Täällä kantoreppu, kuuntelen

Pääsin reissussa kokeilemaan ensimmäistä kertaa kantoreppua. En ole sattuneesta syystä tuntenut kiinnostusta kantamista kohtaan, mutta heräsin tähän tarpeeseen uudestaan, kun halusin päästä eroon lentomatkalla rattaiden pakkaamisesta, roudaamisesta ja odottelusta jollain erikoispakaasien tiskillä hallissä öö.

Kantoreppuselfie! (Ja naama mallia meikitön ja valkoinen)

Sain ystävältä lainaan Tulan taaperolle mitoitetun repun. Tällä viikon mittaisella, mutta jokapäiväisellä käyttökokemuksella voin todeta, että kapinehan on aivan loistava lisä perheen logistiikkaratkaisuihin. Matkakäytössä se oli aivan ässä.

Kevyttä reppua oli helppo pitää kassissa mukana väsähtämisten varalta. Noin 15-kiloista ipanaa (20 kiloa taisi olla yläraja) jaksoi helposti kantaa puolisen tuntia. Koti-insinööri osoitti olevansa aito sherpa ja patikoi jopa vuoren rinnettä ylös lapsi repussa.

Tämän lisäksi repusta löytyi yksi erityisen hyvä ominaisuus.

Ei, en puhu kaupunkitilasta, kapeista poluista, kantamisen luonnollisuudesta tai lonkkien asennosta.

Meillä oli lainassa Tulan taaperoille tarkoitettu reppu.
Vertailua en osaa tehdä, koska en ole muita reppuja kokeillut.

Tarkoitan puheyhteyttä. Voi olla, että minulla huono kuulo tai lapset ovat puheääneltään hiljaisia, mutta nähdäkseni repun etu on kommunikaation helppoudessa.

Kersojen kanssa on yleensä kiva jutella maailman asioista ja kävellessä tähän tarjoutuu molemmille osapuolille sopiva tilaisuus. Jos rattaissa istuvan lapsen kanssa haluaa vaihtaa ajatuksia, täytyy - varsinkin kaupungissa - kulkea rattaiden vierellä yhdellä kädellä työntäen tai pysähtyä varta vasten juttelemaan. Vaihtoehtoisesti tyypin pitää kääntyillä saadakseen asiansa tärykalvoilleni, mikä on turvavyöikäselle hankalaa.

Repusta käsin keskustelu käy luontevasti lähietäisyydeltä, normaalilla puhevolyymilla.

Kommunikaatio on sujuvampaa myös synkronoidun maailmankuvan ansiosta: Snadi ylettyi katselemaan maailmaa olkapääni yli. Hän näki, mitä minäkin näin, kääntyi, kun minä käännyin ja huomasi heti, mitä osoitin. Bongasimme tähtiä, lintuja, koiria ja koirankakkoja yhteisvoimin ja kuuntelin taukoamatonta höpötystä Kanavian saavten upeudesta.

No, tietysti myös mahdollinen palkeet auki karjuminenkin osuisi suoraan kuuloluihin, mutta sitä ei repussa kertaakaan tapahtunut. Väsyn iskiessä vanhemman hupusta sai muovattua hyvän tyynyn ja silmät laitettua kiinni. Kantorepussa oli tylsää vain silloin kun pikkareissa oli kilo hiekkaa.

Kokeilkaa tekin reppuradiota. Ohjelman taso vaihtelee, mutta ei petä.

Puerto de Mogan ei petä

Kun istuimme taksissa matkalla lentokentältä Gran Canarian lounaiskolkassa sijaitsevaan Puerto de Moganiin, tuulilasiin alkoi ripsiä vettä. Tämäkin vielä! Taksikuski huomasi masentuneen ilmeemme ja vakuutteli, että ei syytä huoleen, "Mogan es muy bien".

Ja niin todella oli. Perillä odotti ihan toisenlainen sää: aurinkoa ja vähintään viisi astetta lämpimämpää kuin saaren itärannalla, jossa lentokenttä sijaitsee. Minulle selvisikin myöhemmin, että kyseisessä paikassa väitetään olevan maailman (!) parhaan mikroilmaston, joka takaa lauhan ja tasaisen menon läpi vuoden. Edellisen kerran hyvä sää ei ollutkaan mieletöntä tuuria vaan ihan normaalia.

Koska pyykkikone pitää pitää pyörimässä ja lapsille (ja itselleen) uskotella, että paluu arkeen on oikeasti ihan kivaa vaihtelua ja neljä vuodenaikaa hieno asia, todistusaineistoa kuvamuodossa.

Tällä kertaa asuimme apartementos-hotellissa Cordial Mogan Vallessa. Plussaa hyvistä allasalueista ja
erinomaisesta aamiaisesta, miinusta vessojen saumauksesta ala Stevie Wonder.
Joku lievästi aistiharhainen henkilö oli myös suunnitellut hotellin layoutin:
sokkeloissa pystyi eksymään ihan viimeiseen päivään asti.

Yksi merkittävä syy palata tänne joka vuosi on ruoka. Ranta on täynnä mahtavia ravintoloita.

Mojo on parasta. Kaipaisin erilaisia kastikkeita myös suomalaiseen ruokakulttuuriin.

Ranta kun on puolipilvistä. Käytännössä oma rauha.

Ranta kun on aurinkoista.

Rinneretki. Kipusimme tuota takana kiemurtelevaa tietä ylös asti, josta lähtee mahtavia patikkareittejä.
Kirkkaalla säälä Teidekin pilkottaa! Snadi tuli ylös lainatussa kantorepussa ja Skidi jaksoi (ihme kyllä) itse.

Lizardi tuli kyttäämään vuorireissulla retkibanaania.

Satama auringonlaskun aikaan.

Se tunne kun lapsia ei tarvitse pyntätä. Haastavinta on muistaa vessassa käydessä ottaa uikkari pois.

Koti-insinööri ja Skidi yrittävät näyttää viileän filosooffisilta.

Skidi, Snadi ja Desigualin ale.

Satama.

Hotellissa oli "quiet pool"rauhallista auringonottoa ja nokostelua varten. Juuri sitä konseptia mitä olen kaivannut lapsivapaiden hotellien tilalle!

Skidi kehitti laatoilla todella monimutkaisen pistelaskuun perustuvan leikin nimeltä "gaala".
Vain Snadi tajusi mistä on kyse.

Olen entistä vakuuttuneempi, että tämä on se paikka, johon päädyn eläkepäiviäni viettämään. Tähän tyyliin.

Ps. Jos olette menossa tänne ja kaipaatte spesifimpiä vinkkejä niin kyselkää ihmeessä!

Alkaa se loma näinkin

Tämän loman alku osoittautui ikimuistoiseksi.

Vähänkö tää kaverilta lainattu taaperonroudausreppu pelasti! Skidillä meineillään leikki, jonka
säännöissä ilmeisesti kielletään normaalisti käveleminen.

Se alkoi molemmilla jo pakkausiltana. Hiipivä huono olo. Seuraavana aamuna - lyhyiden ja heikkolaatuisten yöunien jälkeen - oli pakko todeta yhteen ääneen tämän reissun alkavan sillä, että perheen molemmat aikuiset ovat jonkinlaisessa epäkunnossa - eikä mitään käsitystä mistä.

Töissä kaikki olivat terveitä. Lapset olivat terveitä. Oireet olivat vain pahaa oloa. Myös synkronointi ihmetytti - olemmeko syöneet jotain? 

Oli mikä oli, edessä olisi henkisesti hyvin, hyvin pitkä matkapäivä.

Tiesin kokemuksesta, että jackpot olisi minulla. Koti-insinööri saa pöpöt aina kolminkertaisina ja kuumeen kanssa. Hän olisi täysin pois pelistä. Minä taas selviän näistä yleensä vähän vähemmällä. Vastuu koko köörin siirtymisestä kotoa kohteeseen olisi minulla, vaikka omassakin vatsassa olisi meneillään hoplop.

Ennustukseni osui täysin oikeaan. Pääsimme kuitenkin *jotenkin* perille, jonka jälkeen kaaduimme sänkyyn. Ensimmäinen päivä meni hotellihuoneessa leffojen merkeissä, mutta 12 tunnin yöunien jälkeen minun oloni koheni.

Päivän mietelause tuli Skidin suusta. Väsyneissä tunnelmissa alkanut matka oli muistuttanut yhdestä olennaisesta asiasta: "Aikuiset ovat kuitenkin aika tärkeitä".

Kiitos. Vaikka keskitymme yleensä rutiinien läpiviemiseen ja sääntöjen latelemiseen, olemme myös viihdevastaavia. Jos olemme syystä tai toisesta yhtäaikaa kanttuvei, ei kellään ole kivaa.

