Uskaltaisitko luottaa ehkäisyssä kännykkäsovellukseen?

On olemassa asia, joka valmistuu hitaammin kuin Länsimetro. Miesten pitkäkestoinen ehkäisykeino.

Tätä on odotettu jo jonkin aikaa, mutta tilanne on ehkä paranemassa lähivuosina. Miesten hormoniruiskeen tehoa on jo testattu ihmiskokein. Vaikka tulokset olivat ehkäisyvarmuudessa aika hyviä, miehet raportoivat pienistä sivuvaikutuksista (kuulostaako tutulta: lihaskipuja, aknea, seksihalujen lisääntymistä ja masennusoireita) ja osa miehistä lopetti tutkimuksen haittojen takia.

Paremmalta vaikuttaakin miesten ei-hormonaalinen ehkäisy, joka on myös testivaiheessa. Siemenjohtimiin ruiskutettava geeli estää siittiöitä uiskentelemasta eteenpäin. Mikä parasta, toimenpide on purettavissa helpommin kuin vasektomia.

Näitä odotellessa homma on kuitenkin vielä täysin naisten kontolla. Ja on siitä huolimattakin.

Koska olen tehnyt viimeisen entreeni synnytyssaliin, mutta riskit ovat olemassa, on seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi pakko miettiä jokin ratkaisu.

Vaihtoehdot ovat huonoja. Hormoneja en suostu enää nappailemaan missään muodossa, koska mielenterveyteni on minulle kallis, ja kuparikierukan ongelmat taas kuulostavat kohtuuttomilta (runsaat ja kivuliaat menkat kestävät muutenkin jo viikon).

Onko ainoa vaihtoehto tehdä kirurginen operaatio ja laittaa putket umpisolmuun?

Ei välttämättä, jos kehitys kehittyy.

Naisille on jo suunniteltu Natural cycles -kännykkäsovellus, jonka on kehittänyt ruotsalainen Higgsin hiukkastakin etsiskellyt fyysikko. Sovellus laskee varmoja päiviä ruumiin lämpötilan perusteella. Sitoutuneilla ja tarkoilla käyttäjillä teho oli samaa luokkaa kuin ehkäisypillerillä.

Tykkään ideasta ja tavallaan haluaisin uskoa tähän. Aktiivisuusrannekkeeni menkkalaskuri on oppinut vuodessa niin hyväksi, että se osaa ennustaa ovulaationkin päivällee, esivaihdevuosien aiheuttamasta päänvaivasta huolimatta. Silti väitän, tämä sopii vain niille, joille ei ole täysi katastrofi huomata olevansa raskaana. Entäs jos -mahdollisuus on aina olemassa: sovelluksen päivityksessä on bugi, kuumemittari reistailee tai käyttäjä itse tekee virheen.

Ehkä naistenkin ehkäisykeinojen kehitys voisi vielä kehittyä? On olemassa sormus, joka mittaa biosensoreilla ihon mikrohikoilusta stressitasoa. Eikö samalla metodilla voisi kehittää myös ranneketta, joka mittaisi hormonitasot ja liputtaisi ovulaation. Auttaisi ehkä myös siinä perhesuunnittelussa toiseen suuntaan.

Hei kaikki tiedenaiset, älkää vielä luovuttako! Maailma ei ole ollenkaan valmis.

Onko merkityksetön olo? Saatat olla ulkokehällä

Kunnallisvaalit ovat parin kuukauden päästä ja postini demokratian rattaissa on kohta ohi. En ole tällä kertaa ehdolla. Olen pohtinut koko neljä vuotta, että mikä hemmetti tässä kuntapolitiikassa eniten tökkii.

Olen syyttänyt ajanpuutetta (väitän että kyseessä on puolipäiväduuni), mutta tajusin sen perimmäisen syyn tässä alkuvuodesta. Yleissivistykseni parani aivan valtavasti ja sain olla mukana superkiinnostavissa poliittisissa keskusteluissa, mutta höttöinen ote johtui siitä, että olin ulkokehällä.

Rivivaltuutetulla ja jaoston jäsenellä on pienimuotoista vastuuta muttei oikeaa valtaa. En voinut vaikuttaa yhtään mihinkään.

Osallistuin kiitettävästi jaoston kokouksiin, mutta siellä ei päätetty mitään. Valtuustossa kukaan ei kuunnellut ketään, joten puheita ei kannattanut pitää. Virkamiehet eivät vastanneet meileihin eivätkä soittopyyntöihin, erityisesti jos otsikkokentässä mainittiin sana koulukorjaus. Miksi vastaisivat?

