Nyt puhuu espoolainen kummajainen

Törmään usein väitteeseen, jonka mukaan olen friikki vailla vertaa. Kaikkia Suomen ilmaston, yleisen konsensuksen ja elämän edellytyksiä uhmaava ihminen jostain joulupukin ja yksisarvisen välimaastosta. Espoolainen, jolla ei ole autoa.

Mielikuva tämän autokaupungin perheestä, jonka erilaisia moottoriajoneuvoja varten tarvitaan pientalon kellariin sadan neliön autotalli, liikenneympyrä ja eritasoliittymä, on vahva. Jopa niin vahva, että joudun usein korjaamaan että ei, laskuta ajokilometrejä, en tarvitse tietoja kadunvarsipysäköinnistä enkä tiedä, missä on lähin bensis.

Iik! Miten tässä on näin käynyt? Miten oikein selviän?! Olenko köyhä? Onko elinpiirini neliökilometriä pienempi?

Minulla on ajokortti, autokin oli monta vuotta. Luovuin oranssista corsastani parisuhteen myötä, sillä dinkuille riitti yksi meno(erä)peli. Yhteinen auto taas myytiin, kun Koti-insinöörille jäi omituisten sattumusten kautta firman leasing-auto. Sen jälkeen meillä ei ole ollut omistusautoa. Koti-insinööri ajelee autollaan bänditreeneihin ja keikoille.

Tärkein syy autottomuuteeni on se (... rumpujen pärinää... ), että en tarvitse sitä. Olen testannut tätä nyt puolitoista vuotta ja hyvin varma havainnostani. Olen juuri se ihminen, jonka ei tarvitse tukkia motaria ja viedä parkkipaikkoja niiltä, jotka niitä oikeasti tarvitsevat.

Asun juuri sellaisessa kohdassa tätä valtiota, jossa koulut ja päiväkodit ovat (yleensä) lähipalveluita, ruokakauppoja on kilsan säteellä kymmenisen kappaletta ja lasten harrastuksiin pääsee pyörällä. Jumppaan voin mennä vaikka kierimällä.

Olen hieman pönäkkä mutta terve ihminen, jolla on terveet jalat. Sähköpyörä kuljettaa noin 10 kuukautta vuodesta, vähän keleistä riippuen. Fillariin tulee kilometrejä vuodessa muutama tuhat. En siis tarvitse autoa kuin satunnaisesti - ja silloin valintani on taksi.

Myös duunipaikkani sijaitsee 10 kilsan päässä. Fillarilla tuon matkan taittaa alle puolessa tunnissa. Niinä päivinä, kun fillarointi ei ole mahdollista, voin käyttää julkisia. Busseja, junia, ratikoita, mitä näitä nyt on. Metroasemakin on puolen kilsan päässä ja luotan siihen, että putki saadaan valmiiksi ennen kuin pääsen eläkkeelle.

Toiseksi tärkein syy autottomuuten on se, että vihaan ajamista. En ottaisi autoa, vaikka valtio jakaisi niitä ilmaiseksi.

Olen paska kuski. Auton hallintalaitteiston käyttöliittymä on epäintuitiivinen, penkkejä ei ikinä saa säädettyä mukaviksi ja vain pakettiauton ohjaamosta näkee kunnolla. Vihaan pimeitä parkkihalleja ja olen huono hahmottamaan perhevolvon mittoja. Oletan myös, että minulla on jonkinlainen liikennelukihäiriö, koska liikennemerkit, nuolet ja viitat ovat lähinnä sekavia. Lisäksi koko ajan on tietöitä ja navigaattori jumissa.

Kolmanneksi tässä elämäntilanteessa muutenkin pursuilevalle to do -listalleni ei kertakaikkiaan mahdu vakuutuksia, katsastuksia, pyyhkijänsulkia, kesärenkaita, pissapojan täyttöä ja tankkausta. Ei ehdi, pysty eikä kykene.

Välttelen siis autoilua, koska en diggaa ahdistuksesta.

No mitäs sitten, jos kuitenkin tarvitsen autoa?

Bingo. On raivostuttavaa, että autottomien palvelut kehittyvät niin sairaan hitaasti - käytännön vaihtoehtoina on julkiset ja taksi. Mökille pääsy on ainoa selkeä matka, joka ei taitu toistaiseksi julkisilla, mutta eiköhän siihenkin voisi jonkun vuokrasuhteen kehittää. Minulla on myös paljon autoilevia lähisukulaisia, duunikavereita ja ystäviä, joiden kyytiin pääsee ja autoa voi lainata, jos pitää hakea puutarhakaupasta pihalaattoja. Säännöllisiä kuskaajia muistan viinipullolla.

Minulla olisikin paljon rahaa annettavana erilaisille kuskeille ja kyydeille, jos vain joku ne haluaisi. Auton hinnalla nimittäin istuu aika hitokseen taksissa.

Goodie bag kanssamatkustajille?

Maailmalla - ja ilmeisesti Suomessakin - leviää kummallinen ilmiö. Pienten lasten kanssa matkustavat vanhemmat jakavat lentokoneessa goodie bageja vierustovereilleen. Monien mielestä tämä on kanssamatkustajien hienoa huomioimista.

Minusta se on kohtuullisen paska idea. Tämä "Anteeksi, että lapseni on vain lapsi" -pussukka on nimittäin ongelmallinen monin tavoin.

1. Miksi jättää tämä vain lentokoneisiin? Lahjojahan pitäisi oikeuden ja kohtuuden mukaan jakaa eniten altistuville tahoille kuten naapureille, päiväkodin hoitajille ja isovanhemmille. Lisäksi näitä pitäisi kantaa mukana muutenkin ahkerasti: uimarannalla, ravintolassa, kirjastossa, ruokakaupassa ja leikkipuistossa. Tähänhän menisi koko omaisuus.

2. Mitä aikuisten goodie bagissä pitäisi olla? Pussissa on tapana olla karkkia ja korvatulpat, mutta onko se riittävä kompensaatio? Voiko pussin sisällöstä vetää marat jos vaikka karkki on pahaa? Korvatulppia taas kantaa mukanaan aika moni matkustaja, koska hotellin äänieristyksestä ei ikinä tiedä, ja veikkaan, että lasten riehumisen aiheuttamasta inconveniencesta ei tikkarilla selvitä. Riittääkö viidenkympin seteli? Kenties lahjakortti terapiaan? Pullo kossua?

3. Miksi täysissä järjissään olevia aikuisia pitäisi lahjoa? Kuulun siihen koulukuntaan, joka lahjoo mieluummin lapsia karkilla hiljaiseksi. Sitäpaitsi anteeksipyyntö ja empatia ovat edelleen normaalin kanssakäymisen keinovalikoimassa. On olennaista näyttää, että olet samalla puolella sen kanssa, jonka penkkiä potkitaan. Jos lapsi käyttäytyy juuri niin kuin kotona ei ole opetettu, sen voi todeta ääneen.

4. Lisäksi näitä pusseja jakavat ne vanhemmat, joita pelottaa ja hävettää jo etukäteen - eivät ne, joiden mielestä lasten kuuluukin riehua joka paikassa. Olen itse kammonnut 20 minuutin päiväunia nukkuvan vauvan kanssa jopa ulkona liikkumista sisätiloista nyt puhumattakaan, joten en juuri kehdannut himasta poistua. Jos bussilla piti mennä, exit-plan oli valmiina. 

Elämä uhmaikäisen kanssa on välillä absurdia ja ennakoimatonta ja tunnen pienten lasten vanhempia kohtaan suurta myötätuntoa. Lapsia on kuitenkin pakko tuoda muiden ihmisten eteen, joskus pakosta, joskus vapaaehtoisesti.

Taidanpa duunata seuraavalle lennolle goodie bagin kaikille vanhemmille, jotka yrittävät rauhoitella kaksivuotiasta. He sitä eniten tarvitsevat, en minä.

Anna armoa ravitsemusterapeutille

Välillä käy sääliksi ravitsemusterapeutteja. Somekansalta paloivat puurot pohjaan Hanna Partasen haastattelusta, joka tiivistyi nopeasti siihen, että syökää pahaa ruokaa niin ette liho.

Ääh. Turha parjata Partasta, hänellä oli ihan pätevä pointti. Hän ei kieltänyt syömästä hyvää ruokaa, vaan huomautti, että hyvää ruokaa tulee helposti santsattua. Sitaatti kuului näin:

”En tarkoita, että ruuan pitää olla pahaa. Silloin se jää helposti syömättä, ja energiantarve korvataan herkuilla. Sen sijaan ruuan pitäisi olla ihan tavallista. Sellaista kouluarvosanalla 8+-ruokaa, jota riittää yksi lautanen.”