Noh, nyt Koti-insinöörillä on myös ihan rehellinen flunssa, Snadilla silmätulehdus ja Skidillä korva kipeä. Mutta kesä on talven keskellä, ruokakaupassa myydään edullista punaviiniä ja minä olen kunnossa. Kaikki järjestyy.

Ennen oli ennen, nyt on nyt

Järjestelin vuosittaisen vanhenemiseni kunniaksi valokuvia kansioihin. Tuli mieleen, että elämä on monella tavalla aika erilaista kuin ennen. Tiedän todella paljon enemmän elämästä nykyään kuin 10 vuotta sitten.

Ennen oli hiukset, tissit ja vyötärö.

Kyse on pienistä asioista. Esimerkiksi.

Ennen halusin ostaa vaaleanharmaan silkkimaton.
Nykyään on tärkeintä, että kaikki kodin tekstiilit voi pestä kuudessakympissä ja täishampoolla eikä taikataikina tartu kuituihin.

Ennen kuvittelin, että lasagne ja pasta bolognese tehdään about samoista aineksista.
Nykyään tiedän, että ne ovat aivan eri asia. Toista voi syödä ja toista ei.

Ennen harrastin seinäkiipeilyä, sukellusta ja tunturivaelluksia.
Nykyään harrastan pikkuskidien yleisurheilutreenien katselua.

Ennen kuvittelin, että fiksuin tapa kävellä on siirtää jalkoja vuorotellen säännöllisesti eteenpäin.
Nykyään tiedän, että ihan yhtä hyvin edetä voi myös siirtämällä jalkoja taaksepäin ja sivulle, kaksi senttiä kerrallaan, pomppien tai jopa peruuttaen.

Ennen kavereita ärsytti se, jos olin myöhässä etkoilta.
Nykyään kavereita ärsyttää, jos tartutan korvamadoksi Ryhmä Haun tunnarin.

Ennen kuvittelin, että lapset opettelevat vieraita kieliä peruskoulun kolmannelta luokalta lähtien.
Nykyään tiedän, että jo kolmevuotias voi ilmoittaa puhuvansa tästä lähtien vain ranskaa ja ihan ilman vaivalloista opettelua.

Ennen tiesin, että puuro alentaa kolesterolia.
Nykyään tiedän, että puurosta voisi rakentaa taloja. Sen verran kovaa tavaraa se on kuivuessaan.

Jos ennen heräsin yöllä säpsähtäen, painajainen koski virhettä tuntilaskutuksessa.
Jos nykyään säpsähädän yöllä hereille, painajainen koskee sitä, että huomenna on luistelua.

Ennen suhteeni hiljaisuuteen oli selkeä. Olin yksin kotona.
Nykyään hiljaisuus merkitsee joko sitä, että
a) joku syö sohvan takana perusvoidetta suoraan purkista tai
b) sitä että olen töissä.

Ennen otin gaalassa kuvia miesnäyttelijöistä kuten Antti Reini.
Nykyään otan gaalassa kuvan miesnäyttelijöistä kuten Visa ja Turska.

Ennen pahinta, mitä matkalla olisi voinut tapahtua, oli oman matkalaukun häviäminen.
Nykyään pahinta, mitä matkalla voi tapahtua, on Tyypin ja Peppujässikän häviäminen.

Oppia ikä kaikki. Jatkakaa toki listaa!

Muista ruokkia bakteerit

Aina välillä tiede- ja terveysuutisissa tuntuu olevan vaihe, jolloin tietystä aiheesta pukkaa paljon juttua. Nyt tuntuu, että valokeilaan on nostettu suolisto. Eikä syyttä. Näyttää siltä, että suoliston ja terveyden yhteys on paljon monimuotoisempi kuin on kuviteltu.

On jo jonkin aikaa tiedetty, että suoliston hyvinvoinnilla on yhteyksiä muiden terveysmittarien kanssa: antibiootteja alle kaksivuotiaina saaneet lapset ovat taipuvaisia lihavuuteen ja runsas bakteerikanta auttaa stressitasojen hillinnässä.

Allergisillekin on hyviä uutisia. Pähkinään on kehitetty probiooteilla terästetty siedätysohjelma, joka tuntuisi tehoavan enemmistöön. Tämä on hyvä uutinen Snadille, joka on allerginen melkein kaikille hedelmille paitsi banaaneille ja sitruksille, mutta voimakkaimman reaktion aiheuttaa pähkinä. Vaikka reaktio ei ole hengenvaarallinen, se on voimakas: iho menee kauttaaltaan punaiseksi ja turpoaa ja punotukseen riittää hyvinkin pieni annos.

Tämän lisäksi suolistosta on löydetty "toinen aivokeskus" (katsokaa dokkari Areenasta jos suinkin ehditte!), joka säätelee persoonallisuutta.

"Jo nyt on viitteitä siitä, että esimerkiksi Parkinsonin taudin kaltaisilla sairauksilla saattaa olla juurensa suoliston hermostossa. Ja sekin on jo selvinnyt, että suolistomme hermosto vaikuttaa ihmisen persoonallisuuteen, valintoihin, arkuuteen ja rohkeuteen. "

Hyvänen aika. 

Kun tähän vielä yhdistetään se, että suolistotulehdukset on yhdistetty tuntemattomiin viruksiin, päästäänkin siihen, millaista puffettia näille hyville hyyryläisillesi pidät: kun syöt, ruokit sekä itseäsi mutta myös satoja bakteereita!

Mielenkiinnolla odotan ravitsemussuosituksia, joissa otetaan huomioon myös suolistoasukkaiden hyvinvointi. Ja ehkä marketista saa joku päivä bakteerimakaranilaatikkoa.

Sillä välin pitänee syödä lunta hämähäkkeineen ja linnunkakkoineen ja möyriä metsässä.

Wilma on syytön

Koulun ja vanhempien yhteydenpitoon tarkoitettu tietojärjestelmä Wilma saa välillä kuulla kunniansa. Viimeksi asialla oli Sari Helin. Tämä järjestelmä kuulemma pilaa koulun ja kodin välit.

Anteeksi, mutta minua alkaa pikkuhiljaa nolottaa olla vanhempi.

Juu, onhan se Wilma ruma. Kyllä, käyttöliittymä on mallia karvalakki. Silti olen onnistunut löytämään sieltä kaiken tarvittavan - toisin kuin epämääräisistä, repun pohjalle unohtuneista heippalapuista tai viiden sadan ihmisen sähköpostilistoilta. Väitän, että vain teknisesti poikkeuksellisen rajoittunut ihminen ei osaa käyttää Wilmaa - ja sitten lienee ongelmia muidenkin tietojärjestelmien kanssa.

Järjestelmä on syytön myös viestien sisältöön. Ihan yhtä älykästä olisi syyttää sms-teknologiaa ikävistä tekstareista.

Se, millaista palautetta kanavaa pitkin tulee liittyy opettajaan ja vanhempaan, ei järjestelmään. Kukaan ei kiellä puhumasta opettajan tai rehtorin kanssa kanssa, jos kokee palautekäytännön epäreiluksi, negatiiviseksi tai liian yksityiskohtaiseksi. Kyseessähän saattaa olla jopa väärinkäsitys.

Ja se taas, miten palautetta käsittelee ja tulkitsee, liittyy vanhempaan itseensä, ei järjestelmään.

Siinäpä se meidän pihvimme höyryää.  

Olemme aivan armottoman huonoja ottamaan vastaan mitään palautetta oman lapsemme toiminnasta ja käytöksestä, oli kyseessä sitten tarjoilija tai opettaja. Huonolla itsetunnolla varustettu ihminen kokee kaiken kritiikin hyökkäykseksi omaa identiteettiään kohtaan.

Mokat ovat alkuun yhteisiä, tietenkin. Syyllistyminen siitä, että ekaluokkalainen unohtaa liikkakamansa kuuluu asiaan. Toivon, että yläasteella ipanan voi jo olettaa muistavan itsekin jotain.

Maa kutsuu. Ihan kaikesta ei tarvitse sydänjuuriaan myöten loukkaantua eikä tietojärjestelmän viestejä tarvitse dramatisoida tai ylitulkita. Läksyt tekemättä -merkintä tarkoittaa, että tiedoksi, ipanasi läksyt olivat kyseisen tunnin osalta tänään tekemättä. Ja vastavuoroisesti Läksyt tekemättä -merkintä ei tarkoita, että lapsesi on idari kuten sinäkin.

Sitten tuppaa unohtumaan myös se, että eivät ne opettajat niitä merkintöjä huvin vuoksi lähettele. Niitä lähtetetään, koska meidän odotetaan puhuvan kotona koulun säännöistä: jos puhelin on päällä luokassa, voidaan kotona vielä kerrata miksi se pitää laittaa pois päältä. Ja onhan se nyt ihan todella hyvä, että saan tiedon, jos olen lähettänyt ipanan kouluun liian myöhään. Huomenna sitten skarpataan.