Ja sama ilmiö voi osua kohdalle monessa roolissa, myös työelämässä. Jos duunissa ilmenee jatkuvasti tiettyjä ongelmia, kannattaa kysyä itseltään seuraavat kysymykset:

1. Unohdetaanko sinut kutsua työhösi liittyviin palavereihin?
2. Onko joku kiinnostunut työsi tuloksista?
3. Saatko työstäsi ohjaavaa palautetta?
4. Onko sinulla budjettivastuuta? Jos sinulla on oma budjetti, kuinka helposti siitä leikataan?

Firman ydinbisneksen näkökulmasta ulkokehällä oleminen näkyy juuri noissa toiminnoissa: ohittamisessa, raportoinnin vapaaehtoisuutena, palautteen puutteena ja budjetin puolittamisena. Niin voi tehdä jos työntekijä on sellainen ihan kiva, mutta ei olennainen, päätuotteen tukitoiminto, vapaaehtoinen osallistuja. Ja se on ihan ok, jos tukitoiminnon osan on tietoisesti valinnut ja sen kokee mielekkääksi.

Koska suomalaisessa työelämässä suositaan miehille tyypillisempää urapolkua ja teknillistä koulutustaustaa, tämä ulkokehän kokemus voi olla erityisesti naisten ongelma. Tilanteen tunnistaminen on tärkeää, ihan oman mielenterveyden takia. Epämääräinen merkityksettömyyden tunne on ikävä päänsisäinen kollega. Ei ole narsismia haluta olla tarpeellinen, pitää vain päättää mitä asialle haluaa tehdä.

Tästä ulkokehäanalyysistani tajusin myös, miksi joku viihtyy vanhempainvapaalla: Hän kokee olevansa bisneksen ytimessä! Hän on olennainen henkilö, jolla on firman kannalta tärkeä tavoite! Hänen kuulumisistaan ollaan kiinnostuneita ja neuvolassa mitataan tuloksia. Ehkä ensimmäistä kertaa elämässään saa päättää ja käyttää valtaa.

Ja se on hieno tunne. Sitä kannattaa etsiä muistakin rooleista.

Ajatuksia, kokemuksia?

"Äiti, sun on pakko liikkua"

Jouduin intervention kohteeksi.

Perhe oli tullut siihen tulokseen, että pääharrastukseni eli koneella kököttämisen vastapainoksi pitää saada jotain liikuntaa. Sainkin syntymäpäivälahjaksi 10 kerran kortin viereisen liikuntahallin personal trainerille. Ensimmäinen aika oli jo varattu, että en vain peruisi.

Kävi vähän sääliksi tyyppiä jo etukäteen. Kaikkien muiden persoonallisuuhäiriöideni (en tarvitse missään asiassa apua ja mieluummin treenaan yksin) lisäksi olen vakavasti auktoriteetti- ja asenneongelmainen.

En käy salilla, koska se on tylsää.
Jumpassa käyn, kun ehdin ja jaksan (eli sinnittelen sen kymppikortin kolmessa kuukaudessa).
Lenkkeilen pakon edessä enkä käy ulkona talvikaudella.
Tennistä pelaisin, mutta ei ole kaveria.
Nukun hyvin. Viikonloppuisin.
Ja mitä syömiseen tulee, en rupea juomaan litroittain vettä, punnitsemaan annoksiani, syömään välipaloja (enkä varsinkaan hedelmiä). Ylipäätään syöminen -- ruoanlaitto mukaanlukien -- on elämässäni aika merkityksetön asia ja sellaisena haluan sen pitää.

Tavoitteet? Yritän olla kuolematta yhtä aikaisin kuin vanhempani.

Että suunnittelepa toki ohjelma.

En tiedä, oliko Koti-insinööri varoittanut PT:tä, että saatan olla hieman passiivis-aggressivinen kaikkien elämänmuutosehdotusten suhteen, mutta tyyppi tuli juttutuokioon hyvin valmistautuneena. Hän ei yrittänytkään vängätä kuntosalin ja makroravintoaineiden optimaalisesta suhteesta, vaan halusi vain kartoittaa tilannetta ja pohdiskella, mikä säännölliseen liikuntaan motivoisi tuon hengissäpysymistavoitteen saavuttamiseksi.

Vaikutus on varmaan vähän sama kuin terapialla. Ei ole tarkoituskaan, että PT kertoo, mitä minun pitäisi tehdä, vaan siinä laitetaan minut miettimään ratkaisuja omien mahdollisuuksieni rajoissa.

Jos en käy salilla, voisinko jumpata kotona kehon painoa hyväksikäyttäen? No toki.
Jos istun liikaa, pystyisinkö muuttamaan työtapojani? Voisinko seistä työpöydän ääressä? Joo, voisin. Miksi hitossa lopetin?
Jos en juokse, voisinko kävellä? Totta helvetissä. Jopa ennen sitä koiraa.

