Voidaan olla meillä

Olemme asuneet tässä asunnossa nyt parisen vuotta.



Kun asunnon ostopäätös piti tehdä, epäröin erityisesti huoneiden kokoepäsuhtaa: makuuhuoneet ja kylppärit olivat aika pienet mutta yhdistetyssä ruokailutilassa ja olohuoneessa sen sijaan mahtui säilyttämään jumbojettiä. Samasta ratkaisusta johtuva sokkeloisuus tuntui omituiselta.

Noh, jokaisessa asunnossa on puolensa ja joskus niiden löytämiseen menee hieman aikaa. Tämä on paljastunut hyväksi juhlakodiksi. Ja se taas auttaa ruuhkavuosi-ihmistä kutsumaan ystäviä kylään.

Tämä voi olla joku harvinainen neljänkympin kriisin oire, mutta minusta on nykyään jopa kiva järjestää koko perheen pippaloita. Mutta kuten Satu juuri kirjoitti, tässä elämäntilanteessa ei ole kovin helppoa saada kokoontumista järjestymään. Päivämäärää on vaikea saada sopimaan kaikille, ravintolaa ei saa varattua isolle porukalle tai lapsille ei löydy hoitajaa. Yleensä jostain palelee.

Mutta jos on tila, kaikki muu kyllä järjestyy jotenkin. Buukataan päivämäärä hyvissä ajoin, mutta ilman sitovia varauksia, peruutuksista ei marailla. Pääsee kuka pääsee. Syödään mitä syödään. Pääasia, että voidaan vähän nauraa itsellemme. Sille yleensä löytyy tarvetta.

Ja meille voi tulla. Olohuoneessa mahtuu riehumaan, leikkimään, seurustelemaan ja syömään parikymmentä aikuista ja saman verran lapsia. Akustiikka kohtelee tärykalvoja pehmeästi ja sokkeloissa voi mainiosti leikkiä piilosta. Avotakan alle piiloutuva tenava pyyhkii sieltäkin pölyt.

Isojen tyttöjen puvut olivat niin hurjia että pienemmiltä jäi suu auki.

Hämähäkit onnistuivat viime vuotta paremmin: silmät olivat nyt oikean kokoiset ja päälle tuli vielä koristeita.

Emansipaatiohuumassa pihalle pyörähti Jackie O'Lantern.

Ensi vuonna en enää aiheuta itselleni jännetuppitulehdusta jäätelökauhalla vaan hankin jonkun järkevän työkalun.

Käsibooli oli taas suosikkiällötys. Mutta vielä jäi parannettavaa: sormet sulavat liian nopeasti!

Tämän vuoden uutuutena olivat silmämunat eli jätskipallot, joissa on pantterit iiriksinä ja lakunapit mustuaisina.
Verisuonet on pursotettu tuubista. Ensi vuonna täytyy keksiä näille joku ihonvärinen astia.

Mandariinien menekki on aika hyvä kun niille piirtää naaman.

En tiedä, ajatteliko arkkitehti juuri tätä ruuhkavuosinäkökulmaa pohjapiirrosta luonnostellessaan, mutta sellainen tästä nyt on muodostunut, juhlakoti.

Seuraavaksi sitten juhlasesongissa jouluhöpsähdys. Tipe, tipe!

10 huomiota isojen lasten kanssa elämisestä

Breaking! Vaikka kelloja oli siirretty tunnilla taaksepäin, emme heränneet seiskalla alkavalla lukemalla vaan lähempänä yhdeksää. Hämmentävää! Saimme oikeasti sen extratunnin unta.

Todellakin, kersat alkavat jo olla aika isoja. Ja sen huomaa monesta muustakin asiasta kuin siitä, että vaatekaappi menee uusiksi säännöllisin väliajoin.

TJEU.

1. Huolehdittavat lapset lisääntyvät. Koska asumme koulun vieressä, eteisessä on yleensä vastassa vaatevuori. Tunnistan jo kenkien perusteella, kuka meillä on kylässä. Tsekkaan, onko läksyt tehty ja mitkä ovat kenenkin kotiinlähtöajat. Muistan, kenelle ei tule leivän päälle juustoa ja kuka juo vettä.  Pesen ja palauttelen kamoja oikeisiin osoitteisiin meille unohtuneita sukkia ja verkkareita.