Olen itse erittäin tyytyväinen tähän "reaaliaikaiseen rikosrekisteriin". Haluaisin päiväkoti-ikäisillekin kunnon tietojärjestelmän, jossa olisi kaikki akuutti info: kevään muistettavat päivämäärät, meneillään olevat epidemiat, allergiat, päiväunet ja varhaiskasvatustavoitteet.

Wilman käyttö on loppujen lopuksi ihan helppoa. Poteroista poistuminen on paljon vaikeampaa.

Ongelma ei ole kilpailu

Opetusvirasto on päättänyt lakkauttaa koulujen väliset urheilukilpailut. HS:n urheilutoimituksen esimies linjasi, että urheilukilpailut ovat kivoja vain niille, jotka osaavat urheilla. Koululiikunnassa ei kuulemma ole kyse kilpailemisesta.

Naisten Kympillä 2013 Kuva: Dorit Salutskij

Noh, kaikissa kilpailuissa on tietenkin kamalaa, jos ei osaa. Tämä pätee myös muihin kilpailuihin, kokeisiin ja testeihin, oli sitten kyseessä inssiajo tai mantsan pistarit. Mutta ettäkö koululiikunnassa ei saisi olla kyse kilpailemisesta? Ei tunnilla tarvitsekaan olla, mutta eihän kilpailuihin pidäkään kaikkien mennä.

Kerron oman tarinani. Olin koulussa "ihan hyvä". Äikkä sujui, matikka ei. Bilsa oli kivaa, historia mälsää. Keskiarvo pyöri kahdeksan ja yhdeksän välillä.

Koululiikunta oli kuitenkin ainoa aine, jossa enimmäkseen onnistuin. Uinti oli kamalaa (kunnes opin uimaan) enkä voinut sietää joukkuelajeja, mutta pelasin kiltisti pesistä ja korista, koska pallosilmäni oli vireessä ja aina se matematiikan tunnilla uupumisen voitti.

Mutta yleisurheilussa suorastaan loistin. Olin kevyesti koulun nopein tyttö eikä ohitseni päässyt pojistakaan kuin pari vuotta vanhemmat. Koulujen väliset urheilukilpailut olivatkin vuoden kohokohta. Kävin napsimassa koululle kultaa satasella ja pituudessa (myös korkeudessa, heti kun tajusin että saan osallistua sinnekin) monta vuotta peräkkäin.

Urheilusaavutukset olivat silloiselle itsetunnolleni tärkeitä rakennuspalikoita. En ollut mikään erityisen suosittu tyttö vaan ihan perusnörtti, joka opiskelun ohella vältteli pahimpia kiusaajia siinä missä muutkin. Urheilukentällä olin kerrankin jossain hyvä, parempi kuin muut. Olin nopea ja vahva. Se ei ollut kovin tyttömäistä, mutta viis siitä. Vahvoille ei vittuiltu.

Kilpailuinnostus tyssäsi lukioikäisenä kun jäin kertaalleen toiseksi. Kisoihin alkoi osallistua aktiiviharrastajia, niitä jotka kävivät treeneissä. Kisoissa ei enää pärjännyt pelkällä lahjakkuudella. Olisi pitänyt oikeasti alkaa panostaa lajiin enemmän kuin kerran viikossa. Sen sijaan päätin lopettaa urheilemisen kokonaan.

Näin jälkikäteen olisin toivonut, että joku olisi siinä vaiheessa haastanut vähän ajatteluani. Minähän lopetin, koska yritin saada voittoa ilmaiseksi. Kukaan ei sanonut, että ei se niin mene, pitää osata paitsi lajinsa myös harjoitella ja kilpailla!

Noh, olisin todennäköisesti silti lopettanut, koska en ollut mukana palavasta intohimosta.  

Minusta tärkein viesti olisi se, että reilussa kilpailemisessa ei ole mitään pahaa - hullut vanhemmat tai pedagogisesti taitamattomat opettajat/valmentajat sen liikuntakokemuksen pilaavat. Kilpailemaan voi ja pitää oppia. Ja kilpailemaan opettamisen voi helposti nähdä jopa peruskoulun tehtävänä.

Kilpaileminen tarjoaa valtavasti henkisen kasvun paikkoja ja tuo meidät lähemmäksi omia heikkouksiamme.

Voiko kilpailuasetelmaa käyttää hyväksi? Miten asetetaan tavoitteita? Milloin on kiristämisen ja milloin luovuttamisen paikka? Voiko kilpailutilannetta oppia sietämään? Uskommeko, että tuloksia voi parantaa harjoittelemalla vai petymmekö tappiosta ja tulkitsemme että yrittäminen on turhaa?

Kilpailuissa on mukana myös sosiaalinen puoli.

Miten suhtaudumme voittajiin ja häviäjiin, onnistujiin ja epäonnistujiin? Onnittelemmeko reilusti parempiamme? Osaammeko kannustaa, lohduttaa ja motivoida hävinneitä? 

Eivät nämä kysymykset nyt kovin kaukana suomalaisen yhteiskunnan ongelmista ole.

Ps. Viime viikolla kävi niin, että Skidi tuli elämänsä ensimmäisistä pienimuotoisista yleisurheilukisoista kotiin mitali kaulassa. Rimppakinttu tuli kolmanneksi ikäluokkansa tyttöjen 40 metrillä. Ilman harjoittelua, paljain jaloin.

Olimme yllättyneitä, mutta yllättynein oli kuitenkin Skidi itse. Nyt vain pitäisi olla tekemättä ne samat virheet, jotka itse tein.

Työsuhde-etuja

Perjantain kunniaksi pieni työelämäpohdinta.

Olen viettänyt perjantaisin omien duunien päivää jo marraskuusta 2012. Kirjoitan firman nimissä kirjoja, kolumnia ja blogia ja kokoan koulutusmateriaaleja.

Huomaan olevani aika kiintynyt tähän järjestelyyn. Perjantai nimittäin edustaa harvinaista asiaa: rauhaa. Kotitoimistossa on valtavasti ilmaisia työsuhde-etuja.

Kotitoimistossa ei mene aikaa hukkaan.

Duunimatkani on periaatteessa ihan keskiverto, mutta huonojen julkisten liikenneyhteyksien takia ajallisesti pitkä. Matkaan saattaa mennä pyöräilykauden ulkopuolella tunti ja vartti. Kuten eilen. Ensin ei tullut bussi, sitten kun se tuli, se oli tupaten täynnä, joten matka kesti pitkään, ratikka meni nenän edestä ja kaiken kruunasi ihana Helsinginniemen talviviima. Olisin ollut lenkkeillenkin nopeammin perillä.

Kotitoimistossa tulee tarpeellisia aivokatkoksia. 

Työni on koneen ääressä kököttämistä, johon facebookissa notkuminen ei tuo taukoa. Aivojen umpikujasta pääsee ulos vain nollaamalla tilanteen ja tekemällä jotain aivan muuta. Kotona laitan pyykit pyörimään, keitän kahvit, tuijotan tinttejä, hiirtä ja jänistä, pyyhin ruokapöydän (onneksi en useammin näe sitä päivänvalossa) ja otan kuvia.

Kotitoimistossa voi ottaa päiväunet.

Iltapäiväväsymykseen on muitakin lääkkeitä kuin kofeiini (vaikka täällä saakin hyvää kahvia!). Kotitoimistolla voi oikaista sohvalle ilman että kukaan ihmettelee.

Kotitoimistopäivä lisää tunnetta elämän hallinnasta. Jos tarve vaatii, voin priorisoida duunit ja vapaa-ajan mieleni mukaan: halutessani pääsen aamupäivällä lenkille tai piipahdan lounasaikaan kampaajalla. Harhaa tai ei, se on tervetullutta vaihtelua normaalitilanteeseen.

Omituisinta on, että konttorirotan näkökulmasta ei oikeastaan ole oikeastaan mitään syytä, miksi työpaikka ei voisi olla enemmän kuin kotitoimisto. Kyse on vain siitä, että työyhteisöissä on totuttu suorittaman työpäivän riitti tietyllä tavalla. Viis siitä, vaikka se on kaikkien kannalta epätehokas.

Perhetilinpäätös 2014

Välillä tuntuu, että elämässä ei tapahdu mitään. Kaikki päivät kulkevat samaa rataa samojen rutiinien ryydittämänä. Tässä työ-päiväkoti-koti -kolmion sisällä sokeutuu edistykselle. Lasten edistykselle.

Muutoksia ei tietenkään tule viikoittain, mutta vuoden tarkasteluväli on jo avartava: vuoden sisään on tapahtunut valtavasti kaikenlaista sekä iso- että pikkusiskossa. On sanottu hyvästi ja tervetuloa ainakin seuraaville asioille.

