Hetkonen sanoi Putkonen

Tämä on virallinen out-of-office-viesti. Pidän viikon blogiloman.

Palaan sinistä valoa loistavien laitteideni ääreen viikon päästä, kun olen käynyt perheen kanssa lomailemassa Ranskassa. (Onneksi meillä on mukana kuopus, joka kehuu puhuvansa sujuvasti mm. aasiaa, egglantia ja ranskalaisia!)

Blogilomaa olen pitänyt aikaisempinakin kesinä, mutta tällä kertaa ajattelin yrittää pitää myös poikkeuksellista some- ja uutislomaa.

Kun viimeksi unohdin puhelimeni maalle, huomasin, että vapaa-aikaa ilmestyi kuin taikaiskusta. Teen ihmiskokeen: mistä jään paitsi, jos jätän lukematta kaikki uutiset eikä selaa somapalveluita tuntikaupalla? Veikkaan, että kersat vaativat parin päivän päästä minua lopettamaan ärsyttävän pälpättämisen ja datailemaan hetken, jotta he saavat olla rauhassa.

Uusi ja kymmenes (laskenko nyt todella oikein) tuotantokausi käynnistyy jälleen ensi viikolla. Tulossa on asiaa menopaussista (no joke!), matkailuvinkit Espooseen (ei edelleenkään vitsi), lasten painajaisten selättämisestä  ja parisuhdeläppää. Ja vitsihuumoria.

Sillä välin voitte lueskella kaikkea, mitä olen tämän 9 vuoden aikan tänne syytänyt.

Bon Jo(vi)ur!

KersámonGo -- tosipelaajan vaihtoehto

Olen kuullut, että jengiä villitsee uusi Pokémon Go -niminen kännykkäpeli. Pah. Olen pelannut lyhyiden tyyppien perässä juoksemista ja nappaamista jo 9 vuotta.

Pahaa-aavistamattomia kersámoneja!

Kersámon Go on pro-tason peli, jota ei ihan kuka tahansa osaakaan pelata. Tässäkin pelissä joutuu juoksemaan ulkona taskuhirviöiden perässä ja tutustuu uusiin ihmisiin, mutta vaikeusaste on aivan eri luokkaa.

Itse olen napannut kaksi.

Isompi Kersámon on harvinaisuus. Hänen erityistaitonsa oli nuorempana 20 minuutin pätkissä nukkuminen, vaipan räjäyttäminen ja yhteyttäminen (koska kasvoi, vaikka ei syönyt mitään). Nykyään hänen pääasiallinen voimansa on ilmeisen yleinen ääniaaltojen torjuminen. Kun hän sulkeutuu kuplaansa, hän ei kuule mitään, ei puhetta eikä huutoa, ei puhelimen pirinää, ei ovikelloa. Hänet voi napata vain mainitsemalla hiljaa jälkiruokien nimiä.

Pienempi Kersámon on ovela, mutta ei erityisen vaikea napattava. Hän jättää jälkeensä karkkipapereita ja vaatteita, joiden perusteella jäljittäminen on helppoa. Hän osaa sulattaa pakastimia ja muuttaa lattiapinnat mahdottomiksi kävellä levittämällä niille saippuakuplavettä, purkillisen hamahelmiä tai kaikki barbikamat. Tämä liukasliikkeinen ja tuhovoimainen pallero kuitenkin räjähtää tärykalvoja riipivään huutoon, jos häntä yrittää saada kiinni - esimerkiksi silloin kun nappasin hänet sohvan takaa syömästä perusvoidetta. Ja vähän muulloinkin. Saalistajalla on oltava hyvät hermot ja mahdollisesti vaihtopelaaja.

Mikä tekee Kérsamon-pelistä haastavan?

Kersámonien kouluttaminen on vaikeaa, jopa mahdotonta (jotkut taloustieteilijät jopa väittävät, että kersámonien mahdollisuudeet määrittelee sosioekonominen asema).

Lisäksi Kersát kasvavat koko ajan isommaksi ja kehittävät uusia taitoja! Pahinta kuitenkin on, jos nämä kaksi liittoutuvat. Silloin heidän voimansa kasvavat kertaluokkaa suuremmiksi. Maanjäristyksen kaltainen hävitys on sisätiloissa taattu. Lamput tippuvat katosta, kukkaruukut ikkunalaudalta ja peilit seiniltä. Spaghetti bolognese räjähtää lautasella ja  kylpyvettä on joka puolella paitsi ammeessa.

Nämä sain napattua jäätelöluren avulla! Toimii melkein joka kerta.

