Setätrio päivähoidon kimpussa

Päivän sana on hallitusohjelma. Näin lapsiperheellisenä piti nielaista pari kertaa kun lueskelin setätrion ideaverstaan satoa. Hyväksyn asuntolainan korkovähennysten leikkaamisen sekä kallistuvan pantteripussin ja kaukolämmön, mutta lapsilta -- päivähoidosta ja peruskoulutuksesta -- leikkaaminen on idioottien puuhaa.

Tavoitteena on mm. kasvattaa päiväkoti-ikäisten ryhmäkokoa samalla kun maksuja nostetaan. Lisäksi HS:n mukaan myös selvitetään, miten päivähoidon ilmaisuus pienituloisille vaikuttaa kannustinloukkuihin. Voi siis olla, että pienituloisimmillekin tulee jonkinlainen päivähoitomaksu.

Koska kansalle kerrottiin hyvissä ajoin, että kaikilta leikataan, osasin odottaa tylyä kohtelua. Hyväksyn ajatuksen. Lapsiperheidenkin pitää osallistua.

Mutta kun tuijotin listaa jonkin aikaa, huomasin, että ihan kaikilta ei leikattukaan. Lapsilisiä ja kotihoidontukea ei mainita. 

Arvovalinnat näkyvät.

Tämä hallitus haluaa pitää naiset kotona, joten siihen kannattaa tarjota maksimirahoitus. Silloin on myös pakko työntää leikkaukset työssäkäyvien vanhempien ongelmaksi ja kurjistaa vain päiväkodeista - sillä sitähän ryhmäkokojen kasvattaminen tarkoittaa. Isompi määrä lapsia yhdellä hoitajalla, stressiä, kiirettä, täydemmät päiväkodit.

Olen suuri laadukkaan varhaiskasvatuksen ystävä. Miksi? Koska varhaiskasvatus hyödyttää ihmistä enemmän kuin mikään muu myöhempi koulutus. Lisäksi varhaiskasvatuksesta hyötyvät nimenomaan huono-osaiset. Sosioekonominen tausta kun selittää menestystä ja terveyttä paljon selkeämmin kuin esimerkiksi taaperoimetys.

Hyvätuloisena voisin periaatteessa tinkiä jopa siitä varhaiskasvatuksesta (koska minulla on edellytyksiä roudata lapsia kulttuurientoihin, harrastuksiin ja ostaa kotiin askartelutarvikkeita) mutta tällä setupilla on myös se turvallinen säilytys vaarassa. Se ei käy.

Miksi ihmeessä haluaisin maksaa lisää siitä, että ryhmäkokoja kasvatetaan ja lapselleni riittää yhä vähemmän huomiota? Tässähän kannattaa ottaa lapsi pois päiväkodista ja järjestää hoito muulla tavalla. Niihin isoihin ryhmiin jäävät sitten niiden vanhempien lapset, joilla ei ole valinnavaraa.

Paitsi jos pienituloiselle lyödään hoitomaksu, hän säästää tietenkin ottamalla lapsensa kotihoitoon - pois sieltä lasta hyödyttävästä varhaiskasvatuksesta. 

Mutta pitäisi varmaan olla kiitollinen siitä, että hallitus haluaa tarjota minulle uuden auton vähän edullisemmin. Ihanaa.

Mä en leiki sun kanssa

Eräs ystäväni kertoi, että hänen lapsensa alkoi vastustaa päiväkotiin menoa ties millä verukkeilla. Oli vatsa kipeä ja pelotti. Kun asiaa tutkittiin tarkemmin, kävi ilmi, että lapsi oli vain yksinäinen. Ryhmässä oli paljon poikia ja kolme tyttöä, joista kaksi leikki keskenään. Poikien leikkeihin häntä ei huolittu mukaan.

Ei ihme, ettei varhaiskasvatus kiinnostanut. Päivät olivat pitkiä ja tylsiä.

Kaveriongelmat alkavat aika varhain ja niillä on iso merkitys päiväkodissa viihtymiseen. Snadillakin on jo ollut muutama konflikti, joita on pitänyt selvitellä kotona asti. On helppo ajatella, että tämä on ongelma vain lasten mittakaavassa, mutta sitten voi miettiä, että kuka haluaisi mennä sellaiseen työpaikkaan, jossa heti ensimmäiseksi eteisessä tullaan informoimaan, että minä teen tänään töitä vain Liisan kanssa.

Jäin taas miettimään, onko sosiaalisten taitojen kasvatus vieläkään varhaiskasvatuksessa sille kuuluvalla tasolla. Ryhmässä toimiminen kaikkine nyansseineen on kuitenkin elämässä menestymisen kannalta välttämätön taito.

Tarvitaanko yhteiset säännöt? Ja millaiset?

Meillä, varsinkin jos lapsia on käymässä enemmänkin, leikeistä neuvotellaan, lempileikkejä vuorotellaan ja tehdään kompromisseja. Lapset eivät saa keskenään päättää, kuka kenenkin kanssa on, ja mitä leikitään. Kaikkien pitää löytää mielekästä tekemistä - ketään ei voi varata, omia eikä jättää ulkopuolelle.

Sama pätee myös tarpeeseen olla yksin. Siihenkin pitää olla oikeus ilman että kukaan loukkaantuu.

Ja jos haluaa leikkiä jonkun kanssa kahdestaan, mikä on ihan hyväksyttävä toive, sitä varten täytyy varata oma aika.

Välillä tunnen itseni ihan solidaarisuushihhuliksi. Mutta kun kavereiden varaaminen on mielestäni vallankäyttöä, jota pikkulapsille ei pidä antaa.

Kaikkia ei tarvitse sydämestään rakastaa mutta toimeen pitää tulla. Sitäpaitsi niistä tyypeistä, joiden kanssa eniten riitelee, saattaa tulla hyviäkin ystäviä, jos vain joku auttaa oikealle tielle.

Olisikin kiva kuulla kokemuksianne: miten teidän päiväkodissa toimitaan?  Löytyykö leikkiseuraa ja onko säännöt samat?

Pelastetaan peruna!

Ilmainen kouluruokailu on hieno asia, mutta yksi asia vaatisi välitöntä korjausta. Kumiperunat.

Viime viikolla toimittaja oli kysäissyt, miksi kouluissa tarjoillaan edelleen näitä nahkeapintaisia vedeltä maistuvia pottuja. Säästösyistä? Ei, koska kuorittu peruna maksaa enemmän.

Vastaus oli yllättävä: koska koulut tilaavat perunat kuorittuina. Miksi ne tilataan kuorittuina? Koska lapset kuorivat perunat niin hitaasti.

Huoh. Meidänkin lapsemme varmasti kuorii perunat hitaasti. Meillä ei nimittäin kotona opeteta kuorimaan perunoita. Koska niitä ei tarvitse kuoria.

Olen perunafani. Olen käytännössä kasvanut keitetyllä perunalla (ja tonnikalalla) enkä tiedä mitään parempaa kuin uudet perunat. Olen aina syönyt (ja syön edelleen) kaikki perunani kuorien kanssa. Vihreitä tai itäneitä perunoita ei kannata syödä, mutta muuten kuoret ovat ihan normikamaa.

Jos kuoria nyt ihan kauheasti inhoaa, ne saa hyvin nopeasti pois murskaamalla perunan haarukalla mössöksi. Kuoririekaleet voi poistaa ihan nätisti seasta.