Hyvästi!

• Vaipat. Vihdoin! Luulin, että tämä show ei ikinä lopu. Päiväkuivuus oli saavutettu jo vuosi sitten keväällä, mutta yöt menivät vaipalla. Asia ratkesi cold turkey -menetelmällä: yövaippa vain otettiin pois ja annettiin vahingon muutaman kerran tulla. Uudeksi rutiiniksi tuli yöpissitys ennen omaa nukkumaanmenoa, sen jälkeen on ollut rauhallista. Hallelujaa.
• Kaikki alle metrin mittaiselle tarkoitetut vaatteet ovat jääneet pieniksi. Tämä tarkoittaa sitä, että Snadille alkaa olla se yleisin näköala ihmisten takapuolet.
• Pinnasänky. Tämä siirtymä pelotti tälläkin kertaa. Mutta ei, Snadi nukahtaa laidattomaankin sänkyyn viidessä minuutissa eikä kömmi yöllä viereen.
• Päiväunet. Näitä nukkuvat vain aikuiset. Viikonloppujen ohjelma on suunniteltavissa ilman katkoksia.
• Höyhensarja. Skidillä meni 20 kiloa vihdoin rikki. Kyllä siinä kestikin.
• "Äiti mulla on vähän paha olo..." Kukaan ei enää yrjöä autoon!!!!!!

Tervetuloa!

• Koulu-koulumatka-iltapäiväkerho-läksyt-reppu-kasinaamut-wilma. Huh. Koulun aloittaminen edellyttää skarppaamista koko perheeltä. Eniten tottumista on ollut siinä, että koulu alkaa tiettyyn aikaan, eskariinkin kun sai vielä valua aika rauhassa noin yhdeksältä.
• Rautaleegot. Skidillä on vaihtunut koko eturivistö ylähäältä ja alhaalta, mikä tekee koko naamasta jotenkin ison tytön oloisen. Kädetön hammaskeijun uuvatti on toki hukannut minihampaista puolet.
• Hiihto. Koko perhe on todistettavasti ollut suksilla yhtä aikaa. Ei ehkä ihan vielä tarvitse lähteä hiihtovaelluksille, mutta jostain täytyy aloittaa. Ps. Myös luistimilla ollaan käyty, mutta se ei mennyt ihan putkeen. Snadi ilmoitti viiden minuutin jälkeen, että kiitos, nyt voidaan mennä kaakaolle ja pullalle ja äiti oli ihan samaa mieltä.
• Ravintolaruokailu. Pystymme käymään ravintolassa syömässä aivan rutiinina, leikkipaikka helpottaa mutta ei ole pakollinen. Erityisen onnellinen olen siitä, että voimme käydä jopa japanilaisessa ja kaikki nirsoilijat (= Skidi ja Koti-insinööri) löytävät sieltä mieleistä syötävää. Nyt voisi kokeilla muitakin etnisiä.
• Itsenäisyys lisääntyy. Molemmat lapset voi nykyään jättää kaverin luo leikkimään tai synttäreille juhlimaan ilman vanhempia. Yöhoitokin on aika helpoksi mennyt. Aikamoista!
• Yhteiset leikit. Vaikka ikäeroa on neljä vuotta, ipanat tulevat älyttömän hyvin toimeen keskenään. Isompi määrää, mutta pienempi on opetellut jo neuvottelemaan ettei hänen tarvitse aina olla koira.

Tästä vuodesta ei vielä tiedä, mutta edessä on ainakin 10 viikon kesäloman selvittäminen leireineen ja ehkä ärrä-juhlat. Ja jos se menisi vielä jakeluun, että ihmisestä ei voi tulla isona käpytikkaa eikä siihen itku auta.

Matkalle vielä yksi reppu

Vuotuinen perhematka häämöttää jo tapahtumahorisontissa. Matka suuntautuu turvallisesti Kanarialle, samaan lahdenpoukamaan kuin viimeksikin, mutta eri hotelliin.

Reissu on monella tapaa historiallinen.

Tämä on ensimmäinen matka lapsiperheajanlaskun aikana, jolloin rattaat voi jättää matkasta pois, tarpeettomina. Kukaan ei enää nuku niissä päiväunia ja Snadin logistiset taidot ovat kehittyneet huimasti. Kuopus on tietenkin ollut kävelytaitoinen jo pari vuotta mutta kävelyinto, -vauhti ja -kestävyys ovat kasvaneet vasta viimeisen vuoden aikana sellaisiin mittoihin, että kävellä voi parinkin kilometrin matkoja.

Mutta mutta, huomaan kaipaavani jotain back-uppia. Hotelli on rinteessä ja lisäksi voisimme tehdä muutenkin retkiä pitemmälle, mahdollisesti koluta jopa lyhyitä trekkausreittejä. Entäs jos kuopus ei jaksakaan ja voimat loppuvat kesken? Hartiakyydillä pääsee toki eteenpäin hoikan, alle 15-kiloisenkin kanssa, mutta se on niskalle aika raskas vaihtoehto.

Sitten törmäsin tähän Valeäidin postaukseen. Lentokentällä otetussa kuvassa mutsin selässä pötköttelee joku Snadin kokoinen tyyppi.

Vauvojen kantamisesta puhutaan paljon, mutta ei ole tullut mieleenkään, että toimiihan se isommillekin. Taidanpa siis tempaista mukaan vielä yhden repun, uuvahtaneelle turistinpätkälle - varsinkin kun niitä saa lainaksi. Parempi myöhään!

Kalenterimerkintöjä

Skidi sai joululahjaksi kalenterin. Annoin vinkin, että hän voisi merkitä sinne tärkeitä päivämääriä vaikka ympyröimällä perheenjäsenten, ystävien ja tuttavien nimi- ja syntymäpäivät sekä muita tärkeitä päivämääriä.

Kun sitten vilkaisin kalenteria, ilahduin. Kalenteri oli täynnä merkintöjä!

Paitsi, että emme tunne ketään Visaa. Ja toisaalta Isin kunniaksi tussattu tammikuun 28. päivä ei osunut mihinkään minun tiedossani olevaan merkkipäivään.

Selitykset toki löytyivät.

Visa tarkoitti tietenkin Galaxin Visa ja Turska -parivaljakon toista osapuolta. Isin päivä taas oli ihan muuten vain isin halimispäivä. (Toim huom. ÄIDIN HALIMISPÄIVÄÄ EI OLLUT) Lisäksi oli ympäröity muuten vain hienoja nimiä.

Ja sitten vielä.

Joistakin monen nimen litanioista oli huolellisesti teipattu piiloon yksi nimi valkoisen paperin avulla.

Nämä olivat olleet vahinkoja. Skidi oli täpinöissään ympäröinyt viitosluokkalaisen Henrin. Vasta jälkikäteen oli tullut mieleen, että ei oikeastaan tunne Henriä hirveän hyvin (...toisin kuin Visan). Rehellisyyden nimissä Henri piti sensuroida.

Kysäisin myös Saulin kohdalle piirretystä kakusta.

Tietenkin siksi, että muistaisimme viettää presidentinpäivää.

Kaikki väittävät, että lapset kasvavat nopeasti, mutta lisäisin tähän vielä että boksin sisäpuolelle pääseminen (joutuminen?) tapahtuu vasta paljon myöhemmin.

Ensi vuonna sitten kalenteri ja korjauslakkaa.

Itse haluamiaan -lista

Markus Kajo kirjoitti hienon listan haluamisistaan. Tässä minun.

1. Haluaisin, että -6 astetta ei tuntuisi -14 asteelta. Jos on pakko olla pakkasta, pitäisi olla juuri se astemäärä, joka mittarissa lukee. Muuten on naama ja reidet aivan jäässä koko päivän. (Todellisuudessa haluaisin vain pikakelata pari kuukautta eteenpäin, mutta kuitenkin niin että samalla ei ohitettaisi myös laskiaispullakautta.)

2. Haluaisin ihan pienen kameleontin sormen päähän istumaan.

3. Haluaisin, että joka kerta kun verottaja lähestyy kirjeellä aivoni eivät säikähtäisi ja laittaisi ruumista välttelemään sisällön kohtaamista vaan reippain mielin sen avaisin, koska hyväähän tämä yhteiskunta vain haluaa.

4. Haluaisin, että ikinä ei olisi krapula, menkat ja flunssa yhtä aikaa.

5. Haluaisin, että valtuuston kokoukset eivät sijoittuisi maanantai-iltaan ja kestäisi kuutta tuntia. Kuunnelkaa vaikka niitä lähetyksiä. Mitään järkevää ei tule kenenkään suusta.

6. Haluaisin, että kuitit eivät haalistuisi ja että muistaisin aina kirjoittaa taksikuitteihin, mikä matka tämä oli. Tätä ehkä haluaisi vielä enemmän kirjanpitäjäni.