En missään tapauksessa uskalla pyydystää näitä enempää. Tunne virtuaalitodellisuudessa elämisestä on jo muutenkin voimakas. Lisäksi uskallan väittää, että tämä peli kuluttaa paljon enemmän virtaa kuin PokémonGo.

Sitäpaitsi peli vie jo nyt kaiken ajan, joten seuraavaan leveliin (tai muihin peleihin!) ei yksinkertaisesti ole mahdollisuuksia.

Kertokaapa, millaisia Kersámoneja te olette napanneet?

Kun elämä antaa kirsikoita, tee niistä kirsikkalikööriä

"Kun elämä antaa sitruunoita, tee niistä gin tonic." Toimin tänään tämän käytännönläheisen neuvon  mukaan, kun elämä (eli puutarhan kirsikkapuut) antoi hapankirsikoita.

Tänä vuonna hapankirsikkapuut olivat villiintyneet tekemään valtavasti satoa, mutta kirpeistä marjoista pitäisi jalostaa jotain suunmyötäisempää. Koska en leivo enkä hilloa, olen löytänyt paikkani juomien teossa. Ehdotinkin kirsikkalikööriä. Anoppi nyökkäsi ja totesi, että sitähän täällä on aikaisemminkin tehty ja vanha likööripullo odotteli käyttöönottoa kellarissa. Kun kohtalon sormi vielä osoitti jääkaapin perukoilta pulloa kirkasta, perinteet päätettiin herättää eloon.

Juomasekoitus oli todella helppotekoinen. Teimme tällaisen pienen satsin, lähinnä siksi, että viinaa ei kukaan tunnustanut omistavansa enempää.

Tarvitset asioita 1:1:1.

- 500 gr kirsikoita (kiviä ei tarvitse poistaa, sillä juoma siivilöidään.)
- 500 gr sokeria (varmasti myös hunaja käy)
- puoli litraa väkeviä (konjakkia, rommia tai viinaa)

Sitten vain kaikki yhteen pulloon hautumaan. Me lisäsimme vielä omalta kasvimaalta mintunlehtiä tuomaan raikkautta, saa nähdä miten toimii. Jos haluat jouluisamman juoman, heitä sekaan tähtianista ja kanelitanko.

Ensin pulloa säilytetään pari kuukautta huoneenlämmössä ja sitten lopuksi viileään. Pulloa pitää huljutella ja käännellä säännöllisesti, jotta sokeri liukenee eikä sakkaannu pohjalle. Joulupöytään mennessä tästä pitäisi kehittyä kaunis, kirkkaanpunainen digestiivi.

Tehdään sitten ensi vuonna koko suvulle, jos tulee hyvää.

Goodie bag kanssamatkustajille?

Maailmalla - ja ilmeisesti Suomessakin - leviää kummallinen ilmiö. Pienten lasten kanssa matkustavat vanhemmat jakavat lentokoneessa goodie bageja vierustovereilleen. Monien mielestä tämä on kanssamatkustajien hienoa huomioimista.

Minusta se on kohtuullisen paska idea. Tämä "Anteeksi, että lapseni on vain lapsi" -pussukka on nimittäin ongelmallinen monin tavoin.

1. Miksi jättää tämä vain lentokoneisiin? Lahjojahan pitäisi oikeuden ja kohtuuden mukaan jakaa eniten altistuville tahoille kuten naapureille, päiväkodin hoitajille ja isovanhemmille. Lisäksi näitä pitäisi kantaa mukana muutenkin ahkerasti: uimarannalla, ravintolassa, kirjastossa, ruokakaupassa ja leikkipuistossa. Tähänhän menisi koko omaisuus.

2. Mitä aikuisten goodie bagissä pitäisi olla? Pussissa on tapana olla karkkia ja korvatulpat, mutta onko se riittävä kompensaatio? Voiko pussin sisällöstä vetää marat jos vaikka karkki on pahaa? Korvatulppia taas kantaa mukanaan aika moni matkustaja, koska hotellin äänieristyksestä ei ikinä tiedä, ja veikkaan, että lasten riehumisen aiheuttamasta inconveniencesta ei tikkarilla selvitä. Riittääkö viidenkympin seteli? Kenties lahjakortti terapiaan? Pullo kossua?

3. Miksi täysissä järjissään olevia aikuisia pitäisi lahjoa? Kuulun siihen koulukuntaan, joka lahjoo mieluummin lapsia karkilla hiljaiseksi. Sitäpaitsi anteeksipyyntö ja empatia ovat edelleen normaalin kanssakäymisen keinovalikoimassa. On olennaista näyttää, että olet samalla puolella sen kanssa, jonka penkkiä potkitaan. Jos lapsi käyttäytyy juuri niin kuin kotona ei ole opetettu, sen voi todeta ääneen.