Oman maan peruna <3 br="">

Kotimaiset kasvikset huomauttaa, että kallis, kuorittu laitosperuna pilaa koko juureksen maineen:

"Muovipusseissa tai kloriittiliuoksessa toimitetut perunat eivät ole yhtä herkullisia kuin vastakuoritut perunat ellei tuotteiden kierto ole nopeaa ja käsittelyt oikeita. Myöskään heikkokuorinen, usein myös pesty, kesäperuna ei kestä kuorettomana muovipussissa päivääkään ilman, että pintasolukko kuorettuu."

Sen lisäksi, että hinta on kovempi ja maku kärsii, peruna on terveellisimmillään kuorineen keitettynä ja syötynä, koska kuorikerroksen alla on eniten terveyttä edistäviä aineita ja kuori estää kivennäisaineiden huuhtoutumista keitinveteen. Maku.fi komppaa, että suuri osa perunan sisältämistä ravintoaineista, kuiduista ja mineraaleista löytyy nimenomaan perunan kuorista.

Siis maku, terveellisyys ja hinta vastaan nopeus. Kuvaavaa. On jotenkin todella kornia maksaa mauttomasta ja kaikki vitamiinit menettäneestä perunasta enemmän.

Että joku älykäs ihminen nyt siellä päätösketjun huipulla: lopeta tämä hulluus! Pidennä vaikka ipanoiden lounastaukoa viisi minuuttia jos tarvis, mutta ei jaksaisi tätä enää. Mukulat - pun intended - ansaitsevat parempaa.

Otetaan se vakavasti

Paljon keskustelua herättänyt kiusaamiskeissi on toistaiseksi loppuunkäsitelty. Kiusaamiseen puututtiin heti: vanhemmat olivat aktiivisia, opettaja kuuli kaikkia asianosaisia ja sen jälkeen KiVa-tiimi vielä käsitteli asian.

Koko prosessin pyöräyttämiseen meni viikon verran. Eteneminen olisi toki voinut olla nopeampaa, mutta on tärkeää, että asiassa ei hutkita. Lapset eivät ole mitään itsekritiikin ja analysoinnin mestareita ja tilanteen perinpohjainen selvittäminen vaatii aikaa.

Näen tässä keississä hyviäkin puolia. Tämä oli tärkeä oppitunti monella tapaa.

On välillä vaikea erottaa, mikä on hevosenleikin ja kiusaamisen ero, mutta raja menee siinä kun itse kieltää.

Lisäksi Skidi toivottavasti oppi, että häntä puolustetaan ja asiat järjestyvät kun niistä puhutaan. Jos vaikka ensi kerralla luottamus vanhempien ongelmanratkaisukykyyn olisi kovempi. Siinä mielessä kokemus oli tärkeä myös meille: meidän täytyy olla luottamuksen arvoisia.

Vaikka tämä keissi näyttäisi siis menneen hyvin, on paljon tapauksia, jotka eivät mene. Ja nämä asiat eivät korjaannu itsestään. Muutama asia jäi mietityttämään.

Ihan ensimmäiseksi ihmetytti, miksi KiVa Koulu -ohjelma on vapaaehtoinen? Eihän se mikään autuaaksi tekevä tai täydellinen otsikko ole - niin kuin ei mikään ohjelma yksinään ole -, mutta siinä sentään pyritään antamaan koululle työkaluja ja selkeä prosessi, jolla kiusaamiseen puututaan. Ihmiset luonnollisesti ratkaisevat, miten tehokasta puuttuminen sitten on.

Ja miksi kiusaamisen seuraukset ovat yleisesti ottaen aika epäselvät? En ole rangaistusten koventamisen kannalla, koska alakouluikäiset lapset eivät lähtökohtaisesti tajua vielä mistään mitään. Se nähtiin tässäkin keississä. Keinovalikoima negatiivisten tunteiden käsittelyyn voi olla aivan onneton ja aloitekyky nolla. Silti joku välitön seuraus pitäisi olla kaikkien tiedossa. Ja nähdäkseni se on tukiopetus - kuten kaikissa taidoissa.

Kiusaamisen ennaltaehkäisy on ihan mahdollista, mutta kasvatuksen pitäisi alkaa jo päiväkodista. Alkaako ja onko se riittävän tehokasta? Empatian ja tunneraitojen opettelu pitäisi olla jatkumona opetussuunnitelmassa ja laajemmassa mittakaavassa kuin KiVa-tunneilla. (Espoon juuri kehitteillä olevaan esiopetuksen opetussuunnitelmaan voi käydä mielipiteensä lisäämässä täällä.)

Ja siinä missä kakarat saavat enemmän anteeksi, aikuisilta voi ja pitää vaatia enemmän. Paljon enemmän. Miksi kiusaamista katsotaan läpi sormien työpaikalla ja parisuhteessa? Ja miksi aikuinenkin on sen edessä joskus voimaton?

Tytöstä ja pojasta voi polvi parantua, mutta vain jos asia otetaan vakavasti.

Tavallisen ihmisen kupla

Tämä vaalienjälkeinen kuplakeskustelu (en oikein tiedä, mihin linkkaisin) on monella tapaa hassu. Kaksi asiaa häiritsee erityisesti.

Omituisinta on se, että kuplia nähdään kaksi. Helsinki ja muu Suomi. Minun ehkä pitäisi tunnistaa itseni "punaviinikuplasta", mutta kun en.

Olen aivan liian keski-ikäinen, mukavuudenhaluinen ja änkyrä hipsteriksi. Kulttuurinkuluttajana olen kerrassaan surkea. En käy Flow'ssa sen enempää kuin sinfoniakonserteissakaan.

Sen parjatun suvaitsevaisuudenkin kanssa on niin ja näin. Jos vietän mieluiten vapaa-aikaani joko perheeni tai samanmielisten ystävieni kanssa, en törmää erilaisuuteen yhtään missään. Eikö se ole melko sisäänpäinkääntynyttä? Jumpassakin kaikilla on samanlainen vyötärömakkara.

Siitä viinistä tykkään kyllä. Varsinkin jos saan litkiä sitä ihan omalla kotisohvalla eikä tarvitse änkeä mihinkään ylihinnoiteltuun, huonolla akustiikalla varustettuun kahvilaan.

Lisäksi puhutaan sellaisesta ihmisryhmästä kuin tavalliset ihmiset. Kuka se on? Kuka ei ole?

Aika harva meistä on johdonmukaisesti jotain tiettyä persjalkaisten alalajia. Väitän, että satunnainen äänestyskäyttäytyminen ei määrittele täysin edes pääministerin kuplaa. Kauniisti sanottuna olemme kaikki itsemme kanssa ristiriitaisia, epäloogisia ja tekopyhiä ihmishybridejä.

Minäkin. Pyöräilevä espoolainen, papin edessä naimisiin mennyt uskonnoton, yksinäisyyttä rakastava perheellinen, Kouvolassa opiskellut Helsingin yliopiston drop-out, duunariperheen keskiluokkainen tytär, introvertti aina kun en ole ekstrovertti, internetiä työkseen rakentava luddiitti ja kasvissyöjä, joka syö kesällä kolme grillimakkaraa.

Silti tai siksi tavallinen ihminen, Suomen kansan edustaja.

Mellakkaan ei ole aihetta. Kuplassa on hyvä elää ja siksipä meillä kaikilla on omamme. Kupla nimeltä Suomi.

Roskaretkellä

Teemme Snadin kanssa aina sunnuntaikävelyn. Yleensä menemme metsään mutta viime sunnuntaina suuntasimme kävelytielle tai oikeastaan ojaan, muovipussin kanssa.

