Tietoa mainostajalle ›

3.10.2017

Kun erolapset voivatkin ihan hyvin



Juttelin taannoin tuttavapariskunnan kanssa, joka oli päätynyt eroon.

Ihan tavallinen tapaus: rakkaus oli loppunut jo monta vuotta sitten, mutta yhdessä hengattiin kaverimeiningillä, lähinnä lasten takia. Kun lopulta oli tullut aika purkaa pystyynkuollut parisuhde, lasten kanssa keskustelemiseen oli varattu paljon aikaa. Järjestelyissä oli otettu huomioon harrastusten ja koulunkäynnin jatkuvuus ja asuminenkin oli saatu järjestettyä niin, että vanhempien asunnot sijaitsivat lähellä toisiaan.

Vaikka tilanne oli ollut koko perheen mielestä surullinen ja itkua oli alkuun piisannut, järkytys oli jäänyt lyhytaikaiseksi. Lapset valitsivat asua vuoroviikoin vanhempiensa luona. Kaikki on sujunut yllättävän hyvin ja lapsetkin vaikuttavat vuodessa sopeutuneen uuteen tilanteeseen ilman että se olisi näkynyt millään tavalla.

Kuuntelin juttua hämmentyneenä. Näinkin järkevästi siis voivat erot mennä.

Omat vanhempani hoitivat homman juuri kuten 30 vuotta sitten oli tapana: vailla suurempia murheita siitä, mitä lapset siinä tilanteessa tarvitsevat / haluavat. Eihän se ihan maaliin mennyt, tietenkään. Vedin teini-ikäisen raivolla asiasta sellaiset kilarit, että niitä arpia paikkailtiin pitkään. Olen vasta aikuisiällä voinut edes jollain tasolla laittaa kokemusta perspektiiviin ja ymmärtää vanhempieni paskaa viestintää.

Avioeroa puuhataan aina tilanteessa, jossa sopuisuuden ja yhteistyön motivaatio on heikko, erityisesti jos osapuolet eivät eroa yhteistuumin ja ystävinä, kuten tuossa tuttavaperheen tapauksessa. Olen taipuvainen pitämään sivistystä hyvin ohuena kalvona, joka sulaa pois tietyissä olosuhteissa, kuten avioeron kynnyksellä ja perintöä jakaessa.

Avioliitto on kuitenkin sopimus. Siinä voisi ottaa mallia osakeyhtiölaista: osakassopimuksessa määritellään mm. yhdessäolemisen ehdot ja mahdollinen yhteistyön lopettaminen. Pitäisikö eroamisen askelmerkeistä sopia ihan samalla tavalla, paljon aikaisemmin ja silloin kun vielä yhteistyökyvykkyys on tallella?

Eihän siinä tavallaan mitään uutta olisi, omaisuuskin suojataan hyvissä ajoin avioehdon myötä. Miksi muut käytännön järjestelyt olisivat yhtään sen helpommin sovittavissa, kun tilanne on päällä?

Sillä voisi olla kaikkien osapuolten traumoja vähentävä vaikutus. Erosopimuksessa voisi määritellä yleisesti eron askelmerkit: millainen ilmapiiri kotona on jo sopimusrikkomus, miten parisuhde yritetään pelastaa ja vähintään määritellä minimitaso pariterapialle, korvamerkata ne riitaa aiheuttavat esineet, akvaariot, Remekset ja perintöryijyt, tehdä aiesopimus lastenhoidosta ja allekirjoittaa NDA siitä, että mitään liikesalaisuuksia ei vuodeta ulkopuolelle tai joutuu raastupaan.

Noh, näköjään jotkut pärjäävät ilmankin. Ehkä riittää, että otamme vain lapset vakavasti jos parisuhde on tullut tiensä päähän. Heidän syynsä se ei ole.

