"Pelko pois" ei ole hyvä neuvo

Terveiset taas kylmäpakkausten ja perhosteipin ääreltä.

Pihan ipanat olivat päättääneet leikkiä sokkohippaa. Tämä epäilemättä riemukas leikki oli tarkoittanut sitä, että yksi juoksee pipo silmillä muiden perässä. Leikki päättyi kaikkien vilpittömäksi yllätykseksi siihen, että Snadi juoksi puuta päin.

Koska ipanoiden kallot on ilmeisesti tehty elastaanista, mitään vakavampaa ei seurannut. Otsaan nousi kanamunan kokoinen kuhmu, naama meni naarmuille ja nenästä tuli verta. Mutta taju ei kuulemma lähtenyt. Kiitän sitä, että oli sentään se pipo välissä. Muuten oltaisiin taas päivystyksessä tikattavana.

No, näitä tapaturmiahan tietenkin sattuu, ei siinä mitään, mutta pidin kuitenkin porukalle pienen keskustelutuokion. Mitä tästä nyt opimme? Miten tämä homma olisi voitu välttää?

Varpaiden tuijotus päättyi siihen, että Snadi totesi, että ei mitenkään. Kaikki he olivat tavallaan syyllisiä. Olisi pitänyt miettiä tarkemmin, missä tätä voi leikkiä ja oliko leikissä ylipäätään järkeä. Snadi myös lisäsi, että hänen itsensä olisi pitänyt jättää osallistumatta. Hän sanoi jotain, minkä tunnistin itsestäni: olisi pitänyt kuunnella pelkoa.

Hän itsekin oli ollut sitä mieltä, että pipo silmillä juokseminen ei ollut tuntunut hyvältä ajatukselta, mutta sosiaalinen paine yhdistettynä riehumisen himoon oli vienyt voiton. Järki siis yritti turhaan varoittaa, ettei tämä ollut turvallista, mutta Snadi oli saanut varoitusvalot pois päältä. Sama minulla. Katselin juuri vähän aikaa sitten kuvaa 7-vuotispäiviltäni, naamani on siinä ruvella, koska olin vetänyt rattikelkalla pöpelikköön. Oli mennyt kovaa mutta ei haitannut. Lähipiirini on varma, että kuolen tapaturmaisesti.

Joillekin lapsille sattuu ja tapahtuu. Jotkut lapset osaavat kuunnella järkeä, ja näitä yksilöitä löytyy sukupuoleen katsomatta. Siinä missä olen yrittänyt saada Skidiä sanomaan asioille mieluummin kyllä kuin ei, joudun Snadille opettamaan täysin päinvastaista. Jos joku idea pelottaa, on ihan ok lopettaa kesken, vaikka muut väittäisivät, että on nössö ja ilonpilaaja. Pelko on aivan normaali ja hiton hyödyllinen tunne, sen ansiosta me emme tee mitään liian vaarallista. Sillä ei ole mitään tekemistä reippauden kanssa.

Mikä hienointa, Snadilla on ensi viikolla edustustapahtuma. Sen lisäksi että tyypiltä puuttuvat etuhampaat, hänellä on myös koivun kuva naamassa. Taidan teettää hänelle t-paidan, jossa lukee "It's not the age, it's the mileage".

Otettaiskos jätskit?

Maanantaina oli ollut monella tapaa paska päivä. Olin nukkunut huonosti monta yötä putkeen, töissä oli ollut kaikenlaista sähläystä, en ehtinyt jumppaan ja vitutti sekä pyykkieverest että astianpesukoneeseen työnnetty puulasta.

Lusikkajätskin konseptin opetti kummitäti. Tähän matalan kynnyksen herkutteluun tarvitaan vain niin monta ruokalusikkaa kuin on syöjiäkin ja purkki hieman sulanutta jäätelöä. Purkista saa ottaa kaksi ruokalusikallista.
Kolme jos on oikein säälittävä.

Kun pötkötin sohvalla suht happamassa tilassa, Snadi tuli viereen istumaan. Hän katseli hetken aikaa meininkiäni ja ehdotti sitten, että otettaiskos jätskit.