Joltain oli pudonnut kultainen cocktailviuhka.

Minua ei nimittäin keväisin niinkään kiristele lumen alta paljastuva koirankakka - se on maatuvaa tavaraa, josta ei ole parin vuoden päästä jäljellä yhtään mitään  -  mutta ne roskat.

Muovipusseja, karkkipapereita, lätkämatsilippuja, kahvi- ja limsamukeja, kyniä, suunnistuslappuja, kokelma erilaisia elintarvikepakkauksia, hampurilaispapereita, rakettikeppejä, stendareita, kaksi tuttia ja yksi xylitolpastilliaski. Lisäksi viereisen jäähallin rakennustyömaalta oli myös lentänyt isoja styroxpaloja ja erilaisia pakkausmuoveja ympäristöön. Sellaista sata vuotta ympäristössä säilyvää kamaa.

Vaikutimme varmasti vähän kylähulluilta pusikkoja penkoessamme, mutta saimme vajaassa tunnissa kassin täyteen.

Jälkeenpäin pohdin, että miten tämä on ihmisille niin vaikeaa. Roskiksia on joka puolella. Osa roskista putoaa varmasti vahingossa, osa ei. Tarvitaanko valistusta materiaalien maatumisesta? Pitäisikö koulujen tai jäähallin järjestää lähiympäristön siivoustalkoita, jotta roskat huomaisi jatkossakin? Pitäisikö kehittää siivousrobotteja? Miksi ihmeessä suklaa pakataan kääreeseen, joka säilyy kymmenen kertaa pitempään kuin itse tuote?

Roskaamisestahan saisi sakottaa. Vinkki poliiseille: tervetuloa vaan kerryttämään pottia seuraavan konsertin tai lätkämatsin aikaan.

Vanhempainvapaiden myytit murrettuna

Olin viime viikolla tasa-arvon päivän kunniaksi puhumassa työelämän tasa-arvosta Emma Karin, Jani Toivolan ja THL:n erikoistutkija Johanna Lammi-Taskulan kanssa. Kun samassa lauseessa on sanat työelämä ja tasa-arvo, puhutaan aina vanhemmuuden vastuunjaosta. Ja näin vaalien alla 6+6+6 -mallista.

Kuvassa pousaavat vasemmalta Johanna Lammi-Taskula, kansanedustajaehdokkaat Emma Kari ja Jani Toivola
sekä bloggaajanne ryppyisessä paidassa.

Olimme kaikki yhtä mieltä siitä, että vapaiden kiintiöimiseen liittyy paljon ennakkoluuloja ja myyttejä. Listasinkin muutaman suositun väitteen, joilla isän osallistumista vanhemmuuteen vastustetaan.

1. "Naiset ansaitsevat miehiä vähemmän, joten heidän on pakko jäädä kotiin."

Tämä on sekä miesten että naisten suosituin argumentti, joka perustuu ilmeisesti väärinkäsitykseen. 6+6+6 -mallissa ansiosidonnainen eli palkkaan perustuva päiväraha jatkuu koko 18 kuukauden ajan eikä siis muuta perheen tuloja merkittävästi, toisin kuin kotihoidontuki. Konkurssi ei uhkaa.

Sukupuolten välisiä tuloeroja on toki olemassa (jos gender pay gap kiinnostaa tämä Forbesin analyysi oli aika hyvä), mutta pointti on siinä, miten mittavia ne ovat esim. isän puolen vuoden jaksolla? Väitän, että vain aniharva on oikeasti laskenut, mitä järjestely rahallisesti tarkoittaisi (laskuri löytyy täältä).

Verottajan uusimpien tietojen mukaan miehet ovat kyllä naisia suurituloisempia, mutta ero ei ole valtava: naisten osuus ansiotuloista oli 45% ja miesten 55% (luku on samansuuntainen muissakin tuloluokissa, vain osinkotuloissa naiset ovat täydellisiä altavastaajia).

Toki on tapauksia, joissa vanhempien välillä on valtavat tuloerot, mutta tahto ratkaisee niissäkin. Jos mies kuittaa vuodessa 100K€, hän voi valmistautua vapaaseensa säästämällä rahaa - samalla tavalla kuin naisen pitämiin vapaisiin varaudutaan etukäteen, esim asuntolainan lyhennysvapaalla.

(Lisäksi voi aina pohtia, miksi tämä sukupuolten välinen tuloero on olemassa. Suomen työmarkkinat ovat eurooppalaisessa vertailussa korostetun sukupuolittuneet ja perhe kampittaa naista uralla sekä rekrytoinnin, työsuhteen vakinaisuuden, palkkauksen että etenemisen kautta. Koska epätasa-arvo.)

2. "Naiset haluavat hoitaa lapsia, miehet eivät."

Joku voisi väittää, että nykytila heijastaa todellista valinnan vapautta - naisethan aivan selvästi haluavat hoitaa lapsia hinnalla millä hyvänsä, seurauksista välittämättä. Mutta kun tämä sama biologinen "fakta" ei päde muissa Pohjoismaissa, joissa isien vapaita on kiintiöity. Suomessa vanhempain- ja hoitovapaat pitävät käytännössä vain naiset, vaikka kulttuurimme ovatkin muuten hyvin samanlaisia. Miksi? Meillä valinnat tehdään agraariyhteiskunnan ja äitimyytin arvojen kautta.

Jos katsotaan julkista keskustelua, tunteet näyttäisivät kuohuvan enemmän siitä, että isät eivät osallistu lastenhoitoon kuin siitä, että osallistuvat. Voisiko syynä olla se, että kun ei tarvitse, ei opi?

Insipiraatioksi voi vaikka vilkaista tämän Johan Bävmanin kuvasarjan isistä vanhempainvapaalla. Kyllä ne haluavat ja osaavat. Ja jopa superhoivaviettisten naisten kannattaa olla järkeviä ja opetella jakamaan hoitovastuu isän kanssa ihan vakuutuksena sille, että lapset eivät joudu huostaan, jos äidille tapahtuu jotain.

3. "Miehen ura vaarantuu."

Tämä on todellinen ongelma: joidenkin miesten työnantajat todella uhkailevat työntekijöitään uran vaarantumisella. Ongelma kuitenkin poistuu vain sillä, että vanhat kaavat rikotaan laajalla rintamalla ja lainsäädännöllä. Työhön nimittäin palaa motivoitunut isä.

4. "Perheiden pitää saada itse valita."

Tässä ollaan koko idean suhteen väärillä jäljillä. Kiintiöissä ei ole mitään epäreilua, päinvastoin. Isälle kiintiöity osuus on toimivaksi todettu panostus miesten vanhemmuuteen, isyyteen ja tasa-arvoon, jolla on vaikutuksia paitsi lapsen ja isän suhteeseen myös parisuhteeseen ja naisten työllistymiseen. Jostain syystä vain Suomessa katsotaan, että se mikä isän ja lapsen suhteen eteen budjetoidaan, on jollain tapaa äidiltä pois.

Absurdeinta on se, että valinnanvapauden vaatimus koskee vain naisia. Tällä hetkellähän naisen valinta on myös miehen valinta.

Nekin, joiden mielestä lapsen pitää saada olla kotona mahdollisimman pitkään, voittaisivat kun äiti saisi olla kotona ansiosidonnaisella vuoden putkeen, eli kolme kuukautta pitempään kuin nykytilanteessa. Lasten ei siis tarvitsisi koskaan mennä alle yksivuotiaana päivähoitoon, vaikka vain vain äiti pitäisi vapaat. Ja äiti saa toki jatkaa lastenhoitoa kotihoidontuella tämän jälkeen.