4. Lisäksi näitä pusseja jakavat ne vanhemmat, joita pelottaa ja hävettää jo etukäteen - eivät ne, joiden mielestä lasten kuuluukin riehua joka paikassa. Olen itse kammonnut 20 minuutin päiväunia nukkuvan vauvan kanssa jopa ulkona liikkumista sisätiloista nyt puhumattakaan, joten en juuri kehdannut himasta poistua. Jos bussilla piti mennä, exit-plan oli valmiina. 

Elämä uhmaikäisen kanssa on välillä absurdia ja ennakoimatonta ja tunnen pienten lasten vanhempia kohtaan suurta myötätuntoa. Lapsia on kuitenkin pakko tuoda muiden ihmisten eteen, joskus pakosta, joskus vapaaehtoisesti.

Taidanpa duunata seuraavalle lennolle goodie bagin kaikille vanhemmille, jotka yrittävät rauhoitella kaksivuotiasta. He sitä eniten tarvitsevat, en minä.

Peräpyörällä rengastielle ja Paljasjalkapolulle

Duunikaverini totesi, että mökillä alkoholisoituu ja tylsistyy, veneellä vain alkoholisoituu - ja lähti veneilemään.



Myönnetään, osittain. Tykkään mökkeilyn ei-mitään-tekemisestä, mutta kun siitä on saanut tarpeekseen (mikä on tavallaan lomailun tarkoitus), voi vilkaista merikarttoja. Lounaissaaristossa, varsinkin Saariston rengastien tuntumassa, mökkeily on siitä kivaa, että kun kyllästyy omaan saareensa, voi lähteä seuraavalle. Ja kun kyllästyy siihenkin, on seuraava lossimatkan päässä.

Lisäksi saaristossa on vaikka kuinka paljon erilaisia luontopolkuja, majakoita, luolia, tapahtumia (kuten maratoneja), puutarhoja, taideateljeita ja (meri)museoita. Erityisesti kiinnosti Korppoon ympäristötaidenäyttely, Barfotastigen, jossa saisi haahuilla metsässä paljain jaloin modernin taiteen äärellä. Kuulosti lapsiystävälliseltä taidenäyttelyltä, joita ei ole tarjolla liikaa.



Kun surffailin kivoja lähikohteita, törmäsin iloiseen pyöränvuokrausuutiseen: tarjolla on nykyään monenlaista menopeliä, myös peräpyöriä ja sähköfillareita. Hemmetti. Peräpyörähän sopisi juuri meidän perheelle täydellisesti! Viisivuotias osaa jo pyöräillä, mutta ajokokemus ja liikennesilmä riittävät maantien reunaan aikaisintaan muutaman vuoden päästä. Peräpyörässä Snadi pysyisi turvallisesti mukana täysillä kokemuspisteillä. Koko perheen saaristofillarointia, jipii!

Tuumasta toimeen.

Kun Korppoon hotellimajoitus löytyi, hyppäsimme autoon ja hurautimme Rymättylästä Hankaan, johon auto jäi parkkiin. Yhteysalus kyyditsi meidät Nauvoon, jossa etukäteen varatut fillarit odottivat, ja aloitimme matkan saaren läpi Pärnäisten lossille.



Konsepti käytiin etukäteen läpi tarkkaan. Matkaa saaren läpi tulisi noin 13 km + 3 km Korppoon osuus vielä päälle ja tie olisi aika vilkkaasti liikennöity -- jonossa olisi pysyttävä eikä saisi säikähtää ohittavia autoja. Sovittiin, että Koti-insinööri ja Snadi määräävät vauhdin ja Skidi tauot. Repussa oli liioiteltu määrä nopeita hiilareita tankkausta varten.

Retki sujui yli odotusten! Vaikka maasto oli alkuun aika mäkistä, kahvitaukopaikka oli kiinni ja ilona oli vielä helvetillinen vastatuuli, lossirannassa heittelimme yläfemmoja.



 

 

Perillä Korppoossa majoituimme hotelli Nestoriin. Vanhaan navettaan remontoitua hotellia pyöritti taitelijapariskunta, joten taidetta oli jokaisella seinällä. Noin 2 km mittainen Paljasjalkapolku lähti hotellin lähimetsästä ja matkan varrella sai taputella lampaita.



 

 

 

Retken parasta antia oli kuitenkin nähdä, kuinka kersat voimaantuivat. Olivat ensin vähän jännittyneitä ja epävarmoja, ja miettivät kuinka tästä selvitään, mutta halusivat kuitenkin lähteä. Ja perillä hihkuivat onnistumisen riemusta ansaitun jäätelön ääressä.