Mitä outoa tässä on? Havainto maukkaan ruoan santsaamisesta on ainakin minun tapauksessani tosi. Avokado on epäilemättä ainoa terveellinen asia, jota himoitsen. Maukkaus tarkoittaa minulle voita, kermaa, suolaa ja juustoa. Hernekeitto sen sijaan jää siihen yhteen lautaselliseen.

Sitten kontekstiin. Partasen tulokulma ruokaan ovat liikalihavuudesta kärsivät suomalaiset asiakkaat, joita hän yrittää auttaa saamaan syömisensä kuntoon. Hän ei ole samassa kuplassa kuin chia-siemenpuuroa syövän hipsteriravintolan asiakas.

Helena kirjoitti samasta asiasta, mutta toisesta näkökulmasta: suomalaisen ja ranskalaisen ruokakulttuurin eroista. Ranskassa ruokaan panostetaan valtavasti.

Tässä on juuri se ongelma.

Me suomalaiset emme keskimäärin ole mitään kulinaristikansaa tai loistavia kokkeja. Suomalaiset ovat sattuneesta, leveyspiiriin liittyvästä syystä syöneet hyvinkin mautonta ja tavallista ruokaa (perunaa ja lihaa) kautta historian (se, onko se jonkun mielestä pahaa, on ihan makunystyräkysymys). Lisäksi pula-ajan elänyt sukupolvi oli hyvin tarkka siitä, että lautanen syötiin aina tyhjäksi, oli nälkä tai ei.

Vaikka hiljalleen ruokapöydässä puhuminen alkaa olla sallittua, ruokakulttuurimme ei ole kovin kehittynyt: suuri osa kansasta mättää grillimakkaraa juuri sinä vuodenaikana kun kaupoissa ja toreilla olisi vaikka mitä tuoretta kasvista tarjolla. Ranskalaisten suhde kasviksiin ja hedelmiin on aivan erilainen.

Partanen ei siis yritä muuttaa ruokakulttuuria vaan estää lihomista. Se varmaan voidaan ravitsemusasiantuntijalle sallia. Jos kesäkurpitsa ei Slerssi-Esaa kiinnostele, on kokeiltava jotain muuta.  Juuri tässä kehyksessä ehdotus, että palataan siihen tavalliseen syömiseen, jopa mikroaterioihin, on ihan pätevä laihdutuskeino. Niiden koostaja on kuitenkin ammattilainen, toisin kuin keskimääräinen suomalainen.

Kannattaa olla helvetin onnellinen, jos laihtuu croissanteilla.

Tässä pahan ruoan somekohussa on toki kyse siitäkin, että yhtä lailla kuin kukaan ei lataa Instaan kuvaa einesaltaasta poimimastaan liha-perunasoselaatikosta, on epäsuosittua - jopa moukkamaista - sanoa ääneen, että vihaa ruoanlaittoa eikä ole pätkääkään kiinnostunut kulinarismista. Ihminen, joka voi tosiaan syödä ruokaa, jossa koostumus, värit ja maut eivät ole kohdallaan, kuuluu hiljaiseen marginaaliryhmään.

Kaikki eivät voi herkutella joka aterialla lihomatta. Olen todellakin Ranskan lomien jälkeen vähintään kaksi kiloa plussalla, toki myös onnellinen. Onneksi Suomessa sosiaalinen paine laihana pysymiseen on paljon pienempi kuin Ranskassa.

Byggmax kertoi vitsin

Osuipa silmiini aiemminkin hulvattomana mainostajana mainetta niittäneen Byggmaxin kamppis. Siinä suomalainen mies on tehnyt kansalaisaloitteen, että tekstiilityön tunnit pitäisi korvata rakentamisen ja remontoinnin oppitunneilla.




Kuinka hassua! Kyllä se suomalainen mies vaan on sitten aina niin asioiden ytimessä! Heh heh.

Kyllähän nyt voi aivan hyvin pientä hevosenleikkiä jonkun tekstiilityön kustannuksella laskea. Pikkutyttöjen turhia juttuja kuten nyt vaikka kotitalous, ainekirjoitus ja piirustuskin. Siellähän siis opetellaan tekemään omin käsin asioita langoista ja kankaista. Kuinka naurettavaa! Sen sijaan omin käsin nauloista, laudoista ja sementistä tehdyt asiat ovat tarpeellisia ja hyödyllisiä.

Toivottavasti tämä miehen malli menee jakeluun myös pojille, jotka ovat valinneet tekstiilityön. Miehinen mies ei virkkuukoukulla muuta tee kuin kaiva korvaa. Järkevämpää olisi keskittyä saumaamiseen kuin sukkahommiin.

Noooo, leikki leikkinä, sanoohan tämän kunnon rehti suomalainen mies. Kaikki paitsi talonrakennus on turhaa. Heh heh! Ja onhan tässä asiaakin.

Saadaan nimittäin myös rautakaupan asiakaskuntaa vähän järkevämpään suuntaan, kun puikkoja kilisyttelevät kottaraiset ymmärtävät, että miesten hommia ovat nämä poraamiset sun muut. Kukas sinne kaipaa asiakkaita, jotka eivät muuta osaa kuin väkertää turhia patalappuja! Huh huh, niitä tyhmiä kysymyksiä. Kohta varmaan pitäisi rautakaupasta saada työlle tekijä! Kaikkea sitä.

Jos koulussa opetettaisiin vesieristystä ja puurakentamista, ei tarvitsisi pitää Perttiäkään koko päivää asiakaspalvelussa. Säästöjä tulisi.

Vielä niistä pannulapuista. Suomalainen mies ottaa 225 asteisen pakastepizzan pois uunista ihan paljain käsin. Kyllä. Tärkeintähän on, että peltikaton asennuksen teoria on hallussa. Ja ainahan voi ottaa vaimoksi sairaanhoitajan, jos vaikka tekevälle joskus sattuu ja rapatessa roiskuu ja niin ikään.

Vittu kun on lakannut naurattamasta jo kauan sitten.

Ps. Lisäksi Kansalaisaloite.fi-palvelun säännöt kieltävät julkaisemasta aloitteita, jotka sisältävät kaupallisia viestejä.

Sisäilmaongelmat osa miljoona

Ullatus! Skidin tuleva koulu suljetaan sisäilmaongelmien takia.

Ei se tämä ole. Helvetin vaikea löytää kuvitusta tähän avautumiseen.

Sinänsä ei mitään uutta, koska nykyisessäkin koulussa hurisevat ilmanpuhdistimet luokkien nurkissa, mutta parasta on se, että nyt ei ole mitään käsitystä, missä opiskelu syksyllä alkaa. Todennäköisesti jossain helvetin kuusessa, minkä takia saa herätä entistä aikaisemmin ja lopettaa puolet harrastuksista.

Hohhoijaa.

Ystävä sai samanlaisia uutisia päiväkodista ja kysyi facebookissa, tietääkö joku koulun tai päiväkodin, jossa ei ole sisäilmaongelmia?

Tähän voisi sarkastisesti vastata että juu, mutta se tarkoittaa sitä, että asiaa ei ole tutkittu. Ylen homekoulukoneen mukaan vitsissä on totta vähintäänkin toinen puoli.

Sisäilmaongelmien olemassaolo tunnustettiin jo muutama vuosikymmen sitten, mutta aika pitkään vielä senkin jälkeen huonosta sisäilmasta herkistyneille tarjoiltiin psyykkistä diagnoosia. Nykyään tietoisuus on lisääntynyt, mutta lopullista selvyyttä mysteeriin ei ole saatu. Miksi oireita ilmestyy vain joillekin? Mikä on pahin sairastuttaja? Mikä kaikki rakentamisessa on vikana?

On ihan ymmärrettävää, että monitahoisesta ongelmasta on vaikeaa osoittaa yhtä selkeää virhettä. Mutta pääasia on, että voin luottaa kaupungin toimintaan: siihen, että julkisrakennusten kuntoa ja käyttäjien oireilua tarkkaillaan, ongelmiin tartutaan jämäkästi, eteneminen on selkeää ja päätöksiä tehdään avoimesti ja yhteistyössä.

Mutta ei.

Jostain syystä homma kusee kaikissa näissä kohdissa: kattavia oirekartoituksia ei järjestetä, päätöksentekoketju on epäselvä, virkamiesten vastaukset ovat ympäripyöreitä, raportit viipyvät, dokumentteihin pääsee tutustumaan vain ajanvarauksen kautta koulun kansliassa, uutiset saa lukea lehdestä tai kuulla huhuina toiselta vanhemmalta.