7. Haluaisin tykätä hedelmistä ja aamuista. Hyvin usein ihmiset instagramissa kuvaavat hedelmiä aamuisin. He vaikuttavat onnellisilta ja tasapainoisilta.

8. Haluaisin upottaa naamani säännöllisesti koiran turkkiin.

9. Haluaisin joskus uida tai sukeltaa delfiinien kanssa.

10. Haluaisin, että lastenvaatteissa ei olisi kahden koon kokomerkintää (esim. 98-104), koska se on nähdäkseni mahdottomuus ellei vaate sitten veny tai kutistu valtavasti.

11. Haluaisin, että päässäni ei heti aamusta soisi Ryhmä Haun tunnari.

Lopuksi haluaisin lukea muidenkin listoja kuin Markus Kajon. Ja että ainakin Valeäiti, Lähiömutsi ja Salamatkustaja tuottaisivat tällaiset listat. Ja jos ihan kenestä vaan tuntuu, että voisi tällaisen listan tehdä, niin sellaisen saa tuohon alle laittaa.

Aikuiset kakarat

Yksi aihe nousee säännöllisin väliajoin puheenaiheeksi. Lapsiviha. Tällä kertaa rollaattorimummo oli solvannut lasta ratikassa.

Yksi luonteva selitys on, että mummolla on joku persoonallisuushäiriöitä aiheuttava muistisairaus.  Tai sitten kyse voi olla sitä, että eläkesukupolvien edustajat tuntevat olevansa jotenkin alakynnessä. Yhteiskuntahan on täysin pilalla, kun kirkosta saa erota, homot mennä naimisiin (tämä raivo meni jopa lapsivihan ohi) ja pikkulasten kanssa uskalletaan poistua kotoa, ihan ulkomaan matkoille asti. Ihmiset eivät kasvata lapsia enää väkivallalla hiljaisiksi kuten silloin vanhoina hyvinä aikoina oli tapana.

Mutta mistä on kyse silloin kun dementia tai sukupolvien välinen kuilu ei selitä käytöstä? Onko huutelijoilla ja nettivihaajilla huono itsetunto vai joku pakkomielle? Vai johtuuko tämä nyt siitä samasta geenistä, joka tekee meistä väkivaltaisia? Tällainen ihminen on impulsiivinen - kuin pikkulapsi. (Oh, the irony.)

Olin juuri tänään Radio Helsingissä puhumassa aiheesta lapset ravintolassa. Kuvittelin, että tästä ei enää tarvitse puhua, varsinkin kun monissa ravintoloissa tuntee perheenkin kanssa itsensä erittäin tervetulleeksi. Noh, nettikeskusteluja kahlaamalla löytyi tietenkin suoranaisia väkivallalla uhkauksia, jos lapsi esimerkiksi osuu seisovassa pöydässä aikuisen eteen. Häntähän pitää talloa.

Ymmärrän, että netissä on hirveän helppo mölöttää mitä sattuu ja trollata tahallaan, mutta mikä ihmisestä tekee tuollaisen vajakin ihan naamatusten? Onko suomalainen lapsiviha todella näin voimissaan?

Itse joudun kerran vastaavan tilanteen eteen. Skidi tuli sisälle leikkipuistosta vähän vaisuna. Hän kertoi, että puistossa oli ollut nuoria, jotka olivat huudelleet hävyttömyyksiä hänelle ja kaverilleen.

Lähdin paikalle kameran kanssa. Pyysin n. 18-vuotiaita teinejä poseeraamaan, jotta saisin heistä hyvä otoksen, törkeyksien huutelijat kun ovat täälläpäin niin harvinaisia. Juoksivat karkuun eikä heitä ole sen koommin näkynyt.

Aikuisten kauhukakaroiden käytökseen on pakko puuttua - kuten kolumnin äitikin teki. Keskenkasvuiselle on pakko näyttää, mikä on soveliasta ja mikä ei. Solvaaminen kun kertoo vain ja ainoastaan solvaajasta itsestään. Aina.

5:2 dieetin esimerkkipäivä

Sain gaalakuvasta palautetta. Pikkubroidi ilmoitti, että olen riutuneen näköinen. No en ole, mutta tuli mieleen eräs 90-luvun kesä, jolloin laihduin stressin seurauksena muutaman kilon: mutsi oli roudaamassa anemiatesteihin.

5:2 siis tehoaa. Vaikka pudotuksessa on kyse vain kolmesta nihkeästä kilosta (ja puolikkaasta vaatekoosta), mun kropassa se näkyy heti. Samalla on lähtenyt myös epämääräistä turvotusta.

Saan paljon kyselyitä dieetin käytännön toteutuksesta ja Vihreä Lintu pyysi esimerkkipäivää.

Tässä siis paastopäivä avattuna:

7:30 Herätys. Ei aamupalaa, vesilasillinen. Duunissa tee.
12:30 Lounas. Panostan tähän ruokailuun joten vedän yleensä proteiinia ja salaattia 350-400 kalorin edestä.
15:00 Kahvi jossa teelusikallinen maitoa. Vettä.
18:00 Päivällinen hyvin kevyenä: hapankorppu, raejuustoa ja tomaattia (+yrttisuolaa) tai pikku annos kevyttä linssikeittoa. Vettä.
21:00 Iltatee. Vettä.
23:00 Nukkumaan. Tämä tuntia aikaisemmin kuin normaalisti.

Ja tällä setillä siis kaksi päivää viikosta, itse valitsin maanantain ja torstain. Muut päivät saa olla ihan normaalisti (mikä ei tarkoita yletöntä sikailua).

Tämä oli siis minun mallini. Jos haluat kokeilla, muista seuraavat jutut.

1. Testaa. On ihan yksilöllistä, miten ateriajako parhaiten toimii ja minä viikonpäivänä paastoaminen on helpointa. Tämän mallin löysin parin viikon testailun jälkeen.

2. Kärsivällisyyttä. Alkuun paastopäivät voivat olla hankalia (mm. sokeri- / kahviviekkarit voivat olla aika pahat) mutta mun kroppa tottui parissa kuukaudessa: nyt maha ei enää murise ja mieli ei vaadi iltaviiniä ja -voikkaria.

3. Jotkut päivät ovat vaikeampia kuin toiset. En tiedä miksi, ne vain ovat - palelee, päätä särkee ja aivot räjähtää, jos ei juuri tällä sekunnilla saa perhepizzaa tuplajuustolla ja 16 cl punkkua. Älä panikoi. Mikään ei mene pilalle, jos syöt vielä yhden omenan tai nappaat kaapista suolakeksin. Ja ota ihmeessä lasin pohjalle vähän punkkua. Seuraavalla kerralla sitten tarkemmin.

Ja jos kumppani mussuttaa paastopäivän iltana sohvalla vieressäsi glögiä ja syö kylmäsavuporoleipää, olet oikeutettu keskikokoisiin kilareihin. Mutta se tunne kun farkut tuntuvat löysiltä jalassa on kyllä ihan palkitseva.

Lainahöyhenissä gaalaan

Tuli gaala-kutsu! Yleensä alan ajatella juhlapukeutumista noin varttia ennen taksin tilaamista juhlapaikalle, mutta olin ottanut opikseni edellisestä kerrasta. Jouduin vuosi sitten hätäratkaisussa telkkariin ja nyt ajattelin ottaa toisen taktiikan. Kurkkasin siis vaatekaappiin jo eilen.

Iski klassinen mitämälaitanpäälle-kriisi. Vaatekaapin (ja meikkipussin) sisällössä tämänhetkinen elämäntilanne näkyy ihanan selkeästi: perussiistiä ja käytännöllistä neuletakkia löytyy, minkäänlaista bling-bling bilevaatetta ei. Tämä arjen glamour ei paljetteja vaadi.

Väriskaalakin on mustaa ja harmaata (eri sävyissä sentään). Ainoa väriläiskä oli pari kesää sitten häihin ostettu oljenkeltainen mekko, joka saa tammikuisen ihon näyttämään mozzarellalta.

Ei kuulkaa, vaikka kirjastonhoitajalook on kuulemma kuuminta hottia, ajattelin itse näyttää kerrankin joltain muulta.

Painelin luottoputiikkiini Nudgeen, josta löytyikin mahtava Piia Hännisen mekko (tuo vihreä tuossa etualalla). Luonnollisesti mekkoa oli jäljellä vain yksi kappale, joka osoittautui hiukan liian pieneksi. Olin jo valmis olemaan hengittämättä, kunnes kauppias sai idean. Hän päätti soittaa liikekumppanilleen, koska muisteli, että tällä on numeroa suurempi mekko kotona. Ja kas. Saan sen lainaksi.

