"Onko tämä nyt se lapsi, joka ei syönyt mitään?"

Meillä oli taannoin lapsiperhebileet. Purjolla, sherryllä ja smetanalla maustettu paksu tomaattikeitto oli tarkoitettu aikuisille, metriheikeille oli varattu nugetit, ranet ja kolme litraa ketsuppia.

Skidi puntaroi vaihtoehtoja ja kysyi, saako ottaa tomaattikeittoa. Totta kai. Tyyppi ripotteli annoksen päälle krutonkeja ja halloumia -- ja söi kaksi lautasellista.

Ystäväni, jonka lapsi syö tällä hetkellä lähinnä jogurttia ja leipää, tarkisti, oliko tämä nyt se nirso tapaus, joka ei syönyt mitään ennen kouluikää.

Jep. Sama tyyppi, joka on todennut, että pahinta ruoassa on maku. Sama tyyppi, joka ei suostunut syömään muuta kiinteää ruokaa kuin teollisia soseita. Sama tyyppi, joka halusi syödä kaikki ruoka-aineet erikseen (=spagetti ja kastike siis eri puolilla lautasta).

Kehitys on todellakin kehittynyt. Nykyään perheen yhteiset ruokailut eivät ole enää puhdasta piinaa, jossa minä yritän estää itseäni huutamasta että NYT VITTU SYÖT. Muutos ei ole tapahtunut mitenkään yhtäkkiä vaan pikkuhiljaa ja monesta syystä, joista yksikään ei ole minkään kasvatuksellisen linjan tulosta. Koska mikään ei toiminut.

Pakottaminen ei toiminut.
Jälkiruoalla lahjominen ei toiminut.
Säännölliset ruoka-ajat eivät toimineet.
Maistattaminen ei toiminut.
Lapsen osallistaminen ruoanlaittoon ei toiminut.

Mutta ajan kuluminen näyttää toimivan. Tänä vuonna on mennyt jo kaalilaatikkokin. Se oli tärkeä virstanpylväs, koska kyseessä on minun lempiruokaani.

Skidi on päässyt sinuiksi haasteidensa kanssa. Hän osaa analysoida, mikä on löllöisyys- ja mikä makuongelma. Suutuntuntuman kestoinhokit, kuten paistettu sipuli, sienet, avocadot, haljenneet pavut ja bechamel-kastike ovat edelleen vihollisten listalla, mutta eivät enää kryptoniittia. Ne ronkitaan lautasen reunalle, jos minä en huomaa. Joskus vahingossa nekin syödään.

Hän on ruvennut kiinnostumaan uusista mauista. Muutama iloinen yllätys (halva, jokiravun pyrstöt, edamame-pavut, persikat, paistettu lampaanmaitojuusto) ja pikkusiskon sparraus on rohkaissut ylittämään ennakkoluulot ja kokeilemaan vanhempien lautaselta jopa niitä vihreitä asioita. Ja maistaminenkin on muuttunut sellaisesta yhden atomin kokoisesta hipusta ihan oikeaan parin lusikallisen suupalaan. Ihan omia kokeilujakin on harrastettu: eräänä päivänä hän oli laittanut leivän päälle jogurttia ihan vain testausmielessä. En torunut. Ilahduin.

Lisäksi ruokahalu on parantunut pikkuhiljaa. En tiedä miksi. Ehkä urheiluharrastus on kasvattanut lihaksia. Kisapäivän jälkeen ruokaa otetaan jopa lisää.

Nyt ollaan päästy jo siihen tilanteeseen, että ravintolassa katsotaan aikuisten listaa ja kouluruoka ei ole enää parempaa kuin kotiruoka. Kuulemma vain koulun hernekeiton kanssa tarjoiltu sinappi on parempaa kuin kotona käytetty dijon. Voin elää tämän kanssa.

Monen hoitajan taktiikalla

Bloggaajakollegani Satu kirjoitti suunnitelmistaan lähteä etelänreissulle esikoisen kanssa. Kommenttiketjussa esitettiin pian syvä huoli siitä, että äiti poistuu kotoa, vaikka hänellä on nuorempikin lapsi.