Päätösten kanssa vatuloidaan, tempoillaan ja vitkutellaan ja tiedotus on säälittävää tai olematonta.

Sisäilma voi olla huonoa olematta myrkyllistä. Yksi suomalainen startuppi kehittelee ratkaisua viherseinistä.

Tästä luonnollisena seurauksena vanhemmat vetävät kolossaaliset kilarit. Lasten kohdalla huoli on suuri. On täysin epäoikeudenmukaista, että päiväkoti- ja koulurakennukset sairastuttavat. Lisäksi sisäilmaongelmien vittumainen puoli on se, että pahimmassa tapauksessa tiedossa on koko loppuelämään vaikuttava diagnoosi. 

Epätietoisuus aiheuttaa kaaosta. Kun vastauksia ei saa, syntyy kuppikuntia, salaliittoteorioita ja epäluottamusta, mikä myrkyttää koko ilmapiirin.

Jos asiat olisivat niin kuin niiden kuuluisi olla, vanhempien ei tarvitsisi tehdä yhtään mitään: ei googlata mahdollisia oireita, ei kerätä nimiä adressiin eikä soitella päivät pitkät virkamiehille. Kaupungilla olisi selkeä ja avoin prosessi ja priorisoinnit. Hyvä yhteydenpito vanhempiin ja henkilökuntaan olisi tehdasasetus.

Isommassa kuvassa tarvitaan tietenkin paljon enemmän. 

1. Valtakunnan tason ratkaisupaketti. On täysin älytöntä, että jokainen saman ongelman kanssa painiva pitäjä yrittää yksin keksiä tähän viisasten kiveä. Tarvitaan ratkaisukeskeistä poikkihallinnollista ja -tieteellistä työtä, jonka tuloksia voisivat kaikki suomalaiset kunnat hyödyntää.

2. Raha seuraa tervettä rakennusta. Rakentamista pitää vastuuttaa selkeämmin ja sanktioida paljon rankemmin. Espoon teknisen toimen johtajan mukaan vain yksi asia on selvää: kun rakennuttajan vastuulla on myös korjaaminen (= elinkaarimalli), rakennus pysyy kunnossa. Lisäksi huonoiksi osoittautuneita toimijoita pitäisi a) haastaa oikeuteen ja b) siirtää saman tien julkisten hankintojen mustalle listalle, jolta ei saa tilata enää mitään.

3. Hintalappu hätäratkaisuille. Kun tässä yhteiskunnassa ei voi perustella mitään enää millään muulla kuin rahalla, niin lasketaan sitten vitkuttelun kustannukset. Mitä maksavat kaupungeille hätäkorjaukset, työterveys ja paniikkiratkaisut? Jos se priorisointi siitä irtoaisi.

4. Prosessi kuntoon ja avoimeksi. Oireita pitää selvittää säännöllisesti ja avata siitä polku eteenpäin. Mitä tapahtuu kun oireilua ilmenee? Milloin riittävät ilmanpuhdistimet? Missä järjestyksessä ja millä edellytyksillä tehdään kuntokartoitus, käyttökielto, sulkeminen ja väistö? Mitä kautta asioista viestitään?

5. Suunnitellaan edulliset, mobiilit ja nopeasti pystytettävät väistötilat. Muistelen, että penskana hirsiaitta nousi viikossa - kyllä Aalto-yliopiston jengiltä tällainen nopeasti pystytettävä prototyyppi lähtisi. Veikkaan jopa että olisi hittituote. Ja jos ei lähde, niin pyydetään vaikka Ikealta tarjous.

Tällä välin sitten venaillaan, että onko koulumatka syksyllä viisi vai 15 kilsaa. Ja tähän vapaavalintainen kirosana.

Ps. Vituttaa muuten sekin, että kotilähiöni on luokiteltu arkkitehtooniseksi museoksi, jossa ei saa purkaa mitään, koska kulttuurihistoria on terveyttä tärkeämpää. Tämä tarkoittaa, että lahonneen pytingin korjaukseen pistetään ensin miljardi ja sitten huomataan että ongelmat jatkuvat ja rakennetaan toisella miljardilla tilalle samanlainen. On älyvapaata suojella rakennuksia eikä terveyttä.

Lapsi, älä tuherra!

Joku oli lähettänyt ihan oikean kysymyksen Hesariin. Hänen taiteellista silmäänsä vaivasi taloyhtiön lasten asvalttiin tekemät liitupiirrokset.

"Talossamme asuu paljon lapsia, jotka piirtävät liiduilla pihatiet täyteen söherrystä. Hallituksen jäsenet eivät kiellä lapsia, koska ovat ystäviä näiden vanhempien kanssa. Saako taloyhtiön asfalttiteitä sotkea?"

Voi apua. Ja hallituksen jäsenetkin vielä kehtaavat veljeillä lapsiperheiden kanssa. Jo on aikoihin eletty!

Vaikka kulttuurinen murros lasten näkymisestä yhteiskunnassa on käynnissä, tekemistä riittää vielä. Nopea joukkoistus taloyhtiöiden käytännöistä kertoi seuraavaa:

Lapset eivät saa söhertää asvalttia, koska eivät osaa piirtää paremmin.
Lapset eivät saa hyppiä hyppynarulla, koska syntyy ikävää hälyä.
Lapset eivät saa puhaltaa saippuakuplia, koska ikkunoihin tulee jälkiä.
Lapset eivät saa pelata futista, koska pallo voi rikkoa ikkunan / osua seinään joka tulee likaiseksi.
Lapset eivät saa käyttää leikkipuistoa, koska se ei vaan nyt käy.

Ystävä myös totesi, että todennäköisesti nämä samat ihmiset sitten päivittelevät, miksi nämä kelvottomat nykynuoret mieluummin pelaavat kaiket päivät sisällä pelejä. Menisivät nyt ulos.

Ps. Vastauksessa tälle henkilölle suositellaan taloyhtiön hallituksen jäsenyyttä. Kokemukseni mukaan hyvin usein taloyhtiöiden hallitukset koostuvat juuri henkilöistä, jotka eivät ole koskaan piirtäneet katuliiduilla. Lapsiperheitä sinne kaivataan lisää.

Kaikki osallistuvat - paitsi jotkut

Hallituksen säästötalkoissa on peräänkuulutettu reilua yhteishenkeä. Kaikkien on kannettava kortensa kekoon, kaikki osallistuvat talkoisiin!

Olen talkoohenkinen ihminen ja osallistun mielelläni. Maksan auliisti veroja, koska heikoimmista huolehtiminen lisää turvallisuuttani. Konkreettisetkin projektit käyvät. Yhteistä asukaspuistoa on kiva olla korjaamassa, vien mielelläni kersat siivoamaan lähialueen luontoa ja jeesaan kotinsa menettänyttä perhettä, kun itsellä on muutenkin liikaa. Annan mielelläni roposia myös luokan retkirahastoon sekä puolelle tusinaa hyväntekeväisyysjärjestöjä.

Mutta siinä vaiheessa, kun hallitus pyytää mukaan lisätalkoisiin, haluan tietää mihin rahaa tarvitaan. Mihin nykyisiä rahojani käytetään ja mitä lomarahoillani ostetaan? Ei ainakaan uutta lastensairaalaa, joka rahoitetaan - kas - yksityisillä talkoilla.

No, tietenkin me tässä yhteistyössä nostamme Suomea taloudellisesta suosta, jonka ovat pyytämättä ja yllätyksenä aiheuttaneet eskarilaiset, digitalisaatio, rakennemuutos, taantuma ja AY-jäärät eli käytännössä kaikki muut paitsi dynaaminen elinkeinoelämä itse.

Ymmärrän sen, että jos päiväkodeissa lapsia hoidetaan vähän huonommin, julkisen sektorin ylläpitoon menee vähemmän rahaa. Mutta mistä minä tiedän, että helluntaityöskentelyllä tosiaan parannetaan sitä kilpailukykyä? Ja missä kohtaa tarkalleen ottaen yritykset ovat luvanneet laittaa ylimääräiset fyrkat kotimaisiin investointeihin ja työpaikkoihin?

Ei missään. Kaikki nimittäin eivät osallistu, koska lainsäätäjämme eivät sitä edellytä ja finanssisektori taas saa varojen piilottelusta kaviaarit leipänsä päälle.

