin se olisi soittanut.

Pikkuasia? Vähän isompi? Mikä ihme nyt on yhtäaikaa iso ja pieni?! Mikä tässä elämässä ylipäätään on pikkuasia? Ja miksi sitä ei voi kirjoittaa suoraan viestiin?

Ehkä sen lompakko on viety ja joku on nyysinyt kaikki rahat yhteiseltä taloustililtä? Ei, sekin olisi iso asia, josta olisin kyllä ansainnut puhelun, vähintäänkin pankilta tai vakuutusyhtiöltä.

Joku rikos? Sakko? Ylinopeussakko? Jonka takia pitää perua reissu. Joo, varmasti se. Huh. Sehän se on. Ei avioero.

- Haloo, ei voi hei laittaa tollasia viestejä! Saitko sakot?
- ...Mmmitäh? Miksi oot noin hengästynyt?
- Pyysit soittamaan!
- Niin siis tarkoitin, että normaalisti soitellaan. Ei tässä nyt mikään kiire ole.
- Mutta mutta mikä se ikävä asia on?
- Niin mikä?
- Se pikkuasia! Ja vähän isompi!
- Nyt en kyllä yhtään ymmärrä mitä sä horiset, ootko juonut liikaa kahvia tänään?
- Ei kun se tekstari! Mitä ikäviä asioita sulla on? Kakista ulos!
- Niin siinä tekstarissa luki, että ikävä pikkuisia.

Nämä älypuhelimet. Fontti liian pienellä ja muutenkin älyttömiä.

Puh pah pelistä pois

Ruuhkavuodet. Olen kirjoittanut aiheesta muutamankin kerran, eilen aiheesta avautui Ylellä Sari Helin. Hänen mukaansa Suomessa jää jatkuvasti pois työelämästä yllättävän suuri määrä kaaosvuosissa eläviä naisia, koska perhe ja kodin ulkopuolinen työ on mahdoton yhtälö.

Helinin teoria oli, että nainen syyllistyy helpommin alisuorittaessaan sekä töissä että kotona ja valitsee kodin.

Väkisinkin tuli mieleen, miksi juuri nainen kokee ruuhkavuodet raskaiksi? Miksi kolumneissa ei koskaan puhuta isästä? Ja miksi miehet eivät putoa pois työelämästä perheen takia?

Tunnistin kyllä kirjoituksesta itseni, osittain. On helppo ymmärtää, miksi juuri työssäkäyvä nainen syyllistyy. Äitimyytti voi edelleen hyvin. Käsitys, jonka mukaan vain äiti osaa antaa jälkeläisilleen näiden tarvitsemaa hoivaa - syliä, imetyksen aikaista katsekontaktia, kurahanskoja ja xylitol-pastilleja - vähintään lapsen kolme ensimmäistä vuotta, on vahva. Naisella on myös ääneenlausumaton lupa luovuttaa oravanpyörästä perheen tähden, kotiin jääminen on naiselle sosiaalisesti helpompi vaihtoehto.

Minun näkökulmastani yhtälö ei ole mahdoton. Mutta se, että on koko valveillaoloaikansa töissä, on mahdotonta.

Äitimyytistä seuraa se, että nainen päätyy kotonakin projektipäälliköksi. Vastuut eivät käytännössä jakaudu vanhempien tasan. Se, että Helinin puoliso on meppi (eli oletettavasti fyysisesti paljon poissa kotoa) tukee teoriaani.  

Tiiminvetotehtäviin päätyy ihan vaivihkaa.  Siinä vaiheessa kun pissii tikkuun kaksi viivaa, pitää olla ihan pirun tarkkana, ettei elämänmuutos koske vain itseä. Sukupuoliodotukset, joille ei välttämättä ole aikaisemmin altistunut, hyökkäävät puskista. Toinen vanhemmista jatkaa elämäänsä samoissa sosiaalisissa ympyröissä kuin aiemminkin. Toinen laittaa uusiksi työnsä, vapaa-aikansa ja sosiaalisten suhteidensa lisäksi identiteettinsä.

Vetovastuu tuupataan yhteiskunnassamme äidille aika voimallisesti heti lapsen synnyttyä. Vaatii aika voimakastahtoisen isän, että siinä pystyy ottamaan ohjat.

Mikä tähän sitten auttaisi? Äitimyyttiä täytyy tökkiä, vanhempainvapaita uudistaa (olen edelleen vakaasti 6+6+6 hoitomallin kannalla), päiväkotipalveluja parantaa ja erilaisia ratkaisuja jakaa. Odotan myös markkinatalouden jeesaavan: uusia, arkea helpottavia palveluita tarvitaan kipeästi.

Tärkeintä olisi lopettaa se iänikuinen höpötys siitä, että miehen työ ei jousta. Kyllä se joustaa siinä missä naisenkin. Muuten hyväksymme maailman, jossa mies ei ole pätevä vanhempi, ja että on töitä, joita nainen ei voi tehdä.

Facebook-ryhmässäni syntyi tästä vilkas keskustelu ja myös Aamu-tv sekä Puheen iltapäivä tarttui aiheeseen. Kertokaapa tunnistitteko kirjoituksesta itsenne?