Yllätyin. Eikö tästä ikinä päästä? Joillekin äideille (isät harvemmin muiden ratkaisuja arvostelevat) on edelleen vain äidin hoiva (taidoista riippumatta) ortodoksista lastenhoitoa. Ja kääntäen kaikki muu on lapsen henkistä pahoinpitelyä.

Olen yrittänyt ymmärtää, mistä tämä jumittaminen johtuu. Lapsia syntyy kaikenlaisiin perheisiin. Perheet sopeutuvat monenlaisiin järjestelyihin. Onko arvostelu tahallista ilkeyttä, kateutta vai tiukassa istuvia ennakkoluuloja ja perhekäsityksen jäykkyyttä? Veikkaan jälkimmäistä. Suomessa vanhempainvapaista äidit rohmuavat valtaosan, koska niin täällä on tapana toimia.

Ehkä Suomessa puhutaan edelleen liian vähän monen hoitajan taktiikasta. Ainakin Helsingin yliopiston tutkija Nina Sajaniemi on puhunut siitä, että turvallisia aikuisia voi olla lapsella useampikin. Isä. Isovanhemmat. Jopa päiväkodin hoitajat. (Ja päiväkotihan ei siis ole lapsille turmioksi.)

Aika vähän puhutaan siitäkin, että lasten kanssa voi ja kannattaa tehdä juttuja kahdestaan. Esikoinen ei välttämättä pidä nuorempaa sisarusta minään lottovoittona. Ja vaikka pitäisikin, uusin tulokas vie vauvavuonna helposti vanhempien ajasta leijonanosan. Silloin kahdenkeskinen facetime tulee tarpeeseen. Jotkut asiat vaativat aikaa ja sopivaa tilaisuutta tullakseen ulos. Juttutuokion tarve tuskin menee koskaan ohi.

Pitäisiköhän neuvolassa käydä läpi, että aika monella eri mallilla saa mukelot luotsattua onnellisesti aikuisuuteen?

Jopa meidän perheemme näyttäisi tässä onnistuvan. Kersoilla on ollut alusta elämässään monta tuttua aikuista, koska hoivaviettini on luokkaa medium miinus eikä minua ole koskaan hirvittänyt "jättää" vauvaa isälleen tai isovanhemmilleen. Kummit, sukulaistytöt, isovanhemmat ja päiväkodin henkilökunta ovat aina olleet kiinteä osa kersojen elämää. Päivähoitoon ovat molemmat menneet puolitoistavuotiaina.

Lisäksi me elämme elämäämme perheen sisälläkin kaikenlaisissa komboissa, yksin ja yhdessä.

Neljän vuoden ikäerolla syntyneet lapset harrastavat toistaiseksi ihan eri asioita. Miksi kaikkien pitäisi seistä samassa kahluualtaassa vain siksi, että 25% perheestä tarvitsee sitä? Yhteistä perheaikaa otetaan sitten kun sille on tilausta. Välillä Koti-insinööri pakkaa kersat mukaan ja lähtee maalle, jolloin minä jään kotiin ja nautin yksinäisyydestä. Välillä irtioton lasten kanssa teen minä. Ja sitten me aikuisetkin lomailemme kahdestaan.

Kotoa poistuminen on jopa suositeltavaa. Siinä saattaa havaita, että kaikki pyörii juuri niin kuin pitääkin ja ihan ilman äitiä.

Jos siis joku haluaa välttämättä osoittaa, että toisen perheen valinnat ovat jotenkin lähtökohtaisesti pielessä ja haitallisia, kannattaa ehdottomasti ladata tiskiin vähän parempaa evidenssiä kuin oma käsitys hyvästä äitiydestä.

Lomaminä voi tehdä mitä vain

Vastineeksi viime vuoden pakkolöhöämislomalle tästä lomasta tuli kuntoilukimara. Aamupäivisin kävin uimassa, salilla tai lenkillä. Tai ihan vaan kävelyllä laakson ympäri. Näköalatasanteen kautta kiertämällä lenkkiin sai upotettua tunnin ja vartin, sekä kunnon sykepiikin.