Tutkivien toimittajien talkoot paljastivat moraalisesti arveluttavaa menoa Panamalla. Pankkisektori on suojellut ikäviltä veroilta niin yrityksiä, perheitä kuin presidenttejäkin. Täysin laillisesta veronkierrosta syntyvillä tappioilla on kuitenkin hintalappu.

Verohallinto on arvioinut, että yritysten harjoittama verosuunnittelu vie Suomessa vuosittain noin 320 miljoonan euron verotulot. Sellainen summa näkyy jo Suomen valtion budjetissa.

Kaiken huipuksi Nordean päämaskotti kertoo ihan pokalla, että julkisen sektorin leikkausten määrä pitäisi kaksinkertaistaa. Toki, jos on oman käden tietoa siitä, että verokertymä jää hippasen pienemmäksi kuin valtio on laskeskellut, niin neuvohan on hyvä. Ei ihme, että ei ole varaa koulukorjauksiin, etsivään nuorisotyöhön, varhaiskasvatuksen tavoitteisiin sopiviin päiväkotiryhmiin ja lastensairaalaan. Ei ihme, että loikat jäävät tekemättä. Eikä ihme että talkoot eivät kiinnosta.

Että niin kauan kun hallitus kurjistaa lapsiperheiden elämää ja samalla yrittää aktiivisesti rakentaa Suomesta uutta Panamaa sekä vapauttaa talkoista ne, joilla annettavaa riittää, voivat he minun puolestani talkoohengessä imeä faijansa kasseja pistää omat lomarahansa vaikka viiden euron pitsoihin.

Ps. Project Mama Oy maksoi juuri yhteisöveronsa verohallinnon tilille. Lukemalla tätä blogia ilman adblockereita tuet siis suomalaista sivutoimista yrittämistä, josta maksetaan verot Suomeen.

Ps2. Puolueiden kannoista lisää täällä. Eroja löytyy.

Kolme syytä, miksi vaikeneminen ei toimi

Bloggaajakollegat saivat öyhöttämisestä tarpeekseen ja perustivat liikkeen Vanhemmat rasismia vastaan. He halusivat myös jakaa kokemuksiaan rasismista.

En itse ole jaksanut osallistua maahanmuuttokeskusteluun missään mediassa. Miksi? Olenko se kuuluisa tolkun ihminen, vaikenija, joka katsoo muualle kohdatessaan rasismia tai vielä pahempaa hyväksyy sen?

Ei vaikeneminen tarkoita automaattisesti hyväksymistä. Suomalaisten enemmistö tuomitsee rasismin. Kuulun tähän enemmistöön eikä minulla ole siihen mitään lisättävää. Hyvänen aika, biologisia rotuja ei edes ole. Maahanmuutto ei aiheuta tunnekuohuja eikä minua edelleenkään uhkaa eikä pelota mikään. Turvapaikanhakijat siirtyvät kiltisti sivuun jos kävelevät pyörätiellä.

Ja mitä keskustelu hyödyttäisi?

En ole todistanut yhtä ainutta älyllistä maahanmuuttokeskustelua. Uskoni dialogiin on nolla. Rasistit eivät etsi ratkaisuja tai vastauksia kysymyksiinsä, öyhöttäminen on itsetarkoitus. Huonolla käytöksellä haetaan huomiota pikkulasten lailla. Minä en sitä heille aio suoda. Väsyneet twiitit ja facebook-päivitykset käsittelee Saku Timonen tyylipuhtaasti.

Sitäpaitsi kertaluokkaa tärkeämpiäkin asioita olisi puitavana. Vaikkapa ilmastonmuutos, joka on ihan todellinen uhka koko ihmislajin säilymiselle ja elämälle maapallolla.

Sitten katsoin Valtterin haastattelun ja käänsin takkini. Jotain on sanottava vaikka olisikin lopenkyllästynyt koko aiheeseen. Kolmesta syystä.

1. Maahanmuuttokeskustelua tarvitaan normaalien ihmisten takia.

On aivan yhdentekevää, mitä joku yksittäinen ryhmä tai ex-kansanedustaja somessa mölisee, mutta ei ole ollenkaan yhdentekevää, mitä Suomen politiikassa tapahtuu. Rasismin sanotaan kumpuavan tietämättömyydestä ja pelosta, mutta ei siltä vaikuta. Meillä näyttää olevan varaa hukata aikaa ihmisten uhkailuun, valheiden levittämiseen ja lapsille vittuiluun, vaikka kyse on loppupeleissä isoista globaaleista kysymyksistä, jopa maailmanrauhasta.

Tässä kohtaa katson hallituksen suuntaan. Miksi politiikassa ei käydä niitä keskusteluja, joita tilanteesta huolestuneiden pitäisi kaiken järjen mukaan käydä? Mitä Suomessa tehdään väärin, mitä oikein? Mitä voimme oppia maista, joilla on maahanmuutosta pitempi kokemus? Mitä EU:n tulisi tehdä?

2. Minun täytyy näyttää kenen puolella olen.

En aio pönkittää vähemmistön luomaa illuusiota, että tässä maassa on jokaisen syytä pelätä koko ajan jotain. Ei ole. Suomessa turvallisuus on edelleen huippuluokkaa ja siitä pidetään kiinni oikeudenmukaisella politiikalla.

Sen sijaan suomalaisella rasistilla ja ISISin fundamentalistilla on paljon samoja piirteitä. Sitä puolta kannattaisi vähän miettiä.

3. Sivistys on ainoa, mitä meillä on.

Maailmassa on aina voinut lyödä, pilkata, vainota, sortaa ja riistää heikompia, pienempiä ja avuttomia ihan vain koska voi. Jos on seurannut kaksivuotiaan sielunelämää ja kehitystä, huomaa miten pitkä tie on ameebasta ihmiseksi.

Olemme kuitenkin täällä pimeässä ja kylmässä Pohjolassa, ilman valtavia luonnonrikkauksia ja sotasaaliita, onnistuneet luomaan vakaan sivistysvaltion, joka perustuu tasa-arvoon, demokratiaan ja vapauteen. Ja juuri siksi suomalainen rasismi on niin naurettavaa: meillä on asiat todella hyvin. Toisin kuin täysin riekaleina olevista yhteiskunnista tulevilla ihmisillä.

Minulle tärkeitä perusarvoja eivät uhkaa turvapaikanhakijat vaan taitamattomat poliitikot. Minun turvallisuuden tunteeni syntyy siitä, että kaikille tarjotaan mahdollisuus koulutukseen, terveydenhoitoon ja heikoimmista pidetään huolta. Maksan mielelläni veroja, jotta ihmisillä menisi hyvin. Sen sijaan miljoonien syytäminen Talvivaaran pyörittämiseen ei ole ok.

Katse on pidettävä pallossa. Eriarvoisuuden lisääminen poliittisilla toimilla, kuten varhaiskasvatuksen laatuun kajoamalla, näkyy varmasti tulevien sukupolvien kokemassa oikeudenmukaisuudessa. Sitä minä en voi hiljaisesti seurata.

Paha yskä

Tiedoksi kaikille hengitystietulehduksista kärsiville. Kylkiluunsa voi todella murtaa yskimällä.

Kolmen viikon yskä oli jo menossa ohi kun sain perjantai-iltana kunnon yskänpuuskan. Heräsin lauantaiaamuna karmivaan kylkikipuun. En voinut hengittää syvään, en aivastaa, yskähtää tai nauraa. Tikari kyljessä ei helpottanut edes kipulääkkeillä.

Jos pistävä kipu olisi ollut vasemmalla puolella, olisin lähtenyt lanssilla sairaalaan sydänkohtausepäilyn takia. Koska kipu oli oikealla, olin yhtä varma että kuolen, mutta en vain tiennyt mihin.

Eilen sitten työterveyslääkäri tutki tilanteen ja totesi, että kuudennessa kylkiluussa on ilmeisesti yskimisen aiheuttama hiusmurtuma. Murtuma muuttuu kivuttomaksi noin kuukaudessa, luutuu ennalleen kahdessa.

Hieno ajoitus, sillä loma alkaa huomenna. En voi nostella mitään painavaa, vetää matkalaukkuja tai kantaa lapsia, koska en saa rasittaa rintakehää yhtään tai hengästyä. Mikä sääli.

Koska aloitin kesäloman murtuneella varpaalla, Koti-insinööri on treenannut tätä. Onneksi kirja ja viinilasi pysyvät tälläkin kertaa kädessä.