2. Päässäni soiva laulu ei ole enää ryhmä Haun tunnari. Vaan kolmosluokkalaisten itse säveltämä, sairaan tarttuva renkutus "pakarasta ja pöntistä", joka tarttuu tärykalvoille kuin puuro pöytään.

3. Puhun Skidin kanssa englantia. Siis sitä ihan oikeaa maailman valtakieltä, kerrankin joku aihe jossa olen vahvoilla. Toki meillä puhutaan myös sitä zögödögöä, jota Snadi kutsuu Olafin aasiaksi. Don't ask. Ihmettelin pitkään, miksi hitossa yhtä ponia kutsutaan Leopoldakseksi. Noh, siltähän se Rainbow dash kuulostaa jos ei osaa ärrää eikä deetä. (vrt. selkkaus Pissa Housunen)

4. Apu ei ole enää pelkkää hidaste. Jos ihan pikkulasten antoi osallistua ja auttaa kotihommissa, tehtävään piti varata puolet enemmän aikaa ja zen-mielentila. Mutta nyt ne hedelmät ovat poimittavissa! Skidi vie roskia, juoksee kaupassa hakemassa unohtuneita juttuja (ja maksaa yleensä omista rahoistaan) ja astianpesukone täyttyy puheohjauksella. Rahalla saa ostettua lisäpalveluita kuten vessan pesua, hartiahierontaa ja pyykkien viikkausta. Yeah!

5. Moikka, potta! Ja juniorilakanat, matkarattaat ja lasten aterimet. Leluja ja kirjoja on jäänyt pieneksi ja pölyttyneet, kaappiin survotut pikkumuksujen tavarat kertovat, että normitavaroiden ei tarvitse enää tulla etuliitteellä lasten-.

6. Puhelimeni pirisee. Saan kännykkääni paitsi puheluita myös Whatsapp-viestejä, tekstareita, chat-ilmoituksia sekä videoita, joissa on erilaisia laulu- ja tanssiesityksiä. Videoissa on käytetty runsaasti efektejä, hidastusta, tekstejä ja tarroja. Kaikki 9-vuotiaat ovat nähdäkseni keskivertoa pätevämpiä ohjaajia.

7. Niillä on nälkä. Pinaattilettuboksi ei enää riitä kahdelle! Pelkäsin lapsiperhe-elämässä eniten sitä, että ruokalasku räjäyttää budjetin. Noh, Skidi eli yhteyttämällä ensimmäiset viisi vuotta eikä Snadikaan nyt mittavia määriä syönyt vaikka ruokamyönteinen olikin. Vasta nyt jääkaapissa alkaa näkyä se, että ruokaa pitää tehdä reilummin kuin vähän yli kahdelle.

8. Ylähylly on vain hidaste. Mikään ei ole enää turvassa. Tai sitten on olemassa haihtuvia keksejä.

9. Leikit ovat spektaakkeleja. Siskosten leikit ovat aina sujuneet aika hyvin, mutta nyt kun Snadikin on parantanut neuvottelutaitojaan, leikkien kuunteleminen toisella korvalla on loistavaa ajanvietettä. Supranopeudella lentävät pehmolelut, roolivaatteisiin sonnustautuneet pahikset tai sirkusesitykset tuovat kontrastia siihen lattialla kahvitteluun. Toki myös juonittelu on fiksumpaa. Snadilla ja ystävättärellä on mainio kikka, jossa ystävätär tulee pyytämään keksiä Snadin pyynnöstä.

10.  Saan istua rauhassa. Ne eivät ole enää jatkuvassa kuolemanvaarassa (ajoittain toki), joten voin hyvin keittää itselleni kupin teetä, käydä suihkussa ja kaupassa ja lukea lehteä. Kersat säilyvät hengissä keskenään tunnin verran ilman jatkuvaa henkivartijaa.

Odotan vielä sitä päivää kun ruokapöydän ympärillä on vain aikuisten tuoleja. Sovimme nimittäin, että Snadi saa pitää lennonjohtotorninsa niin kauan kun suussa ei ole yhtään rautahammasta. Heti seuraavan päivänä huomattiin, että kaksi alinta heiluu.

Ps. Tsemppiä edelleen kaikille pikkulasten vanhemmille, jotka ovat heränneet tänään erikoiseen kellonaikaan. Teillä on syytä uskoa, että kaikki järjestyy!