Pieni retki maailmalle, mutta iso askel meidän perheelle. Näitä lisää: reissuja, jotka haastavat, mutta ketään ei itketä liikaa. Kerrassaan liikuttunut olo.

Tiskaajan lämpimät kädet

Olen kesätiskaaja. Koska Koti-insinööri pitää perheen mökilläkin ruoassa, tiskaaminen on minun nakkini.

Hyvin usein, kun upotan käteni vaahtoavaan veteen, suon pari ajatusta Mutsille. Hän tiskasi käsin koko elämänsä -- niin neljän hengen perheen joulunaterian astiat kuin oman kahvikuppinsa -- ihan vapaaehtoisesti. Hän ei koskaan halunnut tiskikonetta, vaikka muut nykyajan kotkotukset kelpasivatkin.

Pitkään ihmettelin, miksi.

Kun lapset syntyivät, aloin ymmärtää. Tiskaaminen on mindfulness-hetki, jossa ehtii ajatella maailmanmenoa (+ ei tarvitse hoitaa lapsia). Mökillä ja ulkona se on erityisen rauhoittavaa.

Mutsilla oli oma tyylinsä. Hän kuului liottajiin.

Astioita ei pesty joka päivä vaan tiskipöydän toinen allas oli käytännössä kokonaan varattu likoaville astioille, jotka odottivat pesua. Ne saattoivat odotella parikin päivää. Näin testattiin myös perheen hermoja. Jos lautaset loppuivat ja/tai halusi oman lempimukinsa käyttöön normaaliprosessia nopeammin, sen sai sieltä noukkia ja pestä itse.

Tiskaaminen tapahtui aina öisin. Astiat vain olivat jonain aamuna kaapissa. Se oli nopea prosessi koska pari päivää lionneet lautaset puhdistuivat käytännössä itsestään.

Liottaminen onkin malliesimerkki siitä, miten aika hoitaa joitain asioita, ihan lempeästi ja ilman hötkyilyä. Riittävän liotuksen jälkeen puhdasta tulee kevyellä harjauksella, ilman 80C asteista vettä, tujuja astianpesukonenappuloita ja painepesua.

Toki manuaalinen huolto asetti astioiden käyttöön muutamia sääntöjä. Uutta mukia ei saanut ottaa ilman perusteltua syytä, leipälautasten käyttö ei ollut suotavaa. Juustohöylää ja leipäveistä ei varmaan tiskattu koskaan - paitsi jos joku muu erehtyi "auttamaan" tiskaamalla.

Se oli yleensä virhe. 

Kuivauskaapin järjestys oli nimittäin tarkkaan mietitty. Samanlaiset lautaset vierekkäin, kokojärjestyksessä. Haarukat, veitset, lusikat ja pikkulusikat valutustelineessä *omiin* lokeroihinsa. Mustat ja valkoiset arkimukit tuli laittaa kaappiin siistiin järjestykseen, vuorotellen, niin että lopputulos oli kuin shakkilauta.

Pidän samanlaista shakkilautaa yllä omassa astiakaapissani vihreillä ja kirkkailla laseilla.

Että heipat vaan sinne pilvenreunalle. Nykyään tiedän, että tiskaaminen auttaa hetkeksi kroonisen kylmiin käsiin. Kiitos niistäkin.

Miltä nyt tuntuu?

Ymmärrän hyvin, että jotkut turvautuvat juoksuradalla autoon.

- Täällä Rymättylän urheilukenttä ja perinteinen äiti-tytär -maaottelu. Meillä on täällä haastattelussa 400 metrillä toiseksi jäänyt kilpailija. Pystytkö jo puhumaan?
- Juuri ja juuri.
- Niin, kisastahan alkaa olla jo puoli tuntia. Tyttäresi voitti sinut tällä matkalla - kuinka siinä näin kävi?
- Noo, 400 metrin sileä ei ole koskaan ollut bravuurini. Harjoittelukausikin on ollut hieman rikkonainen, joten valmistautuminen ei ole mennyt aivan nappiin. Lisäksi täytyy muistaa, että annoin hänelle tasoitusta ja päästin hänet sisäradalle. 
- Niin, hänhän on tosiaan 9-vuotias.
- Kaksi viikkoa yli yhdeksän kuitenkin. Ja tämä pehmeä alusta suosii kevyitä kilpailijoita.
- Oliko osuutta sillä, että tyttäresi juoksi paljain jaloin?
- Juu, täytyy myöntää, että nämä omat mökkisämpylät eivät tuoneet riittävää lentoa pohkeisiin. Ja loppukirissä hän oli lyömätön.
- Täältä selostamosta näytti, että hänen loppukirinsä alkoi jo ensimmäisen sadan metrin jälkeen?
- Kyllä vain, sitä juuri tarkoitan, pelkkää loppukiriä koko tyyppi. Vaikea kilpailla tällaista raskasta taktikointia vastaan.
- Hänen taktiikkanaan näytti olevan vain juosta sinua nopeammin alusta loppuun?
- Siitä ei varmaankaan ollut kyse.
- Näin lopuksi klassikkokysymys: miltä nyt tuntuu?
- Siltä, että palautuminen tapahtuu siinä puisessa ikkunattomassa yksiössä.
- Millä eväillä jatkoon?
- Täytyy vielä keskustella valmennusjohdon kanssa, mutta muutama ratkaisu tähän olisi tarjolla. Tyttären yleisurheiluharrastuksen lopettaminen olisi selkeä seuraava steppi ja toiseksi kisan alkuvaiheessa myös töniminen tai kamppaaminen voisi auttaa. Hän on kuitenkin aika kevyt. Lisäksi tuo hemohes on vielä kokeile...
- Kiitos, täältä urheilukentältä tähän.