Valvomalla vapaa-aikaa

Kello lähestyy kahtatoista. Istun sohvalla läppäri sylissä ja kirjoitan. Astianpesukone hurisee, kämppä on muuten hiljainen, ikkunoita narisuttaa navakka tuuli. Ipanat ovat olleet nukkumassa jo useamman tunnin. Koti-insinöörikin on unten mailla.

Sama kellonaika puolisen vuotta aikaisemmin mökillä.

Istuisinko tässä, jos ei olisi blogia kirjoitettavana? Todennäköisesti. Koska siunattu rauha.

Päivän paras hetki on yö, koska sen saa viettää ilman seuraa. Kukaan ei keskeytä, ei kysele, ei tunge syliin. Jos olisi kesä, voisin mennä ulos haistelemaan mesiangervoja, nyt tyydyn vain nauttimaan sateen ropinasta.

Olen aina tykännyt olla yksin. Yksi perhe-elämän suurimmista mullistuksista oli, että mahdollisuus omaan aikaan katosi - tilalle tuli vääränlaista yksinoloa, josta puuttui olennainen komponentti: vapaus. Sitä eivät hormonit heilauttaneet mihinkään suuntaan.

Tässä uudessa elämäntilanteessa isompien lasten kanssa oman ajan ottaminen on taas mahdollista: nukun hyvin, joten jaksan valvoa. Olen myös siitä onnellisessa asemassa, että saan nukkua arkenakin riittävästi, koska työaika joustaa.

Olen luontaisesti iltavirkku, mutta myönnän kyllä pahentavani taipumustani itse. Minun on hirveän helppo venyttää nukkumaanmenoa, sillä uni alkaa painaa luomia vasta puoli yhden maissa. (Siinä vaiheessa on toki sitten äärimmäisen ikävää havaita, että pyykit on koneessa.)

Tuli mieleen, että kuinkahan moni äiti tekee samaa: valvoo itselleen vapaa-aikaa? Onko se, että saa olla aivan varmasti rauhassa (toisin kuin suihkussa ja vessassa) tärkeämpää kuin yöunet? Veikkaan, että on muitakin yksinäisyyttä kaipaavia kukkujia. Tiedän, että on. Joku lukee tämän postauksen.

Päivän toiseksi paras hetki on aamulla, kun kaksi pyjamabanaania kömpii viereen heräilemään. Perhe-elämän yang maistuu kuin yin on kunnossa.

Säästöt, jotka eivät ole säästöjä

Puuh puuh, meneillään on kuntapolitiikan hikisin kuukausi. Budjetti. Koska taloustilanne on mikä on, käsittelyssä on taas vaihteeksi leikkauksia.

Lisämaustetta antaa hallitus. Kuten jo keväällä ranttasin, hallitus todella on rajaamassa päivähoito-oikeutta ja suurentamassa ryhmäkokoja. En kannata kumpaakaan, edelleenkään, mutta nyt enää ymmärrä, miksi näitä on ylipäätään lähdetty ehdottamaan.

Nimittäin perustavanlaatuinen ongelma on se, että hallituksen laskemat säästöt jäävät käytännössä vaatimattomiksi. 

Miksi?

Koska tilat. Espoossa päiväkotitilat eivät suurimmaksi osaksi yksinkertaisesti jousta suurentuvien lapsiryhmien mukaan. Toisin sanoen päiväkodit ovat täynnä. Paloturvallisuusmääräykset, huoltotilat ja ilmastointi on mitoitettu tietylle jengimäärälle, tilaan ei saa tunkea enempää ihmisiä kuin on suunniteltu.

Toiseksi, päivähoidon rajauksen kustannuksia ja vaikutuksia eivät Espoon (eivätkä ilmeisesti minkään muunkaan kaupungin) varhaiskasvatuksen virkamiehet ole kyenneet laskemaan. Kaikkia toteuttamiseen vaikuttavia tekijöitä ei ole tarkkaan tiedossa, sillä keskeneräinen laki on yksinkertaisesti nykymuodossaan aivan liian epäselvä. Rajaukset 20 tuntiin viikossa eivät lisää päivähoitopaikkoja tai merkittävästi muuta hoitajatarvetta.

Oma kysymyksensä on vielä rajaamisesta johtuva hallinnollisen työn lisääntyminen. Työelämä voi olla hyvinkin pirstaleista. Tarvitaan valvontaa, muutoksenhakujen käsittelyä ja oikaisuja. Kuinka paljon?

Säästöä saataisiin oikeastaan vain siitä, että subjektiivinen päivähoito-oikeus vietäisiin kokonaan tietyiltä perheiltä, mutta se olisi äärimmäisen hölmöä. Paremmin tässä toimiikin porkkana: Espoo on tällä valtuustokaudella lisännyt päivähoitoa kevyempää kerhotoimintaa ja avoimia päiväkoteja sekä niistä viestimistä hyvällä menestyksellä.

TL;DR-versio: Konsulttien tekemissä laskelmissa on ongelmana se, että paperilla joku voi näyttää hyvältä, mutta käytännössä homma sitten vesittyy, joko osittain tai täysin. Laki onneksi asettaa vain minimitason, joten kunnissa voidaan tehdä valintoja* - ole siis yhteydessä n-y-t sekä virkamiehiin että puolueesi puhikseen.

Helsinki teki jo päätöksen, että nykyisellä mallilla jatketaan ja tavoitteena on ajaa Espoossa samaa. Varhaiskasvatusjaostossa nykyisen ryhmäkoon säilyttämisen takana olivat jo kaikki ryhmät. Jee!

Hemmetti. Jos tämä onnistuu, koko keikka on sittenkin ollut vaivan arvoinen.

*En erityisemmin pidä tällaisesta kunnallisesta vapaaehtoisuudesta, koska tykkään kovasti tasa-arvosta (varsinkin lasten mahdollisuuksissa) ihan ideologisista syistä. Mutta nyt tehdään mikä voidaan.

Aina sattuu ja tapahtuu

Joillekin lapsille tuntuu sattuvan ja tapahtuvan enemmän kuin toisille. Muks, kops, auts. Ja tässäkin asiassa sisarukset voivat olla keskenään ihan erilaiset.

Eräänä iltana päivällispöydässä Skidi sanoi, että hänelle tuli tänään haava koulussa. Haava osoittautui noin millimetrin pituiseksi nirhaumaksi, josta ei ollut ikinä tullut verta. Siinä vaiheessa myös Snadi muisti, että hänellekin tuli tänään haava ja nykäisi hihansa ylös. Tämä "haava" oli kunnon naarmuinen ruhje asvalttiin kaatumisesta.

Meitä kaikkia alkoi vähän naurattaa. Niin tyypillistä molemmilta. Toinen kokee pienimmänkin nirhauman olevan raportoimisen arvoinen ja toinen taas ei edes muista pannuttaneensa kyynärpäätään ruvelle ja paitaansa puhki.

Hyvin varhaisessa vaiheessa kävi ilmi, että Snadi on ihan erilainen tapaus kuin varovainen ja harkitsevainen siskonsa. Hän oli paljon tapaturma-alttiimpi, mutta ei juurikaan itkenyt pyllähdyksiään ja kolhujaan, eikä varsinkaan tuntunut oppivan mitään muksahteluista. Eikä itke edelleenkään.

On ollut mustaa silmää, turvonnutta huulta ja palovammaa. Ja arvatkaapa vain kumman kieltä on irrotettu talvella liukumäen metallikaiteesta. Erityisen vaarassa Snadilla ovat sormet. Tänä kesänä näpeistä on irrotettu saippuan kanssa mm. nokkahuilu taikasauva, puutarhaletku ja ruokapöytä. Joskus lähtee nahka mukana, joskus ei.

Onko syypää aina vilkas ja kokeilevainen luonne? Snadi ei kuitenkaan ole mikään totaalinen rämäpää, joka syöksyisi fillarilla täysiä pusikkoon. Ja hän on suorastaan herranterttu verrattuna tuttavaperheen kaksivuotiaaseen, joka on tehnyt käytännössä kaikkensa, että vanhemmat vanhenisivat kesälomalla kymmenen vuotta.

Yksi uusi selitys löytyi kesällä.

Ihmettelin kun Snadin kuulo oli selvästi huonontunut pitkän flunssan jälkeen. Olimme käyneet lääkärissä jo kertaalleen, mutta hän oli neuvonut tulemaan takaisin, jos lapsi alkaa itkeä korvasärkyä.

Noh, kun tauti pitkittyi, päätin käydä näyttämässä korvia lääkärille uudestaan. Lopputuloksena todettiin kunnon tulehdus molemmissa korvissa. Kun kysyin, että oliko tämä tulehdus jotenkin lievää mallia niin lääkäri vain totesi, että kipukynnyksiä on erilaisia.