Hyvänen aika sentään. Tämä on juuri sitä pelastetaan asiakas -ajattelua, mitä viikko sitten kaipailin. Kiitollinen asiakas on vielä astetta kovempi juttu kuin tyytyväinen asiakas.

Ostin lainamekon seuraksi vielä korvikset ja kynsilakkaa. Levittäkää punainen matto, täältä tullaan!

Ps. Ai niin: se koko, joka melkein mahtui oli 38. Kolkyt-fucking-kahdeksan!!!! Alkaa näkyä tää 5:2 jo vaatekoossa. Se on jotain se.

Miten aikaa tehdään

Mitähän tässäkin oli tapahtunut.

Olen kummallisessa elämäntilanteessa. Minulla on ruuhkavuosien lisäksi aika paljon hommaa - palkkatyön lisäksi pyöritän omaa pientä firmaani, jonka puitteissa teen monenlaisia kirjoitushommia, ja yritän räpistellä luottamustehtävissä.

Minulta kysytään monesti, että miten ehdin handlata kaiken.

Totuus on, että en ehdikään. Poden huonoa omaatuntoa joka suuntaan ja - toisin kuin kuvittelin - riittämättömyyden tunne vain lisääntyy. Yhtä lailla lisääntyy tyytymättömyys: vaikka kalenterissa lukee kaikkea, en omasta mielestäni ehdi mitään. 

Yksi aliarvioimani muuttuja on perhe.

Perhe-elämä vie koko ajan yhä suuremman siivun elämästäni. Luulin, että kävisi päinvastoin. Että kun vauvavuodesta ja uhmistaaperosta on selvitty, palataan kohti vanhaa. Mutta ei.

Vaikka lapset vaativat koko ajan vähemmän akuuttia hoitamista, pyllyn pesua, vaipanvaihtoa, päiväunia ja välipalabanaania, aikaa alkaa mennä yhä enemmän yhteiseen tekemiseen. Siihen kaikkeen kivaan, mikä liimaa perheen osista kokonaiseksi.

Leikkipuistossa jumittaminen on vaihtunut aikuisenkin näkökulmasta vähintään tyydyttävään vapaa-ajan viettoon useamman vuoden kestäneen hiljaiselon jälkeen.

Tarvitsen lisää aikaa.

En kaipaa omaa aikaa, vaan kaikenlaista aikaa. Tarvitsen lisää marginaalia, tilaa laiskottelulle, keskusteluille, aikaansaamattomuudelle, epäonnistumisille, hengittämiselle ja vastoinkäymisille. Haluan että maailmani kestää lattiaremontin, täiepisodin, päiväkodin virkistypäivän ja astianpesukoneen rikkoutumisen. Nyt ei kestä.

Alan enemmän ja enemmän kallistua sille kannalle, että pitäisi tehdä vähemmän asioita paremmin. Mutta mitä jätän pois?

On vaikea olla oman elämänsä tuottaja. Pitäisi tietää, mitä haluaa. Alan ymmärtää life coachien markkinaraon.

Vastaus on varmasti jo olemassa, mutta en vain näe sitä vielä. Sillä välin menen laittamaan pyykit kuivumaan.

Oikea laji ei riitä

Olemme aloittaneet lasten harrastuselämän suhteellisen myöhään. En ole nähnyt päiväkoti-ikäisen aktiivisessa harrastamisessa pointtia (lajeja kun on ihan omasta takaa), mutta kouluikäisen jaksaminen on jo ihan eri tasolla. Koulu vie suurimman osan energiasta, mutta parille harrastukselle on jo tilaa.

Tarjontaa - sekä liikuntaa, musiikkia että taidetta - on runsaasti, mutta valinnan tekee tietenkin vanhempi, omista lähtökohdistaan.

Skidille on ollut vaikea löytää mieleistä liikuntaharrastausta. Joukkuepelit ja kilpailuhenkisyys eivät ole kiinnostaneet edes lähtökohtaisesti ja tanssiryhmäkokeilutkin ovat jääneet muutamaan kertaan.

Selkeitä syitä kiinnostuksen puutteeseen ei löytynyt. Lapset eivät ole järin osaavia tai halukkaita analysoimaan, mikä lajissa tökkii, mutta sivulauseesta se selvisi. Siellä ei ollut ketään kivaa.

Sen lisäksi, että kevätesityksen askelkuviot eivät jääneet päähän, tanssitunnilla ei ollut aikaa tutustua kehenkään.

Tosiaan. Ei ollutkaan kyse lajista, vaan seurasta. Tai sen puutteesta. On vaikea sanoa, kumpi on merkityksellisempää: sosiaalisuus vai itse laji.

Muistaakseni minä halusin pianotunnille vain siksi että paras kaverinikin oli menossa. En ollut pimputtamisesta kauhean kiinnostunut, joten se jäi vuoden sisään. Partiota taas kokeilin yksin. Toista kertaa ei ikinä tullut.

Koulun liikuntakerhosta (jonne tyyppi meni hyvin pitkin hampain) löytyi hyvä kombo. Ihan tavallisessa jumppasalissa liikkuminen oli leikkiä, joka ei erityisesti tähdännyt mihinkään, ja paikalla oli kavereita.

Toivoa on. Tästä rohkaistuneena palasin urheilun juurille. Skidi aloittaa keväällä samassa yleisurheiluseurassa, johon itsekin teininä kuuluin - yhdessä parhaan ystävänsä kanssa.

Yleisurheilu on siitä kummallinen laji, että siitä harvemmin on sellaisenaan aikuisiän harrastukseksi, mutta toisaalta se tarjoaa hyvän pohjan harrastaa jatkossa mitä vain. Hiekkakasaan pomppiminen, keppien heittäminen ja täysiä juokseminen kun on hauskaa ihan muuten vain.

Ja jos ei sekään nappaa niin ei väkisin. Kai sitä voi toistaiseksi harrastaa kavereitakin.

Kertokaapa, millä tavalla teidän perheessä on ne kiinnostavat lajit löydetty?

Pelastetaan asiakas

Kävin alennusmyynnissä lähikaupassani Stockalla. Muistin taas, miksi en yleensä jaksa tavarataloja vaan asioin pienemmissä liikkeissä tai verkkokaupassa - ostoskokemus on läkähdyttävä, sekä henkisesti että fyysisesti.

Tavaratalojenhan ei tarvitsisi olla ankeita. Koska Stockan pelastamiseksi on jo pistetty pystyyn kansaliike, kannan korteni kekoon. Tässä tällä kerralla koetut ongelmat.

1. Ei löydy.
Ellei selkeää missiota ole (vrt. punainen villakangastakki - työvaatteita) suurin osa kallista aikaa menee epämääräiseen penkomiseen ja lappuinformaation etsimiseen: onko tätä neuletta koossa 38? Mikä hemmetin koko on UK12? Missä merkissä on hyvä hinta-laatu -suhde? Pitääkö tämä neule pestä käsin? Löytyykö mistään mustia farkkuja, joissa olisi korkea vyötärö?

-> Varsinkin alennustuotteita voisi ryhmitellä tarkemmin koon mukaan, mutta tarvitsisin myös myyjää, vaikka en heti tajua tarvitsevani. Ongelmani ovat pistemäisiä.

2. Ei ole.
Yritin metsästää Skidille uikkareita. Yhtään koon 128 asua ei löytynyt. No, tähän vuodenaikaan on ymmärrettävää, että esillepanossa on keskitytty talvihaalareihin, mutta uimahalliin ja etelänlomalle tarvitsee uima-asun talvellakin. Ja myyntinäkökulmasta olisin kaivannut muutakin: uikkareiden vieressä olisi voinut olla uimatossut, -lasit, kellukkeet ja renkaat, myös aurinkosuojat.

-> Joku perusmalli sesonkituotteiden ulkopuoleltakin hyllyyn.

3. Sovaripaniikki I.
Tyyppi on jo hyvin pitkällä jos hän haluaa, viitsii ja ehtii sovittaa, mutta merkkien koot vaihtelevat ja ihmiset ovat paitsi harhaisia myös jumiutuneita. Alkkareissa on ikävä huomata, että se seuraava tuumakoko olisi sittenkin ollut parempi.

-> Ketään ei saisi päästää sovariin yksin - tässä vaiheessa viimeistään myyjän pitäisi tarjoutua jeesaamaan tai sitten sovarissa pitäisi olla joku hätänappi.

4. Sovaripaniikki II.
Jos haluat pahoittaa mielesi välittömästi, mene sovituskoppiin. Iho on läiskikäs, tukka huonosti ja peilistä näkyy vain valtava persus.

-> Antakaa jonkun ammatti-ihmisen tsekata, miltä siinä peilissä näyttää kirkkaassa spottivalossa puolipukeissa.