Äiti kuin taivaan lintu

Tässä viiteryhmässä, jossa avioliittoelämää on ehtinyt jo viettää kymmenisen vuotta, mahtuu tuttavapiiriin myös useampi ero.

Melkein kaikissa tapauksissa lapset asuvat vuoroviikoin isänsä ja äitinsä luona.

Moni perheellinen kadehtii tällaista vuorojärjestelyä joko salaa tai avoimesti. Viikko lasten kanssa ja sitten viikko sitä kuuluisaa omaa aikaa. Täydellistä!

Se on tietenkin hätiköity johtopäätös, todellisuus voi olla kaukana täydellisestä. Eroperheissä elämää järjestellään ankarasti viikkonumeroiden mukaan. Kaikki harrastustoiminta pitäisi ahtaa vapaaviikoille, koska yh-viikolla elämä pyörii työn, lähimarketin ja kodin välillä. Lomat ovat logistinen painajainen.

Puhumattakaan tietysti siitä, että ero on useimmille raskas prosessi, joka stressaa, masentaa, vie voimia ja johon liittyy paljon surua ja häpeää.

Enemmän pitäisikin puhua siitä, että kevyempiä eroja voi tehdä ihan avioliitossakin - ja jopa sen pelastamiseksi.

Aloitin lomani taas perinteisellä yksin kotona -setillä. Valvoin myöhään, nukuin yhteentoista. Kirjoitin kirjaa, avasin huonosti vetävän viemärin ja perkasin vaatekaappini. Kävin kaljalla, jumpassa, shoppailemassa, pedikyyrissä, lenkillä ja leffassa, jossa ei ollut puhuvia eläimiä vaan seksiä ja kuolemaa. Ja mikä parasta, räin kattoon.

Moni ihmettelee, kun vietämme niin paljon aikaa erillämme, mutta minä väitän, että juuri se on yhdessäolomme edellytys. Ei minulle riitä yksinoloksi tunti jumpassa tai työmatka. En ole mikään perinteinen vaimo ja äiti, joka elää hoivatakseen ihmisiä. Olen erakoitumiseen taipuvainen hiljaisuuden rakastaja. Ei minusta ole kuoriutunut mitään perheihmistä vajaassa kymmenessä vuodessa. Räsäspäivi varmasti paheksuu, mutta minkäs teet.

Imeväisten ja pikkulasten kanssa useamman päivän oma aika on haasteellinen järjestettävä, mutta se ajanjakso on lusittu muutamassa vuodessa. Ei ole pakko jumittua 24/7 palvelumoodiin, jos ihan tosissaan kaipaa yksinoloa.  Ja jos siippa on pätevä, kukaan ei itke perääsi. On ihan mahtavaa huomata, että sinua ei tarvita ihan joka hetki, ei edes joka päivä.

Lisäksi tällainen irtiortto saattaa parantaa itsetuntoa. Huomasin, että kämppä pysyy järjestyksessä eikä pyykkikori räjähdä, kun himassa asun vain minä. Kaaoksen syy ei ole minussa, vaan siinä, että aika ja kiinnostus eivät kertakaikkiaan riitä muiden jälkien korjaamiseen.

Neljän päivän jälkeen junassa istui hyväntuulinen (ja vain hivenen krapulainen) mutsi. Ipanat juoksivat asemalla iloisina vastaan. Tuhlaajapoika palasi kotiin, helvetin tyytyväisenä.

Muotinurkka: (muinais)muistoja alusvaatelaatikosta

Olen käyttänyt yksin kotona -aikaani ydinjätteen loppusijoituksen veroiseen projektiin. Alusvaatelaatikkooni.