Ei sattunut niin paljon, että olisi pitänyt valittaa. En ollut tajunnut, että lastenkin kipukynnys voi vaihdella noin paljon.

Minun henkinen kipukynnykseni on madaltunut sen verran, että kannan nykyään käsilaukussa pinnien lisäksi laastareita ja desinfiointisuihketta. Tsemppiä vaan kaikille kohtalotovereille. Ehkä se harkinta jossain vaiheessa lisääntyy.

Läheltä piti -tilanteita ei lasketa

Liikenteestä on kuulunut taas suru-uutisia: lyhyen ajan sisään kaksi lasta on jäänyt kuorma-auton alle. 

Kuva: Sami Lappalainen

Törmäsin facebookissa tähän kuvaan, jota uutisten tiimoilta on jaettu paljon. Kuvatekstin mukaan "Kaikki paitsi poliisi on "pimeissä" kulmissa." Kuvan on tarkoitus siis havainnollistaa sitä, että kuorma-autonkuljettajan näkökenttä on rajoitettu.

Minulle se havainnollistaa paljon muutakin. On paitsi vaarallisia kuskeja ja vaarallista kaupunkisuunnittelua, myös vaarallisia ajoneuvoja ja asenteita.

Miten lapsi voisi olla vastuussa siitä, että osuu kuljettajan näkökenttään? Tämä on täysin absurdi ajatus, eihän sitä tiedä aikuinenkaan milloin kuljettaja näkee tai ei näe. On kuljettajan velvollisuus huomioida muut tielläliikkujat ja tarkistaa myös ne kuolleet kulmat. Muussa tapauksessa on kyseenalaistettava se, miksi vehkeillä, joista ei näe kunnolla muita tielläliikkujia, saa vapaasti ajaa kaupungissa.

Merkillepantavaa on myös se, että kummassakaan tapauksessa onnettomuuden syynä ei ollut ylinopeus eikä alkoholi vaan jalankulkijalle selkeästi vaarallinen risteys.

Monet ihmettelivät, miksi olin niin kauhuissani vuoden takaisesta koulupäätöksestä. Juuri tämän takia. Vaikka Skidi on tunnollinen ja rauhallinen kulkija, koulumatkalla on viiden kaistan ylitys, jossa jalankulkijan valot vaihtuvat eri aikaan, ja kääntyvillä autoilla palaa samaan aikaan vihreä. Matkan harjoittelu ei takaa yhtään mitään.

Suomessa on tapana, että lapset saavat kulkea koulu- ja harrastusmatkat itsenäisesti. On raivostuttavaa, että aina pitää käydä se pahin mahdollinen ennen kuin risteysturvallisuuteen kiinnitetään huomiota. Milloin ollaan valmiita toteamaan, että kevyen liikenteen turvallisuus tulee aina ensin?

Yksi keino muutoksen aikaansaamiseksi olisi tehdä läheltä piti -tilanteet näkyviksi. Ottakaa yhteyttä virkamiehiin. Kaupungin tekninen keskus vastaa liikenneinvestoinneista kuten suojateiden korotuksista, liikennevalojen säätämisestä jalankulkijaystävällisiksi, ali- ja ylikulkujen rakentamisesta sekä valaistuksesta. Kertokaa ongelmakohdista, läheltä piti -tilanteista ja ehdottakaa parannusta.

Ja vaatikaa vastauksia. Kyllä ratkaisuja löytyy, kunhan niitä aletaan tosissaan etsiä.

Modernin metsästäjä-keräilijän painajainen

Hei, olen moderni metsästäjä-keräilijä. Ymmärrän hyvin kaikkia, jotka sekoavat sadonkorjuuaikaan hilloamaan, mehustamaan, soseuttamaan, kuivaamaan, pikkelöimään, suolaamaan ja pakastamaan. Koska niin vain täytyy tehdä.

Ihmisen pitää sienestää ja marjastaa. Pitää ottaa vastaan itikoiden pistot ja kipeä selkä, kunhan lopputuloksena on ämpäri täynnä sinisiä, hyvän elämän palleroita (TM). Pitää lastata pakastin täyteen pieniä nimikoituja rasioita täynnä vitamiineja, aurinkoa ja kesän makuja.

Koska vasta sitten ihminen voi myhäillä tyytyväisenä koko pitkän talven ja lapata kersojen iltapalakulhoihin luonnonjogurttia, (anopin tekemää) hilloa ja omakeräämiä mustikoita. Ja kun päällystää einesletut itsetehdyllä puolukkasoseella, ihminen saa anteeksi sen, ettei paista niitä itse.

Mutta sitten metsästäjä-keräilijä kohtaa painajaisen.

Varvas murtuu. Hän ei pääse kävelemään metsässä koko kesänä.

Hän yrittää kompensoida puutetta pilkkomalla pakkaseen mansikoita.

Pakastin hajoaa. Koko työ sulaa parissa tunnissa biojätteeksi.

Moderni metsästäjä-keräilijä romahtaa henkisesti. Tunne on ennenkokematon sekoitus epäuskoa, syvää vitutusta, toivottomuutta ja katkeruutta.

Siinä paperipussiin hengittäessään metsästäjä-keräilijä tietenkin tiedostaa, että talven varalle ei oikeasti tarvitse mitään. Marketista saa kaikkea, myös sitä hyvänmakuisia villivadelmahilloa. Kaupasta eivät pakastemustikat lopu. Tällaista sattuu.

Mutta silti moderni metsästäjä-keräilijä luopuu mieluummin tietokoneensa kovalevystä kuin pakastimen sisällöstä.

Miksi?

Koska työ! Ei työn määrä, eikä rahan säästö. Vaan se, että kun kerrankin tekee jotain ei-turhaa, kiistattoman tarpeellista, konkreettista ja hyödyllistä niin eikö sekin mene päin persettä.

Oman käden jälki. Osallistuminen. Yhteinen hyvä. Kompostissa!

Bu-fucking-huuu.

Yritän muistaa tämän joka kerta, kun Snadi haluaa osallistua ja auttaa, tehdä jotain hyödyllistä perheen eteen, enkä vain jaksaisi. Ihminen (metsästäjä-keräilijä) sekin vaan on.

Miksi haluan asua kaupungissa

Kun viettää kesän maalla, tulee väistämättä se hetki. Jonain kauniina kesäiltana tulee mieleen, että olisipa ihana asua täällä!

Tekisin töitä laiturin nokasta, nauttisin samalla metsän huminasta ja meren huumaavasta tuoksusta. Kuulen usein myös kysymyksen, miksi "te luontoihmiset" ette halua muuttaa sinne luonnon keskelle.

Vastaus on oikeastaan tässä jutussa.

HS:n pitkässä reportaasissa kerrotaan lappilaisista vanhemmista, jotka ovat taistelussa kuntaa vastaan, koska heidän kolmen oppilaan lähikoulunsa on päätetty lopettaa, kustannussyistä. Perheen lasten koulumatka napsahtaa 80 km pituiseksi. Vanhemmat eivät hyväksy koulun lopetusta, joten he päättävät jakautua niin että puolet perheestä muuttaa muualle.

Jäin lukemisen jälkeen aika lailla sanattomaksi. Juttu on monella tapaa todella omituinen, mutta puutun nyt vain tuohon oikeuteen valita asuinpaikka.

Olen asunut luonnon keskellä, Kirkkonummen perämetsässä meren äärellä - mitään palveluita ei haja-asutusalueella tietenkään ollut. Olin hoidossa isovanhemmillani Espoossa, jossa kävin myös kouluni. Tämä tarkoitti sitä, että koulumatkaa kertyi 35 km suuntaansa. Matkaan lähdettiin todella hyvissä ajoin, koska isäni piti olla 7:30 töissä Helsingissä. (Tästä huolimatta minusta ei tullut aamuvirkkua).

Päätin jo varhaisessa vaiheessa, että en ikinä laita lapsiani samaan ruljanssiin. Rakastan mökkielämää, mutta haluan asua kaupungissa juuri perheen kokonaisedun takia, vaikka kilometrin mittainen koulumatka ei olekaan ihan halpa ratkaisu. Valitsen palvelut, kaverit, harrastukset ja sen, että meidän ei tarvitse istua tuntikausia autossa päivittäin. Ikkunasta ei näy erämaata, mutta lähimetsä kelpaa.

Lisäksi pääsen kyllä sinne erämaahan ja mökille, jos ja kun sitä kaipaan. Mökin tenhokin on marraskuussa ihan eri luokkaa kuin yöttömien öiden aikaan.