Yhteistä aikaa lasten kanssa — aamulla

Olen viettänyt opiskelijaelämää viikon verran. Koska taustamateriaalia on paljon, olen herännyt aamuisin tutkimaan niitä ennen luentoa. Snadi ei arvostanut muutosta. "Eikö me nykyään ehditä yhtään pötköttää?!" kuului kiukkuinen palaute.

Hitto, sekin tykkää ottaa aamulla lungisti!

Rakkaus rauhallisiin aamuihin on asunut minussa aina. Kiire on kuitenkin aamu-uniselle jatkuva seuralainen. Aloin nauttia aamuista vasta opiskelijana, kun kahdeksan lukujärjestykset jäivät historiaan. Työelämässä päädyin firmoihin, joissa oli käytössä liukuva työaika.

Vasta työssäkäyvänä vanhempana kuormittava aamukiireen tuntu iski taas. Lisäksi takaraivossa tykytti sadan muistettavan asian lisäksi syyllisyys siitä, että pitäisi mennä mahdollisimman aikaisin töihin, jotta sitten illalla ehtisi tehdä jotain lasten kanssa ennen nukkumaanmenoa.

Olin jumissa tässä ajattelussa monta vuotta, kunnes tajusin, että yhteistä aikaa voi olla myös aamulla. Päiväkodissa ei ole pakollista vientiaikaa ja työpaikallani on edelleen käytössä liukuma. Vasta koululaisen aikataulut ovat sitovat, mutta ennen tätä syksyä kahdeksan aamuja oli maltillisesti.

Jos minun ei ole mikään pakko olla tietyllä kellonlyömällä pöytäni ääressä, miksi rynnin sinne maksimikiireellä? Miksi rupattelutuokio aamupalalla olisi yhtään vähemmän tärkeä kun rupattelu päivällisen ääressä?

En tiedä, onko se lapsen- vai aikuisentahtisuutta, mutta yhteiset aamuhetket isojen lasten kanssa ovat nykyään ihan parhaita. Viikonloppumaisen rento ja rauhallinen yhteinen startti päivään on vähintään yhtä hyödyllinen kuin se yhteinen iltaoleskelu, ellei jopa parempi. 

Aamupala on aina sama, joten kukaan ei valita ruoasta.
Lapset ovat herätessään yleensä pirteitä ja hyvällä tuulella, joten juttu luistaa.
Päivä alkaa stressittömässä mielentilassa. 
Lapset saavat olla isänsä kanssa kolmistaan alkuillasta ja minä tulen suoraan töistä ruokapöytään. 

Mikä hienointa, kyse ei ole mistään isosta järjestelystä ja puolen päivän irtiotosta vaan vartista. Viidestätoista hiton minuutista.

Jos konsepti kiinnostaa, aloita siitä, että teet aamuaikataulustasi taulukon (mikäpä ei exceliin istuisi!). Merkkaa riveille aamun tärkeimmät elementit ja niihin käytetty aika: mihin aikaan heräät, torkutatko, kauanko menee suihkuun, missä välissä puet ja syöt ja kuinka lapset istuvat tähän kaikkeen. Kun näet mihin aikaa menee, voit miettiä mitä voisit tehdä toisin ja mihin kohtaan ylimääräisen yhteisvartin voisi sijoittaa. Onko joku viikonpäivä, jonka aamusta voisi nipistää aikaa yhdessäolemiseen?

Tätä jumalaista vatulointiin tarkoitettua aamuaikaa voi nimittäin viettää monella tavalla. Meillä se tarkoittaa sitä, että pötkötellään rauhassa, höpötetään, painitaan ja katsotaan pari eläinvideota. Löysäily ei tarkoita, että mitään rajoitteita ei ole. Pukeutumiseen ja syömiseen on varattu oma (lyhyt) aikaikkunansa, mutta kaikki tiedostavat sen: jos haluamme löhöillä (ja mehän haluamme), vaatteiden valintaan ei voi käyttää loputtomasti aikaa.

Kaikkiin asioihin ei tietenkään voi vaikuttaa ja joskus pitää joustaa. Jos työpaikalla pitää olla tietyllä kellonlyömällä, silloin se on niin. Mutta joskus kiire asuu ihan vain oman pään sisällä eikä sitä vain oman tottumuksensa ohjaamana tule huomanneeksi, että oikeaa syytä aamukiireelle ei ole.