Ei hätää, nämä ovat vain hyväkuntoiset 8 kk käyteyt imetysliivit.

Herttinen sentään. Muistan, kun viime vuonna... toissa vuonna... muutama vuosi sitten kävin ostamassa itselleni uusia alusvaatteita. Olin päässyt jälleen kerran eroon imetysliiveistä ja huomannut, että mikään alusvaatelaatikossani majaileva vaatekappale ei hmh... imarrellut sen hetkisiä muotojani eikä ollut hmh... ihan viimeistä huutoa.

Asiaa ei auttanut se, että unohdin jollain muumiristeilyllä alusvaatepussukkani laivalle eikä se ikinä palautunut löytyötavaratoimistoon. En ihmettele. Löytäjä oletettavasti palautti ne Niiskuneidille.

Niihin ostoksiin. Kun olin kauhean jonotus-sovitus-vittuunnus-vaihto-uusisovitus-epätoivo -rumban päätteeksi löytänyt muutamat edes jokseenkin sopivat vermeet, menin kassalle. Myyjä katsoi minua tiukasti silmiin ja sanoi, että heitäthän pois sitten ne vanhat alusvaatteet.

Tunsin, kuinka pikkareideni sivusaumassa oleva (pieni!) reikä poltti jäljen kankkuuni. Tältä tuntuu peurasta ajovaloissa. Mistä se tiesi!? Näkeekö sen jumalauta naamasta, kuka hilloaa niitä harsoksi kuluneita barokkiajan kalsareita alusvaatelaatikossaan?

Julkaisen nyt virallisen vastineen tähän syytökseen.

Ensinnäkin en pidä vaateshoppailusta muutenkaan järin paljon, mutta alusvaatteiden ostaminen on hippasen Katlan tappamista kivempi retki, jonka ohittaa oikeastaan vain bikinien ostaminen.

Ihan ensimmäiseksi on unohdettava se, että löytäisi sellaiset, joista tykkää.

Keski-ikäisen puolialaston kroppa vastaan sovituskopin valaistus on jo muutenkin terapiaa vaativa suoritus, mutta kun tarjolla on musta-punaista Reeperbahn-settiä, hempeää puuvillaista teinikamaa tai jykeviä puuterimummopanssareita, joiden tavoitteena on myös oikaista pieni skolioosi, on fiilis vähän sama kuin piilokamerassa. 

On priorisoitava. Tässä DD-koossa tärkeintä on, että liivit istuvat: eivät lätistä munkkeja kuin mammografiassa eivätkä myöskään pursota etumukseen räystästä, jonka päälle käy vain Haltin kolmen hengen teltta. Noh, arviolta vain noin 3% koko Suomen myynnissä olevasta rintsikkainventaarista menee tähän istuvien mallien kategoriaan.

Ja koska ruuhkavuosiellillä ei kerta kaikkiaan ole aikaa juosta sadassa eri alusvaateliikkeessä, pitää ottaa, mitä on. Koska ilmankaan ei voi olla.

Tässä joutuu siis tekemään muutaman myönnytyksen värien, kuosien, kiinnitysmekanismien, toppausten, koristeiden ja käyttömukavuuden suhteen MUTTA maksamaan tästä monella tavalla hikeä pintaan nostattavasta kokemuksesta useita satoja euroja. Koska daisarisi ovat hei sen arvoiset!

Olen siis vain tolkun ihminen. Kun tämän mittavan investoinnin on tehnyt, on rationaalista pitää nämä vaatekappaleet ns. loppuun asti. Joskus kokemuksen puoliintumisaika on 20 vuotta.

Miten toimii kaunis aktiivisuuskoru?

Olin ystäväni kanssa pitkällä kävelyllä. Hän tarkisti lenkin päätteeksi, paljonko askelia oli kertynyt. Hän kaivoi puhelimensa esille ja napautti rintapielessä komeilevaa koruaan.

Pakkauksessa tulee nahkaranneke ja kaulaketju, klipsi on lehdessä kiinni.

Mitä! Hänellä oli maailman nätein aktiivisuusvekotin! Kyseessä oli jenkkiläisen start-upin Bellabeatin Leaf, jota käytetään suoraan mobiililaitteella sovelluksen kautta. Korussa itsessään ei siis ole mitään toiminnallisuusnappuloita.

Laite mittaa aktiivisuutta eli rekisteröi liikkeitä, myös unen aikana. Siihen saa tallennettua erilaisia hälytyksiä, tavoitteita ja hitto vie kuukautiskiertonsa. Ja jos on mindfulnessiin päin kallellaan, ohjelman kanssa voi tehdä hengitysharjoituksia.

Pyhä jysäys.