Asuinpaikkansa saa itse valita, se on selvä. Oppivelvollisuutta taas ei voi. Perheen äiti toteaa jutussa kuunnelleensa sydämen ääntä, "sillä järjenvastaisesti voi toimia, muttei sydämen." Olen tästä aika lailla eri mieltä.

Mikä on sinun kokemuksesi: Miksi te asutte siellä missä asutte? Voisitteko muuttaa syrjäseudulle / kaupunkiin asumaan?

Seuraa blogiani Bloglovinin avulla

Kohtuus ei ole mahdottomuus

Yle uutisoi pari päivää sitten kummallisesta ravintolaepisodista. Lyhyesti kiteytettynä nelihenkinen perhe ohjattiin ulos terassilta iltapäivällä, koska vanhemmat tilasivat oluen. Syyksi kerrottiin lasten läsnäolo, sen enempää erittelemättä.

Skidin kanssa lounaalla. Pöytäliinaan sai piirtää, minä sain valkkarin.

Suhteellisen ahkerana lapsiperheen ravintolapalvelujen käyttäjänä juttu hämmästytti, tietenkin.

Istuimme juuri pitkän kaavan ravintolaillan veljeni valmistujaisissa, jonne oli kutsuttu koko suku, vanhemmat sekä lapset. Lapset (2-8v) söivät, juttelivat, leikkivät keskenään ja katsoivat ohjelmia mobiililaitteista. Osa lähti aikaisemmin, osa myöhemmin. Lasten läsnäolo oli luonnollista ja normaalia.

Omasta kuplasta käsin ulosheiton logiikkaa ja totuudenmukaisuutta onkin aika vaikea spekuloida tai ymmärtää. Onko joku sitä mieltä, että yksi johtaa aina kymmeneen? Olisiko ruoan kanssa nautittu lasi viiniä ollut eri asia? Onko lapsen vaarallista nähdä minkäänlaista alkoholinkäyttöä? Vai oliko tämä vain tekosyy - yksi olut kun ei kuulosta humalahakuiselta murjomiselta.

Ehkä kyseessä oli yksittäistapaus, mutta asenneilmasto on hyvin tiukka. Sama aihe nimittäin pisti silmään taannoisessa Helsingin sanomien vanhemmuuskyselystä: suurin osa vastanneista oli sitä mieltä, että alkoholia ei saa lasten seurassa juoda paria annosta enempää. Vaikka kaikki varmasti tietävät, että humaltuminen riippuu täysin ihmisestä ja juomistahdista.

Asenteista kertoo jotain sekin, että suurin osa jutun lopussa olleeseen kyselyyn vastanneista on sitä mieltä, että kymmeneltä on lasten hyvä lähteä ravintolasta kotiin. No jaa. Iltavirkkujen lasten vanhemmalle tämäkin on ylireagointia.

Poistumisajalle esitettiin perusteluksi mm. se, että siinä vaiheessa muut ravintolan asiakkaat alkavat olla päihtyneitä. Kuulun sihen koulukuntaan, jonka mukaan lapset eivät vahingoitu kohtuullisen alkoholinkäytön seuraamisesta.

Kohtuuteen kannustaa myös laki. Alkoholilaissa todetaan hyvin selkeästi, että päihtyneelle ei pidä enää tarjoilla. Jos ravintolat (nähdäkseni terassi ei ole mikään syy poiketa tästä) noudattaisivat lakia, ei lasten mukanaololle olisi mitään estettä. Ei olisi mökää, örvellystä ja kaatuilua. Miksi se kohtuus on mahdottomuus myös ravintolalle?

Koska jos vanhempi olisi ollut terassilla yksin, hän olisi voinut juoda vaikka kaksikymmentä. Omapa on asiansa.

Oletteko törmänneet ravintoloissa vastaaviin tilanteisiin? Näkyykö alkoholikulttuurissamme se, että tässä maassa on valtava määrä omien vanhempiensa alkoholinkäytöstä kärsineitä ihmisiä?

Kesäleski

Lapset lähtivät tänään maalle, Koti-insinööri seuraa huomenna perässä. Minulla on vielä töitä torstaihin saakka, joten olen yksin kotona neljä päivää.

Nyt tietysti luulette, että biletän yötä myöten ja elän muutenkin aivan säädytöntä elämää. Voin vakuuttaa, että to do -lista ei ole ihan vaatimaton.

• Käy taimikaupassa ja istuta yrttimaa,
• keksi ratkaisu citykanien ja yrttimaan väliin,
• hanki maalia ja maalaa eteisen seinät valkoisiksi,
• laita ylimääräinen työpöytä myyntiin ja kehitä joku paikka työpöydän laatikon tavaroille,
• manageeraa lastenvaatteet: käy kaapit läpi (myös kengät), lajittele annettavat - myytävät - säästettävät ja anna, myy ja säästä,
• tee sama leluille ja kirjoille,
• kiinnitä pimennysverhot,
• tee jotain epävakaalle palohälyttimelle,
• vie talvitakit ja -kengät varastoon (vihdoin),
• katso samalla kuinka paljon varastossa on ylimääräisiä remonttitarvikkeita ja työkaluja,
• tyhjennä pyykkikorit myös käsinpestävien tuotteiden osalta ja
• laita keittiön verhot kiinni jollain muulla kuin nauloilla.

Tee siis kaikki (pikku)askareet, mitä et ikinä ehdi tehdä.

Pitäisiköhän näitä yksin kotona -teemalomia pitää vähän useammin kuin kerran vuodessa. Viimeinen kohta on: koita saada noista tehtyä edes yksi. Ommmmmmm.

Hei meillä lasketaan!

Elina Tanskanen kirjoitti HS:ssa viime viikolla lapsiperheessä tutusta tilanteesta: toisella vanhemmalla on jatkuvasti menoja ja kaikki kodin puhdetyöt lastenhoidon lisäksi kasautuvat toiselle osapuolelle.

Tanskanen toteaa, että ratkaisu on laskemattomuudessa:

"Rakkautta on antaa resursseistaan lahjaksi, ilman että odottaa vastavuoroisuutta. Joskus se vaatii myös sitä, että kieltäytyy jostain itselleen miellyttävästä toisen parhaan takia. "

Ratkaisu voi olla myös tarkemmassa laskemisessa. Minä väitän, että parisuhde ei kestä epätietoisuutta. Jatkuvaa riitelyä samoista arkisista asioista, lauseita, jotka alkavat aina sä.

Tunne epätasaisesti kasautuvista kotiötistä saattaa olla ihan aito. Jatkuva epäoikeudenmukaisuuden kokeminen taas aiheuttaa katkeruutta, joka on siitä ikävä tunne, että silloin on täysin mahdotonta tuntea kumppania kohtaan esimerkiksi empatiaa tai kunnioitusta.

Tanskanen uskoo, että asioilla on taipumus tasaantua. Varmasti joissain suhteissa onkin. Mutta miksi luottaa uskoon kun voi ihan hyvin laskea? Epätasaiseen työnjakoon voi lipsahtaa vaikkapa vanhempainvapailla, ja tilanne jatkuu vanhasta tottumuksesta, vaikka molemmat ovat töissä.  

Kun se sujuu niin näppärrästi ja puolihuomaamattomasti.

Kun seurasin kolumnista herännyttä keskustelua, huomasin että vastustus tällaista taulukointia kohtaan on yllättävän voimakasta.

Me laitoimme kotityöt exceliin reilu vuosi sitten. Laskutoimitus tehtiin ihan siksi, että loppuisi rasittava kinaaminen siitä, kuka tekee ja mitä tekee.  

Laskutoimitus on hyvin yksinkertainen: yhdessä sarakkeessa on kotitöiden nimikkeet (ruoanlaitto, pyykinpesu, lamppujen vaihto, roskien vienti...), toisessa tekijä ja kolmannessa arvioidaan niihin per viikko menevä aika. Näin saadaan aika selkeää kieltä puhuva summa.

Ja tästä on monia hyötyjä.

1. Taulukko näyttää, mihin vapaa-aika menee. Tasa-arvoisessa parisuhteessa saa lähteä siitä, että molempien vapaa-aika on yhtä arvokasta.

2. Taulukko tekee kotityöt näkyviksi. Otetaan vaikkapa se lastenvaatemanagerointi. Joka viikko saa olla jotain kersojen vaatepartta korjaamassa/etsimässä/nimikoimassa/kierrättämässä/korjaamassa jne. enkä todellakaan pidä sitä mielekkäänä harrastuksena vaan rasittavana pakkopullana. Lisäksi hoidin miljoona pientä asiaa (pölypussien oston, petivaatteiden vaihdon, jääkaapin inventaarion ja päiväkotikassin tarkistuksen), jotka Koti-insinöörin näkökulmasta eivät olleet olemassa.