Mutta fakta on, että ei ole mitään järkeä tukea pelkkää kotiäitiyttä näin kalliilla yhteiskunnallisella investoinnilla. Äitimyyttiä voi sitten kannatella ihan omalla ajalla.

5. "Ei ole työtä mihin palata."

Jos naisella ei ole työtä, vaikka hän sellaisen haluaisi, hän on työtön ja oikeutettu työttömyyskorvaukseen. Naisen työttömyys ei korjaudu kotiäidiksi jättäytymisellä, vaikka valinta onkin naiselle henkisesti helppo.

Ainoa, mistä tätä mallia voi arvostella on sen hinta. Ansiosidonnainen korvaus näin pitkäksi aikaa on iso investointi perheisiin ja tasa-arvoon. Onneksi siitä seuraa myös säästöjä, inhimillisestä hyvästä puhumattakaan.

Toki kaikille perusteluille voi viitata kintaalla, ja todeta jumalan haluavan naisten olevan kotona tai lasten menevän pilalle kaikkien muiden paitsi äidin hoidossa. Mutta näitä väitteitä ei sitten enää faktoilla kumotakaan.

Ps. Puolueista Kristilliset, Persut ja Keskusta eivät kannata vanhempainvapaiden tasa-arvoa. Äänestämällä vaikutat.

Hyvästit lypsyajoille

Eilen kuultiin loistava uutinen kaikille, joiden mielestä kahdeksan aamut ovat murhaa: peruskoulun kehittämistä pohtiva työryhmä on yksimielisesti sitä mieltä, että kouluaamujen pitäisi alkaa aikaisintaan yhdeksältä.

Todellakin. Hienoa, että tämä sanotaan viimein ääneen valtakunnallisella tasolla. Onhan se yhdeksänkin liian aikaisin, mutta parempi kuin kahdeksan.

Pohdinta perustuu siihen faktaan, että yhteiskunnan rytmi on myöhentynyt. On myös epäreilua pakottaa kaikki lapset kouluun kahdeksaksi vain siksi, että aikaiset aamut sopivat joidenkin vanhempien työelämän tarpeisiin paremmin. Koulua ei ole tarkoitettu ratkaisemaan päivähoito-ongelmaa vaan tarjoamaan perusopetusta. Pidän lasten riittävää unensaantia kertaluokkaa tärkeämpänä perusteluna.

Toki työelämänkin soisi siirtyvän joustavampiin työaikoihin ihan työn tuottavuuden parantamiseksi. Väsynyt ihminen kun ei ole yhtä hyvä työntekijä kuin pirteä.

Työryhmän yhtenä pointtina onkin lisätä kouluissa järjestettävää harrastustoimintaa aamu-ja iltapäivisin. Sattuneesta syystä kouluissa on ollut yleisimmin tarjolla vain iltapäiväkerhoja. Nyt aamupäiväkerhoille tulisi kysyntää. Ja kun harrastukset hoidettaisiin kerhoissa / kerhoaikoihin, illalla voisi viettää aikaa perheen kanssa.

Suomen leveyksillä tämä päätös olisi myös turvallisuustekijä. Yhdeksän pintaan on myös paljon helpompi laittaa nappula koulutielle maassa, jossa on puolet vuodesta koko ajan yö.

Hienointa tässä on kuitenkin se, että alamme ehkä vihdoinkin jättää hyvästejä aamuvirkkuuteen perustuneelle agraariyhteiskunnan asenteille. Mitä seuraavaksi? Ehkä se, että isätkin voivat hoitaa lapsia.

Voiko lapsen unen määrään vaikuttaa?

Wilmaan kilahti viesti, että läheisellä koululla olisi parin viikon päästä tutkimusprofessori Timo Partonen puhumassa lasten unesta: "Miten paljon unta lapsi tarvitsee, entä voiko unen määrään vaikuttaa?"

Merkkasin kalenteriin. Tykkään tutkijasta (hän on puhunut mm. iltavirkkujen terveysriskeistä ja harrastusten merkityksestä uneen). Lisäksi kiinnostaa vähän vanhemman lapsen näkökulma.

Vauva-aikaan unesta puhutaan paljon ja ihan syystä. Sitä ei kukaan kerro, että koko perheen unenlaatu saattaa pysyä heikentyneenä vuosikaudet, jos perheeseen syntyy huonouninen ihminen. Osa kärsii vuosia päiväkoti-ikäisen ja koululaisenkin huonosta unenlaadusta, heräilystä, painajaisista, unissakävelystä ja -höpöttämisestä.

Meillä ei ole juuri tällä hetkellä isoa unikriisiä menossa, mutta koululaisen nukkumaanmeno tuottaa joskus ongelmia.

Kaipaisinkin tietoa kouluikäisten unenlaadusta perusliturgian ulkopuolelta. Entäs jos lapsi on yökukkuja, vaikka ei omistaisi yöllä joikaavaa älypuhelinta tai pelaisi illalla pädillä ennen nukkumaanmenoa. Onko kyseessä feature vai bugi? Voiko asiaan vaikuttaa? Ja miten paljon viikonloppuna saa univajetta kompensoida?

Skidi sai onneksi levottomiin öihinsä avun patjasta. En ole kertaakaan villafutonin lanseerauksen jälkeen löytänyt tyyppiä istumasta tyhjästä kylpyammeesta eikä hän ole pudonnut parvisängystään. Mutta yksi ongelma pysyy: Skidi on iltavirkku, kuten minäkin, ja arkisin nukkumaanmeno menee välillä puliveivaukseksi. Toinen ongelma on se, että aamulla pitkään nukkuminen näyttäisi laukaisevan migreenikohtauksen.

Snadi on täysi murmeli, jolle kelpaavat unet missä vain ja milloin vain. Tyyppi on aina nukkunut pitkään ja sikeästi, mutta möyrintää ja kääntyilyä esiintyy selvästi vähemmän viileässä huoneessa. Alle 20 asteen huone näyttäisi olevan optimi.

Minun vuorokausirytmiäni taas helpottaa näin kevään korvilla fillaroinnin aloittaminen, jolloin saan luonnollisen valoaltistuksen kautta kropan heti hereille ja liikunnan työmatkan hinnalla. Tämä toimii myös siihen ainoaan yöherättäjään: selkäkipuun.

Ajattelin mennä ja tehdä luennosta jutun. Mitä kysymyksiä te haluaisitte esittää Partoselle? Pistäkää kommenttikenttään niin katsotaan löytyisikö vastauksia!

Siinä kävi niin

Tunnustan. Olen ovienpaiskoja.

Modernin naisen raivolle - sellaiselle kämmenpohjissa kihelmöivälle, korvissa kohisevalle ja nielun kuivattavalle tykytykselle - on hirvittävän vähän soveliaita purkautumisteitä. Tavaroiden paiskominen on ikävää, sillä ne tuppaavat menemään rikki, ja huutamisessa taas pitäisi olla jotain asiaa. Joskus tarvitaan simppeli fyysinen toimenpide. Ovi.

Massiivipuiset ulko-ovet ovat paiskomiseen parhaimpia - riittävän raskaita, niissä on jämäkkä kahva ja loppupamauksessa on ääniraitoina ihanasti postiluukun metallista kolinaa että ovikellon helähdystä. Samalla pääsee poistumaan asunnosta ulos vetämään happea ja etsimään hallintaa kostoa vannovista liskoaivoista.