Loma näyttää, millainen olen, kun olosuhteet ovat täydelliset. Toki tässä dominoefektissä auttaa myös aurinko ja lämpö. Ei ole vastenmielistä lähteä ulos. Ystävän askelmittari nakutti yhtenä lomapäivänä 24000 lukemat. Tuli vain käveltyä joka paikkaan.

Tiedän, että on niitäkin ihmisiä, joilla olosuhteet ovat aina täydelliset. Ura, perhe ja somekelpoinen liikuntaharrastus. Niitä, jotka synnyttävät neljät kaksoset, mutta eivät ota uutta vyötärömakkaraa jokaisesta raskaudesta vaan lenkkeilevät rattaiden kanssa synnytyslaitokselta himaan. Niitä, joille herkku ei tarkoita 500 grammaa irtiksiä vaan vihersmoothieta.

En kertakaikkiaan tiedä, millä kauhalla heille on annettu. Ehkä se suurin ero on siinä, että he ovat syntymävirkeitä?

Lomalla nimittäin kaikki lähtee siitä, että nukun 9 tuntia yössä, joten en ole väsynyt. Virkeänä ei tarvitse käyttää energiaa heräämiseen. Voi tehdä mitä vain, vaikka lenkkeillä. Ja jos hoitaa urheilusuorituksen alta pois aamupäivällä, tulee lounaaksi nälkä. Koska syön säännöllisesti, iltapäivänuupahdus ei iske (tai jos iskee, voin ottaa tupluurit).

Onneton wifi pitää huolen lopusta. En voi roikkua somessa tai kirjoittaa blogia, joten opetan nuorinta uimaan, luen kirjoja ja teen syviä vatsalihaksia. Ei ole mitään muutakaan.

On vaikea olla tekemättä johtopäätöstä, että jos olisin aina lomalla, olisin sivistynyt ja hyväkuntoinen ihminen. Kyllästyisinkö jossain vaiheessa jopa täydellisiin olosuhteisiin?

Ehkä. Mutta on ihan fakta että vastaavan 60 minuutin urheilusuorituksen tai kirjanlukuhetken irrottaminen arkipäivästä vaatii puristamista. Puristaminen taas vaatii energiaa ja motivaatiota.

Olen ihan suotta dissannut itseäni siitä, että olen vain vapaa-ajalla surkea aikatauluttaja. En ole. En vain jaksa stressata yhtään enempää kuin on pakko. Päivätyö, työmatkat, päiväkotikeikka sanelevat reunaehtoja. Niitä vastaan pitäisi jaksaa tapella oman hyvinvoinnin takia.

Itse ajattelin jutella personal trainerin kanssa, miten voisin olla enemmän lomalla arjessa. Mutta selkärangattomaksi surkimukseksi en enää itseäni luokittele. Alku se on sekin.

Tärkeintä ei ole matka vaan kentälle pääsy

"Tärkeintä ei ole matka vaan matkalle lähtö."

Oletteko kuulleet tämän sanonnan joskus? Kyseessä on hieno filosofinen ajatus. Mutta kyseinen henkilö ei ole varmaankaan ikinä pakannut lapsiperhettä reissuun. Koneeseen ehtiminen ajoissa on keskikokoinen ihme.

Vaikka lapset ovatkin kasvaneet ja olemme oppineet alkuaikojen kommelluksista kantapään kautta, prosessissa on edelleen haavoittuvuuksia. Tässä hiihtoloman kynnyksellä siis 6 syytä, miksi ihan parasta on kyllä lähtöportille pääsy.

1. Pyykkääminen. Tämä on syytä aloittaa vähintään viikkoa ennen. Kersoille (ja itselle) pitää olla viikoksi vaatetta. Ja lisäksi olisi hyvä jos paluupäivänä ei ihan kriittisenä prioriteettina tarvitsisi ruveta pyykkäämään pikkareita.

2. Travel heavy. Mukaan pakataan puolet irtaimistosta. Varmuuden vuoksi -vaatteet. Laturit, passit, aurinkorasvat, unikaverit. Yöpuvut, kellukkeet, puuhakortit, hammastahnat. Kynät, sadetakit, satukirjat, allaspyyhkeet. Korvatulpat, panadolit, hellehatut, käsidesi. Olisi ihanaa optimoida kamamäärä, mutta se harvemmin onnistuu, päinvastoin: mitä pienempi lapsi, sitä palavammin tarvitsee jo matkustamoon koko matkalaukullisen tavaraa.