Tykkään datasta ja analytiikasta, mutten ole perinteisten rannetietokoneiden ystävä. En ole ammattiurheilija. Olen tavallinen keskivartalo-ongelmista kärsivä persjalkainen, jonka harjoittelu on tempoilevaa, katkonaista ja tavoitteetonta. Mitä ihmettä teen treenin teho- ja palautumistiedoilla? En yhtään mitään. Naaman väristä näkyy onko ollut tehokasta.

Toiseksi ne ovat rumia. Insinöörilähtöisyys näkyy liikaa käyttöliittymässä ja designissa: kellot ovat poikkeuksetta isoja ja rumia ja käyttökokemus epäselvä. Eivätkä sykemittarit koskaan saa sykettäni oikein - vaikka muistaisinkin kostuttaa ja laittaa sykevyön paikoilleen ja aloittaa vielä mittaamisenkin.

Ihastuinkin tämän älylaitteen yksinkertaisuuteen. Koska kyseessä on pieni ja huomaamaton koru (jota voi pitää kolmella eri tavalla), sitä voisi kantaa vuorokauden ympäri ilman asennuksia, kostuttelua ja kellon venkslaamista.

Yllätin itseni ja tilasin itselleni Leafin uuden elämän aloittamisen huumassa.

Anteeksi jos too much info, mutta tässä sovelluksen kolme päänäkymää, jotka
synkataan bluukan kautta mobiililaitteeseen.

Dataa on nyt kertynyt parisen viikkoa. Leaf ei ole sekunnintarkka, se ei mittaa sykettä tai kaloreita, sitä ei voi pitää uidessa eikä sekään ymmärrä fillarointia. Lisäksi sovelluksen hassut kannustukset tuntuvat turhan amerikkalaisilta. Aktiviteetit (ja hei listassa on mm. leikki lasten kanssa ja seksi!) lisätään sovelluksen kautta.

Mutta silti vehje on jo viikossa osoittanut, että se mitä kuvittelen tietäväni itsestäni, ja se, mikä on totuus, ovat kaksi eri asiaa.

Esimerkiksi nukkuminen. Näen selvästi, miksi kannattaisi hankkia mökille parempi patja ja miten päiväunet vaikuttavat nukahtamiseen. Ja vaikka kuvittelen tarvitsevani paljon unta, se ei pidä paikkaansa: jos saan vähintään kolme syvän unen pätkää, 7 tuntia riittäisi.

Niin, ja nukun pisimmän syvän unen pätkäni siihen aikaan, kun osa jengistä nousee ylös. Olen ihan oikeasti iltavirkku, minkä toki jo tiesin ennestäänkin.

Sitten aktiivisuus. Osasin aavistaa, että toimistopäivät eivät ole erityisen aktiivisia. Mutta että askelien määrä jää pariin tuhanteen. Iik! Olen todellakin riippuvainen työmatkapyöräilystä. Nyt ranteessa surisee, jos unohdun istumaan liian pitkäksi aikaa.

Koska kyseessä on naisille suunniteltu tuote, siihen saa naputeltua kuukautiskiertonsa - ja siitä löytyikin sellainen ahaa-elämys, että teen siitä oman postauksensa. Kierrossa näytetään syötetyn datan perusteella oletetut menkat, hedelmällisyyspäivät ja ovulaatio. Myös raskauden voi lisätä kalenteriin. Koti-insinööri pyysi jakamaan erityisesti pms-päivät.

Summa summarum: kiinnostava tuote sohvaperunoille. Joskus kannattaa mittailla asioita eikä vain luulla ja olettaa.

Anna armoa ravitsemusterapeutille

Välillä käy sääliksi ravitsemusterapeutteja. Somekansalta paloivat puurot pohjaan Hanna Partasen haastattelusta, joka tiivistyi nopeasti siihen, että syökää pahaa ruokaa niin ette liho.

Ääh. Turha parjata Partasta, hänellä oli ihan pätevä pointti. Hän ei kieltänyt syömästä hyvää ruokaa, vaan huomautti, että hyvää ruokaa tulee helposti santsattua. Sitaatti kuului näin:

”En tarkoita, että ruuan pitää olla pahaa. Silloin se jää helposti syömättä, ja energiantarve korvataan herkuilla. Sen sijaan ruuan pitäisi olla ihan tavallista. Sellaista kouluarvosanalla 8+-ruokaa, jota riittää yksi lautanen.”

Mitä outoa tässä on? Havainto maukkaan ruoan santsaamisesta on ainakin minun tapauksessani tosi. Avokado on epäilemättä ainoa terveellinen asia, jota himoitsen. Maukkaus tarkoittaa minulle voita, kermaa, suolaa ja juustoa. Hernekeitto sen sijaan jää siihen yhteen lautaselliseen.