5. ÄIIIIITIIIIIII!
Joskus kauppaan on pakko mennä lasten kanssa, syystä tai toisesta. Vanhempainvapailla ei ollut vaihtoehtoja. Nykyään on lastenkin vaatteita sovitettava. Skidin jalkaan ei sovi mikään lesti ja Snadilta putoavat melkein kaikki housut jalasta, joten näitä on kokeiltava ennen ostamista. Ipanoille tarvitaan joku parkkipaikka. Ei mitään ihmeellistä, parikymmentä minuuttiakin on jo ihan luksusta.

-> Junarata, vanhoja akkareita, piirustuspaperia ja kynät. Pieni pillimehubaari ei myöskään tekisi pahaa.

6. Hiki.
Talvikaudella ostoksia tehdään selkä hiessä ja pää märkänä (Kesällä vastaavasti sormenpäät sinisenä). Jos erehdyt roudaamaan vaatepinkkaa käsivarrella, vähintään toinen hanska hukkuu.

-> Kassojen vieressä voisi olla naulakko, johon voisi takkinsa/pilkkihaalarinsa ripustaa.

7. Verenkiertohäiriö.
Miksi vain ruokaosastolla on korit? Sovitettavien vaatteiden kerääminen toiselle käsivarrelle (yleensä sille puolelle, jossa roikkuu jo käsilaukku ja ne mahdolliset ulkovaatteet) aiheuttaa skolioosin ja pahentaa kohdan 6 hikeä.

-> Eikö jotain lainakassisysteemiä voisi lanseerata? Kysykää vaikka Ikealta, kannattaako.

Parannuksia on aika helppo keksiä. Suurin osa kiteytyy kuitenkin yhteen asiaan. Asiakaspalveluun. Ilman asiakaspalvelua tavaratalo on verkkokauppa, mutta huonommilla aukioloajoilla.

Asiakaspalvelulla se homma hoidetaan kotiin. Myyjän tehtävä on myydä, ei rahastaa. Kassalle voi ottaa kenet tahansa, mutta myyminen on maailman vaikein ammatti.

Ei kivijalkaliikkeissä taikatemppuja tehdä, mutta siellä myyjä todennäköisesti tuntee tuotteet eikä päästä minua sovarista ulos ennen kuin olen tyytyväinen. Ja koska sama ihminen on hyvin usein myös sisäänostaja, hän pyytää parin viikon päästä uudelleen käymään kun varastoa on täydennetty.

Mitäs siis jos palattaisiin Stockan juurille? Että sinne ei mentäisi kuin Prismaan. Enkä nyt tarkoita että Prismassa on mikään huonosti vaan että on ihan eri kokemus rampata ostoslistan kanssa megamarketti läpi. Tarkoitan sitä lupausta, että Stockalla asuu ratkaisu. Ja sitten voikin ottaa kahvit ja leivokset.

Tasa-arvoa myös räkäkaudella

Case työn ja perheen yhteensovittaminen. Pahiten tätä liittoa koettelee sairas lapsi. Kirjoittelinkin tämänpäiväisessä kolumnissani sairaan lapsen hoitamisesta tasa-arvon näkökulmasta.

En oikein löytänyt hyviä tilastoja aiheesta. Meidän Perheessä oli keväällä aiheesta lukijakysely, jonka mukaan vain kolmanneksessa perheistä (33 %) vanhemmat jakavat sairaan lapsen hoidon puoliksi. Eli aika... harvoin.

Nähdäkseni tämä sairastupanakki onkin vähän vaiettu aihe. Lain mukaan alle kymmenvuotiaan lapsen kanssa saa pitää luvan kanssa tilapäistä hoitovapaata neljä päivää, mutta yhteiset säännöt loppuvat siihen. Kyseisen jakson palkallisuus riippuu henkilön työehtosopimuksesta. Jos paperissa ei erityisesti toisin sanota, hoitovapaa on palkaton.

Palkallisella ratkaisulla aiheutetaan se, että lapsen olemassaolo aiheuttaa työnantajalle kustannuksia. Mikä taas aiheuttaa sen, että perheelliset (naiset) ovat työnantajalle riskirekryjä. Minua kiinnostaisikin tietää mm. onko työehtosopimukseen lisätty tilapäisen hoitovapaan palkallisuus juuri naisvaltaisilla aloilla? Ja onko tilanne päinvastainen miesvaltaisilla aloilla?

Ja toisaalta: jos molemmilla kyseinen vapaa on palkaton, miten vastuu jaetaan? Tuleeko pienempipalkkaisesta vakiohoitaja, koska hänen kotiinjääntinsä aiheuttaa pienemmät tappiot? Voisin kuvitella, että tämä ei ainakaan palkkakehitystä edesauta. Riskinä on myös, että lapsi viedään tällaisessa tilanteessa aikaisemmin takaisin hoitoon.

Ehkä hepuloin tästä siksi koska en itse ole kovin hoivaava luonne ja olen aina tykännyt työnteosta enemmän kuin lastenhoidosta. Vanne kiristää pahasti päätä aamuina, jolloin sängystä kömpii 39 asteinen kekäle.

Sitäpaitsi syksyllä koittaa työnhaku. Pitääkö yrittää peitellä sitä, että miehellä ei mitään työehtosopimusta edes ole? Toisaalta tuntuisi kummalliselta korostaa, että parisuhteemme on tässä(kin) suhteessa tasa-arvoinen enkä ole hoitoautomaatti.

Ettei tämä sekavuus ja vaikeneminen vaan johtuisi siitä, että suomalaiskansallisen perheuskonnon mukaan äiti - ja vain äiti - on sairaankin lapsen paras hoivaaja ja isän kuuluu tuoda leipä pöytää. Huoh.

Kertokaapa, mikä olisi mielestänne hyvä ratkaisu (vakuutus, sairaiden lasten päiväkotiryhmä, ansionmenetyksen kela-korvaus, joku muu?) vai oletteko tyytyväisiä nykymalliin?

Loppiaisen juustokakku "down under style"

Rakastan juustokakkua (kukapa ei), mutta hyvin usein kyseinen leivonnainen on liian tuhti. Siis sellainen, että jo parista lusikallisesta on fiilis, että koko sisäelimistö on vuorattu voilla.

Jestas, miten hyvä juustokakku. Kuva täältä.

Sain aivan uuden innostuksen tähän tuotteeseen, kun uuden vuoden vieraamme toi mukanaan australialaistyyliin duunatun juustokakun. Tämä ihan oikeasti Australiasta kotoisin oleva herrasmies oli tehnyt kakusta suklaa-vadelmaversion, joka on originaalia juustokakkua (ainakin mielikuvissani) kevyempi, hapokkaampi ja raikkaampi.

Down under -kakku oli kaiken lisäksi gluteeniton. Siis lähes terveellinen!

Ja aivan  t ö r k e ä n  hyvää! Ekasta palasta en ehtinyt ottaa edes kuvaa, niin nopeasti kakku imeytyi makunystyröihini. Kaverin lautasesta ehdin räpsäistä kännykällä todistusaineistoa.

Resepti löytyy originaalina täältä, mutta tässä käännös ystäväni käyttämistä suomalaistarvikkeista:

- 320 gr Gullónin gluteenittomia suklaakeksejä
- 80 gr sulatettua voita
- 375 gr tuorejuustoa
- 1,25 dl kuohukermaa
- 70 gr sokeria
- yhden sitruunan kuoriraaste
- 1-2 liivatelehteä (tai agar-agaria)
- 60 ml kiehuvaa vettä
- 300 gr pakastevadelmia (kesällä tietty tuoreita)
- tummaa suklaata

Pohja tehdään murennetuista suklaakekseistä ja voista. Taikina taputellaan vuoan (reseptissä suositellaan suorakaiteen muotoista vuokaa, mutta toki pyöreäkin käy) pohjalle ja reunoille, jonka jälkeen laitetaan vuoka vartiksi pakkaseen.

Tuorejuusto, kerma ja sitruunankuori vatkataan sähkövatkaimella kunnes seos on kuohkeaa ja sokeri sulanut. Sitten sulatetaan liivatelehdet kuumaan veteen (yhdellä lehdellä tulee aika juokseva versio) ja sekoitetaan hyvin juusto-kermasoossiin.

Lopuksi sekoitetaan varovasti joukkoon vielä 200 gr vadelmia ja lusikoidaan koko juttu vuokaan. Sitten vain jääkaappiin muutamaksi tunniksi.

Koristele kakku sulatettuun tummaan suklaaseen dipatuilla vadelmilla, mintunlehdillä ja pöläytä päälle tomusokeria.

Koska loppiaiselta nähdäkseni puuttuu ruokatraditio, julistan tämän kesäisen juustokakun täten loppiaisen viralliseksi leivonnaiseksi!

Ongelma on ehkä siinä, että loppiaista tulee kakun toivossa vietettyä pitkin vuotta. Tai mikäs ongelma se nyt loppujen lopuksi on. Ei mikään!