3. Sesonkiongelma. Paria iltaa ennen lähtöä käy ilmi, että viime kesän vaatteet ovat kahta numeroa liian pienet. Mistä kehitetään *helmikuussa* isommalle shortsit ja sandaalit? Missä laatikossa mahtoi olla koon 120 kesämekot ja uikkarit? Ööö. Puhumattakaan siitä, että keli perillä saattaa yllättää.

4. Pikku apulaiset. Kun olet saanut viikattua vaatteet matkalaukkuihin siisteihin nippuihin niin eikö joku käy etsimässä sieltä mustaa t-paitaansa, vaihda kolmeen kertaan mukaan haluamansa kirjat tai piilota esimerkiksi sakset matkalaukun sivutaskuun.

5. Päästäänkö ihan oikeasti lähtemään? Rosvosektorissa joku herää kuumeessa tai laattaa yöllä. Ymmärrän, että lasten tulee oppia käsittelemään pettymyksiä, mutta joululahjojen ja perhelomien ei soisi olevan opintomateriaalina.

6. Onko nyt varmasti kaikki? Ei tietenkään. Jotain jää aina, vähintään sinne lentokenttätaksiin. Koti-insinööri on hajamielisyyksissään kamojen viljelijöiden aatelia ja lapsiperhematkat tarjoavat tälle harrastukselle erinomaiset puitteet.

Turvatarkastuksen jälkeen voi jo vähän tuulettaa -- ellei tarvitse juosta tukka putkella koneeseen. Yli-inhimillinen suoritus jälleen kerran!

Kappaleita keski-ikäisille maailmanparantajille

Musiikki. Minulta kysytään joskus, miksi en koskaan kirjoita musiikista, vaikka olen naimisissa muusikon kanssa.

Kuten olen jo aiemminkin todennut, suhteeni musiikkiin on ailahtelevainen. Päässäni soi koko ajan joku lastenohjelman tunnari, mutta muuten musiikinkuuntelu ei arkeeni kuulu. Tai mahdu. Jostain syystä se mielentila, jossa musiikkia ympärilleen kaipaa, on kadonnut. Tykkään edelleen niistä nostalgiabändeistä ja -biiseistä, joihin tutustuin silloin, kun tahmeat tanssilattiat kuuluivat jokaviikkoiseen rutiiniin.

Nykyään ei oikein tunnu olevan tilaisuutta laittaa levyä soimaan. Ja silloinkin kun olisi, valitsen hiljaisuuden. Ajattelen fillaroidessa mielelläni omia asioitani ja katselen maisemia, töissä keskityn parhaiten ilman mitään apuvälineitä. En edes omista minkään sortin kuulokkeita, paitsi ne peltorit.

Tein toissavuonna lupauksen, että kävisin enemmän keikoilla ihan vain altistaakseni itseäni uusille kokemuksille. Ja kävinkin! Viime vuonna olin kuuntelemassa Skidin kuoron, Kenguruorkesterin ja housebändin lisäksi mm. Chris Cornellia, Vesalaa ja Kentiä.

Vesalan keikalla tajusin, että vaadin erityisesti suomenkieliseltä musiikilta valtavasti. Paitsi että musiikilla tulee olla suora suhde elämään ja maailmantuskaan (se on keino kertoa tunteista, vaikeista asioista, tabuista ja erilaisuudesta), tahdon ymmärtää, mitä artisti haluaa sanoa. Koska musiikkia on niin paljon, sanoilla on valtava merkitys. Pysäyttäminen ja puhuttelu edellyttää vertaisuutta, uskottavia kokemuksia ja tuttuja havaintoja. Aika harva lauluntekijä pystyy hätkähdyttämään tällaista keski-ikäistä kriitikkoa, joka saa rakkauden hyökyaalloista vain munuaiskiviä.

Koti-insinööri bändeineen onnistuu siinä aina välillä. Ei aina, mutta joskus.