Yllätyin, miten sairaan hyvä idea se oli. Välijätski.

On olemassa lohtuasioita, sellaisia pieniä tai keskisuuria asioita, joista tulee hyvä mieli ihan väkisin. Kävelylenkit äänikirjan kanssa. Lettujen paistaminen metsässä. Leffa ja popkornit. Niskahieronta, johon kuuluu välihali (myös Snadin bravuuri). Ystävät ja viini. Kersat ja jätski.

Tiedän kyllä, ettei ruokaa saisi käyttää palkintona tai lohdutuksena, mutta mielestäni tässä on kyse muusta. Että joku huomaa ja katsoo, että tuo ihmisraunio tuossa kaipaa jonkinlaisia aktivoivia toimenpiteitä. Vähän kuin se pyykkivuori siellä kylppärissä. En näe siinä esimerkkimielessä mitään väärää. Erityisesti kun Snadi ei sentään ehdottanut shottiprikkaa mummotunnelissa.

Päinvastoin. Katson, että vanhemmuustavoitteiden kohdalla viimeisiä viedään.

Kun erolapset voivatkin ihan hyvin

Juttelin taannoin tuttavapariskunnan kanssa, joka oli päätynyt eroon.

Ihan tavallinen tapaus: rakkaus oli loppunut jo monta vuotta sitten, mutta yhdessä hengattiin kaverimeiningillä, lähinnä lasten takia. Kun lopulta oli tullut aika purkaa pystyynkuollut parisuhde, lasten kanssa keskustelemiseen oli varattu paljon aikaa. Järjestelyissä oli otettu huomioon harrastusten ja koulunkäynnin jatkuvuus ja asuminenkin oli saatu järjestettyä niin, että vanhempien asunnot sijaitsivat lähellä toisiaan.

Vaikka tilanne oli ollut koko perheen mielestä surullinen ja itkua oli alkuun piisannut, järkytys oli jäänyt lyhytaikaiseksi. Lapset valitsivat asua vuoroviikoin vanhempiensa luona. Kaikki on sujunut yllättävän hyvin ja lapsetkin vaikuttavat vuodessa sopeutuneen uuteen tilanteeseen ilman että se olisi näkynyt millään tavalla.

Kuuntelin juttua hämmentyneenä. Näinkin järkevästi siis voivat erot mennä.

Omat vanhempani hoitivat homman juuri kuten 30 vuotta sitten oli tapana: vailla suurempia murheita siitä, mitä lapset siinä tilanteessa tarvitsevat / haluavat. Eihän se ihan maaliin mennyt, tietenkään. Vedin teini-ikäisen raivolla asiasta sellaiset kilarit, että niitä arpia paikkailtiin pitkään. Olen vasta aikuisiällä voinut edes jollain tasolla laittaa kokemusta perspektiiviin ja ymmärtää vanhempieni paskaa viestintää.

Avioeroa puuhataan aina tilanteessa, jossa sopuisuuden ja yhteistyön motivaatio on heikko, erityisesti jos osapuolet eivät eroa yhteistuumin ja ystävinä, kuten tuossa tuttavaperheen tapauksessa. Olen taipuvainen pitämään sivistystä hyvin ohuena kalvona, joka sulaa pois tietyissä olosuhteissa, kuten avioeron kynnyksellä ja perintöä jakaessa.

Avioliitto on kuitenkin sopimus. Siinä voisi ottaa mallia osakeyhtiölaista: osakassopimuksessa määritellään mm. yhdessäolemisen ehdot ja mahdollinen yhteistyön lopettaminen. Pitäisikö eroamisen askelmerkeistä sopia ihan samalla tavalla, paljon aikaisemmin ja silloin kun vielä yhteistyökyvykkyys on tallella?

Eihän siinä tavallaan mitään uutta olisi, omaisuuskin suojataan hyvissä ajoin avioehdon myötä. Miksi muut käytännön järjestelyt olisivat yhtään sen helpommin sovittavissa, kun tilanne on päällä?