Joskus lasten kanssa käydyt keskustelut vievät mukanaan niin, että vartista tuleekin puoli tuntia. Onneksi sekään ei ole maailmanloppu. Tuleepahan käsiteltyä se, mistä merenneidot pissivät.

Ilmeeni kun kuulin yökyläsynttäreistä

Juuri kun luulin, että hallitsen nämä synttärijuhlahommat ihan suvereenisti, kuulin uudesta hittikonseptista. Yökyläsynttärit.

Herranmunvereni. Luulin Halloween-pilaksi. Eikö tämä kenenkään muun mielestä kuulosta vähintäänkin haastavalta? Viittaan siis siihen, että kymmenen hengen jengi, joka yleensä tulee pariksi tunniksi päällystämään lattiat popkornilla, majoittuisi meillä koko yön. Siis noin 16 h.

Minulle kerrottiin, että olkkariin järkätään joku siskonpeti, mutta enhän minä edes tiedä, miten onnistuu kolmen lapsen nukkumaanlaitto -- saati sitten useamman. Jo iltatoimiin menee tunti, kun vessaan mahtuu yksi kerrallaan. Ja mihin aikaan ne aamuvirkuimmat heräävät?

Goodiebägit ovat tähän verrattuna aika pieni ponnistus.

Tästä tuli mieleen, että jos haluaa panostaa synttäreihin näin helvetisti aikaa, vaivaa ja rahaa, eikö saman tien kannattaisi kulkea se kuuluisa ekstramaili? Olisihan tässä vielä tasoja saavuttamatta.

Tässä talossa oli yökyläsynttärit, sanokaa mun sanoneen.

Uimahallisynttärit? En ihan heti keksi hikisempää keikkaa. Ihan parasta, jos jengi ei ole uimataitoista.

Leirisynttärit. Miksi tyytyä yhteen yöhön ja sisätiloihin kun koko jengi voisi tulla takapihalle viikoksi telttailemaan? Muistat vaan hommata koristeiden ja kakun lisäksi generaattorin, bajamajat, ulkosuihkun ja trangian!

Stadionsynttärit. Tapahtumajärjestäminen viedään nextille levelille, kun lapsen uutta ikävuotta vietetään koko kaupungin voimin. Varaa vain lähin urheiluareena ja järkkää Marja Hintikka juontamaan, musiikista vastaa toki Cheek.

Matkasynttärit. Jos todella rakastat lastasi, lähdet koko köörillä reissuun. Lisäpisteitä yli kuuden tunnin lennosta ja malaria-alueesta.

Kuulentosynttäreistä on vain pieni askel Marsin kolonisaatiosynttäreihin.

Vetoan muihin vanhempiin: eikö nyt vain unohdeta tämä yökyläsynttärihullutus? Tosin onhan tässä se hyvä puoli, että leipominen lakkasi just jännittämästä.

Nyt lauletaan äitimytystä ja ystävyydestä

Yhteistyössä Espoon kaupunginteatteri

Pelkistetyllä näyttämöllä loistaa kaksi valkoista vessanpönttöä ja rivi tuttipulloja. Lavastus kuuluu Espoon kaupunginteatterin esitykseen, jossa lauletaan korvatulehduksesta, pyykeistä ja lattialla makaavasta, romahtaneesta äitimytystä. Ensi viikolla ensi-iltansa näkevässä Kraanat auki! -arkimusikaalissa viikataan pinoon naisen elämää ja kokemuksia — ystävinä, äiteinä ja puolisoina.

Kyseessä on uusinta. Tätä Eija Ahvon ja Susanna Haaviston ystävyydestä alkunsa saanutta pienoismusikaalia esitettiin ensimmäisen kerran jo 20 vuotta sitten. Aikakautensa vertaistukena toiminut laulupainotteinen pienmusikaali oli valtava yleisömenestys.

Eikä ihme. Ei näistä aiheista silloin kirjoitettu blogeja.

Me ollaan Susannan kanssa sitä mieltä, että äitiydestä kannattaa pitää ääntä.

Juttelin harjoitusten jälkeen musikaalin käsikirjoittaneen ja ohjanneen Susanna Haaviston kanssa. Halusin tietää, pitikö musikaali jotenkin sovittaa tähän päivään.