Kun fillaroin kotiin, tajusin että parhaat kirjoitusaiheet tulevat mieleen kävelyllä. Minä tarvitsen irtiottoja koneelta, jotta voin kirjoittaa. Miten yhdistän nämä kaksi?

No hitto, puhetta pystynee muuttamaan tekstiksi millä tahansa nykyvehkeellä. Aionkin jatkossa tehdä blogipostausten pohjat kävelyllä.

Jos siis näette minut tuulipuvussa viuhtomassa ja höpöttämässä puhelimelle hyvin selkeästi artikuloiden, älkää naurako. Perhe pakotti.

Iik, ei siitä ole vielä eskarilaiseksi!

Koin viime varhaiskasvatuskeskustelussa valaistumisen. Hoitaja muistutti keskustelun lopuksi "siitä tammikuun hakuajasta". Kun näytin riittävän epätietoiselta, hän vihjaisi, että Snadin pitäisi mennä syksyllä eskariin.

Tämä epäluuloinen uuvattiko pitäisi eskariin laittaa?

Eskariin!

Hyvät hyssykät. Siinä missä olisin voinut ilmoittaa isosiskonsa samassa vaiheessa lukioon, tuntuu, että Snadin voi ilmoittaa korkeintaan sirkuskouluun. Vaikka päiväkodista tulee pääsääntöisesti ihan hyvää palautetta, ei tyyppi noin kotioloissa vaikuta erityisen koulukypsältä. Oma-aloitteisen ja lyhytpinnaisen lapsen kanssa olen joutunut aivan uusien kasvatushaasteiden eteen. Snadi itse toki hallitsee omasta mielestään jo kaiken tarpeellisen -- paitsi sivupotkun.

Samaa tuskaili kanssamutsi. Hänellä on aktiivinen poika, joka ei missään tapauksessa vaikuta siltä, että seuraava steppi olisi lukemaan oppiminen. Oppisi nyt ensin olemaan hakematta huomiota riehumalla.

Olen yrittänyt hokea itselleni nyt muutamaa asiaa.

Eskarissa ei pidetä sosiaalisten tai muidenkaan taitojen olympialaisia, ne ovat treenit. Siellä harjoitellaan ja opetellaan ihan tavallisia taitoja kuten vuorovaikutusta ja ryhmässä toimimista, omista tavaroista huolehtimista ja itsenäistä työskentelyä, mutta kuvassa ovat edelleen mukana käytöstavat ja oman itsensä ohjaaminen.

Toiseksi, viisivuotiaana yksi vuosi edustaa eletystä elämästä viidennestä. Kehitys kehittyy. Puolessa vuodessa ehtii tapahtua valtavasti asioita. Vaikka Snadi on draamanhakuinen ketku, hän on ikäisekseen puhelias, sosiaalisesti rohkea ja (tuskallisen) avoin. Kyllä, itsehillinnässä on isoja aukkoja, mutta hänellä on elettyä elämää takana viisi vuotta. Minun pitää antaa kersalle mahdollisuus.

Kolmanneksi vertailu siskon kanssa ei ole olennaista. Paitsi että näillä on täysin erilaiset temperamentit, lapset myös kehittyvät eri tahtiin. Yksilöllisiä eroja näkyy koko koulutaipaleen ajan, ja vasta teini-ikäisenä kannattaa miettiä lahjakkuuksia.

Sitten on vielä sosiaaliseksi paineeksi kutsuttu massapsykoosi. Kyseessä on oletettavasti sama ilmiö, jonka ansiosta Skidi ei koskaan syönyt kotona mitään mutta päivähoidossa kyllä. Kun ryhmässä ei enää ole vaippaikäisiä, syntyy ihan uudenlainen ryhmäfiilis. Muutos pillipiiparista eskarilaiseksi on iso henkinen porras. Ei päiväkotiseniorina enää samalla tavalla kuulu ulvoa, kiukutella ja räyhätä. Ja jos sattuisikin sille puolelle lipsahtamaan, niin mitäs siitä, lipsahtavathan aikuisetkin.

Sitäpaitsi tuleva eskariope on superhyvä tyyppi. Lomake on sisällä. All in.

10+1 lausetta, joita naisille ei ikinä sanota

"Kuinka tylsää olisi olla mies!" Katselin eräässäkin gaalassa miesten smokkirivistöä ja pohdin miksi vain superboheemeilla miehillä on pokkaa / lupa rikkoa juhlapukeutumissääntöjä.

Eivätkö miehet halua vai kehtaa emansipoitua pukeutumisen suhteen? Vaatiiko vaaleanpunainen paita edelleen sellaista itsetuntoa ja rohkeutta, jota on vasta aikuisena?