Sillä voisi olla kaikkien osapuolten traumoja vähentävä vaikutus. Erosopimuksessa voisi määritellä yleisesti eron askelmerkit: millainen ilmapiiri kotona on jo sopimusrikkomus, miten parisuhde yritetään pelastaa ja vähintään määritellä minimitaso pariterapialle, korvamerkata ne riitaa aiheuttavat esineet, akvaariot, Remekset ja perintöryijyt, tehdä aiesopimus lastenhoidosta ja allekirjoittaa NDA siitä, että mitään liikesalaisuuksia ei vuodeta ulkopuolelle tai joutuu raastupaan.

Noh, näköjään jotkut pärjäävät ilmankin. Ehkä riittää, että otamme vain lapset vakavasti jos parisuhde on tullut tiensä päähän. Heidän syynsä se ei ole.

"Mitä vähemmän nukut, sitä vähemmän elät"

Mitä terveyteen tulee, olen aina ollut paljon enemmän kiinnostunut nukkumisesta kuin syömisestä. Hyvillä unilla on minun elämääni paljon suurempi konkreettinen vaikutus kuin millään mitä syön. Huonosti nukutun yön (alle 7,5h)  aiheuttama aivolamaannuksen tunne on kamalampi kuin mikään, mitä voisin syömällä saada aikaan (jos ei nyt pilaantuneita ostereita lasketa). Vatsani kestää, pääni ei.

Samalla kun jotkut ihmiset näyttävät porhaltavan eteenpäin muutaman tunnin yöunilla aivan ongelmitta, minä en uskalla lähteä yöksi mihinkään, mistä en tiedä, millaiset nukkumisolosuhteet paikassa vallitsevat. En tiedä, onko tälle fobialle omaa nimeä, mutta kutsun sitä itse unettomuusallergiaksi. Ja tämä pelko näyttäisi vain pahentuvan iän myötä.

Kun luin tätä Guardianin tekemää haastattelua unitutkijan työstä, tuli taas mieleen, että milloinkohan unet pääsisivät samalle trendiviivalle chia-siementuorepuurojen kanssa? Tai että jonkinlainen huoli näkyisi vaikkapa koulujen alkamisajoissa tai kolmivuorotyöläisen mahdollisuudessa osallistua vuorojen jakamiseen?

Tutkija toteaakin jutussa, että jos joku kysyy, mitä hän tekee työkseen, hän vastaa olevansa delfiinikouluttaja. Niin on helpompaa. Muuten päästään aika nopeasti syvään päähän.

"When Walker talks about sleep he can’t, in all conscience, limit himself to whispering comforting nothings about camomile tea and warm baths. It’s his conviction that we are in the midst of a “catastrophic sleep-loss epidemic”, the consequences of which are far graver than any of us could imagine. "

Todistusianeistoa on jo ihan riittävästi. Tutkijan mukaan univaje vaikuttaa jollain tavalla jokaiseen soluumme ja se voidaan jo yhdistää syöpään, alzheimerin tautiin, mielenterveysongelmiin, lihavuuteen ja diabetekseen - ja loppuviimeksi lyhyeen elämään. Aivot paitsi lepäävät myös puhdistuvat ja kehittyvät unen aikana, mutta silti väsymykseen tarjotaan lähinnä kahvia ja myötätuntoa, toisinaan vinkkejä. Ja ne vasta ovatkin naurettavia, sen tietää jokainen unettomuutta kokeillut. Aamuvirkkujen suosima klassikko "Mene aikaisemmin nukkumaan" toimii vain niihin, jotka valvovat vapaa-ajan takia.

Vaikeaa näyttää olevan myös hyväksyä sitä, että ihmiset ovat kronotyypeiltään erilaisia. Iltavirkut kuolevat nuorina eikä ihme. Valitettavasti kyse on periytyvästä ominaisuudesta. Siinä missä Snadi on nukkunut laitokselta asti 12 tunnin yöunia (ja nukkuu edelleen jos annetaan), Skidi on herkkäuninen. Hän on aina välillä iltaisin tahtomattaan hereillä, vaikka noudattaa tasaista unirytmiä. Voisiko olla, että lastenkin unettomuus tyrkätään liian herkästi liiallisen ruutuajan piikkiin? Huonoja jaksoja voi sattua myös niille, jotka yrittävät pitää unistaan huolta.