Haavisto itse tuli äidiksi 80-luvulla. Hän toteaa, että pääteema ei kaivannut päivittämistä, mutta äitiys oli 30 vuotta sitten toisenlaista, nykyään isät osallistuvat ruuhkavuosiin paljon enemmän. Hän näkee, että äitiyteen ovat  aikojen alusta liittyneet samat kriisit — väsymyksen kestäminen, epävarmuuden ja riittämättömyyden tunteet, oman identiteetin uudelleenrakentaminen — mutta ne vain tarjoillaan uudelle sukupolvelle uusilla trendimausteilla.

Perimmäinen tunnekirjo on aina sama: cocktail, jossa on rakkautta, pelkoa, epätoivoa, onnea, murhanhimoa ja tyyneyttä. On tavallaan lohduttavaa, että vanhemmuuden itkut ja naurut eivät ole sukupolvisidonnaisia vaan yhtymäkohtia on enemmän kuin ehkä ääneen tunnustetaan. 

Haavisto kertoo viettäneensä ystävänsä Eija Ahvon kanssa iltaisin tuntikausia puhelimessa, kun lapset oli saatu nukkumaan. Noiden teekupin tai viinilasin äärellä käytyjen keskustelumaratonien aikana oltiin läsnä, kunneltiin ja avattiin kraanat: annettiin tulla ulos kaikki äitiyden pelot, häpeät ja tappiot.

Nämä puhelinkeskustelut toimivat kimmokkeena musikaaliin, johon sävelsi pääosin musiikin Haaviston mies Juha Tikka.

Elsa Saisio ja Maija Rissanen treenien jälkeen.

Yhtä paljon kuin äitiydestä, musikaali kertookin myös äitien välisestä ystävyydestä.

Uudessa versiossa ollaan ystävän kanssa puhelimessa, vessaan sulkeutuneina. Päähenkilöinä nähdään upeaääniset näyttelijä-laulajat Maija Rissanen ja Elsa Saisio, jotka ovat äitejä ja ystäviä myös lavan ulkopuolella. Haavisto kirjoitti heille kappaleiden sekaan myös tarinan, jossa kahden äidin erilaiset kokemukset kudotaan yhteen. Haavisto halusi tuoda esiin, että ystävyyskään ei ole kitkatonta. Kaikissa ihmissuhteissa on vaiheita, ja välillä elämä loitontaa ja välillä lähentää.

Niinpä. Vaikka vanhemmuus ei ole merkittävästi muuttunut, miten on ystävyyden laita? Sen perään ei neuvolassa kysellä.

Muistan itsekin viettäneeni nuorena tuntikausia puhelimessa juoruamassa, mutta nykyään tuijotan somevirtaa tai whatsapp-keskusteluja. Vaikka appsit tarjoavat monenlaisia yhteydenpitomahdollisuuksia ja puhelin on lakkaamatta käden ulottuvilla, äänensävyt jäävät kuulematta. Kosketusnäytöllä kirjoittaminen on hidasta, joten asioita jää sanomatta. Peukuttaminen ei korvaa keskustelua.

Huonoimmassa tapauksessa siloitellun kuvavirran surffaaminen ei varsinaisesti anna voimaa, vaan vie sitä. Se ei yhdistä vaan erottaa. Yksinpuhelu ei lohduta.

Esityksestä tuli vahingossa naisvoimainen, sillä bändikin koostuu naisista!
Kuvassa Suvi Isotalo, Kaisa Siirala ja Arja Paju

Ruuhkavuosiystävyys vaatii vaivannäköä, tosielämän kohtaamisia, kuullun ymmärtämisen kokeita ja pääntyhjennysharjoituksia.

Siispä ehdotus: Soita ystävälle. Sopikaa treffit. Menkää vaikka teatteriin katsomaan, miltä arki kuulostaa laulettuna. Antakaa musiikin viedä ja kaivakaa välillä roskaa silmästä.

Ja hei: kerro kommenttiboksissa kenet haluaisit viedä arkimusikaaliin. Arvon vapaaliput kahdelle kaikkien vastanneiden kesken! Aikaa huomiseen klo 18 asti.

Huom. Esityskausi on lyhyt (24.10-2.12.), joten kannattaa laittaa iltavapaa-anomus pikaisesti. Lippuja saa netistä, Espoon kaupunginteatterin toimistosta ja puhelimitse.