Sisäovissa efekti on paljon huonompi: kevyt ovi ei ehkä sulkeudu kunnolla ja lopputuloksena olet jumissa jossain huoneessa. Tärkeintä olisi yrittää saada mukaan vähintään läheisten taulujen tai verhojen heilahdus.

Kiitänkin Koti-insinööriä lämpimästi tämän biisin sanoituksesta.

 

Koska välillä siinä tosiaan käy niin, että ihminen löytää itsensä sieltä pihalta esimerkiksi ilman kenkiä. Ja avainkin on kaikessa tohinassa jäänyt sisälle. Sitten sitä joutuu muina miehinä pimpottelemaan ovikelloa ja pahimmassa tapauksessa pahoittelemaan omaa käytöstään, että pääsisi takaisin sisälle. Jos siis joku suostuu enää avaamaan.

Kyllä tästä biisi piti tehdä. On ilo tarjota taiteelle inspiraatiota!

Muista ruokkia bakteerit

Aina välillä tiede- ja terveysuutisissa tuntuu olevan vaihe, jolloin tietystä aiheesta pukkaa paljon juttua. Nyt tuntuu, että valokeilaan on nostettu suolisto. Eikä syyttä. Näyttää siltä, että suoliston ja terveyden yhteys on paljon monimuotoisempi kuin on kuviteltu.

On jo jonkin aikaa tiedetty, että suoliston hyvinvoinnilla on yhteyksiä muiden terveysmittarien kanssa: antibiootteja alle kaksivuotiaina saaneet lapset ovat taipuvaisia lihavuuteen ja runsas bakteerikanta auttaa stressitasojen hillinnässä.

Allergisillekin on hyviä uutisia. Pähkinään on kehitetty probiooteilla terästetty siedätysohjelma, joka tuntuisi tehoavan enemmistöön. Tämä on hyvä uutinen Snadille, joka on allerginen melkein kaikille hedelmille paitsi banaaneille ja sitruksille, mutta voimakkaimman reaktion aiheuttaa pähkinä. Vaikka reaktio ei ole hengenvaarallinen, se on voimakas: iho menee kauttaaltaan punaiseksi ja turpoaa ja punotukseen riittää hyvinkin pieni annos.

Tämän lisäksi suolistosta on löydetty "toinen aivokeskus" (katsokaa dokkari Areenasta jos suinkin ehditte!), joka säätelee persoonallisuutta.

"Jo nyt on viitteitä siitä, että esimerkiksi Parkinsonin taudin kaltaisilla sairauksilla saattaa olla juurensa suoliston hermostossa. Ja sekin on jo selvinnyt, että suolistomme hermosto vaikuttaa ihmisen persoonallisuuteen, valintoihin, arkuuteen ja rohkeuteen. "

Hyvänen aika. 

Kun tähän vielä yhdistetään se, että suolistotulehdukset on yhdistetty tuntemattomiin viruksiin, päästäänkin siihen, millaista puffettia näille hyville hyyryläisillesi pidät: kun syöt, ruokit sekä itseäsi mutta myös satoja bakteereita!

Mielenkiinnolla odotan ravitsemussuosituksia, joissa otetaan huomioon myös suolistoasukkaiden hyvinvointi. Ja ehkä marketista saa joku päivä bakteerimakaranilaatikkoa.

Sillä välin pitänee syödä lunta hämähäkkeineen ja linnunkakkoineen ja möyriä metsässä.

Wilma on syytön

Koulun ja vanhempien yhteydenpitoon tarkoitettu tietojärjestelmä Wilma saa välillä kuulla kunniansa. Viimeksi asialla oli Sari Helin. Tämä järjestelmä kuulemma pilaa koulun ja kodin välit.

Anteeksi, mutta minua alkaa pikkuhiljaa nolottaa olla vanhempi.

Juu, onhan se Wilma ruma. Kyllä, käyttöliittymä on mallia karvalakki. Silti olen onnistunut löytämään sieltä kaiken tarvittavan - toisin kuin epämääräisistä, repun pohjalle unohtuneista heippalapuista tai viiden sadan ihmisen sähköpostilistoilta. Väitän, että vain teknisesti poikkeuksellisen rajoittunut ihminen ei osaa käyttää Wilmaa - ja sitten lienee ongelmia muidenkin tietojärjestelmien kanssa.

Järjestelmä on syytön myös viestien sisältöön. Ihan yhtä älykästä olisi syyttää sms-teknologiaa ikävistä tekstareista.

Se, millaista palautetta kanavaa pitkin tulee liittyy opettajaan ja vanhempaan, ei järjestelmään. Kukaan ei kiellä puhumasta opettajan tai rehtorin kanssa kanssa, jos kokee palautekäytännön epäreiluksi, negatiiviseksi tai liian yksityiskohtaiseksi. Kyseessähän saattaa olla jopa väärinkäsitys.

Ja se taas, miten palautetta käsittelee ja tulkitsee, liittyy vanhempaan itseensä, ei järjestelmään.

Siinäpä se meidän pihvimme höyryää.  

Olemme aivan armottoman huonoja ottamaan vastaan mitään palautetta oman lapsemme toiminnasta ja käytöksestä, oli kyseessä sitten tarjoilija tai opettaja. Huonolla itsetunnolla varustettu ihminen kokee kaiken kritiikin hyökkäykseksi omaa identiteettiään kohtaan.

Mokat ovat alkuun yhteisiä, tietenkin. Syyllistyminen siitä, että ekaluokkalainen unohtaa liikkakamansa kuuluu asiaan. Toivon, että yläasteella ipanan voi jo olettaa muistavan itsekin jotain.

Maa kutsuu. Ihan kaikesta ei tarvitse sydänjuuriaan myöten loukkaantua eikä tietojärjestelmän viestejä tarvitse dramatisoida tai ylitulkita. Läksyt tekemättä -merkintä tarkoittaa, että tiedoksi, ipanasi läksyt olivat kyseisen tunnin osalta tänään tekemättä. Ja vastavuoroisesti Läksyt tekemättä -merkintä ei tarkoita, että lapsesi on idari kuten sinäkin.

Sitten tuppaa unohtumaan myös se, että eivät ne opettajat niitä merkintöjä huvin vuoksi lähettele. Niitä lähtetetään, koska meidän odotetaan puhuvan kotona koulun säännöistä: jos puhelin on päällä luokassa, voidaan kotona vielä kerrata miksi se pitää laittaa pois päältä. Ja onhan se nyt ihan todella hyvä, että saan tiedon, jos olen lähettänyt ipanan kouluun liian myöhään. Huomenna sitten skarpataan.

Olen itse erittäin tyytyväinen tähän "reaaliaikaiseen rikosrekisteriin". Haluaisin päiväkoti-ikäisillekin kunnon tietojärjestelmän, jossa olisi kaikki akuutti info: kevään muistettavat päivämäärät, meneillään olevat epidemiat, allergiat, päiväunet ja varhaiskasvatustavoitteet.

Wilman käyttö on loppujen lopuksi ihan helppoa. Poteroista poistuminen on paljon vaikeampaa.

Perhetilinpäätös 2014

Välillä tuntuu, että elämässä ei tapahdu mitään. Kaikki päivät kulkevat samaa rataa samojen rutiinien ryydittämänä. Tässä työ-päiväkoti-koti -kolmion sisällä sokeutuu edistykselle. Lasten edistykselle.