3. Laskemisen ei tarvitse aiheuttaa toimenpiteitä. Taulukon laatiminen voi hyvin johtaa siihen, että pariskunta jatkaa samaan malliin, kuitenkin toistensa panoksen tiedostaen. Toimia kannattaa vain jos kotitöistä tulee jatkuvaa riitaa.

4. Taulukko osoittaa ajankäytön tehostamisen paikat. Verkkoruokakaupat ja valmiit annoskassit helpottavat ruoka-arpomista, astianpesukoneen pyörittämiseen ja kukkien kasteluun voi osallistua koko perhe, siivooja vaikka kerran kuussa helpottaa imurointivuorojen jakoa jne.

5. Laskelmaa ei tarvitse ottaa liian vakavasti. En laskenut simaprojektiani kotityöksi ja kokkailen muulloinkin vaikka ruoanlaitto periaatteessa kuuluukin Koti-insinöörin hommiin. Joustaminen aiheuttaa yllättävän hyvän mielen, molemmille.

No, loppuiko riitely? Ainakin aiheet vaihtuivat.

Ihan alkuun huomasimme, että laskutoimitus vaatii hermoja (suosittelen rauhoittavaa punvaiinilasillista) ja neuvottelut saattavat jatkua parikin päivää, kun muisti palailee pätkittäin.

Yllätyksiäkin seurasi, molemmille.

Ihme kyllä pyykinpesuun ja ruoanlaittoon menee viikossa yhtä paljon aikaa. Vessan ja keittiön siivous täytyy tehdä useammin kuin kuvittelin, samoin lasten roudaus vie yllättävän paljon aikaa. Toisaalta se, että vaihtaa talvirenkaat ja katsastaa auton kerran vuodessa ei alkuunkaan riitä kompensoimaan lastenvaatemanagerointia tai lumisen talven lapiohommia.

Ja nyt laskelmaa pitäisikin taas tarkistaa kun tehtäviä on tullut koulun ja kotiremonttien myötä lisää. Mutta emmepä vänkää enää pesemättömästä paistinpannusta.

Pitäkää siis tuntikirjanpitoa, hyvät ihmiset. Jos ei parisuhteenne tähden niin ihan vain siksi, että huomaatte hoitavanne hämmentävän pitkää listaa asioita sen palkkatyön lisäksi.

Kolme ajatusta kesäleireistä

Koululaiset ovat nyt vaihtaneet kesälomalle - sille 10 viikon pituiselle painajaismaiselle setille, jolloin ei ole päivisin ohjattua toimintaa valtion puolelta, vaikka vanhemmat ovat töissä.

Pienestä paniikista huolimatta (tai juuri siksi) kaikki järjestyi, kun oli haukkana aamukahdeksalta sormi enterillä. Skidi on kesäkuun aikana liikuntaleirillä kaksi viikkoa ja WeeGeen kesäleirillä viikon. Sitten seuraakin jo leiriviikko maalla Mummin apulaisena, jossa ainakin mullataan perunoita, pestään ikkunoita ja leikitään kahvilaa.

Olen tässä kevään aikan käynyt läpi muutaman ajatuksen aiheesta, tässä kolme.

1. Kolme viikkoa = 478 euroa

On ihan selvää, että ekaluokkalainen on vielä liian pieni viettämään päivänsä yksin kotona (tosin minä en usko, että missään iässä yksinäisyys on hyvä vaihtoehto). Kesän ohjelma on hyvin vahvasti vanhempien aktiivisuuden varassa ja leirien hintahaitari on huima. Joitakin leirejä saa muutamalla kympillä, mutta esimerkiksi viiden päivän tanssileiri maksaa 255 euroa.

Ymmärrätte yskän: tulotasoja ja vanhempia on hyvin moneen junaan. Kuinkahan moni jää ilman paikkaa hinnan takia? Ja mitä ne lapset tekevät kesän? Onko tämä ongelma vai kuvittelenko vain?

Kuukausibudjetti on keskituloisellakin kovilla tällaisissa pesukoneen rikkoutumista vastaavissa paukuissa. Espoon kaupungilla (incl. seurakunnat) on tarjolla kesäaktiviteettejä vähän edullisemmin, mutta löysin nämä palvelut liian myöhään ja lisäksi moni leiri on vanhemmalle lapselle kuin ekaluokkalaiselle.

2. Tuleeko rahalle vastinetta?

Olin palveluiden suhteen aina ennakkoluuloinen. Lapsille järjestettävä kesätoiminta kuulostaa kyllä mukavalta paperilla, mutta ei ole mitään tapaa tarkistaa, vastaako käytännön toteutus myyntipuhetta. Kokemusta ei ole yhtään ja suomalaiset eivät ole mielestäni palvelutuotannossa tai tapahtumajärjestäjinä erityisen lahjakkaita. Lisäksi suhtautuminen lapsiin on joskus väärällä tavalla kunnianhimotonta.

Onneksi ainakin liikuntaleirin suhteen voin jo todeta olleeni turhan ennakkoluuloinen: päivät ovat olleet viihdyttäviä ja monipuolisia (tästä todisteena niskasta poimittu punkki). Ehkä yrityksen toimintahistoria on avainasemassa: jos maine merkitsee yrittäjälle mitään, ohjelmaan ja ohjaajiin täytyy panostaa.

3. Haluan aikuisten kesäkurssille!

Kurssitarjonta hämmästytti laajuudellaan. Oli majanrakennusta ja tähtitiedettä, eri urheilulajien treenamista, kuvataidetta, koodausta ja uimahyppyjä. Puhumattakaan sitten niistä yön yli leireistä, joihin ei ihan ekaluokkalaisella rohkeus riitä: vaellusta, ratsastusta ja arkeologiaa (!).

Hitto vie, yhtä lailla minäkin kaipaisin lomalla jotain ohjattua toimintaa. Ruuhkavuosipaahteessa tekisi todella hyvää ottaa edes päivä aikaa itselle, kokeilla oppia jotain uutta tai verestää vanhoja taitoja. Mitähän sitä keksisi? Löhötä nimittäin jo osaan.

Ehkäpä laajennan ensi kesänä yritystoimintaani. Project Mama -sertifioituja leiriotsikoita voisivat olla vaikkapa

• Huoneensiivousleiri (sisältää välineet), 
• Kamojen paikannuksen digitaaliset apuvälineet (yöleiri Nuuksiossa) ja  
• Kello - mitä hyötyä siitä on.

Sana on vapaa: millaisia kokemuksia teillä on koululaisten kesätoiminnasta? Onko ollut onnistumisia vai floppeja, rahastuksen makua vai täydellistä timanttia?

On tyhmää jäädä auton alle

Taas on lapsi jäänyt auton alle suojatiellä.

Toimittajien lähes poikkeuksetta käyttämä sananvalinta aktiivisesta auton alle jäämisestä ilahduttaa joka kerta. Otsikkoonhan voisi kirjoittaa, että autonkuljettaja törmäsi pikkulapseen suojatiellä, mutta niin tapahtuu harvoin. Miksi?

No, auton törmääminen ihmiseen tietenkin kuulostaa pahalta. Sellaista kuvaa on ikävä antaa, varsinkin jos kyseessä on vain ihan pikkuinen töytäisy, mikä kuulostaa reilun tonnin painoisen metallimöhkäleen tekona paljon miellyttävämmältä. Eiväthän autot - eivätkä autoja kuljettavat ihmiset - varsinaisesti haluaisi ajaa kenenkään päälle. Saati holtittomasti törmätä.

Mutta lapset, nuo pienet, hitaat hattivatit! Luulevat suojatiellä ehkä olevansa jossain suojassa ja suorastaan jäämällä jäävät siihen autojen tielle ihan omana valintanaan eivätkä väistä ollenkaan. Sehän on tyhmää.

Sitäpaitsi kuljettajalle tulee tulee seuraamuksia. Sakot liikenteen vaarantamisesta (huom. ei päälle ajamisesta tai törmäämisestä). Uhrin - tai siis toisen osapuolen - vammat hoidetaan veronmaksajien rahoilla.

Kukaan ei ole syyllinen, virhettä ei ole tapahtunut. Sellaista sattuu.

Jänniä nämä eufemismit. Joskus ne paljastavat asenneongelmia.