Sukupuolikokemukselle ei ole tehdasasetusta

Snadi oli saanut keväällä päiväkodissa moitteita. Tällä kertaa syynä oli ollut riehuminen. Kun tiedustelin tapahtumien kulkua Snadi ilmoitti, että hän oli tempautunut tunnelmaan, kun pojilla oli ollut niin hyvät riehut.

Ymmärrän. Tulee ihan oma ekaluokka mieleen. Aloitin koulun pystymetsästä, ilman päiväkotia ja eskaria, joten en ihan purematta niellyt hiljaa paikallaan istumisen konseptia. Konttasin mieluummin pulpettien alla poikien kanssa.

Löydän Snadista muutenkin paljon itseäni. Innokkuus ylittää usein harkinnan, pinna on lyhyt ja rakkaus eläimiin suuri. Hyökkäys isosiskon kimppuun nujuamaan on parasta mahdollista ajanvietettä.

Hän on tyttö, joka tykkää kaikesta fyysisestä ja uskaltaa toteuttaa itseään samalla kun rakastaa paljetteja, kynsilakkaa, glitteriliimaa ja poneja.

Nyt kun tämä sukupuolikeskustelu taas pyörähti käyntiin (kai tätä vaan pitää jaksaa käydä) on suurin haaste se, miten kaikille sukupuolientusiasteille saisi kaaliin, että nämä eivät ole sen kummemmin viisivuotiaalta kuin aikuisiltakaan mitään valintoja. Yhtä lailla herkkä ihminen ei tee tietoista päätöstä ryhtyä herkäksi, hän on syntynyt sellaiseksi. 

Olen yrittänyt survoa itseäni ensin tyttömuottiin, sitten naismuottiin ja nyt viimeksi äitimuottiin, mutta kokemus on sama kuin vetäessä xs-koon slim fit farkkuja jalkaan. Ei sujahda. 

Kuulenkin säännöllisesti olevani miesmäinen. Erityisen epäherkkä mutkien oikoja, joka ei huomaa onko kollegalla uudet silmälasit ja joka nauraa kovaan ääneen huonolle huumorille. Jopa aamu-unisuus on kuulemma tyypillistä miehille. Olen fyysisesti vahva ja olin yläasteelle koulun nopein juoksija, myös pojista. Mutta en minäkään yritä vimmaisesti olla mikään "hyvä jätkä".

Että siinä vaiheessa kun Räsäspäivi kertoo olevansa huolissaan siitä, että sukupuoli irrotetaan biologiasta, persunuoret pyytävät miettimään, kumpi lippalakki omaan päähän kuuluu ja jengi pillastuu siitä, että kouluissa lapsista voisi puhua etunimillä, naurattaa ihan saatanasti.

Oli todella vapauttavaa ymmärtää, että sukupuolikokemus ei voi olla väärä tai mennä vikaan. Sukupuolikokemukselle ei ole olemassa virallista tehdasasetusta, eikä poikkemaa pidä vaieta kuoliaaksi sen enempää kuin korjata se vastaamaan jompaa kumpaa lippalakkia. Eihän se edes ole jana, jonka toisessa päässä on äärifeminiini nainen ja toisessa äärimaskuliininen mies. Siitäkin puuttuu ulottuvuuksia.

Vasta nelikymppisenä osaa jo tunnistaa ja ajoittain viis veisata yhteiskunnan sukupuoliodotuksista, vaikka niihin onkin kasvatettu.

Ei tarvitse kuulua seksuaalivähemmistöön tunteakseen välillä olevansa mukana jossain kummallisessa larppaustapahtumassa. Ja minä sentään isossa kuvassa solahdan seksuaalienemmistöön kuuluvaksi naiseksi. Joillain on sitten kertaluokkaa raskaampaa.

Meidän perheessä pienet ja isot tytöt on tehty kaikenlaisista jutuista, jotka sattuvat kersoja kiinnostamaan. Mustelmista, auringonlaskujen ihailusta, Rainbow Dashista, valomiekoista, tyhjistä konvehtipapereista, tikeistä ja pupunpapanoiden syömisestä. Joissain perheissä sitten inkivääristä ja kanelista. Ihan normaaleja ihmisiä kaikki.