Pojilla on paineita siinä missä tytöilläkin, mutta hieman eri twistillä. Jotkut poikien vanhemmat ovat sitä mieltä, että siinä missä naisten ja tyttöjen lokerot on jo aika tarkkaan kartoitettu ja julistettu vanhanaikaisiksi, poikien maailmassa kehitys on vasta alkanut. Voi hyvin olla.

Kun Valeäiti duunasi pätevän listan lauseista, joita miehet eivät ikinä kuule, tuli mieleeni tehdä lista asioista, joita naiset eivät ikinä kuule. TOP 10 lista tekeytyi niin nopeasti, että oli pakko validoida se lähipiirin miehillä.

1. "Harrastatko ratsastusta/taitotuistelua/tanssia? Ootsä joku lesbo vai?"

2. "Kunnon nainen ei ole absolutisti/kasvissyöjä/sivari!"

3. "Miksi lapsen isä ei tullut mukaan neuvolaan?"

4. "Meidän firmassa ei ole ollut tapana pitää vanhempainvapaita, mikäli urakehitys kiinnostaa."

5. "Heitähän tyttö lisää löylyä, ettei lämpötila laske alle sadan."

6. "Et lähde meidän kanssa baariin? Sä oot niin miehesi tossun alla!"

7. "Painitaan!"

8. "Eikö sinua haittaa, että ansaitset vähemmän kuin miehesi?"

9. "Itketkö sä? Ryhdistäydy."

10. "Miksi sä et ikinä vie mua ulos syömään?"

Bonus: "Ei varmaan halata!"

Listasta jäi vielä puuttumaan paljon asioita kuten miehen sukunimen vaihtaminen, väkivallan normalisointi ja ulkonäköpaineet. Ehkä myös asiat, joita he eivät ikinä kuule, vaikka pitäisi.

Tästä tuli jotenkin surullisempi kuin kuvittelin. Vai mitä mieltä olette?

Leikitkö poikien kanssa?

Snadilla on muutama poikapuolinen ystävä, joiden kanssa järjestetään leikkitreffejä.

Kyselen myös päiväkotipäivän jälkeen, keiden kanssa hän on leikkinyt, ja yritän kannustaa leikkimään monipuolisia leikkejä kaikkien lasten kanssa. Snadi yllättikin kerran minut vastakysymyksellä:

- Leikitkö sä äiti poikien kanssa?

No, tavallaan.

En ole koskaan ollut naisvaltaisella alalla, joten minulla on ollut miehiä työkavereina ihan ensimmäisestä kesätyöpaikasta lähtien. Facebook-ystävistäni olevista miehistä suurin osa on työperäisiä.

Sitten on tietenkin veliosasto. Niitä piisaa useampi kappale. Veljet ovat siitä hyviä, että heidän kanssaan voi puhua suoraan raskaista ja ikävistäkin asioista. Lisäksi ainakin osa sijoittuu oman kuplani ulkopuolelle, joten kuulen näkemyksiä, joita ei lähiystäväpiirissäni jaettaisi. 

Opiskeluaikoina ja reissuillani maailmalla olen tavannut muutamia aivan erityisen hauskoja miehiä, joiden kanssa oli hauskaa kälättää tuopin ääressä, mutta nykyään kaikki parhaat ystäväni ovat naisia. Totuus on, että nykyään minulla ei enää ole yhtä ainutta miespuolista ystävää, jota tapaisin ystävänä työajan ulkopuolella. Eikä ole nopean gallupin perusteella monella muullakaan.

Tästä kuulemma pitää syyttää evoluutiota, miehet ja naiset kun eivät jonkun tutkimuksen mukaan voi koskaan olla ystäviä. Ystävyyssuhteita ei ole ollut tapana muodostaa kuin samaan sukupuoleen. Lisäksi naiset ja miehet vielä tulkitsevat toistensa signaaleja väärin.

Mutta se on tosi sääli, monella tapaa. 

Erityisesti Snadin huomio pisti pohtimaan, onko tämä miesten ja naisten kohtaamattomuus ongelma yhteiskunnallisesti? Varsinkin kun suomalainen työelämäkin on suhteellisen sukupuolittunutta. Entä jos olisin hoiva-alalla eikä minulla olisi veljiäni? Kuulisinko yhtä ainutta miespuheenvuoroa siippaani lukuunottamatta?

Lisäksi haluaisin feministinä edistää myös miesten tasa-arvoasioita, mutta tiedänkö oikeasti, millaisia ongelmia miehillä on? Miten voin puolustaa yhdenvertaisuutta, jos osaan argumentoida vain yhden näkökulman?

Mitä mieltä olette: ovatko ajat muuttumassa ja miesten ja naisten ystävyyssuhteet yleistymässä? Onko teillä vastakkaista sukupuolta olevia ystäviä - miten se toimii? Pitäisikö naisten ja miesten vuorovaikutusta lisätä - vai kuvittelenko koko ongelman?