Tietoa mainostajalle ›

28.5.2017

"Miksi ne erosivat?"

Tuttavapiirissä tapahtunut avioero kosketti Skidiä. Hän kysyi minulta yllättäen, miksi ihmiset eroavat. Varsinkin kun nämä olivat vaikuttaneet siltä, että kaikki oli hyvin.



En ollut kauhean valmistautunut kysymykseen, joten yritin diplomaattisesti (ja totuudenmukaisesti) sanoa, etten tiedä. Ettei kukaan ulkopuolinen tiedä. Mutta kun Skidi tivasi tarkempaa vastausta, sanoin, että eivät varmaan puhuneet riittävästi toisilleen.

En keksinyt tätä ihan päästäni. Avioliitto päättyy eroon tyypillisesti uskottomuuden, kommunikointivaikeuksien, erilaisten parisuhdeodotusten tai arvomaailmojen törmäyksen vuoksi. On ymmärrettävää, että erilaiset arvot, elämäntyylit ja yhteisen ajan puute lisäävät eroriskiä, mutta kommunikointivaikeudet?

Samalla tajusin, miten ohut se usein kuultu neuvo parisuhteessa puhumisesta on. On tietenkin ihan totta, että keskusteluyhteys pitäisi säilyttää ja omista fiiliksistä kumppanin kanssa kannattaa puhua, mutta eikö tällainen vieraantuminen ole vain oire eikä syy?

Ei kellään ole suhteen alkuvaiheessa ongelmia puhua. Mistä hitosta se äänieristetty seinä siihen kahden ihmisen väliin ilmestyy? Ja onko se se sama seinä, joka tappaa seksielämän?

Ja puhumista ei voi korjata yksin. Siihen tarvitsee sen toisen mukaan.

Ei sellaisen kanssa voi puhua, johon ei luota.
Joka mököttää.
Joka puhuu päälle.
Joka halveksii mielipiteitäsi.
Jota ei kiinnosta puhua.
Joka puhuu eri asiasta.
Joka puhuu aina samasta asiasta.
Jonka äänensävy on aina syyttävä.
Joka haluaa riidellä.
Joka puhuu vain itsestään.
Joka ei kuuntele.

Luottamuksen puutteesta syntyy tunne, että liitossa ei olla enää samalla puolella. Siihen samaan suuntaan soutamiseen toki auttaa keskustelu: onko toinen huomannut saman vai onko kyseessä jonkinlainen toispuoleinen väärinkäsitys?

Jos puhumisen puute on oire, asiat eivät korjaannu puhumista lisäämällä. Samalla tavalla kuin seksin puutteeseen ei tepsi vinkki, että kuksikaa enemmän. Täytyyhän siihen olla kunnon motivaatio.

Puhuminen lisääntyy kun ensin on poistettu se varsinainen kivi kengästä. Ja mikä se sitten on? Jos ei tee mieli puhua, on pakko korjata ensin se mieli. Mikä ei välttämättä ole korjattavissa.

Niin no, ei kukaan ulkopuolinen tiedä. Se on varmaan epätäydellisyydessään kuitenkin se paras vastaus.


5 kommenttia:

  1. Parisuhde päättyy eroon myös herkemmin, jos lapsilla on pieni ikäero (tästä oli hiljattain tutkimus). Arki käy ymmärrettävästi liian raskaaksi ja väsymys lapsiin, itseensä, puolisoon ja ihan kaikkeen voi olla ihan musertavaa. Olen lähipiirissä pannut merkille, että aika oleellista on miten hyvin puolisonsa on oppinut tuntemaan (liittyy kommunikaatioon). Näkökulmana siis se, että jos ensin taustalla on pitkä parisuhde ilman lapsia, joka sitten päättyy ja heti perään salamasuhde ja lapsi alle vuoden sisään tulilla/syntynyt, niin suhde "parisuhteena" jää niin lyhyeksi ettei toista ehdi oppia tuntemaan kovin syvällisesti. Näkee ehkä vaan sen parhaan puolen, kun on vielä kuherrusvaihe menossa. Parin vuoden kuluttua ollaan tilanteessa, että puolisoilla ei enää näytä olevan mitään muuta yhteistä kuin se lapsi/lapset. Työelämässä ymmärretään että asiat on usein prosesseja, mutta niin on parisuhdekin. Pullonkaulat pitäisi tunnistaa ja oikaista, jatkuvalla työllä. Puhumalla, parisuhdeleireillä tai mikä ikinä toimii kullekin. Mutta ajoissa, koska kriisivaiheessa on jo myöhäistä ja vähintään toinen osapuoli haluaa vain lähteä. En voi kehua että olisi omallakaan kohdalla toiminut, kunhan jälkiviisastelen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo kyllä se pitää paikkansa, että lasten hyvin lyhyt syntymäväli lisää vanhempien eroriskiä, mutta muistaakseni myös lapsettomuus lisää avioeron riskiä.

      Tuosta parisuhteen kestosta olen kuullut sellaikin näkökulman että se pikkulapsiaika kannattaa lusia silloin kun on vielä hyvin keskinäistä kipinää jäljellä. Pääsee kuulemma vähemmällä yötiuskimisilla. ;)

      Poista
  2. Mielenkiintoinen teksti. En hyvällä tahdollakaan voi kehua omaa parisuhdettani täydelliseksi tai sanoa, että olisin aukottomasti siihen tyytyväinen, mutta vahva usko on, että jotain ollaan tehty oikeinkin.

    Nyt on yhteisiä vuosia takana 13, lapsia on 3. Isoilla ikäeroilla. Vanhin sai alkunsa kun deittailua takana 6 kk ja siitä sitten päätettiin, että yritetäänkö olla oikeasti yhdessä. Me yritettiin ja onnistuttiin.

    Tärkein pointti kai just on se kokemus siitä samalla puolella olemisesta. Pikkulapsiaika ei meitä kaatanut, mutta haasteita toki riittää jatkossakin.

    Mulla on kokemus siitä, että perheen lisäksi mulla on myös parisuhde, sellainen, mihin ei lapset tai muut "häiriötekijät" (muahhahhaa) yllä. Siitä yritän pitää kiinni.

    Sylvia

    VastaaPoista

Nyt olis sun vuoro.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...