Muutoksia ei tietenkään tule viikoittain, mutta vuoden tarkasteluväli on jo avartava: vuoden sisään on tapahtunut valtavasti kaikenlaista sekä iso- että pikkusiskossa. On sanottu hyvästi ja tervetuloa ainakin seuraaville asioille.

Hyvästi!

• Vaipat. Vihdoin! Luulin, että tämä show ei ikinä lopu. Päiväkuivuus oli saavutettu jo vuosi sitten keväällä, mutta yöt menivät vaipalla. Asia ratkesi cold turkey -menetelmällä: yövaippa vain otettiin pois ja annettiin vahingon muutaman kerran tulla. Uudeksi rutiiniksi tuli yöpissitys ennen omaa nukkumaanmenoa, sen jälkeen on ollut rauhallista. Hallelujaa.
• Kaikki alle metrin mittaiselle tarkoitetut vaatteet ovat jääneet pieniksi. Tämä tarkoittaa sitä, että Snadille alkaa olla se yleisin näköala ihmisten takapuolet.
• Pinnasänky. Tämä siirtymä pelotti tälläkin kertaa. Mutta ei, Snadi nukahtaa laidattomaankin sänkyyn viidessä minuutissa eikä kömmi yöllä viereen.
• Päiväunet. Näitä nukkuvat vain aikuiset. Viikonloppujen ohjelma on suunniteltavissa ilman katkoksia.
• Höyhensarja. Skidillä meni 20 kiloa vihdoin rikki. Kyllä siinä kestikin.
• "Äiti mulla on vähän paha olo..." Kukaan ei enää yrjöä autoon!!!!!!

Tervetuloa!

• Koulu-koulumatka-iltapäiväkerho-läksyt-reppu-kasinaamut-wilma. Huh. Koulun aloittaminen edellyttää skarppaamista koko perheeltä. Eniten tottumista on ollut siinä, että koulu alkaa tiettyyn aikaan, eskariinkin kun sai vielä valua aika rauhassa noin yhdeksältä.
• Rautaleegot. Skidillä on vaihtunut koko eturivistö ylähäältä ja alhaalta, mikä tekee koko naamasta jotenkin ison tytön oloisen. Kädetön hammaskeijun uuvatti on toki hukannut minihampaista puolet.
• Hiihto. Koko perhe on todistettavasti ollut suksilla yhtä aikaa. Ei ehkä ihan vielä tarvitse lähteä hiihtovaelluksille, mutta jostain täytyy aloittaa. Ps. Myös luistimilla ollaan käyty, mutta se ei mennyt ihan putkeen. Snadi ilmoitti viiden minuutin jälkeen, että kiitos, nyt voidaan mennä kaakaolle ja pullalle ja äiti oli ihan samaa mieltä.
• Ravintolaruokailu. Pystymme käymään ravintolassa syömässä aivan rutiinina, leikkipaikka helpottaa mutta ei ole pakollinen. Erityisen onnellinen olen siitä, että voimme käydä jopa japanilaisessa ja kaikki nirsoilijat (= Skidi ja Koti-insinööri) löytävät sieltä mieleistä syötävää. Nyt voisi kokeilla muitakin etnisiä.
• Itsenäisyys lisääntyy. Molemmat lapset voi nykyään jättää kaverin luo leikkimään tai synttäreille juhlimaan ilman vanhempia. Yöhoitokin on aika helpoksi mennyt. Aikamoista!
• Yhteiset leikit. Vaikka ikäeroa on neljä vuotta, ipanat tulevat älyttömän hyvin toimeen keskenään. Isompi määrää, mutta pienempi on opetellut jo neuvottelemaan ettei hänen tarvitse aina olla koira.

Tästä vuodesta ei vielä tiedä, mutta edessä on ainakin 10 viikon kesäloman selvittäminen leireineen ja ehkä ärrä-juhlat. Ja jos se menisi vielä jakeluun, että ihmisestä ei voi tulla isona käpytikkaa eikä siihen itku auta.

Kalenterimerkintöjä

Skidi sai joululahjaksi kalenterin. Annoin vinkin, että hän voisi merkitä sinne tärkeitä päivämääriä vaikka ympyröimällä perheenjäsenten, ystävien ja tuttavien nimi- ja syntymäpäivät sekä muita tärkeitä päivämääriä.

Kun sitten vilkaisin kalenteria, ilahduin. Kalenteri oli täynnä merkintöjä!

Paitsi, että emme tunne ketään Visaa. Ja toisaalta Isin kunniaksi tussattu tammikuun 28. päivä ei osunut mihinkään minun tiedossani olevaan merkkipäivään.

Selitykset toki löytyivät.

Visa tarkoitti tietenkin Galaxin Visa ja Turska -parivaljakon toista osapuolta. Isin päivä taas oli ihan muuten vain isin halimispäivä. (Toim huom. ÄIDIN HALIMISPÄIVÄÄ EI OLLUT) Lisäksi oli ympäröity muuten vain hienoja nimiä.

Ja sitten vielä.

Joistakin monen nimen litanioista oli huolellisesti teipattu piiloon yksi nimi valkoisen paperin avulla.

Nämä olivat olleet vahinkoja. Skidi oli täpinöissään ympäröinyt viitosluokkalaisen Henrin. Vasta jälkikäteen oli tullut mieleen, että ei oikeastaan tunne Henriä hirveän hyvin (...toisin kuin Visan). Rehellisyyden nimissä Henri piti sensuroida.

Kysäisin myös Saulin kohdalle piirretystä kakusta.

Tietenkin siksi, että muistaisimme viettää presidentinpäivää.

Kaikki väittävät, että lapset kasvavat nopeasti, mutta lisäisin tähän vielä että boksin sisäpuolelle pääseminen (joutuminen?) tapahtuu vasta paljon myöhemmin.

Ensi vuonna sitten kalenteri ja korjauslakkaa.

Aikuiset kakarat

Yksi aihe nousee säännöllisin väliajoin puheenaiheeksi. Lapsiviha. Tällä kertaa rollaattorimummo oli solvannut lasta ratikassa.

Yksi luonteva selitys on, että mummolla on joku persoonallisuushäiriöitä aiheuttava muistisairaus.  Tai sitten kyse voi olla sitä, että eläkesukupolvien edustajat tuntevat olevansa jotenkin alakynnessä. Yhteiskuntahan on täysin pilalla, kun kirkosta saa erota, homot mennä naimisiin (tämä raivo meni jopa lapsivihan ohi) ja pikkulasten kanssa uskalletaan poistua kotoa, ihan ulkomaan matkoille asti. Ihmiset eivät kasvata lapsia enää väkivallalla hiljaisiksi kuten silloin vanhoina hyvinä aikoina oli tapana.

Mutta mistä on kyse silloin kun dementia tai sukupolvien välinen kuilu ei selitä käytöstä? Onko huutelijoilla ja nettivihaajilla huono itsetunto vai joku pakkomielle? Vai johtuuko tämä nyt siitä samasta geenistä, joka tekee meistä väkivaltaisia? Tällainen ihminen on impulsiivinen - kuin pikkulapsi. (Oh, the irony.)

Olin juuri tänään Radio Helsingissä puhumassa aiheesta lapset ravintolassa. Kuvittelin, että tästä ei enää tarvitse puhua, varsinkin kun monissa ravintoloissa tuntee perheenkin kanssa itsensä erittäin tervetulleeksi. Noh, nettikeskusteluja kahlaamalla löytyi tietenkin suoranaisia väkivallalla uhkauksia, jos lapsi esimerkiksi osuu seisovassa pöydässä aikuisen eteen. Häntähän pitää talloa.