Sitten kontekstiin. Partasen tulokulma ruokaan ovat liikalihavuudesta kärsivät suomalaiset asiakkaat, joita hän yrittää auttaa saamaan syömisensä kuntoon. Hän ei ole samassa kuplassa kuin chia-siemenpuuroa syövän hipsteriravintolan asiakas.

Helena kirjoitti samasta asiasta, mutta toisesta näkökulmasta: suomalaisen ja ranskalaisen ruokakulttuurin eroista. Ranskassa ruokaan panostetaan valtavasti.

Tässä on juuri se ongelma.

Me suomalaiset emme keskimäärin ole mitään kulinaristikansaa tai loistavia kokkeja. Suomalaiset ovat sattuneesta, leveyspiiriin liittyvästä syystä syöneet hyvinkin mautonta ja tavallista ruokaa (perunaa ja lihaa) kautta historian (se, onko se jonkun mielestä pahaa, on ihan makunystyräkysymys). Lisäksi pula-ajan elänyt sukupolvi oli hyvin tarkka siitä, että lautanen syötiin aina tyhjäksi, oli nälkä tai ei.

Vaikka hiljalleen ruokapöydässä puhuminen alkaa olla sallittua, ruokakulttuurimme ei ole kovin kehittynyt: suuri osa kansasta mättää grillimakkaraa juuri sinä vuodenaikana kun kaupoissa ja toreilla olisi vaikka mitä tuoretta kasvista tarjolla. Ranskalaisten suhde kasviksiin ja hedelmiin on aivan erilainen.

Partanen ei siis yritä muuttaa ruokakulttuuria vaan estää lihomista. Se varmaan voidaan ravitsemusasiantuntijalle sallia. Jos kesäkurpitsa ei Slerssi-Esaa kiinnostele, on kokeiltava jotain muuta.  Juuri tässä kehyksessä ehdotus, että palataan siihen tavalliseen syömiseen, jopa mikroaterioihin, on ihan pätevä laihdutuskeino. Niiden koostaja on kuitenkin ammattilainen, toisin kuin keskimääräinen suomalainen.

Kannattaa olla helvetin onnellinen, jos laihtuu croissanteilla.

Tässä pahan ruoan somekohussa on toki kyse siitäkin, että yhtä lailla kuin kukaan ei lataa Instaan kuvaa einesaltaasta poimimastaan liha-perunasoselaatikosta, on epäsuosittua - jopa moukkamaista - sanoa ääneen, että vihaa ruoanlaittoa eikä ole pätkääkään kiinnostunut kulinarismista. Ihminen, joka voi tosiaan syödä ruokaa, jossa koostumus, värit ja maut eivät ole kohdallaan, kuuluu hiljaiseen marginaaliryhmään.

Kaikki eivät voi herkutella joka aterialla lihomatta. Olen todellakin Ranskan lomien jälkeen vähintään kaksi kiloa plussalla, toki myös onnellinen. Onneksi Suomessa sosiaalinen paine laihana pysymiseen on paljon pienempi kuin Ranskassa.

Melonipizzaa ja fantasianaamioita

Isompien lasten juhlatkin saatiin juhlittua. Ja mitä supermainioita tyyppejä yhdeksänvuotiaat ovat! Sanavalmiita, iloisia, vitsikkäitä, empaattisia, energisiä - ja keskustelevia! Pöydässä käytiin läpi niin nukkuma-asennot kuin harrastukset, whatsappailun säännöt ja ällö- / herkkuruoat.

Koska kyseessä oli fantasiabileet, ensin tehtiin fantasianaamiot. Ostin askarteluliikkeesta (olisiko ollut Askarelli) blankoja naamioita, jonka jokainen sai värittää tusseilla mieleisekseen.

Tarjolla oli kahta erilaista pizzaa. Tämä jälkiruokapizza on yksinkertaisuudessaan melonisiivuja, jotka on koristeltu pensasmustikoilla, banaaninpaloilla, mansikanviipaleilla, strösselillä ja suklaakastikkeella.

Sitten käytiin riehumassa lähiniityllä ja nappaamassa kuvat - muistoksi siitä, kuinka riehakkaissa merkeissä juhlittiin aikuisuuden puoliväliä.

Lisäksi oli kiva tallentaa nämä kesäiset hetket ystävien kanssa muistoksi yhden elämänvaiheen päättymisestä. Syksyllä alkavat nimittäin uudet haasteet uuden koulun, koulumatkan ja kavereiden myötä. Mutta sitä ei todellakaan pohdita vielä. Nyt otetaan yhdeksänvuotiaista mallia ja eletään tämä kesä täysillä, satoi tai paistoi.