Kirjoitan tätä työmatkalla, jonne en halunnut lähteä, koska en voi tietää saanko nukuttua. Muut ovat baarissa. Minä olen luojan kiitos keski-ikäinen ja saan mennä nukkumaan ilman että kukaan ihmettelee.

Kaikki ne tavat, joilla en kuuntele

Olen tällä viikolla istunut työelämän tarjoamalla johtamistaitokurssilla. Muutaman vastaavan koulutuksen perusteella osasin jo odottaa, että mieleenpainuvinta sisältöä on metatason ymmärrys omasta käytöksestä sekä teorioiden kytkökset perhe-elämään. Niin nytkin.

Tänään kävimme läpi niinkin yksinkertaiselta kuulostavaa konseptia kuin onnistunut keskustelu. Kaikki yli viisivuotiaat tietävät että keskusteleminen on vaikeaa, väärinymmärtäminen helppoa. Teema aloitettiin sillä, että puhuttiin keskustelun mahdollistajista, kuuntelemisen pointista (vaikuttaa itsestäänselvyydeltä) ja testattiin aktiivisen kuuntelemisen tapoja. Esimerkkien kautta kartoitettiin, mitä on ei-kuunteleminen.

Ei-kuuntelemisella ei viitata siihen perustilanteeseen, jossa ipanoita saa pyytää sataan kertaan korjaamaan sukkansa lattialta, vaan vääränlaisista reaktioista keskustelunavauksiin. Näitä keskustelua lyttääviä reaktioita voi tulla eri syistä (väsymys, stressi)  ja niitä ovat mm. syyllistäminen, viisastelu, neuvominen, nokittelu, minäkeskeisyys, mitätöinti, tyrmäys, puolustautuminen ja selittely.

Nyökyttelin kiivaasti työelämästä poimituille esimerkeille, kunnes päähäni pälkähti ajatus: entäs jos kysyjänä olisikin lapsi eikä kollega? Että jos tapahtumapaikkana olisi koti? Etten vaan käyttäisi vähintäänkin joitain näistä kersoihin?

Niin. Seuraavat - tietenkin täysin fiktiiviset ja kärjistetyt - esimerkit ehkä valottavat asiaa.

- Mun pyöräilykypärä hävisi!
- Niinpä tietysti. Ihan oma vika. Olisit pitänyt siitä parempaa huolta.
= Syyllistäminen, viisastelu.

- Meille tuli ystävän kanssa riitaa.
- No nyt teidän sitten täytyy vain selvittää se.
 = Neuvominen. (Ja vielä paska neuvo. Ihan kuin riitaa ei olisi selvitetty jo, jos se olisi helppoa).

- Mä nukuin huonosti kun aurinko paistoi silmiin.
- Kuule, mä olen nukkunut kymmenen vuotta huonosti.
= Nokittelu, minäkeskeisys.

- Pääsisinkö mä ens viikonloppuna Lintsille kaverin kanssa?
- Et. Me ollaan oltu siellä jo kerran tänä kesänä, ei siellä tarvitse alvariinsa rampata.
= Mitätöinti, tyrmäys, tässä mahdollisena myös ignooraus.

- Sä lupasit, että katsotaan tänään leffaa.
- Kuule, tässä on nyt kaikkea muutakin kuin leffaa, enkä mä nyt varsinaisesti edes luvannut, kunhan sanoin, että se on yksi mahdollisuus.
= Puolustautuminen, selittely.

Näitä samoja hienoja palautuksia voi tietenkin käyttää myös parisuhteessa. Mikäs sen mukavampaa kun tulla kertomaan puolisolle päivän tapahtumista ja saada vastaukseksi jotain yllä mainituista piristävistä vastapalloista! Uh.