Ymmärrän, että netissä on hirveän helppo mölöttää mitä sattuu ja trollata tahallaan, mutta mikä ihmisestä tekee tuollaisen vajakin ihan naamatusten? Onko suomalainen lapsiviha todella näin voimissaan?

Itse joudun kerran vastaavan tilanteen eteen. Skidi tuli sisälle leikkipuistosta vähän vaisuna. Hän kertoi, että puistossa oli ollut nuoria, jotka olivat huudelleet hävyttömyyksiä hänelle ja kaverilleen.

Lähdin paikalle kameran kanssa. Pyysin n. 18-vuotiaita teinejä poseeraamaan, jotta saisin heistä hyvä otoksen, törkeyksien huutelijat kun ovat täälläpäin niin harvinaisia. Juoksivat karkuun eikä heitä ole sen koommin näkynyt.

Aikuisten kauhukakaroiden käytökseen on pakko puuttua - kuten kolumnin äitikin teki. Keskenkasvuiselle on pakko näyttää, mikä on soveliasta ja mikä ei. Solvaaminen kun kertoo vain ja ainoastaan solvaajasta itsestään. Aina.

Miten aikaa tehdään

Mitähän tässäkin oli tapahtunut.

Olen kummallisessa elämäntilanteessa. Minulla on ruuhkavuosien lisäksi aika paljon hommaa - palkkatyön lisäksi pyöritän omaa pientä firmaani, jonka puitteissa teen monenlaisia kirjoitushommia, ja yritän räpistellä luottamustehtävissä.

Minulta kysytään monesti, että miten ehdin handlata kaiken.

Totuus on, että en ehdikään. Poden huonoa omaatuntoa joka suuntaan ja - toisin kuin kuvittelin - riittämättömyyden tunne vain lisääntyy. Yhtä lailla lisääntyy tyytymättömyys: vaikka kalenterissa lukee kaikkea, en omasta mielestäni ehdi mitään. 

Yksi aliarvioimani muuttuja on perhe.

Perhe-elämä vie koko ajan yhä suuremman siivun elämästäni. Luulin, että kävisi päinvastoin. Että kun vauvavuodesta ja uhmistaaperosta on selvitty, palataan kohti vanhaa. Mutta ei.

Vaikka lapset vaativat koko ajan vähemmän akuuttia hoitamista, pyllyn pesua, vaipanvaihtoa, päiväunia ja välipalabanaania, aikaa alkaa mennä yhä enemmän yhteiseen tekemiseen. Siihen kaikkeen kivaan, mikä liimaa perheen osista kokonaiseksi.

Leikkipuistossa jumittaminen on vaihtunut aikuisenkin näkökulmasta vähintään tyydyttävään vapaa-ajan viettoon useamman vuoden kestäneen hiljaiselon jälkeen.

Tarvitsen lisää aikaa.

En kaipaa omaa aikaa, vaan kaikenlaista aikaa. Tarvitsen lisää marginaalia, tilaa laiskottelulle, keskusteluille, aikaansaamattomuudelle, epäonnistumisille, hengittämiselle ja vastoinkäymisille. Haluan että maailmani kestää lattiaremontin, täiepisodin, päiväkodin virkistypäivän ja astianpesukoneen rikkoutumisen. Nyt ei kestä.

Alan enemmän ja enemmän kallistua sille kannalle, että pitäisi tehdä vähemmän asioita paremmin. Mutta mitä jätän pois?

On vaikea olla oman elämänsä tuottaja. Pitäisi tietää, mitä haluaa. Alan ymmärtää life coachien markkinaraon.

Vastaus on varmasti jo olemassa, mutta en vain näe sitä vielä. Sillä välin menen laittamaan pyykit kuivumaan.

Tasa-arvoa myös räkäkaudella

Case työn ja perheen yhteensovittaminen. Pahiten tätä liittoa koettelee sairas lapsi. Kirjoittelinkin tämänpäiväisessä kolumnissani sairaan lapsen hoitamisesta tasa-arvon näkökulmasta.

En oikein löytänyt hyviä tilastoja aiheesta. Meidän Perheessä oli keväällä aiheesta lukijakysely, jonka mukaan vain kolmanneksessa perheistä (33 %) vanhemmat jakavat sairaan lapsen hoidon puoliksi. Eli aika... harvoin.

Nähdäkseni tämä sairastupanakki onkin vähän vaiettu aihe. Lain mukaan alle kymmenvuotiaan lapsen kanssa saa pitää luvan kanssa tilapäistä hoitovapaata neljä päivää, mutta yhteiset säännöt loppuvat siihen. Kyseisen jakson palkallisuus riippuu henkilön työehtosopimuksesta. Jos paperissa ei erityisesti toisin sanota, hoitovapaa on palkaton.

Palkallisella ratkaisulla aiheutetaan se, että lapsen olemassaolo aiheuttaa työnantajalle kustannuksia. Mikä taas aiheuttaa sen, että perheelliset (naiset) ovat työnantajalle riskirekryjä. Minua kiinnostaisikin tietää mm. onko työehtosopimukseen lisätty tilapäisen hoitovapaan palkallisuus juuri naisvaltaisilla aloilla? Ja onko tilanne päinvastainen miesvaltaisilla aloilla?

Ja toisaalta: jos molemmilla kyseinen vapaa on palkaton, miten vastuu jaetaan? Tuleeko pienempipalkkaisesta vakiohoitaja, koska hänen kotiinjääntinsä aiheuttaa pienemmät tappiot? Voisin kuvitella, että tämä ei ainakaan palkkakehitystä edesauta. Riskinä on myös, että lapsi viedään tällaisessa tilanteessa aikaisemmin takaisin hoitoon.

Ehkä hepuloin tästä siksi koska en itse ole kovin hoivaava luonne ja olen aina tykännyt työnteosta enemmän kuin lastenhoidosta. Vanne kiristää pahasti päätä aamuina, jolloin sängystä kömpii 39 asteinen kekäle.

Sitäpaitsi syksyllä koittaa työnhaku. Pitääkö yrittää peitellä sitä, että miehellä ei mitään työehtosopimusta edes ole? Toisaalta tuntuisi kummalliselta korostaa, että parisuhteemme on tässä(kin) suhteessa tasa-arvoinen enkä ole hoitoautomaatti.

Ettei tämä sekavuus ja vaikeneminen vaan johtuisi siitä, että suomalaiskansallisen perheuskonnon mukaan äiti - ja vain äiti - on sairaankin lapsen paras hoivaaja ja isän kuuluu tuoda leipä pöytää. Huoh.

Kertokaapa, mikä olisi mielestänne hyvä ratkaisu (vakuutus, sairaiden lasten päiväkotiryhmä, ansionmenetyksen kela-korvaus, joku muu?) vai oletteko tyytyväisiä nykymalliin?

5:2 dieetti: kuukausi, kolme kiloa ja kirja-arvonta

Koti-insinööri kehaisi tässä tannoin, että hienosti olen jaksanut tätä 5:2 dieettiäni noudattaa.

En oikein osannut ottaa kohteliaisuutta vastaan. Kun eihän tässä ole mitään ihmeellistä. Olen se sama karkkia ja pitsaa himoitseva sohvaperuna, mutta juuri tähän pystyn.