4 kommenttia:

  1. Avioero on varmasti parhaimmillaan kaikkien kannalta silloin, kun puolisot eroavat sopuisassa yhteisymmärryksessä ja lasten arjen jatkuvuus ja suhteet molempiin vanhempiin otetaan huomioon. Omat vanhempani hoitivat meidän lasten suuntaan eronsa niin hyvin kuin mahdollista, ja side myös etäisään säilyi hyvänä. Perhejuhlat ja joulut on juhlittu yhdessä molempien vanhempien (ja bonusäidin) kanssa alusta lähtien aikuisikään saakka. Vanhempani ovat varmasti siinä käsityksessä, ettei ero vaikuttanut meihin lapsiin lainkaan, mutta todellisuudessa meihin on tainnut kaikkiin jäädä jonkinlainen jälki. Syystä, että vaikka vanhempani puhalsivat yhteen hiileen meidän lasten asioissa, he eivät selvästikään tulleet keskenään etenkään ensimmäisinä vuosina toimeen (edelleen pientä kitkaa on toisinaan ilmassa). Yksi oli loukannut toista niin pahasti, että vaikka he kuinka koettivat käyttäytyä, lapsi aistii kyllä totuuden ja lukee rivien välistä. Jälkikäteen on käynyt ilmi, että me kaikki sisarukset tahoillamme kannoimme huolta vanhemmistamme ja koetimme silotella ryppyjä heidän välisessään kommunikaatiossa.

    Tämän subjektiivisen kokemuksen pohjalta sanoisin, ettei välttämättä riitä, että ottaa lapset vakavasti, jos puolison näkeminen nostaa pulssin tuhanteen tai karvaat kyyneleet silmäkulmaan välittömästi. Ppariterapia saattaa kannattaa silloinkin, vaikka ero olisi aivan vääjäätämön, mikäli perheessä on lapsia. Silloin ehkä puolisoiden suru, pettymys ja pelot epätodennäköisemmin kasautuvat pienten herkkien ihmistainten harteille. Ellei tosiaan käy niin onnellisesti (heh), että puolisoilta molemmilta lopahtaa rakkaus samoihin aikoihin ja erotaan aidosti ystävinä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä pointti että terapiaa kannattaa käyttää erossakin! Kysessä on dramaattinen muutos vaikka kaikki menisi hyvinkin eikä varmaan millään toimenpiteillä voi lasten huolia kokonaan poistaa, mutta tuo lasten huomioiminen ja jättäminen pois riitojen keskeltä nyt ainakin minimoi epävarmuuden aiheuttamia käytöshäiriöitä ja mielenterveysongelmia. Esko kirjoitti aiheesta hyvin.

      Poista
  2. Olen avioerolapsi. Vanhempani erosivat kun olin 10v. He tekivät hyvin monta virhettä, kuten tuomitsivat ex-puolisoa meille lapsille, käytiin etävanhemmalla joka toinen viikonloppu ja puolikkaat lomat. Aikuistin, seurustelin ja menin naimisiin. Kun sitten tulin raskaaksi 7v sitten, vaadin avioerosopimuksen. Miten lapsen huoltajuus menee, jos me eroamme. Eron hetkellä kun riidellään ja monet kostavat julmastilapsilla sille entiselle puolisolle. Jos sopimus on valmiina, niin vältyttäisiin kostokierteiltä. Myöhemmin kun esikoinen diagnosoitiin erityislapseksi, sopimusta päivitettiin ja nyt kun on kaksi lasta, niin päivitettiin taas. Koska esikoinen on autisti, ei vuoroviikkoihin lähdetä, koska täytyy olla niin selvät rutiinit ja selkeä koti. Sopimukseen ollaan kumpikin tyytyväisiä ja etävanhempi tulee olemaan ihan elämässä muutenkin kuin kaukaisena etävanhempana. Uskon että avioerotaustani on pitkälti määritellyt, mitä en halua.

    ja ihan hyvin kaikki on toiminut. ollaan oltu yhdessä 12v, esikoinen on 6,5v ja vauva on 3 kk ikäinen erittäin vaativahoitoinen vauva. silti meillä ei ole vauva-arjen riitoja väsymyksen takia. Me molemmat ollaan yhdessä lasten vanhempia, ei niin että minä äitinä olen ainoa vanhempi ja mies olisi vaan statisti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet edelläkävijä! Ja on hyvin totta tuo että minäkin olen päättänyt juuri omien vanhempieni perusteella, mitä en halua (siksi esimerkiksi lasten hoitamisesta tehtiins elvät suunnitelmat etukäteen). Jäin miettimään että onkohan tällainen ajattelu avioerolapsilla yleistä?

      Poista

Nyt olis sun vuoro.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...