Suosikkeihini Vesterisen tuotannosta kuuluvat ruuhkavuosibiisit: Kukaan ei koskaan, Siinä kävi niin ja Kiljut riemusta sekä uusimpana Lapselleni. Tässä jälkimmäisessä kappaleessa puhutaan aikuisen ja kasvavan lapsen suhteesta, siitä, millaista on katsoa omaa lastaan etäältä. Tämän kappaleen aikana keikoilla ulvoo yleisön lisäksi myös solisti itse.

Kappaleesta on nyt tarjolla Spotifyssa hyväntekeväisyysversion, jonka tuoton bändi lahjoittaa Pelastakaa Lapset ry:lle. Duetoksi sovitetussa versiossa laulaa Teron lisäksi Heini Ikonen.

Ottakaa siis biisi kuunteluun, jos haluatte kaiken: sekä vähän nieleskellä että parantaa maailmaa.

Ps. Tällainen tapa lahjoittaa rahaa sopisi monelle muullekin artistille. Jos on muita muusikoiden vaimoja tai miehiä kuulolla, pistäkää siipalle ehdotus idean pöllimisestä.

Näin taltutat esiteinin

Meillä oli Skidin kanssa riita. Sellainen, jossa minäkin suutuin kunnolla.

Olen ollut huomaavinani, että puolen vuoden sisään kritiikkiä on ruvennut satamaan aika herkästi. Skidi on alkanut entistä enemmän haastaa vallitsevaa konsensusta ja väittää vastaan (välillä jopa ihan aiheesta). Tällekin vaiheelle on nimi.

"8–10-vuotiaan käytöstä voi leimata vaihtelevan pitkä kehitysvaihe, jota kutsutaan 9-vuotistaitteeksi (mm. Dunderfelt 1999). Vaihe liittyy yksilöllisyyden vahvistumiseen: lapsi kokee itsensä entistä vahvemmin erilliseksi yksilöksi, joka haluaa ilmaista mielipiteensä ja oikeutensa. Aiemmin opettajiin ja vanhempiinsa lähes kritiikittömästi suhtautunut lapsi voi olla nyt hyvinkin kriittinen. Moitittavaa löytyy ehkä opettajasta, oppiaineista, vanhemmista ja itsestäkin. Yhteistyöhalu vaihtuu tiuskinnaksi ja ovien paiskomiseksi."- MLL

Tavallaan olen iloinen: hän on aina ollut vähän lepsu pitämään puoliaan, mutta ehkä ihan joka asiasta ei tarvitsisi vääntää. Lisäksi Skidi osaa napauttaa hyvinkin henkilökohtaisella tasolla takaisin. Hän on niin tarkkanäköinen, että pääsee ihon alle, vaikka ei edes yrittäisi.

Koti-insinööri kehotti minua etsimään sisäisen aikuiseni ja ratkaisemaan pattitilanteen. Niinpä menin pyytämään huoneessaan murjottavaa esiteiniä kävelylle. Kersa hämmästyi. Sain suostutella jonkun aikaa, mutta lähti se sitten kuitenkin.

Siinä liukkailla jalkakäytävillä, alikulkutunnelissa moottoritien alla, metsäpoluilla ja jäällä kävellessä haihtuivat äkäiset ajatukset ja huolet. Ympäristön havainnointi antoi uusia keskustelunaiheita ja sai hymyilemään: jäässä oli hienoja kuplia, kaljun pensaan oksistossa kaunis vihreän sävy, jäällä ketun jäljet. 

Loppumatkasta sovimme jo riitaakin. Sen sijaan, että lauseet olisivat alkaneet sanoilla "aina sinä", ne alkoivat sanoilla "älä nyt suutu, mutta". Yritimme ymmärtää toisiamme. Ilta hämärtyi, mutta kummallakaan ei ollut kiire kotiin.

Puolessatoista tunnissa saimme juteltua sen mitä pitikin, ja oltua hiljaa sen minkä pitikin. Kotona lösähdettiin sohvalle.

- Kävelyllä helpottuvat kaikki murheet, totesin.
- Ja se on fakta, vastasi Skidi.

Riidelkää kävelyllä. Jos ei muuta niin ovien paiskominen on paljon vaikeampaa.