Olisin ansainnut kohteliaisuuden pari vuotta sitten, kun ramppasin jumpassa neljä kertaa viikossa tai silloin kun kärvistelin sokerittomalla - siinä oli nimittäin tekemistä. Tulos vain oli huonompi - ja lisäksi kaikki hiipi takaisin, kun vähänkin hölläsin.

Ja koska tämä on riittävän helppoa, hölläämisen painetta ei ole. (Juhlakauden otin iisisti, koska en halunnut missata vuoden hienointa ruokajuhlaa.) En koe paastopäivän aamuna kauhua vaan tyyneyttä - tänään mennään tällä setillä, huomenna sitten taas normipäivä. Vaikeinta on muistaa ne paastopäivät, mutta siinä auttaa rutinoituminen.

Kuukaudessa on löytynyt se hyvältä tuntuva paastokonsepti: viikon paastopäivät ovat maanantai ja torstai. Ei aamupalaa, mutta kunnon lounas (400 kcal). Kuuden jälkeen enää pieni annos kevyttä linssikeittoa (100 kcal) ja se on siinä. Seuraavana päivänä sitten taas normaalisti.

Tämä dieetti tuntuu myös laihduttavan oikeista paikoista: ohenen joka puolelta tasaisesti enkä vain tisseistä. Naama on jotenkin kaventunut ja ennen superkireät farkut ovat muuttuneet mukavan väljiksi myös pohkeen kohdalta.

Ne tulokset sitten?

Olen päässyt eroon kolmesta selkeästä liikakilosta ja vaa'an lukema alkaa kutosella yhä useammin.

Voisin periaatteessa siirtyä jo nyt 6:1 ylläpitomoodiin, mutta nälkä kasvaa syödessä. Jos ihan pari kiloa vielä. Siihen seitsemän vuoden takaiseen kuuskasiin ja tuumakokoon 29.

Jos haluat kokeilla 5:2 dieettiä, mutta kaipaat rohkaisua, tilaisuutesi on tässä: pistän Kate Harrisonin 5:2 kirjan kiertoon. Huuda kommenttiboksissa jabadabaduu (huom. jätä myös spostiosoitteesi!) niin olet mukana arvonnassa. Kirja lähtee postiin ensi maanantaina, joten sunnuntai-iltaan asti on aikaa osallistua.

Tasa-arvossa ei ole edelleenkään mitään epäselvää

Otan lyhyesti kantaa päivän epistolaan. Päivi Räsänen (kd) nimittäin kertoi Radio Helsingille, että tasa-arvoinen avioliitto on YK:n ihmisoikeuksien julistuksen vastainen.

Kyseinen 16. artiklahan kuuluu seuraavasti:

"Täysi-ikäisillä miehillä ja naisilla on oikeus solmia avioliitto ja perustaa perhe ilman minkäänlaisia rodusta, kansalaisuudesta tai uskonnosta johtuvia rajoituksia. Heillä on yhtäläiset oikeudet avioliittoon, avioliiton aikana ja sen purkamisen jälkeen."

Räsäsen näkemyksen mukaan artiklassa on nimenomaan haettu sitä, että avioliitto tarkoitetaan miestä ja naista koskevaksi.

Luonnollisesti perustelu ontuu.

Artiklassa nimenomaan todetaan, että mm. uskonnoista johtuvat rajoitukset eivät saa estää oikeutta avioliittoon.

Toiseksi artiklassa ei sanota, että täysi-ikäisillä miehillä ja naisilla on oikeus solmia avioliitto vain vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa. Oikeus vain on, sukupuoleen katsomatta.

Kolmanneksi Räsäsen kannattaa lukea tuo mainio ihmisoikeuksien julistus ihan kokonaan. Silloin hän olisi ehkä huomannut kiinnittää huomionsa vaikkapa artikloihin 2, 6 ja 7. Niistä sopimuksen henki ehkä parhaiten käy ilmi. Eli se, että ihmisoikeudet koskevat ihan kaikkia ihmisiä. Ja kaikilla tosiaan tarkoitetaan ihan kaikkia.

Tässä asiassa ei edelleenkään ole mitään epäselvää.

Kiusaamisen rajanvetoa

Mietin pitkään, kirjoitanko tästä vai en. Mutta tapahtuipa päiväkodin eteisessä seuraavaa.

Tulemme Snadin kanssa sisälle. Eteisessä leikkii kaksi tuttua lasta. Moikkaamme heitä, mutta toinen vastaa kutsumalla Snadia tyhmäksi. Totean ykskantaan, että päivät aloitetaan yleensä ihan toisenlaisilla tervehdyksillä. Tuloksena saan itse kuulla olevani tyhmä Snadin äiti. Snadi itse ei sano enää mitään.

Lopetan noteeraamisen. Ei jaksa. Riisumme päällysvaatteet ja siirrymme sisätiloihin jossa ei tarvitse kuunnella meitä edelleen nimittelevää ja hihittelevää kaksikkoa.

Kun tulen takaisin eteiseen, huomaan lasten ottaneen uuden tyhmä-uhrin: eteisessä on riisumassa toinen ryhmän lapsi vanhempansa kanssa. Nämäkin yrittävät olla noteeraamatta tyhmittelyä.

Verenpaineeni alkaa kohota. Jätänkö tämän tähän vai en? Onko tyhmäksi nimittely nyt niin vakavaa, vai nostanko äläkän pikkuasiasta? Hakevatko ipanat vain huomiota ja tällä tavalla saavat sitä? Mitä kaikkea pitäisi vain sietää ja kasvattaa sitä kuuluisaa luonnetta?

No, tutkija Laura Repo määrittelee kiusaamisen tahalliseksi ja toistuvaksi ilmiöksi, joten siitä ei (ehkä) ole kyse, mutta joku tässä ärsyttää.

Meillä on kotona tiukat säännöt. Nimittelyä ei hyväksytä, mistään fyysisestä tappelemisesta nyt puhumattakaan. Minkälaisen kuvan annan Snadille, jos sisko ei saa sanoa tyhmäksi mutta muut saavat?

Lisäksi meillä aikuisen sana on laki. Me vanhemmat päätämme päiväjärjestyksestä, ruokavaliosta, vaatteista ja säännöistä, koska se on meidän tehtävämme. Näsäviisasteluun ja tahalliseen silmille hyppimiseen ei voi antaa siimaa yhtään. (Huom. Tunne-elämän kasvukivuista johtuvat uhmakohtaukset ovat ihan eri asia.)

Päätän hakea paikalle hoitajan, vaikka mittakaava onkin pieni. Tutkimusten mukaan kiusaaminen opitaan eikä hyssyttely ole ratkaisu. Mitä aiemmin roolit saa kitkettyä pois sen parempi.

Jälkikäteen pohdin, että jos kiusaamisen tunnistaminen ja toimiminen on näin vaikeaa aikuiselle, miten vaikeaa se on lapselle?

Tokihan se lapsi joka tapauksessa joskus oppii, että maailma onkin irrationaalinen viidakko eikä aikuisena ole mitenkään turvassa kiusaamiselta. Mutta siinäpä se vaikeus onkin: jokainen joutuu ihan itse vetämään rajan siihen, missä vitsissä haluaa olla osapuolena. Toleranssissa on yksilöllistä vaihtelua.

Kiusaamisesta - tai ihan vain huonosta käytöksestä - ei kannata omalla käytöksellään tehdä tabua. Oman päiväkodin johtajalta tai lapsen kehityskeskusteluissa voi kysyä, miten tässä päiväkodissa ehkäistään kiusaamista. Siinä pääsee ainakin alkuun.