Cheers, mates!

Veivaa, veivaa!

Tämä postaus on sinulle, joka tiedät, mikä on synnytyksen jälkeinen vyölaukku.

Lanseerasin vuodenvaihteessa uuden kuntoprojektin. Lainaan kokeilumielessä hiukan Skidin joululahjaa, jota on halunnut kokeilla lähes jokainen jouluvieras: hulavannetta.

Joku testanneista nimittäin totesi, että vanteen pyöritys tekee erittäin hyvää jäykkäselkäisille ihmisille, jotka ovat kadottaneet syvät vatsalihakset. Eli sen korsetin, joka vastaa tasapainosta, osittain ryhdistä ja selän kunnosta sekä alavatsan litteydestä. Lisäksi vanteen pyöritys kohottaa sykettä ihan huohotukseen asti ja sopii myös huonopolvisille ihmisille.

Tunnistin itseni välittömästi kohderyhmästä.

Noh, aluksi sykettä kohottaa lähinnä syvä myötähäpeä: jos aikaisempaa kokemusta vanteesta ei ole tai et ole kovin notkea, voi hyvin olla että saat vanteen pyörimään vain käsivoimin. Bonuksena naamallasi on keskimääräistä hölmömpi ilme (perustuu käyttäjätutkimukseen, jossa n=5).

Pehmeällä vaahtomuovilla vuorattu "aikuisten" vanne on painavampi kuin se muovinen,
mitä lapsena ketkutettiin. Helpottaa veivaamista, ihme kyllä.

Tämä laji kysyykin aloittelijalta kärsivällisyyttä. Vatsalihakset (siellä vyölaukun alla) saa aluksi puristaa kivikoviksi eikä hengittää juurikaan voi, mutta kyllä pyöriminen löytyy. Minä alan pikkuhiljaa olla kahden minuutin kunnossa. Heti kun pyöritys alkaa tuntua helpolta, vaihda pyörityssuuntaa ja tee pieniä hypähdyksiä pyörityksen lomassa.

Vanteen veivaus on oikeastaan laiskan ihmisen toiveuni: ei tarvitse poistua kotoa, laji ei vaadi vaatteiden vaihtoa (ota vain sukat pois jos lattia on liukas) ja vanteen saa pieneen tilaan, koska sen saa kuuteen osaan.

Aion veivata tätä riivatun rinkulaa 10 minsaa joka ilta. Katsotaan, miltä vyötärö näyttää kun on aika vetää biksut päälle helmikuussa.

Ps. Affimainos: Jos kiinnostuit, Pilateskauppa.fi:ssä on tarjouksessa voimavanne 19,90€. Ei paha.

Kukkahattutäti kävi leffassa

Muistatteko karhuherra Paddingtonin? Kyseessähän on sympaattinen tarina marmeladia rakastavasta karhusta, joka lähtee Perun perukoilta Lontooseen etsimään uutta kotia. Siellä hän törmää Brownien perheeseen, joka ottaa hänet luokseen asumaan. Tästä tietenkin seuraa kaikenlaisia kommelluksia.

Tykkäsin itse pienenä tästä tarinasta, joten ilahduin, kun Paddingtonin tarina on vihdoin saatu valkokankaallekin. Pääosassa perheen isänä olisi vielä Downton Abbeysta tuttu Hugh Bonneville. Leffa sopisi loistavasti koko perheen sadepäivän aktiviteetiksi.

Paitsi että leffalle oli lätkäisty ikärajaksi 7 (aikuisen seurassa saa ottaa mukaan nelivuotiaan).

Siis mitäh? Tarinahan on ihan lälly. Mitä pelottavaa siinä nyt voi olla?

No, kaikenlaista erikoistehosteilla ryyditettyä perusräminää. Leffan alussa on kovaääninen maanjäristys ja lopuksi karhua jahtaa eläimiä täyttävä ja nukutuspiikkejä ampuva Nicole Kidman, jonka kynsistä pitää paeta palavan uunin kautta.



Ikärajahan on luonnekysymys. Snadilla on vielä puoli vuotta neloseen, mutta paremmat hermot kuin siskollaan. Molemmilla ipanoilla on myös jo kokemusta sekä leffateatterin kauhukertoimesta että jännityksen hanskaamisesta. Pikku Kakkosen kautta on käyty läpi, että mikään ei tapahdu oikeasti. Ja aina kun tulee jännittävä kohta, saa leffanamin. Sillä päästään vauhdikkaimpien kohtausten yli, oli kyseessä sitten Nalle Puhin "pahko" tai Muumien takaa-ajokohtaus.

Mutta aika vaikeaksi on koko perheen leffassa käyminen tehty.

En viittaa nyt siihen, että aidosti koko perheelle suunnattu tarjonta on aika vähäistä, vaan överiin räiskeeseen.

Miksi oi miksi jokainen satu pitää pilata valkokankaalla? Miksei huumori, jolle nauroin itsekin monta kertaa ääneen, muka riitä? Leffateatteri on ipanoille jo muutenkin kokemus isoine ruutuineen ja tarkkoine äänentoistoineen. Ääni-, musiikki- ja kuvakulmavalinnoilla karsitaan pois ne herkemmät katsojat - ihan ilman ikärajaa.

Ja miksi tarinoihinkin pitää lisätä tarpeetonta jännitystä? Tämä klassikko on kantanut jo monta vuosikymmentä ihan sellaisenaan. Ei se kaivannut Nicolea.

Tuntuu, että kohderyhmät ovat ihan hakusessa. Jos jollekin kumartaa niin jollekin pyllistää. Onko todella niin, että teinitkin pitää saada katsomaan Paddingtonia?

Ehkä elokuvista pitäisi tehdä samanlaisia remixejä kuin musiikista. Director's lälly-cut. Se ei-niin-pelottava ja vähän lyhyempi koko perheen versio, jonka kuka tahansa säikkypetteri uskaltaisi katsoa.

Finnkinokin voisi jeesata. Perheleffojen mökä hiljaisemmalle. Emme ole kuulovammaisia. Niin ja mutsiahan pelottaa eniten se, kestääkö kenenkään rakko mainosten yli.

5:2 dieetti: kuukausi, kolme kiloa ja kirja-arvonta

Koti-insinööri kehaisi tässä tannoin, että hienosti olen jaksanut tätä 5:2 dieettiäni noudattaa.

En oikein osannut ottaa kohteliaisuutta vastaan. Kun eihän tässä ole mitään ihmeellistä. Olen se sama karkkia ja pitsaa himoitseva sohvaperuna, mutta juuri tähän pystyn.

Olisin ansainnut kohteliaisuuden pari vuotta sitten, kun ramppasin jumpassa neljä kertaa viikossa tai silloin kun kärvistelin sokerittomalla - siinä oli nimittäin tekemistä. Tulos vain oli huonompi - ja lisäksi kaikki hiipi takaisin, kun vähänkin hölläsin.

Ja koska tämä on riittävän helppoa, hölläämisen painetta ei ole. (Juhlakauden otin iisisti, koska en halunnut missata vuoden hienointa ruokajuhlaa.) En koe paastopäivän aamuna kauhua vaan tyyneyttä - tänään mennään tällä setillä, huomenna sitten taas normipäivä. Vaikeinta on muistaa ne paastopäivät, mutta siinä auttaa rutinoituminen.

Kuukaudessa on löytynyt se hyvältä tuntuva paastokonsepti: viikon paastopäivät ovat maanantai ja torstai. Ei aamupalaa, mutta kunnon lounas (400 kcal). Kuuden jälkeen enää pieni annos kevyttä linssikeittoa (100 kcal) ja se on siinä. Seuraavana päivänä sitten taas normaalisti.

Tämä dieetti tuntuu myös laihduttavan oikeista paikoista: ohenen joka puolelta tasaisesti enkä vain tisseistä. Naama on jotenkin kaventunut ja ennen superkireät farkut ovat muuttuneet mukavan väljiksi myös pohkeen kohdalta.

Ne tulokset sitten?

Olen päässyt eroon kolmesta selkeästä liikakilosta ja vaa'an lukema alkaa kutosella yhä useammin.

Voisin periaatteessa siirtyä jo nyt 6:1 ylläpitomoodiin, mutta nälkä kasvaa syödessä. Jos ihan pari kiloa vielä. Siihen seitsemän vuoden takaiseen kuuskasiin ja tuumakokoon 29.

Jos haluat kokeilla 5:2 dieettiä, mutta kaipaat rohkaisua, tilaisuutesi on tässä: pistän Kate Harrisonin 5:2 kirjan kiertoon. Huuda kommenttiboksissa jabadabaduu (huom. jätä myös spostiosoitteesi!) niin olet mukana arvonnassa. Kirja lähtee postiin ensi maanantaina, joten sunnuntai-iltaan asti on aikaa osallistua.