Sieluni kutistui tämän harjoituksen myötä jäiseksi rusinaksi, mutta hyvät uutiset ovat, etten tee näistä ihan kaikkia. Ja että tiedostaminen on sentään muutoksen alku.

Ps. Suosittelisin muuten näitä tiiminvetosisältöjä ihan ala-asteellekin. Olisi jännä nähdä, miten se vaikuttaisi niin välitunneilla kuin eduskunnassa.

Mitä yhteistä on esiteinillä ja keski-ikäisellä?

Skidi esitti ruokapöydässä kysymyksen: minkä ikäisiä olisitte, jos saisitte valita? Snadi ilmoitti heti haluavansa olla taas vauva, jonka ei tarvitsisi muuta kuin köllötellä vaunuissa, ja Koti-insinööri esitti jonkinlaisen toiveen 10 vuotta sitten vallinneesta fyysisestä hyvinvoinnista.

Minun ei tarvinnut miettiä juuri lainkaan. Sanoin, että olisin juuri päivälleen tämän ikäinen kuin olen.

Teini-ikäisen elämästä en kaipaa mitään, parikymppisen elämästä muistan lähinnä hauskan duuniperiodin ja aineenvaihdunnan, kolmekymppiskaudelta taas en kaipaa juuri mitään ja nyt on ihan kaikki palaset kohdillaan. On sekä työllä että tuurilla hankittuja muistoja, pettymyksiä, onnistumisia, taitoja, kämmejä, tavoitteita ja never again -lista. Ja ystävä, jonka olen tuntenut kohta 30 vuotta. Odotan lähinnä robotteja, jotka tulisivat tekemään edes puolet töistäni.

Skidi kuunteli hämmentyneenä. Todistukseni ei voinut pitää paikkaansa. Lapsenahan oli aivan parasta!

Yritin vängätä, että lapsena ei vielä tiedä muusta kuin lapsuudesta, mutta tiedättekö, sitten tajusin että Skidi on ihan oikeassa.

Hänhän on nimittäin ihan samassa tilanteessa kuin minäkin: nauttii suhteellisen huolettomasta elämästään juuri tässä hetkessä ja iässä. Kyse ei edes ole tiedostamisen puutteesta. Skidi on jo nähnyt, mitä kasvaminen tarkoittaa (ja muistaa säännöllisesti kaivata vanhoja hyviä aikoja, jolloin tässä talossa vielä sai palvelua) ja ymmärtää vallan ja vastuun lisääntymisen yhtälön. Tietyt jutut olivat eskari-ikäisenä kivemmin mutta sitten toisaalta nykyään vaakakupissa painavat jo muutkin asiat: vapaus liikkua kodin ulkopuolella, harrastaa kiinnostavia juttuja ja valita vaatteensa itse (ainakin melkein). Nykyään pääsisi jo 140 cm laitteisiin - jos siis haluaisi vapaapudotuslaitteeseen.

Me molemmat olemme oman elämämme ohjaksissa, omilla tonteillamme. Olemme havainneet, että elämässä ei kannata tuhlata aikaa mihinkään vastenmieliseen enempää kuin on pakko. Kun elämässä on pakkoja ja velvollisuuksia, oppii myös arvostamaan vapaa-aikaa.

Huonot kirjat voi jättää kesken, läksyjä ei.
Jos kuulantyöntö ei suju, voi kokeilla pituutta.
Kannattaa sanoa enemmän joo kuin ei, koska ne ei-jutut voi lopettaa.
Tartu toimeen on parempi vinkki kuin se hetkeen tarttuminen: jos Pokémoneissa ei ole yhtään puhuttelevaa hahmoa, sellaiset kannattaa piirtää itse.

Koska sopivan hetken odottamisessa saattaa mennä koko loppuelämä. Koulukirjat voi päällystää itsekin.

En tiedä, tarvitseeko aina elää hetkessä, jos elämäänsä on vain mahdollisimman tyytyväinen silloin kun sitä tarkastelee. Jotenkin tuntuu, että mitään muuta on vaikea vaatia.